Kuudes huhtikuuta 1981 ilmestynyt Come an' Get It on brittiläisen hardrockyhtyeen Whitesnaken neljäs studioalbumi. Mainitusta pitkäsoitosta muodostui siihen mennessä yhtyeen suurin menestys. Sen nousun Britannian listakärkeen esti nimittäin ainoastaan Adam & The Antsin albumi Kings of the Wild Frontier. Singleformaatissa Come an' Get Itiltä julkaistiin kappaleet Don't Break My Heart Again ja Would I Lie to You, joista ensiksi mainittu nousi top 20:een. Vuonna 2007 EMI julkaisi Come an' Get Itistä remasteroidun cd-version, joka sisälsi perusalbumin lisäksi seitsemän bonuskappaletta, joista suurin osa oli raakamiksauksia. Brittilistalla Come an' Get Itille kertyi kaikkiaan 23 listaviikkoa. Suomessa pitkäsoitto oli parhaimmillaan kolmantena, Saksassa sijalla 20., Ruotsissa sijalla 24., Norjassa kahta sijaa alempana ja Japanissa sijalla 41. Vaikka Come an' Get Itin menestys Yhdysvalloissa oli suhteellisen vaatimatonta, albumi saavutti siellä lopulta platinalevyn. Britanniassa platinamyyntiin riitti 300 000 albumia, minkä Come an' Get It niin ikään ylitti. Albumin tiimoilta Whitesnake soitti Judas Priestin World Wide Blitz Tourin kakkosbändinä ja heinä-elokuussa 1981 Iron Maidenin ja Foghatin kanssa. 22. elokuuta 1981 Whitesnake heitti keikan Monsters of Rock-konsertissa Doningtonin linnassa, jossa pääesiintyjänä soitti tuolloin Ac/Dc. Come an' Get Itin tiimoilta tehty kiertue päättyi Freiburg im Breisgauhuun, Saksassa 12. joulukuuta 1981. Rundin kokonaiskestoksi tuli näin ollen lähes viisi kuukautta.
Elastica oli brittiläinen rockyhtye, jonka perustivat Lontoossa vuonna 1992 kitaristi /solisti Justine Frischmann ja rumpali Justin Welch kaksikon lähdettyä Suedesta. Elasticaan tyylillisesti vaikuttaneita tyylisuuntia olivat punkrock, post-punk sekä uusi aalto. Yhtyeen jäsenistö vaihteli useasti Frischmannin ja Welchin pysyessä ainoina kaikissa Elastican lineupeissa mukana olleina jäseninä. Jo marraskuussa 1993 ilmestynyt Elastican esikoissingle Stutter herätti vastakaikua ja yhtyeen kolme seuraaavaa singleä kohosivat brittilistalla top 20:een. Elastican nimeä kantanut ja vuonna 1995 ilmestynyt esikoisalbumi oli yhtyeen kotimaassa huomattava menestys ja se rikkoikin Britanniassa nopeimmin myyneen debyyttilevyn rajan. Pitkäsoitosta muodostui menestys myös Yhdysvalloissa ja Billboardilla sen kappaleista Hot 100-listalla parhaiten menestyneimmäksi osoittautui Connection. Elastican toista pitkäsoittoa Menace saatiin odottaa aina vuoteen 2000, eikä siitä muodostunut edeltäjänsä veroista menestystä. Elastica lopettikin toimintansa seuraavan vuoden lokakuussa. Suedesta lähteneet Frischmann ja Welch päättivät kasata uuden yhtyeen kesän 1992 aikana. Basisti Annie Holland ja kitaristi Donna Matthews täydensivät yhtyeen kokoonapanoa syksyyn ehdittäessä. Lokakuussa uuden yhtyeen nimeksi vakiintui Elastica. Esikoissingle Stutter ilmestyi tarkalleen vuotta myöhemmin ja kappale saavutti promootiota BBC Radio Onella sekä yhtyeen aikaisemmin saman vuoden aikana löytäneen Deceptive Recordsin johtohahmon Steve Lamacq:n ansiosta. Vuonna 1994 ilmestyivät Britanniassa top 20:een nousseet singlet Line Up ja Connection ja Elastica esiintyi useissa radio show:issa. Maaliskuussa 1995 ilmestynyt Elastican esikoisalbumi nousi Britanniassa suoraan listakärkeen ja siitä muodostui nopeimmin myynyt debyyttipitkäsoitto Oasiksen Definitely Mayben jälkeen. Mainitun ennätyken rikkoi vasta vuonna 2006 ilmestynyt Arctic Monkeysin esikoisalbumi. Pitkäsoittoa edeltänyt Elastican neljäs single Waking Up saavutti brittilistalla kolmannentoista sijan. 1990-luvun puolivälissä Elastica julkaisi tuotantoaan myös Yhdysvalloissa. Singlekappaleet Stutter ja Connection saavuttivat Billboardilla sijoitukset 67. ja 53. ja esikoisalbumi myi lopulta kultalevyksi. Esiinnyttyään vuonna 1995 Glastonbury Festivaalilla Elastica oli mukana Lollapalooza-kiertueella konsertoiden tiiviisti lähes vuoden ajan ja vieraillen Yhdysvalloissa neljä kertaa. Annie Holland jätti yhtyeen elokuun alussa 1995 ja kiertueen loppuosan häntä tuurasi sessiobasisti Aby Travis. Vasta kevään 1996 aikana Hollandin paikan otti pysyvästi Sheila Chipperfield. Samoihin aikoihin Elastican lineupia täydensi aikaisemmin yhtyeessä The Fall vaikuttanut kosketinsoittaja David Bush. Soitettuaan lisää keikkoja ja demotettuaan uutta tuotantoaan vuoden 1996 alkupuolella Elastica palasi studioon samaisen vuoden lopussa. Vuoden 1998 loppuun mennessä Matthews oli jättänyt yhtyeen. Hänen paikkansa otti aikaisemmin yhtyeessä Linoleum soittanut Paul Jones ja kosketinsoittajaksi tuli Mew. Samoihin aikoihin Annie Holland teki paluun Elastican riveihin ja Chipperfield sai lähteä. Elokuussa 1999 ilmestynyt ja kuudesta kappaleesa koostunut Elastican nimikkoep sisälsi nauhoituksia yhtyeen kadonneilta vuosilta. Samalla se sisälsi yhtyeeltä uutta tuotantoa neljän vuoden tauon jälkeen. Suurin osa vanhoista kappaleista oli nauhoitettu uudelleen kesän 1999 aikana ja lisäksi mukana oli aivan tuoreita sävellyksiä. Ep:n ilmestymisen jälkeen Elastica soitti ensimmäiset keikkansa moneen vuoteen. Marraskuussa 1999 Elastica lopetti yhteistyönsä kansainvälisen jakelijansa Geffenin kanssa ja solmi uuden levytyssopimuksensa Atlantic Recordsin kanssa. Huhtikuussa 2000 ilmestynyt Elastican toinen albumi Menace ei ollut edeltäjänsä veroinen arvostelu eikä kaupallinen menestys. Deceptive Records lopetti toimintansa helmikuussa 2001 ja Atlantic Records pudotti Elastican vähäisen levymyynnin vuoksi. Lokakuussa 2001 vaille levytyssopimusta jäänyt yhtye oli lopettanut toimintansa ja seuraavassa kuussa Wichita Recordings julkaisi Elastican viimeisenä singlenä kappaleen The Bitch Don't Work. Frichmann vuotti vuonna 2005 Boulderiin, Coloradoon ja opiskeli Naropan yliopistossa. Vuoteen 2008 mennessä hän oli muuttanut San Francisco Bayn alueelle ja on työskennellyt taiteilijana. Vuonna 2004 Matthewsilla oli yhtye Klang ja sittemmin hän on työskennellyt pastorin tehtävissä. Holland asuu Brightonissa ja naimisissa olevat Welch ja Mew Hastingsissa. Welch vaikutti rumpalina Lushin vuosiin 2015-2016 ajoittuneella reunion-kiertueella ja Bella Union on julkaissut kaksi albumia hänen tuoreemmalta yhtyeeltään Piroshkalta. Jones työskentelee Rough Trade -levy-yhtiössä. Hänen varhaisempi yhtiönsä Slogan julkaisiFall-yhtyeen albumin Fall Head Roll. Lisäksi Jones sainasi yhtyeen Warpaint. Tammikuussa 2017 Elastican virallisella Facebook-sivulla nähtiin tuoreessa kuvassa kolme neljäsosaa originaalista Elastican lineupista, eli Matthews, Holland ja Welch, jotka työskentelivät Abbey Roadin studioilla insinööri Sean McGeen kanssa yhtyeen esikoisalbumin uuden remasterin parissa. Myös Fischmann otti osaa mainittuun projektiin. Remasteroitu versio Elastican debyyttialbumista ilmestyi levykauppapäivänä samaisena vuonna.
29. elokuuta 1977 Anthem Recordsin julkaisemana ilmestynyt A Farewell to Kings on kanadalaisen rockyhtyeen Rushin viides studioalbumi. Bändin kotimaassa mainitun pitkäsoiton paras listasijoitus oli yhdentenätoista. Maailmanlaajuisesti albumi tuli merkitsemään yhtyeen suosion laajenemista ja se nousikin 40 suosituimman joukkoon sekä Yhdysvalloissa että Britanniassa. Jo Rushin edellinen pitkäsoitto 2112 oli ollut paitsi arvio, myös kaupallinen menestys ja saatuaan päätökseen mainitun albumin tiimoilta tekemänsä, myös Euroopassa vierailleen kiertueen Rush päätti nauhoittaa seuraavan pitkäsoittonsa Kanadan ulkopuolella. Yhtyeen valinta kohdistui Walesissa sijainneisiin Rockfield-studioihin. A Farewell to Kingsillä hyödynnettiin aikaisempaa runsaammin syntetisaattoreita ja Rushin kaikki jäsenet soittivat mainitulla albumilla useita instrumentteja. A Farewell to Kings sisältää sekä pitkiä teoksia että lyhyitä biisejä. Ensiksi mainittuihin lukeutuu Xanadu ja jälkimmäisiin myös singleformaatissa ilmestynyt ja brittilistalla sijan 36. tavoittanut Closer to the Heart, joista molemmista muodostui keikkasuosikkeja yhtyeen ohjelmistoon. A Farewell to Kingsin tiimoilta Rush teki siihen mennessä laajimman kiertueensa Yhdysvalloissa ja Euroopassa soittaen yli 140 konserttia. Albumi vastaanotti suurimmaksi osaksi myönteisiä arvioita ja vuonna 2017 A Farewell to Kingistä julkaistiin remasteroitu ja perusalbumin lisäksi bonuskappaleita sisältävä cd-versio.
