Keskiviikon klassikko:Black Sabbathin vuoden 1972 merkkialbumi

Black Sabbath:Vol 4

 25. syyskuuta 1972 ilmestynyt nimensä mukaisesti Black Sabbathin neljäs pitkäsoitto Vol 4 oli yhtyeen albumeista ensimmäinen, jonka tuottamisesta Rodger Bain ei vastannut. Kitaristi Tony Iommin tuottamalla Vol 4:llä Black Sabbathin tuonaikainen manageri Patrick Meehan oli merkitty lähes minimaalisesta osuudestaan huolimatta apulaistuottajaksi. Albumin nauhoitukset käynnistyivät Los Angelesin Record Plant-studioilla vuoden 1972 kesäkuussa. Ne osoittautuivat mutkikkaiksi myös substanssien nauttimisen vuoksi. Rumpali Bill Wardille erityinen kompastuskivi albumin raidoista oli kappale Cornucopia. Vol 4:llä Black Sabbath alkoi tehdä kokeiluja sillä raskaalla soundilla, josta yhtye oli jo entuudestaan tullut tunnetuksi. Kunnianhimoisen pitkäsoiton raskaamman osaston huippuhetkiin lukeutuvat jo aikaisemmin mainitun Cornucopian lisäksi vähintään Tomorrow's Dream sekä suorastaan riehuva Supernaut. Akustisvoittoinen Laguna Sunrise tarjoaa Tony Iommilta suorastaan uusklassista tyyliä. Kitaristi sävelsi kappaleen valvottuaan yön ja katsottuaan auringonnousua Laguna Beachillä. Orkesteri täydentää Sabbathin peruskokoonpanoa kyseisen kappaleen lisäksi myös  kappaleessa Snowblind, jota yhtye kaavaili albumin nimiraidaksi, mutta levy-yhtiö Vertigo Records oli toista mieltä. Sabbathin varhaisempaa tuotantoa hienostuneempaa tyyliä pitkäsoitolla edustaa erityisesti pianoballadi Changes, jonka instrumentaatiota täydentää myös mellotron. Sen sävellys on Iommin ja tekstit basisti Geezer Butlerin käsialaa. Iommi löysi pianon Bel Airista vuokraamastaan talosta ja Changes on sävelletty juuri kyseisellä pianolla. Tekstit käsittelevät Bill Wardin tuolloin ajankohtaista avioeroa vaimonsa kanssa. Ääniefektejä sisältävä kappale FX syntyi sattumanvaraisesti studiossa. Iommin kaulassa ollut krusifiksi kosketti vahingossa hänen kitaransa kieliä. Outo soundi miellytti kaikkia yhtyeen jäseniä. Kaikuefektin lisäämisen jälkeen myös muut yhtyeen jäsenet iskivät Iommin kitaraa eri esineillä kiinnostavien äänien luomista varten. Pitkäsoiton sittemmin legendaariseksi muodostuneessa kansikuvassa nähdään solisti Ozzy Osbourne tekemässä rauhanmerkkiä. Albumin sisävihko sisältää Birmingham Town Hallissa otetut keikkakuvat kaikista yhtyeen jäsenistä.  Vol 4 on saavuttanut yleisesti myönteiset arviot ja esimerkiksi musiikkilehti Q  sijoitti pitkäsoiton sijalle 60. sadan kaikkien aikojen parhaan brittiläisen albumin listallaan. Creemiin kirjoittanut rockkriitikko Lester Bangs ylisti Vol 4:ää tuoreeltaan ja vertasi Sabbathin tekstejä Bob Dylaniin ja William S Burroughsiin.

