Maanantain mainio:Keskeisen laulaja/lauluntekijän menestynein albumi

 Jim Croce:You Don't Mess Around with Jim

Huhtikuussa 1972 Yhdysvalloissa ABC:n ja Britanniassa Vertigon julkaisemana ilmestynyt You Don't Mess Around with Jim on Jim Crocen kolmas studioalbumi. Sen nauhoituksiin käytettiin aikaa reilut kolme viikkoa, mutta pitkäsoitolle oli vaikeaa löytää julkaisijaa. Lopulta Cashmanista ja Westistä koostunut tuotantotiimi solmi sopimuksen ABC Recordsin kanssa kaksikon tavattua ABC:n promootiosta vastanneen Marty Kuppsin. Tämä oli vakuuttunut albumista kuuntelemastaan kasettikopiosta. You Don't Mess Around with Jim pysytteli listoilla 93 viikon ajan, eli pitempään kuin yksikään toinen Jim Crocen albumeista. Crocen tapaturmaisen kuoleman jälkeen albumilta postuumisti julkaistu single Time in a Bottle nousi listakärkeen sekä pop- että Adult Contemporary-listalla. Osittain mainitun kappaleen ansiosta You Don't Mess Around with Jim oli alkuvuodesta 1974 viiden viikon ajan Yhdysvaltojen myydyin albumi. Cash Boxin listalla albumi oli loppuvuodesta 1974 mainitun vuoden kuudenneksi myynein. Jo vuoden 1972 aikana pitkäsoitolta poimittiin kaksi singleä. Sen nimikappale saavutti kahdeksannen sijan ja Operator (That's Not the Way It Feels oli parhaimmillaan sijalla 17. Syyskuun lopussa 2008 Rhino Flashbacks julkaisi You Don't Mess Around with Jimistä cd-version. Albumin nimikappale käsittelee uima-altaalla tapahtunutta ampumavälikohtausta. Mainitusta kappaleesta ovat levyttäneet coverversionsa Ty Herndon, Josh Turner sekä Donna Fargo. Vuonna 1980 Jerry Reed levytti pelkästään Jim Croce-covereista koostuneen albumin Jerry Reed Sings Jim Croce. Kid Rock versioi vuonna 1995 kappaleen Box #1 osana Bootleg Seriesiä. Jesse Malin levytti Operatorista coverin vuonna 2008 ilmestyneelle albumilleen On Your Sleeve. Tori Amos esitti Operatoria livenä vuoden 2005 kiertueellaan Original Sinsuality Tour. Virallinen livenauhoitus on löydettävissä boxilta The Original Bootlegs.

Sunnuntain extra:Myös omaa uraansa luonut merkittävä taustavokalisti

21. elokuuta 1943 syntynyt ja 7. tammikuuta 2019 edesmennyt Clydie Mae King oli yhdysvaltalaissolisti, joka tuli ensisijaisesti tunnetuksi taustavokalistina muiden yhtyeiden ja artistien levyillä. Hän teki  tosin levytyksiä myös omissa nimissään. 70-luvulla King levytti nimellä Brown Sugar ja hänen singlensä Loneliness (Will Bring Us Together Again) saavutti vuonna 1973 Billboardin R&B-listalla sijan 44. King syntyi Dallasissa, Teksasissa. Hänen äitinsä kuoleman jälkeen Kingin kasvattajana oli hänen vanhempi siskonsa. King aloitti laulamisen paikallisessa kirkossa ja 50-luvun alussa hän muutti perheineen Los Angelesiin. Kingin levytysura käynnistyi vuonna 1956 Little Clydie and The Teensin riveissä. Kolmen vuoden ajan hän vaikutti solistina Ray Charlesin Raelettes-yhtyeessä ja oli mukana Phil Spectorin 60-luvun alussa tuottamilla levytyksillä. Soolosinglejä King levytti esimerkiksi Specialty Recordsille ja Kent Recordsille. Kingin vuoden 1971 soolosingle Bout Love saavutti Billboardin listalla sijan 45. Kingin esikoisalbumi oli vuonna 1972 ilmestynyt Direct Me. King oli taustavokalistina Yhdysvalloissa varsin suositulle Humble Pie -yhtyeelle ja Venetta Fieldsin ja Sherlie Matthewsin kanssa hän oli taustavokalistina esimerkiksi B. B. Kingille, The Rolling Stonesille, Steely Danille, Barbra Streisandille, Bob Dylanille, Linda Ronstadtille, Joe Cockerille, Dickey Bettsille ja Joe Walshille. Fieldsin ja Matthewsin kanssa King muodosti yhtyeen The Blackberries. Hän oli mukana Joe Cockerin Mad Dogs & Englishmen-kiertueella, jonka tiimoilta ilmestyi sekä tupla-albumi että elokuva. King oli mukana Beaverin ja Krausen vuonna 1971 ilmestyneellä albumilla Gandarva gospelvaikutteisessa ja Ray Brownin bassottelua sisältävässä kappaleessa Walkin' by the River. Merry Claytonin kanssa Kingiä kuultiin taustavokalistina Lynyrd Skynyrdin vuoden 1974 hittikappaleessa Sweet Home Alabama. King menehtyi 75-vuotiaana infektion jälkeisiin komplikaatioihin.

