Sunnuntain extra:Lähes klassikkotasoinen viimeinen albumi

Ilona:Ilotulitus

Vuonna 1987 ilmestyneen esikoisalbuminsa Toiset saa (on se niin oikein) aikoihin tamperelaistyttöyhtye Ilona oli kenties turhaankin yksi maamme haukutuimmista yhtyeistä. Kakkospitkäsoitto, muun muassa hitin Kesäpano, Brownsville Station-coverin Kahdestaan sekä upean päätösraidan Tapasi elää sisältänyt Ähäkutti oli jo aimo harppaus eteenpäin.
Ilonan joustenlauluksi jäänyt albumi, vuonna 1989 ilmestynyt Ilotulitus oli jo erinomainen poplevy, lähes pieni klassikko. Albumin työstämisen aikaan basisti Leena Heikkilä oli vaihtunut aikaisemmin Kairossa soittaneeseen ja Ilonan jälkeen Eppujen basistiksi siirtyvään Sami Ruusukallioon.
Levyn avaava popkaunokki Kitaraasi rakastan on myös Ruusukallion sävellys. Upean riffin varaan rakennettu Tuhma poika on ensisijaisesti Cliftersin tekstittäjänä tutuksi tulleen Jaana Rinteen sanoitus. Hänen olikin alun perin tarkoitus laatia Ilotulitukselle kaikki tekstit.
Pakahduttavaa balladiosastoa Ilotulituksella edustavat etenkin Näkemiin, Kaipaus sekä Pieni nainen. En sua saanutkaan jatkaa tekstillisesti samassa genressä silti musiikillisesti kitaravetoisemmin. Kata Laurikaisen säveltämä ja vokalisoima Messumatka omaa roisin tekstin ja lähestyy musiikillisesti silkkaa progea.
Rempseä näkemys Laila Kinnusen Pojat-kappaleesta valikoitui singleksi ja sen b-puolella julkaistiin pitkäsoitolta löytymätön Juice Leskisen tekstittämä pikkuhelmi Saako olla. Kello käy on Liisa Akimoffin sanoittama accapella-esitys ja Laurikaisen tulkitsema ja Säppi Hakasalon tekstittämä Reunalla levyn pieni klassikko, jonka loppurääkäisyissä ylletään albumin tuottajana toimineen TT. Oksalan mukaan lähes 70-luvun alun Muskan veroisiin sfääreihin.
Päätösraita Auringon haalistamaa on mainio jamittelunumero. Vaikka Ilotulitukselle sisältyy myös muutama hieman täytteenomaisempi raita, kokonaisuutena kyseessä on silti siinä määrin laadukas albumi, että se ansaitsisi ilman muuta uusintajulkaisunsa cd-formaatissa.
Erityismaininnan todella tukevasta ja tarkasta työskentelystään saa myöhemmin Juice Leskinen ETC:ssä sekä reggaeyhtye Dreadlinessa ja sittemmin Sonic Redublicissa vaikuttanut rumpali Taru Glad.

Lauantain pitkä:Detroitilaisen esipunkin klassikon kolmas ja haasteellisin albumi

MC 5:High Time

Detroitilainen MC 5 edusti musiikillisesti aikakautensa raainta ja siloittelemattominta varhaista punkrockia poliittiseen sanomaan yhdistettynä. Yhtyeen muodostivat solisti Rob Tyner, kitaristit Wayne Kramer ja Fred ”Sonic” Smith, rumpali Dennis Thompson sekä basisti Michael Davis. Vuonna 1969 ilmestynyt debyyttialbumi Kick Out the Jams on eräs kaikkien aikojen rajuimmista livelevyistä ja sen avauskappaleen Ramblin’ Rose otti versioitavakseen jopa Pelle Miljoona & 1980 Tumppi Varonen vokalistinaan.
Kakkosalbumi Back in the USA oli soundeiltaan selkeästi kevyempi, mutta kappalemateriaaliltaan se sisälsi kiistattomia klassikoita, kuten Teenage Lust, Lookin’ at You, High School, American Ruse sekä Shakin’ Street. Yhtyeen viimeiseksi albumiksi jäi musiikillisesti sen kaikkein haasteellisin työ High Time.

Albumin raivoisaa avauskappaletta Sister Anne hurjempaa rockpurkausta saa hakea. Baby Won’t You on MC 5-asteikolla tekstiltään jopa kliseinen, mutta pakahduttava balladi Miss X huokuu tunnelatausta. Ykköspuolen päättää todella kipakkaa kitarointia tarjoileva raita Gotta Keep Moving. Albumin b-puoli koostuu tarttuvaa Over and Overia lukuunottamatta varsin haasteellisesta tuotannosta. Rob Tynerin Future/Now, Wayne Kramerin Poison sekä Sonic Smithin Skunk (Sonicly Speaking) edustavat kaikki psykedelialla terästettyä hardrockia upeimmillaan.
Vuonna 2005 MC 5:n rippeiden esiintyessä Ilosaarirockissa tältäkin klassikkoalbumilta todistettiin livetulkintoina Sister Anne, Over and Over ja sävähdyttävä Miss X. MC 5:n lyhyt ja kaoottinen ura tuotti kolme tyylisuuntansa kiistatonta klassikkolevyä, jotka kaikki kestävät edelleen erinomaisesti kulutusta.

