Perjantain pohjat:T. Rexin viimeinen listaykkössingle

Metal Guru on Marc Bolanin kirjoittama ja brittiläisen rockyhtyeen T. Rexin levyttämä kappale. Mainitusta biisistä muodostui yhtyeen neljäs ja samalla viimeinen Britannian singlelistan kärkipaikan tavoittanut kappale. Metal Guru säilytti ykkössijansa neljän viikon ajan kesä-heinäkuussa 1972. Mainittu kappale oli lisäksi mukana T. Rexin samaisena vuonna  ilmestyneellä albumilla The Slider. Britanniassa Metal Guru -singlen b-puolella julkaistiin kaksi kappaletta; Thunderwing ja Lady, mutta esimerkiksi Saksassa, Espanjassa ja Ranskassa ainoastaan Lady. Vaikka Metal Guru ilmestyi pelkästään kymmenen kuukautta singlen Get It On vastaanottaman huomattavan menestyksen jälkeen, kyseinen kappale ei saavuttanut listasijoitusta Yhdysvalloissa. Kanadassa Metal Gurun paras listasijoitus oli 45. heinäkuussa 1972. Suomen virallisella singlelistalla Metal Guru oli parhaimmillaan sijalla 22. Bolan itse kuvasi kappaleen uskonnollisia viittauksia todeten sen olevan elämän festivaalin kappale ja yhdisti sen kaikkiin ympärillä oleviin Jumaliin. Hän mainitsi uskovansa Jumalaan, mutta ilman uskontoa. Freaky Triggerin vuonna 2008 laatimalla kaikkien aikojen sadan parhaan kappaleen listalla Metal Guru saavutti sijan 37. The Smithsin tuotannon keskeisimpiin kappaleisiin lukeutuva Panic pohjautuu Metal Gurun melodiaan.

Torstain terävä:Yhdysvaltalaislaulajattaren toinen pitkäsoitto

 Jennifer Rush:Movin'

Seitsemäs lokakuuta 1985 Saksassa ilmestynyt Movin' on yhdysvaltalaissolisti Jennifer Rushin toinen pitkäsoitto. Rushin levyttämästä kappaleesta Power of Love oli muodostunut suuri menestys ja myös artistin toisesta pitkäsoitosta muodostui välittömästi suosittu. Saksassa albumi pysytteli listakärjessä 14 viikon ajan ja siitä muodostui siellä vuoden 1986 myydyin pitkäsoitto. Britanniassa albumi julkaistiin vasta vuoden 1986 puolella ja saarivaltakunnassa se joutui tyytymään listasijaan 32., mihin vaikutti osaltaan se, ettei albumilta poimittu ainuttakaan suurta singlemenestystä. Ensimmäisenä pikkulevynä albumilta julkaistiin sen avausraita Destiny. Se nousi listoille monissa maissa, mutta joutui Britanniassa tyytymään Hot 100 -listan loppupäähän. Toinen single If You're Ever Gonna Lose My Love menestyi niin ikään hyvin Euroopassa. Muita keskeisiä kappaleita Movin' -albumilla olivat etenkin Stevie Wonder -cover Yester-Me, Yester-You Yesterday sekä originaalituotantoa edustanut Ave Maria, joka julkaistiin singleformaatissa niinkin myöhään, kuin vuonna 1991. Varmistaakseen Yhdysvalloissa Movin':ia seuranneelle pitkäsoitolleen Heart Over Mind entistä suuremman suosion Rush muutti Saksasta Yhdysvaltoihin. Joissakin maissa Movin' -pitkäsoitosta julkaistun version biisilista oli yhdistelmä mainitun albumin ja sitä edeltäneen debyyttipitkäsoiton Jennifer Rush kappaleista. Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Saksan demokraattisessa tasavallassa albumin nimenä oli Jennifer Rush ja Venezuelassa sekä Singaporessa Movin'.