Lauantain pitkä:David Bowien viimeinen mestariteos

David Bowie:Scary Monsters

12. syyskuuta 1980 RCA:n julkaisemana ilmestynyt Scary Monsters (Super Creeps) on David Bowien 14. studioalbumi. Samalla kyseessä on artistin ensimmäinen pitkäsoitto, jonka hän levytti vuosien 1977 ja 1979 välillä ilmestyneen ja albumeista Low, Heroes ja Lodger muodostuneen niin kutsutun Berliini-trilogiansa jälkeen. Vaikka se koostui taiteellisesti varsin korkeatasoisista albumeista, niiden kaupallinen menestys oli ollut vähäisempää. Bowie-elämänkerturi David Buckleyn mukaan Scary Monstersilla artisti tavoitti täydellisen tasapainon luovuuden ja valtavirran suosion välillä. Scary Monsters saavutti erinomaiset arviot ja nousi Britanniassa listakärkeen saavuttaen platinalevyn. Myös Yhdysvalloissa albumi palautti Bowien suosion. Myöhemmin Scary Monsters on kohotettu Bowien viimeiseksi todella suureksi albumiksi. Se on julkaistu useasti uudelleen. Vuonna 2017 albumista ilmestyi remasteroitu versio osana Bowien vuosien 1977-1982 tuotantoa sisältävää boxia A New Career in a New Town. Scary Monstersin nauhoitukset tapahtuivat Power Station-studioilla New Yorkissa ja lauluosuudet taltioitiin Good Earth-studioilla Lontoossa. Carlos Alomar vastasi sekä soolo, että rytmikitaroista Pete Townshendin vieraillessa raidalla Because You're Young. Singleformaatissa albumilta julkaistiin Bowien toiseksi brittiykköseksi kohonnut Ashes to Ashes, Fashion, albumin nimikappale sekä Up the Hill Backwards. Fashion nousi viidenneksi, Scary Monsters saavutti sijan 20. ja Up the Hill Backwardsin sijoitus oli 32. Scary Monstersin ydintuotantoon lukeutuu myös albumin b-puolen avaava Teenage Wildlife, jonka lyriikassa Bowien on tulkittu tekevän viittauksen Gary Numanin kaltaisiin uutta aaltoa edustaneisiin artisteihin.Albumi alkaa ja päättyy tyylillisesti voimakkaastikin toisistaan eroaviin versioihin kappaleesta It's No Game, jonka teksteistä osan Bowie kirjoitti jo nuoruudessaan. Scary Monsters on menestynyt mainiosti erilaisissa kaikkien aikojen paras albumi-tyyppisissä äänestyksissä. Vuonna 2000 musiikkilehti Q listasi Scary Monstersin sijalle 30. sadan kaikkien aikojen parhaan brittiläisen albumin listallaan. Vuonna 2002 Pitchfork sijoitti albumin sijalle 93. 80-luvun sadan parhaan albumin listallaan. Slant Magazinen vuonna 2012 laatimalla 80-luvun sadan parhaan albumin listalla Scary Monstersin sijoitus oli upeasti 27. NME:n vuonna 2013 laatimalla kaikkien aikojen 500 parhaan albumin listalla Scary Monstersin sijoitus oli 381. Pitchforkin vuonna 2018 laatimalla 80-luvun 200 parhaan albumin listalla Scary Monsters saavutti sijan 53. Viimeksi vuonna 2020 albumi saavutti sijan 443. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla.

