Maaliskuussa 1975 Columbia Recordsin julkaisemana ilmestynyt Between the Lines on yhdysvaltalaisen laulaja/lauluntekijän Janis Ianin kahdeksas studioalbumi. Mainittu pitkäsoitto nauhoitettiin ja miksattiin 914 Sound -studioilla Blauveltissä, New Yorkissa. Albumin tuotannosta vastasi Brooks Arthur. Between The Lines kohosi Billboardin albumilistan kärkisijalle ilmestymisvuotensa lokakuussa. Yhdysvalloissa albumin kokonaismyyntiluvut ovat lähes kaksi miljoonaa kappaletta. Between The Linesin kappaleista singleformaatissa ilmestynyt At Seventeen nousi Billboardin singlelistalla kolmanneksi ja Adult Contemporary -listalla kärkisijalle. Mainitusta kappaleesta Ian vastaanotti vuoden 1975 parhaan naispoplaulusuorituksen Grammyn. Hän esitti At Seventeenin Saturday Night Live -ohjelman ensimmäisessä jaksossa lokakuun yhdentenätoista 1975. Musiikillisesti Between the Lines sisältää popin ja rockin lisäksi elementtejä jazzista ja bluesista. Pitkäsoiton avaava When The Party's Over lukeutuu kokonaisuuden suorimpiin rakkauslauluihin ja kappaleessa kuullaan Dennis Perecan stemmalaulua. From Me to You, The Come On ja albumin nimiraita Between the Lines edustavat Ianin tyypillisempää tuotantoa. At Seventeenin tavoin albumin tunnetuimpaan antiin lukeutuvan In the Winterin sekä yksinäisyyttä kuvaavan Tea and Sympathyn sovituksista vastasi lisäksi esimerkiksi Melanien kanssa musiikillista yhteistyötä tehnyt Ron Frangipane. Between the Linesin kappaleille on yleisesti tunnusomaista upea melodisuus ja Ianin suosiota jatkoi artistin seuraavana vuonna ilmestynyt pitkäsoitto Aftertones.
Yhdeksäs huhtikuuta 1932 syntynyt ja 19. tammikuuta 1998 edesmennyt Carl Perkins oli yhdysvaltalainen laulaja, lauluntekijä ja kitaristi, joka levytti Memphisissä sijainneelle Sun Recordsille vuodesta 1954 alkaen. Hänen tunnetuimpiin levytyksiinsä lukeutuvat Blue Suede Shoes, Everybody's Trying to Be My Baby ja Matchbox. Charlie Danielsin mukaan Carl Perkinsin kappaleet personoivat rockabillyä enemmän kuin kenenkään muun ja hänen äänensä edustaa rockabilly-tyyliä kaikkia muita tyylisuunnan artisteja voimakkaammin, sillä hän ei koskaan muuttanut tyyliään. Perkinsin kappaleista ovat levyttäneet coverversioitaan esimerkiksi Elvis Presley, The Beatles, Jimi Hendrix, Johnny Cash ja Eric Clapton ja mainittu seikka on vaikuttanut osaltaan myönteisesti hänen populaarimusiikissa saavuttamaansa asemaan. Paul McCartneyn mukaan ilman Carl Perkinsiä ei olisi The Beatlesiä. Rockabillyn kuninkaaksi kutsuttu Perkins on tullut valituksi Rock and Roll Hall of Fameen, Rockabilly Hall of Fameen, Memphis Music Hall of Fameen ja Nashville Songwriters Hall of Fameen. Lisäksi hän on vastaanottanut Grammy Hall of Fame-palkinnon. Tiptonvillessa, Tennesseessä syntyneen Perkinsin keskeisiin varhaisiin musiikillisiin vaikuttajiin lukeutui Bill Monroen nopea soitto sekä laulutyyli. Tammikuussa 1947 Perkinsin perhe muutti Madison Countiin. Se sijaitsi lähempänä Memphisiä ja Carlilla oli mahdollisuus tutustua entistä laajemmin erilaisiin musiikkigenreihin. 