Keskiviikon klassikko:Tavanomaista tummasävyisempi Grand Funkin pitkäsoitto

Grand Funk Railroad:Born to Die

Michiganista kotoisin olevan ja huippusuositun hardrockyhtyeen Grand Funk Railroadin tuotannossa tammikuussa 1976 ilmestynyt pitkäsoitto Born to Die edustaa tavanomaista tummasävyisempää tuotantoa esimerkiksi sitä edeltäneisiin albumeihin We're An American Band ja All the Girls in the World Beware! verrattuna. Pitkäsoiton nimikappaleen solisti/kitaristi Mark Farner kirjoitti moottoripyöräonnettomuudessa menehtyneen serkkunsa muistoksi. Selkeästi valoisia kappaleita albumilla edustavat sentään Farnerin Sally sekä rumpali/solisti Don Brewerin ja kosketinsoittaja Craig Frostin yhteistyötä edustava Take Me. Mainitut kappaleet päätyivät myös albumin singlebiiseiksi ja niistä ensin mainittu oli Kanadan listalla parhaimmillaan sijalla 35. Samaisen kaksikon yhteistyötä edustavista Born to Dien kappaleista Dues sisältää jälkimmäisen intensiivistä kosketinsoitintyöskentelyä ja I Fell for Your Love käsittelee suhteen päättymisen aiheuttamaa tragediaa. Yli kuusiminuuttinen, mainiosti svengaava ja kekseliäs instrumentaalikappale Genevieve on harvinaislaatuisesti koko yhtyeen yhteistyötä, eli sen työstämiseen on osallistunut myös basisti Mel Schacher.  Tekstinsä osalta tiedostava ja Farnerin ja Frostin yhteistyötä edustava Talk to the People on  upeassa melodisuudessaan eräs albumin parhaita raitoja. Albumin kakkospuolen materiaalista erityisen myönteisesti erottuu Don Brewerin käsialaa oleva, tyylitajuisen raskaalla kitaroinnilla kuorrutettu Love is Dyin'. Mark Farnerin työstämä Politican lukeutuu myös pitkäsoiton vimmaisimpiin raitoihin. Päätöskappale Good Things on myös eräs albumin valoisammista ja se päättää pitkäsoiton ja tarjoaa samalla lupauksen paremmasta. Grand Funkin tyypillisestä linjasta erottuvana albumina Born to Die puolustaa mainiosti paikkaansa yhtyeen repertuaarissa. Merkittäväksi albumilla osoittautuu myös vähintään osittain Don Brewerin käsialaa olevien  kappaleiden runsaus.

Tiistain tukeva:Pitkän uran tehnyt saksofonisti

 26. syyskuuta 1934 syntynyt ja 17. joulukuuta 2004 edesmennyt Richard Malden Heckstall-Smith oli brittiläinen rockin ja bluesin parissa työskennellyt saksofonisti. 60- ja 70-lukujen aikana hän soitti useissa keskeisissä brittiläisissä bluesrock ja fuusiojazz-yhtyeissä. Hän syntyi Ludlowissa, Shropshiressa ja varttui Knightonissa, Bradfordshiressa oppien lapsuudessaan soittamaan pianoa, klarinettia ja alttosaksofonia. 15-vuotiaana Heckstal-Smith oli oppinut alttosaksofonin soiton ja Lester Youngista sekä tenorisaksofonisti Walder Graystä oli muodostunut hänelle keskeisiä vaikuttajia. 50-luvun lopusta eteenpäin Heckstall-Smith vaikutti aktiivisesti Lontoon jazzskenessä. Joulukuusta 1957 lähtien hän oli puolen vuoden ajan mukana klarinetisti Sandy Brownin johtamassa yhtyeessä. Vuonna 1962 Heckstall-Smith liittyi Alexis Kornerin johtamaan vaikutusvaltaiseen bluesyhtyeeseen Blues Incorporatediin ja oli mukana mainitun yhtyeen albumilla R&B from Marquee. Seuraavana vuonna Heckstall-Smith oli perustamassa Graham Bond Organisationia, jonka jäsenistöön kuului lisäksi mm. kaksi tulevan superyhtyeen Creamin jäsenistä, eli basisti Jack Bruce ja rumpali Ginger Baker. Vuonna 1967 Heckstall-Smith liittyi John Mayallin johtamaan brittibluesin todelliseen korkeakouluyhtyeeseen The Bluesbreakersiin. Sen kyseisessä, jazzorientoituneessa kokoonpanossa olivat lisäksi mukana rumpali Jon Hiseman, basisti Tony Reeves ja The Rolling Stonesin tuleva kitaristi Mick Taylor. Mainittu Bluesbreakersin lineup levytti vuonna 1968 albumin Bare Wires. Vuosien 1968 ja 1971 välillä Heckstall-Smith, Hiseman ja Reeves kuuluivat uraa uurtaneeseen brittiläiseen jazzrockyhtyeeseen Colosseumiin. Siinä Heckstall-Smith pääsi esittelemään virtuoositeettiään soittamalla samanaikaisesti kahta saksofonia. Colosseumin lopetettua toimintansa lokakuussa 1971 Heckstall-Smith oli mukana useissa muissa fuusioyhtyeissä, joista mainittakoon anchild, Sweet Pain, Big Chief, Tough Tenors, The Famous Bluesblasters, Mainsqueeze ja DHSS. Mainittujen yhtyeiden jäsenistöön kuuluivat usein Victor Brox, Keith Hillman ja harpisti John O' Leary, joka tunnetaan lisäksi Savoy Brown-yhtyeen perustajäsenenä. 80-luvun aikana Heckstall-Smith vaikutti yhtyeessä Electric Dream muun muassa eteläafrikkalaisen perkussionistin Julian Bahulan kanssa. Vuosien 1983 ja 1986 välillä Hecktall-Smith oli 3-Spacen jäsen kitaristi John Jamesin, myös Mainsqueezessa vaikuttaneen kosketinsoittaja Dave Mooren ja basisti Chris Billingsin kanssa. Myös kosketinsoittaja Paul Harris oli mukana yhdellä kiertueella. Tenori- ja sopraanosaksofonien lisäksi Heckstall-Smith soitti 3-Spacessa baritonisaksofonia. 1990-luvulla Heckstall-Smith osallistui Colosseumin originaalikokoonpanon reunioniin ja soitti ahkerasti konsertoineessa Hamburg Blues Bandissa. Vuonna 2001 Heckstall-Smith levytti all star-projekti Blues and Beyondissa John Mayallin, Jack Brucen, Mick Taylorin ja Peter Greenin kanssa. Vuonna 1984 Heckstall-Smith julkaisi elämäkertateoksensa The Safest Place in the World.Sen laajennettu painos, nimeltään Blowing the Blues julkaistiin vuonna 2004. Heckstall-Smith menehtyi 70-vuotiaana akuuttiin maksasairauteen.

