Lauantain pitkä:Eräs spacerockin keskeisimmistä edustajista

Gong on useista eri kansalaisuuksista koostuva, progressiivista rockia edustava yhtye, jonka musiikillisessa ilmaisussa on elementtejä jazzista ja spacerockista. Yhtyeen perustivat Pariisissa vuonna 1967 australialaismuusikko Daevid Allen ja brittiläinen solisti Gilli Smyth. Yhtyeen jäsenistöön kuuluneista muusikoista mainittakoon Didier Malherbe, Pip Pyle, Steve Hillage, Mike Howlett, Pierre Moerlen, Bill Laswell ja Theo Travis. Gongin kanssa livenä soittaneista muusikoista nostettakoon esiin Don Cherry, Chris Cutler, Bill Bruford, Brian Davison, Dave Stewart ja Tatsuya Yoshida. Gongin vuonna 1970 ilmestynyt esikoisalbumi Magick Brother edusti psykedeelistä popsoundia. Seuraavana vuonna julkaistu yhtyeen kakkosalbumi Camembert Electrique kallistui psykedeeliseen ja spacerockiin, joista Gong on sittemmin ensisijaisesti tullut tunnetuksi. Vuosien 1973 ja 1974 välillä Gong julkaisi tunnetuimman työnsä, allegorisen Radio Gnome Invisible-trilogiansa, joka kuvasi Zero the Heron, The Good Witch Ionin ja Planeetta Gongista kotoisin olleen Pot Head Pixiesin seikkailuja. Allen ja Smyth jättivät yhtyeen 70-luvun puolivälissä. Rumpalinsa Pierre Moerlenin johtamana Gong jatkoi toimintaansa nimellä Pierre Moerlen's Gong ja julkaisi sarjan jazzrockalbumeita. Samoihin aikoihin Smyth muodosti yhtyeen Mother Gong Allenin vaikuttaessa esimerkiksi yhtyeissä Planet Gong, New York Gong ja Gongmaison. Vuonna 1990 Allen teki paluun Gongin peruskokoonpanoon, jossa hän vaikutti vuoteen 2015 ajoittuneeseen kuolemaansa saakka. Allenin kehotuksesta Gong jatkoi toimintaansa ja julkaisi syykuussa 2016 albumin Rejoice! I'm Dead! Syyskuussa 1967 brittiläisessä psykedeliarockyhtyeessä Soft Machine vaikuttanut australialaiskitaristi/solisti Daevid Allen ei voinut Ranskan kiertueen jälkeen palata Britanniaan kolmeen vuoteen, sillä hänen visansa oli vanhentunut. Asetuttuaan Pariisiin hän muodosti Lontoossa syntyneen Pariisin yliopiston professorin Gilli Smythin kanssa Gongin ensimmäisen inkarnaation. Allen itse viittasi kyseiseen yhtyeeseen nimellä Protogong ja sen kokoonpanon täydensivät solisti Ziska Baum ja huilisti Laren Standlee. Toukokuuhun 1968 ajoittuneissa opiskelijamielenosoituksissa yhtye tuli tiensä päähän. Allen ja Smyth joutuivat pidätysuhan alaisina pakenemaan maasta. He suuntasivat Deiaan, Mallorcalle, missä olivat  asuneet jonkin aikaa vuonna 1966. Elokuussa 1969 elokuvaohjaaja Jerome Laperrousaz, joka oli kaksikon hyvä ystävä, kutsui sen takaisin Ranskaan nauhoittamaan soundtrackia moottoripyöräkilpailuja käsittelevään suunnittelemaansa elokuvaan. Vaikka projekti ei toteutunut, itsenäisen levy-yhtiön BYG Actuelin Jean Karakos pyysi kaksikkoa  nauhoittamaan albumin. Näin ollen Pariisissa kasattiin sähköinen