Keskiviikon klassikko:Pistolsin ainoa ja sitäkin merkittävämpi pitkäsoitto

Sex Pistols:Never Mind the Bollocks Here's The Sex Pistols

28. lokakuuta 1977 Virgin Recordsin julkaisemana ilmestynyt Never Mind the Bollocks, Here's the Sex Pistols on Sex Pistolsin ainoaksi jäänyt studioalbumi. Sen ilmestymisen aikaan yhtye oli jo saanut potkut kahdesta levy-yhtiöstä ja myös sen livekeikkoja oli boikotoitu suuressa osassa Britanniaa. Maaliskuussa 1977 yhtye aloitti äänitykset Wessex Sound -studioilla tuottaja Chris Thomasin ja insinööri Bill Pricen kanssa. Uusi basisti Sid Vicious soitti rajallisten taitojensa vuoksi pitkäsoiton kappaleista ainoastaan raidalla Bodies. Yhtyeen originaalia nelikielisen taitajaa Glen Matlockia pyydettiin soittamaan albumilla. Hän olisi suostunut, jos olisi vastaanottanut palkkionsa ennakkoon. Näin ei kuitenkaan tapahtunut ja niinpä basson varteen päätyi kitaristi Steve Jones. Wessexillä nauhoitetut neljä kappaletta olivat todennäköisesti God Save The Queen, Pretty Vacant, EMI sekä Did You No Wrong. Niistä kaksi ensin mainittua saivat Wessexillä vietettyjen kahden päivän aikana osakseen myös Johnny Rottenin vokaaliosuudet sekä lopullisen miksauksen. Kyseisten äänityssessioiden tuloksena Thomas ja Price alkoivat työskennellä Pistolsin täyspitkän albumin parissa. Manageri Malcolm McLaren kehotti yhtyettä jatkamaan äänityksiä, vaikka Pistols sai fudut A&M-levy-yhtiöltä. Lopulta Virgin Records kiinnitti yhtyeen talliinsa 18. toukokuuta 1977. God Save the Queen julkaistiin singlenä kahta viikkoa myöhemmin. Äänitykset pitkäsoittoa varten Thomasin ja Pricen kanssa jatkuivat 18. kesäkuuta. Tuolloin nauhoitettiin Holidays in the Sun, joka oli ensimmäinen kappale, jonka yhtye oli kirjoittanut ilman Matlcockia. Lopulta albumille päätyivät myös kaikki aikaisemmin julkaistut singlet. Yhtään coveria ei kuitenkaan ollut mukana ja viimeisenä Wessexissä nauhoitettu kappale oli elokuussa kyseisenä vuotena taltioitu Bodies. Vuonna 1985 New Musical Expressin kirjoittajat äänestivät Never Mind the Bollocksin kaikkien aikojen 13 parhaaksi albumiksi. Kahta vuotta myöhemmin Rolling Stone listasi sen toiseksi parhaaksi albumiksi viimeisimmän 20 vuoden ajalta heti Beatlesin Sergeant Pepperin jälkeen. Vuonna 1996 Virgin julkaisi Never Mind the Bollocksista tuplacd:n Spunk-bootlegin kanssa. Lokakuussa 2007 vuorossa oli 30-vuotisjuhlapainos 180 gramman vinyylinä ja vuonna 2012 julkaistiin neljän cd:n boxi, joka sisälsi remasteroidun albumin lisäksi sinkkujen b-puolet, outtakeseja, demoja, kaksi vuoden 1977 livekonserttia ja neljännellä levyllään dvd:n livenä ja studiossa taltioiduista videobiiseistä.