Maanantain mainio:Kanadalaisen rockin klassikon viimeinen top 40:ään kohonnut albumi

 Bachman Turner Overdrive:Head On

Joulukuussa 1975 ilmestynyt Head On kanadalaisen rockyhtyeen Bachman Turner Overdriven viides studioalbumi. Mainitun pitkäsoiton originaalipainoksen mukana seurasi posteri yhtyeen jäsenistä. Vuonna 2003 Repertoire Records julkaisi Head Onista uusintapainoksen. Tuolloin bonuskappaleena oli alun perin ainoastaan singleformaatissa vuoden 1975 aikana ilmestynyt Down the Line. Head Onista muodostui Bachman Turner Overdriven viimeinen Billboardin albumilistalla top 40:ään kohonnut pitkäsoitto. Sen paras sijoitus oli 23. maaliskuussa 1976. Single Take It Like a Man saavutti Billbstoardin listalla sijan 33. ja sai osakseen myös huomattavaa radiosoittoa. Kyseessä oli BTO:n viimeinen kuudesta top 40:ään nousseesta singlekappaleesta. Pianistina kyseisessä biisissä kuultiin rock and rollin keskeisimpiin pioneereihin lukeutuvaa ja huikeaan suoritukseen yltänyttä Little Richardia. Jazzahtava kappale  Lookin' Out for #1 julkaistiin myös singleformaatissa. Se jäi Billboardilla top 40:än ulkopuolelle, mutta nousi Adult Contemporary-listalla viidenneksitoista ja saavutti niin ikään merkittävää radiosoittoa. Britanniassa albumin kappaleista julkaistiin singlenä lisäksi Away from Home b-puolellaan Down to the Line. Randy Bachmanin käsialaa oleva kappale West Coast Turnaround äänitettiin Head On-albumin nauhoituksissa, mutta se sai julkaisunsa vasta vuonna 2013.