Gong-kokoonpano, johon mukaan kaavailtiin yhtyeen originaalia rytmiryhmää; basisti Christian Tritschiä ja rumpali Rachid Houaria. Kokoonpanon täydensi kaksikon Deiassa tapaama saksofonisti Didier Malherbe. Tritsch oli kuitenkin estynyt osallistumaan levytykseen ja Allen vastasi itse basso-osuuksista Gongin esikoisalbumilla. Kyseinen pitkäsoitto, Magick Brother, saatiin valmiiksi mainitun vuoden lokakuussa. Uudelleen syntynyt Gong soitti debyyttikeikkansa 27. lokakuuta 1969 pienessä belgialaisessa Amougiesin kaupungissa BYG Actuel Festivaalilla. Kokoonpanon täydensivät puhaltimista ja perkussioista vastannut Danny Laloux sekä viulistit Dieter Gewissler ja Gerry Fields. Lavalle yhtyeen kuulutti Frank Zappa. Magick Brother julkaistiin maaliskuussa 1970 ja sitä seurasi seuraavassa kuussa ilmestynyt albumilta löytymätön single Est-Ce Que Je Suis; Garçon Ou Fille?" /Hip Hip Hypnotise Ya, jolla Gewissler ja Laloux olivat mukana. Lokakuussa yhtye muutti hylättyyn 12 huoneesta koostuneeseen metsästysmajaan Pavillon du Hay, joka sijaitsi 120 kilometriä Pariisista kaakkoon. Siellä yhtye vaikutti alkuvuoteen 1974 saakka. Houari jätti yhtyeen keväällä 1971 ja hänet korvasi brittiläinen rumpali Pip Pyle, jonka Robert Wyatt oli esitellyt Allenille tämän levyttäessä esikoissooloalbumiaan Banana Moon. Kyseinen kokoonpano levytti soundtrackin Laperrousazin elokuvaa varten. Nimeltään se oli Continental Circus. Yhtye soitti toisella Glastonbury Festivaalilla ja keikka dokumentoitiin myöhemmin albumille Glastonbury Fayre. Yhtye alkoi työskennellä kakkosalbuminsa Camembert Electrique parissa. Allen on myöhemmn viitannut kyseiseen albumiin ensimmäisenä todellisena yhtyeen levynä. Syksyllä 1971 Gong teki ensimmäisen kiertueensa Britanniassa. Vuoden loppuun mennessä Pyle oli jättänyt yhtyeen ja hänen paikkansa otti toinen brittirumpali Laurie Allan. Vuonna 1972 Gongin kokoonpanossa tapahtui useita muutoksia. Laurie Allan jätti yhtyeen huhtikuussa. Hänen paikkansa otti ensin Mac Poole, sitten Charles Hayward ja lopulta Rob Tait. Allan teki paluun yhtyeesen loppuvuodesta. Gilli Smyth jätti yhtyeen joksikin aikaa. Hän palasi Deiaan huolehtiakseen omasta ja Daevid Allenin pojasta. Smythin paikan otti Taitin puoliso ja Graham Bondin entinen vaimo Diane Stewart. Christian Tritsch siirtyi kitaran varteen ja basistiksi vaihtui aikaisemmin yhtyeessä Magma vaikuttanut Francis Moze. Samalla yhtyeen kokoonpanoa täydensi syntetisaattoria soittanut Tim Blake. Lokakuussa Gongista tuli eräs ensimmäisistä Richard Bransonin Virgin Recordsille sainatuista yhtyeistä. Joulukuun lopussa yhtye matkusti Oxfordiin, Britanniaan levytämään kolmatta albumiaan Flying Teapot Virginin Manor-studioille. Siellä yhtye kuuli tuotantovaiheessa ollutta raakamiksausta Mike Oldfieldin tulevasta klassikkoalbumista Tubular Bells.