Tiistain tukeva:Surfkitaran kuningas

Neljäs toukokuuta 1937 syntynyt ja 16. maaliskuuta 2019 edesmennyt Richard Anthony Mansour, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Dick Dale, oli yhdysvaltalainen surfrockkitaristi, jota on tituleerattu surfkitaran kuninkaaksi. Dalea voi pitää kyseisen tyylisuunnan pioneerina, sillä hän otti vaikutteita Keski-idän musiikkiskaaloista ja työskenteli läheisesti Fenderin kanssa ja hyödynsi muun muassa ensimmäistä satawattista Fenderin vahvistinta. Hän laajensi sähköisen vahvistamisen teknologiaa ja auttoi uuden laitteiston kehittämisessä. Soittotyylinsä nopeudessa Dalea on pidetty myös eräänä heavy metallin edelläkävijöistä ja hänen tyylistään ovat ottaneet vaikutteita esimerkiksi Jimi Hendrix ja Eddie Van Halen. Massachussetsissa syntynyt ja varttunut Dale aloitti pianonsoiton yhdeksänvuotiaana. Hän diggasi Hank Williamsia ja opetteli soittamaan ukulelea opaskirjan avulla. Seuraavaksi Dale opetteli kitaransoiton ja hyödynsi siinä sekä soolo, että rytmisoittoa. Näin ollen kitara oli myös rumpujen korvikkeena. Vuonna 1954 Dalen perhe muutti isän työn myötä Kaliforniaan. Dale valmistui Washington Senior High Schoolista ja 17-vuotiaana hän opetteli soittamaan sekä rumpuja että trumpettia. Dalen kehittämään surfrockiin vaikutti osaltaan keskeisesti myös arabialainen musiikki. Vasenkätisenä Dale siirtyi vasenkätiseen kitaramalliin, mutta ei vaihtanut sen kielten järjestystä, minkä seurauksena hän soitti kitaraa ikään kuin ylösalaisin. Työskenneltyään Leo Fenderin kanssa Dale loi lopulta perustan surfmusiikille. Hän aloitti puoli vuotta kestäneet esiintymiset Balboan Rendezvous Ballroomissa heinäkuun alussa 1961 ja kyseisenä aikana hänen voi todeta luoneen surfmusiikin. Dalen konserteista kyseisessä keikkapaikassa tuli loppuunmyytyjä.  Kappaletta Let's Go Trippin' on pidetty kaikkien aikojen ensimmäisenä surfrockkappaleena. Omalla Deltone-yhtiöllään Dale julkaisi esimerkiksi kappaleet Jungle Fever ja Surf Beat. Dalen ensimmäinen pitkäsoitto oli vuonna 1962 ilmestynyt ja Capitol Recordsin jakelema Surfer's Choice. Pian tämän jälkeen Dale aloitti esiintymiset Ed Sullivan Showssa ja elokuvissa hän esitti yleensä eräänlaisesta tunnuskappaleestaan käyvän Misirloun. Dalen kakkosalbumi kantoi hänen taiteilijanimeään King of the Surf Guitar. Vuonna 1964 Dale oli mukana elokuvassa Muscle Beach Party, jossa hän esitti  yhtyeen Del-Tones kanssa kappaleet My First Love, Running Wild ja  Beach Party. Capitol-singlensä Secret Surfin' Spo / Surfin' and Swingin molemmat puolet yhtye soitti vuonna 1963 valmistunessa ja Frankie Avalonin ja Annette Funicellon tähdittämässä elokuvassa Beach Party, jossa hän esitti instrumentaaliklassikko Pipelinen Stevie Ray Vaughanin kanssa.  Dale esiintyi myös vuonna 1987 valmistuneessa elokuvassa Back to the Beach. Edellisenä vuonna ilmestyneellä pitkäsoitollaan ympäristöaktivistiksi ryhtynyt Dale pääsi Grammy-ehdokkaaksi. Vuonna 1993 Dale vastasi kitarasoolosta eteläkalifornialaisen indie-yhtyeen The Pagodasin vinyylisinglellä Should Have Known. Dalen eräänlaisesta tunnuskappaleesta käyvän Misirloun hyödyntäminen seuraavana  vuonna elokuvassa Pulp Fiction toi Dalelle uutta yleisöä. Vuonna 1997 Dale oli mukana kulttielokuvassa An American Vampire Story, jossa hän soitti unohtumattoman soolon rantamiljöössä poikansa rummuilla säestämänä. Vuonna 2002 Dale esiintyi The True Meaning of Christmas Specialsissa esittäen useita ohjelman originaalikappaleita.The Black-Eyed Peasin vuoden 2005 albumilta Monkey Business löytyvä kappale Pump It sämplää voimakkaasti Dalen klassikkoa Misirlou. Myös elokuvassa Space Jam kuullaan kyseistä kappaletta. Vuonna 2009 Dale pääsi muusikoiden Hall of Fameen ja museoon Nashvillessa, Tennesseessä. Kahta vuotta myöhemmin hänet valittiin Huntington Beachissa, Kaliforniassa sijaitsevaan Surfing Walk of Fameen surfkulttuurin kategoriassa. Kesäkuussa 2009 Dale soitti 20 konsertista koostuneen kiertueen länsirannikolla. Hän menehtyi sydänkohtaukseen 16. maaliskuuta 2019 81 vuoden ikäisenä.

