Sunnuntain extra:Mies monen blue-eyed-soulhitin takaa

Kosketinsoittaja/laulaja Felix Cavaliere täytti 70 vuotta 29. marraskuuta. Yhdessä tulevien yhtyetovereidensa, eli Eddie Brigatin ja Gene Cornishin kanssa Cavaliere kuului Joey Deen taustayhtyeeseen The Starlightersiin. Yhtyeen tunnetuin hitti oli Peppermint Twist. Cavaliere, Brigati ja Cornish perustivat sittemmin yhtyeen The Young Rascals, jonka rumpaliksi tuli jazztaustaa omannut rumpali Dino Danelli. Yhtyeen blue-eyed soulia edustanut debyyttialbumi ilmestyi vuonna 1966 ja siltä poimittu single Good Lovin’ nousi kotimaassaan aina listakärkeen. Muilta osin albumi koostui ensisijaisesti soulcovereista, joihin lukeutui niinkin tunnettuja, kuin Wilson Pickettin Mustang Sally ja In the Midnight Hour. Seuraavana vuonna ilmestynyt kakkosalbumi Groovin’ sisälsi kolme suurta hittiä, jotka olivat sen leppoisa nimiraita, kaihoisa valssi How Can I Be Sure sekä rivakka soulpala With a Girl Like You. Vuoden 1968 alussa yhtyeen nimi lyheni Rascalsiksi ja ensimmäinen uudella nimellä työstetty hittisingle oli Beautiful Morning. Pitkäsoitolla Once Upon A Dream Rascals siirtyi blue eyed soulista psykedeelisemmän ilmaisun pariin lukuisten muiden aikalaistensa tavoin. Vuonna 1969 ilmestyi Rascalsin viimeinen todella onnistunut pitkäsoitto Freedom Suite, joka oli kaiken lisäksi tupla-albumi. Sen singlejulkaisu People Got to Be Free, johon Cavaliere oli saanut idean Robert Kennedyn ja Martin Luther Kingin murhista, nousi Amerikassa listakärkeen jo edellisen vuoden elokuussa. 1970-luvun alussa Rascals julkaisi vielä pari albumia ja saavutti viimeisen hittisinglensä kappaleella A Ray of Hope. Brigati oli eronnut yhtyeestä kuitenkin jo aikaisemmin.

 1970-luvun puoliväliin mennessä Cavaliere julkaisi pari sooloalbumia. Vuonna 1980 hän saavutti soolohitin kappaleella Only A Lonely Heart Sees. Cavalieren vuoden 1994 sooloalbumin Dreams in Motion tuottajana oli Don Was. Cavaliere oli myös mukana Ringo Starrin kolmannessa All Star Bandissä. Vuonna 2008 hän julkaisi kitaristi Steve Cropperin kanssa työstetyn pitkäsoiton Nudge It Up A Notch. Kesäkuussa 2009 Cavaliere ja Brigati pääsivät mukaan laulunkirjoittajien Hall of Fameen. Originaalin Rascalsin ensimmäinen paluu tapahtui huhtikuussa 2010 hyväntekeväisyyskonsertissa New Yorkissa. Joulukuussa 2012 oli vuorossa jatkoa kuuden konsertin verran ja huhti-toukokuussa 2013 seurasi aina viisitoista esiintymistä Richard Rogers Teatterissa Broadwayllä. Kyseinen produktio kiertää parhaillaan Yhdysvaltoja ja sen tuotannosta vastaa pitkäaikainen Rascals-diggari Steve Van Zant vaimoineen. Cavalieren nykyinen kotipaikka on Nashville.