Perjantain pohjat:Eräs kaikkien aikojen kotimaisista albumidebyyteistä

Peer Günt:Peer Günt

Kouvolasta räjähti viimeistään vuonna 1984. Rockin SM-kisavoiton jälkeen nopeasti nauhoitettu ja jo maaliskuussa 1985 ilmestynyt Peer Güntin esikoispitkäsoitto on eräs kaikkien aikojen komeimmista kotimaisista debyyttialbumeista. Sen kappaleet olivat olleet olemassa jo pidemmän aikaa, mikä osaltaan selittää kappalemateriaalin vahvuutta. Avausraita, myös kiistattomaksi keikkabravuuriksi muodostunut I Don’t Wanna Be A Rock N’ Roll Star tiivisti yhtyeen ideologian. Biisikolmikko, jonka muodostavat aavistuksen kevyempi Bad Girls, erinomaisen riffin sisältävä Big Tits sekä sovituksellisesti tyylilajissaan varsin kekseliäs Wild Women edustaa Güntin esikoista tekstiensä osalta ärhäkimmillään. Fuck the Jazz on myöhemmin omistettu Porille ja niin ikään todelliseksi keikkaässäksi osoittautunut Train Train on yhtyeen juna-aiheisista kappaleista ensimmäinen ja lisäksi kaikkein legendaarisin. Kulkevaa rokkausta edustava Hard through the Night oli sekin keikkaohjelmistossa vielä parikymmentä vuotta levyttämisensä jälkeen. Bluesahtavampaa tyyliä onnistuneesti edustava Street 69 lukeutuu myös Güntin esikoisen kirkkaimpiin klassikkokappaleisiin ja vimmainen Don’t Wait for Us saa kantaa longarin unohdetun klassikon kunniakasta titteliä. Päätösraita Way Back Home liippaa melodialtaan melkoisen läheltä erästä toista debyytin raitaa ja sitä soitettiin keikoilla varsin säästeliäästi. Mainio ralli joka tapauksessa. Nikin, Twist Twistin ja Tsöötzin esikoinen sisälsi kymmenen klassikkoa. Vielä vuoden 1985 aikana ilmestyneellä minilp:llä Through the Wall oli tarjottavanaan niitä vähintään kaksi lisää, eli todella kaunis slovari Losin’ My Mind sekä viimeisimmälle studioalbumille Buck the Odds uudelleen versioitu Red Chevy. Lähelle klassikkotasoa yltävästä She Was Here for Rock N' Rollista yhtye työsti ensimmäisen musiikkivideonsa. Lopullisesti Güntin uran nousukiitoon sinetöi  vuoden 1986 keväällä ilmestynyt toinen kakkostäyspitkä albumi Backseat, jonka kymmenestä kappaleesta kahdeksan syntyi kahden viikon mittaisessa intensiivisessä luomisjaksossa.

Torstain terävä:Eräs brittiläisen raskaan rockin kiistattomista klassikkolevyistä

Girlschool:Hit and Run


Hit and Run on englantilaisen heavyrockyhtyeen Girlschoolin toinen, huhtikuussa 1981 Bronze Recordsin julkaisemana ilmestynyt pitkäsoitto. Yhtyeen debyyttilevyn, edellisenä vuotena ilmestyneen Demolitionin tavoin albumi oli äänitetty Lontoon Jackson's -studioilla joulukuussa 1980 ja seuraavan vuoden tammikuussa. Tuottajana Hit and Runilla toimi edelleen Vic Maile. Mainitusta albumista muodostui Girschoolin menestyksekkäin pitkäsoitto. Brittilistalla se nousi viidenneksi ja albumilta singleformaatissa julkaistu nimikappale saavutti sijan 32. Huhtikuun puolivälissä 1981 Girlschool esiintyi harvinaislaatuisesti playbackina Top of the Popsissa esittäen uutuusalbuminsa nimiraidan. Seiskatuumaisen singlen b-puolella oli pitkäsoitolta löytymätön Tonight, ja 10-tuumaisella myös albumille sisällytetty legendaarinen ZZ-Top-laina Tush. Kokonaisuutena Hit and Run on genressään varsin vahva albumikokonaisuus, jonka klassikkotuotantoon lukeutuvat nimikappaleensa ohella ainakin C'mon Let's Go, Back to Start, The Hunter, Yeah Right sekä Future Flash. Pitkäsoiton kannessa oleva auto on vuoden 1972 Buick Riviera. Vuonna 2004 Sanctuary Recordsin alamerkki Castle julkaisi Hit and Runin uudelleen yhdeksällä bonuskappaleella höystettynä. Mukana oli muun muassa Girlschoolin ja Motörheadin nimellä Headgirl työstämä yhteinen ep St. Valentine's Day Massacre sekä BBC:lle taltioituja  studiolivejä Hit and Runin kappaleista. Kyseessä on eräs tyylisuuntansa kiistattomista klassikkoalbumeista, jonka ässäbiiseistä mainittakoon pikaisesti lisäksi C'mon Let's Go, Future Flash sekä Watch Your Step. Vuonna 2005 Hit and Run saavutti sijan 289. Rock Hard -musiikkilehden julkaisemassa teoksessa The 500 Greatest Rock and Metal Albums of All Time.