Kari Peitsamon Skootteri oli maamme ahkerimmin levyttäneen rockartistin Kari Peitsamon johtama rocktrio, jonka toiminnan aktiivikausi ajoittui vuosien 1985 ja 1998 välille. Vuosien 1985 ja 1993 välisenä aikana yhtyeeltä ilmestyi kaksitoista studioalbumia sekä kaksi kokoelmalevyä, joista ensimmäinen oli Hendrixmäisesti nimetty Are You Experienced? The Voodoo Collection. Kitarasta, vokalisoinnista ja biiseistä vastanneen Peitsamon lisäksi Skootterissa vaikutti rumpalina koko yhtyeen toiminta-ajan Paavo Salo. Basistina kahdella ensimmäisellä albumilla oli myös lyömäsoittimista vastannut Simopekka Savisaari. Vuosina 1986-1989 Skootterissa bassotteli Kimmo Pekari ja vuodesta 1990 eteenpäin Pantse Haapio. Ennen häntä Skootterissa ehti yhdellä albumilla, vuonna 1990 ilmestyneellä pitkäsoitolla Hellsinkin' vaikuttaa basistina ensisijaisesti jäsenyydestään Yön kitaristina ja Popedan basistina muistettu Markku Petander. Vuonna 1985 ilmestynyt Kari Peitsamon Skootterin esikois- ja samalla nimikkoalbumi edustaa ehkäpä Peitsamon kaikkein laadukkainta Skootteri-tuotantoa. Musiikillisesti trion edustama boogierock kulkee inspiroituneesti Creedence Clearwater Revivalin, Status Quon ja ZZ-Topin viitoittamia polkuja. Albumin kirkkaimmiksi klassikkokappaleiksi ovat muodostuneet rivakka avausraita on Pakko vatkaa, nimensä veroinen Yksi kunnon piisi ja albumin kakkospuolen käynnistävä, pienestä teoksesta käyvä Mississippi voodoo mies, joka tiukkoine kitarasoolotyöskentelyineen ja mainion tarinan sisältävine lyriikkoineen saattaa yksittäisenä kappaleena hyvinkin olla koko Kari Peitsamon Skootterin laadukkain suoritus. Myös päätösraita Kuka puijaa ketä lukeutuu Skootterin tuotannon terävimpään kärkeen. Skootterin debyytin jälkeen Peitsamo ei kenties yltänyt kokonaisuutena enää aivan vastaavanlaiseen nappisuoritukseen, mutta yksittäisiä ässäbiisejä Skootterin tuotannossa riitti ja pitkäsoittojen osalta Skootterin tuotannon mitalipalleille muilta osin pääsevät vuosina 1989 ja 1990 ilmestyneet albumit Rankat ankat ja Groover's Paradise. Onnistuin todentamaan Skootterin keikalla kahdesti. Konserttien konteksteina olivat vuoden 1986 Montturock Kuopiossa ja vuoden 1989 Ilosaaripop Joensuussa. Jälkimmäiseltä muistiin on jäänyt coverbiisejä, eli Status Quon Caroline ja tuossa vaiheessa melkoisen tuore Ain't Complaining-albumin nimikappale sekä Guns N' Rosesin niin ikään tuoretta tuotantoa edustanut slovarikaunokki Patience.
22. heinäkuuta 1977 Stiff Recordsin julkaisemana ilmestynyt My Aim Is True on keskeisen uuden aallon edustajan Elvis Costellon esikoisalbumi. Mainitun pitkäsoiton tuotannosta vastasi Nick Lowe ja sen nauhoitukset tapahtuivat vuosien 1976 ja 1977 taitteessa Pathway-studioilla Islingtonissa, Lontoossa. Taustamuusikkoina My Aim Is Truella vaikuttivat kalifornialaisen countryrock-yhtyeen Cloverin jäsenet. Sopimusteknisistä syistä heitä ei kuitenkaan mainittu albumin kansitiedoissa. Cloverin jäsenet vaikuttivat sittemmin Huey Lewisin The News-yhtyeessä. Tyylillisesti My Aim is Trueta voi pitää monipuolisena albumina, jonka musiikki sisältää elementtejä punkista, uudesta aallosta, brittiläisestä pubrockista, 50-luvun rock and rollista, R&B:stä sekä rockabillystä. Lyriikoidensa osalta kyseessä on vakavasävyinen pitkäsoitto, jonka teemoihin lukeutuvat esimerkiksi kosto, syyllisyys ja myös poliittisesti haasteelliset tilanteet. Itse pitkäsoittoa olivat edeltäneet vuoden 1977 maalis- touko- ja heinäkuussa ilmestyneet singlet Less Than Zero, Alison ja (The Angels Wanna Wear My) Red Shoes, joista yksikään ei saavuttanut listasijoitusta. Kesäkuuhun 1977 mennessä muotoutui Costellon uusi taustayhtye The Attractions, jonka kanssa hän aloitti tiiviin konsertoinnin. Elokuussa 1977 My Aim is True saavutti brittilistalla neljännentoista sijan. Yhdysvalloissa albumi ilmestyi vasta samaisen vuoden marraskuussa ja sen julkaisijana oli Columbia Records. Yhdysvaltain-painoksen biisilistaan oli lisätty Costellon tuossa vaiheessa tuorein single Watching the Detectives. Kyseessä oli tuossa vaihessa suosituin import-albumi Yhdysvalloissa ja se saavuttikin Billboardin listalla sijan 32. My Aim is True vastaanotti jo tuoreeltaan myönteisiä arvioita. Costelloa kehuttiin sekä muusikkona että biisintekijänä. Albumi tunnustettiin erääksi ilmestymisvuotensa parhaista ja sittemmin se on päässyt useille kaikkien aikojen paras albumi-tyyppisille listoille. My Aim Is Trueta on myöhempien vuosikymmenten aikana pidetty paitsi eräänä Elvis Costellon laadukkaimmista albumeista, myös eräänä kaikkien aikojen parhaista esikoislevyistä.
Keravalaisyhtye Aino & Hajonneiden Aino ja Petri saapuivat haastateltaviksi Johnnyn kadulle.
Aino & Hajonneet-yhtyeen syntyhistoria? Kuinka muut muusikot löytyivät täydentämään Ainon ja Petrin muodostamaa bändin eräänlaista ydintä?
Petri: "Oltiin ennen Hajonneiden syntymistä jo soitettu yhdessä erinäisissä projekteissa ja bändeissä, ja usein valomerkin lähestyessä Ainon kanssa höpisty, että ”sellainen suomenkielinen suoraviivainen rockbändi olis kiva saada aikaiseksi”. Mulla, Harrilla (kitara) ja Hennalla (alkuperäinen basistimme) oli erään toisen bändin levy juuri julkaistu ja julkkarikeikka just vedettynä, kun koko maa meni kiinni Covidin johdosta. Se oli niin turhauttava tilanne, ennen kaikkea se ajoitus, että vitutuspäissäni päätin lopettaa kaikki musaan liittyvät puuhastelut siihen paikkaan.
Jotenkin sit kuitenkin tuli Ainon kanssa puheeks jälleen tää idea rokkibändistä ja ajateltiin kokeilla demottaa pari biisiä. Homma tuntui mielekkäältä ja biisejä tuli, joten pyydettiin parhaat soittofrendit mukaan ja äänitettiin ekan levyn biisit keskenämme meidän treenisstudiolla. Ei muut olleet vielä edes kuulleet niitä demoja, kuunneltiin biisit ja treenattiin yksi kerrallaan, jonka jälkeen muutama otto livenä purkkiin. Näin edettiin pari-kolme päivää ja yötä, ja sit olikin levyllinen biisejä valmiina. "
Aino:"Laitettiin yksi biisi, ”Hullui unelmii”, Youtubeen siinä toivossa, että kun covid taas joskus helpottaa, voitais saada edes yks keikka johonkin. Sillä videolla saatiinkin pari keikkaa ja yhtäkkiä oltiin Svart Recordsin toimistolla kirjoittamassa levytyssopimusta. Hullui unelmii, todellakin."
Miten biisinne syntyvät ja voisiko niiden lyriikoista poimia joitakin keskeisiä teemoja?
Petri: "Tähän asti biisit ovat syntyneet lähes poikkeuksetta samalla metodilla. Jossain vaiheessa joku ihme möykky sisällä pakottaa mua rimpuilemaan kitaran kanssa joitain melodioita ja sointukulkuja, joista pikkuhiljaa demottelen rumpupohjat ym. demoiksi Ainolle. Jos syntynyt idea miellyttää Ainon korvaa, yritän hahmotella simppeliä laulumelodiaa ja tekstiä siihen Ainolle testailtavaksi.."
Aino:" Sit me puidaan melodiaa ja tekstiä aika paljon, kokeillaa eri tapoja ja yritetään löytää sellainen luontaisin tapa esittää se biisi."
Petri: "Tässä vaiheessa yleensä Aki (piano,urut) ja Harri (kitara) hyppää mukaan, ja sovitus viedään porukalla valmiiksi. Näin se about aina on mennyt, joten ei ainakaan vielä ole muutettu toimintatapaa."
Aino: "Meidän tekstit on aika rehellisesti ja suoraan kirjoitettua kuvaelmaa ihmissuhteista, ihmisistä ja tästä kauniista kaaoksesta, jota elämäksi kutsutaan."
Petri:"Useinhan teksti ja idea syntyy jostakin elämän murrosvaiheesta tai muuten tärkeästä hetkestä. Yritys on aina ollut kiteyttää joku pieni hetki lauluksi, eikä lähteä syleilemään koko maailmaa. Huomasin pari päivää sitten, et aika usein meidän laulut käsittelee lähtemistä. Kai se on se levoton sielu, joka on aina menossa jonnekin."
Musiikistanne on löydetty elementtejä punkrockista, voimapopista. suomirockista ja indierockista. Voisiko mainituista genreistä poimia yhtyeellenne sukulaissieluja?
Aino: "Kyllä, ja paljon! Jos tähän listaisi kaikki, niin loppuisi rivit kesken. Tottakai kaikki, mitä kuuntelee, jollain tavalla tarttuu jonnekin mielen syövereihin ja tulee omana versiona ulos. Kaikki on kuitenkin jo tehty, ainakin rockissa. Me halutaan viedä sitä energisen ja tunnelmallisen rockin soihtua omalta osaltamme uusille kuulijoille, ja toivottavasti siitä joku saa itselleen jotain positiivista."
Petri:" Meillä on usein myös tapana laittaa biiseihin pieniä viittauksia meidän omiin suosikeihin, ne on meidän kunnianosoituksia omien idoleiden suuntaan. Mikään genrehän ei meitä sido mihinkään, me tehdään mitä halutaan just sillä tavalla kun halutaan. Hiekotetaan sillä ehkä omaa polkua, koska jengi tykkää kategorisoida ja se helpottaa ihmisiä ottamaan tietyt asiat omakseen, mut ei meillä oo mitään kiinnostusta lokerisoida itseämme mihinkään. Meidän pakka on aina vähän levällään joka suuntaan".
.
Jo vuoden 2021 aikana soititte yli 40 keikkaa. Minkälaisista aineksista muodostuu täydellisyyttä hipova Aino & Hajonneet -keikka?
Aino:"Meillähän on ihan rehellisesti sanottuna nyt aivan helvetin kova bändi livenä! Ollaan soitettu paljon, ja keikat on meille se paras juttu tässä. Ihan sama missä ollaan ja mikä on tilanne, me vedetään aina aivan täysillä. Se energia kumpuaa siitä, et me itse tykätään livesoitosta niin paljon. Meillä ei ole mitään taustanauhoja tai muita nykystandardeja, vaan me laitetaan kamat pystyyn ja annetaan kaikkemme. Uskon, et saadaan tuotua energiaa ihmisille ja voimaa kaiken arjen ja harmaan keskelle olemalla vaan omia itsejämme, täysillä."
Petri: Täydellinen keikka lähtee omasta päästä. Meillä on niin nastaa tien päällä, ettei itse keikkaan oikeastaan vaikuta mikään ulkopuolinen. Kaikki muu on toissijaista, me halutaan antaa yleisölle aina itsestämme kaikki, kun saadaan nousta lavalle."