Sunnuntain extra:Vuosikymmenten uran tehnyt laulajatar ja näyttelijätär

26. syyskuuta 1926 syntynyt ja 18. lokakuuta 2000 edesmennyt Julie London (Peck) oli yhdysvaltalainen laulajatar ja näyttelijätär, jonka ura kesti yli 40 vuoden ajan. Vuosien 1955 ja 1969 välillä hän levytti yli 30 albumia, joiden keskeisiä musiikillisia tyylilajeja olivat pop ja jazz. Londonin esikoisalbumilleen levyttämä kappale Cry Me a River pääsi vuonna 2001 Grammy Hall of Fameen. Näyttelijäntyöstään London vastaanotti vuonna 1974 Golden Globen roolistaan sairaanhoitaja Dixie McCallina tv-sarjassa Emergency! Santa Rosassa, Kaliforniassa syntyneen Londonin elokuvaura käynnistyi vuonna 1944. Hän esiintyi useissa lännenelokuvissa, kuten Rock Hudsonin kanssa elokuvassa The Fat Man vuonna 1951, Gary Cooperin kanssa elokuvassa Man of the West vuonna 1958 ja Robert Mitchumin kanssa elokuvassa The Wonderful Country vuonna 1959. Londonin musiikillinen ura alkoi 50-luvun puolivälissä, jolloin hän solmi levytyssopimuksen Liberty Recordsin kanssa. Londonin joutsenlauluksi jäänyt studioalbumi Yummu, Yummu, Yummu ilmestyi vuonna 1969. Vuosien 1972 ja 1979 välillä hän esiintyi menestyksekkäästi tv-sarjassa Emergency!, jossa näytteli aviomiehensä Bobby Troupin kanssa. Tv-sarjan tuotannosta vastasi Londonin aikaisempi aviomies Jack Webb.

Lauantain pitkä:90-luvun brittipopin keskeisen edustajan kakkosalbumi

 Oasis:(What's the Story) Morning Glory

Toinen lokakuuta 1995 Creation Recordsin julkaisemana ilmestynyt (What's the Story) Morning Glory on brittiläisen rockyhtyeen Oasiksen toinen studioalbumi, jonka tuotannosta vastasivat Owen Morris ja yhtyeen keskeisin biisintekijä, kitaristi Noel Gallagher.  Morning Glory tuli  sovitustyyliltään ja rakenteeltaan merkitsemään voimakasta irtiottoa Oasiksen edellisenä vuonna ilmestyneestä esikoisalbumista Definitely Maybe. Gallagherin sävellykset keskittyivät yhtyeen kakkosalbumilla voimakkaammin balladeihin ja painottuivat suurin kertosäkeisiin. Jousisovitukset ja rikkaampi instrumentaatio merkitsivät kontrastia yhtyeen esikoisalbumin raakuudelle. Morning Glory oli Oasiksen ensimmäinen yhtyeen uuden rumpalin Alan Whiten kanssa työstetty albumi, tosin yhtyeen originaalin rumpalin Tony McCarrolin soittoa kuultiin pitkäsoitolla vielä kappaleessa Some Might Say. Morning Gloryn myötä Oasis siirtyi crossover-indieyhtyeestä maailmanlaajuiseksi rockilmiöksi. Kriitikoiden mukaan kyse on merkittävästä albumista brittiläisen indie-musiikin aikajanalla. Julkaisuviikollaan Morning Glory myi Britanniassa huikeat 345 0000 kappaletta ja pysytteli albumilistan kärjessä kymmenen viikon ajan. Yhdysvalloissa albumi merkitsi Oasiksen läpimurtoa. Siellä Morning Glory nousi Billboardin albumilistan neljänneksi ja saavutti nelinkertaisesti platinaa. Yhtyeen kotimaassa albumilta poimittiin neljä suurta hittiä. Niistä Some Might Say ja Don't Look Back in Anger nousivat listakärkeen ja Roll with It sekä Wonderwall kakkossijalle. Wonderwall ja Champagne Supernova nousivat Billboardin vaihtoehtolistan kärkeen. Vuoden 1996 Brit Awardseissa Morning Glory palkittiin vuoden parhaana albumina. Vuosien 1995 ja 1996 aikana Morning Gloryn julkaisua seurasi maailmankiertue, jonka kuluessa Oasis soitti eräille aikakautensa suurimmista yleisömääristä. Vaikka Morning Glorysta muodostui suuri kaupallinen menestys, kriitikot eivät albumin ilmestymisen aikaan suhtautuneet siihen erityisen suopeasti. Kritiikki kohdistui sekä kappalemateriaaliin että tuotantoon. Tulevina vuosina kriitikoiden mielipide albumista tuli muuttumaan täysin ja Morning Glory on tunnustettu merkittäväksi pitkäsoitoksi sekä brittipop-skenelle että yleisesti 90-luvun musiikille. Morning Glory on päässyt mukaan useille rockmusiikin parhaiden levyjen listoille. Vuoden 2010 Brit Awardseissa Morning Glory nimettiin parhaaksi brittiläiseksi albumiksi sitten vuoden 1980. 22. miljoonan kappaleen myynnillään Morning Glory on eräs kaikkien aikojen myydyimmistä albumeista. Britanniassa Morning Glory on 90-luvun myydyin albumi.