Dire Straits:Love Over Gold
Syyskuussa 1982 Yhdysvalloissa Warner Brosin ja muualla Vertigon julkaisemana ilmestynyt Love Over Gold on Dire Straitsin neljäs studioalbumi. Siltä poimittiin kaksi singlemenestystä. Private Investigations nousi brittilistalla sijalle kaksi ja Industrial Disease sijoittui yhdeksänneksi Billboardin Mainstream Rock Tracks -listalla. 14-minuuttisesta avauskappaleesta Telegraph Road on muodostunut suosikki FM- radioasemilla. Love Over Gold -pitkäsoitto nousi listakärkeen Australiassa, Itävallassa, Italiassa, Uudessa Seelannissa, Norjassa ja yhtyeen kotimaassa Britanniassa. Yhdysvalloissa pitkäsoitto saavutti 19. sijan. Myöhemmin albumi on saavuttanut Yhdysvalloissa kultaa, Ranskassa ja Saksassa platinaa ja tuplaplatinaa Kanadassa ja Britanniassa. On Location -kiertueen päätyttyä heinäkuussa 1981 Luxembourgiiin Mark Knopfler alkoi kirjoittaa uutta tuotantoa. Kyseiselle kiertueelle osallistuneet kosketinsoittaja Alan Clark ja kitaristi Hal Lindes olivat täst edes mukana myös yhtyeen levytyskokoonpanossa. Love Over Gold äänitettiin New Yorkin Powerstationilla maalis- ja kesäkuun 1982 välillä. Knopfler tuotti albumin Neil Dorfsmanin toimiessa insinöörinä. Knopfler hyödynsi äänityksissä useita eri kitaroita, joista mainittakoon neljä Schecter Stratocasteria. Love Over Goldin äänityksissä nauhoitettiin monia kappaleita, jotka eivät loppujen lopuksi päätyneet mainitulle albumille. Private Danceria kaavailtiin Love Over Goldille, ja se lisäksi äänitettiin vokaaliosuuksia lukuun ottamatta. Knopfler piti kappaletta sopivampana naisäänelle ja niinpä hän lahjoitti sen Tina Turnerille. Kappale julkaistiin Turnerin todellisen vuonna 1984 ilmestyneen paluualbumin nimiraitana. The Way It Always Starts päätyi Local Hero -elokuvan soundtrackalbumille Gerry Raffertyn vokalisoimana. Badges, Posters, Stickers and T-Shirts oli niin ikään samoista nauhoituksista ja Britanniassa se julkaistiin Private Investigations -singlen b-puolella. Vuonna 1996 Vertigo Records julkaisi Dire Straitsin backkatalogin Love Over Gold -pitkäsoitto mukaan lukien remasteroituina versioina. Vuonna 2000 olivat vuorossa Warner Brosin julkaisemat versiot Yhdysvalloissa. Tuoreeltaan julkaistussa Rolling Stonen arviossa David Fricke antoi albumille neljä tähteä viidestä mahdollisesta ja ylisti sen kappaleista erityisesti Telegraph Roadia. Vastaavaan tähtimäärään on päädytty myöhemminkin. Stephen Thomas Erlewinen mukaan uusi rytmikitaristi laajentaa albumin soundeja ja kunnianhimoa.
keskiviikko 9. elokuuta 2017
tiistai 8. elokuuta 2017
Keskiviikon klassikko:Keskeisen brittiyhtyeen myöhäisemmästä tuotannosta eroava debyytti
Jethro Tull:This Was
Britanniassa lokakuussa 1968 ja Yhdysvalloissa seuraavan vuoden helmikuussa ilmestynyt This Was on merkittävän englantilaisyhtyeen Jethro Tullin esikoispitkäsoitto. Kyseessä on ainoa yhtyeen albumi, jolla kitaristina vaikutti Mick Abrahams. Hänen osuuttaan yhtyeen varhaisessa musiikillisessa ilmaisussa voikin pitää varsin merkittävänä. This Wasin ilmestymisen aikoihin Jethro Tull keikkaili jo monien muiden keskeisten englantilaisyhtyeiden tavoin Lontoon Marquee -clubilla. Toisin kuin yhtyeen myöhemmin julkaistuilla pitkäsoitoilla, Jethro Tullin debyytillä sävellysmateriaalista vastasi yhtyeen johtohahmon Ian Andersonin lisäksi myös Mick Abrahams. Niinpä This Wasilla on tarjottavanaan Jethro Tullin myöhäisempää, usein progeksi miellettyä tuotantoa runsaammin vaikutteita rhythm and bluesista ja jopa jazzista. Jethron debyytin kappaleista My Sunday Feeling, Some Day the Sun Won't Shine for You, Beggar's Farm ja It's Breaking Me Up pohjatuvat musiikillisesti bluesiin. Kyseisistä kappaleista Some Day the Sun Won't Shine for Youn sovitus tekee kunniaa bluesklassikolle Key to the Highway. Doctor's Rossin käsialaa olevan Cat's Squirrellin ovat instrumentaalinäkemyksenä levyttäneet monet brittiyhtyeet aina Creamistä lähtien. Mick Abrahams versioi kappaleen Jethro Tullista lähtönsä jälkeen myös johtamansa Bloodwyn Pig -yhtyeen riveissä. Mukana on myös näkemys Roland Kirkin jazzstandardista Serenade to a Cuckoo. Pitkäsoiton kansitekstien mukaan kyse on eräästä ensimmäisistä Ian Andersonin huilulla oppimista kappaleista. Sunday Feelingin jäännöslopukkeessa kuullaan pätkiä Pink Panther Themesta ja The Work Songista. Move on Alone on albumin ainoa kappale, jossa kuullaan Andersonin sijasta Abrahamsin leadvokalisointia David Palmerin vastatessa puhallinsovituksesta. Varhaisiin keikkastandardeihin lukeutunut ja Clive Bunkerin rumpusoolon sisältävä Dharma for One päätyi myöhemmin esimerkiksi Ekseptionin ja The Ides of Marchin coverohjelmistoon. Mick Abrahams jätti yhtyeen musiikillisiin eroavuuksiin vedoten, sillä blues ei ollut se tyylisuunta, johon Anderson halusi yhtyettä viedä. This Was saavutti yleisesti myönteiset arviot jo ilmestyttyään ja myi suhteellisen hyvin. Esimerkiksi Melody Makerin tuoreeltaan julkaistussa arviossa albumin todettiin olevan täynnä tunnetta ja jännitystä. This Wasin remasteroidun version arvioissa on Andersonin lisäksi painotettu Abrahamsin keskeistä osuutta.