Aino: "Nyt viimeisen vuoden aikana on ollut jopa hämmentävää huomata, miten monet ihmiset eri puolilla Suomea osaa meidän biisejä ja haluaa tulla meidän keikalle. Se vetää tosi nöyräksi."
Tampereen Tullikamarin Pakkahuoneella koettiin hiljattain vuoden 1984 Rockin SM-kilpailujen kolmen kärjen, eli Peer Güntin, Kolmannen naisen ja Keban reunion-keikat. Mistä saitte idean coveroida Keban Kesä Espalla-klassikon?
Petri:"Biisi oli itselle ainakin iso juttu jo joskus teininä, kun muistaakseni Poko Rekordsilta tuli näitä ”Suomirokkia” kokoelmia. Sieltä ”Espa” osui ja upposi nuoreen päähän. Mutta se, miksi biisi päätyi meidän settiin, johtui siitä ekan albumin ruhtinaalisesta about 26 minuutin kestosta. Keikoille piti siis saada matskua. Tämä biisi oli meillä setissä jo ekalla keikalla, ja haluttiin kakkoslevyn sessioissa tallentaa se alunperin vaan itsellemme. Versio kuitenkin onnistui ihan hyvin, vielä kun Keban laulaja Ali Alikoskelta tuli siunaus tälle ja Svart oli halukas julkaisemaan, niin biisi päätyi muidenkin korviin."
Aino: "Meillä on muitakin lainabiisejä nauhoitettuna, mutta aika näyttää jääkö ne vain meille itselle muistoiksi vai tuleeko vielä joku niistä ulos jossain muodossa."
Aino: "Kaikki kolme oli selkeitä levybiisejä jo demovaiheessa, ja siinä mielessä ihan oikeutetusti myös sinkkuja. Vaikka ne on keskenään aika erilaisia biisejä, niin jotenkin kaikissa soi vähän erilainen pohjavire ja fiilis, kuin kahdella ensimmäisellä levyllä."
Petri: ”Viimeiseen iltaan” ja ”Sid & Nancy” oli aika selkeitä suunnannäyttäjiä levyn rokkiosastolle. Päällisin puolin simppeleitä ja suoraviivaisia biisejä, joissa on melodiaa ja paljon detaljeja upotettuna. Teksteissäkin samat henkilöt seikkailee, hieman vain eri ajassa ja paikassa."
Aino: ”Aurinkomäki” oli hieman erilainen alunperin sovitukseltaan, mutta onneksi lähdettiin hieman kevyempään ja jopa ”iskelmällisempään” suuntaan. Biisin tunnelma ja tarina saatiin tuotua hienosti esiin, kun nostettiin vähän jalkaa kaasulta ja annettiin biisille tilaa."
Petri: ”Aurinkomäkeä” oli hienoa tehdä studiossa, kun saatiin mukaan huilua ja muuta hauskaa. Biisin sovituksen ja soitinnuksen taustalla vaikuttaa tottakai syvä rakkaus Tehosekoitin-yhtyeen musiikkiin ja heidän uskallukseen ja tapaan sovittaa biisejä perus rockbändiä isommalla värikynällä."
Ainon & Hajonneiden tulevaisuudensuunnitelmat?
Aino: "Toivottavasti keikkoja, niin paljon kuin vain tässä maassa on mahdollista. Ei malta enää odottaa, että pääsee soittamaan uusia biisejä ihmisille."
Petri: "Keikkailu on tällä hetkellä päällimmäisenä mielessä. Uusiakin biisejä on vähän yrittänyt houkutella esiin, mutta ihan vielä ei tunnu olevan niiden aika. Toivotaan, että päästään soittamaan ympäri Suomea pitkälle ensi vuoteen asti."
Keikoilla olette soittaneet coverina Ratsian biisiä Ole hyvä nyt. Millainen suhde teillä on mainittuun varhaisen suomipunkin kiistattomaan klassikkoyhtyeeseen? Kumpi Ratsian albumeista on parempi, debyytti vai Elämän syke ja miksi?
Petri: "Ratsia on itselle musiikillisesti ehkä se rakkain näistä uuden aallon punkrock- yhtyeistä. Toki, esim. Eppujen vaikutusta omaan musiikilliseen sielunmaisemaan ei voi väheksyä, mutta heidän tuotannostaan itselle on aina pudonnut paremmin se punkin jälkeinen vaihe. Ratsia toimi myös jäänaärkijänä tavatessamme vaimoni kanssa, eli voisi väittää, että tärkeä bändi!
Ratsian debyytti on varmasti soinut itsellä enemmän vuosien aikana, mutta ”Elämän syke” albumilta löytyy tätä YLEn ohjelmaa lainatakseni ’elämäni biisi’, joten sillä mennään."
Aino: "Mun suhde Ratsiaan ei oo ehkä ihan noin syvä, mitä Petrillä, mut kyllä bändi oli isona vaikutteena mukana jo niissä meidän ekoissa puheissa suomenkielisestä rokkibändistä. Mun on sanottava, et se debyytti on mulle kovempi juttu. ”Ole hyvä nyt” jäi jossain vaiheessa pois meidän setistä kun omia biisejä alkoi olemaan jo tarpeeksi. Nyt sitä usein kuulee toivottavan, eli ehkä sen voisi taas kaivaa syksyn keikoilla mukaan settiin…"
Jailbreak on irlantilaisen hardrockyhtyeen Thin Lizzyn kappale, joka julkaistiin singleformaatissa kuudes elokuuta 1976 yhtyeen samannimiseltä, 26. maaliskuuta samaisena vuonna ilmestyneeltä ja samalla lopulliseksi läpimurroksi osoittautuneelta albumilta. Samaiselta pitkäsoitolta löytyvän Boys Are Back in Townin tavoin myös Jailbreak on saavuttanut merkittävää radiosoittoa classic rock -tyyppisillä kanavilla. Jailbreakissä hyödynnetään Thin Lizzylle tunnusomaisiksi osoittautuneita kahden kitaran harmonioita ja Brian Robertson käyttää mainitusa biisissä wah wah-pedaalia. The Rockerin ja Boys Are Back in Townin tavoin myös Jailbreakin teemana ovat kovat kadun leijonat. Vuonna 2011 ilmestyneellä Jailbreak-albumin remasteroidulla Deluxe-editionilla Jailbreakista on mukana vaihtoehtoinen versio, joka sisältää lyhyen puheintron ja vaihtoehtoisia kitaraosuuksia läpi koko biisin. Joulukuussa 2003 VH1 nimesi Jailbreakin kaikkien aikojen 73:ksi parhaaksi hardrockkappaleeksi. Biisi on päässyt useisiin elokuviin, joista mainittakoon Detroit Rock City, Joe Dirt, Bordello of Blood ja Gracie. Helmikuun alussa 2009 Still Dangerous-livealbumilta julkaistiin ladattavina versioina Jailbreakin lisäksi The Boys Are Back in Town ja Cowboy Song, jotka kaikki edustavat Jailbreak-albumin terävimpään kärkeen lukeutuvaa tuotantoa. Jailbreakistä on levytetty useita coverversioita, joista ovat vastanneet mm. Blue Öyster Cult, Supersuckers sekä Anthrax.
Tommy Gun on brittiläisen punkrockyhtyeen The Clashin tuotantoon lukeutuva kappale, joka julkaistiin singleformaatissa 24. marraskuuta 1978 bändin aikaisemmin samassa kuussa ilmestyneeltä toiselta albumilta Give 'em Enough Rope. Solisti Joe Strummer on maininnut saaneensa idean mainittuun kappaleeseen ajateltuaan terroristeja ja sitä, kuinka he mahdollisesti nauttivat lukea tekemistään tapoista yhtä paljon kuin elokuvanäyttelijät pitävät siitä, että heidän elokuvistaan laaditaan arvioita. Topper Headon matkii Tommy Gunnissa nopeilla rummuniskuillaan gangsterielokuvien ampumisia ja kitarasoundit ovat täynnä vääristyneisyyttä ja feedbackiä. Strummerin kappaleeseen kirjoittamat sarkastiset lyriikat pikemminkin tuomitsevat väkivallan kuin hyväksyvät sitä. The Clashin kokoelman Singles Box kansitekstit laatineen Dirty Pretty Thingsin ja The Libertinesin johtohahmon Carl Baratin mukaan Tommy Gun oli merkittävä aikakautensa musiikille, sillä se teki ihmiset tietoisiksi siitä, mitä maailmassa tapahtui. Kappale puhui todellisista asioista. Baratin mielestä Tommy Gun on räjähdysherkän 70-luvun lopun tuote viitatessaan Baader-Meinhofin ja The Red Brigadesin kaltaisiin terroristijärjestöihin. Tommy Gun on tulkittavissa punkrockin adaptaatioksi The Beatlesin Revolutionista.
Marraskuun puolivälissä 1988 Yhdysvalloissa Mercuryn ja Britanniassa Vertigon julkaisemana ilmestynyt Smashes, Trashes & Hits on siihen mennessä neljäs Kissin tuotannosta julkaistu kokoelma-albumi, mutta Yhdysvalloissa tuoreeltaan vasta toinen, sillä pitkäsoittoja Killers ja Chikara ei alun perin julkaistu siellä. Smashes, Trashes & Hitsin 15 kappaleesta kaksi, eli Let's Put the X in Sex ja (You Make Me) Rock Hard edustavat aikaisemmin julkaisematonta tuotantoa. Tuotannollisesti ne muistuttavat Kissin tuossa vaiheessa tuoreinta studioalbumia Crazy Nights. Molemmista uutuuskappaleista työstettiin MTV:llä kohtuullista näkyvyyttä saavuttaneet musiikkivideot ja toisin kuin tyypillisesti, Paul Stanley ei soittanut kitaraa kummassakaan videoista. Smashes, Trashes & Hitsille sisältyi lisäksi kolme muuta Kissin maskittomalla kaudella alun perin ilmestynyttä kappaletta. Yhdeksän jäljelle jäänyttä kappaletta ovat yhtyeen maskikaudelta vuosien 1974 ja 1982 väliltä. Esikoisalbumilta mukana on yhtyeen varhaistuotannon kirkkaimpiin helmiin lukeutuva Strutter ja niin ikään varsin laadukas Deuce ja Dressed to Killiltä debyyttihitti Rock and Roll All Nite. Destroyerin valinnat ovat albumin hitit Detroit Rock City, Shout It Out Loud sekä Beth, joista viimeksi mainitusta kuullaan uusi, vuonna 1988 nauhoitettu ja Eric Carrin vokalisoima versio. Kyseessä on ensimmäinen hänen leadvokalisoimansa kappale Kissin diskografiassa. Rock and Roll Overin valintana on Calling Dr. Love, Love Gunilta kuullaan albumin klassikkotasoinen nimikappale ja Dynastylta ilmeinen hitti I Was Made for Loving You. Creatures of the Nightilta mukana on rankka Love It Loud, Lick It Upilta nimikappale, Animalizelta keskeisin singlemenestys Heaven's on Fire ja Asylumilta albumin laadukkain hitti Tears Are Falling. Lähes kaikki Smashes, Trashes & Hitsillä julkaistuista Kissin originaalikokoonpanon kappaleista eroavat jollakin tavalla alkuperäisversioista. Ne on lähes poikkeuksetta merkitty remixeiksi. Axeology-verkkosivustolla tehdään yksityiskohtainen selonteko kyseisistä eroista. Esimerkiksi Rock and Roll All Nite sisältää Gene Simmonsin vaihtoehtoisen vuonna 1975 nauhoittaman bassolinjan. Smashes, Trashes & Hitsin kansitaiteesta vastasi Amy Guip. Yhdysvalloissa kyseessä on parhaiten menestynyt Kissin albumi, joka saavutti kaksinkertaista platinaa helmikuun lopussa 1996. Neljäs maaliskuuta 2012 albumi oli myynyt 830 000 kappaletta. Britanniassa Smashes, Trashes & Hitsistä julkaistiin versio, jolta Beth puuttui, mutta mukana olivat sitä vastoin Crazy Nights-albumin hitit, eli nimiraita sekä Reason to Live.