Keskiviikon klassikko:Kissin lopullinen läpimurtolevy

Kiss:Alive!

Vuonna 1975 ilmestynyt tuplakonserttitaltiointi Alive! oli se albumi, joka lopullisesti nosti Kissin pinnalle. Paul Stanley, Gene Simmons, Ace Frehley ja Peter Criss olivat aikaisemmin julkaisseet kolme studioalbumia (Kiss, Hotter than Hell sekä Dressed to Kill) Kyseiset kiekot olivat myyneet kohtuullisesti, mutta koska Kiss oli alusta asti ollut myös visuaalinen ilmiö, tiukat liveversiot osoittautuivat oikeaksi formaatiksi yhtyeen lopulliseen läpimurtoon. Alive! sisältääkin suurimmaksi osaksi varsin tasokkaina näkemyksinä parhaimmiston Kissin kolmelta ensimmäiseltä ja joidenkin mielestä parhaalta levyltä.
Erityisesti yhtyeen debyytti on erinomainen ja siltä mukana ovat muun muassa mainiot Firehouse, Deuce ja Nothin’ to Lose sekä suorastaan klassikkotasoiset Strutter ja Black Diamond, joista jälkimmäisessä leadvokalistina on Criss, Stanleyn jälkeen ehkä toiseksi paras solisti yhtyeessä. Hotter than Hellin huippuhetki on sen tyylillisesti Free -yhtyettä muistuttava nimiraita. Dressed to Kill kärsi tuhnuista soundeista, mutta kappalemateriaaliltaan kyse on mainettaan paremmasta levystä. Siltä mukana ovat Rock Bottom, C’mon and Love Me sekä debyyttihitti Rock N’ Roll All Nite, joka nousi menestykseksi nimenomaan liveversiona.
Läpimurroksi muodostunutta livelevyä Kissin diskografiassa seurasi kolme todellista menestysalbumia. Bob Ezrinin tuottama Destroyer on eräs Kissin keskeisimmistä levyistä (Helmistään mainittakoon Detroit Rock City, Shout It Out Loud, Beth sekä unohdettu helmi Flamin’ Youth), Rock and Roll Over mainio studiolive (Vastaavina kohokohtinaan ainakin Hard Luck Woman, I Want You ja See You in Your Dreams), mutta Love Gunilla enää puolet levystä tarjoaa ykkösluokan matskua huippuhetkinään nimiraita sekä Shock Me.
1980-luvun alkupuolen Kiss-albumeista Unmasked Shandi-hitteineen edustaa mainiota powerpoppia, Creatures of the Night tiukkaa hevanderia ja onpa niitäkin, jotka vannovat haaasteellisemman Music from the Elderin nimeen.