Tiistain tukeva:Uriah Heepin kenties kirkkain klassikkoalbumi

Uriah Heep:Demons and Wizards

19. toukokuuta 1972 Britanniassa Bronze Recordsin ja Yhdysvalloissa Mercury Recordsin julkaisemana ilmestynyt Demons and Wizards on Uriah Heepin neljäs studioalbumi, jota on pidetty jopa yhtyeen tuotannon kaikkien aikojen laadukkaimpana työnä. Kyseessä oli myös Heepin lopullinen läpimurtolevy, jota on maailmanlaajuisesti myyty yli kolme miljoonaa kappaletta. Demons and Wizardsin kansikuva on Roger Deanin käsialaa. Sisäkansi sisältää kuvat yhtyeen jäsenistä sekä kosketinsoittajan ja yhtyeen keskeisimmän biisintekijän Ken Hensleyn käsialaa olevat kansitekstit. Liitteenä ovat pitkäsoiton kappaleiden lyriikat. Singleformaatissa Demons and Wizardsilta julkaistiin Britannian ja Yhdysvaltojen lisäksi myös monissa muissa maissa The Wizard sekä Easy Livin’. Niistä viimeksi mainittu saavutti Yhdysvalloissa 39. sijan ollen Heepin ainoa singlemenestys Atlantin toisella puolella. Suoranainen megahitti Easy Livin’:istä muodostui Alankomaissa ja Saksassa, maissa, joista oli muodostumassa Heepille keskeisiä markkina-alueita. Australiassa Easy Livin’ joutui singlenä tyytymään sijaan 75. Aikaisemmin Keef Hartley Bandissa vaikuttanut Uudesta Seelannista kotoisin ollut basisti Gary Thain liittyi Heepin kokoonpanoon kesken yhtyeen sillä erää viimeisintä Yhdysvaltain-kiertuetta. Rytmiryhmän täydensi aikaisemmin Ken Hensleyn kanssa The Goodsissa sekä yhtyeessä Toe Fat musisoinut rumpali Lee Kerslake. Legendaarinen Uriah Heepin kokoonpano oli syntynyt ja elämäkerturi K. Blowsin mukaan kaikki palaset loksahtivat oikeille paikoilleen. Heepin uudelleen löytyneen kemian tuloksena syntynyt pitkäsoitto Demons and Wizards nousi yhtyeen kotimaassa sijalle 20. ja tavoitti myös Yhdysvalloissa 23. sijan. Suomessa albumi nousi listakärkeen heti ilmestyttyään toukokuussa 1972 ja piti sijoituksena kolmen ja puolen kuukauden ajan.

Vaikka Demons and Wizards viittasi nimensä ja Roger Deanin kansitaiteen osalta keskiaikaiseen fantasiaan, mainitsi Ken Hensley pitkäsoiton kansiteksteissä albumin olevan ainoastaan kokoelma kappaleita, joiden nauhoittamisesta yhtye oli pitänyt. Hensleyn mukaan yhtye oli noihin aikoihin hyvin keskittynyt ja sitoutunut. Sen jäsenet olivat valmiita tekemään samat uhraukset saavuttaakseen haluamansa. Kyseessä oli kyseisen Uriah Heepin kokoonpanon debyyttialbumi ja runsaasti energiaa ja innostuneisuutta luoneiden yhtyeen jäsenten välillä oli eräänlaista magiikkaa. Demons and Wizardsin kohottavat Heepin huipputyöksi mainittua albumia yhtyeen diskografiassa edeltävän Look at Yourselfin tavoin niin monet kriitikot kuin yhtyeen diggarit. Jopa Heepin debyyttipitkäsoiton Very ’eavy Very ’umble teilannut Rolling Stone oli muuttanut mielipiteensä yhtyeen musiikista. Mike Saunders ylisti erityisesti Demons and Wizardsin ykköspuolta ja mainitsi Heepistä olevan kehittymässä ensimmäisen luokan moderni rockyhtye. Hittisinglejen lisäksi pitkäsoiton a-puolella on tarjottavanaan kaksi kekseliästä ja inspiroitunutta rockraitaa, eli kappaleet Traveller in Time ja Poet’s Justice, joista ensin mainitusta vastaavat kitaristi Mick Box, solisti David Byron ja Lee Kerslake ja jälkimmäisestä Box, Hensley sekä Kerslake. Täysin Hensleyn käsialaa oleva, upean melodinen Circle of Hands lukeutuu Heepin tuotannon hivenen unohdetumpiin klassikoihin ja myös Mick Box tekee kappaleessa upeaa työtä kitaroineen. Kakkospuolen ainoa hienoinen täyteraita on Boxin, Byronin ja Kerslaken yhteistyötä edustava All of My Life. Kosketinsoitinvetoinen ja tiivistunnelmainen Rainbow Demon sekä medleyn muodostavat akustisvoittoinen kaunokki Paradise sekä rivakampi The Spell ovat kaikki Hensleyn käsialaa. Niistä kahdessa viimeksi mainitussa Hensley myös jakoi leadvokaaliosuudet Byronin kanssa. Uriah Heepin tuotannon kenties kirkkaimmasta klassikkoalbumista on julkaistu kaksi lisämateriaalia sisältävää cd-versiota. Vuonna 1995 pitkäsoitosta julkaistiin kolme bonusraitaa sisältävä versio. Vuonna 2003 oli vuorossa viisi extrakappaletta sisältävä versio. Ensimmäisen remasteroidun cd- version ja Deluxe Editionin bonuskappaleissa on kaksi samaa, eli lähes Heepin ydintuotantoon lukeutuva Why sekä demoversio kappaleesta Home Again to You, mutta myös niiden tapauksissa kyseessä ovat eri versiot.