Be with You on yhdysvaltalaisen poprockyhtyeen The Banglesin kappale, joka julkaistiin yhtyeen lokakuussa 1988 ilmestyneellä kolmannella pitkäsoitolla Everything. Singleformaatissa mainittu kappale julkaistiin Yhdysvalloissa huhtikuussa ja Britanniassa toukokuussa 1989. Be with You on Banglesin rumpalin Debbi Petersonin yhdessä Walker Igleheartin kanssa säveltämä ja kappaleen tuotannosta vastasi Davitt Sigerson. Petersonia kuullaan Be with Youlla lisäksi leadvokalistina. Neljä vuotta aikaisemmin ilmestyneen Katrina & The Waves-coverin Going Down to Liverpool jälkeen kyseessä on toinen Pettersonin leadvokalisoima The Banglesin singlen a-puoleksi päätynyt kappale. Be with Yousta julkaistu singleversio on Chris Lord-Algen remiksaama. Kyseessä on Banglesin kolmas peräkkäinen Billboardin listalla top 40:een kohonnut single, jonka sävellystyöhön on osallistunut vähintään yksi yhtyeen jäsenistä. Billboardin listalla Be with You saavutti sijan 30. kesäkuussa 1989. Kyseessä oli yhtyeen viimeinen listasijoituksen saavuttanut single ja mainittu seikka vaikutti osaltaan yhtyeen toiminnan loppumiseen joitakin kuukausia myöhemmin. Be with Youn singleversio sisältyy Banglesin vuonna 1990 ilmestyneelle Greatest Hits-kokoelmalle sekä vuonna 1999 ainoastaan Euroopassa julkaistulle kokoelmalle Best of The Bangles. Be with Youn seiskatuumaisen version b-puolella julkaistiin yhtyeen vuoden 1986 albumin Different Light tuotantoon lukeutuva Let It Go, joka Banglesin tuotannosta ainoana on koko yhtyeen legendaarisimman, Debbi ja Vicki Petersonista, Michael Steelestä sekä Susanna Hoffsista koostuneen kvartetin yhteissävellys. 12-tuumainen maxisingle sekä cd-single sisältävät lisäksi pidennetyn version Everything-pitkäsoiton ensimmäisestä singlemenestyksestä In Your Room.
1990-luvun puolivälissä nauhoitettu ja niin ikään jo vuoden 1995 aikana Bluelight Recordsin julkaisemana ilmestynyt Supernatural on rytinäbluestriona aloittaneen Honey B &T-Bonesin seitsemäs albumi. Hannu Leidenin tuottamalla pitkäsoitolla Jari "Kepa" Kettunen oli ottanut yhtyeen originaalirumpali Ismo Puurtisen paikan. Supernaturalilla T-Bonesit uudistivat tyylitajuisesti musiikillista ilmaisuaan, mutta mainitun albumin kappalemateriaaliin sisältyy vielä myös yhtyeen vanhaa perustaa edustavaa tuotantoa. Surfhenkisellä kitaroinnilla ryyditetystä avausraidasta Ice Cold Feeling muodostui yhtyeelle jonkinasteinen hitti ja sitä seuraavasta sopivan utuisesta Dream About Yousta keskeinen biisi T-Bonesien tuonaikaiseen keikkasettiin. Rooms of Gloom on pitkäsoiton ensimmäinen tyylikäs tunnelmapala ja Mister Eh-Oh svengaa mainiosti huuliharpulla terästettynä. Sofistikoituneempaa tyyliä jatkaa Aija Puurtisen ja Esa Kuloniemen duetosta käyvä, instrumentaatiossaan urkuja keskeisesti hyödyntävä Moanin' News. Body English toimii seesteisyydestään huolimatta tai kenties juuri sen ansiosta erinomaisesti ja Fais-Do-Do, jonka liveversiossa Aija teki voimakkaita efektejä, on muilta osin täysin instrumentaalikappale. Siinä Kuloniemi tekee todella upeaa jälkeä kitaroineen ja kappale oli lisäksi T-Bonesien keikkasetissä varsin keskeinen. Urkujen dominoima Firefly on vaikuttava ja tiivistunnelmainen slovarikappale. I Could Love You If You Let Me edustaa Supernaturalin kappaleista kaikkein voimakkaimmin T-Bonesien vanhaa rhythm blues-taustaa ja erikoistilanteissa kyseistä biisiä soitettiin vielä yhtyeen voimakkaasti koneita hyödyntäneessä HBTB-vaiheessa. Candy Man edustaa Gary Davisin sävellys- ja sanoitustuotantoa ja Supernaturalin päättää Kuloniemen käsialaa oleva lempeä instrumentaalikappale Footsprints of Jeti. Aija vaikutti yhtyeen ensisijaisena solistina jo noihin aikoihin ja tekstejä albumille työstivät esimerkiksi E Sarmo ja Tom Roudi. T-Bonesin tuotanon eräänlaisena siirtymäkauden albumina Supernatural on mitä arvokkain dokumentti.
19. heinäkuuta 1993 RCA:n julkaisemana ilmestynyt Battle Rages On on Deep Purplen 14. studioalbumi. Samalla kyseessä on yhtyeen legendaarisen Mark II-kokoonpanon (Richie Blackmore, Ian Gillan, Roger Glover, Jon Lord ja Ian Paice) viimeinen studioalbumi. Mainittu lineup oli koonnut rivinsä ensiksi lokakuussa 1984 ilmestyneen albumin Perfect Strangers tiimoilta. Joe Lynn Turnerin saatua fudut Purplen solistin paikalta (hän oli osallistunut vuonna 1990 ilmestyneen albumin Slaves and Masters työstämiseen), hänen paikkansa oli ensiksi ottanut Mike DiMeo. Lordin, Paicen ja Gloverin sekä yhtyeen managementin kehotuksesta Gillan teki jälleen paluun Purplen riveihin loppuvuodesta 1992. Tämä merkitsi samalla yhtyeen legendaarisen Mark II-lineupin toista paluuta. Gillan joutui tekemään runsaasti työtä Battle Rages Onin jo tuossa vaiheessa olemassa olleelle materiaalille. Albumin originaaliksi solistiksi oli nimittäin kaavailtu joko Lynn Turneria tai DiMeoa. Blackmore ei pitänyt Gillanin käsialaa olleiden Battle Rages Onin kappaleiden modifioinneista, sillä hänen mukaansa ne olivat melodisempia originaaleissa asuissaan. Helsingin jäähallissa 17. marraskuuta 1993 soitettu Purplen konsertti jäi Blackmoren kaikkien aikojen viimeiseksi yhtyeen riveissä. Kiertueen loppuajan Blackmorea paikkasi yhdysvaltalaiskitaristi Joe Satriani. Battle Rages Onin aikaisia, mutta mainitulla albumilla julkaisemattomia kappaleita ilmestyi sittemmin Joe Lynn Turnerin sooloalbumeilla originaaleista eroavilla otsikoilla. Battle Rages Onia voi joka tapauksessa pitää melko laadukkaana albumina, jolle sisältyy myös muutama klassikkotasoinen kappale, eli Enya ja A Twist on the Tail.
The Primitives on Coventrysta, Britanniasta kotoisin oleva indiepopyhtye, joka muistetaan parhaiten vuonna 1988 ilmestyneestä kansainvälisestä singlemenestyksestään Crash. Yhtye perustettiin vuonna 1984, se lopetti toimintansa kahdeksan vuotta myöhemmin ja reunion ajoittui vuoteen 2009. Koko The Primitivesin toiminta-ajan sen pysyvinä jäseninä ovat olleet vokalisti Tracy Tracy ja kitaristi Paul Court. Rumpali Tig Williams on ollut mukana yhtyeen vakiokokoonpanossa vuodesta 1987 ja The Primitivesin reunion-kokoonpanon täydentää basisti Ralph Moore. Vaikka The Primitivesiä on kuvailtu indiepopiksi, tai -rockiksi, yhtyeen musiikilisessa ilmaisussa on kuultavissa voimapopin, uuden aallon ja post-punkin vaikutus. Kesällä 1984 toimintansa aloittaneen The Primitivesin originaalimiehityksen muodostivat kitaristi/solisti P J Court, basisti Steve Dullagan, rumpali Peter Weedie ja solisti Keiron McDermott. Viimeksi mainitun paikan otti Tracy Louise Cattell, alias Tracy Tracy. McDermottin kerrotaan jättäneen yhtyeen, sillä hän uskoi menestyvänsä paremmin sooloartistina. P J jätti Coventryn kirjaston ilmoitustaululle ilmoituksen, jossa etsittiin miessolistia. Siihen vastasi kuitenkin Tracy ja loppu on historiaa. Uransa alkuvaiheessa The Primitives niputettiin osaksi 80-luvun indiemusiikkiskeneä esimerkiksi Jesus and The Mary Chainin ja Primal Screamin tavoin. Popskenen osalta yhtyeen selkeimmät verrokit olivat niin ikään naissolistin kokoonpanossaan sisältävät Transvision Vamp ja Darling Buds. Huomattavaa julkisuutta The Primitivesille tuli merkitsemään The Smithsin solistista Morriseystä otettu kuva, jossa hän piti yllään The Primitivesin t-paitaa. Ensimmäiset levytyksensä The Primitives julkaisi oman Lazy Recordsinsa kautta. Loppuvuodesta 1987 yhtye solmi sopimuksen RCA:n kanssa. Mainittu yhtiö vastasi yhtyeen levyjen julkaisusta sen ensimmäiseen hajoamiseen saakka. Vuonna 1988 ilmestynyt yhtyeen esikoisalbumi Lovely nousi yhtyeen kotimaassa albumilistalla parhaimmillaan kuudenneksi ja siltä poimittiin kaksi singlehittiä. Crash oli brittilistalla viidentenä ja Yhdysvaltojen Modern Rock Tracks-listan kolmantena. Out of Reach saavutti Britanniassa sijan 25. Single Way Behind Me ilmestyi pian pitkäsoiton jälkeen. Se pääsi mukaan sekä Lovelyn myöhäisemmille painoksille että The Primitivesin vuonna 1989 ilmestyneelle kakkosalbumille Pure. Loppuvuodesta 1988 The Primitives teki kotimaassaan loppuunmyydyn kiertueen, joka huipentui kahteen iltaan Lontoon Town & Country-clubilla. Yhtyeen kakkospitkäsoiton singlekappaleista Way Behind Me oli Britanniassa sijalla 36. ja Yhdysvaltojen Modern Rock-listalla kahdeksantena. Sick of Itin ja Secretsin sijoitukset samoilla listoilla olivat 24. ja 9. sekä 49. ja 12. Vuonna 1990 The Primitives teki kiertueen Yhdysvalloissa Sugarcubesin kanssa ja lyhyen Japanin kiertueen. The Primitivesin kolmannesta albumista, vuonna 1991 ilmestyneestä pitkäsoitosta Galore muodostui kaupallisessa mielessä pettymys ja yhtye lopetti toimintansa seuraavana vuonna. Steve Dullaghan menehtyi Coventryssa neljäs helmikuuta 2009. Pian kyseisen ikävän tapahtuman jälkeen The Primitives jatkoi toimintaansa lähes 18 vuoden tauon jälkeen lineupilla, jossa basistina vaikutti Raphael Moore. Ensimmäiset keikkansa tauon jälkeen yhtye soitti Coventryssa ja Lontoon Buffalossa lokakuussa 2009. Seuraavan vuoden keväänä vuorossa oli kiertue Britanniassa ja myös yksittäinen konsertti Yhdysvalloissa New Yorkin Brooklynin Bell Housessa. 