Humble Pie oli brittiläinen rockyhtye, jonka Steve Marriott perusti Essexissä vuoden 1969 aikana. Kyseessä oli yksi varhaisista brittiläisistä superyhtyeistä, joka saavutti menestystä Atlantin molemmin puolin Natural Born Bugien, I Don't Need No Doctorin, 30 Days in a Holen ja Black Coffeen kaltaisilla singleillään. Humble Pien originaalin line-upin muodostivat aikaisemmin Small Facesin keulahahmona vaikuttanut solisti/kitaristi Steve Marriott, kitaristi/solisti Peter Frampton, jonka varhaisempi yhtye oli ollut The Herd, Spooky Toothin ex-basisti Greg Ridley sekä ainoastaan 17-vuotias rumpali Jerry Shirley, joka oli aikaisemmin vaikuttanut yhtyeessä Apostolic Intervention. Tammikuussa 1969 juuri Small Facesin jättänyt Steve Marriott lyöttäytyi yhteen Peter Framptonin, Greg Ridleyn ja Jerry Shirleyn kanssa. Aluksi hän oli saattanut Ridleyn ja Shirleyn yhteen Framptonin mahdollisen taustayhtyeen jäseninä, mutta päätyi liittymään yhtyeeseen myös itse. Superbändistatuksen vastaisesti yhtye valitsi nimekseen Humble Pie ja sen levy-yhtiöksi valikoitui Andrew Loog Oldhamin Immediate Records. Yhtyeen esikoisalbumi As Safe As Yesterday Is ja single Natural Born Bugie ilmestyivät molemmat elokuussa 1969. Pitkäsoiton paras listasijoitus oli 16. ja single kohosi aina neljänneksi. As Safe As Yesterday Is -albumista Rolling Stoneen vuonna 1970 laaditussa arviossa pitkäsoitto oli yksi ensimmäisistä, joihin viitattiin termillä heavy metal. Humble Pien kakkosalbumi Town and Country julkaistiin Britanniassa loppuvuodesta 1969, jolloin yhtye oli ensimmäisellä kiertueellaan Yhdysvalloissa. Mainittu pitkäsoitto koostui akustisvoittoisemmista kappaleista ja niiden kirjoittamiseen olivat ottaneet osaa kaikki yhtyeen neljä jäsentä. Noihin aikoihin Humble Pien setit sisälsivät ensiksi akustisen osuuden, jonka keskeisin kappale oli radikaalisti originaalista eroava sovitus Graham Goldmanin kirjoittamasta ja The Yardbirdsin levytyksenä hitiksi nousseesta kappaleesta For Your Love. Sitä Pien konserteissa seurasi sähköinen setti. Tuoreet nauha-arkistot osoittavat Humble Pien nauhoittaneen olemassaolonsa ensimmäisten yhdeksän kuukauden aikana noin 30 kappaletta, joista suuri osa säilyi julkaisemattomana vuosikymmenten ajan. Mainittuihin nauhoituksiin sisältyi esimerkiksi tulkinta Henry Gloverin kappaleesta Drown in My Own Tears. Vuoden 1970 aikana Humble Pien levy-yhtiöksi vaihtui A&M Records ja Dee Anthonysta tuli yhtyeen manageri. Hän vastusti Pien akustista settiä ja suosi raa'empaa Marriottin dominoimaa tuotantoa. Pien ensimmäinen A&M:lle työstämä pitkäsoitto oli myöhemmin samaisen vuoden aikana ilmestynyt yhtyeen nimikkoalbumi, joka tyylillisesti vaihteli progressiivisen rockin ja hardrockin välillä. Samaan aikaan pitkäsoiton kanssa julkaistu single Big Black Dog jäi vaille listasijoitusta, mutta Piesta alkoi jo tässä vaiheessa muodostua Yhdysvalloissa varsin suosittu live-esiintyjä. Samoihin aikoihin Peter Frampton hankki Phenix-kitaransa, mustan vuoden 1954 Les Paul Customin, josta muodostui hänen tavaramerkkinsä ja suosikkikitaransa seuraavan vuosikymmenen ajaksi. Joulukuun alussa 1970 Pie soitti sarjan keikkoja San Franciscon Fillmore Westissä. Ensimmäisessä konsertissa Framptonilla oli vaikeuksia tuonaikaisen kitaransa, puoliakustisen Gibson 355:n kanssa. Kovemmilla volyymeilla