Britanniassa lokakuussa 1968 ja Yhdysvalloissa seuraavan vuoden helmikuussa ilmestynyt This Was on merkittävän englantilaisyhtyeen Jethro Tullin esikoispitkäsoitto. Kyseessä on ainoa yhtyeen albumi, jolla kitaristina vaikutti Mick Abrahams. Hänen osuuttaan yhtyeen varhaisessa musiikillisessa ilmaisussa voikin pitää varsin merkittävänä. This Wasin ilmestymisen aikoihin Jethro Tull keikkaili jo monien muiden keskeisten englantilaisyhtyeiden tavoin Lontoon Marquee -clubilla. Toisin kuin yhtyeen myöhemmin julkaistuilla pitkäsoitoilla, Jethro Tullin debyytillä sävellysmateriaalista vastasi yhtyeen johtohahmon Ian Andersonin lisäksi myös Mick Abrahams. Niinpä This Wasilla on tarjottavanaan Jethro Tullin myöhäisempää, usein progeksi miellettyä tuotantoa runsaammin vaikutteita rhythm and bluesista ja jopa jazzista. Jethron debyytin kappaleista My Sunday Feeling, Some Day the Sun Won't Shine for You, Beggar's Farm ja It's Breaking Me Up pohjatuvat musiikillisesti bluesiin. Kyseisistä kappaleista Some Day the Sun Won't Shine for Youn sovitus tekee kunniaa bluesklassikolle Key to the Highway. Doctor's Rossin käsialaa olevan Cat's Squirrellin ovat instrumentaalinäkemyksenä levyttäneet monet brittiyhtyeet aina Creamistä lähtien. Mick Abrahams versioi kappaleen Jethro Tullista lähtönsä jälkeen myös johtamansa Bloodwyn Pig -yhtyeen riveissä. Mukana on myös näkemys Roland Kirkin jazzstandardista Serenade to a Cuckoo. Pitkäsoiton kansitekstien mukaan kyse on eräästä ensimmäisistä Ian Andersonin huilulla oppimista kappaleista. Sunday Feelingin jäännöslopukkeessa kuullaan pätkiä Pink Panther Themesta ja The Work Songista. Move on Alone on albumin ainoa kappale, jossa kuullaan Andersonin sijasta Abrahamsin leadvokalisointia David Palmerin vastatessa puhallinsovituksesta. Varhaisiin keikkastandardeihin lukeutunut ja Clive Bunkerin rumpusoolon sisältävä Dharma for One päätyi myöhemmin esimerkiksi Ekseptionin ja The Ides of Marchin coverohjelmistoon. Mick Abrahams jätti yhtyeen musiikillisiin eroavuuksiin vedoten, sillä blues ei ollut se tyylisuunta, johon Anderson halusi yhtyettä viedä. This Was saavutti yleisesti myönteiset arviot jo ilmestyttyään ja myi suhteellisen hyvin. Esimerkiksi Melody Makerin tuoreeltaan julkaistussa arviossa albumin todettiin olevan täynnä tunnetta ja jännitystä. This Wasin remasteroidun version arvioissa on Andersonin lisäksi painotettu Abrahamsin keskeistä osuutta.
