Perjantain pohjat:Duran Duranin ainoa listaykkösalbumi

 Duran Duran:Seven and the Ragged Tiger

21. marraskuuta 1983 EMI:n ja Capitol Recordsin julkaisemana ilmestynyt Seven and the Ragged Tiger on Duran Duranin kolmas studioalbumi.  Alex Sadkinin, Ian Littlen ja yhtyeen itsensä tuottaman pitkäsoiton nauhoitukset tapahtuivat Ranskassa, Karibialla ja Australiassa vuoden 1983 huhtikuuun ja lokakuun välisenä aikana. Seven and the Ragged Tiger on kahta edeltäjäänsä, vuosina 1981 ja 1982 ilmestyneitä albumeita Duran Duran ja Rio syntetisaattorivoittoisempi albumi. Pitkäsoiton lyriikat ovat kunnianhimoisia ja sen otsikko viittaa yhtyeeseen, sen kahteen manageriin sekä menestykseen. Seven and the Ragged Tigerista laaditut arviot olivat ristiriitaisia, mutta albumista muodostui menestyksekäs. Duran Duranin pitkäsoitoista ainoana Seven and the Ragged Tiger kohosi nimittäin Britannian albumilistan kärkeen. Billboardilla albumin paras sijoitus oli kahdeksantena. Seven and the Ragged Tigerilta poimittiin kolme singlemenestystä; Union of the Snake, New Moon on Monday sekä Nile Rodgersin työstämä remix kappaleesta The Reflex, joka nousi Britanniassa listakärkeen. Albumin julkaisua seurasi maailmankiertue, jonka satoa edustivat useat konserttielokuvat ja livealbumi Arena. Seven and the Ragged Tiger jäi Duran Duranin originaalin lineupin viimeiseksi studioalbumiksi aina vuoteen 2004, jolloin yhtyeeltä ilmestyi pitkäsoitto Astronaut. Kriitikot eivät ole lämmenneet Seven and the Ragged Tigerille myöskään myöhäisempinä vuosikymmeninä, mutta vuonna 2010 EMI julkaisi albumista uusintapainoksen.

Torstain terävä:Useita keskeisiä muusikoita kokoonpanossaan sisältänyt brittiläinen punkyhtye

 The Killjoys oli brittiläinen, vuonna 1976 Birminghamissa perustettu punkrockyhtye. Sen jäsenistöön lukeutuneet Kevin Rowland ja Kevin "Al" Archer perustivat myöhemmin Dexy's Midnight Runnersin ja Gil Weston liittyi brittiheavya edustavaan ja ahkerasti Motörheadin kanssa keikkailleeseen Girlschooliin. Vaikka The Killjoys julkaisi toiminta-aikanaan ainoastaan yhden singlen, yhtyeeseen on myöhemmin kohdistunut siinä määrin runsaasti kiinnostusta, että sen tuotannosta on myöhemmin, eli vuonna 1992 julkaistu pitkäsoitto Naive. Solisti Kevin Rowland, basisti Ghislaine "Gil" Weston ja kitaristi Mark Phillips olivat 1970-luvun puolivälissä kuuluneet tyylillisesti Roxy Musicia muistuttaneeseen yhtyeeseen Lucy & The Lovers. Punkrockin lyötyä itsensä läpi Rowland kirjoitti uusia kappaleita ja perusti The Killjoysin, jonka kokoonpanon täydensivät taustalaulaja Heather Tonge ja rumpali Lee Burton. Yhtyeen tukikohdaksi vaihtui Lontoo ja Raw Recordsin johtaja Lee Wood sainasi The Killjoysin singleä Johnny Won't Get to Heaven/Naive varten. Sitä myytiin 18000 kappaletta, eli kyseessä oli Raw Recordsin historian parhaiten myynyt single. Tuossa vaiheessa The Killjoysin lineup muodostui kahdesta parista, eli Philipsistä ja Westonista ja Rowlandista ja Tongesta. Mainittu kokoonpano oli toiminnassa puolentoistoista vuoden ajan ja se teki useita nauhoituksia esikoisalbumiaan varten. The Killjoys teki kaksi nauhoitusta John Peelin BBC Radio 1-showlle. Niistä ensimmäinen ajoittui lokakuuhun 1977 ja jälkimmäinen seuraavan vuoden helmikuuhun, jolloin kitaristi Keith Rimell ja rumpali Bob Peach olivat ottaneet The Killjoysin lineupissa Phillipsin ja Burtonin paikat. Myös Tonge jätti yhtyeen. Rowlandin harrastamat kahdeksatuntiset treenit alkoivat vaatia veronsa ja lisäksi bändin muiden jäsenten visio yhtyeestä erosi Rowlandin vastaavasta. Rimell kuvasi muun yhtyeen ja Rowlandin välistä suhdetta ilmauksella me vastaan hän. Rimell jätti yhtyeen Rowlandin kanssa käymänsä riidan jälkeen. Hänen paikkansa otti Kevin Archer, jonka Rowland nimesi kuitenkin Aliksi, sillä hän ei halunnut yhtyeessä olevan kahta Keviniä. Rowlandin on mainittu hylänneen Bronze Recordsin 20 000 punnan sopimuksen muiden yhtyeen jäsenten pettymykseksi siksi, että kyseessä olisi ollut ainoastaan singlejä koskenut diili. Vuonna 2004 Gil Weston kyseenalaisti mainitun tarinan totuudenmukaisuuden ja kolme vuotta myöhemmin Kevin Rowland kertoi sen olleen hölynpölyä. Peach, Phillip ja Weston lähtivät ja perustivat yhtyeen Out of Nowhere, jonka nimeksi vaihtui ensiksi Alienation ja myöhemmin Luxound Deluxe. Vuonna 1982 Weston siirtyi Lemmy Kilmisterin kehotuksesta Girlschooliin Enid Williamsin tilalle. Punkrockiin kyllästynyt Rowland viehättyi vintage-tyylisestä soulmusiikista, etenkin Geno Washingtonin tuotannosta ja perusti Archerin kanssa yhtyeen Dexy's Midnight Runners.