Maanantain mainio:Grateful Deadin pieni mestariteos

Grateful Dead:Shakedown Street

Marraskuun puolivälissä 1978 Arista Recordsin julkaisemana ilmestynyt Shakedown Street on Grateful Deadin kymmenes studioalbumi, joka ilmestyi melkoisen tarkalleen vuosi edeltäjänsä Terrapin Stationin jälkeen. Shakedown Street jäi aviopari Keith ja Donna Godhauxin joutsenlauluksi Grateful Deadin riveissä. Kaksikko jätti yhtyeen muutamaa kuukautta Shakedown Streetin ilmestymisen jälkeen. Kyseisen albumin tuottajina olivat Little Feat-yhtyeen johtohahmo Lowell George ja John Kahn. Rumpali-perkussionisti Mickey Hartin osuus Shakedown Streetillä muodostui tavanomaista merkittävämmäksi. Hän oli mukana säveltämässä kolmea biisiä ja osallistui lisäksi useiden albumin kappaleiden sovituksiin. Keikkaohjelmistossa Hartin Shakedown Streetille kirjoittamista kappaleista muodostui erityisen keskeiseksi Robert Hunterin tekstittämä reggaevaikutteinen Fire on the Mountain. Hartin ja yhtyeen toisen rumpali/perkussionistin, eli Bill Kreutzmannin käsialaa on perkussioiden hallitsema instrumentaalikappale Serengetti. Sitä kaavailtiin mukaan jo Terrapin Stationille, mutta vaikka levytys ei vielä tuossa vaiheessa konkretisoitunut, Serengetti pääsi mukaan Grateful Deadin keikkaohjelmistoon jo kevään 1977 kiertueella. Tuolloin kappale muodosti usein medleyn Jerry Garcian käsialaa olevan Scarlet Begoniasin kanssa. Donna Godhaux oli solistina Bob Weirin kanssa Hartin ja Hunterin käsialaa olevassa  kappaleessa France ja soolona hän vokalisoi myös säveltämänsä raidan From the Heart of Me. Garcian ja Hunterin työstämä albumin päätöskappale If I Had the World to Give edustaa balladimaisempaa tuotantoa ja Stagger Lee on kaksikon näkemys vanhasta standarista Stack O' Lee Blues. Bob Weirin I Need a Miracle lukeutuu albumin rivakimpaan antiin ja kappaleessa kuullaan huuliharpistina myös Kingfish-yhtyeestä tutuksi tullutta Matthew Kellyä. Weirin vokalisoimat Shakedown Streetin coverkappaleet, blue-eyed soulyhtye The Young Rascalsin vuoden 1966 ykköshitti Good Lovin' ja Noah Lewisin All New Minglewood Blues kuuluivat Grateful Deadin keikkaohjelmistoon jo yhtyeen alkuaikoina ja niistä ensin mainittu oli alun perin yhtyeen originaalin kosketinsoittajan Ron Pigpen McKernanin vokalisoima.Vaikka Shakedown Streetin saamat arvostelut olivat jossakin määrin ristiriitaisia, säilyivät useat albumin kappaleista, eli uusi sovitus New Minglewood Bluesista, Good Loving, nimikappale Shakedown Street, I Need a Miracle, Stagger Lee ja itseoikeutettu Fire on the Mountain vuosia Grateful Deadin keikkaohjelmistossa. Ensimmäinen cd-versio Shakedown Streetistä ilmestyi vuonna 1987. Ensimmäinen remasteroitu ja bonusmateriaalia sisältänyt versio albumista julkaistiin lokakuussa 2004 osana Beyond Description-nimistä boxia. Yksittäisenä cd:nä Shakedown Streetin laajennettu versio julkaistiin maaliskuussa 2006 Rhino Recordsin ansiosta.