Lauantain pitkä:Kaikkien aikojen kitaristin ura pähkinänkuoressa

James Marshall Hendrixiä (27. marraskuuta 1942–18. syyskuuta 1970) pidetään jopa maailman parhaana rockkitaristina. Seattlessä syntynyt Hendrix aloitti kitaransoiton 15-vuotiaana. Vuonna 1961 hän liittyi Yhdysvaltojen armeijaan, josta vapautui kuitenkin seuraavana vuonna. Hendrix siirtyi Clarksvilleen, Tennesseehen, missä hän soitti The Isley Brothersien taustabändissä. 1960-luvun puolivälissä yhteistyökumppaniksi vaihtui rock and rollin keskeisiin pioneereihin kuuluva Little Richard. Seuraavaksi Hendrix soitti Curtis Knight & The Squiresin kanssa. Vuoden 1966 syyskuussa Hendrix siirtyi Englantiin, minne hänet johdatti The Animalsin basistina vaikuttanut Chas Chandler, joka ryhtyi hänen managerikseen. Chandlerille Hendrixistä mainitsi Keith Richardsin tyttöystävä Linda Keith. Andrew Loog Oldham, jolle Linda Keith oli maininnut Hendrixistä aikaisemmin, ei ollut oivaltanut hänen musiikillista potentiaaliaan. Hendrixin soittajakumppaneiksi yhtyeeseen The Jimi Hendrix Experience valikoituivat basistiksi The New Animalsin koe-esiintymisessä käynyt Noel Redding ja rumpaliksi George Fame & The Blue Flamesista kenkää saanut Mitch Mitchell. Lokakuussa 1966 Chandler järjesti Experiencelle kiertueen Ranskassa Johnny Hallydayn lämmittelijänä. Kit Lambert ja Chris Stamp kiinnittivät The Jimi Hendrix Experiencen Track Recordsille ja esikoissingle Hey Joe ilmestyi 23. lokakuuta 1966. Brittiläisissä musiikkiohjelmissa Ready Steady Go ja Top of the Pops tapahtuneiden esiintymisten jälkeen Hey Joe nousi brittilistalla kuudenneksi samaisen vuoden marraskuussa.

 Tammikuussa 1967 ilmestyi seuraava klassikkosingle Purple Haze, jonka jälkeen De Lane Lea-studioilla alkoivat The Jimi Hendrix Experiencen debyyttialbumin äänitykset. Niitä jatkettiin Olympic Studioilla. 12. toukokuuta 1967 ilmestynyt Are You Experienced on eräs vaikutusvaltaisimmista debyyttilevyistä koko rockmusiikin historiassa. Sen tyylilajien kirjo ulottuu Red Housen bluesista Third Stone from the Sunin ja nimiraidan psykedeliaan sekä I Don’t Live Todayn feedbacknäytökseen. Are You Experienced nousi brittilistalla kakkoseksi ja hieman erilaisen biisilistan sisältänyt jenkkiversio sekin viidenneksi. Monien muiden keskeisten tekijöiden tapaan myös The Jimi Hendrix Experiencelle Montereyn Popfestivaalit merkitsivät lopullista läpimurtoa Amerikassa. Loppuvuodesta 1967 ehti ilmestyä vielä The Jimi Hendrix Experiencen toinen pitkäsoitto Axis:Bold as Love. Erityisesti balladien osalta kyseneinen albumi sisälsi todellsia helmiä Little Wingin, Castles Made of Sandin ja nimikappale Bold as Loven muodossa. Rankemmasta osastosta albumin muistettavimpiin kappaleisiin lukeutuvat Spanish Castle Magic ja If 6 Was 9. The Jimi Hendrix Experiencen viimeiseksi jääneen pitkäsoiton, tupla-albumin Electric Ladyland äänitykset käynnityivät Record Plantillä. Levytykseen osallistuivat Traffic-yhtyeen Stevie Winwood sekä Jefferson Airplanen basisti Jack Casidy. Kyseisellä tuplalla Hendrixin mielikuvitus oli huipussaan. Kokonaisuutena varsin vahvaa työtä olevan albumin tunnetuimpaan antiin lukeutuvat Voodoo Chile (Slide Return), Crosstown Traffic sekä erinomainen näkemys Bob Dylanin All Along the Watchtowerista, johon Hendrix soitti kaksi erinomaista sooloa. 25. lokakuuta 1968 ilmestynyt albumi nousi Amerikassa listakärkeen Hendrixin pitkäsoitoista ainoana. Wah wah-pedaalia hyödyntänyt single Burning of the Midnight Lamp nousi singlelistalla sijalle 18. The Jimi Hendrix Experiencen viimeinen keikka soitettiin 29. kesäkuuta Denver Pop Festivaaleilla.