13. joulukuuta The Primitives lämmitteli The Wedding Presentiä yhtyeen Bizarro-albumin 21-vuotisjuhlakiertueella Lontoon Camdenilla. The Primitives meni myös levytysstudioon originaalin tuottajansa Paul Sampsonin kanssa. Tuloksena oli kaksi originaalikappaletta ja kaksi harvinaisempaa 60-luvun coverkappaletta sisältänyt ep. Ensin mainittuja edustavat ep:n nimikappale Never Kill a Secret ja Rattle in My Cage ja lainoja Suzi Jane Hokomin vuonna 1966 levyttämä ja Lee Hazlewoodin käsialaa oleva Need All the Help I Can Get ja niin ikään vuonna 1966 alun perin ilmestynyt, Toni Basilin levyttämä Breakaway. Ep julkaistiin maaliskuussa 2011 ja seuraavana vuonna ilmestyi harvinaisista, alun perin naissolistien esittämien kappaleiden covereista muodostunut pitkäsoitto Echoes and Rhymes. Albumin japanilaiselle painokselle sisältyi kolme bonuskappaletta, niiden joukossa remiksatut versiot Need All the Help I Can Get Itistä ja Breakawaysta. Kolmas extrakappale Can't Stop the Want oli myös mukana digitaalisella ep:llä Turn off the Moon. Elefant Recordsin julkaisemalla kokoelmalevyllä A Christmas Gift for You from Elephant Records The Primitivesiltä mukana oli uusi kappale You Trashed My Christmas, josta työstettiin myös musiikkivideo. Maaliskuussa 2013 The Primitivesiltä julkaistiin kokoelma-albumi Everything's Shining Bright- The Lazy Recordings 1985-1987. Mainitulla pitkäsoitolla oli kaikkien mainitulla levy-yhtiöllä julkaistujen levytysten lisäksi mukana ennenjulkaisemattomia versioita Lovely-pitkäsoitolle päätyneistä kappaleista vuodelta 1987, demoja vuodelta 1985 ja vuoden 1987 konsertti ICA:sta, jossa Morrisey esitteli yhtyeen. Uusi single Lose the Reason ilmestyi helmikuussa 2013 Elefant Recordsin julkaisemana. Yhtyeen viides albumi Spin-O-Rama ilmestyi lokakuussa 2014. Sitä edelsi singleformaatissa albumin nimikappale sekä seiskatuumaisena että downloadina. Huhtikuussa 2017 ilmestyi neljän kappaleen ep New Thrills. Sen tuhat ensimmäistä kappaletta olivat yhtyeen jäsenten signeeraamia ja mukana oli myös koodi ja ohjeet digitaalista lataamista varten.
Kotimaisen rockin instituutio Eppu Normaali saapui pitkästä aikaa konsertoimaan Joensuuhun. Ilosaaressa Eepot olivat esiintyneet edellisen kerran yhdeksän vuotta sitten klassikkoalbuminsa Kahdeksas ihme silloisten 30-vuotisjuhallisuuksien tiimoilta. Tällä kertaa kuultiin hienoisesti perinteisestä eroavaa yhtyeen lineupia. Aku Syrjää rummuissa tuurasi nimittäin Jani Auvinen. Setti käynnistyi Rupisia riimejä, karmeita tarinoita -albumilta 40 vuotta sitten tutuksi tulleella rallilla Taivaassa perseet tervataan, jota seurasi koko konsertin tuoreinta antia ansiokkaasti edustanut Suolaista sadetta. Linnunradan laidalla on upea albumiraita Eppujen 80-luvun tuotanon päättäneeltä albumilta Imperiumin vastaisku ja Hipit rautaa vuonna 1993 ilmestyneen Studio Etanan ehkäpä laadukkainta tuotantoa. Vuonna '85 oli ensimmäinen poiminta Kahdeksannelta ihmeeltä ja sitä seurasivat setin liki pitäen iäkkäintä antia edustaneet Akun tehtaan nimikappale sekä Suomi-ilmiö samaiselta albumilta, jotka molemmat edustavat vuosikertaa 1980. Pimeyden tango lukeutuu Rupisten riimien suurhitteihin ja Kun olet poissa oli lähes vastaavanlaista kategoriaa edustava poiminta vuoden 1990 myös kokonaisuutena melko laadukkaalta albumilta Historian suurmiehiä. Vuonna 1982 ilmestyneen klassikkoalbumin Tie vie ainoana valintana kuultiin itseoikeutettu Murheellisten laulujen maa, jota seurannut Pantse Syrjän vokalisoima Baarikärpänen vuodelta 1988 edusti saman teeman suruttomampaa laitaa. 80-luvun puolivälin Eppu-klassikoiden Nyt reppuni jupiset riimisi rupiset ja Vihreän joen rannalla (kauan sitten) väliin sijoitettiin kenties koko setin vähiten oleellinen kappalevalinta Urheiluhullu. Loppusetti tarjosi sitä vastoin varsin vaikuttavia biisipoimintoja. Niihin lukeutuivat Afrikka, sarvikuonojen maa Imperiumin vastaiskulta, balladikaunokki Tahroja paperilla Historian suurmiehiltä, Valkoisen kuplan suurin hitti Joka päivä ja jokaikinen yö ja kaikkien aikojen Eppu-hitteihin lukeutuva Kitara taivas ja tähdet Kahdekannelta ihmeeltä. Encoreiden aluksi kuultiin kaksi harvemmin soitettua pikkuhelmeä, eli En saa mielestä sinua Valkoiselta kuplalta ja Näin kulutan aikaa Imperiumin vastaiskulta. Kaikki häipyy, on vain nyt on todella upea poiminta Valkoiselta kuplalta ja viimeisenä encorena viriilisti soitettu vuoden 1979 hitti Njet Njet Eppujen varhaistuotannon klassikkoalbumilta Maximum Jee & Jee edusti setin iäkkäintä kappalemateriaalia. Iiro Rantala rikasti yhtyeen soundia ja myös kappalevalinnat olivat suurimmaksi osaksi varsin onnistuneita. Maximumia olisi toivonut soitettavan hienoisesti runsaammin ja vuoden 1983 aliarvostetulta albumilta Aku ja köyhät pojat olisi poimittavissa ainakin yksi klassikkotasoinen hitti. Varsin hyvä joka tapauksessa myös näin.
Eppu Normaali Ilosaaressa 17. elokuuta klo 21.15-23.15.
Mad About You on Belinda Carlislen levytystuotannon ensimmäinen soolosingle. The Go Go's:in basistina Jane Wiedlinin lähdön jälkeen vaikuttaneen Paula Jean Brownin, James Whelanin ja Mitchel Young Evansin kirjoittama sekä Michael Lloydin tuottama kappale on lisäksi mukana Carlislen vuonna 1986 ilmestyneellä esikoissooloalbumilla Belinda. Mad About You julkaistiin niin ikään vuoden 1986 aikana sekä seitsemäntuumaisena että 12-tuumaisena singlenä ja lisäksi eräänä kaikkien aikojen ensimmäisistä cd-singleistä. Kyseessä oli Carlislen ensimmäinen soolohitti hänen jätettyään The Go Go's-yhtyeen. Billboardin listalla Mad About You oli parhaimmillaan kolmantena ja kappale saavutti 21 listaviikkoa. Kanadan singlelistalla Mad About You nousi aina listakärkeen saakka. Reilut kolme viikkoa ennen Mad About Youn julkaisua Carlisle oli mennyt naimisiin Morgan Masonin kanssa. Tämä ja kappaleen kitarasoolosta vastannut Duran Duranin Andy Taylor ovat myös mukana Mad About Yousta työstetyssä musiikkivideossa. Taustavokaaleista kappaleessa vastasi The Go Go's:in jäsenistöön kuulunut Charlotte Caffey. Mad About You on eräs niistä kappaleista, joita kaavailtiin The Go Go's:in neljännelle ja lopulta sekä julkaisematta että levyttämättä jääneelle albumille. Yhtye lopetti toimintansa ja Carlislen esikoissooloalbumille päätyi Mad About Youn lisäksi myös kaksi muuta kappaletta, joiden kirjoitustyöhön Paula Jean Brown oli ottanut osaa. Myös Mad About You-singlen b-puolella julkaistu kappale I Never Wanted a Rich Man oli mukana Belindan esikoissooloalbumilla päättäen sen ykköspuolen. Mad About Youn pidennetty versio julkaistiin ensiksi 12-tuumaisella maxisinglellä. Vuonna 2003 Virgin julkaisi Belinda-pitkäsoiton uudelleen cd-formaatissa ja Mad About Youn maxiversio oli niin ikään mukana mainitulla uusintajulkaisulla.