Sunnuntain extra:Detroitin rokkarin tiukkaa varhaistuotantoa

Bob Seger:Seven

Maaliskuussa 1974 ilmestynyt Seven on nimensä mukaisesti detroitilaisrockari Bob Segerin seitsemäs pitkäsoitto. Kyseessä on ensimmäinen Segerin albumeista, jonka työstämiseen hänen pitkäaikainen säestysyhtyeensä The Silver Bullet Band osallistui. Suhteellisen pienestä painoksestaan huolimatta albumi lukeutuu Segerin diggareiden kestosuosikkeihin. Pitkäsoiton tiimoilta tehdyllä varsin menestyksekkäällä kiertueella Bob Seger & Silver Bullet Band soitti Kissin lämmittelijänä. Aluksi Segerin ja kumppaneiden  oli tarkoitus toimia lämmittelyesiintyjän tehtävissä ainoastaan parilla keikalla, mutta myönteisen vastaanoton seurauksena yhtye pääsi Kissin lämmittelijäksi koko loppukiertueen ajaksi. 80-luvulla Seven-albumista julkaistiin bootlegversio nimellä Seven Worlds. Erinomaisuudestaan huolimatta pitkäsoitto ei noussut Billboardin 200 suosituimman albumin joukkoon, mutta siltä poimittu ärhäkkä singlejulkaisu Get Out of Denver saavutti sentään sijan 80. Kriitikot ja diggarit pitävät Seveniä Segerin tuotannossa unohdettuna klassikkona edeltäjänsä, albumin Back in '72 tavoin. Esimerkiksi AllMusicin Stephen Thomas Erlewine antoi albumille täydet viisi tähteä. Vaikka Sevenillä on ainoastaan yhdeksän kappaletta ja albumin kokonaiskesto on hieman yli puoli tuntia, kyseessä on eräs Segerin vahvimmista koskaan levyttämistä albumikokonaisuuksista. Seven edustaa Segerin tiukinta rockilmaisua sitten varhaisten Bob Seger Systemin kanssa tehtyjen äänitysten. Ainoa hieman balladimaisempi kappale albumilla, 20 Years from Now, edustaa sekin keskitempoista osastoa. Need Yan ja School Teacherin kaltaisilla, suhteellisen pelkistetyillä kappaleilla on rouhevan soitantansa ja tunnetta tihkuvien tulkintojensa ansiosta tarjottavanaan paljon. Upper Middle Class sisältää nyansikkaamman musiikillisen ilmaisunsa lisäksi tekstissään yhteiskunnallista tiedostavuutta. Seen a Lot of Floors rikastaa instrumentaatiotaan Tom Cartmellin saksofonisoololla. All Your Love päättää Sevenin iskevään ja pianovoittoiseen rokkaukseen. Seven vahvistaa osaltaan käsitystä, jonka mukaan Bob Seger levytti kaikkein tiukimmat rockalbuminsa jo ennen suurinta menestystään. Myöhemmin hän työsti vakuuttavaa jälkeä myös sielukkaan balladituotannon tulkkina.