soitettaessa se nimittäin aiheutti ei toivottua feedbackiä. Setin jälkeen Framptonia lähestyi diggari ja muusikko Mark Mariana, joka lainasi hänelle vuoden 1954 Les Paulin modifioitua mallia. Toisen setin lopussa Frampton oli jo siinä määrin vakuuttunut uudesta kitarasta, että hän oli aikeissa ostaa sen Marianalta. Tämä ei kuitenkaan suostunut ottamaan vastaan maksua. Seuraavan kymmenen vuoden ajan Frampton soitti miltei pelkästään kyseistä kitaraa ja se nähdään myös vuonna 1976 ilmestyneen menestysalbumi Frampton Comes Aliven kannessa. Kitaran arveltiin tuhoutuneen vuonna 1980 lento-onnettomuudessa Venezuelassa Framptonin Etelä-Amerikan -kiertueen aikana. Tosi asiassa lentokoneen miehistö kuoli, mutta Framptonin kitara kärsi ainoastaan vähäisiä vaurioita ja se palautettiin hänelle vuonna 2011. Yhdeksäs heinäkuuta 1971 Humble Pie soitti Grand Funk Railroadin lämmittelijänä legendaarisessa Shea Stadiumin konsertissa, joka omana aikanaan löi Beatlesien ennätyksen nopeimmin loppuun myydystä stadionkonsertista. Huhtikuussa 1971 ilmestyi Humble Pien siihen mennessä menestynein studioalbumi Rock On. Loppuvuodesta julkaistiin New Yorkin Fillmore Westissä toukokuun lopussa taltioitu tuplakonserttitaltiointi Performance:Rockin' the Fillmore. Livealbumi nousi Billboardin listalla sijalle 21. ja saavutti kultalevyn. Singleformaatissa julkaistusta kappaleesta I Don't Need No Doctor muodostui hitti FM-radioasemilla ja myös singlelistalla se saavutti sijan 73. Albumin ilmestymisen aikaan Frampton oli kuitenkin jättänyt yhtyeen ja siirtynyt sittemmin varsin menestyksekkääksi muodostuneelle soolouralleen. Framptonin paikan yhtyeessä otti aikaisemmin muun muassa bluesrockyhtyeessä Bakerloo soittanut Clem Clempson ja Humble Pie siirtyi raskaampaan, Marriottin blues- ja souljuuria korostavaan musiikilliseen ilmaisuun.
Ensimmäinen Clempsonin kanssa työstetty albumi oli vuonna 1972 ilmestynyt Smokin', jolta poimittiin myös singlet Hot N' Nasty ja 30 Days in a Hole, joista jälkimmäisestä kehkeytyi eräs yhtyeen tunnetuimmista kappaleista. Smokin':ista muodostui ahkeran keikkailun siivittämänä Pien kaupallisesti menestynein albumi, joka saavutti Billboardin listalla kuudennen sijan. Smokin':in menestyksen myötä A&M julkaisi Pien kaksi ensimmäistä pitkäsoittoa samalla tupla-albumilla nimellä Lost and Found. Mainittu tuplakko saavutti Billboardin listalla sijan 37. Autenttisempaa R&B-soundia etsiessään Marriott palkkasi kolmesta naisvokalistista; Venetta Fieldsistä, Clydie Kingistä ja Sherlie Matthewsista koostuneen lauluyhtyeen The Blackberries. Matthewsin paikan otti myöhemmin Billie Barnum. Mainitut solistit olivat konsertoineet Ike & Tina Turnerin kanssa The Ikettesinä ja Ray Charlesin mukana nimellä The Raelettes. Vuonna 1973 ilmestyneen tupla-albumin Eat It levytyksiin osallistui lisäksi saksofonisti Sidney George ja se sisälsi Marriottin osittain akustisia originaalikappaleita, R&B-numeroita ja Glasgowssa tehtyjä Humble Pien livenauhoituksia. Billboardin listalla Eat It saavutti sijan 13. Vuonna 1974 Pielta ilmestyi albumi Thunderbox ja seuraavana ennen yhtyeen hajoamista pitkäsoitto Street Rats. Ennen toimintansa loppumista Pie teki kiertueen Goodbye Pie. Loppuvuodesta 1979 Marriott ja Shirley elvyttivät Humble Pien kokoonpanolla, jonka täydensivät Jeff Beck Groupissa