Huhtikuussa 1983 Columbian julkaisemana ilmestynyt Fastway on samannimisen brittiyhtyeen esikoisalbumi. Bändin jäsenistöön lukeutuivat muun muassa Motörheadista muistettu kitaristi Fast Eddie Clarke ja Humble Pien rumpalina ensisijaisesti muistettu Jerry Shirley. Aikaisemmin yhtyeessä UFO bassotellut Fastwayn perustajajäsen Pete Way ei ollut enää mukana albumin nauhoitusten aikaan ja niinpä basso-osuuksista levyllä vastasikin tosin kreditoimattomana Rafaelito Benitez. Fastwayn esikoisalbumi on julkaistu uudelleen yhtyeen kakkospitkäsoiton All Fired Up kanssa. Mainitusta versiosta puuttuu tosin bonuskappale Far From Home, joka sitä vastoin sisältyy Fastwayn esikoisalbumista ilmestyneeseen yksittäiseen cd-versioon. Alun perin kyseessä oli yksittäinen promosingle, joka oli mukana albumin ensimmäisellä vinyylipainoksella. Brittiläinen Rock Candy Records on sittemmin julkaissut Fastwayn esikoisalbumista version, johon sisältyvät uudet kansitekstit sekä bonuskappaleita, kuten sinkkujen b-puolia ja BBC-nauhoituksia.
28. syyskuuta 1938 syntynyt ja 30. huhtikuuta 2015 edesmennyt Benjamin Earl King oli yhdysvaltalainen r&b- ja soulvokalisti sekä levytuottaja. Parhaiten hänet tunnetaan kappaleen Stand by Me esittäjänä ja myös yhtenä säveltäjistä. Mainittu kappale oli top ten-menestys sekä ilmestymisvuonnaan 1961 että vuonna 1986, jolloin se oli mukana samannimisessä elokuvassa. Vuonna 1987 Stand by Me nousi vielä brittilistan kärkeen ja saavutti sijan 25. RIAA:n Songs of the Century -listalla. Soolouransa lisäksi King oli yksi r&b-lauluyhtye The Driftersin vokalisteista. Hän lauloi leadiä muun muassa yhtyeen suurimmalla hittisinglellä, Yhdysvalloissa listakärkeen nousseella kappaleella Save the Last Dance for Me. Kingin soolohiteistä myös There Goes My Baby ja Spanish Harlem ovat päässeet Rock and Roll Hall of Famen 500 rockia muovanneen kappaleen listalle. Kaikki mainitut kappaleet ovat päässeet lisäksi Grammy Hall of Fameen. Hendersonissa, Pohjoisessa Carolinassa syntynyt King muutti Harlemiin, New Yorkiin yhdeksän vuoden ikäisenä. Laulamisen hän aloitti kirkkokuoroissa ja muodosti kouluaikanaan doo wop-yhtyeen the Four B's, joka esiintyi ajoittain Apollo Theatressa. Vuonna 1958 King liittyi doo wop-yhtyeeseen The Five Crowns. Mainitun vuoden aikana The Drifters-yhtyeen manageri George Treadwell erotti alkuperäisen The Drifters-yhtyeen jäsenet ja korvasi heidät The Five Crownsin jäsenistöllä. Atlantic Recordsilla The Drifters julkaisi sarjan menestyssinglejä, joista ensimmäinen oli vuonna 1959 ilmestynyt There Goes My Baby. King oli leadvokalistina mainitussa kappaleessa samoin kuin Doc Pomusin ja Mort Shumanin käsialaa olleilla kappaleilla Save the Last Dance for Me, Magic Moment ja I Count the Tears. The Driftersin kanssa King levytti ainoastaan 13 