maanantai 7. elokuuta 2017
Tiistain tukeva:Twisted Sisterin raaka debyytti
Twisted Sister:Under the Blade
18. syyskuuta 1982 julkaistu Under the Blade on Secret Recordsin julkaisemana ilmestynyt yhdysvaltalaisen heavyrockyhtye Twisted Sisterin esikoispitkäsoitto. Soundiensa osalta kyseessä oli varsin karhea ja suorastaan brutaali albumi. Niinpä Atlantic Records julkaisi kyseisestä pitkäsoitosta remiksatun version heinäkuun puolivälissä 1985. Uusintajulkaisun bonuskappaleena oli remiksattu versio raidasta I'll Never Grow Up, Now, joka oli Twisted Sisterin pitkään kadoksissa ollut vuoden 1979 tuotantoa edustava single. The Atlantic Records oli vuosien ajan ainoa kanava hankkia Twisted Sisterin debyyttialbumi, sillä Secret Records oli lopettanut toimintansa. Lisäksi yhtye oli edellisenä vuonna tehnyt lopullisen läpimurtonsa kolmannella studioalbumillaan Stay Hungry. Originaalin miksauksen sisältävät bootleg-versiot Under the Bladesta jatkoivat kuitenkin olemassaoloaan. Toukokuun lopussa 2011 Eagle Records julkaisi Under the Bladen digitaalisesti remasteroidussa muodossa ja samalla originaali miksaus oli lopulta korjattu. Maailmanlaajuisesti Twisted Sisterin debyyttiä on myyty yli kaksi miljoonaa kappaletta. Pitkässä artikkelissa 80-luvun metallimusiikista Rolling Stonen Tim Holmes kirjoitti Twisted Sisteristä yhtyeen formatiivisessa vaiheessa pitkän artikkelin. Hänen mukaansa Twisted Sister kirjoittaa kappaleita, joilla on innostunut, katu-uskottava, kertova lähestymistapa ja sinnikäs yhtenäisyys, joka metallista tavanomaisesti puuttuu. Holmes kirjoitti myös, ettei Under the Blade ole teknisesti uusi albumi, vaan pikemminkin remix vanhemmasta musiikista nykyaikaisille korville. Tuoreemmat arviot albumista ovat olleet varsin myönteisiä. AllMusicin Greg Prato muistuttaa, kuinka yhtye muutti Britanniaan, missä heavy oli kokemassa elpymistä New Wave of British Heavy Metallia edustaneiden yhtyeiden ansiosta. UFO:n basistina tutuksi tulleen Pete Wayn kanssa yhtye nauhoitti monia parhaista sävellyksistään ajalta, jolloin se esiintyi ensisijaisesti musiikkiclubeissa. Praton mielestä Under the Blade on eräs Twisted Sisterin kovimmin rokkaavista albumeista ja suosittelee sitä 80-luvun alun brittiläisen heavy metallin ystäville. Exlaim!:iin kirjoittanut Ian Gormely pitää albumia ehdottomana kaikille niille, jotka ovat kiinnostuneita amerikkalaisesta hardrockista. Raa'asta tuotannostaan ja ilmeisen hittikappaleen puuttumisestaan huolimatta Under the Blade loi pohjatyön Twisted Sisterin tulevaisuuden menestysalbumeille ja toi esiin yhtyeen humoristisen asenteen, joka monilta muilta tukkametallin edustajilta jäi puuttumaan. PopMattersin Adrian Begrandin mukaan Under the Blade oli lähes klassikko ja yhtyeen uran raivokkain albumi. Hän kirjoitti yhtyeen jäsenillä olleen baaribändimenneisyytensä, mutta Under the Bladella Twisted Sisterin hauska puoli sysättiin sivuun jonkin huomattavasti synkemmän tieltä. Lopputuloksena oli raaka albumi, joka tyylillisesti miellytti brittiläisiä heavy metal-diggareita ja johti lopulta levytyssopimukseen ja menestykseen Atlantic Recordsin kanssa muutamaa vuotta myöhemmin. Kanadalainen journalisti Martin Popoff pitää Under the Bladea varsin vakavana levynä sen räikeästä kuvastosta huolimatta. Suurin osa pitkäsoiton kappaleista rokkaa kunnioitettavalla asenteella ja kekseliäällä taloudellisuudella ja muistuttaa Judas Priestin vaikutuksesta Twisted Sisterin solistin Dee Sniderin sävellyksiin, joista yhtyeen debyytti kokonaisuudessaan koostuu. Vuonna 2005 Rock Hard -musiikkilehden laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan rock- ja metallialbumin listalla Under the Blade saavutti 387. sijan.