solistina ja kitaristina vaikuttanut Bobby Tench sekä New Yorkista kotoisin ollut basisti Anthony "Sooty" Jones. Marriottin ja Shirleyn kirjoittama tuore kappale Fool for a Pretty Face lähetettiin eri levy-yhtiöille, joista levytyssopimus solmittiin Atlantic Recordsin alamerkin Atcon kanssa. Britanniassa yhtyeen materiaalin julkaisusta vastasi Small Facesin managerina toimineen Don Ardenin omistama Jet Records. Vuonna 1980 ilmestynyt albumi On to Victory saavutti Billboardin listalla sijan 60. ja single Fool for a Pretty Face ylsi kahdeksaa sijaa korkeammalle. Humble Pie konsertoi Yhdysvalloissa osana Rock N' Roll Marathon Billiä Ted Nugentin ja Aerosmithin kanssa ja vuonna 1981 yhtyeeltä ilmestyi albumi Go for the Throat. Alun perin se levytettiin raakasoundisena rhythm and blues-albumina, mutta levy-yhtiön vaatimuksesta lopputulos oli erilainen. Huhtikuussa 1981 Go for the Throat -kiertueen alkuvaiheessa Marriott loukkasi kätensä hotellihuoneen oveen. Samaisen vuoden heinäkuussa kaikki loput konsertit peruuntuivat Marriottin sairastelun vuoksi. Pian tämän jälkeen kyseinen line-up lopetti kokonaan toimintansa sopimusteknisistä syistä. Vuonna 1982 Marriott palasi tien päälle kokoonpanolla, jossa olivat mukana basisti/kosketinsoittaja John Leverton, aikaisemmin Steppenwolfissa vaikuttanut kosketinsoittaja Goldy Mc John ja Chicagossa syntynyt rumpali Fallon Williams III. Yhtyeen originaalinimi oli The Official Receivers, Mc Johnin lähdettyä nimeksi vaihtui The Three Trojans, tai The Pie, mutta loppujen lopuksi promoottorit mainostivat mainittua kokoonpanoa Humble Pien nimellä. Mc Johnin lähdettyä jäljelle jäänyt trio konsertoi Australiassa lokakuussa 1982 Small Facesin nimellä. Tammikuussa 1983 Leverton joutui palaamaan Britanniaan. Marriott asettui asumaan Atlantan, Georgian alueelle, mistä hänen toinen vaimonsa Pamela Stephens oli kotoisin ja jatkoi keikkailua clubeissa Humble Pien nimellä. The Brains-yhtyeen Keith Christopher siirtyi basistiksi ja Tennesseestä kotoisin ollut nuori kitaristi Johnny Johnson täydensi yhtyeen kokoonpanon. Capricorn Recordsin kanssa suunnitellun diilin epäonnistuttua mainittu line-up siirtyi Pyramid Eye -studioille Chattanoogaan, Tennesseehen ja nauhoitti kolme kappaletta, joita kaavailtiin albumille, joka ei loppujen lopuksi toteutunut. Phil Dixin korvattua Johnsonin tarkoituksena oli nauhoittaa demoja Yesiä ja ELP:tä tuottaneen Eddy Offordin kanssa hänen studioillaan Atlantassa kokoonpanolla, jossa uutena kitaristina esittäytyi Georgia Satellitesin Rick Richards. Hän ja Keith Christopher ehtivät kuitenkin jättää yhtyeen ennen nauhoitusten alkamista. Mainitut nauhoitukset viimeisteltiin kokoonpanolla, jossa rumpalina oli Fallon ja basistina Babe Ruth-yhtyeen Dave Hewitt, mutta ne eivät saaneet osakseen levy-yhtiöiden kiinnostusta. Marriott hajotti yhtyeen ja palasi Britanniaan loppuvuodesta 1983.