kappaletta, joista leadvokalistina hän oli 11:ssä. Niistä Temptation julkaistiin tosin vasta Johnny Mooren vokalisoimana versiona. Viimeinen Kingin leadvokalisoima The Driftersin kappaleista oli 19. toukokuuta 1960 nauhoitettu, mutta vasta kesäkuussa 1962 julkaistu Sometimes I Wonder. Nimeä Ben E King käyttämään ryhtynyt King jätti The Driftersin toukokuussa 1960. Hänen soololevytystensä julkaisijana oli Atlantic Recordsin alamerkki Atco. Ensimmäisen soolohittinsä King saavutti vuonna 1961 balladilla Spanish Harlem. Sitä seurasikin hänen Jerry Leiberin ja Mike Stollerin kanssa kirjoittamansa Stand by Me. Kingin laulutyyliin olivat mainitussa kappaleessa vaikuttaneet Sam Cooke, Brook Benton ja Roy Hamilton. Kingin muihin tunnettuihin soolohitteihin lukeutuvat "Don't Play That Song (You Lied)", "Amor", "Seven Letters", "How Can I Forget", "On the Horizon", "Young Boy Blues", "First Taste of Love", "Here Comes the Night", "Ecstasy" ja "That's When It Hurts." Kesän 1963 aikana King saavutti top 30-hitin versiollaan kappaleesta I (Who Have Nothing). New Yorkin WMCA:n listalla mainittu levytys nousi top teniin. Billboardin listalla Kingin levytykset menestyivät hyvin vuoteen 1965 saakka. Britti-invaasion menestyksestä huolimatta King saavutti edelleen hittejä R&B-listalla. Hänen mainitun aikakauden menestyskappaleisiinsa lukeutuvat "What is Soul?", "Tears, Tears, Tears" , "So Much Love" , and "Til I Can't Take It Anymore". Vuonna 1974 King teki paluun Billboardin top teniin discohitillä Supernatural Thing. Se nousi viidenneksi ja R&B-listalla aina kärkisijalle. Vuonna 1977 King teki musiikillista yhteistyötä Average White Bandin kanssa albumilla Benny & Us. Mainitulta pitkäsoitolta poimittiin kaksi top 40-hittiä; A Star in the Ghetto ja Get It Up. King teki paluun The Driftersin riveihin Britanniassa loppuvuodesta 1982. Hän jatkoi yhtyeen jäsenenä vuoteen 1986, jolloin sen kokoonpanossa tapahtui uudelleenjärjestelyjä. Stand by Men uudelleenjulkaisu nousi listakärkeen kolmen viikon ajaksi myös Irlannissa helmikuussa 1987. Sen myötä Kingistä tuli ensimmäinen artisti, joka oli saavuttanut Billboardin listalla top tenin joko yhtyeen jäsenenä tai sooloartistina 50, 60, 70, ja 80-lukujen aikana. Vuonna 1990 King, Bo Diddley ja Doug Lazy levyttivät hip hop-version The Monotones-yhtyeen vuoden 1958 hitistä Book of Love, joka pääsi myös samannmisen elokuvan soundtrackille. Vuonna 1998 King levytti palkitun Bobby Susserin kirjoittaman ja tuottaman lastenlevyn I Have Songs in My Pocket. Vuonna 2009 King pääsi North Carolina Music Hall of Fameen. Vuonna 2013 King konsertoi Britanniassa ja seuraavana vuonna Yhdysvalloissa raportoiduista terveysongelmistaan huolimatta. Hän menehtyi Hackensack University Medical Centerissä huhtikuun viimeisenä 2015 76 vuoden ikäisenä.
