Vuonna 1993 Megamanian julkaisemana ilmestynyt Rock My World on Vantaan Länsimäen kivikovan rocktrion Melrosen neljäs albumi. Los Angelesissa nauhoitettu pitkäsoitto on samalla ensimmäinen Melrosen albumeista, jonka työstämiseen basisti Roger Nieminen osallistui. Rock My Worldin yhdeksän kappaleen kattaus on melkoisen vakuuttava. Pitkäsoitto käynnistyy nyansikkuuden ja voiman tyylitajuisesti yhdistävällä nimikappaleellaan. Ismo Alangon käsialaa olevaa sopivan hypnoottista kappaletta Human Rights for Snakes rikastavat viulu ja naiskuoro. Kestoltaan yli kuusiminuuttinen ja näin ollen albumin selkeästi pisin kappale Soundcheckpointcharlie kallistuu jamitteluun, mutta kappaleella on tarjottavanaan myös solistina vierailevan Kim Nailin sielukasta vokalisointia. Kasettiversionsa osalta albumin ykköspuolen päättävä Goalkeeper rakentuu terhakkaan riffinsä varaan. Sävykäs Viva Milla on eräs Rock My Worldin sielukkaimmista kappaleista. Eikä syyttä, sillä Tokela kirjoitti kyseisen kappaleen tyttärelleen. Upeasti rullaava Whatever on keikkabiisinä osoittautunut Rock My Worldin tuotannon kestävimmäksi. Biisistä olisi tosin ansainnut muodostua vielä saavuttamaansa menestystä suurempi hitti, sillä kappaleeseen on annosteltu kiitettävä määrä letkeää svengiä. Toisena kitaristina Whateverillä vieraili Rane Raitsikka. Too Fast to Live Too Young to Die ja cover Samba Yes, Work No edustavat kumpikin inspiroitunutta rokkausta ja albumin päättävä instrumentaalikappale Up at Errols rullaa leppeästi jättäen samalla pitkäsoitosta miellyttävän monipuolisen kuulokuvan. Vuonna 2022 Rock My Worldista julkaistiin viimein myös rajoitettu 300 kappaleen vinyylipainos.
Tammikuussa 1976 Warner Brosin julkaisemana ilmestynyt Kate & Anna McGarrigle on samannimisen duon esikoisalbumi. Sillä soittaviin vieraileviin muusikoihin lukeutuvat Lowell George, Bobby Keys ja Toni Levin sekä sisarusten vanhin sisko Jane McGarrigle, Annan aviomies Dane Lanken sekä vanha ystävä Chaim Tannenbaum. Albumin kappaleista Swimming Song on alunperin Katen tuonaikaisen aviomiehen, laulaja/lauluntekijän Laudon Wainwrightin III:n kirjoittama ja myös esittämä. Häneen albumin kappaleista viitataan epäsuorasti biisissä Go Leave. Vuonna 2011 brittiläinen säveltäjä ja tv-kuuluttaja Howard Goodall listasi Kate ja Anna McGarriglen kuuden parhaan albuminsa listalle. Hän kehui duon lauluharmonioita virheettömiksi ja unohtumattomiksi ja kohotti suosikkikappaleikseen Heart Like a Wheelin ja ranskalais-kanadalaisen folkbiisin Complainte pour Ste-Catherinen. Joulupäivänä 1976 brittiläinen Melody Maker nimesi Kate ja Anna McGarriglen esikoislevyn vuoden albumiksi. Samaisen vuoden Pazz &Jo-kriitikkoäänestyksessä samainen albumi saavutti kuudennen sijan. Vuonna 2016 Kate ja Anna McGarriglen esikoisalbumi voitti Polaris Heritaze Prizen vuosien 1976-1985 välillä julkaistuista albumeista. Albumin kappaleista Anna McGarriglen käsialaa olevan Heart Like a Wheelin levytti ensiksi McKendree Spring ja ennen Katea ja Annaa myös Linda Ronstadt vuonna 1974 ilmestyneen albuminsa nimikappaleeksi. Muista biisistä levytetyistä keskeisistä covereista mainittakoon Billy Braggin, Katie Mooren, The Corrsin ja June Taborin levytykset. Albumin kappaleista Kate McGarriglen käsialaa olevan raidan (Talk to Me of) Mendocino Linda Ronstadt versioi vuonna 1982 ilmestyneelle albumilleen Get Closer, brittiläinen laulaja/lauluntekijä John Howard vuoden 2007 ep:lleen The Bewley Brothers, Nona Marie & The Choir vuonna 2011 ilmestyneelle nimikkoalbumilleen ja Karine Polwart sekä Dave Milligan vuonna 2021 ilmestyneelle albumilleen Still As You're Sleeping. Kappaleen omplainte pour Ste-Catherine versioi brittiläinen popartisti Kirsty MacColl vuonna 1989 ja Go Leaven duetoivat Anne Sofie von Otter ja Elvis Costello.