14-vuotiaana Perkins kirjoitti countrykappaleen Let Me Take You to the Movie, Mag. Mainittu biisi vaikutti ratkaisevasti siihen, että Sam Phillips kiinnitti Perkinsin erääksi Sun Recordsin artisteista. Onnistunut koe-esiintyminen Phillipsille tapahtui lokakuun alussa 1954. Perkins oli esiintynyt säännöllisesti WTJF-radioasemalla jo 40-luvun lopussa ja vuonna 1953 hän oli vaimonsa Valda Criderin rohkaisemana aloittanut esiintymiset tavernoissa kuutena iltana viikossa. 19. maaliskuuta 1955 Phillipsin omistama Flip-yhtiö julkaisi Perkinsin esikoissinglen Movie Mag/Turn Around, jonka kakkoskappaleesta muodostui menestys paikallistasolla. Perkins esiintyi Elviksen kanssa Mariannassa ja West Memphisissä, Arkansasissa. Lokakuussa 1955 ilmestynyt Perkinsin single Gone Gone Gone oli niin ikään paikallinen hitti. Singlen b-puolella ilmestyi perinteisempää countrytyyliä edustava Let The Jukebox Keep on Playing. Syksyn 1955 aikana Perkins kirjoitti Blue Suede Shoesin ja levytti mainitun kappaleen yhtyeensä kanssa Sunin studioilla 19. joulukuuta samaisena vuonna. Presley oli siirtynyt RCA:n artistiksi marraskuussa 1955 ja samalla Perkinsistä tuli Sun Recordsin ensisijainen rockabillyarti. Tammikuun ensimmäisenä 1956 julkaistusta Blue Suede Shoesista muodostui huomattava menestys. Se kohosi Billboardin countrylistan kärkeen, poplistalla kakkossijalle ja r&b-listalla Perkins oli ensimmäinen valkoinen artisti, jonka levytys nousi mainitun listan kolmanneksi. Britannian singlelistalla Blue Suede Shoes nousi kymmenenneksi ja Perkins oli ensimmäinen Sun Recordsin artisteista, jonka singleä myytiin saarivaltakunnassa yli miljoona kappaletta. Blue Suede Shoesin b-puolella julkaistusta Honey Don't:ista levyttivät coverversionsa The Beatles, Vanda Jackson ja 1970-luvulla T. Rex. Alkukesästä 1956 Perkins oli mukana Top Stars of 56-kiertueella Chuck Berryn ja Frankie Lymon&The Teenagersin kanssa. Vuoden 1956 aikana Sun julkaisi Perkinsiltä singlet Bobbin' the Blues/All Mama's Children, jonka b-puoli edusti yhteistyötä Johnny Cashin kanssa ja Dixie Fried/I'm Sorry. Helmikuussa 1957 ilmestyi seuraava single Matchbox/Your True Love. Bobbin' the Blues saavutti Billboardin countrylistalla yhdeksännen sijan. Matchbox on tunnustettu rockabillyklassikoksi. Sen nauhoitukset osuivat aikaan, jolloin Perkins, Presley, Cash ja Jerry Lee Lewis tekivät nauhoituksia epävirallisella nimellä The Million Dollar Quartet. Ohjelmistossa oli gospelia, countrya ja R&B:tä ja täysmittainen albumi mainituista nauhoituksista näki päivänvalon vuonna 1990. Elokuussa 1957 ilmestyi single That's Right/Forever Yours. Sen paraatipuoli edusti