 Mitchell jatkoi edelleen Hendrixin rumpalina, mutta basistiksi vaihtui hänen vanha armeijakaverinsa Billy Cox. Woodstockin mammuttifestivaalit päätti Hendrixin kokoonpano, jota Mitchellin ja Coxin lisäksi täydensivät rytmikitaristi Larry Lee ja congan soittajat Juma Sultan ja Jerry Welez. Hendrix teki historiaa soittamalla todella sähköisen version kansallislaulusta Star Spangled Banner. Myös kyseinen kokoonpano hajosi, kun Hendrix muodosti kokonaan värillisistä muusikoista koostuneen Band of Gypsysin, jossa Coxin lisäksi vaikutti rumpali Buddy Miles. Yhtyeen keikat New Yorkin Fillmore Eastissä 31. joulukuuta 1969 ja 1. helmikuuta 1970 äänitettiin ja niistä kasattiin sopimusteknisistä syistä albumi Band of Gypsys. Kyseisen albumin huippuhetki on Machine Gun, eräs Hendrixin todellisista näytöistä. Band of Gypsysin viimeinen esiintyminen oli 28. tammikuuta 1970 Madison Square Gardenissa. Vuoden 1970 alkupuolen Hendrix käytti suurimmaksi osaksi levyttäen materiaalia, josta olisi ollut tarkoitus tulla hänen seuraava albuminsa. Valtaosa kyseisistä äänityksistä julkaistiin ensimmäisillä ja laadukkaimmilla Hendrixin kuoleman jälkeen julkaistuilla levyillä The Cry of Love ja Rainbow Bridge. Hendrixin viimeisistä suurista esiintymisistä mainittakoon Atlanta Pop Festival 4. heinäkuuta, jolloin Hendrix esiintyi Mitchellin ja Coxin kanssa kaikkien aikojen suurimmalle amerikkalaisyleisölleen sekä Isle of Wightin festivaali. Kaikki päättyi Hendrixin osalta kuitenkin aivan liian varhain 18. syyskuuta 1970.