Maamme blueskuningattaren Erja Lyytisen ura on kestänyt jo kunnoitettavan 20 vuoden ajan ja juhlakiertue pysähtyi myös Joensuun Kerubissa lähes tarkalleen vuosi edellisen Lyytisen Kerubissa soittaman konsertin jälkeen. Juhlakiertueen setti käynnistyi Diamonds on the Roadilla, joka on myös Lyytisen uunituoreen livealbumin nimikappale. Sitä seurannut Oil and Water edusti vuonna 2010 ilmestyneen pitkäsoiton Voracious Love tuotantoa. Grip of the Blues oli eräs setin sofistikoituneimmista poiminnoista. Sitä seurasi seitsemän minuuttia kitaran revitystä liki pitäen Lyytisen konserttien standardeihin lukeutuvan Black Oceanin erinomaisen version myötä. Bad Seed on artistin tuoreimman studioalbumin Waiting for Daylight ensimmäinen singlekappale ja sitä seurasi levyttämättömään tuotantoon lukeutuva Lullaby. Erja's Contribution to Jazz sisälsi viitteitä The Champsin Tequilasta ja tunnelmapalan Change of Season Lyytinen esitti duettona koko konsertin ajan mainiota työskentelyä tarjonneen kosketinsoittaja Harri Taittosen kanssa. Waiting for Daylightin nimikappale lukeutui niin ikään konsertin huippuhetkiin. Vuonna 2017 ilmestyneeltä albumilta Stolen Hearts kuultiin Lyytisen Alan Darbyn kanssa kirjoittamaan tuotantoon lukeutuva 24 Angels. Waiting for Daylightin biisistöön palattiin You Talk Dirtyn version myötä instrumentaalikappaleen Skinny Girl edustaessa vuonna 2012 ilmestyneen pitkäsoiton Dreamland Blues tuotantoa. Varsinainen setti päättyi Wedding Dayhin ja encorena kuultiin On the Roof vuonna 2003 ilmestyneeltä albumilta Wildflower. Juhlakiertueensa konsertissa Lyytinen tarjosi tyylikkään kimaran tuotantoaan vuosikymmenten varrelta. Kyseessä oli takuuvarman ammattitaitoista työskentelyä edustanut keikka, jolla artisti myös otti yleisönsä tuttuun tapaansa. Erityisen myönteisesti setissä erottuivat muutamat harvemmin soitetut helmet kohokohtanaan 24 Angels.
25. lokakuuta 1983 ilmestynyt Uh-Huh on John Mellencampin seitsemäs pitkäsoitto ja samalla ensimmäinen albumi, jonka hän julkaisi nimellä John Cougar Mellencamp. Billboardin listalla mainittu pitkäsoitto saavutti parhaimmillaan yhdeksännen sijan. Uh-Huhilta poimittiin kolme Billboardin Hot 100-listalla top 20:een kohonnutta singleä. Crumblin' Down saavutti yhdeksännen sijan, Pink Houses oli yhtä sijaa ylempänä ja Authority Songin paras sijoitus oli viidentenätoista. Rolling Stonen laatimalla 80-luvun sadan parhaan albumin listalla Uh-Huh saavutti sijan 32. Maaliskuun lopussa 2005 Mercury/Island julkaisi albumista remasteroidun ja lisäksi yhden bonuskappaleen sisältävän version. Mellencamp vastaa lähes täysin itse kaikesta sävellysmateriaalistaan. Uh-Huhilla julkaistuista kappaleista Jackie O edustaa yhteistyötä John Prinen ja Lovin Mother Fo You vähemmän tunnetun Will Caryn kanssa. Viimeksi mainitun kappaleen Mellencamp oli kirjoittanut aikaisemmin ja esitti sitä vuoteen 1982 ajoittuneella American Fool-kiertueellaan ennen kappaleen levytystä. Vuonna 2003 Louisville.comissa ilmestyneen artikkelin mukaan Cary oli lähettänyt Mellencampin kitaristille Mike Wanchicille The Nighcrawlers-yhtyeen kanssa levyttämänsä albumin Out of My Dreams. Se sisälsi muun muassa kappaleen Cruisin' in the Park, jonka Mellencamp olisi halunnut levyttää Uh-Huh-albuminsa ensimmäiseksi singleksi. Lopulta hän käytti ainoastaan mainitun biisin neljättä säkeistöä kappaleensa Lovin' Mother Fo Youn alkajaisiksi. Kirjoituskrediittidiili sainattiin ja Cary vastaanotti 15 % mainitun biisin rojalteista. Albumin kappaleista Play Guitar edustaa Mellencampin, hänen kitaristinsa Larry Cranen sekä Dan Rossin yhteistyötä. Musiikillisesti mainitussa kappaleessa on yhtäläisyyksiä Van Morrisonin varhaisen Them-yhtyeen kappaleeseen Gloria. Arviossaan Cash Box ylisti etenkin singlebiisiä Authority Song sekä albumiraitaa Serious Business.