Lauantain pitkä:Bluesharpismin klassikko

Ensimmäinen toukokuuta 1930 syntynyt ja 15. helmikuuta 1968 edesmennyt Marion Walter Jacobs, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Little Walter, oli yhdysvaltalainen bluesmuusikko, laulaja ja lauluntekijä, jonka vaikutus bluesharpistina oli siinä määrin merkittävä, että häntä on verrattu Charlie Parkerin ja Jimi Hendrixin kaltaisiin instrumenttiensa suvereeneihin taitajiin. Walter laajensi osaltaan bluesharpun soiton mahdollisuuksia.  Vuonna 2008 hän pääsi postuumisti ainoana huulharpistina Rock and Roll Hall of Fameen. Jacobs syntyi Louisianan Marksvillessa ja varttui Rapides Parishessa, missä hän oppi soittamaan huuliharppua. Hän jätti koulun jo 12-vuotiaana ja matkusti sekalaisten töiden perässä New Orleansiin, Memphisiin, Arkansasiin ja St. Louisiin. Hän kehitti taitojaan harpistina ja vaikutti myös kitaristina esiintyen useiden vanhempien bluesartistien, kuten Sonny Boy Williamson II:n kanssa. Saavuttuaan Chicagoon vuonna 1945 Jacobs työskenteli ajoittain kitaristina, mutta saavutti enemmän huomiota huuliharpistin taidoillaan. Chicagolaisen bluesmuusikon Walter Jonesin mukaan Little Walterin ensimmäinen levytys oli julkaisematon demo, jolla hän säesti Jonesia kitaristina. Jacobsin kerrotaan turhautuneen siitä, ettei hänen huuliharppunsa erottunut kitaroiden seasta. Niinpä hän päätyi tuossa vaiheessa vielä harvoin hyödynnettyyn metodiin. Jacobs kytki mikrofoninsa PA-systeemiin tai kitaravahvistimeen ja pystyi kilpailemaan huuliharppunsa kanssa kenen tahansa kitaristin volyymista. Jabobs kuitenkin hyödynsi vahvistimia tutkiakseen ja kehittääkseen niiden radikaaleja uusia äänenvärejä ja soonisia efektejä, jollaisia ei aikaisemmin ollut kuultu huuliharpusta eikä mistään muusta instrumentista. Madison Deniron lyhyen Little Walter-biografian mukaan hän oli ensimmäinen artisti, joka tietoisesti hyödynsi sähköistä äänen vääristämistä.  Jacobs teki ensimmäiset julkaistut äänityksensä vuonna 1947 Bernard Abramsin Ora-Nelle-yhtiölle, joka sijaitsi Maxwell Streetillä Chicagossa. Tyylillisesti ne olivat monien muiden bluesharpistien töiden tavoin velkaa Sonny Boy Williamsonille. Walter liittyi  Muddy Watersin yhtyeeseen vuonna 1948 ja vuoteen 1950 mennessä hän soitti vahvistamatonta huuliharppua Watersin Chess Recordsille tekemillä levytyksillä. Heinäkuussa 1951 Chessille levytetty Watersin Country Boy oli ensimmäinen levytys, jolla kuultiin Walterin sähköistä harpun soittoa. Vaikka Walter lähti Watersin yhtyeestä vuonna 1952, Chess palkkasi hänet soittamaan edelleen Watersin levytyksillä ja niinpä Walterin huuliharppua kuullaan suurella osalla Watersin 50-luvun legendaarisista levytyksistä. Kitaristina Walter levytti Watersin ja  Baby Face Leroy Fosterin kanssa kolme kappaletta pienelle Parkway-yhtiölle. Ne julkaistiin uudelleen cd:llä vuonna 1993 Delmark Recordsin julkaisemalla albumilla The Blues World of Little Walter. Kitaristina Walter oli Chessillä myös Eddie Varen säestäjänä. Chess-levytysten osalta Walter osallistui kitaristin ominaisuudessa myös Watersin ja Jimmy Rodgersin varhaisille levytyksille. Liittyessään Watersin yhtyeeseen Walter oli laittanut oman uransa yhtyeen johtajana katkolle, mutta levyttäessään Chessin alamerkille Checker Recordsille toukokuussa 1952 hän esittäytyi jälleen yhtyeen johtajana. Ensimmäisen äänitetyn kappaleen ensimmäisestä otosta tuli hänen debyyttihittinsä. Kappale oli Juke ja se viihtyi Billboardin R&B-listan kärjessä kahdeksan viikon ajan. Kyseessä on lisäksi ainoa instrumentaalikappale, joka on saavuttanut kyseisen sijan mainitulla listalla. Myös kolme muuta Walterin instrunentaalikappaletta nousi top teniin:Off the Wall oli parhaimmillaan kahdeksantena, Roller Coaster kuudentena ja Sad Hours kakkossijalla Juken ollessa vielä listoilla. Se oli suurin Chess Recordsin artistin hitti ja yksi vuoden 1952 suurimmista R&B-hiteistä, joka varmisti Walterin aseman Chessin artistina seuraavan vuosikymmenen ajan.