Keskiviikon klassikko:Canned Heatin solisti ja eräs perustajajäsenistä

 26. helmikuuta 1943 syntynyt ja viides huhtikuuta 1981 edesmennyt Robert Ernest Hite oli toinen solisti yhdysvaltalaisessa blues- ja rockyhtyeessä Canned Heatissä. Hänen lempinimensä oli The Bear. Henry Vestine esitteli Hiten Alan Wilsonille ja kaksikon ansiosta bluespianisti Sunnyland Slim palasi levytysten pariin. 1960-luvun puolivälissä ollessaan 22-vuotias Hite perusti yhtyeen Alan Wilsonin kanssa. Pian mukaan liittyi Vestine ja Canned Heatin ydin oli kasassa. Yhtyeen kokoonpanon täydensivät basisti Larry Taylor ja rumpali Frank Cook. Canned Heat esiintyi Woodstockin mammuttifestivaaleilla elokuussa 1969. Yhtyeen esitykset eivät ole mukana originaalissa seuraavana vuonna valmistuneessa Woodstock-elokuvassa, mutta sitä vastoin vuonna 1994 ilmestyneessä mainitun elokuvan Director's Cut-versiossa. Hiten leadvokalisoima Woodstock Boogie kuullaan sitä vastoin Woodstock-elokuvassa. Hite vastasi vuonna 1971 ilmestyneen John Lee Hookerin ja Canned Heatin yhteistyötä edustavan albumin Hooker N' Heat tuotannosta. Viides huhtikuuta 1981 Canned Heat esiintyi The Palomino Clubissa, Pohjois-Hollywoodissa. Settitauolla Hite nautti kuolettavan määrän heroiinia. Roudarit kuljettivat hänet pakettiautolla Canned Heatin rumpalin Feto De la Parran kotiin, missä Hite menehtyi.