Tiistain tukeva:Edelleen aktiivinen 90-luvun alkupuolen hardrocksuosikki

Ugly Kid Joe on Isla Vistassa, Kaliforniassa vuonna 1987 perustettu hardrockyhtye. Sen nimivalintaa voi pitää väännöksenä toisesta yhtyeestä, Pretty Boy Floydista. Tyylillisesti Ugly Kid Joe on suhteellisen monipuolinen yhtye, jonka musiikissa on elementtejä rockista, hardrockista, heavysta sekä funk metallista. Tähän mennessä Ugly Kid Joe on Joe on julkaissut neljä täyspitkää albumia, kaksi kokoelmalevyä ja kaksi ep:tä. Tuplaplatinaa yhtyeen levytyksistä ovat myyneet esikoisep As Ugly as They Wanna Be sekä esikoistäyspitkä America’s Least Wanted. Niistä ensin mainittu on kaikkien aikojen ensimmäinen platinamyyntiin yltänyt ep. Ugly Kid Joe lopetti toimintansa vuonna 1997, mutta yhtyeen reunion oli vuorossa vuonna 2010. Lapsuudenystävät Whitfield Crane ja Klaus Eichstadt kiinnostuivat musiikista Palo Altossa varttuessaan. Vuonna 1990 Eichstadt liittyi Cranen yhtyeeseen ja kaksikko äänitti demon niin ikään Palo Altosta kotoisin olleen tuottajan Eric Valentinen kanssa. Useiden miehistönvaihdosten jälkeen kasassa oli As Ugly as They Wanna Be – ep:n levyttänyt line up, johon kuuluivat lisäksi Mark Davis, Roger Lahr ja Cordell Crockett. Ugly Kid Joe alkoi saavuttaa suosiota 90-luvun alussa. Yhtyeen keskeisiin vaikuttajiin lukeutuneelta Black Sabbathilta Ugly Kid versioi Sweet Leafin sekä NIB:n. Musiikissaan se yhdisti heavyyn satiirista huumoria. Ugly Kid Joe kiersi Yhdysvalloissa useaan kertaan ja toimi lämmittelijänä Scatterbrainille sekä Ozzy Osbournelle. As Ugly as They Wanna Beltä poimittu single Everything About You nousi Britanniassa kolmanneksi ja myös Billboardilla top teniin. Myöhemmin kappale pääsi mukaan elokuvaan Wayne’s World ja itse ep myi yli miljoona yksikköä. Debyyttialbumiaan yhtye äänitti kahden kuukauden ajan. Levytyksen aikana Lahr erosi yhtyeestä huhtikuussa 1992 musiikillisiin erimielisyyksiin vedoten ja hänen paikkansa otti Sugartoothin kitaristi Dave Fortman.

Kappaleessa Goddamn Devil solistina vieraili Judas Priestin Rob Halford. Levytyksen keskeytti lämmittelyesiintyjän paikka Ozzy Osbournen No More Tears – kiertueella. America’s Least Wanted  debytoi jenkkilistalla sijalla 27. ja sai hyvän vastaanoton niin kriitikoiden kuin diggareiden taholta. Cover Harry Chapinin kappaleesta Cats in the Cradle nousi singleformaatissa seitsemänneksi ja myi yli puoli miljoonaa kappaletta. Ozzyn jälkeen Ugly Kid Joe lämmitteli Def Leppardia loppuunmyydyllä Euroopan-kiertueella. Australiassa ja Japanissa yhtye soitti kolmen viikon ajan loppuunmyytyjä konsertteja. Musiikkilehdet Metal Edge ja Raw äänestivät Ugly Kid Joen parhaaksi uudeksi artistiksi. Kiertueen päätyttyä Mark Davis katsoi aikansa julkisuuden valokeilassa tulleen täyteen ja Ugly Kid Joella oli edessä uuden rumpalin etsintä. Coloradossa yhtye todensi Souls at Zero – yhtyeen konsertin. Crane vakuuttui yhtyeen rumpalin Shanon Larkinin soittotaidoista. Crane otti myöhemmin yhteyttä Larkiniin, ja tämä suostuikin yhtyeen uudeksi rumpaliksi. Kesällä 1995 ilmestyneellä kakkosalbumilla Menace to Sobriety kuultiin jo Larkinin soittoa. Uuden albumin tiimoilta Ugly Kid Joe teki clubikiertueen ja lämmitteli Van Halenia ja Bon Jovia stadionkiertueella. Menace to Sobriety saavutti erinomaiset arvostelut, mutta Mercury Records ei promonnut albumia riittävästi, eikä se menestynyt kotimaassaan, toisin kuin Euroopassa, missä Ugly Kid Joe teki menestyksekkään kiertueen. Tultuaan Mercuryn hylkäämäksi Ugly Kid Joe perusti oman itsenäisen levy-yhtiönsä Evilution Recordsin. Jakelijana yhtyeen seuraavalla vuonna 1996 ilmestyneellä pitkäsoitolla Motel California oli Castle Communications. Uuden pitkäsoittonsa tiimoilta yhtye keikkaili Euroopassa pienemmissä keikkapaikoissa. Motel California ei menestynyt, mutta saavutti hyvät arvostelut ja on myöhemmin muodostunut eräänlaiseksi kulttiklassikoksi.