Nauhoitusten loppuvaiheessa brittikitaristi Steve Hillage täydensi yhtyeen kokoonpanon. Hänet he olivat tavanneet muutamaa viikkoa aikaisemmin Ranskassa soittamassa Kevin Ayersin kanssa. Hillage oli korvannut Mike Oldfieldin Ayersin yhtyeessä. Hillage ei ehtinyt osallistua vielä runsaassa määrin Flying Teapot-albumin äänityksiin, mutta myöhemmin hänestä tuli oma merkittävä osansa Gongin soundia. Flying Teapot ja Tubular Bells julkaistiin samana päivänä 25. toukokuuta 1973. Kyseessä oli Allenin kehittämään Gong-mytologiaan perustuvan The Radio Gnome Invisible Theoryn ensimmäinen osa. Sen toinen osa Angel's Egg ilmestyi jo samaisen vuoden joulukuussa. Kyseisen albumin työstämiseen osallistui jo Gongin legendaarinen, basisti Mike Howlettista ja rumpali Pierre Moerlenista muodostunut rytmiryhmä Alkuvuodesta 1974 viimeksi mainittu lähti työskentelemään ranskalaisyhtye Les Percussions de Strasbourghin kanssa. Smyth synnytti Allenille toisen poikansa. Heidän paikkansa ottivat jälleen Rob Tait ja Diane Stewart ja yhtye muutti Ranskasta Britanniaan, lähellä Oxfordshiren Witneytä sijainneeseen Middlefield Farmiin. Moerlen ja myöhemmin Smyth palasivat yhtyeeseen ja ehtivät olla mukana trilogian kolmannella osalla You. Kun albumi julkaistiin lokakuussa 1974, Moerlen oli jälleen Les Percussions de Strasbourghin jäsen ja Smyth oli asettunut pysyvästi asumaan Deiaan. Ennen Youn tiimoilta tehtyä kiertuetta Gong Moerlen mukaan lukien, mutta Allenia lukuun ottamatta nauhoitti pohjaraidat Hillagen ensimmäiselle sooloalbumille Fish Rising. Moerlinin paikan Gongissa ottivat hetkeksi vuorollaan Chris Cutler, Laurie Allan ja Bill Brufford, kunnes alkuvuodesta 1975 aikaisemmin yhtyeissä The Nice ja Refugee vaikuttanut Brian Davison valittiin tehtävään pysyvästi alkuvuodesta 1975. Smythin paikan yhtyeessä oli jo aikaisemmin ottanut Hillagen partneri Miquette Giraudy. Kesäkuussa 1974 Virgin julkaisi Camembert Electriquen Britanniassa edullisesti hinnoiteltuna. Se myi hyvin, mutta ei halpuutensa vuoksi saavuttanut merkintää albumilistalla. Helmikuussa 1975 Tim Blake jätti yhtyeen. Kymmenes huhtikuuta lähti myös Daevid Allen. Kummankaan paikkaa yhtyeessä ei täytetty. Elokuussa Pierre Moerlen korvasi Davisonin. Samalla yhtyeen kokoonpanoa täydennettiin perkussionisti Mirelle Bauerilla, viulisti Jorge Pinchevskylla ja sekä syntetisaattorista että ensi kertaa Gongin historiassa kosketinsoittimista vastanneella Patrice Lemoinella. Marraskuussa 1975 Gong konsertoi Britanniassa ja vuonna 2005 kyseisestä kiertueesta julkaistiin konserttitaltiointi Live at Sherwood Forest '75. Yhtye työsti materiaalia seuraavaa studioalbumiaan Shamal varten, mutta Hillage ja Giraudy olivat sillä mukana enää ainoastaan vierailijoina. Howlettista ja Sandy Colleysta tuli yhtyeen leadvokalisteja. Albumi ilmestyi helmikuussa 1976 ja yhtye konsertoi