Perjantain pohjat:Skotlantilainen kulttiklassikko

Vuonna 1972 perustettu The Sensational Alex Harvey Band lukeutuu skotlantilaisen rockin todellisiin kulttiklassikkonimiin. Solistinsa Alex Harveyn (5. helmikuuta 1935- 4. helmikuuta 1982) musiikillinen ura oli alkanut toden teolla jo 60-luvulla ja SAHB syntyi hänen lyöttäydyttyään yhteen Tear Gas-yhtyeen muusikoiden kanssa. Heitä edustivat kitaristi Zal Cleminson, kosketinsoittaja Hugh ja rumpali Ted McKenna sekä basisti Chris Glen.  Debyyttipitkäsoitto Framed ilmestyi jo yhtyeen perustamisvuotena. Sen nimiraita oli Jerry Leiberin ja Mike Stollerin käsialaa ja albumin originaaleista mainittakoon Midnight Moses ja Hammer Song. Musiikillisesti Sensational Alex Harvey Band yhdisti vaikutteita heavyrockista, rhythm and bluesista sekä brittiläisesta music hall – perinteestä. Pitkäsoiton julkaisua seurasi sarja teatraalisuudessaan jopa käänteentekeviä live-esiintymisiä. Levytysten osalta Sensational Alex Harvey Bandin todellisena klassikkona voi pitää vuoden 1973 albumia Next. Sen nimikappale oli Jacques Brelin sävellys. Albumin muihin suurteoksiin lukeutuvat Faith Healer sekä Last of the Teenage Idols. Seuraavina vuosina ilmestyneet pitkäsoitot The Impossible Dream sekä Tomorrow Belongs to Me osoittautuivat niin ikään menestyksekkäiksi. Oman tuotantonsa laadukkuudesta huolimatta Sensational Alex Harvey Band saavutti suurimman hittinsä coverillaan Tom Jonesin Delilahista. Vuonna 1975 ilmestyi erinomainen Live, joka Nextin tavoin lasketaan Sensational Alex Harveyn kaikkein suurimpiin klassikoihin kuuluvaksi. Yhtyeen esiintyminen vuoden 1976 Ruisrockissa teki lähtemättömän vaikutuksen esimerkiksi Pate Mustajärveen.
Delilahin menestyksen innoittamana yhtyeen seuraava studioalbumi Penthouse Tapes sisälsi runsaasti coverversioita, joista mainittakoon näkemykset Alice Cooperin School’s Outista, Del Shannonin Runawaystä sekä The Osmondsin Crazy Horsesista. Tiukka kiertueaikataulu vaikutti solistin terveyteen ja SAHB levytti vuoden 1977 pitkäsoittonsa Four Play ilman Alexia. Hugh McKennan tilalle vaihtui Tommy Eyre. Elokuussa 1977 Alex Harvey oli jälleen ruodussa ja mukana pitkäsoitolla Rock Drill. Kolme kuukautta myöhemmin hänen oli kuitenkin terveyssyistä luovuttava yhtyeensä solistin paikasta kokonaan. Harvey sinnitteli soolourallaan, mutta menehtyi sydänkohtaukseen helmikuussa 1982. Ted McKenna vaikutti blueskitaristien eliittiin lukeutuvan Rory Gallagherin rumpalina 70-luvun lopussa ja oli mukana myös MSG:ssä Cleminsonin siirtyessä Nazarethiin. Vuonna 1992 luonnollisesti Harveytä vajaa originaali kokoonpano palasi yhteen, tosin käyttäen  nimeä Sensational Party Boys. Yhtye saavutti menestystä kotikonnuillaan Glasgowssa ja lähiympäristössä. Elokuussa 1993 yhtyeen nimeksi vaihtui jälleen Sensational Alex Harvey Band. Uusi solisti Stevie Doherty hoiti tehtävänsä mallikkaasti yrittämättä kuulostaa Alexilta. Uusi reunion ajoittui uuden vuosituhannen alkuun. Solistin tehtävät jakoivat tuolloin Billy Rankin ja Max Maxwell. Vuonna 2006 SAHB:ta ilmestyi livealbumi Zalvation, joka oli yhtyeen ensimmäinen virallinen levyjulkaisu sitten vuonna 1978 ilmestyneen pitkäsoiton Rock Drill. Lisäksi julkaistiin myös yhtyeen kiertuemanagerina toimineen kirjailijan Martin Keiltyn kirjoittama elämäkertateos SAHB Story. Yhtye teki useita kiertueita ja festivaaliesiintymisiä ympäri Eurooppaa sekä Australiassa, kunnes lopetti toimintansa uudelleen vuonna 2008 kitaristi Cleminsonin jätettyä bändin. Julian Huxton Saxbyn kitaroimana yhtye soitti vielä nipun ennalta sovittuja keikkoja, mutta niiden jälkeen yhtyeen jäsenet keskittyivät omiin projekteihinsa.

Keskiviikon klassikko:Laulaja/lauluntekijägenren yksinäisen hahmon ritari

Ainoastaan 26-vuotiaana 25. marraskuuta 1974 kuollut englantilainen laulaja/lauluntekijä Nick Drake jäi elinaikanaan vähälle huomiolle, mutta on postuumisti saavuttanut todellisen kulttiklassikon maineen. Drake soitti pianoa koulun orkesterissa ja opetteli myös klarinetin ja saksofonin soittoa. 1960-puolivälissä hän perusti yhtyeen Perfurmed Gardeners koulutovereidensa kanssa. Yhtye soitti R&B ja jazzstandardeja, mutta myös Yardbirdsin ja Manfred Mannin tuotantoa. Sooloartistina Drake esiintyi Lontoon pienissä clubeissa ja kahviloissa. Helmikuussa 1968 hän soitti Country Joe & The Fishin lämmittelijänä Camdentownin Roundhousessa. Draken esiintyminen teki vaikutuksen folkrockyhtye Fairport Conventionin basistiin Ashley Hutchingisiin. Tämä esitteli Draken amerikkalaiselle tuottajalle Joe Boydille, joka omisti Witchseason Productions-nimisen tuotantoyhtiön. Se oli lisensoitu Island Recordsille. Fairportin ohella Boyd oli esitellyt suurelle yleisölle esimerkiksi Incredible String Bandin. Boyd solmikin Draken kanssa managerointi, julkaisu- ja tuotantosopimuksen neljästä kappaleesta koostuneen, keväällä 1968 äänitetyn demon jälkeen. Työskentely debyyttialbumin parissa alkoi saman tien ja seuraavana vuonna ilmestyi Draken esikoislevy Five Leaves Left. Äänityksiin osallistui muun muassa Fairport Conventionin kitaristi Richard Thompson. Albumin keskeisestä tuotannosta nostettakoon erityisesti esiin kappaleet Time Has Told Me, Cello Song, Saturday Sun, Day Is Done sekä River Man, joka on kenties Draken tunnetuin kappale kautta aikojen. Albumin ilmestymisen jälkeen Drake antoi jonkin verran haastatteluja ja erityisen myönteiset arviot hänen debyyttinsä saavutti Melody Makerissa.