Maanantain mainio:Erään kaikkien aikojen brittiyhtyeen vitaalinen konserttitaltiointi

Humble Pie:Live at Winterland

San Franciscon Winterlandissa kuudes toukokuuta 1973 taltioitu Humble Pien Live at Winterland oli alun perin yksi ensimmäisistä King Biscuit Flower Hour – radiokonserttisarjaa varten nauhoitetuista konserteista. Tuolloin Humble Pie keikkaili viimeisintä pitkäsoittoaan, tupla-albumia Eat It mainostaen. Live at Winterland vangitsee Humble Pien lähes yhtyeen luovuuden huippukohdassa ja täydentää upeasti varhaisempaa konserttitaltiointia, vuonna 1971 ilmestynyttä tupla-albumia Performance:Rocking the Fillmore. Tuoreimmalta pitkäsoitolta Eat It Winterlandin  konsertissa ovat mukana rivakka avaus Up Our Sleeve sekä sielukas bluestulkinta Ray Charlesin I Believe to My Soulista. Myös Eat Itiä edeltäneen ja suureksi menestykseksi osoittautuneen pitkäsoiton Smokin’ osuus on konsertissa suhteellisen runsas.  Kyseisen pitkäsoiton kappaleista livetulkintoina kuullaan Eddie Cochran – klassikko C’mon Everybody, sulavasti svengaava näkemys Road Runnerista, singlemenestys Thirty Days in the Hole sekä erinomaisesti rullaava studioalbumin avaava, mutta Winterlandin konsertin päättävä Hot N’ Nasty. Kyseisessä konsertissa kuullaan myös kolme Rockin’ the Fillmorella mukana olevaa kappaletta; rivakka näkemys Ida Coxin 4 Day Creepistä, tunteikas luenta Ray Charlesin Hallelujah I Love Her Sosta sekä Asford and Simpsonin I Don’t Need No Doctor, joka tiukkuudessaan lukeutui Humble Pien keskeisimpään keikkaohjelmistoon. Winterlandin konsertissa kuultavat näkemykset eroavat kuitenkin keskeisesti Fillmoren vastaavista Peter Framptonin tilalle tulleen kitaristin Dave ”Clem” Clempsonin työskentelyn ansiosta.   Winterlandin ohjelmistossa ainoastaan näkemys Rolling Stonesin Honky Tonk Womenistä jää jonkinasteisen kuriositeetin asemaan. Huomionarvoista Winterlandin setissä on covermateriaalin huomattava osuus. Humble Pien omaa tuotantoa edustavat nimittäin ainoastaan Up Our Sleeve, Thirty Days in the Hole sekä Hot N’ Nasty. Vuoteen 1973 mennessä Humble Pien musiikillisessa ilmaisussa etenkin niin hardrock, kuin soulvaikutteet olivat molemmat jo varsin keskeisessä asemassa. Jälkimmäisiä tarjolla oli erityisesti lauluyhtye The Blackberriesin  upeiden taustavokaalien ansiosta. Musiikillisesti Humble Pien voinee todeta löytäneen lopullisesti itsensä vuonna 1970 ilmestyneellä, kolmannella ja yhtyeen nimeä kantaneella pitkäsoitolla. Sitä edeltäneet albumit; raskassoundisempi As Safe as Yesterday Is ja akustisvoittoisempi Town & Country täydensivät upeasti yhtyeen musiikille tunnusomaisia elementtejä. Erityisesti vuosien 1969 ja 1973 välisellä tuotannollaan Humble Pie on lunastanut paikkansa eräänä keskeisimmistä brittiyhtyeistä. Kaikkien aikojen sielukkaimpiin saarivaltakunnan solisteihin lukeutuvan Steve Marriottin, joka olisi 30. tammikuuta 2017 viettänyt seitsenkymppisiään, edeltäneestä yhtyeestä The Small Facesistä poiketen Pie saavutti huomattavaa ja ansaitsemaansa menestystä myös Yhdysvalloissa.