Vuosien 1952 ja 1958 välillä Walterilla oli 14 Billboardin R&B-listan top teniin noussutta singleä, joista toinen listaykkönen oli vuonna 1955 levytetty My Babe. Muut Chessin bluesartistit; Muddy Waters, Howlin Wolf ja Sonny Boy Williamson II eivät yltäneet vastaanvanlaiseen kaupalliseen menestykseen. Juken tavoin monet Walterin 50-luvulla julkaistuista singleistä sisälsivät a-puolellaan lauletun version ja b-puolella instrumentaalikappaleen. Suuri osa lauletusta levytysmateriaalista oli joko Walterin tai Willie Dixonin kirjoittamaa ja ne olivat muunnelmia yleisistä bluesteemoista. Walterin soundi oli yleisesti aikakauden Chicago-bluesia nopeatempoisempaa ja modernimpaa tiettyjä jazzsävyjä kuitenkaan kaihtamatta. Jacobsin jätettyä Watersin yhtyeen hänen omaksi taustayhtyeekseen valikoitui jo kyseisessä vaiheessa Junior Wellsin kanssa Chicagossa säännöllisesti työskennellyt The Aces. Sen muodostaneet kitaristiveljekset David ja Louis Myers sekä rumpali Fred Below esiintyivät useimmiten Walterin levyillä nimellä The Jukes. Vuoteen 1955 mennessä The Acesin jäsenet olivat yksitellen jättäneet Walterin ja heidän paikkansa ottivat kitaristit Robert "Junior" Lockwood ja Luther Tucker sekä rumpali Odie Payne. Myös kitaristit Jimmie Lee ja Freddie Robinson työskentelivät Walterin kanssa 50-luvun aikana. Samoihin aikoihin Little Walterin taustayhtyeessä vaikutti ajoittain myös saksofonisteja, kuten  nuori Albert Ayler ja yhdellä varhaisella kiertueella myös Ray Charles. 50-luvun loppuun mennessä Walterilla ei enää ollut täysiaikaista säestysyhtyettä, vaan hän palkkasi tarvittaessa bluesmuusikoita Chicagon laajasta tarjonnasta. Itse Jacobs oli harpistina esimerkiksi Jimmy Rodgersin, Memphis Minnien ja Bo Diddleyn levytyksillä. Hän soitti myös muiden levy-yhtiöiden artistien, kuten Otis Rushin levytyksillä. Euroopassa Little Walter esiintyi vuosina 1964 ja 1967. Kiertueista jälkimmäinen oli osa  Eurooppaa kiertänyttä American Folk Blues Festivalia. Se sisältää myös ainoan säilyneen kuvatallenteen Walterin esiintymisestä. Kööpenhaminassa, Tanskassa näytettiin Walteria säestämässä Houd Dog ja Koko Tayloria lokakuussa 1967. DVD:lle kyseinen esitys tallentui vuonna 2004. Samalta kiertueelta löydettiin myös materiaalia Saksasta, jossa Walter oli  myös solistina esimerkiksi kappaleissa My Babe ja Mean Old World. DVD:llä kyseinen esitys julkaistiin Euroopassa tammikuussa 2009. 60-luvulla Walterin levytykset ja keikkailu tapahtuivat lähinnä Chicagossa. Vuonna 1967 Chess Records julkaisi Muddy Watersin, Bo Diddleyn ja Little Walterin yhteisen studioalbumin Super Blues. Muutama kuukausi jälkimmäiseltä Euroopan-kiertueeltaan paluunsa jälkeen Walter joutui tappeluun esiintymistauolla Chicagon eteläosassa sijainneessa yökerhossa. Kyseisessä tappelussa saadut vammat yhdistettynä varhaisempiin aiheuttivat sen, että Walter kuoli seuraavana aamuna unessaan tyttöystävänsä asunnossa Chicagossa. Hänen ruumiinsa haudattiin Evergreen Parkiin, Illinoisiin 22. helmikuuta 1968. Musiikkijournalisti Bill Dahl on kuvannut Walteria sodanjälkeisten bluesharpistien kuninkaaksi. Hän on vaikuttanut keskeisesti modernin bluesin ja bluesrockin huuliharpistien keskeiseen sanastoon.  Esimerkiksi James Cottoniin Walterin vaikutus oli suora ja The Fabulous Thunderbirdsin Kim Wilson on myöhemmin opiskellut hänen tekniikkaansa ja tehnyt sitä tutuksi nuoremmalle kuulijasukupolvelle.