Tiistain tukeva:Sandie Shawn vuoden 1964 brittiykkönen

 (There's) Always Something There to Remind Me on biisintekijöiden Burt Bacharachin ja Hal Davidin käsialaa oleva ja Sandie Shawn levytyksenä ensiksi hitiksi muodostunut kappale. Dionne Warwick levytti mainitusta biisistä demon vuonna 1963 ja ensimmäisenä kappaleen sai levtyksellään listoille Lou Johnson, jonka mainitusta biisistä työstämä versio saavutti Billboardin listalla sijan 49. kesän 1964 aikana. Eve Taylor kuuli Johnsonin version (There's) Always Something There to Remind Mestä ollessaan Yhdysvalloissa ja tarjosi kappaletta suojattinsa Sandie Shawn levytettäväksi. Shawn versio kappaleesta ilmestyi samaisen vuoden syyskuussa, mutta sitä ennen hän oli ehtinyt esittää Always Something There to Remind Men jo musiikkiohjelmassa Ready Steady Go. Ensimmäisen viikon aikana Shawn kappaleesta levyttämää versiota meni kaupaksi 65 000 kappaletta. Shawn levytys nousi Britanniassa listakärkeen ja piti sijoituksensa kolmen viikon ajan marraskuussa 1964. Samassa kuussa Shawn levytys nousi Billboardin listalle. Vaikka se oli alueellisesti top tenissä Detroitissa ja Miamissa, Billboardin listalla Shawn versio joutui tyytymään sijaan 52., eli se menestyi hienoisesti Lou Johnsonin versiota heikommin. Shawn levytys nousi listakärkeen myös Kanadassa ja Etelä-Afrikassa. Irlannissa se kohosi seitsemänneksi, Alankomaissa kymmenenneksi ja Australiassa sijalle 16. Shaw levytti (There's) Always Something There to Remind Mestä lisäksi ranskankielisen version, joka saavutti Ranskassa sijan 19. R. B. Greavesin Always Something There to Remind Mestä vuonna 1970 levyttämä cover nousi Kanadassa sijalle 12., Billboardin listalla sijalle 27. ja Australiassa sijalle 48. Syntikkapopyhtye Naked Eyes saavutti There's Always Something There to Remind Mestä levyttämällään coverilla  Billboardin listalla kahdeksannen sijan kesäkuussa 1983. Australiassa versio nousi seitsemänneksi, Kanadassa yhdeksänneksi ja Uudessa Seelannissa jopa kakkossijalle. Vuonna 2007 Naked Eyes levytti Always Something There to Remind Mestä akustisen version albumilleen Fumbling with the Covers.

Maanantain mainio:Johnny Winterin vuoden 1974 albumi

 Johnny Winter:Saints & Sinners

Helmikuussa 1974 Columbian julkaisemana ja Rick Derringerin tuottamana ilmestynyt Saints & Sinners on keskeisen teksasilaiskitaristin Johnny Winterin kuudes studioalbumi. Kitaristi/solistin aikaisempien pitkäsoittojen tapaan myös mainittu pitkäsoitto sisältää sekä covereita että Winterin originaalituotantoa. Tunnetuimpiin lainabiiseihin lukeutuvat Jerry Leiberin ja Mike Stollerin käsialaa oleva ja lisäksi esimerkiksi Dr. Feelgoodin levytysohjelmistoon lukeutuva  Riot in Block Cell N:O Nine, Allen Toussaintin säveltämä kaunokki Blinded by Love, Chuck Berryn hieman harvinaisempaan tuotantoon lukeutuva Thirty Days, Larry Williamsin myös John Lennonin levytysohjelmistoon päätynyt rockklassikko Boney Maronie sekä Rolling Stonesin erinomainen albumiraita Stray Cat Blues, jonka originaaliversio on löydettävissä yhtyeen joulukuussa 1968 ilmestyneeltä klassikkoalbumilta Beggars Banquet. Saints & Sinnersin kakkospuolen avaava Rollin' Cross the Country edustaa pikkuveli Edgar Winterin sävellystuotantoa ja Johnnyn omiin kappaleisiin Saints & Sinnersillä lukeutuvat Bad Luck Situation, riipaiseva balladi Hurtin' So Bad sekä Saints & Sinnersin vuonna 1996 ilmestyneen cd-version bonusraita Dirty.

