Lauantain pitkä:Eräs kaikkien aikojen valkoisista blueskitaristeista

23. helmikuuta 1944 syntynyt ja 16. heinäkuuta 2014 menehtynyt, taiteilijanimellään Johnny Winter tunnettu John Dawson Winter III oli yhdysvaltalainen muusikko, laulaja-lauluntekijä, multi-instrumentalisti ja tuottaja. Hänet muistetaan ensisijaisesti energisistä live-esiintymisistään ja 60-luvun lopussa ja seuraavalla vuosikymmenellä julkaisemistaan bluesrockalbumeista. Lisäksi Winter tuotti 70-luvun lopussa kolme Grammyn voittanutta albumia blueslaulaja- ja kitaristi Muddy Watersille. Lopetettuaan yhteistyönsä Watersin kanssa Winter levytti useita Grammy-ehdokkuuden saavuttaneita bluesalbumeita. Vuonna 1988 hän pääsi Blues Foundation Hall of Fameen ja vuonna 2003 Winter sijoittui sijalle 63. Rolling Stonen sadan kaikkien aikojen parhaan kitaristin listalla. Beaumontissa, Teksasissa syntynyt Johnny ja hänen reilut kaksi vuotta nuorempi veljensä Edgar päätyivät vanhempiensa myötä musiikillisten harrastusten pariin jo nuorina. Johnnyn ollessa kymmenvuotias veljekset esiintyivät paikallisessa lastenohjelmassa Johnnyn soittaessa ukulelea. Johnnyn levytysura alkoi viisitoistavuotiaana hänen yhtyeensä Johnny and the Jammersin julkaistessa singlen School Day Blues houstonilaisella levy-yhtiöllä. Samoihin aikoihin Johnnylle tarjoutui tilaisuus todentaa Muddy Watersin, B. B. Kingin ja Bobby Blandin kaltaisten bluesin klassikoiden konsertteja. Beaumontin alueella Johnny esiintyi joskus Roy Head and the Traitsin kanssa. Vuonna 1967 hän levytti The Traitsin kanssa Universal Recordsin julkaisemana singlen Tramp/Parchman Farm. Seuraavana vuonna austinilainen Sonobeat Records julkaisi Winterin esikoisalbumin The Progressive Blues Experiment. Winter oli jamitellut Mike Bloomfieldin kanssa Chicagossa ja Winterin suuri tilaisuus koitti joulukuussa 1968 Bloomfieldin kutsuessa hänet esittämään biisin New Yorkin Fillmore Eastissa Bloomfieldin Al Kooperin kanssa pitämässä konsertissa. Columbia Records oli julkaissut Bloomfieldin ja Kooperin top teniin nousseen albumin Super Session. Levy-yhtiön henkilökuntaa oli paikalla ja Winter esitti B. B. Kingin kappaleen It's My Own Fault suurten aplodien kera. Muutamaa päivää myöhemmin hänet sainattiin Columbia Recordsin artistiksi aikakauden kovinta summaa, eli 600, 000 dollaria vastaan. Winterin nimikkoalbumi, joka oli samalla hänen Columbia-debyyttinsä, nauhoitettiin ja julkaistiin vuoden 1969 aikana. Edeltäjänsä tavoin sillä Winteriä säestivät basisti Tommy Shannon ja rumpali Uncle John Turner. Willie Dixonia kuultiin pystybasistina ja Big Walter Hortonia huuliharpistina edellisen käsialaa olleessa kappaleessa Mean Mistreater. Koskettimista ja saksofonista albumilla vastasi Edgar Winter. Albumi sisälsi muutamia standardeiksi muodostuneita kappaleita, eli Sonny Boy Williamsonin Good Morning Little Schoolgirlin, B. B. Kingin Be Careful with a Foolin ja Winterin omaa tuotantoa edustavan akustisen bluesin Dallas. Albumin menestyksen myötä Imperial Records poimi The Progressive Blues Experimentin laajempaan julkaisuun. Samana vuonna Winterin johtama trio