Elokuussa 1969 Drake teki nauhoituksia BBC:lle John Peelin ohjelmaan ja kahta kuukautta myöhemmin hän esiintyi Fairport Conventionin lämmittelijänä Lontoon Royal Festival Hallissa ja keikkaili myös folkclubeissa Birminghamissa ja Hullissa. Vuonna 1970 ilmestynyt Draken kakkosalbumi Bryter Layter tarjosi edeltäjäänsä nopeampia tempoja ja basso ja rummut kuuluivat instrumentaatioon kaikilla kappaleilla. Velvet Undergroundin John Cale oli mukana raidoilla Nothern Sky ja Fly, joista ensin mainittu lukeutuu Draken tunnetuimpiin. Se lienee myös hänen hittipotentiaalisinta tuotantoaan koskaan. Myös laulajattaria P. P. Arnold ja Doris Troy kuullaan taustavokaaleissa kappaleessa Poor Boy. Bryter Layteristakaan ei muodostunut ilmestymisaikanaan kaupallista menestystä. Arviot olivat vaihtelevia ja tällä kertaa myönteisintä palautetta tarjosi Record Mirror, joka kehui Draken kitarointia ja kauniita sovituksia. Pian albumin ilmestymisen jälkeen Boyd myi Withcseasonin Island Recordsille ja ryhtyi työskentelemään elokuvamusiikin parissa Warner Brossilla. Drake oli pettynyt Bryter Layterin huonoihin myyntilukuihin sekä Boydin kaltaisen keskeisen yhteistyökumppanin menettämiseen. Vaikka Island ei odottanut eikä halunnutkaan Drakelta uutta albumia hän lähestyi levy-yhtiötä lokakuussa 1971. 11 akustisesta kappaleesta koostunut Pink Moon äänitettiin ainoastaan kahdessa päivässä John Woodin kanssa ja albumin kokonaiskesto oli ainoastaan 28 minuuttia. Pitkäsoitto saavutti myös myönteisiä arvioita, mutta myi vielä vähemmän kuin kumpikin edeltäjistään. Island Recordsin Otis Blackwell jaksoi kuitenkin uskoa Draken mahdollisuuksiin myös kaupallisessa mielessä. Draken viimeiset vuodet olivat yksinäisiä ja hän kärsi masennuksesta. Drake menehtyi 25. marraskuuta 1974. Arvoitukseksi on jäänyt, oliko kyseessä itsemurha. Kuolemansa jälkeen Draken tuotanto on viimein saavuttanut ansaitsemansa huomion ja noussut arvoon arvaamattomaan. Hänen postuumeja levytyksiään edustaa vuonna 2004 ilmestynyt kokoelma-albumi Made to Love Magic. Se koostuu ensisijaisesti out-take ja remiksatuista versioista, mutta mukana on myös akustinen näkemys River Manistä vuodelta 1968 sekä ennenjulkaisematon Tow the Line Draken viimeisistä äänityssessioista heinäkuussa 1974. Nick Drake-diggareiksi ovat tunnustautuneet esimerkiksi The Curen Robert Smith, REM:in Peter Buck, The Jamin Paul Weller ja jopa The Black Crowes.