Sunnuntain extra:George Thorogood & The Destroyersin vuoden 1993 hitti

 Get a Haircut on George Thorogood and The Destroyersin levyttämä kappale, joka julkaistiin mainitun yhtyeen vuonna 1993 ilmestyneellä albumilla Haircut. Bill Birchin ja David Averyn käsialaa oleva kappale saavutti Yhdysvalloissa Album Rock Tracks-listalla toisen sijan elokuun lopussa 1993. Australiassa Get a Haircut oli parhaimmillaan sijalla 28. ja Uudessa Seelannissa sijalla 15. Kanadan FM-radiossa kyseessä oli soitetuin kappale. Get a Haircutista on sittemmin muodostunut eräs George Thorogoodin tuotannon tunnuskappaleista ja se on soinut ahkerasti classic rock-tyyppisillä radioasemilla. Kappaleen animaatiomusiikkivideosta vastasi animaatiosarjojen Cow and Chicken ja I Am Weasel luoja David Feiss. Thorogood kuuli Get a Haircutista version austalialaisessa clubissa nimeltä Black Marlin. Hän piti kappaleesta ja tiedusteli, kenen käsialaa se oli. Keikkakontekstissa Thorogood alkoi esittää Get a Haircutia jo niinkin varhain kuin vuonna 1970, mutta koska hänellä oli hankaluuksia oppia kappaleen riffiä, kappale päätyi Thorogoodin levytysohjelmistoon vasta vuonna 1992.

Lauantain pitkä:Keskeisen punkrockyhtyeen esikoisalbumi

 Stiff Little Fingers:Inflammable Material

Toinen helmikuuta 1979 Rough Trade Recordsin julkaisemana ilmestynyt Inflammable Material on pohjoisirlantilaisen punkrockyhtyeen Stiff Little Fingersin esikoispitkäsoitto. Ilmestymisajankohdalleen ajankohtaisesti useat albumin kappaleista käsittelevät Pohjois-Irlannin ankaraa tilannetta polarisaation ja konfliktin aikana. Lyriikoiden teemoina ovat teini-iän tylsistyneisyys, deprivaatio, väkivalta ja poliisien brutaalius. Stiff Little Fingers perustettiin vuonna 1977, jolloin punkrockliike oli juuri tekemässä nousuaan Britanniassa. Yhtyeen johtohahmon Jake Burnsin edellinen yhtye Highway Star oli soittanut rockcovereita ja yhtyeen lineupissa olivat niin ikään olleet mukana tulevat SLF:n jäsenet Henry Cluney ja Brian Faloon. Punkrockin iskettyä yhtye vaihtoi nimeään ja myös sen lineup koki miehistönvaihdoksia. Erityisesti Burnsia inspiroi helposti myötäelettävä tapa, jolla The Clashin jäsenet kirjoittivat elämästään. Vuonna 1977 Burns oli Ulster Hallin ulkopuolella mellakassa, jossa The Clashin jäseniä estettiin soittamasta keikkaansa. Tapahtuma sai Burnsin oivaltamaan, ettei hän ollut Ulsterin punkskenessä yksin ja The Clashin keskeytetyksi tulleen konsertin vaikutusta voi pitää valtavana. Inflammable Material nauhoitettiin Spaceward-studioissa Cambridgessa vuoden 1978 aikana lukuun ottamatta kappaletta Suspect Device, joka nauhoitettiin Island-studioilla Lontoossa. Burns muistaa nauhoituksista niiden nopean luonteen. Yhtyeellä ei ollut entuudestaan kokemusta studiotyöskentelystä, joten nauhoitukset muistuttivat soitettua livekeikkaa. Inflammable Materialin ilmestyttyä NME:n Paul Morley kuvasi sitä klassiseksi punkrocklevyksi, joka oli vaikutukseltaan The Ramonesin esikoisalbumin luokkaa. Myös Inflammable Materialista Soundsiin kirjoittanut Garry Bushell ylisti albumia. Hänen mukaansa kyseessä on eräs hienoimmista vintage punkia edustavista levyistä täynnä voimakkaita lyriikoita ja koukkuja vihan ja vakaumuksen äänellä tulkittuina. Bushellin mukaan Stiff Little Fingers on eräs vaikuttavimmista esiin nousseista vanhan tyylin punkrockyhtyeistä. Ainoa huoli on se, tuleeko yhtyeen musiikki kehittymään edelleen. Vuonna 2001 EMI julkaisi Inflammable Materialista bonuskappaleita sisältävän version. Mukana olivat Suspect Devicen singleversio, toinen sinkkubiisi 78 ja Jake Burnsin kestoltaan reilut 17-minuuttinen haastattelu.