Perjantain pohjat:Jälkimmäinen Snowy Whiten kitaroima Thin Lizzyn albumi

 Thin Lizzy:Renegade

Marraskuun puolivälissä 1981 ilmestynyt Renegade on Thin Lizzyn yhdestoista studioalbumi. Mainitulla pitkäsoitolla kosketinsoittaja Darren Wharton on ensikertaa kreditoitu Thin Lizzyn täysaikaiseksi jäseneksi, vaikka kyseessä ei ole hänen ensiesiintymisensä Lizzyn albumilla. Wharton oli myös biisintekijänä Renegaden avauskappaleessa Angel of Death. Renegade jäi kitaristi Snowy Whiten viimeiseksi albumiksi Thin Lizzyn riveissä. Hänen tyylilajinsa oli pikemminkin blues hardrockin sijaan. White jätti Lizzyn seuraavana vuonna yhteisellä päätöksellä ja saavutti vuonna 1983 soolohitin kappaleellaan Bird of Paradise. Lizzyn diskografiassa Renegade on vastaanottanut ristiriitaisia arvioita. Esimerkiksi Allmusiciin albumista arvion laatineen Greg Praton mielestä kyseessä on yhtyeen huonoin albumi, jonka parhaisiin kappaleisiin lukeutuvat The Pressure Will Blow, Leave This Town ja Hollywood (Down on Your Luck). Myös Rolling Stoneen albumista kirjoittaneen David Fricken mielestä Renegade oli pettymys. Hänen suosikkikappaleitaan albumilla edustivat Hollywood (Down on Your Luck) ja It's Getting Dangerous. Sitä vastoin kanadalaisen journalistin Martin Popoffin mielestä Renegade on mestariteos syvän sielukkaan ja rikkaasti koostuneen hardrockin saralla. Singleformaatissa albumilta ilmestyivät Trouble Boys ja Hollywood ja brittien albumilistalla Renegade saavutti parhaimmillaan sijan 38.

Torstain terävä:Yhdysvaltalaisyhtyeen kattava kokoelma-albumi

 The Go Go's:Return to the Valley of the Go Go's

Vuonna 1994 ilmestynyt Return to the Valley of the Go Go's on The Go Go's -yhtyeen toinen kokoelma-albumi. Siitä on ilmestynyt sekä yksittäinen albumi, että tuplaversio. Vaikka tuplaversiolla on luonnollisesti enemmän biisejä, molemmilta versioilta löytyvät samat kappaleet ovat versioiltaan identtisiä. Kun The Go Go's oli lopettanut toimintansa vuonna 1985, yhtyeen jäsenet jatkoivat musiikillista yhteistyötään. Go Go's:in keskeisin biisintekijä Charlotte Gaffey kirjoitti suurimman osan Belinda Carlislen ensimmäisen sooloalbumin kappaleista. Kun yhtyeen jäsenet olivat sopineet luovat erimielisyytensä, Go Go's aloitti jälleen toimintansa bändinä. Yhtyeen ensimmäinen uusi julkaisu oli kokoelma-albumi, joka oli kappalemateriaaliltaan kattavampi kuin yhtyeen vuonna 1990 ilmestynyt greatest hits-kokoelma. Return to the Valley of Go Go's dokumentoi yhtyeen uran Los Angelesin punkskenen eräänlaisesta edustajasta valtavirran voimapopsuosikiksi. Kokoelmalla oli mukana treenejä, demoja sekä aikaisemmin julkaisemattomia livenauhoituksia. Lisäksi biisilistaan sisältyy originaali versio yhtyeen ensimmäisestä Stiff Recordsille levyttämästä singlestä We Got the Beat, hittejä, singlejen b-puolia ja albumiraitoja kaikilta Go Go's:in kolmelta pitkäsoitolta. Kokonaisuuden kruunaavat uudet livebiisit ja kolme uutta studiossa nauhoitettua kappaletta, jotka on taltioitu vuonna 1994 juuri mainittua kokoelma-albumia varten. Yksi uutuuskappaleista, The Whole World Lost Its Head, oli Go Go's:in ensimmäinen Britanniassa top 40:ään kohonnut single. Cd:n kansivihko sisälsi yhtyeen jäsenten laatiman historiikin ja anekdootteja sen jäsenten suosikkikappaleista.  Paul Corio laati Return to the Valley of the Go Go's:ista tuoreeltaan myönteisen arvion. Ned Raggettin käsialaa olevassa myöhäisemmässä arviossa mainittu albumi kohotetaan Go Go's:in kokoelmalevyistä laadukkaimmaksi.