Sunnuntain extra:Ensimmäinen rockräjähdys monelle

Kiss:Animalize

Vaikka vannoisikin ensisijaisesti Kissin vuosien 1974–1977 tuotannon nimeen, on vuoden 1984 pitkäsoitolla Animalize aivan oma merkittävä paikkansa yhtyeen maskittoman kauden tuotannossa. Kyseinen albumi on nimittäin saanut kunnian toimia rockinnoituksen käynnistäjänä ja jopa ensimmäisenä hankittuna levynä lukuisille runsasta kymmentä vuotta aikaisemmin syntyneille rockdiggareille.  Pitkäsoiton tunnetuinta antia edustaa tietenkin hitti Heaven’s on Fire, mutta varsin hyvin aikaa on kestänyt valtaosa muustakin albumin biisistöstä. Paul Stanleyn vokalisoimista raidoista maininnan ansaitsevat erityisesti rivakka aloitus I’ve Had Enough(Into the Fire) sekä Heaven’s on Firen ohella videobiisiksi valikoitunut Thrills in the Night. Under the Gun on todellinen huudatus etenkin, kun ottaa huomioon, että sen työstämisessä on ollut mukana hittinikkari Desmond Child.

 Get All You Can Take on sekin väkevä rockisku. Gene Simmons keskittyi albumin työstämisen aikaan ensisijaisesti näyttelijän töihin. Tämän huomioiden ne kappaleet, joiden työstämisessä hän on ollut mukana, ovat yllättävänkin laadukkaita. Kiss-ideologiaa räävittömimmillään edustava Burn Bitch Burn, Lonely is the Hunter, While the City Sleeps sekä Murder in High Heels omaavat nimittäin kaikki kaivattavaa tartuntapintaa. Animalize jäi kitaristi Mark Nortonin alias Mark St. Johnin ainoaksi Kissin kanssa. Hänen tilalleen saatu Bruce Kulick onkin kestänyt Stanleyn ja Simmonsin matkassa kiitettävän hyvin. Kulick osallistui itse asiassa jo Animalizen levytykseen; hän soitti soolon Lonely Is the Hunterissa ja vieraili myös Murder in High Heelsin lopussa.  Animalizea seurannut pitkäsoitto Asylum onnistui sekin melkoisen mukavasti, sisältyihän albumin kappaleisiin Tears Are Fallingin, King of the Mountainin ja Who Wants to Be Lonelyn kaltaisia kiistattomia ässiä. Eric Carr 12. 7. 1950- 24. 11. 1991

Lauantain pitkä:Teinitornadosta suomirockin ikoniksi

Neljä ruusua muodostui Talouskukkaro-yhtyeen raunioista vuonna 1985 kosketinsoittaja Matti Suomelan lähdettyä yhtyeestä. Talouskukkaro oli sijoittunut neljänneksi Rockin SM-kilpailuissa vuonna 1983. Neljän ruusun kokoonpano (Ilkka Alanko:laulu/kitara, Petteri ”Kode” Koistinen:kitara, Jari ”Lade” Laakkonen:basso/laulu ja Kari ”Kämy” Kämäräinen:rummut) on säilynyt muuttumattomana kautta vuosien. Neljän ruusun debyyttialbumi ilmestyi alkuvuodesta 1987. Itse asiassa kyseessä oli demo. Jopa punkvivahteista kitararockia edustaneen pitkäsoiton kappaleet olivat Ilkka Alangon käsialaa lukuun ottamatta suomennosta Andrew Lloyd Weberin Close Every Doorista nimellä Sulje oveni. Esikoisen pienistä klassikoista mainittakoon erityisesti raidat Teinidepressio, Paskaläjä ja Näkisitpä. Todella onnistunut kakkosalbumi Kasvukipuja ilmestyi jo samaisen vuoden lopussa. Itkupillistä muodostui pikkuhitti ja varsin vahvasta kappalemateriaalista nostettakoon lisäksi esiin Suikki, Sua rakastan, Vihaan väkivaltaa ja Karttapallo. Vuonna 1989 ilmestynyt, Mats Huldenin tuottama albumi Hyvää päivää esitteli akustisesti svengaavan Neljän ruusun tyylin. Albumia olikin edeltänyt runsaasti akustista keikkailua edellisenä vuotena. Hyvää päivää –pitkäsoiton kappaleet olivat edelleen Ilkan käsialaa lukuun ottamatta Kode Koistisen säveltämää biisiä Matkalla ja sävellyksensä osalta Lade Laakkosen käsialaa olevaa erinomaista nimikappaletta. Edeltäjänsä tavoin kyseessä oli varsin vahva albumikokonaisuus, jolta mainittakoon silti kultahiput tyyliin Anarkiaa, Huonot tavat, Vastaa! ja Beibi sä oot mun.