esiintyi useilla rockfestivaaleilla Woodstock mukaan lukien. Veli Edgarista tuli yhtyeen täysaikainen jäsen ja vuoden 1969 aikana ehdittiin Nashvillessa äänittää kakkosalbumi Second Winter. Vaikka kyseessä on tupla, se sisältää ainoastaan kolme levypuoliskoa musiikkia. Albumin kappaleista uusiksi standardeiksi Winterin ohjelmistoon muodostuivat Chuck Berry-klassikko Johnny B Goode ja Bob Dylanin vastaavan statuksen saavuttanut Highway 61 Revisited. Näihin aikoihin Johnnylla oli lyhytaikainen suhde Janis Joplinin kanssa ja hän vieraili kitaristina ja solistina Joplinin New Yorkin Madison Square Gardenissa pitämässä konsertissa. Vastoin yleistä legendaa Winter on kieltänyt esiintyneensä New Yorkin Scene-clubilla vuonna 1968 taltioidulla Jimi Hendrixin bootlegilla Woke up this Morning and Found Myself Dead, jolla Jim Morrison sitä vastoin oli mukana. Vuonna 1969 ilmestyi ensimmäinen niistä useista epävirallisista albumeista, joka sisältää Winterin ennen Columbia Recordsin artistiksi siirtymistä levyttämiä singlejä. Monien niiden tuottajana 14. elokuuta 2003 66-vuotiaana menehtynyt Roy Ames. Hänen masteräänitystensä omistusoikeudet ovat jääneet epäselviksi, mutta Winter ei muistellut Amesia hyvällä.

Vuonna 1970 Edgar Winterin julkaistua sooloalbuminsa Entrance ja perustettua yhtyeen Edgar Winter's White Trash Johnnyn originaali yhtye hajosi. Hänen uuteen kokoonpanoonsa liittyivät aikaisemmin The McCoysissa vaikuttaneet kitaristi Rick Derringer, basisti Randy Jo Hobbs ja rumpali Randy Z, joka oli Derringerin veli. Yhtyeen originaalinimeksi suunniteltiin Johnny Winter & McCoysia, mutta se lyheni muotoon Johnny Winter And, joka oli myös yhtyeen esikoisalbumin nimi. Se sisälsi muun muassa Derringerin kappaleen Rock N' Roll, Hootchie Koo ja merkitsi Winterille siirtymistä rockorientoituneempaan soundiin. Johnny Winter Andin aloittaessa keikkailun Randy Z:n paikan rumpalina otti Bobby Caldwell. Sekä uusia rockkappaleita että Johnnyn blueskappaleita kuultiin konserttitaltioinnilla Johnny Winter And Live. Se sisälsi myös uuden näkemyksen B. B. Kingin It's My Own Faultista, kappaleesta, jonka versio oli herättänyt Columbia Recordsin huomion. Johnny Winter And -aikoihin Johnny kärsi heroiiniaddiktiosta. Puhdistauduttuaan hän palasi vuonna 1973 blues- ja hardrockia yhdistäneellä albumilla Still Alive and Well, jonka nimikappale on Rick Derringerin käsialaa. New Yorkin Naussau Coliseumilla pidetyssä paluukonsertissa Winteriä säesti And -kokoonpano Derringeriä ja Caldwelliä lukuun ottamatta. Vuonna 1974 ilmestyneet albumit Saints & Sinners ja John Dawson Winter III jatkoivat edeltäjäänsä viitoittamaa musiikillista ilmaisua. Seuraavana vuonna Johnny palasi Louisianaan ja tuotti southern rock -yhtye Thunderheadin albumin. Kyseisessä yhtyeessä vaikuttaneet Pat Rush ja Bobby "T" Torello soittivat myöhemmin Winterin yhtyeessä. Vuonna 1976 ilmestynyt Winterin toinen konserttitaltiointi Captured Live! sisälsi muun muassa pitkän ja vakuuttavan näkemyksen Dylanin Highway 61 Revisitedista. Livekeikoillaan Winter kertoi usein tarinaa siitä, kuinka hän lapsena toivoi