jälleen yhteistyötä Johnny Cashin kanssa ja kakkosbiisi balladituotantoa. Kumpikaan kappaleista ei saavuttanut listasijoitusta. Vuonna 1957 valmistuneessa elokuvassa Jamboree Perkins esitti Aaron Schroederin, Sid Tepperin ja Roy C. Bennettin käsialaa olevan kappaleen Glad All Over. Vuonna 1958 Perkins siirtyi Columbia Recordsin artistiksi. Vuosien 1962-63 aikana Perkins teki kiertueen Saksassa ja toukokuussa 1964 hän esiintyi Britanniassa Chuck Berryn kanssa The Animalsin säestämänä. Kiertueen viimeisenä iltana Perkins saapui juhliin, missä hän kertoi tarinoita ja esiintyi Beatlesien ympäröimänä. Ringo Starr pyysi häneltä lupaa levyttää Honey Don't:ista versionsa ja sai pyyntöönsä myönteisen vastauksen. Long Tall Sally-ep:llä julkaistun Matchboxin lisäksi Beatles versioi Perkinsin repertuaarista Beatles for Sale-albumilla ilmestyneet Honey Don't:in ja Everybody's Trying to Be My Babyn. Glad All Overista Beatles oli nauhoittanut kaksi eri versiota vuoden 1963 aikana. Syksyllä 1964 Perkins teki Saksassa toisen kiertueen. Kesäkuussa 1964 Brunswick Records oli julkaissut Perkinsiltä The Nashville Teensin kanssa nauhoitetun singlen Big Bad Blues/Lonely Heart.
Vuonna 1966 Perkins solmi levytyssopimuksen Dollie Recordsin kanssa ja julkaisi countrylistalla sijan 22. saavuttaneen singlen Country Boy's Dream. Vuonna 1968 Johnny Cash levytti Perkinsin käsialaa olevan kappaleen Daddy Sang Bass, joka nousi countrylistan kärkeen kuuden viikon ajaksi. Perkins oli kitaristina Cashin San Quentin vankilassa taltioidulla singlellä Boy Named Sue. Se nousi viideksi viikoksi countrylistan kärkeen ollen kakkossijalla myös poplistalla. Granada Television myös kuvasi ja esitti kyseisen esityksen. Perkins vietti vuosikymmenen Cashin kiertueella esiintyen usein hänen lämppärinään. Hän oli mukana myös Folsonin ja San Qentin-vankiloissa pidetyissä konserteissa esittäen Blue Suede Shoesin ja Matchboxin. Mainitut versiot ilmestyivät tosin vasta 2000-luvulla. Perkins esiintyi myös televisiosarjassa The Johnny Cash Show. Vuonna 1969 Perkins ja Bob Dylan kirjoittivat kappaleen Champaigne, Illinois, joka päätyi Perkinsin samaisena vuonna ilmestyneelle albumille On Top. Vuonna 1970 ilmestyi Perkinsin ja New Rhythm and Blues Quartetin yhteistyötä edustava albumi Bobbin' the Blues, joka koostui sekä yhteisistä että kummankin itsenäisesti nauhoittamista kappaleista. Vuoden 1970 aikana Johnny Cashin veli Tommy saavutti Billboardilla ja Kanadassa top teniin kohonneeen countrygospelhitin Perkinsin kirjoittamalla kappaleella Rise and Shine. Käytyään Sam Phillipsin kanssa pitkän laillisen kamppailun Perkins sai 70-luvun aikana oikeudet kappaleisiinsa. 