Sunnuntain extra:Jazzrockin keskeisen tekijän ensimmäinen listaykkösalbumi

Chicago:V

Kesäkuussa 1972 ilmestynyt Chicago V on jazzrockin parissa uransa aloittaneen Chicago-yhtyeen neljäs studioalbumi. Kyseessä on lisäksi yhtyeen ensimmäinen yksittäinen studioalbumi, jota Chicagon diskografiassa oli edeltänyt kolme studiotuplaa sekä liveäänityksistä koostunut boxi. Vuonna 1971 ilmestyneen Chicago III :n jälkeen yhtye muutti tyyliään pitkälle sovitetuista teoksista yksittäisiin ytimekkäisiin kappaleisiin, joiden julkaisuformaattina olivat yksittäiset albumit. Chicago V:n sävellystyössä keskeiseksi osoittautui Robert Lammsin osuus; pitkäsoiton yhdeksästä kappaleesta seitsemän on täysin hänen käsialaansa. Albumin päätöskappale Alma Mater oli Terry Kathin käsialaa ja hän toimi siinä myös leadvokalistina. Kappaleessa kävivät ilmi myös Kathin taidot akustisen kitaran taitajana. Kyseessä oli viimeinen yhtyeen pitkäsoitoista, jolla ei ollut ainuttakaan Peter Ceteran säveltämää raitaa. Hän toimi silti solistina ja basistina  kaikilla kyseisen albumin kappaleilla. Raidalla While the City Sleeps Cetera hyödynsi myös wah wah – pedaalia bassossaan. Chicago V:n kappaleista A Hit by Varece oli eräänlainen tribuutti ranskalais-amerikkalaiselle säveltäjälle Edgard Varecelle. Albumi äänitettiin hetki ennen Chicago at Carnegie Hall – boxin julkaisua loppuvuodesta 1971. Vaikka äänityksiin kului ainoastaan viikon verran, uuden studioalbumin julkaisua pantattiin puolen vuoden ajan seuraavan vuoden kesään. Hetki ennen pitkäsoittoa julkaistu single Saturday in the Park oli siihen mennessä Chicagon suurin menestys ja se kapusi Billboardin listalla kolmanneksi. Pitkäsoitto saavutti hyvät arvostelut ja siitä muodostui kyseisen vuoden suurin hittialbumi. Chicago V nousi Yhdysvalloissa Chicagon pitkäsoitoista ensimmäisenä listakärkeen ja säilytti paikkansa yhdeksän viikon ajan. Britanniassa pitkäsoiton listasijoitus oli 24. Toisesta albumilta poimitusta singlestä Dialogue Part 1 & 2 muodostui top 30-menestys Yhdysvalloissa. Vuonna 2002 Rhino Records julkaisi Chigaco V:stä remasteroidun ja kolme bonusraitaa sisältävän version. Elokuussa 2011 Warner Japan julkaisi albumista hybridi stereo-monikanava super audio cd:n osana Warner Premium Sound – sarjaansa.