18. syyskuuta 1982 julkaistu Under the Blade on Secret Recordsin julkaisemana ilmestynyt yhdysvaltalaisen heavyrockyhtye Twisted Sisterin esikoispitkäsoitto. Soundiensa osalta kyseessä oli varsin karhea ja suorastaan brutaali albumi. Niinpä Atlantic Records julkaisi kyseisestä pitkäsoitosta remiksatun version heinäkuun puolivälissä 1985. Uusintajulkaisun bonuskappaleena oli remiksattu versio raidasta I'll Never Grow Up, Now, joka oli Twisted Sisterin pitkään kadoksissa ollut vuoden 1979 tuotantoa edustava single. The Atlantic Records oli vuosien ajan ainoa kanava hankkia Twisted Sisterin debyyttialbumi, sillä Secret Records oli lopettanut toimintansa. Lisäksi yhtye oli edellisenä vuonna tehnyt lopullisen läpimurtonsa kolmannella studioalbumillaan Stay Hungry. Originaalin miksauksen sisältävät bootleg-versiot Under the Bladesta jatkoivat kuitenkin olemassaoloaan. Toukokuun lopussa 2011 Eagle Records julkaisi Under the Bladen digitaalisesti remasteroidussa muodossa ja samalla originaali miksaus oli lopulta korjattu. Maailmanlaajuisesti Twisted Sisterin debyyttiä on myyty yli kaksi miljoonaa kappaletta. Pitkässä artikkelissa 80-luvun metallimusiikista Rolling Stonen Tim Holmes kirjoitti Twisted Sisteristä yhtyeen formatiivisessa vaiheessa pitkän artikkelin. Hänen mukaansa Twisted Sister kirjoittaa kappaleita, joilla on innostunut, katu-uskottava, kertova lähestymistapa ja sinnikäs yhtenäisyys, joka metallista tavanomaisesti puuttuu. Holmes kirjoitti myös, ettei Under the Blade ole teknisesti uusi albumi, vaan pikemminkin remix vanhemmasta musiikista nykyaikaisille korville. Tuoreemmat arviot albumista ovat olleet varsin myönteisiä. AllMusicin Greg Prato muistuttaa, kuinka yhtye muutti Britanniaan, missä heavy oli kokemassa elpymistä New Wave of British Heavy Metallia edustaneiden yhtyeiden ansiosta. UFO:n basistina tutuksi tulleen Pete Wayn kanssa yhtye nauhoitti monia parhaista sävellyksistään ajalta, jolloin se esiintyi ensisijaisesti musiikkiclubeissa. Praton mielestä Under the Blade on eräs Twisted Sisterin kovimmin rokkaavista albumeista ja suosittelee sitä 80-luvun alun brittiläisen heavy metallin ystäville. Exlaim!:iin kirjoittanut Ian Gormely pitää albumia ehdottomana kaikille niille, jotka ovat kiinnostuneita amerikkalaisesta hardrockista. Raa'asta tuotannostaan ja ilmeisen hittikappaleen puuttumisestaan huolimatta Under the Blade loi pohjatyön Twisted Sisterin tulevaisuuden menestysalbumeille ja toi esiin yhtyeen humoristisen asenteen, joka monilta muilta tukkametallin edustajilta jäi puuttumaan. PopMattersin Adrian Begrandin mukaan Under the Blade oli lähes klassikko ja yhtyeen uran raivokkain albumi. Hän kirjoitti yhtyeen jäsenillä olleen baaribändimenneisyytensä, mutta Under the Bladella Twisted Sisterin hauska puoli sysättiin sivuun jonkin huomattavasti synkemmän tieltä. Lopputuloksena oli raaka albumi, joka tyylillisesti miellytti brittiläisiä heavy metal-diggareita ja johti lopulta levytyssopimukseen ja menestykseen Atlantic Recordsin kanssa muutamaa vuotta myöhemmin. Kanadalainen journalisti Martin Popoff pitää Under the Bladea varsin vakavana levynä sen räikeästä kuvastosta huolimatta. Suurin osa pitkäsoiton kappaleista rokkaa kunnioitettavalla asenteella ja kekseliäällä taloudellisuudella ja muistuttaa Judas Priestin vaikutuksesta Twisted Sisterin solistin Dee Sniderin sävellyksiin, joista yhtyeen debyytti kokonaisuudessaan koostuu. Vuonna 2005 Rock Hard -musiikkilehden laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan rock- ja metallialbumin listalla Under the Blade saavutti 387. sijan.
sunnuntai 6. elokuuta 2017
Maanantain mainio:Huippusuositun amerikkalaislaulajattaren kakkosalbumi
Whitney Houston:Whitney
Toinen kesäkuuta 1987 Arista Recordsin julkaisemana ilmestynyt Whitney on Whitney Houstonin toinen sooloalbumi. Artistin kaksi vuotta aikaisemmin ilmestyneen ja hänen nimeään kantaneen menestyksekkään debyytin seuraaja vahvisti Houstonin aseman supertähtien kastissa. Marraskuun loppuun 1995 mennessä Houstonin kakkosalbumi oli myynyt yhdeksänkertaisesti platinaa. Kyseinen pitkäsoitto kohtasi monien kuuntelijoiden odotukset ja siitä muodostui omana aikanaan suorastaan sensaatiomaisen suosittu albumi. Houstonin kakkospitkäsoitto löi useita ennätyksiä. Ilmestymisensä aikaan se debytoi Billboardin listakärjessä. Kyseessä oli ensikerta, kun naisartistin albumi nousi suoraan listakärkeen kyseisellä listalla ja yleisesti viides sooloartistin työstämä suoraan Billboardin ykköseksi kohonnut pitkäsoitto. Houstonin kakkosalbumi pysyi yhtäjaksoisesti listaykkösenä 11 viikon ajan ja kaiken kaikkiaan sille kertyi 25 viikkoa listakärjessä, eli kyseessä on naisartistin ennätys 80-luvun osalta. Pitkäsoitolta poimitut