Ugly Kid Joe lopetti toimintansa vuonna 1997. Larkin siirtyi rumpaliksi Godsmack-yhtyeeseen. Cranella oli lyhyt pesti Life of Agony – yhtyeen solistina ja myöhemmin hänellä oli vuosina 1999–2003 projekti nimeltä Medication, jossa oli mukana Soulfly-yhtyeessä vaikuttaneita muusikoita. Godsmack-jäsenistön kanssa hän oli mukana yhtyeessä Another Animal vuosina 2006–2009. Metal Hammerin saksalaisen version joulukuun 2009 numerossa Eichstadt mainitsi Ugly Kid Joen suunnittelevan reunionia seuraavan vuoden kesäksi. Huhut vahvistettiin yhtyeen my space-sivulla toukokuun lopussa 2010. Heinäkuussa 2011 uusi levy oli Larkinin mukaan saatu valmiiksi. Seuraavan vuoden kesäkuussa ep Stairway to Hell julkaistiin digitaalisessa muodossa ja fyysinen versio levystä oli vuorossa kuukautta myöhemmin. Kyseisenä kesänä Ugly Kid Joe heitti sarjan festivaalikeikkoja soittaen muun muassa Sweden Rockissa. Heinäkuussa 2012 yhtye soitti Guns N’ Rosesin keskeisimpänä lämmittelijänä Tel Avivissa ja samaisen vuoden lokakuussa Ugly Kid Joe lämmitteli Alice Cooperin Raise the Dead-kiertuetta. Lokakuussa 2013 Ugly Kid Joe aloitti yhteisen kiertueen Euroopassa Skid Rown kanssa. Helmikuussa 2015 Ugly Kid Joe hyödynsi pledgemusic.comia uuden pitkäsoittonsa äänittämisestä aiheutuneiden kulujen maksuun. Albumi Uglier Than They Used Ta Be julkaistiin lokakuun puolivälissä 2015. Yhtyeen seuraava uutta tuotantoa edustava pitkäsoitto Rad Wings of Destiny ilmestyi seitsemän vuoden levytystauon jälkeen 21. lokakuuta 2022. Seuraavan vuoden tammikuussa yhtye ilmoitti ensimmäisestä Yhdysvaltain-kiertueestaan 27 vuoteen. Kakkosbändeinä rundilla soittivat Fozzy ja Pistols at Dawn.

Maanantain mainio:Princen vuoden 1984 suurmenestysalbumi

Prince:Purple Rain

25. kesäkuuta 1984 Warner Brosin julkaisemana ilmestynyt Purple Rain on 21. huhtikuuta 2016 edesmenneen musiikillisen innovaattorin Princen kuudes studioalbumi. Se oli hänen pitkäsoitoistaan ensimmäinen, jonka työstämiseen taustayhtye The Revolution otti osaa  ja samalla kyseessä oli  soundtrack samannimiseen elokuvaan. Time-aikakauslehti rankkasi Purple Rainin kaikkien aikojen 15:ksi parhaaksi albumiksi vuonna 1993 ja VH1:n kaikkien aikojen rockalbumien listalla Purple Rainin sijoitus oli 18. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla pitkäsoitto saavutti sijan 76. ja 80-luvun albumien osalta Purple Rainin sijoitus oli upeasti toisena. Vuonna 2007 Vanity Fairin toimituskunta äänesti Purple Rainin kaikkien aikojen parhaaksi soundtrackiksi ja Tempo-aikakauslehti 80-luvun parhaaksi albumiksi. Vuonna 2012 Slant Magazinen vastaavalla listalla Purple Rain sijoittui toiseksi edellään ainoastaan Michael Jacksonin kahta vuotta aikaisemmin ilmestynyt suurmenestysalbumi Thriller. Purple Rainin listakärkeen nousseita singlejä olivat nimikappaleen lisäksi When Doves Cry ja Let’s Go Crazy. Vuonna 1985 Prince voitti kaksi Grammya; parhaasta rockvokaalisuorituksesta ja parhaasta soundtackista. Yhdysvalloissa albumi on myynyt 13 miljoonaa kappaletta ja oli listakärjessä yhtäjaksoisesti 24 viikon ajan. Pitkäsoiton singlejulkaisuista I Woud Die 4 You nousi kahdeksanneksi ja myös Take Me with U oli top ten-menestys Britanniassa. Purple Rainin kappaleista nimiraita, Baby I'm  a Star ja I Would Die for You nauhoitettiin livenä elokuun alussa 1983 Minneapolisin First Avenue -clubilla ja niitä ainoastaan hienosäädettiin studiossa. Kyseessä olivat ensimmäiset Princen albumilla julkaistut liveäänitykset. Lisäksi mainittu hyväntekeväisyyskonsertti oli kitaristi/laulaja Wendy Melvoinin ensiesiintyminen The Revolutionin riveissä. Monipuolisuudestaan huolimatta Purple Rain on Princen tuotannossa yleisesti tunnustettu lukeutuvaksi artistin   poporientoituneimpiin albumeihin.