Perjantain pohjat:Merkittävän bluesyhtyeen kakkosalbumi

Paul Butterfield Blues Band:East-West

Elokuussa 1966 Elektra Recordsin julkaisemana sekä mono, että stereoversiona ilmestynyt East-West on Paul Butterfield Blues Bandin toinen studioalbumi. Se nauhoitettiin kuuluisilla Chessin studioilla Chicagossa. Vaikka East-Westin korkein listasijoitus oli vasta 65., albumia pidetään yleisesti varsin merkittävänä sekä bluesin että rockin historiassa. Paul Butterfield Blues Bandin debyytin tavoin East-West sisältää traditionaalisia blueskappaleita ja Mike Bloomfieldin ja Elvin Bishopin kitaratyöskentely muodostuu albumilla merkittäväksi. Toisin kuin debyytillä, East-Westillä myös Bishop vastasi sooloista ja rumpali Sam Layn paikan oli ottanut jazzvaikutteisempi Billy Davenport.  Alkuvaiheessa Paul Butterfieldin johtama yhtye alkoi muuttua demokraattisemmaksi yksiköksi. Vuoden 1966 maaliskuussa Paul Butterfield Bluesband oli soittanut menestyksekkään keikan San Franciscon Fillmoressa Jefferson Airplanen kanssa. Sen innoittamana East-Westille sisällytettiin Mike Bloomfieldin ehdotuksesta kaksi pitkää instrumentaalikappaletta. Niistä molemmat heijastivat hänen rakkauttaan jazziin. Work Songista oli muodostunut hard bop-standardi ja nimikappale East-West hyödynsi elementtejä modaalista jazzista, jollaista Miles Davis oli esitellyt käänteentehneellä albumillaan Kind of Blue. Erityisen voimakkaasti Bloomfieldiin vaikuttanut jazzmuusikko oli silti John Coltrane. East-Westin kappaleisiin lukeutui myös Michael Nesmithin sävellys Mary Mary, jonka tekijä itse levytti The Monkeesin kanssa vasta myöhemmin. East-Westin originaalipainoksissa Nesmith ei tosin vastaanottanut kirjoittajakrediittiä. Lokakuun lopussa 2001 Rhino julkaisi East-Westin ja Paul Butterfield Blues Bandin debyytin uudelleen. Sundazed-studioilla tapahtuneesta remasteroinnista vastasi Bob Irwin.

Torstain terävä:Monipuolinen laulajatar- ja säveltäjälahjakkuus

Toukokuun ensimmäisenä 1939 syntynyt Judith Marjorie "Judy" Collins on yhdysvaltalainen laulaja/lauluntekijä, jonka ohjelmistoon on kuulunut folkia, showkappaleita, poppia, rockia ja standardeja. Lisäksi hän on tullut tunnetuksi sosiaalisesta aktivismistaan. Debyyttialbuminsa A Maid of Constant Sorrow Collins julkaisi jo vuonna 1961, mutta läpimurtoa artistille tuli merkitsemään vasta hänen vuonna 1967 levyttämänsä näkemys Joni Mitchellin kappaleesta Both Sides Now. Se oli Collinsin samana vuonna ilmestyneeltä albumilta Wildflowers poimittu singlekappale, joka nousi Billboardin popsinglelistan kärkeen. Mainitulla kappaleella Collins saavutti myös ensimmäisen Grammynsa parhaasta folkesityksestä. Collinsin muista singlemenestyksistä mainittakoon Someday Soon, Chelsea Morning, Amazing Grace ja Cook with Honey. Collinsin menestynein albumi oli 70-luvun puolivälissä ilmestynyt Judith. Siltä poimittu näkemys Stephen Sondheimin kappaleesta Send in the Clowns oli vastaavasti artistin suurin singlemenestys. Mainittu kappale nousi uudelleen listoille vuonna 1977 ja pysytteli niillä yhtäjaksoisesti 27 viikon ajan. Sondheim voitti Send in the Clownsilla vuoden kappaleen Grammyn. 