25. heinäkuuta 1989 Epic Recordsin julkaisemana ilmestynyt Trash on Alice Cooperin yhdestoista studioalbumi. Se sisältää muun muassa singlebiisin Poison, joka oli Alice Cooperin ensimmäinen top teniin kohonnut single sitten vuonna 1977 ilmestyneen You and Men. Trash tuli merkitsemään Cooperille merkittävää comebackia, sillä albumi nousi top teniin useissa maissa ja sitä myytiin yli kaksi miljoonaa kappaletta. Trashilla soittaneisiin muusikoihin lukeutuivat aikaisemmin Julian Lennonin kanssa työskennellyt kitaristi John McCurry ja Bon Jovissa myöhemmin bassotellut Hugh McDonald. Rummuista ja koskettimista vastasivat Billy Squierin sooloyhtyeessä soittaneet Bobby Chouinard ja Alan St. Jon. Trashista muodostui Cooperin tukkametallikauden suurin menestysalbumi. Se nousi brittilistalla toiseksi ja Billboardilla sijalle 20. Menestyksekkääksi osoittautuneen The Nightmare Returns -kiertueensa jälkeen Cooper oli kääntynyt hittinikkari Desmond Childin puoleen paluualbuminsa työstämisen tiimoilta. Trashista muodostuikin eräs Cooperin uran suosituimmista albumeista. Sen kappaleista Poison, Bed of Nails, House of Fire ja Only My Heart Talkin' työstettiin lisäksi musiikkivideot. Albumin tiimoilta tehtiin menestyksekäs vuoden mittainen maailmankiertue, joka dokumentoitiin kotivideolle Alice Cooper Trashes the World. Trash-albumilla vieraili useita keskeisiä muusikoita, eli Jon Bon Jovi, Stiv Bators, Cooperin yhtyeen vuonna 1988 jättänyt kitaristi Kane Roberts sekä neljä viidesosaa Aerosmithin jäsenistöstä, joka Cooperin tavoin teki samoihin aikoihin lopullisen comebackinsä albumillaan Pump. Kappaleita Trashille kirjoittivat Joan Jett, Diane Warren, Jon Bon Jovi, Richie Sambora ja John McCurry. Trash vastaanotti suurimmaksi osaksi myönteisiä arvioita. AllMusicin Alex Henderson antoi albumille neljä tähteä viidestä. Rolling Stonen laatimalla 50 kaikkien aikojen parhaan tukkametallialbumin listalla Trash saavutti sijan 36. Kerrang! listasi Trashin Alice Cooperin tuotannon kuudenneksi parhaaksi albumiksi. Metalsucksin laatimalla kymmenen parhaan glam metal -albumin listalla Trashin sijoitus oli seitsemäntenä.
26. syyskuuta 1970 Buddah Recordsin julkaisemana ilmestynyt Leftover Wine on ensisijaisesti folkartistiksi identifioituvan Melanie Safkan livealbumi, jonka sovituksista ja tuotannosta vastasi hänen tuonaikainen aviomiehensä , Peter Schekeryk. Leftover Winen nauhoitukset ovat New Yorkin Carnegie Hallista lukuun ottamatta studiossa nauhoitettua päätöskappaletta Peace Will Come (According to My Plan), joka julkaistiin lisäksi singleformaatissa promotoimaan mainittua albumia. Melanie konsertoi Carnegie Hallissa kahdesti vuoden 1970 aikana ja Leftover Winen nauhoitukset ovat ensimmäisestä konsertista. Siinä, missä Melanien studioalbumit sisältävät monimutkaisia sovitusratkaisuja, Leftover Winella hän säesti itseään ainoastaan kitaralla ja artistin laulusuoritukset ovat täynnä emootiota. Melanie kommunikoi voimakkaasti yleisönsä kanssa ja kappalevalinnoiltaan Leftover Wine koostuu ensisijaisesti biiseistä hänen edelliseltä albumiltaan Candles in the Rain. Lisäksi mukana on kaksi standardia, eli Momma Momma ja Happy Birthday. Leftover Wine tunnetaan lisäksi nimellä Live:Recorded at Margie's Birthday Party. Single Peace Will Come oli julkaistu aikaisemmin syyskuussa samaisena vuonna ja se saavutti sijan 32. Pitkäsoiton suosio oli vastaavaa tasoa, sillä se oli albumilistalla yhtä sijaa alempana. Helmikuussa 2007 Edsel Records julkaisi tuplacd:n, joka sisälsi Melanien albumit Candles in the Rain ja Leftover Wine. Jälkimmäinen sisälsi lisäksi yhden bonuskappaleen; Stop! I Don't Want to Hear It Anymore.