80-luvun alun rockabilly-revival nosti Perkinsiä jälleen parrasvaloihin. Hän duetoi Paul McCartneyn kanssa kappaleen Get It vuonna 1982 listakärkeen kohonneella albumilla Tug of War. Vuoden 1985 aikana Perkins levytti Stray Catsin Lee Rockerin ja Slim Jim Phantomin kanssa Blue Suede Shoesista elokuvan Porky's Revenge soundtrackille päätyneen version. Samaisen vuoden lokakuussa Eric Clapton, Dave Edmunds, George Harrison, Ringo Starr, Lee Rocker ja Rosanne Cash esiintyivät Perkinsin kanssa tv-speciaalissa Blue Suede Shoes:A Rockabilly Session, joka oli taltioitu livenä Limehouse-studioilla Lontoossa. Channel 4 esitti konsertin tammikuun neljäntenä seuraavana vuonna. Perkins esitti vieraineen kaikkiaan 16 kappaletta, joihin sisältyi kaksi encorea. Mainittu konsertti on tulkittavissa hänen myöhäisemmän uransa kohokohdaksi ja se päättyi hänen tunnetuimpaan kappaleeseensa. Snapper Music julkaisi konsertin dvd-formaatissa vuonna 2006. Perkins pääsi Nashville Songwriters Hall of Fameen vuonna 1985 ja Rock and Roll Hall of Fameen kahta vuotta myöhemmin. Blue Suede Shoes valittiin Rock and Roll Hall of Famen 500 rockia muokanneen kappaleen listalle ja kappale vastaanotti Rock and Roll Hall of Fame-palkinnon. Lisäksi Perkins tuli valituksi Rockabilly Hall of Fameen keskeisestä vaikutuksestaan mainittuun musiikkigenreen. Perkins palasi Sunin studioille vuonna 1986 levyttäen Cashin, Jerry Leen ja Roy Orbisonin kanssa albumin Class of '55. Kyseessä oli myös eräänlainen tribuutti vuoteen 1956 ajoittuneille The Million Dollar Quartet-nauhoituksille, joihin Orbison ei ollut osallistunut. Vuonna 1989 Perkins esittäytyi kitaristina ja eräänä biisintekijöistä The Judds-yhtyeen listakärkeen nousseella countryhitillä Let Me Tell You About Love. Samana vuonna Perkins solmi levytyssopimuksen Platinum Recordsin kanssa ja oli mukana albumilla Friends, Family and Legends esimerkiksi Chet Atkinsin, Joan Jettin ja Charlie Danielsin kanssa. Perkins palasi jälleen Sun-studioille. Presleyn originaalin kitaristin Scotty Mooren kanssa hän teki nauhoituksia albumille 706ReUNION, jolla olivat lisäksi mukana esmerkiksi D J Fontana sekä The Jordanaires. Vuonna 1993 Perkins oli mukana Kentucky Headhuntersin Glasgowssa kuvatulla musiikkivideolla uudesta versiosta omaa tuotantoaan edustavasta kappaleestaan Dixie Fried. Seuraavana vuonna Perkins levytti Duane Eddyn ja The Mavericksin kanssa uuden näkemyksen Matchboxista hyväntekeväisyysalbumille Red Hot + Country, jonka tuottajana oli Red Hot Organisation. Vuonna 1996 itsenäinen levy-yhtiö Dinosaur Records julkaisi Perkinsin viimeiseksi jääneen albumin Go Cat Go, joka sisältää hänen Bonon, Johnny Cashin, John Fogertyn, George Harrisonin, Paul McCartneyn, Willie Nelsonin, Tom Pettyn, Paul Simonin ja Ringo Starrin kanssa levyttämänsä duetot. Perkinsin viimeinen keskeinen esiintyminen neljä kuukautta ennen hänen menehtymistään kurkkusyöpään oli syyskuun puolivälissä 1997 Lontoon Royal Albert Hallissa all star-hyväntekeväisyyskonsertissa Music for Montserrat.