Vuoden 1976 toukokuussa ilmestyneellä albumillaan Fly Like an Eagle Steve Miller Band saavutti nelinkertaisesti platinaa. Tyylillisesti kyseessä on rootsmusiikin osa-alueita laajasti hyödyntävä pitkäsoitto, joka sisältää silti riittävästi popherkkyyttä ja tarttuvuutta ollakseen helposti lähestyttävä. Miller perusti Steve Miller Bandin 60-luvun jälkimmäisellä puoliskolla ja vuonna 1967 hän neuvotteli yhtyeelleen viisi albumia käsittäneen sopimuksen Capitol/Emin kanssa. Kyseiset albumit ilmestyivät vuosien 1968 ja 1971 välillä ja niiden parhaat palat koottiin vuonna 1972 ilmestyneelle tupla-albumille Anthology. Vuonna 1973 Steve Miller Bandin kokoonpanossa tapahtui runsaasti muutoksia ja samaisena vuonna yhtye julkaisi lopullisen läpimurtolevynsä The Joker. Myös Fly Like an Eaglen tuotannosta vastannut Miller meni vuonna 1975 studioon basisti Lonnie Turnerin ja rumpali Gary Mallaberin kanssa ja äänitti kahden albumin verran materiaalia. Kyseiset kappaleet julkaistiin silti kahtena erillisenä pitkäsoittona, eli Fly Like an Eaglella ja vuotta myöhemmin ilmestyneellä ja edeltäjänsä tavoin suureksi menestykseksi osoittautuneella albumilla Book of Dreams. Sielukas ja Joachim Youngin Hammon B3-urkuja hyödyntävä albumin nimikappale nousi singleformaatissa viiden suosituimman joukkoon. Steve McCartyn käsialaa oleva Wild Mountain Honey edustaa psykedeelistä folkia. Serenade tekee paluun juurevampaan musiikilliseen ilmaisuun Joseph ja Brenda Cooperin käsialaa olevan Dance Dance Dancen edustaessa melkoisen tyylipuhdasta blue grassia. 40-luvulla kirjoitetusta Mercury Bluesista Steve Miller Band tarjoaa tyylitajuisesti 70-luvun puolivälin rockhenkeen päivitetyn näkemyksen. Pitkäsoiton kakkospuolen alkuun on sijoitettu singlemenstykset Take The Money and Run ja Rock N' Me, joista jälkimmäinen muistuttaa riffiltään tyylitajuisesti Freen vuoden 1970 suurmenestystä All Right Now. Sam Cooken You Send Mestä levytetyn coverin jälkeen Fly Like an Eagle säästää loppuunsa pari varsin kiinnostavaa kappaletta. Akustisvoittoisessa bluesbiisissä Sweet Maree kuullaan James Cottonin verevää huuliharpun soittoa ja The Window päättää pitkäsoiton sielukkaasti ja urkuvoittoisesti. Fly Like an Eagle -pitkäsoitosta muodostui maailmanlaajuinen menestys ja Millerin kotimaassa Yhdysvalloissa albumi saavutti parhaimmillaan kolmannen sijan.