Sunnuntain extra:Kolmas, erilainen ja onnistunut pitkäsoitto

Ratsia:Jäljet

Jo vuoden 1981 puolella pääosin livenä äänitetty mutta vasta seuraavana vuotena julkaistu Jäljet saa kantaa suomipunkin kuninkuussarjaan kevyesti lukeutuvan Ratsia-yhtyeen postpunkkauden albumin titteliä. Basisti Ari ”Rudi” Lukkarisen kutsumus oli tässä vaiheessa muualla, joten kitaristi/laulaja Jyri Honkavaaran, kitaristi Juha Aunolan ja rumpali Pasi Kuusjärven muodostamaa ydinkolmikkoa täydensivät tässä vaiheessa X-taasi -yhtyeessä aikaisemmin vaikuttanut basisti Kari Starck sekä Shadowplay-yhtyeestä tuttu kosketinsoittaja Visa ”Brandy” Ruokonen. Omana aikanaan Ratsian tyylinmuutos meni suurelta yleisöltä ja osin myös kriitikoilta ohi, mutta aika on kohdellut yhtyeen viimeistä Jäljet-pitkäsoittoa lempeästi. Se sisältää upean melodisia ja teksteiltään synkkiä, mutta varsin puhuttelevia kappaleita. Lähes pienten klassikoiden tasoisia kappaleita ovat ainakin kaunis nimiraita Jäljet, singlenä julkaistu Eilisen jälkeen, Äiti maailma sekä musiikillisesti erityisesti Ruokosen taidonnäytteestä käyvä Tulen saalis/Punainen kyynel. Ainoat albumikokonaisuuden hienoista täytemateriaalia edustavat kappaleet lienevät jo edeltäneellä klassikkoalbumilla Elämän syke julkaistun Kun sä tanssit – kappaleen vähemmän ikimuistoinen uusi näkemys sekä päätösraita Hiljaisuus. Jäljet-pitkäsoiton aikaan Jyri Honkavaaraan vaikuttaneista yhtyeistä mainittakoon Joy Division, New Order sekä Comsat Angels. Erilaisena Ratsia-albumina Jäljet puolustaa ansiokkaasti paikkaansa yhtyeen diskografiassa. Nykyisin on löydettävissä jopa koulukunta, jolle kyseessä on yhtyeen tärkein pitkäsoitto.

Lauantain pitkä:Nimensä veroinen klassikkoalbumi

Iggy & The Stooges:Raw Power

Detroitin raaoista esipunkyhtyeistä The Stooges henkilöityy suhteellisen voimakkaasti solistiinsa Iggy Popiin. Kolmanteen pitkäsoittoonsa Raw Poweriin ehdittäessä yhtyeen nimeksi olikin vaihtunut Iggy & The Stooges. Jokaista Stoogesin pitkäsoitoista voi genressään pitää klassikkona.
Debyytti sisältää 1969:n, No Funin ja I Wanna Be Your Dogin kaltaisia todellisia huippuhetkiä ja kakkospitkäsoitto Fun Housen kirkkaimmat helmet lienevät Down on the Street sekä 1970. Iggyn suurimpiin diggareihin lukeutuneen David Bowien miksaaman Raw Powerin tunnetuinta antia edustavat vitaalisuudessaan nimensä väärti  pitkäsoiton nimikappale sekä James Williamsonin raivoisan energistä kitaralatausta tarjoava avausraita Search and Destroy.
Gimme Danger on vakuuttavan tummasävyinen raita, jolla vauhtiin päästessään on Iggyn kohtalokkaan tulkinnan lisäksi tarjottavanaan herkkua myös kitaraosastolla. Your Pretty Face is Going to Hell edustaa varsin vakuuttavasti revittelevää esipunkkia. Penetration yhdistää raakaan kitaravetoiseen musiikilliseen ilmaisuunsa onnistuneesti Iggyn intensiivisen tulkinnan. I Need Somebody – raidalla pelkistetyn tehokas riffi ja melodisemmat osat saavat seurakseen laulusuorituksen, joka ei jätä varaa epäilyksille. Shake Appeal on albumin svengaava garagerockraita, jonka iskevä riffi, tiukka soolo ja Iggyn laulusuorituksen rujous kruunaavat.
Death Trip edustaa voimakkaimmin Stooges-soundin teatraalisia ja kohtalokkaita elementtejä. Albumin kappaleista vastasivat Iggy Pop ja James Williamson, mutta myös rytmiryhmän, eli Ashetonin veljesten Ronin ja Scottin osuus kokonaisuudessa on varsin merkittävä.
Ilmestyessään Raw Power jäi ostavan yleisön taholta vähälle huomiolle, eivätkä albumista laaditut arviotkaan olleet erityisen mairittelevia. Myöhemmin Raw Power on ansaitusti saavuttanut kiistattoman kulttiklassikon aseman. Esimerkiksi Kurt Cobain nimesi Raw Powerin kaikkien aikojen suosikkilevykseen.
Pitkäsoiton biiseistä Search and Destroy sekä nimikappale Raw Power ovat olleet erityisen lainattuja ja kotimaassa vaikutteita niin Iggyn laulusoundista kuin esiintymistyylistä hyödynsi erityisesti Smack-yhtyeen solisti Ilari Peltola, alias Claude. Search and Destroy kuuluikin monen muun tavoin myös Smackin  keikkaohjelmistoon. Nimiraitaa versioi esimerkiksi legendaarinen Jyri Honkavaaran luotsaama kotimaisen punkrockin kiistaton klassikkoyhtye Ratsia.
The Stooges on eräs kaikkien aikojen esipunkyhtyeistä ja Raw Power eräs kaikkien aikojen parhaista rockalbumeista.