sen tiimoilta. Howlett halusi säilyttää vokaalit yhtyeen musiikissa, mutta Moerlen ja Bauer toivoivat sen olevan täysin instrumentaalia. Virgin Recordsin Simon Draper kallistui instrumentaalimusiikkiin ja Howlettin lisäksi yhtyeen jättivät Lemoine ja Colley. Sopimusteknisistä syistä nimi Gong oli käytössä vielä parin vuoden ajan, mutta Pierre Moerlenin johtamalla yhtyeellä oli musiikillisesti varsin vähän tekemistä Daevid Allanin aikaisen Gongin psykedeelisestä space rockista. Perkussioiden dominoimaan uuteen lineupiin tulivat mukaan Moerlenin veli Benoit Moerlen, myöhemmin Weather Reportissa soittanut Mino Cinelu, kitaristi Allan Holdworth sekä Flying Teapotin basisti Francis Moze. Kyseinen kokoonpano levytti loppuvuodesta 1976 albumin Gazeuse! Malherbe, Holdsworth, Moze ja Cinelu jättivät pian kaikki yhtyeen, mutta Moerlen piti yhtyeen toiminnassa yhdysvaltalaisbasisti Hansford Rowen kanssa 80-luvun loppupuolelle saakka. Sekaannuksen välttämiseksi yhtye käytti ensiksi nimeä Gong-Expresso ja vuodesta 1978 lähtien se operoi nimellä Pierre Moerlen's Gong. Toukokuussa 1977 Pariisissa pidetty Gong reunion toi yhteen useita yhtyeessä vaikuttaneita muusikoita ja siitä versoneita kokoonpanoja, kuten Tim Blake, Lady June, Strontium 90, Steve Hillage, Shamal Gong, Gong-Expresso ja Daevid Allen and the Euterpe. Pääesiintyjänä oli Trilogy Gong, eli legendaarinen Allenista, Smythistä, Malherbesta, Blakesta, Hillagesta, Giraudysta, Howlettista ja Moerlenista muodostunut kokoonpano. Sen soittama konsertti julkaistiin albumina Gong est Mort, Vive Gong. Strontium 90 oli Mike Howlettin lyhytikäinen yhtye, jonka kokoonpanossa oli harvinaislaatuisesti kaksi basistia. Lisäksi se esitteli Stingille ja Stewart Copelandille heidän tulevan kitaristinsa The Police-yhtyeessä, eli Andy Summersin. Daevid Allan jatkoi Gong-mytologian kehittelyä sooloalbumeillaan ja kahdessa uudessa yhtyeessä. Vuonna 1977 muodostuneessa Planet Gongissa hän ja Smyth soittivat brittiläisen festivaaliyhtyeen Here & Now kanssa. Vuonna 1979 perustetussa New York Congissa Allen soitti myöhemmin nimellä Material tunnetujen yhdysvaltalaismuusikoiden kanssa. Samaan aikaan Smyth perusti yhtyeen Mother Gong brittiläisen kitaristin/tuottajan Harry Williamsonin sekä Didier Malherben kanssa ja konsertoi Espanjassa ja Britanniassa. Allen piti roolistaan, jossa hän matkusti ympäri maailmaa jättäen jälkeensä Gongiin liittyviä yhtyeitä. Vietettyään suurimman osan 80-luvusta kotimaassaan Australiassa Allen palasi Britanniaan vuonna 1988 uuden projektinsa The Invisible Opera Company of Tibet kanssa. Siihen kuuluivat myös viulisti Graham Clark ja Gongin saksofonisti Didier Malherbe. Siitä kehittyi vuonna 1989 Gongmaison, johon Mother Gongin Harry Williamson tuli mukaan. Elektronisten biittien lisäksi kokoonpanossa kuultiin liveperkussionisti Shyamal Maithaa.