Chambers Brothers on psykedeelistä soulia edustava yhtye, joka muistetaan parhaiten vuonna 1967 ilmestyneestä ja kestoltaan 11-minuuttisesta hitistään Time Has Come Today. Yhtye kuuluu siihen uuden musiikin aaltoon, jossa yhdistettiin bluesin ja gospelin elementtejä moderniin psykedeeliseen rockiin. Chambers Brothersin musiikkia on hyödynnetty säännöllisesti elokuvien soundtrackeilla. Carthagesta, Mississippistä kotoisin olleen yhtyeen jäsenet vaikuttivat ensiksi baptistikirkon kuorossa. Vuonna 1952 veljeksistä vanhinta, eli Georgea kutsui armeija. Vuodesta 1954 eteenpäin neljän veljeksen yhtye esitti gospelia ja folkia Etelä-Kalifornian alueella. Suosittuja heistä alkoi tulla silti vasta 1960-luvun puolivälissä New Yorkiin muuton jälkeen. Chamber Brothersin muodostivat basisti George (26. syyskuuta 1931-12. lokakuuta 2019), huuliharpisti Lester (s. 13. huhtikuuta 1940) sekä kitaristit Willie (s. kolmas maaliskuuta 1938) ja Joe (s. 22. elokuuta 1942) He soittivat esimerkiksi suositussa losangelesilaisessa folkclubissa The Ash Grovessa. Tätä kautta Chambers Brothers loi kontakteja Hoyt Axtoniin, Ramblin' Jack Elliottiin, Reverend Gary Davisiin sekä Barbara Daneen. Heistä viimeksi mainitusta tuli yhtyeen suuri diggari ja hän myös levytti Chambers Brothersin kanssa. Rumpaliksi tuli Brian Keenan (28. tammikuuta 1943-5. lokakuuta 1985) ja mainitulla lineupilla Chambers Brothers teki kiertueen Barbara Danen kanssa. Tämä tutustutti yhtyeen Pete Seegeriin ja Chambers Brothers pääsi esiintymään Newport Folk Festivaaleilla. Vanguard-levy-yhtiö julkaisi mainitusta festivaalista kokoelma-albumin, jolla Chambers Brothersin tuotannosta mukana oli kappale I Got It. Monien muiden folkrockin edustajien tavoin myös Chambers Brothers tahtoi sähköistää musiikkiaan. Pian Newportin festivaaleilla esiintymisensä jälkeen yhtye julkaisi esikoisalbuminsa People Get Ready. Chambers Brothersin ainoa suuri hitti oli syksyllä 1968 ilmestynyt ja Joe sekä Willie Chambersin käsialaa oleva, 11-minuuttinen ja psykedeelisvaikutteinen kappale Time Has Come Today. Sen editoitu singleversio pysytteli listoilla viiden yhtäjaksoisen viikon ajan ja missasi juuri top tenin ollen syys-lokakuussa yhdentenätoista. Chambers Brothersin myöhäisempiin inkarnaatioihin kuului muun muassa Alice Cooperin kanssa tekemästään yhteistyöstä tutuksi tullut kitaristi Steve Hunter. Chambers Brothersin aktiivisin kausi päättyi vuoteen 1972. Mainittuna vuonna yhtye levytti Columbialle albumin Oh! My God, joka jäi vaille julkaisua. Avco Recordsille siirryttyään yhtye levytti vuosina 1974 ja 1975 ilmestyneet albumit Unbonded ja Right Move. Vuonna 1976 yhtiö Mars for Roxbury julkaisi veljeksiltä albumin Live in Concert. Sen jälkeen yhtye on konsertoinut epäsäännöllisesti. Maria Muldaurin albumilla Gospel Nights veljeksiä kuultiin taustamuusikkoina. Lester muutti New Yorkiin ja perusti yhtyeen Electric Flagin basistin Harvey Brooksin kanssa. Willie ja Joe löysivät töitä studiomuusikkoina ja George palasi gospelmusiikin pariin. Keenan muutti Stanfordiin, Connecticutiin ja perusti sinne oman äänitysstudionsa. Hänen sydämensä petti 80-luvun puolivälissä. Art Ramseystä tuli yhtyeen uusi rumpali. Los Angelesista kotoisin ollut sessiorumpali Fabian Jolivet oli mukana vuoden 1997 kiertueella. Se päättyi Ash Groveen, jossa yhtye soitti gospelsetin. Vuonna 2006 kitaristi Willie Chambers oli mukana yhtyeessä Vince and the Invinceables sen soittaessa hyväntekeväisyyskonsertin Love-yhtyeen johtohahmolle Arthur Leelle. Vuonna 2015 Joe Chambers soitti keikkoja yhtyeessä The Joe Chambers Experience. Seuraavana vuonna Willie, Joe ja ajoittain George konsertoivat basisti Jerry Warnerin, kitaristi Crazy Tomesin ja Los Angelesista kotosin olleen rumpalin Jon McCrackenin kanssa Chambers Brothersin nimellä Los Angelesin alueella. Joe Chambers levytti Marva Holidayn kanssa versionsa Bee Geesin originaalista ja esimerkiksi Janis Joplinin levytysohjelmistoon lukeutuneesta To Love Somebodysta. Vuonna 2021 Chambers Brothers oli mukana dokumentissa Questlove Summer of Soul.