Perjantain pohjat:Eräs kaikkien aikojen myydyimmistä livelevyistä

Peter Frampton:Frampton Comes Alive

Frampton Comes Alive! on englantilaismuusikko Peter Framptonin vuonna 1976 ilmestynyt tuplalivealbumi. Sitä edeltäneet neljä studioalbumia, jotka Frampton oli julkaissut erinomaisesta rockyhtyeestä Humble Piestä erottuaan, eivät olleet vielä menestyneet ja Frampton Comes Alive! tuli merkitsemään Framptonille kaupallista läpimurtoa. Itse asiassa tuplasta muodostui eräs kaikkien aikojen parhaiten menestyneimmistä livelevyistä Yhdysvalloissa. Frampton Comes Alive! julkaistiin tammikuun alussa 1976 ja Billboardin listalla se debytoi sijalla 191. Listakärkeen albumi nousi samaisen vuoden huhtikuussa ja piti paikkansa kymmenen viikon ajan. Frampton Comes Alivesta kehkeytyi kyseisen vuoden myydyin pitkäsoitto Yhdysvalloissa. Se myi ilmestymisvuotenaan kuusi miljoonaa kappaletta maailmanlaajuisen myynnin ollessa tähän mennessä 11 miljoonaa. Rolling Stonen äänestyksessä Frampton Comes Alive! äänestettiin ilmestymisvuotenaan vuoden albumiksi. Kaikkiaan levy pysyi listoilla 97 viikon ajan ollen sijalla 14. vielä vuoden 1977 lopussa. Pitkäsoiton tunnetuinta antia edustavat myös singleformaatissa julkaistut kappaleet Show Me the Way, Baby I Love Your Way ja Do You Feel Like We Do, jotka kaikki saavat edelleen osakseen runsasta radiosoittoa classic rock – tyyppisillä kanavilla. Tammikuussa 2001 albumista julkaistiin 25-vuotisjuhlapainos, joka sisälsi myös neljä aikaisemmin julkaisematonta kappaletta. Kappalejärjestystä oli hienoisesti muutettu muistuttamaan originaalien konserttien settilistoja. Frampton toimi itse laajennetun ja remiksatun albumin tuottajana. Promootiotarkoituksessa hän myös soitti konsertin originaalin taustayhtyeensä kanssa Tower Recordsissa Los Angelesissa. Albumi äänitettiin kesän ja syksyn 1975 aikana San Franciscon Winterlandissa ja New Yorkin Long Island Arenalla sekä SUNY Plattsburgh Campuksella. Kaiken kaikkiaan pitkäsoittoa varten äänitettiin neljä konserttia. Alun perin pitkäsoitosta kaavailtiin yksittäistä albumia, mutta A&M Recordsin kehotuksesta äänitettiin lisäkonsertteja ja tuloksena oli tuplalevy. Myyntihinnaltaan se oli silti vain hieman yksittäistä albumia kalliimpi. Yli 14-minuuttinen Do You Feel Like We Do lyhennettiin singleformaatissa hieman yli seitsemän minuuttia kestäväksi. Silti kyseessä oli yksi pisimmistä koskaan top 40:ään nousseista singleistä.