Fairground Attraction on Lontoota tukikohtanaan pitävä folk- ja softrockia edustava yhtye. Parhaiten se muistetaan hittikappaleistaan Perfect ja Find My Love, jotka molemmat sisältyvät yhtyeen toukokuussa 1988 ilmestyneelle esikoisalbumille First of a Million Kisses. Vuonna 1989 yhtye voitti kaksi palkintoa Brit Awardseissa, mutta lopetti toimintansa seuraavana vuonna sen jäsenten siirtyessä luomaan soolouriaan. 1980-luvun puolivälissä Lontoossa perustetun yhtyeen kokoonpanon muodostivat kitaristi Mark Nevin, solisti Eddi Reader, Simon Edward ja Roy Dodds. Fairground Attractionin luoma soundi yhdistää elementtejä folkista, jazzista, countrysta ja cajunista. Vuonna 1987 yhtye solmi levytyssopimuksen RCA Recordsin kanssa. Fairground Attractionin esikoissingle Perfect oli välittömästi menestys ja se kohosi brittien singlelistan kärkisijalle. Vuonna 1988 ilmestyneen esikoisalbumin First of a Millon Kisses kappaleet olivat yhtä lukuun ottamatta kitaristi Mark Nevinin käsialaa. Britannian albumilistalla mainittu pitkäsoitto debytoi seitsemäntenä, oli parhaimmillaan toisena ja myi platinalevyyn oikeuttavan määrän. Singleformaatissa albumilta poimittiin vielä kolme singleä; kappaleet Find My Love, Smile in a Whisper sekä Clare, joista ensiksi mainittu saavutti seitsemännen sijan ja viimeksi mainittu sijan 49. The First of a Million Kissesin kansikuva on Magnum Elliot Erwittin ottama ja se edustaa vuosikertaa 1955. Vuoden 1989 Brit Awardseissa Perfect voitti parhaan brittiläisen singlen ja The First of a Million Kisses parhaan brittiläisen albumin palkinnon. Erityisen omistautunutta diggarikuntaa Fairground Attraction löysi Japanista, missä yhtye konsertoi vuoden 1989 aikana. Fairground Attraction lopetti toimintansa tammikuussa 1990 kesken toisen albuminsa nauhoitusten. Readerin ja Nevinin näkemykset siitä, mikä aiheutti yhtyeen hajoamisen, eroavat toisistaan. Mainitun vuoden kesäkuussa RCA julkaisi Fairground Attractionilta vielä albumin Ay Fond Kiss. Kyseessä ei kuitenkaan ollut se pitkäsoitto, jonka tiimoilta yhtye oli työskennellyt. Ay Fond Kiss koostuu singlejen b-puolista ja muusta tuotannosta, jonka työstämiseen oli usein osallistunut ainoastaan kaksi yhtyeen jäsenistä. Singleformaatissa albumilta julkaistiin cover Patsy Clinen Walkin' After Midnightista ja mainitusta versiosta muodostui pieni hitti. Pitkäsoitto sisältää lisäksi useita muita covereita, joista mainittakoon Sam Cooken You Send Me ja The Beatlesin Do You Want to Know a Secret. Jokainen Fairground Attractionin julkaisemista singleistä sisälsi kolme bonusbiisiä. Ay Fond Kiss koostuu suurimmaksi osaksi kyseisistä singlejen b-puolista. Lisäksi albumille sisältyy aikaisemmin julkaisematon Cajun Band sekä liveversio Allelujahista. Albumin nimi on väärinluenta Robert Burnsin runosta Ae Fond Kiss. Nevin nauhoitti myöhemmin Brian Kennedyn kanssa Fairground Attractionin toiselle albumille kaavailtua materiaalia ja se julkaistiin vuonna 1991 nimellä Sweetmouth. Myöhemmin Nevin työskenteli Morrisseyn kanssa ja oli mukana kirjoittamassa suurinta osaa hänen vuonna 1991 ilmestyneen toisen sooloalbuminsa Kill Uncle kappaleista. Myöhemmin Nevin työskenteli Kirsty MacCollin kanssa ennen soolouransa aloittamista. Reader jatkoi esiintymistään sooloartistina ja työskenteli ajoittain myös Nevinin kanssa. Joulukuussa 2023 Eddi Reader ilmoitti Facebook-sivullaan Fairground Attractionin kokoavan rivinsä vuonna 2024 toteutettavaa Japanin-kiertuetta varten. Fairground Attractionin sivulla mainittiin yhtyeen työstävän lisäksi uutta musiikkia ja tekevän kiertueen myös Britanniassa.
Lucky Star on Madonnan vuonna 1983 ilmestyneeltä esikoisalbumilta löytyvä kappale, joka julkaistiin lisäksi singleformaatissa syyskuussa 1983. Madonna kirjoitti mainitun Reddie Lucasin tuottaman kappaleen pyrkimyksenään saada dj-ystävänsä Mark Camins soittamaan Lucky Starin seteissään Danceteriassa. Vuonna 1982 Madonna solmi aluksi kahden 12-tuumaisen singlen mittaisen sopimuksen Sire Recordsin kanssa. Hänen esikoissinglensä Everybody saavutti sen verran menestystä, että Madonnalle tarjoutui tilaisuus kokonaisen pitkäsoiton nauhoittamiseen. Madonnan esikoisalbumin kappaleista Lucas tuotti ainoastaan Lucky Starin ja muiden pitkäsoitolle päätyneiden biisien tuotannosta vastasi Madonnan tuonaikainen poikaystävä John "Jellybean" Benitez. Tyylllisesti Lucky Star on discovaikutteita sisältävä tanssikappale, jonka tekstissä rakastajaa verrataan taivaan tähdistöön. Lucky Star julkaistiin ensiksi kappaleen Holiday kanssa kaksi a-puolta sisältävänä promosinglenä elokuussa 1983. Yhdysvalloissa Lucky Star julkaistiin singlen a-puolena vasta kahdeksas elokuuta 1984. Kriitikot suhtautuivat myönteisesti Lucky Starin positiiviseen soundiin. Billboardilla kappale nousi neljänneksi ja oli samalla Madonnan ensimmäinen viiden suosituimman joukkoon kohonnut single ja sittemmin Lucky Star on tunnustettu erääksi Madonnan parhaista singleistä. Kanadassa Lucky Star nousi top teniin ja myös Britanniassa ja Irlannissa 20 suosituimman joukkoon. Lucky Starista työstetyssä musiikkivideossa nähdään Madonnan lisäksi hänen veljensä Christopher ja ystävänsä Erika Belle. Madonnan luomasta muodista muodostui sittemmin trendi nuoremman sukupolven keskuudessa. Lucky Star on ollut mukana keikkasetissä neljällä Madonnan kiertueista. Viimeksi hän on esittänyt mainittua kappaletta vuosiin 2015-2016 ajoittuneella Rebel Heart-kiertueellaan. Lucky Stariin on viitattu esimerkiksi vuonna 1994 valmistuneessa elokuvassa Pulp Fiction ja Chris Colfer sekä Carly Rae Japsen ovat levyttäneet kappaleesta coverversionsa.
Toukokuussa 1979 Siren julkaisemana ilmestynyt The Undertones on samannimisen irlantilaisen, uutta aaltoa edustaneen yhtyeen esikoispitkäsoitto. Mainittu albumi on nauhoitettu Eden-studioissa Actonissa, Länsi-Lontoossa samaisen vuoden tammikuussa. Sen originaaliversio sisältää ainoastaan yhden singleformaatissa ilmestyneen kappaleen Jimmy Jimmy sekä albumiversion kappaleesta Here Comes the Summer, jota ei julkaistu singlenä. Uudelleen julkaistu versio The Undertonesin esikoisalbumista ilmestyi jo samaisen vuoden lokakuussa. Sille oli otettu mukaan yhtyeen ensimmäiset singlekappaleet Teenage Kicks ja Get Over You sekä samaisen vuoden heinäkuussa ilmestynyt singleversio Here Comes the Summerista. Casbah Rock on päätöskappaleena albumin molemmissa versioissa. The Undertonesin soolokitaristin Damian O' Neillin mukaan yhtye oli toki otettu, mutta myös yllättynyt kriitikoiden, kuten Paul Morleyn taholta vastaanottamastaan suitsutuksesta. Melody Makerin vuoden 1979 lopussa julkaistussa kriitikkoäänestyksessä The Undertonesin esikoispitkäsoitto valittiin vuoden kuudenneksi parhaaksi albumiksi. NME:n vuoden 1979 parhaiden albumien listalla Undertonesin debyytin sijoitus oli sijalla 17. Samaisen musiikkilehden vuoden 1993 äänestyksessä The Undertonesin esikoispitkäsoitto tuli valituksi 70-luvun 50:ksi parhaaksi. Musiikkilehti Q:n vuonna 2000 laatimalla sadan parhaan brittiläisen albumin listalla The Undertonesin debyytin sijoitus oli 90. Rocklehti Kerrang!:in vuoden 2006 äänestyksessä The Undertonesin esikoisalbumi valittiin kaikkien aikojen 19:ksi parhaaksi punkalbumiksi. Pitkäsoitto pääsi lisäksi mukaan teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die. The Undertonesin debyytistä on ilmestynyt cd:nä ja downloadina 17 bonuskappaletta sisältävä versio.
Outlaws:Best of The Outlaws-Green Grass and High Tides
Vuonna 1996 Arista Recordsin julkaisemana ilmestynyt Best of The Outlaws-Green Grass and High Tides on southern rockin keskesiin edustajiin lukeutuvan The Outlaws -yhtyeen tuotannosta kasattu kokoelma-albumi, joka painottuu yhtyeen varhaisimpiin, vuosien 1975 ja 1980 välillä työstämiin levytyksiin. Vuonna 1975 ilmestyneeltä ja yhtyeen nimeä kantavalta esikoisalbumilta kokoelmalle sisältyvät muun muassa singlemenestys There Goes Another Lovesong, voiman ja melodisuuden tyylitajuisesti yhdistävä Song for You sekä kaikkien aikojen kitara-anthemeihin lukeutuva, myös kokoelmalle nimensä antanut yhdeksänminuuttinen teos Green Grass and High Tides. Vuonna 1976 ilmestyneen kakkosalbumin Lady in Waiting huippuhetkiin lukeutuvat mainiosti svengaava Freeborn Man, stemmoja hyödyntäen upeasti rokkaava Stick Around for Rock N' Roll sekä upean nyanssikas Prisoner. Vuonna 1977 ilmestynyt The Outlawsin kolmas albumi Hurry Sundown lukeutuu yhtyeen huipputöihin ja siltä kokoelmalle sisältyy kaikkein terävin kärki, eli nimikappale sekä Gunsmoke. You Are the Show lukeutuu vuonna 1978 ilmestyneen The Outlaws-albumi Playing to Winin parhaimmistoon ja kokoelman tuoreimpaan tuotantoon lukeutuu vuoden 1980 satoa edustava Ghost Riders samannimiseltä albumilta. Green Grass and High Tidesin 16 raitaa ovat pätevä tapa aloittaa The Outlawsin tuotantoon tutustuminen, yhtyeen kolme ensimmäistä studioalbumia sekä niitä seurannut, tällä kokoelmalla tyystin feidattu tupalive Bring It Back Alive ovat myös kokonaisuuksina varsin laadukkaita. Viimeksi mainitun päättää 20 minuuttiin venyvä mammuttiversio klassikkokappaleesta Green Grass and High Tides.