Kymmenes toukokuuta 1974 Shelter Recordsin julkaisemana ilmestynyt Stop All That Jazz on yhdysvaltalaisen biisintekijän ja solistin Leon Russellin kuudes sooloalbumi. Mainittu pitkäsoitto nauhoitettiin vuoden 1974 aikana Russellin kotistudiossa ja Paradise-studioissa Oklahomassa, Pete's Placessa Nashvillessa, Tennesseessä sekä Shelter The Church -studiossa Tulsassa. Stop All That Jazz-albumilla Russellia säesti tulsalainen funkyhtye The Gap Band, jota Russell mainitun albumin myötä teki tunnetuksi maailmalle. The Gap Bandin esikoisalbumin Magician's Holiday julkaisijana oli Russellin levy-yhtiö Shelter Records. The Gab Bandin vuonna 1977 ilmestyneellä nimikkoalbumilla Russellia kuullaan pianistina. Countrya edustaneen albuminsa Hank Wilson's Back Vol 1 jälkeen Stop All That Jazz-pitkäsoitto toi esiin Russellin musiikillista luovuutta laajemmassa mittakaavassa. Tyylillisesti kyseessä onkin varsin monipuolinen albumi, joka sisältää vivahteita jazzista, mutta sillä hyödynnetään lisäksi esimerkiksi syntetisaattoreita ja rumpukoneita. Russellin omaa tuotantoa edustavien kappaleiden lisäksi albumille sisältyvät coverit Tim Hardinin If I Were a Carpenterista, Bob Dylanin Ballad of Hollis Brownista, Jerry Leiberin ja Mike Stollerin käsialaa olevasta ja Ben E Kingin levytyksenä tunnetuimmasta Spanish Harlemista sekä cd-version bonusraitana lisäksi Rolling Stonesin Wild Horsesista. Myös Willie Nelson osallistui albumin työstämiseen ja häntä kuullaan leadvokalistina pitkäsoiton bonusraitoihin lukeutuvassa kappaleessa Wabash Cannonball. All That Jazz-albumin tuotannosta vastasivat Tom Cartwright, Russell itse sekä Denny Cordell.
Syyskuun ensimmäisenä 1965 Parlophonen julkaisemana ilmestynyt Hollies on brittiyhtye The Holliesin kolmas studioalbumi. Siihen on viitattu myös otsikolla Hollies '65, sillä The Holliesin diskografiasta on löydettävissä myös toinen, vuonna 1974 ilmestynyt yhtyeen nimeä kantava albumi. Brittilistalla kahdeksannen sijan saavuttanut Hollies julkaistiin alun perin ainoastaan monoversiona. Vuonna 1969 pitkäsoitosta ilmestyi stereoversio nimellä Reflection. Vuonna 1997 brittiläinen EMI julkasi albumin mono- ja stereoversiot samalla cd:llä. Hollies-albumin 12 kappaleesta ainoana singleformaatissa ilmestyi So Lonely ja sekin niin ikään vuonna 1965 ilmestyneen ja albumin kappaleiden kanssa samaan aikaan nauhoitetun menestyssinglen Look Through Any Window b-puolella. Holliesin tusinasta biisistä viisi edustaa yhtyeen omaa tuotantoa. Ne on kreditoitu pseudonymin L.Ransford nimiin, joka tosi asiassa viittaa kolmikkoon Allan Clarke, Tony Hicks ja Graham Nash. Skandinaviassa singleformaatissa albumilta julkaistiin Very Last Day/Too Many People, joista paraatipuolesta muodostui menestys Ruotsissa. Originaalituotantoa albumilla edustavasta kappaleesta Put Yourself in My Place Episode Six levytti coverversion esikoissinglelleen. Look through Any Windowsta oli muodostunut The Holliesin ensimmäinen top 40-menestys Yhdysvalloissa. Kappaleen menestys inspiroi Imperial Recordsia julkaisemaan The Holliesin tuotannosta järjestyksessään toisen albumin. Yhtyeen esikoispitkäsoitto Yhdysvalloissa oli ollut yli vuotta aikaisemmin ilmestynyt Here I Go Again. Marraskuussa 1965 Imperial Records julkaisi Hollies-albumin Yhdysvalloissa hienoisesti eroavalla biisilistalla nimellä Hear! Here! Imperial tiputti omasta versiostaan coverit Fortune Teller ja Mickey's Monkey ja laittoi niiden tilalle singlemenestykset I'm Alive ja Look through Any Window, jotka sijoittuivat kummankin levypuoliskon avauskappaleiksi. Vaikka Hear! Here! oli singlekappaleitaan lukuun ottamatta yhdysvaltalainen uusintajulkaisu Hollies-albumista, sen kansikuva oli sama kuin Britanniassa ilmestyneessä albumissa In the Hollies Style, jota ei koskaan julkaistu Yhdysvalloissa. Mickey's Monkey ilmestyi Yhdysvalloissa seuraavana vuonna julkaistulla albumilla Bus Stop, mutta Fortune Teller julkaistiin siellä vasta 90-luvulla. Vuonna 2010 Sundazed Records julkaisi Hear! Herestä 180 gramman vinyylipainoksen. Hollies-albumin Kanadassa ilmestynyt versio oli Capitolin marraskuussa 1967 julkaisema Love N' Flowers. Se sisälsi yhdeksän kappaleta Britanniassa ilmestyneeltä Hollies-albumilta sekä aikaisemmin Kanadassa julkaisemattoman biisin I Thought of You Last Night In the Hollies Style-albumilta.