neljä ensimmäistä singleä; I Wanna Dance with Somebody (Who Loves Me), Didn't We Almost Have It All, So Emotional ja Where Do Broken Hearts Go nousivat kaikki listaykkösiksi. Houston oli ensimmäinen naisartisti, joka ylsi mainitunlaiseen listamenestykseen. Yhdessä kolmen Houstonin debyyttialbumilta poimitun suoraan listakärkeen nousseen singlen kanssa ne muodostivat seitsemän peräkkäisen listaykkösen sarjan, joka ohitti suosiossa The Beatlesin ja The Bee Geesin. Yhdysvaltojen lisäksi Houstonin kakkosalbumi ja sen ensimmäinen single nousivat listaykkösiksi Britanniassa, Kanadassa, Australiassa, Uudessa-Seelannissa ja Euroopan keskeisillä alueilla. Vuonna 1988 Grammy Awardsien 30-vuotisjuhlissa Houstonin kakkosalbumi sai kolme Grammy-ehdokkuutta ja Houston saavutti toisen Grammynsa voittamalla vuoden albumi -kategorian. Maailmanlaajuisesti Houstonin kakkosalbumi on myynyt yli 20 miljoonaa kappaletta. Whitney -pitkäsoitto oli tyylillisesti Houstonin debyyttilevyä lähempänä poppia. Singlehitin How Will I Know tuottamisesta esikoisalbumilla vastannut Narada Michael Walden tuotti myös seitsemän Whitneyn yhdestätoista raidasta. Waldenin tuottamista kappaleista kolme nousi singleformaatissa Billboardin listakärkeen vuosien 1987 ja 1988 aikana. Esikoisalbumin kappaleen You Give Good Love tuottanut Kashif oli tuottamassa kakkoslevyllä raitaa Where You Are. Michael Masser, joka vastasi useista hiteistä Houstonin esikoisalbumilla, oli mukana työstämässä kakkoslevyn ykköshitteihin lukeutunutta raitaa Didn't We Almost Have It All sekä kappaletta You're Still My Man. Viimeksi mainittu oli äänitetty jo Houstonin debyyttialbumia varten, mutta jäi tuolloin julkaisematta, sillä Clive Davis piti kappaletta liian popvaikutteisena. Jellybean Benitez oli työstämässä Houstonin kakkosalbumin ehkäpä rivakinta raitaa Love Will Save the Day.
Toinen kesäkuuta 1987 Arista Recordsin julkaisemana ilmestynyt Whitney on Whitney Houstonin toinen sooloalbumi. Artistin kaksi vuotta aikaisemmin ilmestyneen ja hänen nimeään kantaneen menestyksekkään debyytin seuraaja vahvisti Houstonin aseman supertähtien kastissa. Marraskuun loppuun 1995 mennessä Houstonin kakkosalbumi oli myynyt yhdeksänkertaisesti platinaa. Kyseinen pitkäsoitto kohtasi monien kuuntelijoiden odotukset ja siitä muodostui omana aikanaan suorastaan sensaatiomaisen suosittu albumi. Houstonin kakkospitkäsoitto löi useita ennätyksiä. Ilmestymisensä aikaan se debytoi Billboardin listakärjessä. Kyseessä oli ensikerta, kun naisartistin albumi nousi suoraan listakärkeen kyseisellä listalla ja yleisesti viides sooloartistin työstämä suoraan Billboardin ykköseksi kohonnut pitkäsoitto. Houstonin kakkosalbumi pysyi yhtäjaksoisesti listaykkösenä 11 viikon ajan ja kaiken kaikkiaan sille kertyi 25 viikkoa listakärjessä, eli kyseessä on naisartistin ennätys 80-luvun osalta. Pitkäsoitolta poimitut neljä ensimmäistä singleä; I Wanna Dance with Somebody (Who Loves Me), Didn't We Almost Have It All, So Emotional ja Where Do Broken Hearts Go nousivat kaikki listaykkösiksi. Houston oli ensimmäinen naisartisti, joka ylsi mainitunlaiseen listamenestykseen. Yhdessä kolmen Houstonin debyyttialbumilta poimitun suoraan listakärkeen nousseen singlen kanssa ne muodostivat seitsemän peräkkäisen listaykkösen sarjan, joka ohitti suosiossa The Beatlesin ja The Bee Geesin. Yhdysvaltojen lisäksi Houstonin kakkosalbumi ja sen ensimmäinen single nousivat listaykkösiksi Britanniassa, Kanadassa, Australiassa, Uudessa-Seelannissa ja Euroopan keskeisillä alueilla. Vuonna 1988 Grammy Awardsien 30-vuotisjuhlissa Houstonin kakkosalbumi sai kolme Grammy-ehdokkuutta ja Houston saavutti toisen Grammynsa voittamalla vuoden albumi -kategorian. Maailmanlaajuisesti Houstonin kakkosalbumi on myynyt yli 20 miljoonaa kappaletta. Whitney -pitkäsoitto oli tyylillisesti Houstonin debyyttilevyä lähempänä poppia. Singlehitin How Will I Know tuottamisesta esikoisalbumilla vastannut Narada Michael Walden tuotti myös seitsemän Whitneyn yhdestätoista raidasta. Waldenin tuottamista kappaleista kolme nousi singleformaatissa Billboardin listakärkeen vuosien 1987 ja 1988 aikana. Esikoisalbumin kappaleen You Give Good Love tuottanut Kashif oli tuottamassa kakkoslevyllä raitaa Where You Are. Michael Masser, joka vastasi useista hiteistä Houstonin esikoisalbumilla, oli mukana työstämässä kakkoslevyn ykköshitteihin lukeutunutta raitaa Didn't We Almost Have It All sekä kappaletta You're Still My Man. Viimeksi mainittu oli äänitetty jo Houstonin debyyttialbumia varten, mutta jäi tuolloin julkaisematta, sillä Clive Davis piti kappaletta liian popvaikutteisena. Jellybean Benitez oli työstämässä Houstonin kakkosalbumin ehkäpä rivakinta raitaa Love Will Save the Day.