Keskiviikon klassikko:Lahden rokujen lopullinen läpimurtolevy

 Tehosekoitin:Varoittava esimerkki

Syyskuussa 1998 Levy-yhtiön julkaisemana ilmestynyt Varoittava esimerkki on Lahden rokujen, toivon mukaan ensi kesänä paluun keikkalavoille tekevän Tehosekoitin-yhtyeen kolmas ja varsin onnistunut studioalbumi. Sen pitkäkestoisimpiin hittikappaleisiin lukeutuvat tyylikkäästi slagermainen Pillitä Elli pillitä, upea slovarikaunokki Pakko päästä pois ja Mitch Ryder & The Detroit Wheelsistä muistuttava, liki pitäen revittelevä avausraita Fiksu ja kypsä. Sut vien minne vaan on riffissään hienoisesti Train Kept a Rollingia muistuttava rocksivallus ja Oh Boy en lopettaa mä voi kallistuu tyylillisesti toisaalta Stray Catsin, toisaalta 60-luvun britti-invaasion keskeisten edustajien suuntaan. Pikku narttu käy sitä vastoin liki pitäen silkasta pastissista Brian Setzerille, Slim Jim Phantomille ja Lee Rockerille. Rock n' roll-klisheillä albumilla leikitellään erityisesti raidoilla Elvari on mun faijani ja Susanna.  Upealla jousisovituksella kuorrutettu pianoballadi Fiilis jäi albumin kappaleista aikanaan melko vähälle huomiolle, mutta osoittaa osaltaan Tehosekoittimen laajentaneen musiikillista palettiaan melkoisesti jo reilua puolta vuotta  ennen keväällä 1999 ilmestynyttä neljättä albumiaan Freak Out. Mainittu pitkäsoitto olikin vaikutteidensa laaja-alaisuudessa suoranainen runsaudensarvi. Varoittavan esimerkin kappaleista Ei enempää blues, ei enempää down huokuu sinisävyjä tehokkaan rockriffittelyn ja tyylitajuisen paisuttelun kera. Syksy saapuu-vanha suola janottaa edustaa onnistuneesti romanttisempaa slovarituotantoa. Varoittavan esimerkin päättää kokonaan solisti Otto Grundströmin käsialaa oleva 14-minuuttinen suurteos Luulen niin, jonka instrumentaatiossa jouset ovat jälleen merkittävässä roolissa. Kappaleen loppuosassa päästään nauttimaan verevästä blueshuuliharpismista. Varoittavasta esimerkistä muodostui Tehosekoittimen lopullinen läpimurtolevy, joka nousi parhaimmillaan Suomen virallisen albumilistan kymmenenneksi ja listaviikkoja levylle kertyi kaikkiaan viisi. Varoittavan esimerkin aikaan tarjoutui tilaisuus myös tsekata Tehosekoitin jopa kahdella clubikeikalla Joensuun Kerubissa ja omien iskusävelmien lisäksi ohjelmistosta jäi mieleen The Sonicsin garagerockklassikko Have Love Will Travel.