Vuonna 1990 ilmestynyt albumi Hyvää yötä Bangkok saavutti erinomaiset arvostelut. Säkättävästä Sukellus-kappaleesta muodostui hitti ja Kode Koistisen säveltämä Muisto, Tänä keväänä, James ja Sisko lukeutuvat erityisesti huippuhetkiin. Pitkäsoitto sai nimensä kappaleiden Hyvää yötä ja Bangkok, joista jälkimmäinen edusti vielä silkkaa karjalasoulia, mukaan. Lopullista läpimurtoa Neljälle ruusulle tuli merkitsemään talvella 1992 ilmestynyt ja aina platinaa myynyt albumi Haloo. Juppihippipunkkari muodostui pitkäsoiton megahitiksi ja slovaripuolella levyn klassikoihin lukeutuvat Tie ajatuksiin ja Sun täytyy mennä. Niiden vastapainoksi albumi tarjosi revittelevää kitararockia kappaleiden Viikatemies diilaa, 2011 ja Chicagon tuulet ansiosta. Haloon suosion vanavedessä myös Hyvää yötä Bangkok myi kultalevyksi. Vuonna 1993 ilmestynyt synkkätunnelmainen ja kahta edeltäjäänsä runsaammin koneita hyödyntänyt albumi Pop-uskonto menestyi sekin mainiosti, vaikka Poplaulajan vapaapäivä lieneekin pitkäsoiton ainoa todella suuri hitti. Kaiken kotimaassa saavutettuaan Neljä ruusua käynnisti englanninkielisen 4R-projektin. Sen tuloksena syntyi kaksi pitkäsoittoa, Mood ja Not For Sale. Niistä ensin mainittu myi vielä kultalevyksi ja sisälsi hittisinglen Lovin’ the Alien. Neljän ruusun paluu loppuvuodesta 1999 albumilla Uusi aalto oli varsin onnistunut. Uusia hittejä edustivat erityisesti Hunningolla, Luotsivene ja Olen niin pop. Vuonna 2001 ilmestyi albumi Valuva taivas, jonka nimikappale lukeutuu koko Ruusujen tuotannon kirkkaimpiin klassikoihin. Sen jälkeen uutta tuotantoa ilmestyi pitemmän tauon jälkeen vasta vuonna 2004 pitkäsoiton Karelia Express ansiosta. Sen klassikoihin lukeutuvat Elän vain kerran ja todella koskettava Veri.  Vuonna 2006 ilmestyi pitkäsoitto Ensi-ilta ja seuraavana vuonna Neljä ruusua vetäytyi pitemmälle tauolle. Vuonna 2011 Ruusut soittivat 40-vuotisjuhliaan viettäneen Ilosaarirockin pääesiintyjänä ja uuden pitkäsoiton äänitykset käynnistyivät seuraavan vuoden alussa. Katkera kuu ilmestyi elokuun lopussa 2012 ja sen pieniksi klassikoiksi ovat muodostuneet erityisesti nimiraita sekä Nuori ikäisekseen. Joulukuussa 2014 ilmestyi uutta tuotantoa ensin singlen Sininen sunnuntai myötä. Uusi pitkäsoitto Euforia julkaistiin seuraavan vuoden helmikuussa ja sen kirkkaimmista klassikkokappaleista mainittakoon Esirippu. Uuden Mustia ruusuja - albumin äänitykset on juuri saatu valmiiksi ja se julkaistaan myöhemmin kuluvana vuonna.