lauantai 5. elokuuta 2017
Sunnuntain extra:Steppenwolfin pioneeriaseman omannut kosketinsoittaja
Toinen toukokuuta 1945 syntynyt ja elokuun ensimmäisenä kuluvana vuonna edesmennyt John Raymond Goadsby, joka tunnetaan paremmin taiteliijanimellään Goldy McJohn, oli kanadalainen kosketinsoittaja, joka muistetaan erityisesti jäsenyydestään rockyhtyeessä Steppenwolf. Klassisen koulutuksen pianonsoitossa saanut McJohn oli pioneeri Hammond B3-sähköurkujen taitajana raskaan rockin genressä. Hänet muistetaan myös ahkerana golfin pelaajana. McJohn syntyi Torontossa keskiluokkaiseen perheeseen. Nuorella iällä aloitetut piano-opinnot mahdollistivat osaltaan McJohnin kehittymisen erääksi rockin pioneereista sähköurkujen soitossa. Klassisen koulutuksen saanut McJohn soitti Lowereyta, ja kyseinen seikka antoi lopulta Born to Be Wildin ja Magic Carpet Riden kaltaisille Steppenwolfin klassikkokappaleille niiden ainutlaatuisen soundin. Vuonna 1964 Goldy McJohn soitti paikallisessa yhtyeessä Little John & The Friars ja jo samaisen vuoden aikana hänestä tuli The Mynah Birdsin jäsen. Kyseisessä yhtyeessä vaikuttivat lisäksi Rick James, Bruce Palmer ja myöhemmin McJohnin lähdettyä myös Neil Young. Maaliskuussa 1965 McJohn liittyi The Diplomatsiin ja saman vuoden syyskuussa hänestä tuli The Sparrowsin jäsen. Kyseisen yhtyeen solisti John Kay tiedusteli McJohnilta, voisiko tämä käyttää nimeä Goldy ajaessaan bussia Willowdaleen. Goldy koki, ettei Goldy Goadsby soundannut hyvältä nimeltä. Kunnianosoituksena äidilleen Dorothy Mc Intyrelle Goldy lisäsi Mc:n etunimensä eteen. Useita miehistönvaihdoksia kokeneesta yhtyeestä muodostui Steppenwolf ja Goldy McJohn oli yhtyeen jäsen sen perustamisvuodesta 1967 lähtien. John Kay erotti hänet alkuvuodesta 1975. Steppenwolfin pitäessä taukoa 1970-luvun alussa McJohn ja yhtyeen rumpali Jerry Edmonton perustivat Pubble Puppy -yhtyeen Rod Princen ja Rod Coxin kanssa yhtyeen Manbeast. Kyseisenä aikana yhtye työsti vähintään yhden kappaleen, joka pääsi mukaan Steppenwolfin vuonna 1974 ilmestyneelle albumille Slow Flux. Kyseinen pitkäsoitto jäi McJohnin joutsenlauluksi Steppenwolfin riveissä. Vuonna 1977 McJohn auttoi Nick St. Nicholasia ja Kent Henrya Steppenwolfin uudelleen kasaamisessa. Hän soitti myös useissa yhtyeen inkarnaatioissa. McJohn oli myös mukana Steve Marriottin uudelleen muodostamassa versiossa Humble Pie -yhtyeestä, joka oli levyttänyt keskeisimmän tuotantonsa 1970-luvun alkuvuosiin mennessä. McJohn asui Burienissa, Washingtonissa vaimonsa Sonjan kanssa. Hän julkaisi useita sooloalbumeita; pitkäsoitot New Visions, Fugue in D, Goldy McJohn & Friendz, Rat City in Blue, Set the World on Fire sekä Osmosis. Vuodesta 2008 lähtien McJohn soitti yhtyeissä Magic Carpet Ride ja Gm and Friendz. McJohn menehtyi sydänkohtaukseen elokuun ensimmäisenä 2017.