Lauantain pitkä:Eräs kaikkien aikojen vaikutusvaltaisimmista esikoisalbumeista

The Ramones:The Ramones

23. huhtikuuta 1976 Sire Recordsin julkaisemana ilmestynyt The Ramones on Ramonesin esikoispitkäsoitto. Hit Paraderiin kirjoittanut Lisa Robinson todensi yhtyeen keikan New Yorkissa, kirjoitti Ramonesista artikkelin ja kehotti Danny Fieldsiä ryhtymään yhtyeen manageriksi. Fields suostui ja suositteli Craig Leonia yhtyeen tuottajaksi. Ramones äänitti 19. syyskuuta 1975 demon levy-yhtiöitä varten. Leon vinkkasi Sire Recordsin Seymour Steinia tsekkaamaan yhtyeen keikan ja viimeksi mainittu tarjosikin Ramonesille myöhemmin levytyssopimusta. Yhtye aloitti äänitykset tammikuussa 1976 ja sai esikoisalbuminsa purkitetuksi seitsemässä päivässä. Instrumentit äänitettiin kolmessa päivässä ja lauluosuuksiin käytettiin neljä päivää. Yhtye hyödynsi Leonin suosimia tuotantometodeja. Punk-musiikkilehden Roberta Bayleyn käsialaa olevassa pitkäsoiton kansikuvassa yhtyeen jäsenet, eli vasemmalta oikealle kitaristi Johnny, rumpali Tommy, solisti Joey ja basisti Dee Dee Ramone nojaavat New Yorkin tiiliseinää vasten. Kyseisestä mustavalkokuvasta tuli eräs rockin historian jäljitellyimmistä. Pitkäsoiton ilmestymisen jälkeen Ramonesin debyyttialbumilta poimittiin kaksi singleä, eli Blitzkrieg Bop ja I Wanna Be Your Boyfriend, jotka eivät kuitenkaan nousseet listoille. Esikoislevynsä myyntiä vauhdittaakseen Ramones aloitti myös keikkailun. Esiintymisistä suurin osa tapahtui Yhdysvalloissa, mutta muutama myös Britanniassa. Kaiken kaikkiaan Ramones heitti esikoisalbumiaan promotakseen yli 60 keikkaa. Konsertoinnin yhtye oli aloittanut kesällä 1974 ja jo kyseisenä vuotena Ramones soitti 30 keikkaa. Ramonesin esikoisen tekstien keskeisiä teemoja ovat väkivalta, huumeidenkäyttö, ihmissuhteet, huumori ja natsismi. Pitkäsoiton avauskappale Blitzkrieg Bop lukeutuu yhtyeen kaikkein tunnetuimpiin. Ramonesin debyytin kappaleet ovat lyhyitä; niistä pisin, eli I Don't Wanna Go Down to the Basement kestää sekin ainoastaan kaksi ja puoli minuuttia. Ramonesin debyytin covermateriaalia edustaa näkemys Chris Montezin hitistä Let's Dance. Billboardin 200 -listalla Ramonesin debyyttialbumi saavutti 111. sijan, eli pitkäsoitto epäonnistui jossakin määrin kaupallisesti. Myös harvat albumista ilmestymisaikanaan ilmestyneet arvostelut olivat ristiriitaisia. Myöhemmin Ramonesin esikoispitkäsoitto on tunnustettu varsin vaikutusvaltaiseksi albumiksi ja esimerkiksi Spin-musiikkilehden 50 tärkeimmän punklevyn listalla Ramonesin debyytti sijoittui kärkeen. Ramones inspiroi monia brittiläisiä punkyhtyeitä, kuten The Clashia, The Buzzcocksia sekä The Sex Pistolsia. Kaikista Ramonesin debyyttialbumin 14 kappaleesta on levytetty covereita. Punkrockin lisäksi Ramones vaikutti osaltaan myös moniin muihin rockin alalajeihin, kuten grungeen ja heavyyn. Vuonna 2012 albumi saavutti sijan 33. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla. Kahta vuotta myöhemmin pitkäsoitto saavutti kultalevyn.