Holidays in the Sun on brittiläisen rockyhtyeen Sex Pistolsin kappale, joka julkaistiin singleformaatissa 14. lokakuuta 1977 yhtyeen neljäntenä singlenä. Mainittu kappale pääsi lisäksi avausraidaksi Pistolsin ainoalle viralliselle albumille Never Mind the Bollocks, Here's the Sex Pistols. Britanniassa Holidays in the Sun saavutti kahdeksannen sijan ja se jäi yhtyeen viimeiseksi singleksi John Lydonin vokalisoimana yli 30 vuoden ajaksi. Kitaristi Steve Jones ja rumpali Paul Cook julkaisivat vielä Ronnie Biggsin vokalisoimana singlen No One is Innocent ja Sid Vicious levytti Pistolsin nimissä coverit My Waysta ja Something Elsestä. Rolling Stonen laatimalla sadan parhaan kitarakappaleen listalla Holidays in the Sun saavutti sijan 43. Ideansa kappale oli saanut Jerseyn Channel Islandille tehdystä matkasta. Holidays in the Sun julkaistiin puoli vuotta The Jamin In the Cityn jälkeen ja mainituista kappaleista oli löydettävissä melko runsaasti samoja elementtejä. Holidays in the Sun-singlen b-puolella julkaistiin kappale Satellite. Singleä promottiin kahden erilaisen posterin kera. Niistä yleisempi oli singlen etukannen suurennettu kuva ja ranta-aiheista posteria myytiin runsaasti 80-luvun puolivälin tienoilla.
Tammikuussa 1964 Parlophone Recordsin julkaisemana ilmestynyt Stay with The Hollies on manchesterilaisyhtye The Holliesin esikoisalbumi. Yhdysvalloissa mainittu pitkäsoitto ilmestyi Imperial Recordsin julkaisemana nimellä Here I Go Again ja Kanadassa samaisen vuoden heinäkuussa Capitolin julkaisemana brittipainoksesta eroavan biisilistan kera. Ron Richards kiinnitti The Holliesin Parlophonelle tsekattuaan yhtyeen Cavern Clubilla soittaman keikan. The Hollies teki levytyksiä EMI:n studioilla Lontoossa ja yhtyeen singlet saavuttivat siinä määrin vastakaikua, että yhtye pääsi työstämään täyspitkän albumin. The Holliesin soundille olivat tunnusomaisia Allan Clarken, Tony Hicksin ja Graham Nashin lauluharmoniat. Yhtyeen esikoisalbumi koostuu ensisijaisesti yhdysvaltalaista alkuperää olevista kappaleista. Chuck Berryltä versioituu useampia biisejä ja lisäksi The Holliesin esikoisalbumilla coveroidaan esimerkiksi Arthur Alexanderia ja Ray Charlesia. Stay with The Holliesin ainoa originaalituotantoa oleva kappale on Graham Nashin ja Allan Clarken käsialaa oleva Little Lover. Albumin Yhdysvaltain-painoksella oli niin ikään yksi omaa tuotantoa edustava kappale; Bobby Elliottin ja Tony Hicksin sävellys Keep Off That Friend of Mine. Kanadan-painoksella originaaleja oli kaksi; Little Lover sekä Graham Nashin käsialaa oleva What's Wrong with Me. Yhdysvaltain-painokselta Here I Go Again Stay with The Holliesilta feidattiin kappaleet Baby Don't Cry,Mr. Moonlight, Little Lover, Whatcha Gonna Do 'Bout It and Candy Man ja niiden tilalle laitettiin singlebiisit Just One Look ja Here I Go Again sekä originaali Keep Off That Friend of Mine, joka oli ilmestynyt Just One Lookin b-puolella. Vuonna 2010 Sundazed Records julkaisi Here I Go Againin uudelleen monoversiona 180 gramman vinyylinä.