perjantai 4. elokuuta 2017
Lauantain pitkä:Rautaneidon kolmas listaykkösalbumi
Iron Maiden:Fear of the Dark
11. toukokuuta 1992 julkaistu Fear of the Dark on Iron Maidenin yhdeksäs studioalbumi ja samalla kolmas Britanniassa listakärkeen noussut pitkäsoitto. Kyseessä oli myös viimeinen Maidenin levy, jolla Bruce Dickinson oli leadvokalistina ennen vuoteen 1999 ajoittunutta paluutaan yhtyeeseen. Fear of the Dark oli lisäksi ensimmäinen yhtyeen basistin ja perustajajäsenen Steve Harrisin tuottama yhtyeen pitkäsoitto ja vastaavasti viimeinen yhtyeen albumi, jonka työstämiseen luottotuottaja Martin Birch osallistui. Fear of the Darkin ensimmäisenä singlenä julkaistiin kokeileva nopeatempoinen Be Quick Or Be Dead ja lisäksi albumi sisälsi Maidenin historian ensimmäisen voimaballadin Wasting Love, joka ajoittuu Dickinsonin ensimmäisen sooloalbumin Tattooed Millionairen aikoihin. Dickinsonin ja kitaristi Janick Gersin yhteistyötä olevat kappaleet tarjosivat kontrastia Harrisin poliittisväritteiselle kappaleelle Afraid to Shoot the Strangers. Ainoastaan kyseisestä raidasta sekä pitkäsoiton nimikappaleesta muodostui pitempiaikaisia standardeja Maidenin keikkaohjelmistoon. Nimiraita Fear of the Dark on ilmestymisestään lähtien ollut mukana kaikilla Maidenin kiertueilla vuoden 2005 turneeta lukuun ottamatta. Kyseisellä kiertueella Maiden soitti ainoastaan kappaleita neljältä ensimmäiseltä pitkäsoitoltaan. Somewhere Back in Time World Tourilla ja The Maiden England World Tourilla Fear of the Dark ja Afraid to Shoot the Strangers olivat ainoat soitetut kappaleet, jotka eivät edustaneet Maidenin 80-luvun tuotantoa. Kappaleista jälkimmäistä soitettiin Blaze Baileyn yhtyeessä vaikuttamisen aikaan ja se palasi keikkaohjelmistoon vuonna 2012. Be Quck or Be Deadin ja Wasting Loven lisäksi albumilta julkaistiin singleformaatissa From Here to Eternity. Pitkäsoiton julkaisua seurasi Fear of the Dark Tour. Ilmestyessään Fear of the Dark sai ristiriitaiset arvostelut, mutta sitä pidettiin yleisesti kahta vuotta aikaisemmin ilmestynyttä edeltäjäänsä No Prayer for the Dyingia laadukkaampana albumina. Lokakuussa 2011 Fear of the Dark saavutti kahdeksannen sijan Guitar Worldin äänestyksessä vuoden 1992 parhaista kitara-albumeista.
11. toukokuuta 1992 julkaistu Fear of the Dark on Iron Maidenin yhdeksäs studioalbumi ja samalla kolmas Britanniassa listakärkeen noussut pitkäsoitto. Kyseessä oli myös viimeinen Maidenin levy, jolla Bruce Dickinson oli leadvokalistina ennen vuoteen 1999 ajoittunutta paluutaan yhtyeeseen. Fear of the Dark oli lisäksi ensimmäinen yhtyeen basistin ja perustajajäsenen Steve Harrisin tuottama yhtyeen pitkäsoitto ja vastaavasti viimeinen yhtyeen albumi, jonka työstämiseen luottotuottaja Martin Birch osallistui. Fear of the Darkin ensimmäisenä singlenä julkaistiin kokeileva nopeatempoinen Be Quick Or Be Dead ja lisäksi albumi sisälsi Maidenin historian ensimmäisen voimaballadin Wasting Love, joka ajoittuu Dickinsonin ensimmäisen sooloalbumin Tattooed Millionairen aikoihin. Dickinsonin ja kitaristi Janick Gersin yhteistyötä olevat kappaleet tarjosivat kontrastia Harrisin poliittisväritteiselle kappaleelle Afraid to Shoot the Strangers. Ainoastaan kyseisestä raidasta sekä pitkäsoiton nimikappaleesta muodostui pitempiaikaisia standardeja Maidenin keikkaohjelmistoon. Nimiraita Fear of the Dark on ilmestymisestään lähtien ollut mukana kaikilla Maidenin kiertueilla vuoden 2005 turneeta lukuun ottamatta. Kyseisellä kiertueella Maiden soitti ainoastaan kappaleita neljältä ensimmäiseltä pitkäsoitoltaan. Somewhere Back in Time World Tourilla ja The Maiden England World Tourilla Fear of the Dark ja Afraid to Shoot the Strangers olivat ainoat soitetut kappaleet, jotka eivät edustaneet Maidenin 80-luvun tuotantoa. Kappaleista jälkimmäistä soitettiin Blaze Baileyn yhtyeessä vaikuttamisen aikaan ja se palasi keikkaohjelmistoon vuonna 2012. Be Quck or Be Deadin ja Wasting Loven lisäksi albumilta julkaistiin singleformaatissa From Here to Eternity. Pitkäsoiton julkaisua seurasi Fear of the Dark Tour. Ilmestyessään Fear of the Dark sai ristiriitaiset arvostelut, mutta sitä pidettiin yleisesti kahta vuotta aikaisemmin ilmestynyttä edeltäjäänsä No Prayer for the Dyingia laadukkaampana albumina. Lokakuussa 2011 Fear of the Dark saavutti kahdeksannen sijan Guitar Worldin äänestyksessä vuoden 1992 parhaista kitara-albumeista.