Perjantain pohjat.Pointer Sistersin menestynein pitkäsoitto

Pointer Sisters:Break Out

Marraskuussa 1983 Planet Recordsin julkaisemana ilmestynyt Break Out on Pointer Sistersin menestynein studioalbumi. Pitkäsoitolta poimittiin neljä Yhdysvalloissa top teniin noussutta singleä:Jump (For My Love), Automatic, Neutron Dance sekä remiksattu versio yhtyeen vuoden 1982 menestyskappaleesta So Exited, joka korvasi albumin uusintapainoksilla kappaleen Nightline. Listakakkoseksi noussut Automatic oli Britaniassa Pointer Sistersin suurin singlemenestys. Pitkäsoiton ensimmäisellä singlellä I Need You kaikki Pointerit lauloivat leadia. Kappaleesta tuli hitti R&B-listalla, mutta Billboardilla se ei yltänyt top 40:ään. Ruth Pointerin leadvokalisoima Automatic nousi viidenneksi ja lopetti samalla Pointer Sistersin viiden vuoden poissaolon Billboardin top tenistä. R&B-listalla kappale nousi kakkoseksi ja siitä muodostui yhtyeen suurin menestys triokokoonpanolla. Nelinaisinen Pointer Sisters oli vuonna 1975 kivunnut R&B-listan kärkeen kappaleella How Long. Automaticia singlejulkaisuna seurannut Jump (For My Love) nousi sekin Billboardin listalla upeasti kolmanneksi. Anita Pointerin vokalisoima ja uudelleenjulkaistu I'm So Exited merkitsi Pointer Sistersille kolmatta perättäistä top ten-menestystä. Ennen Break Outilta poimittuja singlejä Pointerit olivat saavuttaneet 12 vuoden urallaan kolme varhaisempaa top ten -hittiä. Ruth Pointerin vokalisoiman Neutron Dancen päästyä mukaan Beverly Hills Copin soundtrackille kappale julkaistiin singlenä ja tuloksena oli yhdeksäs sija helmikuussa 1985. Break Outin kuudes single oli June Pointerin leadvokalisoima Baby Come and Get It ja se nousi R&B-listalla sijalle 24 keväällä 1985. Break Out -pitkäsoitto myi yli kolme miljoonaa kappaletta ja Pointer Sisters voitti sillä kaksi Grammya ja kaksi American Music Awardia. Vuonna 2011 Big Break Records julkaisi Break Outin originaalin ja uusintapainoksen remasteroituna ja bonuskappaleilla ryyditettynä deluxe edtionina.

Torstain terävä:Van Halenin ensimmäinen listaykkösalbumi

Van Halen:5150

 24. maaliskuuta 1986 Warner Brosin julkaisemana ilmestynyt 5150 on Van Halenin seitsemäs studioalbumi ja ensimmäinen niistä neljästä pitkäsoitosta, jolla vokalistina oli yhtyeessä David Lee Rothin korvannut solisti  Sammy Hagar. Albumi sai nimensä Eddie Van Halenin kotistudion mukaan ja se nousi Billboardin listakärkeen ja ohitti näin ollen kakkoseksi päässeen edeltäjänsä 1984. David Lee Rothin paikkajan löytäminen oli työn ja tuskan takana, mutta heinäkuussa 1985 valinta kohdistui aikaisemmin Montrose-yhtyeessä vokalisoineeseen Sammy Hagariin. Työskentely uuden albumin parissa alkoi kyseisen vuoden marraskuussa ja pitkäsoitto valmistui seuraavan vuoden helmikuussa. Kappalemateriaaliltaan 5150 erosi Van Halenin varhaisemmasta tuotannosta rakkauslaulujensa ja balladiensa runsaudessa. Ted Templeman oli ollut tuottajana kaikilla Van Halenin varhaisemmilla pitkäsoitoilla, mutta 5150:lla tuotannosta vastasi aikaisemmin yhtyeen ääni-insinöörinä toiminut Don Landee. Tämän seurauksena Eddie Van Halenin kitara oli miksauksessa aikaisempaa tasavertaisempana, kun se oli aikaisemmin ollut enemmän pinnassa ja vasemmassa kanavassa livesoundia mukaillen. Kyseessä on myös ensimmäinen Van Halenin pitkäsoitto, joka ei sisältänyt lainkaan instrumentaalikappaleita. Myös Foreignerin kitaristi Mick Jones osallistui 5150:n tuotantotyöhön ja vaikutti osaltaan erityisesti Sammy Hagarin dynaamisiin vokaalisuorituksiin. Vaikka Van Halenin edelliset pitkäsoitot olivat yltäneet platinamyyntiin, 5150:sta muodostui yhtyeen ensimmäinen listaykkönen ja ensimmäinen listaykkösalbumi myös Hagarille, kuten hän Live Without a Net -konserttivideossa mainitsi. Kyseinen video taltioitiin 5150-pitkäsoiton tiimoilta tehdyllä kiertueella. Mainittu kiertue erosi kaikista edeltäjistään. Hagar ei ollut mielellään solistina David Lee Rothin aikakauden tuotannossa. Niinpä settilista koostui lähes kokonaan soitetun 5150:n lisäksi muutamasta Hagarin soolohitistä, eli I Can't Drive 55 ja There's Only One Way to Rock sekä muutamista covereista, kuten Led Zeppelinin Rock N' Roll ja Robert Palmerin Addicted to Love. Rothin aikaisista kappaleista Jump, Panama, Ain't Talking Bout Love ja Kinks-cover You Really Got Me olivat silti säännöllisesti ohjelmistossa. Hagar oli osaltaan  myös kitaristina, ja tämä mahdollisti Eddien koskettimien soiton. Ilmestymisaikanaan 5150 sai ristiriitaiset arvostelut, mutta myöhemmin albumin ansiot on oivallettu paremmin. Pitkäsoiton suurimpia hittejä olivat Why Can't This Be Love, Dreams ja Love Walks In.

