Lauantain pitkä:80-luvun loppupuolelta levyttänyt merkittävä laulaja/lauluntekijä

30. maaliskuuta 1964 syntynyt Tracy Chapman on yhdysvaltalainen laulaja-lauluntekijä, joka muistetaan erityisesti singlehiteistään Fast Car, Give Me One Reason, Talking 'Bout a Revolution, Baby Can I Hold You, Crossroads ja Telling Stories. Uransa aikana hänen levynsä ovat myyneet moninkertaisesti platinaa ja Chapman on saavuttanut myös neljä Grammya. Bob Krasnow kiinnitti Chapmanin Elektra Recordsin artistiksi vuonna 1987. Vuotta myöhemmin ilmestyneestä ja Chapmanin nimeä kantaneesta esikoisalbumista muodostui maailmanlaajuinen menestyslevy. Sen tiimoilta artisti oli ehdokkaana Grammyn saajaksi kuudessa kategoriassa, joista hän voitti kolme, näiden joukossa mm. parhaan uuden artistin Grammy. Chapmanin kakkosalbumi Crossroads ilmestyi jo seuraavana vuonna. Hänen diskografiansa sisältää vielä kuusi muuta studioalbumia. Niistä menestynein on moninkertaisesti platinaa myynyt ja 90-luvun puolivälissä ilmestynyt neljäs pitkäsoitto New Beginning. Sen singlekappaleesta Give Me One Reason Chapman voitti neljännen Grammynsa parhaasta rockkappaleesta. Hänen tuorein albuminsa on vuonna 2008 ilmestynyt Our Bright Future. Clevelandissa, Ohiossa syntynyt Chapman oli äitinsä kasvattama. Tracyn kiinnostus musiikkiin tuli ilmi jo nuorella iällä ja hänen äitinsä osti ukulelen Tracyn ollessa ainoastaan kolmen ikäinen. Kitaransoiton ja omien kappaleidensa kirjoittamisen Chapman aloitti ollessaan kahdeksanvuotias. Hän valmistui Connecticutin Wooster Schoolista. Tuftsin yliopiston Chapman kävi pääaineenaan antropologia ja afrikkalaiset opinnot. Esiintymiset Chapman aloitti erilaisissa kahviloissa Cambridgessa. Ensimmäisen merkittävän keikkansa hän soitti Linda Tilleryn lämmittelijänä Bostonin Strand Theatressa kolmas toukokuuta 1985. Niinikään Tuftsissa opiskellut Brian Koppelman toi Chapmanin isänsä Charlesin tietoisuuteen. Tämä pyöritti SBK Publishing -levy-yhtiötä, jolle kiinnitti Chapmanin vuonna 1986. Chapmanin valmistuttua 1987 Koppelman auttoi häntä solmimaan sopimuksen Elektra Recordsin kanssa. Seuraavana vuonna ilmestynyt Chapmanin esikoisalbumi oli menestys sekä kriitikoiden että ostavan yleisön keskuudessa. Siltä poimittu single Fast Car saavutti Billboardin listalla kuudennen sijan elokuun lopussa 1988 Chapmanin esitettyä kappaleen Nelson Mandelan 70-vuotisjuhlissa. Vuonna 2010 Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla Fast Car saavutti sijan 167., joka oli kaikkein paras naisartistin sijoitus kyseisellä listalla. Chapmanin debyytin muut singleformaatissa julkaistut kappaleet, Talking 'Bout a Revolution ja Baby Can I Hold You, saavuttivat sijat 75. ja 48. Myöhemmin samaisena vuonna Chapman oli yksi Amnesty International Human Rights Now -kiertueelle osallistuneista artisteista. Esimerkiksi REM:n tavoin Chapmanin liberaali politiikka saavutti voimakkaasti vastakaikua Yhdysvaltojen yliopistojen kampuksilla 80-luvun lopussa. Vuonna 1989 ilmestynyt Chapmanin kakkosalbumi Crossroads ei yltänyt esikoisen veroiseen menestykseen, mutta myi silti platinalevyksi. Vuonna 1992 ilmestyneen kolmannen albuminsa Matters of the Heart ilmestymisen aikoihin Chapman esiintyi suhteellisen pienelle, mutta sitäkin omistautuneemmalle yleisölle. Vuonna 1995 ilmestynyt Chapmanin neljäs pitkäsoitto New Beginning myi yli kolme miljoonaa kappaletta ja siltä poimittu single Give Me One Reason on kolmossijansa ansiosta artistin suurin singlemenestys. Chapmanin viides albumi oli vuonna 2000 julkaistu Telling Stories. Sen nimikappale saavutti runsasta radiosoittoa yhdysvaltalaisilla radioasemilla. Kahta vuotta myöhemmin ilmestyneen albuminsa Let It Rain tiimoilta Chapman konsertoi sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa. Vuonna 2005 ilmestynyttä seitsemättä albumiaan Where You Live Chapman promosi kiertueella, joka kiersi Yhdysvaltojen suurimmissa kaupungeissa kyseisen vuoden lokakuussa ja Euroopassa loppuosan vuotta. Kiertue jatkui seuraavan vuoden puolella ja kesän 2006 aikana Chapman konsertoi Saksassa, Italiassa, Ranskassa, Ruotsissa, Suomessa, Norjassa, Britanniassa, Venäjällä ja niin edelleen. Viides kesäkuuta 2006 Chapman esiintyi New Yorkin Lincoln Centerin viidennessä jazz-gaalassa ja seuraavana vuonna teknologiasuunnittelun konferenssissa Montereyssa, Kaliforniassa. Yhdysvaltojen konservatorioteatteri tilasi Chapmanilta musiikin versioonsa Athol Fugardin Blood Knotista, näytelmästä, joka käsitteli apartheidia Etelä-Afrikassa. Se sai ensi-iltansa alkuvuodesta 2008. Samana vuonna Atlantic Records julkaisi Chapmanin kahdeksannen albumin Our Bright Future. Sen tiimoilta artisti teki 26 soolokeikasta koostuneen kiertueen Euroopassa. Kesällä 2009 hän palasi Eurooppaan tällä kertaa yhtyeensä kanssa ja soitti valikoituja keikkoja myös Yhdysvalloissa. Chapmanin taustayhtyeen muodostivat kitaristi Joe Gore, kosketinsoittaja Patrick Warren ja perkussionisti Dawn Richardson. Huhtikuussa 2015 Chapman versioi Ben E Kingin klassikon Stand by Me eräässä Late Night with Conan O Brien -ohjelman viimeisistä jaksoista. Coverista tuli hitti ja sen tiimoilta tehtiin runsaasti lehtiartikkeleita esimerkiksi Billboardille ja Washington Postiin. 20. marraskuuta 2015 Chapman julkaisi ensimmäisen ja 18 kappaleesta koostuneen Greatest Hits -kokoelmansa. Se sisälsi myös Stand by Men liveversion ja kyseessä oli Chapmanin ensimmäinen maailmanlaajuisesti julkaistu kokoelma-albumi.