Seitsemäs toukokuuta 1951 syntynyt ja 24. elokuuta 2023 edesmennyt Bernard John Marsden oli brittiläinen blues- ja rockkitaristi, joka muistetaan ensisijaisesti jäsenyydestään Whitesnake-yhtyeessä. David Coverdalen kanssa hän kirjoitti esimerkiksi yhtyeen hitit Fool for Your Loving ja listakärkeen kohonneen Here I Go Againin. Soitettuaan Buckinghamissa paikallisissa yhtyeissä, joista mainittakoon aikaisemmin nimellä Daystorms toiminut Clockwork Mousetraps, Marsden perusti 17-vuotiaana yhtyeen Skinny Cat. Vuonna 1972 Marsden soitti ensimmäisen ammattikeikkansa UFO:n riveissä. Seuraavaksi hän oli mukana Glenn Cornickin Wild Turkeyssa vuonna 1973 ennen liittymistään Cozy Powellin yhtyeeseen Cozy Powell's Hammer. Marsdenin seuraava yhtye oli Babe Ruth, jonka Capitol Recordsin julkaisemilla ja vuosina 1975 ja 1976 ilmestyneillä albumeilla Stealin' Home ja Kid's Stuff Marsden oli mukana. Marsdenin ollessa Babe Ruthissa Cozy Powell suositteli häntä Jon Lordille, joka oli muodostamassa Tony Ashtonin kanssa Deep Purplen jälkeistä yhtyettä Paice Ashton Lord. Albumia Malice in Wonderland nauhoitettaessa Marsden työskenteli kosketinsoittaja Howie Caseyn kanssa. Tämä kehotti Marsdenia liittymään Paul McCartneyn Wingsiin, mutta tätä ei tapahtunut, sillä Whitesnakea oltiin kasaamassa samaan aikaan. Paice Ashton Lord sai valmiiksi albumin Malice in Wonderland ja teki muutamia keikkoja. Yhtye lopetti toimintansa ollessaan työstämässä toista albuaan Munichissa, missä David Coverdale ja Bernie Marsden tapasivat. Vuonna 1978 Marsden muodosti uuden yhtyeen Coverdalen ja kitaristi Micky Moodyn kanssa. Se oli originaalilta nimeltään David Coverdale's Whitesnake, mutta lyhensi nimensä muotoon Whitesnake. Marsden oli mukana yhtyeen ep:llä, viidellä studioalbumilla sekä yhdellä livelevyllä. Whitesnaken jätettyään Marsden muodosti lyhytikäisen yhtyeen Bernie Marsden's SOS. Sitä seurasi yhtye Alaska solisti Robert Hawthornen ja kosketinsoittaja Richard Baileyn kanssa. Mainittu yhtye julkaisi vuosina 1984 ja 1985 ilmestyneet albumit Heart of the Storm ja The Pack. Vuonna 1986 hän perusti yhtyeen MGM Whitesnakessa vaikuttaneiden Neil Murrayn ja Neil Galleyn kanssa. Yhtyeeseen kuului lisäksi Totossa vokalisoinut Bobby Kimball. Yhtye teki nauhoituksia, mutta ne ovat säilyneet julkaisemattomina. Vuonna 1989 Marsden muodosti Micky Moodyn kanssa The Moody Marsden Bandin, joka julkaisi Norjassa nauhoitetun akustisen livealbumin Live in Hell ja Britanniassa taltioidun liven Never Turn Our Back on the Blues, jonka nauhoituksiin osallistui rumpali Zak Starkey. Marsden ja Moody konsertoivat ympäri Eurooppaa ja vuonna 1994 ilmestyi studioalbumi The Real Faith. Norjalaisen solistin Jorn Landen kanssa kaksikko muodosti yhtyeen The Snakes, jonka ohjelmistossa oli ainoastaan Moodyn ja Marsdenin aikaista Whitesnaken tuotantoa. Vuonna 1998 yhtyeeltä ilmestyi sekä studioalbumi Once Bitten että livelevy Live in Europe. Marsdenin seuraavat yhtyeet olivat niin ikään Whitesnakea versioineet Company of the Snakes ja M3. Viimeksi mainitulta ilmestyi triplacd/dvd Rough and Ready ja vuonna 2006 konserttitaltiointi Classic Snake Live Vol 1, jolla solistina vaikutti Black Sabbathista muistettu Tony Martin. Jo