Keskiviikon klassikko:Amerikkalaisen hardrockin taitajan kenties paras albumi

Mountain:Nantucket Sleighride

Aikaisemmin Creamin tuottajana kunnostautuneen Felix Pappalardin ja The Vagrants-yhtyeessä kitaroineen Leslie Westin kasaama Mountain lukeutuu varhaisen amerikkalaisen hardrockin merkittävimpiin edustajiin. Nimensä yhtye otti Pappalardin tuottaman Westin esikoissooloalbumin otsikosta ja sen kokoonpanon täydensivät piakkoin kanadalaisrumpali Corky Laing sekä kosketinsoittaja Steve Knight. Järjestyksessään neljännen Mountainin soittaman konsertin airueena olivat Woodstockin mammuttifestivaalit ja vuonna 1970 ilmestyneen yhtyeen esikoisalbumin Mountain Climbingin antiin lukeutuvat muun muassa yhtyeen ainoa suuri singlemenestys Missisippi Queen, erinomainen, Westin sielukkaan kitaroinnin kruunaama näkemys Jack Brucen esikoissooloalbumilla Songs for a Taylor alun perin julkaistusta balladista Theme of an Imaginary Western sekä Woodstockin festivaalin inspiroima riipaiseva For Yasgar’s Farm. Vuoden 1971 tammikuussa ilmestyneen ja Billboardin listalla korkeimmillaan sijalle 16. yltäneen Mountainin kakkospitkäsoiton Nantucket Sleighride monet ovat valmiit kohottamaan yhtyeen laadukkaimmaksi työksi siitäkin huolimatta, ettei albumilta poimittu ainuttakaan hittiä. Pitkäsoiton jopa progressiivisia elementtejä sisältävä, studioversionsa osalta viisiminuuttinen nimikappale lukeutuu Mountainin ehdottomaan ydintuotantoon ja konserttikontekstissa se venyi maratonmittoihin. Pappalardi kirjoitti kappaleen vaimonsa Gail Collinsin kanssa. Vuonna 1983 Pappalardin elämä päättyi traagisesti, sillä hän joutui vaimonsa ampumaksi. Nantucket Sleighriden loppuosaa hyödynnettiin vuosien 1972 ja 1988 välillä lähetetyssä brittiläisessä poliittisessa tv-ohjelmassa Weekend World. Albumin rivakka avauskappale Don’t Look Around lukeutuu Leslie Westin taidonnäytteisiin niin kitarariffiensä kuin antaumuksellisen laulusuorituksensa osalta. Steve Knight vastaa kyseisellä raidalla mellotronista. Taunta (Sammy’s Tune) on vain runsaan minuutin mittainen instrumentaaliraita, jossa Knight pääsee loistamaan pääinstrumenttinsa kanssa. You Can’t Get Away edustaa tarttuvaa bluesrockia Westin riffien ja Laingin terhakan rumputyöskentelyn ryydittämänä. Leppeämpää musiikillista ilmaisua tarjoava Tired Angels (to J.M.H.) sisältää tekstissään viittauksia teokseen Lord of the Rings. Musiikillisesti kyseessä on varsin mielikuvituksekas kappale, jonka osaksi teksti on saatu onnistuneesti liitetyksi. Rytmiikaltaan funkahtava The Animal Trainer and the Toad edustaa Westin ja Pappalardin saumatonta yhteistyötä ja ensin mainitun musisoinnissa korostuvat kyseisen kappaleen osalta bluesvaikutteet. Psykedeelishenkistä balladiosastoa edustava My Lady lukeutuu liki pitäen pitkäsoiton unohdetumpiin klassikoihin, mutta varsinainen timantti albumilla on silti jälleen Pappalardin ja Collinsin yhteistyötä edustava Travellin’ in the Dark (to E.M.P.), jolla on tarjottavanaan hienoisia progevivahteita. Kahden edeltävän sofistikoituneen raidan vastapainoksi pitkäsoitto päättyy The Great Train Robberyn tarjoamaan suhteeellisen suoraviivaiseen, mutta Westin slidekitaratyöskentelyllä rikastettuun, jopa hienoisesti southern rock- henkiseen rokkaukseen. Kokonaisuutena Nantucket Sleighridella on tarjottavanaan Mountainin musiikillisesta ilmaisusta rikas, monipuolinen ja kiehtova yleiskuva.