pääsevänsä soittamaan Muddy Watersin kanssa. Tilaisuus tarjoutui vuonna 1974, jolloin bluesin eri sukupolvia edustaneet artistit saapuivat kunnioittamaan bluesin Chicagoon tuonutta Watersia. Toteutunut konsertti esitteli monia bluesin klassikoita ja oli alku arvostetulle tv-sarjalle Soundstage. Sen kyseinen jakso oli nimeltään Blues Summit in Chicago. Kun Watersin pitkäaikainen levy-yhtiö Chess Records lopetti toimintansa vuonna 1977 Winter kutsui hänet levyttämään albumin Hard Again Winterin managerin perustamalle ja Columbian jakelemalle Blue Sky Recordsille. Winter oli albumilla sekä kitaristina että tuottajana ja Watersin kanssa pitkään työskennellyt James Cotton huuliharpistina. Winter tuotti Watersille vielä studioalbumit I'm Ready ja King Bee sekä menestyksekkään konserttitaltioinnin Muddy "Missisippi" Waters-Live. Niistä ensin mainitulla huuliharpistina kuultiin Big Walter Hortonia. Yhteistyö tuotti Watersille kolme Grammya. Winter vastaanotti itse yhden vuonna 1977 ilmestyneestä albumistaan Nothing But the Blues, jonka taustamuusikkoina kuultiin Watersin yhtyeen jäseniä. Teoksen Deep Blues kirjoittaneelle Robert Palmerille Waters kertoi Winterin tehneen suuren työn tuottaessaan uudestaan hänen 50-luvun Chess-levytystensä soundin ja ilmapiirin. Blue Sky Recordsin jätettyään Winter levytti bluesorientoituneita albumeita eri levy-yhtiöille, kuten Alligatorille, Virginille ja Point Blankille. Vuodesta 2007 alkaen useita Winterin livelevyjä ilmestyi sarjassa Live Bootleg Series. Ne kaikki sekä livedvd nousivat kymmenen suosituimman joukkoon Billboardin blueslistalla. Vuonna 2009 ilmestynyt albumi The Woodstock Experience sisältää uusioversiot kahdeksasta kappaleesta, jotka Winter oli esittänyt vuoden 1969 festivaalilla. Kahta vuotta myöhemmin ilmestynyt Roots on Megaforce sisälsi näkemykset 11 blues- ja rockklassikosta ja albumilla vierailivat esimerkiksi Warren Haynes ja Derek Trucks. Winterin viimeiseksi albumiksi jäi toinen syyskuuta 2014 ilmestynyt Step Back, jolla vierailivat esimerkiksi Joe Bonamassa, Eric Clapton, Billy Gibbons, Leslie West, Brian Setzer ja Joe Perry. Vuonna 2015 Winter ja Paul Nelson voittivat kyseisellä albumilla parhaan bluesalbumin Grammyn. Winter jatkoi konsertointiaan esiintyen useilla festivaaleilla Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Hän oli myös mukana The Allman Brothers Bandin 40-vuotisjuhlakonsertissa New Yorkin Beacon Theatressa. Vuosina 2007 ja 2010 Winter oli mukana Eric Claptonin Guitar Festivaaleilla. Viimeisen keikkansa Winter soitti kaksi päivää ennen kuolemaansa Ranskassa Cathors Blues Festivaalilla 14. heinäkuuta 2016 70 vuoden ikäisenä. Hän menehtyi Sveitsissä lähellä Zurichiä. Winterin virallista kuolinsyytä ei julkistettu, mutta tuottaja Paul Nelsonin mukaan Winter menehtyi keuhkokuumeeseen yhdistyneeseen emphysemaan. Winterin kuoleman jälkeen Rolling Stoneen kirjoittaneen David Marchesen mukaan Winter oli yksi ensimmäisistä bluesrockkitaran virtuooseista. Hän julkaisi sarjan menestysalbumeita ja tuli areenaluokan artistiksi. Winter teki elämästään ikonisen soittamalla bluesia.