Elokuussa 1969 Chess Recordsin julkaisemana ilmestynyt Fathers and Sons on bluesmuusikko Muddy Watersin seitsemäs studioalbumi, joka julkaistiin ensiksi tuplavinyylinä. Mainittu albumi sisältää sekä studio, että livenauhoituksia huhtikuulta 1969. Chicagossa, Illinoisissa nauhoituksiin osallistuneeseen all star-bandiin lukeutuivat Michael Bloomfield ja Paul Butterfield Paul Butterfield Blues Bandista, Donald "Duck" Dunn Booker T and the MG':isistä, Otis Spann sekä Sam Lay. Mainitusta albumista muodostui Muddyn suurin valtavirran menestys, sillä se saavutti Billboardin listalla sijan 70. 200 suosituimman joukkoon Muddyn albumeista ylsi lisäksi ainoastaan vuonna 1977 ilmestynyt ja Johnny Winterin tuottama pitkäsoitto Hard Again.Marshall Chessin mukaan idea Fathers and Sons-albumiin syntyi Mike Bloomfieldin ollessa hänen luonaan ja kertoneensa, että hän ja Paul Butterfield halusivat työstää yhteisen albumin Muddy Watersin kanssa. Kaksikko oli Chicagossa hyväntekeväisyyskonsertin tiimoilta. Chess järjesti Dunnin, Spannin ja Layn osallistumisen nauhoituksiin. Fathers and Sons oli Watersin tuotannossa varsin pidetty levy, sillä esimerkiksi albumilla Electric Mud hyödynnettyjen psykedeliavaikutteiden sijaan mainitulla pitkäsoitolla kuultiin klassista, tyylillisesti 50-lukua muistuttavaa Muddy Watersia. Samassa musiikillisessa viitekehyksessä jatkoivat 70-luvun loppupuolella ilmestyneet ja Johnny Winterin tuottamat Watersin albumit. Fathers and Sonsin studionauhoitukset työstettiin huhtikuun 21:n ja 23:n päivän välillä Tel Mar -studioilla. Niiden ääni-insinöörinä oli Ron Malo ja toisin kuin liveäänitysten tapauksessa, studionauhoituksiin otti osaa myös rytmikitaristi Paul Assbel. Livenauhoitukset ovat huhtikuun 24:ltä päivältä Super Cosmic Joy -Scout Jamboreelta. Niiden ääni-insinöörinä oli Reice Hamel. Rumpali Buddy Miles osallistui Got My Mojo Workingin jälkimmäisen osan nauhoituksiin. Fathers and Sonsin tuottanut Norman Daylon vastasi myöhemmin muun muassa vuonna 1970 ilmestyneen The London Howlin Wolf Sessionsin tuotannosta. Vuonna 2001 Fathers and Sonsista ilmestyi laajennettu cd-versio.