 Vuonna 1990 Gongin nimeä käytettiin yhdessä Britanniassa nähdyssä tv-esiintymisessä. Kokoonpanon muodostivat tuolloin Allen, Smyth, Malherbe, 70-luvun alussa yhtyeen rumpalina vaikuttanut Pip Pyle sekä kolme Here & Now -yhtyeen jäsentä; soolokitaristi Stephen Lewry, basisti Keith Bailey ja syntetisaattorista vastannut Paul Noble. Huhtikuussa 1992 Gongmaisonista tuli pysyvästi Gong yhdistetyllä lineupilla, jonka muodostivat Allen, Malherbe, Bailey ja Pyle sekä Gongmaisonista tulleet Clark ja Maitra. Kyseinen kokoonpano levytti albumin Shapeshifter, jota on kutsuttu myös Radio Gnome Invisiblen neljänneksi osaksi ja konsertoi ahkerasti. Vuonna 1994 Gong juhlisti 25-vuotista olemassaoloaan keikalla Lontoossa. Paluun yhtyeeseen tekivät Smyth, basisti Mike Howlett ja Here & Nown soolokitaristi Stephen Lewry. Kyseinen kokoonpano konsertoi ympäri maailmaa vuosien 1996 ja 2001 välillä sillä erotuksella, että vuosien 1997 ja 1999 välillä Pierre Morlen korvasi Pip Pylen yhtyeen rumpalina. Vuonna 2000 yhtyeeltä julkaistiin albumi Zero to Infinity kokoonpanolla, jossa olivat Allenin, Smythin, Malherben ja Howlettin lisäksi mukana uudet tulokkaat saksofonisti Theo Travis ja rumpali Chris Taylor. Kyseinen kokoonpano oli Gongin historiassa ainutlaatuinen kahden saksofonistinsa ansiosta.Gongin eurooppalainen versio oli lopettanut säännöllisen keikkailunsa vuonna  2001.Seuraavana vuonna julkaistiin venäläisten muusikoiden kanssa työstetty albumi Pentanine. Yksittäisiä paluukeikkoja järjestettiin erityisesti Gong Family Unconventionseissa. Niistä ensimmäinen järjestettiin yksipäiväisenä Glastonburyssä vuonna 2004. Siihen ottivat osaa esimerkiksi  Here & Now, House of Thandoy, Thom the Poet, Invisible Opera Company, Andy Bole, Bubbledub ja Joie Hinton. Vuoden 2005 Uncon oli kaksipäiväinen ja esiintyjinä olivat mm. System 7, House of Thandoy ja Kangaroo Moon. Samaisen vuoden toukokuussa Moerlen menehtyi yllättäen 53-vuotiaana. Seuraava Uncon järjestettiin Amsterdamissa marraskuussa 2006 kolmipäiväisenä. Mukana olivat käytännöllisesti kaikki Gongiin liittyneet yhtyeet ja yhtyeen klassisen lineupin muodostivat Allen, Smyth, Malherbe, Blake, Howlett, Travis, Taylor sekä paluun tehneet Steve Hillage ja Miquette Giraudy. Marraskuussa 2007 Daevid Allen järjesti Brasiliassa sarjan konsertteja uuden yhtyeensä Gong Global Familyn kanssa. Vokalisoinnista ja kitaroinnista vastanneen Allenin lisäksi yhtyeeseen kuuluivat kitaristit Josh Pollock ja Fabio Golfetti, basisti Gabiel Costa, huilisti/tenorisaksofonisti Marcelo Ringer ja rumpali Fred Barley. Allen esiintyi myös toisen, muilta osin Pollockista, Barleystä ja Michael Claresta muodostuneen yhtyeensä University of Errors kanssa. Kyseiset konsertit olivat 21. ja 22. marraskuuta Sao Paulossa ja 24. marraskuuta Sao Carlosissa. Niistä ensimmäinen ilmestyi cd:nä ja dvd:nä Voiceprint Recordsin julkaisemana. Marceloa lukuun ottamatta kyseiset muusikot nauhoittivat myös uusia kappaleita Sao Paulon Mosh -studiossa. Kesäkuussa 2008 Gong soitti kaksi konserttia Lontoossa. Queen Elisabeth Hallissa yhtye havasi Massive Attackin Meltdown-festivaalin. Toinen konserteista oli Forumilla ja kokoonpanon muodostivat Allen, Smyth, Hillage, Giraudy, Howlett, Taylor  ja Travis. Vuonna 2009 yhtyeeltä julkaistiin uusi albumi 2032 ja se konsertoi eri festivaaleilla, kuten Glastonburyssa. Uutena basistina esittäytyi Dave Sturt. Syyskuussa 2010 Gong soitti Britanniassa neljä konserttia lineupilla  Allen, Smyth, Hillage, Giraudy, Sturt, Taylor  sekä tuore lisäys, puhaltimista vastannut Ian East. Lämmittelyesiintyjänä konserteissa oli Nik Turnerin Space Ritual. Syksyllä 2012 Gong konsertoi Euroopassa Allenista, Smythistä, Sturtista ja Eastista muodostuneella peruskokoonpanolla. Sen täydensivät Acid Mothers Gongin rumpali Orlando Allen ja Gong Global Familyn kitaristi Fabio Golfetti. Kyseessä oli Smythin viimeinen kiertue yhtyeen kanssa. Toukokuussa 2013 yhtye soitti Brasiliassa ja samoin vuonna 2014, jälkimmäisellä kerralla Kavus Torabin kitaroimana. Kymmenes marraskuuta 2014 kyseinen kokoonpano julkaisi uuden albumin I See You, jolla Gilli Smyth vieraili. Allanin sairastelun vuoksi kiertue vietiin loppuun ilman häntä. Sturt, East, Golfetti, Torabi ja rumpali Cheb Nettles soittivat viisi konserttia Ranskassa ja kaksi Britanniassa.Viides helmikuuta 1977 Daevid Allen antoi lausunnon, jonka mukaan hänellä oli puoli vuotta elinaikaa. Reilu kuukausi ilmoituksen jälkeen Allenin poika Orlando Allen ilmoitti isänsä menehtyneen Byron Bayssa, Australiassa 77 vuoden ikäisenä. 11. huhtikuuta 2015 paljastettiin Allenin kirjoittaneen sähköpostiviestin yhtyetovereilleen ennen kuolemaansa. Siinä hän toivoi yhtyeen jäljelle jääneiden muusikoiden jatkavan soittamista Kavus Torabi johtohahmonaan. Gilli Smyth menehtyi 22. elokuuta 2016 83 vuoden ikäisenä. Viides heinäkuuta 2016 ilmoitettiin Kavus Torabista, Fabio Golfettista, Dave Sturtista, Ian Eastistä ja Cheb Nettlesistä muodostuvan Gongin kokoonpanon nauhoittaneen uuden albumin Rejoyce! I'm Dead! Albumilla vierailivat Steve Hillage, Didier Malherbe ja Graham Clark. Daevid Allen oli solistina kahdella raidalla. Snapper Mucic julkaisi albumin 16. syyskuuta 2016. Elokuussa 2019 Universal ilmoitti seuraavassa kuussa julkaistavasta Gongin boxista nimeltä Love From The Planet Gong: The Virgin Years 1973–75, joka sisältää remasteroidut versiot neljästä yhtyeen Virginille levyttämästä albumista sekä ennenjulkaisematonta livemateriaalia vuosien 1973 ja 1975 väliltä.