Toukokuussa 1974 ilmestynyt Kimono My House on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Sparksin kolmas pitkäsoitto, jota pidetään yleisesti yhtyeen kaupallisena läpimurtoalbumina. Vuonna 1973 ennen albumin levyttämistä veljekset Ron ja Russell Mael hyväksyivät tarjouksen asettua asumaan uudelleen Britanniaan ottaakseen osaa niin kutsuttuun glamrockskeneen. Earle Mankeystä, JimMankeystä ja Harley Feinstenista muodostuneen varhaisemman kokoonpanon korvasivat brittiläiset muusikot basisti Martin Gordon, kitaristi Adrian Fisher ja rumpali Norman "Dinky" Diamond. Yhtye solmi levytyssopimuksen Island Recordsin kanssa ja nauhoitti Kimono My House -albumin vuoden 1974 alkupuolella. Maelin veljekset olisivat alun perin toivoneet albumin tuottajaksi Roy Woodia, mutta hänellä oli muita kiireitä. Niinpä tuottajan tehtävistä Kimono My Housella palkattiin vastaamaan Muff Winwood. Winwood jatkoi yhteistyötään Sparksin kanssa tuottaen myös yhtyeen seuraavan albumin, myöhemmin vuoden 1974 aikana ilmestyneen pitkäsoiton Propaganda. Kimono My Housen otsikko on sanaleikki Rosemary Clooneyn tunnetuksi tekemästä kappaleesta Com-On-A My House. Mainitulla sanaleikillä on edeltäjä jazzkitaristi Dick Garcian vuonna 1956 ilmestyneellä albumilla Message from Garcia julkaistun kappaleen Kimona My House otsikossa. Ron Maelista oli muodostunut Sparksin keskeinen biisintekijä ja musiikillisesti Kimono My House tuli merkitsemään muutosta yhtyeen tyylissä. Sparksin kaksi edellistä albumia olivat olleet musiikillisesti varsin monipuolisia kokonaisuuksia, mutta Kimono My Housella keskeisessä osassa oli kimurantimpi glamrocktyyli esimerkiksi Roxy Musicin ja David Bowien hengessä. Winwoodin tuotanto oli selkeää, mutta lyriikoidensa osalta Sparksin musiikki säilytti humoristisuutensa ja epätavanomaisuutensa. Niissä oli sanaleikkejä ja viittauksia popkulttuuriin. Russell Maelin falsettilaulu erotti osaltaan Sparksin monista muista aikakauden yhtyeistä. Brittiläiselle yleisölleen yhtyeen määritteli sen popsoundi yhdistettynä monimutkaisiin teksteihin. Adrian Fisherin kitaransoitto ja Martin Gordonin Rickenbacker-basso vaikuttivat osaltaan keskeisesti yhtyeen soundiin. Maelin veljesten ulkoinen olemus erosi voimakkaasti toisistaan. Ronin tyylikäs pukeutuminen ja hiljaisempi olemus tarjosi voimakkaan kontrastin hänen nuoremman veljensä energiselle lavasäteilylle. Yhtyeen soundista ja imagosta muodostui suurelle yleisölle suoranainen sensaatio. Equator-kappaleen lopussa kuullaan Ron Maelin soittamaa mellotronia. Kimono My Housen kannessa ei mainita yhtyeen eikä albumin nimeä. Sitä vastoin siinä nähdään kaksi japanilaisen tanssiryhmän jäsentä, jotka olivat kiertueella Britanniassa vuonna 1974. Heistä oikeanpuolimmainen, eli Michi Hirota lauloi vuonna 1980 taustavokaaleja David Bowien kappaleeseen It's No Game. Albumin originaalin vinyylipainoksen sisäkannen toisella puolella oli kaikkien albumin kappaleiden tekstit ja toisella puolella mustavalkokuva valokeilassa olevista Maelin veljeksistä. Kimono My Housesta muodostui suosittu albumijulkaisu. Se nousi brittilistalla neljänneksi ja saavutti kultalevyn julkaisuvuotensa syyskuussa. Albumin yllätyshitti oli This Town Ain't Big Enough for Us, joka nousi aina brittilistan kakkoseksi ja saavutti hopealevyn kesäkuussa 1974. Myöhemmin samana kesänä toinen albumilta poimittu single Amateur Hour nousi brittien singlelistan top teniin. Britannian ulkopuolella Kimono My House ja albumilta poimitut singlet menestyivät Euroopassa erityisesti Saksassa. Siellä kummankin pikkulevyn listasijoitus oli kahdestoista. Yhdysvalloissa albumi jäi juuri Hot 100-listan ulkopuolelle. Yhtyeen kaksi Bearsville Recordsin julkaisemaa albumia olivat olleet siellä arvostelumenestyksiä, mutta niiden myynti oli ollut vähäistä. Cashboxin listalla single Wonder Girl oli sentään saavuttanut sijan 92. Talent as Asset julkaistiin Amateur Hourin sijaan Yhdysvalloissa Kimono My Housen toisena singlenä ja Uudessa Seelannissa kolmantena. The Smiths-yhtyeen johtohahmo Morrissey on nimennyt Kimono My Housen suosikkialbumiensa joukkoon ja maininnut Maelin veljeksille sen vaikuttaneen keskeisesti hänen musiikkiuransa valintaan. Suosikkilevyihinsä albumin ovat listanneet myös Björk ja Sex Pistolsin kitaristi Steve Jones. Red Hot Chili Peppersin John Frusciante on maininnut Adrian Fisherin kitaransoiton olleen yksi hänen keskeisistä vaikuttajistaan albumilla By the Way. Remasteroidut uusintajulkaisut Kimono My Housesta ilmestyivät vuosina 1994 ja 2006. Niistä ensimmäinen sisälsi bonuksinaan kaksi singlejen b-puolilla julkaistua kappaletta Barbecutie ja Lost and Found. Vuoden 2006 painoksella oli lisäksi mukana vuoden 1975 liveversio Amateur Hourista. Joulukuun puolivälissä 2014 ilmestyi ainoastaan vinyylinä albumin 40-vuotisjuhlapainos. Siihen sisältyi ennenjulkaisematonta demomateriaalia yhtyeen arkistoista. Julkaisun aikaan 19. ja 20. joulukuuta albumi esitettiin kokonaisuudessaan Barbian Centressä 35-jäsenisen Heritage Orchestran kanssa. Yhtye esitti myös Nathan Kellyn uusia orkesterisovituksia. Ohjelmistossa oli näytteitä kaikilta Sparksin 22 albumilta. Toinen konsertti sovittiin ensimmäisen myytyä loppuun. Heritage Orchestran kanssa soitetusta konsertista julkaistiin singlenä kappale Thank God It's Not Christmas.
17. toukokuuta 1985 kansainvälisesti Vertigon ja Yhdysvalloissa Warner Brosin julkaisemana ilmestynyt Brothers in Arms on Dire Straitsin viides studioalbumi. Kyseessä on kaikkien aikojen ensimmäinen pitkäsoitto, jota myytiin cd-formaatissa yli miljoona kappaletta. Brittilistalla Brothers in Arms pysytteli kärkisijalla 14 viikon ajan, joista yhtäjaksoisesti kymmenen tammikuun 18:n ja maaliskuun 22:n 1986 välisenä aikana. Billboardin listalla Brothers in Arms oli kärkisijalla yhdeksän viikon ja Australiassa aina 34 viikon ajan. Kyseessä on ensimmäinen Britanniassa kymmenkertaisesti platinaa myynyt albumi ja Britannian listahistorian kahdeksanneksi eniten myynyt pitkäsoitto. Yhdysvalloissa Brothers in Arms on saavuttanut yhdeksänkertaisesti platinaa ja kaiken kaikkiaan yli 30 miljoonaa kappaletta myynyt pitkäsoitto on eräs kaikkien aikojen eniten myyneistä albumeista. Vuoden 1987 Brit Awardseissa Brothers in Arms palkittiin muun muassa vuoden brittiläisenä albumina. Rolling Stonen vuonna 2020 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Brothers in Arms saavutti sijan 418. Musiikkilehti Q:n laatimalla sadan kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Brothers in Armsin sijoitus oli 51. Albumin tunnetuimpaan antiin lukeutuvia kappaleita edustavat Stingin taustavokalisoima ja kelpo kitarointia tarjoava Money for Nothing, Walk of Life, So Far Away, saksofonilla instrumentaatiotaan rikastavaYour Latest Trick, pitkäsoiton todella upea nimikappale Brothers in Arms sekä upea balladikappale Why Worry.
Walking in the Rain on Barry Manin, Phil Spectorin ja Cynthia Weilin käsialaa oleva kappale, jonka originaalista levytysversiosta vastasi tyttöyhtye The Ronettes, joka saavutti hitin omalla versiollaan. Popyhtye Jay and the Americans levytti Walking in the Rainista listahitin vuonna 1969 ja kappale on kuulunut myös useiden muiden yhtyeiden, kuten The Walker Brothersin levytysohjelmistoon. The Ronettesin Walking in the Rainistä levyttämä versio ilmestyi 12. lokakuuta 1964 ja se saavutti Billboardin Hot 100 -listalla sijan 23., mutta oli R&B-listalla parhaimmillaan kolmantena. Ääni-insinööri Larry Levine vastaanotti Grammyn Walking in the Rainillä kuultavista ukkosen ja salamoiden ääniefekteistä. Rolling Stonen vuonna 2004 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla Walking in the Rain saavutti sijan 266. Jay and the Americansin Walking in the Rainista levyttämä cover ilmestyi mainitun yhtyeen vuonna 1969 ilmestyneellä albumilla Wax Museum, Vol 1. Billboardin listalla se saavutti sijan 19. ja oli Cash Boxilla viittä sijaa korkeammalla. Adult Contemporary-listalla kappaleen sijoitus oli kahdeksantena. Kyseessä oli Jay and the Americansin tuotannon viimeinen top 40:ään kohonnut single.
Yhdeksäs elokuuta 1941 syntynyt Vivian Martin Prince on brittiläinen rumpali, joka vaikutti 60-luvun aikana useissa yhtyeissä; The Pretty Things niistä mitä ilmeisimmin tunnetuimpana. Hän tuli tunnetuksi hurjasta käytöksestään, joka oli inspiraation lähteenä The Whon Keith Moonille.Loughboroughissa syntyneen Princen isä Harry Prince oli soittanut paikallisessa jazzyhtyeessä. Vivin ensimmäinen instrumentti oli kitara, mutta hän siirtyi rumpaliksi ja soitti harrastuksenaan jazzyhtyeissä, muun muassa isänsä bändissä. Viv Princen ensimmäinen ammattimaisesti toiminut yhtye oli vuonna 1961 toimintansa aloittanut Lennie Baldwin's Dauphin Street Six. Mainitun yhtyeen kanssa Prince konsertoi Tanskassa ja teki ensimmäiset levytyksensä vuonna 1962. Hän jätti mainitun yhtyeen kesken Saksan-kiertuetta ja liittyi The Jazz Cardinalsiin. Princellä ei ollut työlupaa ja hän joutui palaamaan Lontooseen, missä toimi sessiomuusikkona soittaen useilla aikakauden keskeisillä poplevytyksillä. Kesäkuussa 1963 Prince liittyi yhtyeeseen Carter-Lewis and The Southerners, jonka riveissä hän levytti kolme singleä. Niistä Your Mama's Out of Townista muodostui jonkinasteinen menestys ja mainitussa kappaleessa Prince soitti Jimmy Pagen kanssa. Useat keskeiset brittiyhtyeet The Kinksistä lähtien olisivat halunneet Viv Princen riveihinsä. Hänen valintansa kohdistui kuitenkin The Pretty Thingsiin ja samalla Prince täydensi yhtyeen kuuluisimman lineupin. Hänen soittoaan kuullaan Pretty Thingsin kahdella ensimmäisellä albumilla, eli pitkäsoitoilla The Pretty Things ja Get the Picture? jotka kumpikin ilmestyivät vuoden 1965 aikana. Princen pesti The Pretty Thingissä kesti marraskuun puoliväliin 1965. Viimeisten levytystensä aikaan hänestä oli tullut epäluotettava ja korvaaviin rumpaleihin lukeutui esimerkiksi Mitch Mitchell. Princen paikan The Pretty Thingsissä otti silti lopulta Skip Alan. Pretty Thingsin jälkeen Princen yhtyeitä edustivat The Bunch of Fives ja Denny Laine String Band. Rumpalin vakanssissa hän vieraili The Honeycombsin, The Whon ja Hawkwindin konserteissa. Sohossa hän pyöritti jonkin aikaa Knuckles-clubia, jonka on mainittu olleen Jimi Hendrixin ensimmäinen treenipaikka Britanniassa. Princeä kaavailtiin rumpaliksi Jeff Beck Groupiin. 1960-luvun jälkipuoliskolla Princeä kuultiin esimerkiksi Chris Barberin ja Twinkin albumeilla. Mainituista nauhoituksista ensimmäinen oli Paul McCartneyn johtama. Singlejä Prince julkaisi esimerkiksi yhtyeiden VAMP ja Kate jäsenenä. Niistä ensiksi mainitun kokoonpanoon kuului esimerkiksi PeteSears. Lisäksi Prince julkaisi soolosinglen Light of the Charge Brigade. 80-luvun aikana Prince palasi Loughboroughiin ja soitti paikallisessa soulyhtyeessä Sugar Shack. Vuonna 2005 Prince asui Portugalissa lähellä Faroa. The Pretty Thingsin vuonna 1999 ilmestyneellä albumilla Rage Before Beauty on Princelle omistettu kappale, joka tottelee konstailemattomasti nimeä Vivian Prince.