Marraskuun ensimmäisenä 1994 Geffen Recordsin julkaisemana ilmestynyt Big Ones on Aerosmithin kokoelma-albumi, joka sisältää yhtyeen 12 hittiä vuosina 1987, 1989 ja 1993 ilmestyneiltä menestysalbumeilta Permanent Vacation, Pump ja Get a Grip. Lisäksi mukana on The Beavis and Butthead -soundtrackillä vuonna 1993 alun perin ilmestynyt Deuces Are Wild sekä kaksi aivan uutta kappaletta; Blind Man ja Walk on Water. Ne nauhoitettiin Aerosmithin pitäessä taukoa Get a Grip Touriltaan. Tuonaikaiset uutuuskappaleet pääsivät lisäksi mukaan vuonna 2001 ilmestyneelle tuplakokoelmalle Young Lust:The Aerosmith Anthology. Big Onesista muodostui Aerosmithin toiseksi suosituin kokoelma-albumi. Billboardin albumilistalla se nousi kuudenneksi myyden pelkästään Yhdysvalloissa yli neljä miljoonaa kappaletta. Kokoelma oli maailmanlaajuinen menestys, joka kohosi top teniin yhdeksässä maassa ilmestymisvuotensa loppuun mennessä. Maaliskuussa 1987 Aerosmith aloitti Little Mountain Sound-studioilla Vancouverissa nauhoitukset albumilleen, josta muodostui Permanent Vacation. Ne saatiin valmiiksi toukokuussa. Albumi julkaistiin elokuussa ja se nousi yhdenneksitoista Billboardin listalla. Permanent Vacationin singlemenestyksiä olivat Billboardin Mainstream Rock-listalla neljänneksi ja Hot 100-listalla sijalle 14. noussut Dude Looks Like a Lady, Mainstream Rock-listalla sijalle 13. ja poplistalla sijalle 17. päässyt Rag Doll ja Mainsream Rock-listalla toisena ja Hot 100-listalla yhtä sijaa alempana ollut Angel. Huhtikuussa 1989 Aerosmith palasi Little Mountain Sound-studioille nauhoittamaan seuraavan albuminsa Pump. Nauhoitukset saatiin valmiiksi kesäkuussa. Albumi julkaistiin syyskuussa ja se nousi Billboardin listalla viidenneksi. Pumpilta poimituista singleistä Janie's Got a Gun nousi Mainstream Rock-listan kakkoseksi ja Hot 100-listan neljänneksi. Love in an Elevator, The Other Side ja What It Takes nousivat kaikki Mainstream Rock-listan kärkeen. Niiden vastaavat sijoitukset Hot 100-listalla olivat viides, 22. ja yhdeksäs. Toukokuussa 1989 nauhoitettiin myös kappale Deuces Are Wild, joka päätyi mukaan aiemmin mainitulle kokoelma-albumille The Beavis and Butthead Experience. Tammikuussa 1992 Aerosmith aloitti nauhoitukset A&M-studioilla Los Angelesissa. Ne päättyivät helmikuussa. Nauhoituksia jatkettiin syyskuussa Little Mountain Sound-studioilla. Ne saatiin valmiiksi marraskuussa ja Aerosmithin seuraava albumi, Billboardin listakärkeen noussut Get a Grip ilmestyi huhtikuussa 1993. Siltä poimituista singleistä Amazing oli Mainstream Rock-listalla kolmantena ja Hot 100-listalla sijalla 24. Cryin' nousi Mainstream Rock-listan kärkeen ja saavutti Hot 100-listalla sijan 12. Eat the Rich oli Mainstream Rock-listalla viidentenä. Livin' on the Edge nousi Mainstream Rock-listan kärkeen ja Hot 100-listalla sijalle 18. Crazy oli Mainstream-listalla seitsemäntenä ja Hot 100-listalla sijalla 17. Walk on Waterin ja Blind Manin nauhoitukset alkoivat The Power Station-studioilla New Yorkissa. Kappaleet viimeisteltiin Capri