Perjantain pohjat:Blondien vuoden 1980 listaykkössingle

 Helmikuun ensimmäisenä 1980 ilmestynyt Call Me on uutta aaltoa edustavan Blondie-yhtyeen keskeisimpiin hitteihin lukeutuva kappale. Italialaismuusikko Georgio Moroderin säveltämä ja tuottama biisi oli lisäksi elokuvan American Gigolo tunnussävelmänä. Kappaleen lyriikat ovat Blondien solistin Debbie Harryn käsialaa. Billboardin listalla Call Me pysytteli listaykkösenä kuuden viikon ajan. Kappaleesta muodostui Blondien toinen listakärkeen kohonnut single. Call Me nousi kärkeen myös Britanniassa ja Kanadassa. Ensiksi mainitussa kyseessä oli Blondien neljäs ja jälkimmäisessä toinen listaykkössingle. Billboardin listalla Call Mestä muodostui vuoden 1980 suurin hitti ja Kanadassa RPM-listalla vuoden kolmanneksi suurin menestys. Suomessa Mona Carita levytti Call Men nimellä Soita mulle toisen ja niin ikään vuonna 1980 ilmestyneen albuminsa nimikappaleeksi. The 69 Eyesin Call Mestä levyttämä suhteellisen tunnettu cover ilmestyi vuonna 1997 yhtyeen kolmannella albumilla Wrap Your Troubles in Dreams ja lisäksi singleformaatissa. Blondie työsti Call Mestä kaksi videoversiota, joista toisessa nähdään Debbie Harryn live-esiintymistä New Yorkissa. Toisessa ei nähdä lainkaan yhtyettä, vaan myös useissa muissa Blondien musiikkivideoissa esiintynyt taksikuksi Manhattanin liikennevilinässä.

Torstain terävä:Donna Summerin läpimurtohitti

 Love to Love You Baby on yhdysvaltalaissolisti Donna Summerin kappale, joka julkaistiin artistin samannimisellä ja järjestyksessään toisella albumilla vuonna 1975. Pete Bellotten tuottama ja Bellotten, Summerin sekä italialaismuusikko Georgio Moroderin käsialaa oleva Love to Love You Baby julkaistiin ensiksi Alankomaissa kesäkuussa 1975 nimellä Love to Love You. Samaisen vuoden marraskuussa kappale sai maailmanlaajuisen julkaisunsa nimellä Love to Love You Baby. Kyseessä oli eräs ensimmäisistä discokappaleista, joka julkaistiin pidennettynä versiona. Rock and Roll Hall of Fame listasi Love to Love You Babyn 500:n rockia muokanneen kappaleen listalleen. Kyseessä on Summerin levytystuotannon ainoa mainitulle listalle päässyt kappale. Vuoteen 1975 mennessä Summer oli asunut Saksassa kahdeksan vuoden ajan. Hän oli osallistunut useisiin musikaaliteatteriesityksiin. Alankomaissa hän oli julkaissut vuonna 1974 ilmestyneen ja Bellotten ja Moroderin kanssa yhteistyössä syntyneen esikoisalbuminsa Lady of the Night, jolta poimittiin lisäksi muutama singlemenestys. Melko suorasukaisesta Love to Love Yousta tuli ensiksi hitti Alankomaissa. Helmikuussa 1976 Love to Love You Baby oli Billboardin Hot 100 -listalla parhaimmillaan kakkossijalla. Kappaleen nousun listakärkeen esti Paul Simonin 50 Ways to Leave Your Lover. Brittilistalla Love to Love You Baby oli parhaimmillaan neljäntenä. VH1:n vuonna 2000 laatimalla sadan parhaan tanssibiisin listalla Love to Love You Baby saavutti sijan 63. Slant Magazinen vuonna 2006 laatimalla vastaavalla listalla Love to Love You Baby sijoittui kymmenenneksi. Kyseisen biisin myötä Summerille muodostui voimakkaasti eroottinen imago, josta hän  myöhemmin uransa aikana pyrki pääsemään eroon.