Tiistain tukeva:Peer Güntin vähälle huomiolle jäänyt klassikkoalbumi

Peer Günt:Don’t Mess with the Countryboys

Keväällä 1990 ilmestynyt Don’t Mess with the Countryboys saa kantaa Peer Güntin diskografiassa yhtyeen unohdetun klassikon titteliä.  Suurimmaksi osaksi yhteisistä sävellyksistä koostuva ja Esa Kaartamon tekstittämä pitkäsoitto edustaa lähes yksinomaan varsin laadukasta kappalemateriaalia. Erinomaisuudestaan huolimatta albumia meni ilmestymisaikanaan kaupaksi ainoastaan 8000 yksikköä, siinä missä sen edeltäjä, puolitoista vuotta aikaisemmin ilmestynyt Fire Wire oli myynyt vielä yli 20 000 kappaletta. 90-luvun alussa musiikkisysteemit olivat muuttuneet juurevan musiikin perspektiivistä huonompaan suuntaan ja mainitusta syystä myös Güntin keikkapaikat pienenivät. Alkuvuodesta 1990 trio oli toteuttanut clubirundin, jolla yhtyeen ohjelmistoon kuului runsaasti covertuotantoa. Kouvolan kolmikko oli hyvässä iskussa rundin jälkeen ja Finnvoxilla taltioituja rumpuosuuksia lukuun ottamatta Pee Gee – studioilla nauhoitettu Don’t Mess with the Countryboys onnistui mainiosti. Ärhäkkä avausraita When Hell Breaks Loose käsittelee tekstissään maailmanloppua ja sen kertosäkeessä kehotetaan äänestämään. Kappale on säännöllisin väliajoin vielä vuosikymmenten jälkeenkin löytänyt tiensä Güntin keikkaohjelmistoon. Love Trucker edustaa tekstinsä osalta kovislinjaa, mutta löytää rankkaan musiikilliseen ilmaisuunsa kaivattavaa rullaavuutta. Suihkukoneen ääneen päättyvä Southbound Drivin' Man lukeutuu Twist Twist Erkinharjun suurimpiin suosikkeihin ja se julkaistiin myös maxisingleformaatissa samaiselta pitkäsoitolta löytyvän Let the Fools Do The Runningin kanssa. Redhead edustaa mainiota perusrytistystä ja pitkäsoiton ykköspuolen päättävä, täysin Timo Nikin käsialaa oleva Night Time Rollers on myönteisessä mielessä albumin hämärämpi biisi, joka sisältää instrumentaatiossaan verevää huuliharppua ja Tsöötz Kettulan jänteviä bassolinjoja. Kakkospuolen avaa niin ikään Nikin työstämä juureva ja myös sielukas blueskappale You Let A Good Man Go, josta Günt teki myös musiikkivideon. Jo aiemmin mainittu Let the Fools Do the Running sisältää iskevän kertosäkeen ja rivakkaa soolotyöskentelyä. Myös mainitusta biisistä työstettiin musiikkivideo. Musiikillisessa ilmaisussaan keskitempoisempi ja tarinana synkkä Troubled Child lukeutuu niin ikään Erkinharjun suosikkeihin ja kappale oli keikkaohjelmistossa vielä 2000-luvun alussa ja myös PG:n nykyisen line upin alkuvaiheessa. Rivakka cover I Take What I Want on päätynyt Güntin ohjelmistoon irlantilaiskitaristi Rory Gallagherin levyttämän näkemyksen innoittamana ja kekseliäs päätöskappale, täysin instrumentaali E4 on jälleen Nikin aivoituksista. Vaikka Don’t Mess with the Countryboys sisältää ainoastaan pari suurelle yleisölle todella tutuksi tullutta raitaa, nimenomaan kappalemateriaalinsa tasaisuuden ansiosta kyseessä on eräs Güntin onnistuneimmista albumikokonaisuuksista. Twist Twist on nimennyt pitkäsoiton omaksi suosikikseen PG:n repertuaarista.