Digital-studioissa Italiassa. Blind Man nousi Mainstream Rock-listalla kolmanneksi ja Hot 100-listalla sijalle 48. vuonna 1994. Seuraavana vuonna Walk on Water saavutti sijan 16. Modern Rock Track-listalla. Big Ones ei sisällä lainkaan kappaleita Aerosmithin ensimmäiseltä Geffenille työstämältä albumilta, 80-luvun puolivälissä ilmestyneeltä pitkäsoitolta Done with Mirros, vaikka mainitun albumin singlekappale Let the Music do the Talking saavutti sijan 18. Mainstream Rock-listalla. AllMusicin Stephen Thomas Erlewinen mukaan Big Ones oli edustava otos Aerosmithin comebackistä. Silti sen kappaleet jäivät hänen mielestään kaipaamaan yhtyeen varhaisemman tuotannon raakuutta ja edustivat kenties turhan voimakkaasti valtavirtaa. Lisäksi mukana oli liian useita voimaballadeita. Robert Christgaun mielestä Big Onesilla ei ollut riittävästi kappaleita Get a Grip-albumilta, jonka tuotannosta hän jäi kaipaamaan etenkin biisiä My Fist, Your Face. Tom Sinclair kirjoitti albumista myönteisen arvion Entertainment Weeklyyn. Hänen mukaansa Big Ones osoitti Aerosmithin kyvyt yhdistää hardrockia ja funkpohjaista bluesia ja todisti samalla Aerosmithin olevan enemmän kuin Yhdysvaltojen vastine Rolling Stonesille.
Sleeping on The Bandin levytystuotantoon lukeutuva kappale, joka julkaistiin mainitun kanadalaisen rockin yhtyeen kolmannella, vuonna 1970 ilmestyneellä albumilla Stage Fright ja myös sen singleformaatissa ilmestyneen nimikappaleen b-puolella. Sleeping edustaa Robbie Robertsonin ja Richard Manuelin yhteistyötä. Stagefright-albumilla toinen kappale, josta Manuel vastaanotti kirjoituskrediitin, on Just Another Whistle Stop. Musiikkijournalisti Barney Hoskyns nimeää Sleepingin Richard Manuelin eläväisimpien esitysten ja The Bandin tuotannon mutkikkaimpien sovitusten joukkoon. Kappaleessa Manuelia kuullaan leadvokalistina ja pianistina, Rick Dankoa basistina ja taustavokalistina, Levon Helmiä rumpalina, Robbie Robertsonia kitaristiina ja Garth Hudsonia Lowrey-urkurina ja haitaristina. Sleepingissä hyödynnetään valssin tempoa. The Bandin kakkosalbumilla julkaistun kappaleen King Harvest (Has Surely Come) tavoin Sleeping ei sisällä varsinaista kertosäettä. Pehmeästi lauletut säkeistöt saavat kappaleessa näin ollen suuremman merkityksen. Robbie Robertsonin kappaleeseeen soittama kitarasoolo sijoittuu silti sen puolivälin tienoille, eikä loppuun. Hoskyns ylistää arviossaan mainittua sooloa, kuin myös Hudsonin urkutyöskentelyä. Lyriikoidensa osalta Sleeping on sitä vastoin melko pelkistetty. Kappaleessa Manuel ja Robertson dramatisoivat, kuinka nukkuminen tarjoaa pakotien elämän armottomuudelle. Mainittua motiivia käsiteltiin myös The Bandin edellisenä vuonna ilmestyneellä toisella albumilla julkaistussa kappaleessa When You Awake. Sleepingin tunne tasapainoilee melankolian ja autuaan eskapismin välimaastossa. Musiikkijournalistit Hoskyns ja Nick Riso kokevat Sleepingin eräänlaisena jatko-osana albumeilla Music from the Big Pink ja The Band julkaistuille yhtyeen kappaleille In a Station ja Whispering Pines.