Torstain terävä:Rocktrion ainoa, mutta sitäkin parempi pitkäsoitto

Extra Virgin

Jo 80-luvun puolivälissä levytysuransa aloittanut ja totisesti monessa mukana ollut Maria Hänninen on levytystensä osalta saanut aikaan raskainta jälkeä solistin, biisintekijän ja basistin rooleissa yhden pitkäsoiton julkaisseessa triossa Extra Virgin, johon kuuluivat lisäksi kitaristi Kai Järvinen ja rumpali Pete Lehtelä, jotka muistetaan esimerkiksi Elastic Familystä. Extra Virginin musiikilliset juuret olivat klassisessa hardrockissa, ja tuoreempia sävyjä tarjosivat hienoiset grungevivahteet.  Extra Virginin 12 kappaletta sisältävä pitkäsoitto sai ilmestymisaikanaan hyvät arviot, mutta jäi ikävä kyllä suurelta yleisöltä lähes huomiotta eikä yhtye keikkaillutkaan erityisen runsaasti. Rankemmista rypistyksistä esimerkiksi Shine, Please Don’t Torture ja To the Limit ovat mitä emotionaalisimpia ja puhuttelevimpia kappaleita. Slovarimpaa tuotantoa tarjoavat vakuuttavasti etenkin Sinful Sister Shameless Brother sekä Night People. Grungeosastosta erästä keskeisimmistä vaikuttajista kunnioitetaan jopa tribuuttikappaleella Haunted by Cobain. Extra Virginin ainoan pitkäsoiton loppupuolen timantteina loistavat etenkin tanakasti eteenpäin jyskyttävä Blackheads sekä jopa hienoisia psykedeliasävyjä tyylikkäästi hyödyntävä Chit-Chat Man. Extra Virginin jälkeen 18. huhtikuuta merkkipäiväänsä viettäneen Maria Hännisen musiikillisesti rockeinta osastoa tarjosi pesti Pelle Miljoona Unitedin basisti/laulajana. Hän oli mukana yhtyeen pitkäsoitolla Dharmapummi, joka sisälsi myös yhden Hännisen käsialaa olleen kappaleen, Liikaa. Kymmenisen vuotta ennen Extra Virginiä Hänninen oli mukana Dave Lindholmin Canpaza Gypsys – yhtyeessä. Tuolloin se totteli nimeä Dave, Lady & Canpaza Gypsys. Yhtyeen vuonna 1997 ilmestyneellä pitkäsoitolla Hot oli mukana myös kolme Hännisen käsialaa olevaa kappaletta.

Keskiviikon klassikko:Merkittävän brittiyhtyeen legendaarisimman line upin viimeinen studioalbumi

Humble Pie:Rock On


Maaliskuussa 1971 ilmestynyt Rock On on englantilaisen rockyhtyeen Humble Pien neljäs pitkäsoitto, joka jäi kitaristi/laulaja Peter Framptonin viimeiseksi studioalbumiksi yhtyeen riveissä. Mainitulla albumilla Humble Pie alkoi edustaa edeltävää tuotantoaan voimakkaammin revittelevää blues – ja boogierockia. Osaltaan musiikilliseen tyylinmuutokseen vaikutti myös yhtyeen uusi manageri Dee Anthony, joka oli ryhtynyt yhteistyöhön Humble Pien kanssa Andrew Loog Oldhamin Immediate Recordsin lopetettua toimintansa. Uusi musiikillinen tyyli ei kuitenkaan miellyttänyt Framptonia. Hän halusi viedä musiikkiaan akustisempaan suuntaan ja erosikin Piesta vuoden sisällä. Suurta osaa Rock On – albumin kappaleista oli soitettu livenä ennen pitkäsoiton nauhoittamista. Albumilla esiintyi myös tavanomaista runsaammin vierailijoita blues- ja soulmusiikin saralta. Taustalaulajattarina kuultiin PP Arnoldia, jonka Steve Marriott tunsi hyvin Small Facesin ajoiltaan, Doris Troyta, joka oli saavuttanut hitin itse kirjoittamallaan ja myöhemmin The Holliesin coveroimalla kappaleella Just One Look sekä esimerkiksi Joe Cockerin ja Freddie Kingin taustavokalistina toiminutta Claudea Linnearia. Kolmikko taustoitti kappaletta Song for Jenny, jonka Marriott kirjoitti ensimmäiselle vaimolleen Jenny Rylancelle. Pedal steel – kitarassa mainitulla raidalla vieraili B. J. Cole. Koko Pie-kvartetin yhteistyötä edustava Stone Cold Fever lukeutunee pitkäsoiton tunnetuimpaan antiin. Yli kuusi ja puoli minuuttia kestävä Strange Day on sielukas bluesrockpala, jossa Marriottin vokalisointi pääsi mahdollisimman lähelle livekeikkojen intensiteettiä. Shine On ja Sour Grain ovat rivakoita rockkappaleita ja bluesjuurilleen yhtye teki kunniaa sovittamallaan kuusiminuuttisella näkemyksellä Muddy Watersin Rollin’ Stonesta. Marriottin 79:th and Sunset on pianovoittoinen svenginumero ja Framptonin The Light jatkaa onnistuneesti samassa hengessä, mutta kitaravoittoisemmin. Solistina albumilla vieraili legendaarinen brittibluesin hahmo Alexis Korner ja saksofonissa kuultiin esimerkiksi Rolling Stonesin kanssa työskennellyttä Bobby Keysiä. Lähelle Humble Pien tuotannon terävintä kärkeä sijoittuvaa Rock Onia yhtyeen reperuaarissa seurasi vielä samaisen vuoden aikana kaikkien aikojen parhaisiin konserttitaltiointeihin lukeutuva Performance:Rockin’ The Fillmore.