torstai 3. elokuuta 2017
Perjantain pohjat:Kissin maskittoman kauden avaus
Kiss:Lick It Up
Lick It Up on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Kissin yhdestoista studioalbumi. Sen julkaisupäivänä 18. syyskuuta 1983 yhtyeen jäsenet esiintyivät MTV:n haastattelussa ensi kertaa ilman tavaramerkiksi muodostuneita maskejaan sitten aivan Kissin alkuaikojen. Lick It Up jatkoi soundillisesti raskaammalla hardrocktyylillä, jota yhtyeen edellinen pitkäsoitto Creatures of the Night oli useamman kevyemmän albumin jälkeen jälleen edustanut. Lick It Up kävi kuitenkin kaupaksi selkeästi edeltäjäänsä paremmin ja saavutti kultalevyn jo julkaisuvuotensa joulukuussa. Kiss oli palannut studioon heti Creatures of the Nightin tiimoilta tehdyn yhtyeen kymmenvuotisjuhlakiertueen päätyttyä. Singleformaatissa pitkäsoitolta julkaistiin sen nimikappale sekä All Hell's Breakin Loose ja molemmista kappaleista julkaistiin myös kieli poskessa tehdyt musiikkivideot. Kappaleista jälkimmäinen on Kissin diskografiassa järjestyksessään kolmas, jossa kaikki yhtyeen senhetkisen kokoonpanon jäsenet jakavat kirjoituskrediitin. Muut ovat olleet Love Theme from Kiss yhtyeen debyyttipitkäsoitolta sekä Back to the Stone Age viimeisimmältä pitkäsoitolta Monster. Creatures of the Nightilla Vinnie Vincent oli sessiomuusikon ominaisuudessa soittanut kitarasoolot kuuteen kappaleeseen, mutta Lick It Upilla hän vastasi Kissin virallisena jäsenenä kaikista kitarasooloista. Platinalevyksi Lick It Up myi joulukuussa 1990. Ilmestymisvuotenaan kyseinen pitkäsoitto saavutti kymmenennen sijan Guitar Worldin lukijaäänestyksessä parhaista kitara-albumeista. Kerrangin! vuoden 1983 parhaiden hardrockalbumien listalla Lick It Upin sijoitus oli kolmas. Kyseisessä vaiheessa uusi diggarisukupolvi löysi Kissin ja Lick It Up merkitsi myös yhtyeen meikittömän vuosikymmenenen alkua. Pitkäsoiton tiimoilta tehty maailmankiertue käynnistyi Euroopasta lokakuussa 1983 ja Yhdysvaltain-osuus alkoi joulukuussa jatkuen seuraavan vuoden maaliskuuhun. Lick It Upin kappaleista nimiraidasta on muodostunut keikkastandardi, mutta muilta osin pitkäsoiton materiaalia on soitettu livenä säästeliäästi.
Lick It Up on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Kissin yhdestoista studioalbumi. Sen julkaisupäivänä 18. syyskuuta 1983 yhtyeen jäsenet esiintyivät MTV:n haastattelussa ensi kertaa ilman tavaramerkiksi muodostuneita maskejaan sitten aivan Kissin alkuaikojen. Lick It Up jatkoi soundillisesti raskaammalla hardrocktyylillä, jota yhtyeen edellinen pitkäsoitto Creatures of the Night oli useamman kevyemmän albumin jälkeen jälleen edustanut. Lick It Up kävi kuitenkin kaupaksi selkeästi edeltäjäänsä paremmin ja saavutti kultalevyn jo julkaisuvuotensa joulukuussa. Kiss oli palannut studioon heti Creatures of the Nightin tiimoilta tehdyn yhtyeen kymmenvuotisjuhlakiertueen päätyttyä. Singleformaatissa pitkäsoitolta julkaistiin sen nimikappale sekä All Hell's Breakin Loose ja molemmista kappaleista julkaistiin myös kieli poskessa tehdyt musiikkivideot. Kappaleista jälkimmäinen on Kissin diskografiassa järjestyksessään kolmas, jossa kaikki yhtyeen senhetkisen kokoonpanon jäsenet jakavat kirjoituskrediitin. Muut ovat olleet Love Theme from Kiss yhtyeen debyyttipitkäsoitolta sekä Back to the Stone Age viimeisimmältä pitkäsoitolta Monster. Creatures of the Nightilla Vinnie Vincent oli sessiomuusikon ominaisuudessa soittanut kitarasoolot kuuteen kappaleeseen, mutta Lick It Upilla hän vastasi Kissin virallisena jäsenenä kaikista kitarasooloista. Platinalevyksi Lick It Up myi joulukuussa 1990. Ilmestymisvuotenaan kyseinen pitkäsoitto saavutti kymmenennen sijan Guitar Worldin lukijaäänestyksessä parhaista kitara-albumeista. Kerrangin! vuoden 1983 parhaiden hardrockalbumien listalla Lick It Upin sijoitus oli kolmas. Kyseisessä vaiheessa uusi diggarisukupolvi löysi Kissin ja Lick It Up merkitsi myös yhtyeen meikittömän vuosikymmenenen alkua. Pitkäsoiton tiimoilta tehty maailmankiertue käynnistyi Euroopasta lokakuussa 1983 ja Yhdysvaltain-osuus alkoi joulukuussa jatkuen seuraavan vuoden maaliskuuhun. Lick It Upin kappaleista nimiraidasta on muodostunut keikkastandardi, mutta muilta osin pitkäsoiton materiaalia on soitettu livenä säästeliäästi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)