Lauantain pitkä:Bluespianismin klassikko

Eri lähdeviitteiden mukaan 21. maaliskuuta 1924 tai 1930 syntynyt ja 24. huhtikuuta 1970 edesmennyt Otis Spann oli yhdysvaltalainen bluesmuusikko, jota monet pitävät keskeisimpänä sodanjälkeisenä pianistina Chicago Bluesin osalta. Useat lähteet pitävät Spannin synnyinkaupunkina Jacksonia Missisipissä vuonna 1930, mutta Bob Eaglen ja Eric LeBlancin tutkimusten mukaan hänen syntymäpaikkansa oli Belzonissa Missisipissä kuusi vuotta aikaisemmin. Spannin isä oli pianisti Friday Ford ja äitinsä Josephine Erby oli Bessie Smithin ja Memphis Minnien kanssa työskennellyt kitaristi. Otis oli yksi perheen seitsemästä lapsesta ja hän aloitti pianonsoiton seitsemänvuotiaana. Hänen opettajiinsa lukeutui esimerkiksi Brother Montgomery. 14-vuotiaana Otis soitti eri yhtyeissä Jacksonin alueella. Hän muutti Chicagoon vuonna 1946, ja siellä Big Maceo Merriweather toimi Otisin mentorina. Spann esiintyi sekä sooloartistina että kitaristi Morris Pejoen kanssa. Spann tuli tunnetuksi erottuvasta pianonsoittotyylistään. Loppuvuodesta 1952 hän korvasi Merriweatherin Muddy Watersin yhtyeen pianistina. Ensimmäisen levytyksensä yhtyeen jäsenenä Otis teki syyskuussa 1953. Spann jatkoi levytyksiä sekä sooloartistina että sessiomuusikkona esimerkiksi Bo Diddleylle ja Howlin Wolfille. Hänen yhteistyönsä Muddy Watersin kanssa jatkui vuoteen 1968 saakka. Spannin Chess Recordsille tekemiin levytyksiin lukeutuu muun muassa vuoden 1954 single It Must Have Been the Devil/Five Spot, jolla kitaristeina vaikuttivat BB King ja Jody Williams. Spann soitti myös joillakin Chuck Berryn varhaisilla levytyksillä, joista tunnetuin on You Can't Catch Men studioversio. Spannin elokuussa 1960 New Yorkissa kitaristi Robert Lockwoodin ja solisti St. Louis Jimmyn kanssa tekemät levytykset julkaistiin albumeilla Otis Spann is the Blues ja Walking the Blues. Muddy Watersin ja Eric Claptonin kanssa Spann teki levytyksiä Deccalle ja James Cottonin kanssa hän levytti Prestigelle vuonna 1964. Spannin vuoden 1966 pitkäsoiton The Blues is Where It's At levytykseen osallistuivat George "Harmonica" Smith, Sammy Lawhorn ja Muddy Waters. 60-luvun lopussa Spann teki yhteislevytyksiä Buddy Guyn, Big Mama Thortonin ja Fleetwood Macin kanssa. Vuonna 2012 Silkcity Records julkaisi postuumisti albumin Someday, joka sisälsi blueskitaristi Son Lewisin tuottamia live- ja studioäänityksiä vuodelta 1967. Spannin live-esiintymisiä on tallennettu dvd:lle vuoden 1960 Newportin Jazz-festivaalin, vuoden 1963 The American Folk Music Festivalin, vuoden 1966 Blues Mastersin ja vuoden 1968 Copenhagen Jazz festivaalin osalta. Spann menehtyi maksasyöpään Chicagossa vuonna 1970. Hänen Burr Oakissa, Illinoisissa sijaitseva hautansa oli merkitsemätön lähes 30 vuoden ajan. Lopulta Killer Blues Headstone Projectin johtohahmo Steve Salter lähestyi asian tiimoilta Blues Revue -lehteä ja mainitsi bluespianistisuuruuden lepäävän merkitsemättömässä haudassa. Bluesentusiastit ympäri maailmaa lähettivät lahjoituksia hautakiven ostamista varten. Se paljastettiin kuudes kesäkuuta 1999 yksityisseremoniassa. Spann pääsi vuonna 1980 postuumisti The Blues Hall of Fameen.