Seattlessa, Washingtonissa syntynyt Collins oli vanhin viidestä sisaruksesta. Hän asui Washingtonissa elämänsä kymmenen ensimmäisen vuoden ajan. Vuonna 1949 perhe muutti Denveriin, Coloradoon. Collins opiskeli klassista pianon soittoa Antonia Bricon opastuksella. Ensiesiintymisensä Collins teki 13-vuotiaana. Nuoruudessaan Collins tapasi muusikko, solisti ja dj-isänsä ansiosta monia keskeisiä muusikoita. Woody Guthrien ja Pete Seegerin kaltaiset muusikot herättivät Collinsin kiinnostuksen folkmusiikkiin ja sen lyriikoihin. 16-vuotiaana Collins oli siirtynyt soittamaan kitaraa. Ensiesiintymisensä hän teki Denverin folkclub Exoduksessa. Hänen musiikistaan tuli erityisen suosittua Connecticutin yliopistossa, missä hänen aviomiehensä toimi opettajana. Lopulta Collins pääsi esiintymään New Yorkin Greenwich Villagen clubeihin. Collins solmi sopimuksen Elektra Recordsin artistina ja pysyi kyseisen yhtiön artistina 35 vuoden ajan. Hänen debyyttilevynsä ilmestyi vuonna 1961 Collinsin ollessa 22-vuotias. Levyttämillään coverversioilla Collins toi myös vähemmän tunnettuja lauluntekijöitä ihmisten tietoisuuteen. Heistä mainittakoon uransa alkutaipaleella olleet Leonard Cohen ja Randy Newman. Vuonna 1966 ilmestynyt albumi In My Life merkitsi Collinsille tyylinmuutosta hänen tuotantonsa varhaisemmista folkkappaleista. Seuraavana vuonna julkaistulla pitkäsoitollaan Wildflowers Collins alkoi esittää myös omia sävellyksiään. Vuoden 1968 albumin Who Knows Where the Time Goes nimikappale oli Sandy Dennyn käsialaa ja kitaristina albumilla kuultiin Stephen Stillsiä. 70-luvulle edettäessä Collins oli saavuttanut mainetta paitsi folklaulajana myös taidemusiikin edustajana. Collinsin ensimmäinen muistelmateos Trust Your Heart ilmestyi vuonna 1987. Novellikokoelma Shameless oli vuorossa vuonna 1995 ja toinen muistelmateos, vuonna 2003 ilmestynyt Sanity and Grace, käsitteli muun muassa tammikuuhun 1992 ajoittunutta Collinsin pojan Clarkin kuolemaa. Managerinsa Katherine DePaulin avustamana Collins perusti oman levy-yhtiönsä Wildflower Recordsin. Vaikka Collinsin levymyynti ei ole enää entisenveroista, hän konsertoi edelleen Yhdysvalloissa, Euroopassa, Australiassa ja Uudessa Seelannissa. Vuonna 2008 julkaistiin coveralbumi, jolla Collinsin kappaleita versioivat artistit Dolly Partonista Joan Baeziin ja Rufus Wainwrightista Chrissie Hyndeen. Vuonna 2007 ilmestyi Beatles-covereita sisältänyt albumi Judy Collins sings Lennon and McCartney. Samaisen vuoden toukokuussa Collins vastaanotti kunniatohtorin arvonimen Pratt-instituutilta. Hänen tuoreimmat albuminsa ovat vuonna 2017 ilmestynyt ja Stephen Stillsin kanssa levytetty Everybody Knows sekä vuonna 2022 julkaistu ja originaalista tuotannosta koostuva Spellbound.