Whitesnakessa vaikutusaikanaan Marsden julkaisi sooloalbumit And About Time Too ja Look at Me Now. Marsdenin BBC Radio Rock Showlle tekemät nauhoitukset ilmestyivät cd-formaatissa. Marsdenin seuraava sooloalbumi oli vuonna 1994 ilmestynyt Green and Blues, joka on hänen tribuuttinsa John Mayall's Bluesbreakersissä soittaneille kitaristeille. Hän on työstänyt myös kaksi soundtrack-albumia. Marsden tuotti Mississippissä kuvatun bluesdokumentti-dvd:n. Sillä erityisesti James 'Super Chikan' Johnsonin osuus muodostuu merkittäväksi. Marsden tuotti Larry Johnsonin albumin Blues from Harlem ja soitti Honey Boy Edwardsin, John Jacksonin ja Louisiana Redin kanssa. 2000-luvulla Marsden tuotti Big Boy Blue-tuplacd:nsä. Tuplacd Bernie Plays Rory sisälsi Marsdenin covereita Rory Gallagherin tuotannosta. Akustinen live Going to My Hometown on nauhoitettu Buckinghamissa. Castle Communicationsin julkaisema tuplacd Blues and Scales sisälsi tuotantoa lähes kaikilta niiltä yhtyeiltä, joissa Marsden on soittanut. Marsden kitaroi Elkie Brooksin yhtyeessä, The Diesel Bandissa John Coglanin kanssa ja The Allman Brothers Bandin Warren Haynesin kanssa. Monacossa ja Britanniassa Marsden pääsi soittamaan Ringo Starr Bandissa. Vuonna 2021 Conquest julkaisi Marsdenin sooloalbumin Kings, joka on hänen tribuuttinsa bluesin kolmelle suurelle Kingille, Albertille, BB:lle ja Freddielle. Mainittu albumi saavutti Britanniassa sijan 18. ja sitä seurannutta albumia Chess oli inspiroinut Chicagosta käsin operoinut samanniminen levy-yhtiö. Marsden jatkoi konsertointiaan Britanniassa ja muualla Euroopassa. Hän osallistui Joe Bonamassan Blues-risteilyille ja syksyllä 2019 Marsden soitti kokonaisuudessaan Whitesnaken albumin Ready n' Willing. Hän menehtyi 24. elokuuta 2023 aivokalvontulehdukseen 72 vuoden ikäisenä.
Tammikuussa 1972 ilmestynyt Jackson Browne, joka tunnetaan erheellisesti myös nimellä Saturate Before Using, on yhdysvaltalaisen laulaja/lauluntekijän Jackson Brownen esikoisalbumi. Billboardin 200-listalla mainittu pitkäsoitto saavutti sijan 53. Siltä poimittiin kaksi singleä, joista Doctor,My Eyes saavutti kahdeksannen sijan ja Rock Me on the Water sijan 48. Ennen levytyssopimuksensa solmimista Browne oli saavuttanut jo jonkin verran menestystä biisintekijänä. Alkuvuodesta 1970 hän lähetti David Geffenille demon kappaleestaan Jamaica Say You Will ja Geffen alkoi etsiä Brownelle levy-yhtiötä. Hän päätyi perustamaan oman Asylum Recordsinsa ja kiinnitti Brownen erääksi sen artisteista. Jackson Brownen esikoispitkäsoitto saavutti kultalevyn vuonna 1976 ja platinalevyyn vaadittaviin lukemiin albumi ylsi vuonna 1997. Jackson Brownen debyytti vastaanotti suurimmaksi osaksi myönteisiä arvioita. AllMusicin William Ruhlman suorastaan ylisti albumia. Rolling Stoneen tuoreeltaan laaditussa arviossa Jackson Brownen esikoisalbumi vastaanotti kuusi tähteä kymmenestä mahdollisesta. Ed Kelleher laati albumista arvion Circus-lehteen sen ilmestymisvuonna. Hänen mukaansa Browne oli itse omien kappaleidensa paras tulkki. Robert Christgaun laatimaarvio oli sitä vastoin hieman varovaisempi; hän antoi albumille arvosanan B ja piti sekä albumin sisältämää musiikkia että ideoita jossakin määrin vaisuina.