Jerry Shirleyllä oli oikeudet Humble Pien nimeen vuonna 1988 ja hän kasasi yhtyeen uudelleen uusien muusikoiden kanssa. Shirley oli yhtyeen ainoa originaalijäsen ja niinpä se käyttikin nimeä The New Humble Pie tai Humble Pie Featuring Jerry Shirley. Shirley työskenteli radiopersoonana Clevelandin CNCX:llä ja uusi keikkailun aloittanut kokoonpano pitikin Clevelandiä tukikohtanaan. Vokalisointinsa ohella kitarasta vastannut Charlie Huhn oli yhtyeen toinen pysyvä jäsen ja muita kokoonpanossa vaikuttaneita jäseniä olivat muun muassa paluun yhtyeeseen tehnyt Antohony "Sooty" Jones ja Wally Stocker. Jonesin korvasi kuitenkin pian vuonna 1989 itsenäisesti julkaistun singlen Still Rockin' tuotannosta vastannut Sean Beavan. Elokuussa 1989 uusi kokoonpano esiintyi Woodstock-festivaalin 20-vuotisvuosijuhlassa. Vuoteen 1990 mennessä Scott Allen oli ottanut Beavanin paikan basistina ja myöhemmin samana vuonna Clevelandista kotoisin ollut kitaristi Alan Greene ottanut Stockerin paikan. Vuosien 1992 ja 1996 välillä yhtyeessä basistina vaikutti Sam Nemon. Elokuussa 1999 Shirley loukkaantui vakavasti auto-onnettomuudessa ja myöhemmin hän palasi Britanniaan. Vuonna 1990 Marriott ja Frampton aloittivat jälleen musiikillisen yhteistyön. Kaksi Marriottin leadvokalisoimaa kappaletta; The Bigger They Come ja I Won't Let You Down ilmestyivät Framptonin kokoelma-albumilla Shine On:A Collection. Marriott menehtyi tulipalossa kotonaan Essexissä 20. huhtikuuta 1991. Sovitut esiintymiset täyttääkseen Charlie Huhn jatkoi vuonna 200 keikkailua Humble Pien nimellä ilman Shirleytä. Halloweenin Rick Craig ja The Outlawsin Ean Evans vaihtelivat basisteina ja Kent "Bubba" Gascoyne ja Jamie Darnell rumpaleina. Mainittuna vuonna Michiganistä ollut kitaristi Patrick Thomas otti kitaristina Craigin paikan. Kun kiertuevelvoitteet oli saatu päätökseen, yhtye hajosi ja Huhn liittyi Foghatiin. Palattuaan Britanniaan Shirley kasasi Humble Pien uudelleen vuonna 2001 kokoonpanolla, jossa olivat mukana originaalibasisti Greg Ridley, kitaristi Bobby Tench ja aikaisemmin Bad Companyssa soittanut rytmikitaristi Dave Colwell. Vuonna 2002 Sanctuary Records julkaisi Humble Pielta uutta tuotantoa sisältäneen albumin Back on Track, jonka nauhoituksiin ottivat lisäksi osaa kosketinsoittajat Zoot Money ja Victor Martin. Kiertue Britanniassa ja Saksassa Company of Snakesin ja uuden kosketinsoittajan Dean Reesin kanssa seurasi. Loppuvuodesta 2002 Greg Ridley sairastui ja yhtye lopetti toimintansa. Vuonna 2001 järjesttyyn Marriottin kuoleman kymmenvuotismuistokonserttiin ottivat osaa Humble Pien originaalijäsenet Frampton, Ridley ja Shirley. Bobby Tench johti Zak Starkeyn, Rabbit Bundrickin ja Rick Willsin muodostamaa housebandia. Vuonna 2005 Chrome Dreams julkaisi konsertin dvd:nä nimellä The Steve Marriott Astoria Memorial Concert 2001 ja vuonna 2006 albumina One More for the Ol' Tosser. Ridley menehtyi 19. marraskuuta 2003 keuhkokuumeen jälkeisiin komplikaatioihin 56-vuotiaana Alicantessa, Espanjassa. Vuonna 2018 Jerry Shirleyllä oli edelleen oikeudet Humble Pien nimeen. Niinpä hän muodosti yhtyeen uuden kokoonpanon, johon ei itse kuulunut, mutta jota hän ohjasi. Yhtyeen johtajaksi Shirley valitsi soolokitaristi Dave "Bucket" Colwellin, joka oli ollut mukana Pien vuoden 2002 albumilla Back on Track. Solistina oli Savoy Brownista ja Cactuksesta tuttu Jimmy Kunes. Uuden kokoonpanon täydensivät rytmikitaristi James "Roto" Rotondi, basisti David C. Gross ja rumpali Bobby Marks. Yhtyeen 15 konsertista koostunut kiertue alkoi elokuun viimeisenä 2018 Riverheadista, New Yorkista. Humble Pie-kataloogin lisäksi kyseinen line-up esitti covereita, kuten Bad Companyn Can't Get Enough ja Freen All Right Now.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti