Sunnuntain extra:Eräs Deep Purplen tuotannon ytimeen lukeutuva kappale

Highway Star on Deep Purplen tunnetuimpaan tuotantoon lukeutuva kappale, jonka originaali studioversio julkaistiin maaliskuussa 1972 ilmestyneen yhtyeen kuudennen studioalbumin Machine Head avausraitana. Kappale syntyi vuonna 1971 Purplen ollessa keikkamatkalla Porsmouthiin. Toimittaja tiedusteli yhtyeen kappaleiden syntytapaa. Richie Blackmore alkoi improvisoida akustisella kitaralla ja Ian Gillan keksiä lyriikkaa. Kappaleen runko sai ensi-esityksensä jo samaisen illan keikalla. Highway Starista muodostui Purplen keikkojen avauskappale jo ennen kuin biisiä oli julkaistu millään albumilla. Ensimmäinen Highway Starin liveversio taltioitiin saksalaisessa Beat Club-ohjelmassa syyskuussa 1971. Kuuluisin on silti eittämättä vuonna 1972 nauhoitetulta ja myös ilmestyneeltä livetuplalta Made in Japan löytyvä livetulkinta ja Highway Star avaa myös Purplen vuosina 1988 ja 1994 ilmestyneet livealbumit Nobody’s Perfect ja Come Hell or High Water. Machine Head -albumin avaava studioversio alkaa 35-sekuntisella basson, kitaran ja rumpujen introlla. Kahta laulettua säkeistöä seuraa Jon Lordin urkusoolo ja järjestyksessään kolmatta laulettua säkeistöä Richie Blackmoren suorastaan ikoniseksi kuvattu kitarasoolo, jonka Guitar Worldin lukijat äänestivät sijalle 15. sadan parhaan kitarasoolon listallaan.

Lauantain pitkä:Jimi Hendrixin tuotannon ensimmäinen balladikappale

The Wind Cries Mary on Jimi Hendrixin käsialaa oleva rockballadi, jonka hän kirjoitti sovittelevaksi rakkauslauluksi tuonaikaiselle tyttöystävälleen Kathy Etchinghamille. Tuoreempi omaelämäkerrallinen materiaali osoittaa, että osa The Wind Cries Maryn lyriikoista sisältyy Hendrixin varhaisempaan runoon, jonka hän oli kirjoittanut varhaisemmassa uransa vaiheessa asuessaan Seattlessa. Myöhäisemmässä haastattelussaan Hendrix mainitsi The Wind Cries Maryn lyriikoiden viittaavan useampaan henkilöön. Musiikkijournalisti David Stubbs mainitsi kappaleen kohdan "Somewhere the Queen is weeping/Somewhere the King has no wife" olevan Hendrixin runosta, jonka tämä oli kirjoittanut aikaisemmalle tyttöystävälleen Mary Washingtonille. Hendrixin pitkäaikainen ystävä ja myöhempien aikojen basisti Billy Cox on kuullut The Wind Cries Maryssa Curtis Mayfieldin vaikutusta. Hendrix oli esittänyt elementtejä kappaleen varhaisesta versiosta yhtyeensä Jimmy James and the Blue Flames kanssa New Yorkissa kesän 1966 aikana. The Jimi Hendrix Experience nauhoitti The Wind Cries Maryn helmikuussa 1967 Lontoossa De Lane Lea -studioilla työstäessään seuraajaa debyyttisinglelleen Hey Joe. Tuottaja Chas Chandlerin mukaan The Wind Cries Mary nauhoitettiin Fire-kappaleen nauhoituksista jääneellä ylijäämäajalla. Rumpali Mitch Mitchell ja basisti Noel Redding eivät olleet kuulleet Wind Cries Marya ennestään, mutta silti kappaleen nauhoitukset hoituivat noin 20:ssa minuutissa. Hendrix lisäsi The Wind Cries Maryyn neljästä viiteen ehdottamaansa päällekkäisäänitystä. The Wind Cries Mary/Highway Chile julkaistiin The Jimi Hendrix Experiencen kolmantena singlenä. Toukokuussa 1967 julkaistu single nousi Britanniassa kuudenneksi. Yhdysvalloissa The Wind Cries Mary ilmestyi ensiksi Purple Haze-singlen kakkospuolella kesäkuussa 1967. Myöhemmin kappale pääsi mukaan samaisen vuoden elokuussa Yhdysvalloissa ilmestyneelle Are Your Experienced?-esikoisalbumin painokselle. Hendrix esitti The Wind Cries Marya säännöllisesti konserteissaan vuosien 1967 ja 1968 aikana. Montereyn popfestivaaleilla kesäkuussa 1967 soitettu versio sisältyy vuonna 1986 ilmestyneelle albumille Jimi Plays Monterey ja Pariisin L'Olympia Theatressa taltioitu versio on mukana albumeilla  Stages (1991), The Jimi Hendrix Experience (2000) ja Live in Paris & Ottawa 1968 (2008).Albumeista ensiksi mainittu sisältää The Wind Cries Marystä lisäksi Tukholmassa toukokuussa 1967 nauhoitetun tulkinnan. Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla The Wind Cries Mary saavutti sijan 379. Kappaleesta on levytetty useita covereita, joiden esittäjistä mainittakoon pikaisesti Richie Sambora ja Sting. Miles Davisin albumilla Filles de Kilimanjaro Johnny A Gil Evans levytti kappaleesta uusioversion nimellä Mademoiselle Mabry.

Perjantain pohjat:Percy Sledgen vuoden 1994 paluualbumi

 Percy Sledge:Blue Night

Vuonna 1994 Ranskassa ja seuraavana vuonna Yhdysvalloissa ilmestynyt Blue Night on soulvokalisti Percy Sledgen tuotantoa edustava albumi, jota artisti itse piti ensimmäisenä pitkäsoittonaan sitten 1970-luvun alun. Blue Night oli ehdolla parhaan tuoreen bluesalbumin Grammyn vastaanottajaksi. Mainittu pitkäsoitto nauhoitettiin Los Angelesissa maaliskuussa 1994 Barry Goldbergerin ja Saul Davisin tuottamana. Sen kitaraosuuksista vastasivat Steve Cropper, Bobby Womack ja Mick Taylor ja kansiteksteistä Jerry Wexler. The Ottawa Citizenin albumista laatiman arvion mukaan Percy Sledgen tarinamaiset kappaleet on kerrottu aikuisen perspektiivistä ja ne ovat yhtä todellisia kuin sade. USA Todayn arviossa albumilla ylistettiin etenkin Sledgen covereita The Temptationsin I Wish It Would Rainistä, Otis Reddingin I've Got Dreams to Rememberistä sekä James Carrin These Ain't Raindropsista. The Indiana Polis Starin Marc D. Allanin mukaan puhaltimet ja taustalaulajattaret värittivät albumin lyriikoita. The Guardianin arvion mukaan Steve Cropperin kitarointi päivitti albumin edustamaa vanhakantaista northern soulia. The Vancouver Sunin arvion mukaan albumi edusti pikemminkin urbaania bluesia kuin soulia tai R&B:tä. The Irish Timesin mukaan Sledge hengittää lyriikoiden suuntaan ja kyseessä on mitä vahvin musiikkirunous. Rolling Stonen retrospektiivisessä arviossa ylistettiin Sledgen coveria Fats Dominon kappaleesta Goin' Home. Siinä slidekitaroinnista vastasi Mick Taylor ja Sledge osoitti kykenevänsä rokkaamaan yhtä kovasti kuin kuka tahansa toinen louisianalainen R&B-vokalisti. MusicHound R&B:The Essential Album Guidessa Sledgeä kuvattiin emotionaalisesti suuntautuneeksi eikä vähempää kuin inspiroivaksi.

Torstain terävä:Teos Mikko Saarelan koko urasta

Timo Kalevi Forss:Mikko Saarela -Eppu Normaalin sanoittajamestarin tarina (Like)

Timo Kalevi Forssin biografia Eppu Normaalin alkukauden keskeisimmäksi biisintekijäksi ensisijaisesti identifioituvasta Mikko Saarelasta on kiistatta ansiokas teos. Jo kirjan otsikossa mainitaan Saarelan jäsenyys Eppu Normaalissa, mutta teos kuvaa juurta jaksaen, miten runsaasti hän ehti saada aikaan musiikin saralla ja muutenkin myös Eppu-uransa jälkeen. Teoksen alkuosa valottaa lyhyesti, mutta kiinnostavasti Saarelan lapsuutta ja varhaisnuoruutta ja kertoo muun muassa hänen menettäneen molemmat vanhempansa teini-ikään mennessä. Eppu Normaalia edeltäneiden yhtyeiden, kuten Öystilän, The Fuzz Bandin ja Aku Syrjä Bandin vaiheet osoittautuvat varsin kiehtovaksi luettavaksi. Varhaisten yhtyeiden tuotannosta Eppujen levytysrepertuaariin päätyivät kolmannelta pitkäsoitolta Akun tehdas löytyvä Poltan loppuun tupakin sekä Voi kuinka me sinua kaivataan -singlen b-puolella 1980-luvun puolivälissä ilmestynyt Asustelaulu. Saarelan Eppu-uran jälkeen yllättävintä tietoa tarjoaa hänen lyhyt yhteistyönsä stadin hurjimpiin punkkareihin lukeutuneen Pete ”Räkä” Malmin kanssa. Organ-yhtyettä käsittelevä osuus on eräs teoksen definitiivisimmistä ja myös Saarelan lyhyt vierailu Kollaa kestää -yhtyeen vuoden 1982 keikkojen basistina varsin kiinnostava. Saarelan lähdettyä Epuista aivan vuoden 1979 lopussa hänen paikkansa oli ottanut nimenomaan Kollaa kestään basisti, Jimi Hendrixiä ja yleisesti bluesia digannut Mikko ”Vaari” Nevalainen. Masi Luoman luotsaaman ja Martina Kallionalustan vokalisoiman Martiz-yhtyeen ainoalle albumlle Saarela työsti puolikymmentä tekstiä. Eppu-pestinsä päätyttyä Saarelalla oli aikaa paneutua intensiivisemmin biologian opintoihinsa ja maisterin paperit hän vastaanotti tammikuussa 1985. Saarelan Afrikkaan kohdistama kiinnostus johti kuuteen mainittuun maanosaan suuntautuneeseen matkaan. Lisäksi hän vaikutti sekä kirjoittajana että toimittajana. Radiomafiassa lähetetyssä Kauriin kääntöpiiri -ohjelmassa Saarelan erikoisalaa oli etnisempi musiikki. Oman musiikin työstämisen osalta Saarelan seuraava keskeinen yhtye oli maamme tärkeimpiin country-yhtyeisiin lukeutuva Freud Marx Engels & Jung, jonka alkusysäyksenä voi pitää solisti Pekka Myllykosken ja kitaristi Arto ”Pilli” Pajukallion tapaamista vuoden 1984 Provinssrockissa. Saarelan osuutta Freukkareiden kolmella ensimmäisellä, vuosien 1986 ja 1988 välillä työstetyllä albumilla voikin pitää varsin keskeisenä. Niistä hänen oma suosikkinsa on viimeisin, eli vuonna 1988 ilmestynyt Takamehtien mekatähtiä. Jo Saarelan Freukkareissa vakutusaikana yhtyeessä tapahtui jokunen miehistönvaihdos ja bändin peruslineupia suuremmilla keiloilla täydensi Elisa Korjuksesta ja Maria Hännisestä koostunut taustalauluryhmä Honky Tonk Engels. 1990-luvun alussa Saarela vaikutti kaksi albumia työstäneessä cajunia ja zydecoa edustaneessa yhtyeessä U-Bayou esimerkiksi legendaarisen Woude-yhtyeen johtohahmona ensisijaisesti muistetun  Ari ”Woude” Voutilaisen ja sittemmin ansiokkaan Hurriganes-teoksen kirjoittaneen Honey Aaltosen kanssa. Saarelan tiet Eppu Normaalin kanssa kohtasivat jälleen vuonna 1993 ensiksi mainitun vuoden huhtikuussa Isi, mitä oli punk-konsertissa Tampereella soitetun keikan ja Studio etana-albumin teksitysten tiimoilta. Jälkimmäisestä tuloksena oli Eppujen loppukauden klassikoihin lukeutuva biisi Hipit rautaa. Saarelan 50-vuotisjuhlallisuuksissa Tavastialla tammikuussa 2008 esiintyivät kaikki hänen yhtyeensä Eppu Normaalin esittäessä myös Fuzz Bandin ja Aku Syrjä Bandin aikaista ja levyttämättä jäänyttä tuotantoaan. Viimeisen suuremman sanoitusryppäänsä Saarela teki loviisalaiselle Honkatonk-yhtyeelle. Vielä syyskuussa 2018 Saarela osallistui Martti Syrjän kanssa Karanteeni-yhtyeen 40-vuotisjuhlakonserttiin. Hän menehtyi haimasyöpään 11. tammikuuta 2019 vajaa viikko ennen 61-vuotispäiväänsä.

Keskiviikon klassikko:Tina Turnerin comebackalbumin nimiraita

 Private Dancer on Mark Knopflerin kirjoittama ja Tina Turnerin levyttämä kappale, joka julkaistiin lokakuussa 1984. Mainittua biisiä kaavailtiin aluksi Dire Straitsin levytysohjelmistoon, mutta yhtye ei milloinkaan saanut omaa versiotaan täysin valmiiksi. Knopfler päätyi tarjoamaan kappaleen Tina Turnerille, joka nauhoitti sen viidennen albuminsa nimiraidaksi. Private Dancer on lisäksi samaisen albumin viides singlebiisi.Turnerin levytykseen ottivat osaa kaikki Dire Straitsin jäsenet Mark Knopfleria lukuun ottamatta ja lisäksi mukana olivat saksofonisti Mel Collins ja soolokitaristina Jeff Beck. Private Dancer sijoittui Billboardin Hot 100-listalla seitsemänneksi ja oli R&B-listalla parhaimmillaan kolmantena. Myös kansainvälisesti kappale menestyi kohtuullisesti ja oli esimerkiksi brittilistalla sijalla 26. Private Danceria kaavailtiin mukaan Dire Straitsin vuonna 1982 ilmestyneelle albumille Love Over Gold, mutta Knopfler ei pitänyt kappaleen lyriikoita sopivina miesvokalistille. Laillisista syistä Turner ei voinut käyttää levytyksessään originaalia levytystä ja niinpä kappale nauhoitettiin uudelleen kahta vuotta myöhemmin. Rumpalina oli Dire Straitsissa originaalirumpali Pick Withersin paikan ottanut Terry Williams. Tina Turner on maininnut valinneensa kyseisen biisin, sillä se oli myönteisessä mielessä selkeästi tavanomaisesta erottuva. Daily Vaultiin biisin arvioineen Mark Milanin mukaan kyseessä on tummasävyinen kappale, jossa Turnerin voimakas seksuaalisuus pääsee loistamaan. Lontoossa Private Danceristä kuvattiin Briant Grantin ohjaama musiikkivideo, jonka tanssikoreografiasta vastasi Arlene Phillips.

Tiistain tukeva:Usean artistin levyttämä Goffinin ja Kingin käsialaa oleva soulkappale

 I Can't Hear You No More on Gerry Goffinin ja Carole Kingin käsialaa oleva kappale, jonka orginaalista levytysversiosta vastasi vuonna 1964 Betty Everett nimellä I Can't Hear You. Se julkaistiin kesällä 1964 Everettin suurmenestyksen Shoop Shoop Songin jatkoksi. Billboardin R&B-listalla kappale saavutti sijan 39. ja Hot 100 -listalla sen sijoitus oli 66. Teoksessaan Chicago Soul Robert Pruter kuvasi I Can't Hear Youta Goffin-King  -parivaljakon mittapuulla heikoksi kappaleeksi. Britanniassa Lulu levytti samaisen kappaleen oman läpimurtohittinsä Shoutin seuraajaksi, mutta myös hänen elokuussa 1964 julkaistu ja Peter Sullivanin tuottama versionsa ainoastaan käväisi top 50-listalla. Dusty Springfieldin I Can't Hear You No Moresta levyttämä versio löytyy artistin Britanniassa vuonna 1965 ilmestyneeltä albumilta Ev'rything's Coming Up Dusty ja sen Yhdysvalloissa julkaistulta vastinealbumilta You Don't Have to Say You Love Me. Springfield oli esittänyt kyseisen kappaleen huhtikuussa 1965 Ready Steady Go -ohjelmassa Martha &The Vandellasin taustavokalisoimana ja heinäkuussa tapahtuneessa levytyksessä taustavokalisteina kuultiin Doris Troyta ja Madeline Belliä. Taustabändinä oli harvinaislaatuisesti Springfieldin oma kiertueyhtye The Echoes. Toinen I Can't Hear You No Moren tekijöistä, eli Carole King levytti kappaleen itse vuonna 1970 ilmestyneelle esikoisalbumilleen Writer. King-elämäkerturi James Peronen mukaan kappale sopi Kingin ohjelmistoon, mutta sen Philadelphia soul- vaikutteisella sovituksella ei ollut vastaavanlaista vaikutusta kuin osalla Kingin myöhäisemmistä sävellyksistä, jotka rakentuivat hänen fyysisen ja retoorisen vokalisointinsa ympärille. Helen Reddyn Can't Hear You No Moresta vuonna 1976 hänen levy-yhtiönsä Capitol Recordsin kehotuksesta levyttämä discovaikutteinen versio muodostui artistin itsensä yllätykseksi kaikkein menestyksekkäimmäksi kappaleesta työstetyksi. Easy Listening- listalla kappaleesta muodostui artistin kahdeksas ja samalla viimeinen listaykkönen ja samalla Bilboardin listalla toiseksi viimeinen top 40:ään kohonnut single. Biisin sijoitus oli 29. ja ja Cash Boxissa se saavutti sijan 41.

Maanantain mainio:Bill Withersin läpimurtohitti

 Ain't No Sunshine on Bill Withersin vuonna 1971 ilmestyneellä albumilla Just as I Am julkaistu ja Booker T Jonesin tuottama kappale. Hän vastasi myös biisin jousisovituksesta. Kitaristina levytyksessä kuultiin Stephen Stillisiä, rumpalina Al Jackson Jr:a ja basistina Donald "Duck" Dunnia. Ääni-insinöörinä Memphisissä nauhoitetussa Ain't No Sunshinessa oli Terry Manning. Kappaleesta muodostui Withersin uran läpimurtohitti, joka nousi Billboardin Hot 100-listalla kolmanneksi ja R&B-listalla kuudenneksi. Billboardin listalla vuoden 1971 kappaleista Ain't No Sunshine saavutti sijan 23. Lisäksi kappale pääsi mukaan elokuvien When We Were Kings (1997) ja Notting Hill (1999) soundtrackalbumeille. Vuonna 2009 Ain't No Sunshine pääsi jälleen top 40:ään Kris Allenin esittäessä kappaleen American Idolin kahdeksannella tuotantokaudella. Withers sai inspiraation Ain't No Sunshineen Lee Remickin ja Jack Lemonin tähdittämästä, vuonna 1962 valmistuneesta elokuvasta Days of Wine and Roses. Kappaleesta muodostui ensimmäinen Withersin kolmesta Yhdysvalloissa kultaa myyneestä singlestä. Alun perin kappale julkaistiin Harlem-nimisen singlen b-puolella. Dj:t ryhtyivät soittamaan nimenomaan singlen kakkospuolta, josta muodostui suuri hitti. The 5:th Dimension-yhtye levytti coverin Harlemista albumilleen Soul and Inspiration ja julkaisi versionsa kappaleesta myös singlenä. Withers esitti Ain't No Sunshinen Old Grey Whistle Testissä ja kappale saavutti Grammyn vuoden 1972 parhaana r&b-kappaleena. Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla Ain't No Sunshine saavutti sijan 285. Michael Jackson levytti kappaleesta coverin alkuvuodesta 1972 ilmestyneelle esikosalbumilleen Got to Be There. Boris Gardiner Happeningin coverversio on vuodelta 1973 ja se ilmestyi albumilla Is What's Happening. Mainitussa levytyksessä Paul Douglas oli leadvokalistina ja Boris Gardiner basistina. Black Label Society levytti kappaleesta coverin vuonna 2013 ilmestyneelle albumilleen Unblackened. Singleformaatissa kyseinen versio saavutti sijan 42. Kanadan rocklistalla.