Perjantain pohjat:Yhteistyötä monen huippuyhtyeen ja artistin kanssa tehnyt kosketinsoittaja

21. marraskuuta 1948 Teksasissa syntynyt kosketinsoittaja John ”Rabbit” Bundrick muistetaan ensisijaisesti yhteistyöstään keskeisten brittiyhtyeiden Freen ja The Whon kanssa. Hän on soittanut myös useiden muiden merkittävien artistien ja yhtyeiden levyillä ja julkaissut myös soololevyjä. Freen hajottua ensikertaa keväällä 1971 Rabbit levytti yhtyeen kitaristin Paul Kossoffin ja rumpalin Simon Kirken sekä japanilaisen basistin Tetsu Yamauchin kanssa kerrassaan onnistuneen jamilevyn Kossoff Kirke Tetsu & Rabbit. Rabbit sävelsi albumille aina viisi kappaletta. Ennen varsinaista jäsenyyttään Freessä Rabbit oli mukana teksasilaisen laulaja/lauluntekijän Johnny Nashin hittisinglellä I Can See Clearly Now ja myös samannimisellä pitkäsoitolla. Ruotsissa ollessaan hän tapasi reggaen ikonin Bob Marleyn ja Lontooseen palattuaan Rabbit teki sovituksia The Wailersin debyyttialbumille Catch A Fire ja myös täydensi koskettimillaan originaaleja Jamaikalla tehtyjä äänityksiä tuoden albumille kaivattavaa hienoista kaupallista vivahdetta. Näihin aikoihin Bundrick työskenteli myös Island Recordsin Otis Blackwellin kanssa. Basisti/kosketinsoittaja Andy Fraserin lähdettyä Freestä ennen Japanin- kiertuetta keväällä 1972 Rabbit ja Tetsu täydensivät Freen line upin. Loppuvuodesta 1972 yhtye äänitti kaikkein laadukkaimpiin levykokonaisuuksiinsa lukeutuvan albumin Heartbreaker. Kaksi muun muassa klassikot Wishing Well ja Come Together in the Morning sisältävän pitkäsoiton kappaleista, eli Muddy Water ja Common Mortal Man, olivat kokonaan Rabbitin käsialaa.

 Keikkailun uuvuttama Free hajosi lopullisesti alkuvuodesta 1973.  Samaisen vuosikymmenen puolivälissä Rabbit oli mukana lyhytikäisessä yhtyeessä Mallard, joka koostui muilta osin aikaisemmin Captain Beefheart’s Magic Bandissa soittaneista muusikoista. Vuonna 1977 Rabbit oli mukana Eric Burdonin onnistuneella sooloalbumilla Survivor sekä Pete Townshendin ja Small Facesistä ja Facesistä ensisijaisesti muistetun Ronnie Lanen lähes klassikkotasoisella pitkäsoitolla Rough Mix. Rabbitin Who-yhteydet jatkuivat, sillä hän osallistui vuoden 1981 pitkäsoiton Face Dancesin levytykseen ja myös keikkaili yhtyeen kanssa vuosina 1979–1981.Hän oli jälleen mukana vuoden 2006 Who-albumilla Endless Wire ja keikkaili yhtyeen kanssa vuosina 2006–2007 ja yksittäisissä konserteissa vuosina 2009-2010. Heinäkuussa 2008 Bundrick soitti VHI Rock Honors The Who  -seremoniassa Los Angelesissa. Loppuvuodesta 2009 Rabbit teki musiikillista yhteistyötä Night Parade – yhtyeen kanssa. Hänen keskeisimmästä diskografiastaan mainittakoon vielä folkrockin ikoneihin lukeutuvan Sandy Dennyn sooloalbumi Sandy, Paul Kossoffin debyyttisoolo Backstreet Crawler, useat Andy Fairweather-Lawn levyt, Jethro Tullin vuoden 1991 pitkäsoitto Catfish Rising sekä Roger Watersin vuoden 1992 klassikkotasoinen soololevy Amused to Death.