Keskiviikon klassikko:Stephen Stillsin vuonna 1974 taltioitu livelevy

 Stephen Stills:Stephen Stills Live

Joulukuun alussa 1975 Atlantic Recordsin julkaisemana ilmestynyt Stephen Stills Live on mainitun artistin konserttitaltiointi, joka on nauhoitettu hänen vuonna 1974 tekemältä soolokiertueeltaan. Kyseessä oli Stillsin ensimmäinen soolorundi sitten vuoden 1971. Albumin julkaisuvaiheeessa Stills oli jo siirtynyt Atlanticilta Columbia Recordsin artistiksi. Billboardin listalla Stephen Stills Live saavutti sijan 42. Livealbumia varten Atlantic Records nauhoitti Stillsin molemmat Auditorium Theatressa, Chicagossa soittamat konsertit. Tom Dowd miksasi albumin marraskuussa 1975. Stephen Stills Liven ykköspuolella hän esiintyy sähköisesti yhtyeensä kanssa ja b-puolella akustisesti itseään säestäen. Albumin a-puolen tunnetuinta antia edustavat Crosby, Stills and Nashin levyttämä Wooden Ships sekä Stillsin varhaisen yhtyeen Buffalo Springfieldin keskeiseen tuotantoon lukeutuva ja yhtyeen viimeiseltä albumilta Last Time Around alun perin löytyvä Special Care ja b-puolen vastaavaa 4+20 Crosby, Stills, Nash and Youngin vuonna 1970 ilmestyneeltä klassikkoalbumilta Deja Vu sekä coverit Crossroads/You Can't Catch Me sekä Everybody's Talkin'. Viimeksi mainittujen originaaliesittäjiä olivat Robert Johnson, Chuck Berry sekä Nilsson. Everybody's Talkin' oli nauhoitettu Crosby, Stills and Nashin esikoisalbumia varten, mutta jäänyt julkaisematta mainitulla levyllä. Stephen Stills Liven sähköisellä puolella hän yhdistää Manassasin tuotantoa edustavan kappaleen Jet Set (Sigh) soundillisesti samanhenkiseen Joe Walshin hittiin Rocky Mountain Way. Stephen Stills Live on ollut pitkään loppuunmyyty.

Tiistain tukeva:Ensimmäinen Brian Johnsonin vokalisoima Ac/Dc:n singlekappale

You Shook Me All Night Long on Ac/Dc:n vuonna 1980 ilmestyneellä menestysalbumilla Back in Black julkaistu kappale, joka on lisäksi mukana mainitun yhtyeen vuonna 1986 ilmestyneellä soundtrackalbumilla Who Made Who. Kyseessä on Ac/Dc:n ensimmäinen single, jolla solistina kuultiin 19. helmikuuta 1980 edesmenneen Bon Scottin paikan ottanutta ja aikaisemmin yhtyeessä Geordie vokalisoinutta Brian Johnsonia. Yhdysvaltojen singlelistalla You Shook Me All Night Long saavutti sijan 35. Who Made Who-julkaisunsa myötä kyseinen biisi julkaistiin uudelleen singleformaatissa vuonna 1986. Sen b-puolella oli vuoden 1977 satoa oleva liveversio kappaleesta She's Got Balls ja 12-tuumaisella maxilla lisäksi liveversio You Shook Me All Night Longista vuodelta 1983. VH1:n laatimalla 80-luvun sadan parhaan kappaleen listalla You Shook Me All Night Long sijoittui kymmenenneksi ja VH1:n laatiman kymmenen parhaan Ac/Dc-kappaleen listalla kärkisijalle. Guitar Worldin sadan parhaan kitarasoolon listalla You Shook Me All Night Long saavutti sijan 80. Kappaleesta on muodostunut suorastaan standardi Ac/Dc:n ohjelmistossa. You Shook Me All Night Longista on julkaistu neljä virallista liveversiota. You Shook Me All Night Long-maxin lisäksi kappale on mukana Ac/Dc:n vuonna 1992 ilmestyneellä tupla-albumilla Live, Howard Sternin elokuvan Private Parts -soundtrackillä (samainen versio löytyy myös boxilta Backtrax) ja konserttitaltioinnilla Live at River Plate. Kun Ac/Dc pääsi Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 2003 Aerosmithin Steven Tylerin esittelemänä, yhtye esitti You Shook Me All Night Longin Tylerin kanssa. You Shook Me All Night Longista työstettiin kaksi musiikkivideota. Niistä ensimmäinen muistutti muista Back in Blackin kappaleista työstettyjä musiikkivideoita ja on saatavilla speciaalissa Back in Black, The Videos. Who Made Who-soundtrackin myötä You Shook Me All Night Longista työstettiin vuonna 1986 uusi, David Mallettin ohjaama musiikkivideo, jossa yhtyeen itsensä lisäksi esiintyi glamourmalli Corinne Russell.