One from the Vault on Grateful Deadin tuplalivealbumi. Sen nauhoitukset ovat Great American Music Hallista, San Franciscosta elokuun 13:lta päivältä 1975. Yleisönä oli vähäinen määrä radio-ohjelman tekijöitä. Kolme viikkoa myöhemmin konsertti lähetettiin maanlaajuisesti FM-radiossa Metromedian ansiosta. Lähetetty radio-ohjelma päätyi Grateful Dead-diggareille kasettiformaatissa ja sitä myytiin vinyylibootleggina useilla nimillä, joista mainittakoon Make Believe Ballroom. Mainitusta konsertista muodostui eniten liikkunut Grateful Dead-bootleg. American Music Hallin konsertissa Grateful Deadin niin ikään vuonna 1975 ilmestynyt albumi Blues for Allah soitettiin ensi kertaa kokonaisuudessaan kahdeksan muun kappaleen kanssa. Niistä iäkkäintä tuotantoa edustavat Going Down to Road Feeling Bad sekä Jerry Garcian esikoissooloalbumilla Garcia vuonna 1972 alun perin ilmestynyt Sugaree. Rolling Stone on sittemmin listannut kyseisen American Music Hallissa soitetun keikan 20 essentiaalin Grateful Deadin konsertin listalleen. Huhtikuun puolivälissä 1991 Grateful Dead Records julkaisi konsertista korkealaatuisen version tuplacd:nä. Kyseessä oli ensimmäinen kokonaisuudessaan kaupallisesti julkaistu Grateful Deadin konsertti. Kyseessä on tuplacd, jossa jälkimmäisen setin avannut Chuck Berry-cover Around n' Around sijoittuu vielä ensimmäiselle cd:lle. Vuonna 2013 samainen konsertti ilmestyi remasteroituna triplavinyylinä.
18. lokakuuta 1993 ilmestynyt A Real Dead One on brittiheavyn ikoneihin lukeutuvan Iron Maidenin livealbumi, jolla julkaistut kappaleet on taltioitu ympäri Eurooppaa vuoden 1992 Fear of the Dark-kiertueella sekä seuraavaan vuoteen ajoittuneella Real Live-kiertueella. A Real Dead Onen kappaleet edustavat Maidenin varhaistuotantoa ja niistä tuoreimmat on alun perin julkaistu yhtyeen vuonna 1984 ilmestyneellä pitkäsoitolla Powerslave. A Real Dead One viihtyi brittien albumilistalla kolmen viikon ajan parhaan sijoituksen ollessa 12. Myös Suomessa albumi oli parhaimmillaan kahdentenatoista. Kun Maiden vuonna 1998 julkaisi uudelleen kaikki X-Factoria edeltäneet pitkäsoittonsa, A Real Dead One ilmestyi edeltäjänsä, tuoreempaa tuotantoa esitelleen A Real Live Onen kanssa samalla tuplalevyllä nimellä A Real Live Dead One. A Real Dead Onella julkaistuista kappaleista Hallowed be Thy Namen versio julkaistiin singleformaatissa ja se saavutti brittilistalla yhdeksännen sijan. Tunnetuimpien varhaisten Maiden-klassikoiden, kuten Running Freen, Run to the Hillsin, The Number of the Beastin, The Trooperin ja Two Minutes to Midnightin lisäksi A Real Dead Onelle sisältyy myös muutama upea harvinaisempi poiminta Maidenin repertuaarista. Niistä mainittakoon Prowler, Transylvania sekä Where the Eagles Dare.
Pride (in the Name of Love) on irlantilaisen rockyhtyeen U2:n tuotantoa edustava kappale, joka julkaistiin syyskuussa 1984 ensimmäisenä singlenä yhtyeen neljänneltä albumilta The Unforgettable Fire. Brian Enon ja Michael Lanoisin kirjoittaman kappaleen teemana on Yhdysvaltojen ihmisoikeustaistelija Martin Luther King Jr. Ilmestymisaikanaan Pride sai kriitikoiden taholta ristiriitaisen vastaanoton. Kappaleesta muodostui silti U2:lle menestyssingle, joka saavutti brittilistalla kolmannen sijan. Sittemmin Pridesta on muodostunut paitsi eräs yhtyeen tuotannon suosituimmista kappaleista, myös yleisesti eräs kaikkien aikojen parhaaksi tunnustetuista kappaleista. Pride, jossa taustavokalistina kuullaan The Pretenders-yhtyeen johtohahmoa Chrissie Hyndea, on päässyt mukaan U2:n tuotannosta kasatuille kokoelma-albumeille Best of 1980-1990 ja U218 singles. Kappaleesta on työstetty uusioversio vuonna 2023 ilmestyneelle neljän albumin kokonaisuudelle Songs of Surrender.Rolling Stonen vuonna 2004 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla Pride saavutti sijan 378. Kappale on päässyt lisäksi Rock and Roll Hall of Famen 500 rockia muokanneen kappaleen listalle. Ensiesityksensä livenä Pride sai U2:n Unforgettable Fire-kiertueen avajaiskonsertissa Christchurhissa, Uudessa Seelannissa 29. elokuuta 1984. Mainitun kiertueen jälkeen Pride on soitettu lähes jokaisessa U2:n konserteista. Vuoden 2001 Elevation Tourilla kappaletta kuultiin epäsäännöllisesti ensimmäisellä ja toisella osuudella sekä vuoden 2009 U2 360° Tourin toisella ja kolmannella osuudella. Priden liveversioita on mukana U2:n konserttielokuvissa Rattle and Hum (myös albumilla), Zoo TV: Live from Sydney, PopMart: Live from Mexico City, U2 Go Home: Live from Slane Castle, Vertigo 2005: Live from Chicago, Live from Paris ja U23D. Vuonna 1989 Spin nimesi Piden kaikkien aikojen 65:ksi parhaaksi singleksi. Musiikkitelevisioverkosto VH1 rankkasi Priden sijalle 38. 80-luvun sadan parhaan kappaleen listalleen sarjassa The Greatest. Musiikkilehti Mojon vuonna 2004 laatimalla sadan eeppisen rockkappaleen listalla Priden sijoitus oli 63. Pride päätyi yhdeksi niistä 40:stä U2:n tuotannon kappaleesta, jotka yhtye nauhoitti uudelleen neljän cd:n kokonaisuudelle Songs of Surrender. Kukin yhtyeen jäsenistä valitsi sille kymmenen suosikkikappalettaan. Priden uusioversio oli lisäksi ensimmäinen Songs of Surrenderilta poimittu single.
Helmikuussa 1972 ilmestynyt Oh How We Danced on ensisijaisesti brittiläisen Traffic-yhtyeen rumpalina muistetun Jim Capaldin ensimmäinen sooloalbumi. Mainittu pitkäsoitto julkaistiin vaiheessa, jolloin Traffic joutui pitämään taukoa Stevie Winwoodin sairastelun vuoksi. Mainittu albumi menestyi Yhdysvalloissa paremmin kuin Capaldin kotimaassa Britanniassa saavuttaen Billboardin 200-listalla sijan 82. Singleformaatissa julkaistun kappaleen Eve sijoitus Billboard Hot 100 -listalla oli 91. Albumin kappaleista Open Your Heart juontaa juurensa Trafficin tuossa vaihessa tuoreimman albumin Low Spark of the High Heeled Boys nauhotuksista.Muilta osin pitkäsoiton biisit nauhoitettiin Muscle Shoals-studioilla Muscle Shoals Rhythm Sectionin kanssa. Albumin työstämiseen osallistui koko joukko varsin tunnettuja musikantteja. Freen Paul Kossoffia kuullaan kitaristina viidessä Oh How We Dancedin kappaleista mukaan lukien albumin nimiraita, jonka sovituksen innoittamana Muska levytti vuonna 1973 esikois- ja samalla nimikkoalbumilleen Albert Järvisen upeasti kitaroiman näkemyksen Häämuistojen valssista. Kaikki muut Trafficin jäsenistä olivat mukana jollakin albumin kappaleista. Dave Mason vastasi yhden kitarasoolon lisäksi huuliharpusta, Stevie Winwood urkujen lisäksi kitarasta ja taustalaulusta ja Chris Wood huilun lisäksi saksofonista. Muihin albumilla vieraileviin muusikoihin lukeutuvat esimerkiksi Jim Gordon, Rick Grech sekä Trevor Burton. Oh How We Danced vastaanotti myönteisiä arvioita heti ilmestymisensä jälkeen. Classic Rockin retrospektiivisessä arviossa Oh How We Danced-albumia verrattiin myönteisesti Trafficin viimeisimpiin albumeihin ja painotettiin yhtyeen sielukkaan puolen saavan runsaammin huomiota. Eve-singlen b-puolella julkaistiin nimeättömässä studiossa Britanniassa nauhoitettu kappale Going Down Slow All the Way, jossa Capaldi vastasi itse vokalisoinnin lisäksi pianosta, tamburiinista ja bassorummusta. Mainittu kappale on mukana bonusraitana Oh How We Dancedista vuonna 2012 ilmestyneellä cd-versiolla.
Lick It Up on yhdysvaltalaisen hardrockyhtyeen Kissin tuotantoa edustava kappale, joka on samalla sen vuonna 1983 ilmestyneen samannimisen albumin nimibiisi. Yhtyeen jäsenistä Paul Stanleyn ja Vinnie Vincentin sävellystuotantoa edustava Lick It Up julkaistiin pitkäsoiton ensimmäisenä singlenä. Parhaiten kappale menestyi Argentiinassa, missä se saavutti neljännen sijan. Sveitsissä Lick It Up oli parhaimmillaan sijalla 24., Britanniassa sijalla 31., ja Kanadassa yhtä sijaa alempana. Billboardin listalla kappale joutui saavuttamastaan suosiosta ja jopa hypetyksestä huolimatta tyytymään listasijaan 66. Kissin diggareiden keskuudessa Lick It Up lukeutuu keskeisiin suosikkikappaleisiin ja kesäkuuhun 2023 mennessä biisiä olikin soitettu livenä yli 1500 kertaa. Lick It Up lukeutuukin kymmenen useimmin Kissin keikoilla soitetun kappaleen joukkoon. Biisistä työstetty musiikkivideo oli yhtyeen ensimmäinen, jossa se nähtiin ilman maskeja. Ensiesityksensä Lick It Upin musiikkivideo sai MTV:llä 18. syyskuuta 1983 J. J. Jacksonin juontamassa puolituntisessa speciaalissa. Singlen julkaisun jälkeen Kiss on soittanut Lick It Upia suurimmalla osalla kiertueistaan. Kappale on päässyt lisäksi mukaan Kissin livealbumeille Alive III ja Kiss Symphony:Alive IV sekä vuonna 2001 ilmestyneelle viiden cd:n koosteelle The Box Set. Vaikka useat muut Kissin maskittoman kauden hiteistä ovat sittemmin poistuneet yhtyeen keikkaseteistä, Lick It Up on säilyttänyt paikkansa keikkaohjelmistossa myös sen jälkeen, kun Kiss palasi tavaramerkistään käyneisiin maskeihin vuonna 1996.