Tiistain tukeva:Merkittävän artistin menestyksekäs soolodebyytti

 Stephen Stills:Stephen Stills

Marraskuussa 1970 sekä Yhdysvalloissa että Britanniassa Atlanticin julkaisemana ilmestynyt Stephen Stills on mainitun artistin ensimmäinen sooloalbumi. Kyseessä on yksi niistä neljästä keskeisestä soololevystä, jotka Crosby, Stills, Nash and Youngin jäsenet julkaisivat niin ikään vuonna 1970 ilmestyneen ja listakärkeen nousseen menestysalbuminsa Deja Vu vanavedessä. Stephen Stillsin esikoissooloalbumi nauhoitettiin Lontoossa ja Los Angelesissa Crosby, Stills, Nash and Youngin kiertueiden välillä. Tekstiensä osalta Stillsin debyytillä käsitellään useita 60-luvun vastakultturiin liittyviä teemoja ja ihmissuhteita. Stillsin esikoisalbumista muodostui menestys sekä Yhdysvalloissa että Britanniassa. Se nousi top teniin ja saavutti kultalevyn. Stillsin esikoisalbumilla vieraili useita tunnettuja muusikoita. John Sebastiania, David Crosbya ja Graham Nashia kuullaan albumilla taustavokalisteina. Ringo Starr on rummuissa kappaleissa To a Flame ja We're Not Helpless, tosin pseudonyymiä Richie käyttäen. Samaisen nimen taakse Starr kätkeytyi soittaessaan samaisena vuonna Britanniassa Howlin Wolfin albumilla London Sessions. Stillsin esikoisalbumi säilyy myös rockhistorian  ainoana levynä, jolla soolokitaristeina vierailivat sekä Jimi Hendrix että Eric Clapton. Viimeksi mainittu oli jammaillut Stillsin kanssa pitkään The Champsin hittiä Tequila ja Stillsin esikoisalbumille päätyneen kappaleen Go Back Home Clapton nauhoitti studiossa. Samoissa nauhoituksissa Clapton soitti kitarat myös Stillsin kakkosalbumilla Stephen Stills 2 julkaistuun kappaleeseen Fishes and Scorpions. Hendrixin kitarointia kuullaan albumin kappaleessa Old Times Good Times.  Esikoisalbumilta poimittu Love The One You're with on Stephen Stillsin suurin singlehitti, joka saavutti Billboardin listalla sijan 14. joulukuussa 1970. Toinen albumilta julkaistu single Sit Yourself Down saavutti sijan 37. maaliskuussa 1971. Albumin kappaleista Do for the Others oli kirjoitettu David Crosbylle ja se käsitteli hänen tyttöystävänsä Christine Hintonin kuolemaa. Stephen Stillsin debyytti pysytteli Blllboardin albumilistalla 39 viikon ajan ja sen paras sijoitus oli kolmantena tammikuussa 1971. WEA julkaisi digitaalisesti remasteroidun uusintapainoksen joulukuussa 1995. Stephen Stillsin esikoissooloalbumin kappaleista We're Not Helpless ja Love the One You're with saivat ensiesityksensä keikalla Crosby, Stills, Nash and Youngin Deja Vu -kiertueella toukokuussa 1970. Stillsin debyytti saavutti Yhdysvalloissa kultalevyn ainoastaan kahdeksan päivää julkaisunsa jälkeen, mutta Neil Youngin albumi After the Gold Rush ohitti sen myyntiluvut. Ilmestymisaikanaan Stephen Stillsin esikoisalbumi vastaanotti ristiriitaisiakin arvioita, mutta esimerkiksi Record Worldiin, Cashboxiin ja Billboardiin albumista laaditut arviot olivat selkeän myönteisiä. Stillsin esikoinen pääsi mukaan teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die. Colin Larkinin vuonna 2000 ilmestyneessä teoksessa All Time Top 1000 Albums Stillsin esikoisalbumi saavutti sijan 129.