Maanantain mainio:Lahden rokujen kakkosalbumi

 Tehosekoitin:Köyhät syntiset

Vuoden 1996 puolella nauhoitettu ja talvella 1997 Levy-yhtiön julkaisemana ilmestynyt Köyhät syntiset on lahtelaisen Tehosekoitin-yhtyeen toinen täyspitkä albumi. Vaikka mainittu pitkäsoitto vastaanotti tuoreeltaan penseää kritiikkiä esimerkiksi Soundin kaltaisessa alan foorumissa, ajan myötä on havaittu kyseessä olevan mitä mainioin dokumentti yhtyeen puhtaasti rockvaikutteisimmalta kaudelta. Albumin kappaleista C'mon Baby Yeahista muodostui Tehareiden läpimurtohitti ja Syntynyt köyhänä oli albumin toinen singlemenestys. Singleformaatissa julkaistiin lisäksi viululla sävytetty balladikaunokki Hyvä karma, joka onkin albumin onnistunein slovarituotantoa edustava kappale. Myös Kärpänen katossa kallistuu niin ikään balladiosastolle ja yltyy hienoisesti yli viiden minuutin kestossaan jopa hienoiseen paisutteluun. Pitkäsoiton päätöskappale Niin nuori niin kaunis on akustisvoittoinen, se sisältää instrumentaatiossaan huilua ja edustaa niin ikään kevyempää musiikillista ilmaisua. Suorista rockrypistyksistä pitkäsoiton riemastuttavin kappale on ehdottomasti Hengataan Essolla. Mä haluun rauhottua sisältää upean melodisen kertosäkeen ja kappale olikin Tehiksen keikkaojelmistossa vielä 2000-luvun alussa. Aamunkoin kulkijat -biisillä on tarjottavanaan iskevä riffi. Tehosekoittimen tuonaikainen musiikillinen ilmaisu otti tyylitajuisesti vaikutteita T. Rexin, Sladen ja The Sweetin kaltaisilta 70-luvun alun glamrockin keskeisiltä edustajilta. Tänään täällä huomenna toisaalla laajentaa onnistuneesti musiikillista palettia tyylitajuisilla popvaikutteilla, mutta sisältää Otto Grundströmiltä kertosäkeensä tulkinnassa sikkaa rähinää. Itse valitsen tieni Veri vetää eteenpäin ovat selkeitä viestejä ja valitsemassaan genressä hyviä biisejä nekin . On varsin merkittävää, että Tehosekoitin teki musiikillisesti huiman harppauksen eteenpäin jo vuonna 1998 ilmestyneellä albumillaan Varoittava esimerkki sitä seuranneesta ja tyylillisesti huomattavan monipuolisesta Freak Outista puhumattakaan. Yhtyeen puhtaasti rockvaikutteisimman kauden dokumenttina Köyhät syntiset on  keskeinen ja aikalaisarvioitaan laadukkaampi albumi ja samalla huima edistysaskel Tehosekoittimen vuonna 1994 ilmestyneestä esikoispitkäsoitosta Rock N' Roll.

Sunnuntain extra:Punkprinsessan arvostettu esikoispitkäsoitto

Patti Smith:Horses

13 joulukuuta 1975 Arista Recordsin julkaisemana ilmestynyt Horses on Patti Smithin esikoisalbumi. Hän oli jo ehtinyt saavuttaa kuuluvuutta ja näkyvyyttä New Yorkin punkskenessä ja Smithin debyyttipitkäsoiton tuottajaksi valikoitui erityisesti jäsenyydestään Velvet Undergroundissa muistettu John Cale. Tyylillisesti Horses yhdisti suhteellisen suoraviivaista rockilmaisua Smithin beatnik-runoilijoilta elementtejä omineisiin teksteihin ja albumi saavutti varsin myönteisen vastaanoton heti ilmestyttyään. Esimerkiksi Soundsiin Horsesista arvion kirjoittanut Jonh Ingham nimesi sen ilmestymisvuotensa parhaaksi albumiksi. Vaikka Horsesilta ei poimittu ainoatakaan singlemenestystä, albumi nousi Bilboardin listalla 50 suosituimman joukkoon. Horses on sittemmin tunnustettu erääksi yhdysvaltalaisen punkrockliikkeen vaikutusvaltaisimmista albumeista. Esimerkiksi Sonic Youth, The Smiths, R.E.M. ja P J Harvey ovat avoimesti tuoneet esiin Horsesilta saamansa vaikutteet. Horsesin teksteihin ovat vaikuttaneet esimerkiksi Smithin elinikäinen idoli Charles Baudelaire ja William Blake. Albumin kappaleista Break It Up oli kirjoitettu Jim Morrisonista ja Elegie nauhoitettu Jimi Hendrixin kuolinpäivänä, joskin viisi vuotta tapahtuman jälkeen. Useiden muiden albumin kappaleiden teksteissä on viittauksia Smithin omaan elämään; esimerkiksi Free Money kuvaa Smithin lapsuusaikaa New Jerseyssä Covertuotantoa Horsesilla edustavat näkemykset Van Morrisonin luotsaaman Them-yhtyeen Gloriasta, joka yhdistyy Smithin omaan runoon Oath sekä Land-kappaleeseen sisällytetty soulkappale Dance of Thousand Dancesin ensimmäinen säkeistö. Horsesin 30-vuotisjuhlapainosta varten Smith esitti albumin kokonaisuudessaan keikkakontekstissa 25. kesäkuuta 2005 Meltodown Festivaalilla Royal Festival Hallissa.