Keskiviikon klassikko:Keskeisen southern rockin edustajan kokoelma-albumi

 Molly Hatchet:Greatest Hits

Vuonna 1990 Epic Recordsin julkaisemana ilmestynyt Greatest Hits on southern rockia edustavan Molly Hatchet -yhtyeen tunnetuimmat kappaleet yhteen niputtava kokoelma-albumi. Yhtyeen aikaisemmin julkaistuilla albumeilla alun perin ilmestyneiden klassikkokappaleiden lisäksi mukana on kaksi ennen julkaisematonta ja Bobby Ingramin kitaroimaa raitaa, jotka ovat Greatest Hitsin avaavat kappaleet Shake The House Down ja Ragtop Deluxe. Kitaristi Dave Hlubek oli nimittäin jättänyt Hatchetin vuonna 1987. Originaalilla vuonna 1990 ilmestyneellä kokoelmalla Molly Hatchetin nimeä kantavan ja vuonna 1978 ilmestyneen yhtyeen esikoisalbumin tuotantoa edustavat kappaleet Bounty Hunter, Gator Country ja Dreams I'll Never See. Seuraavaa vuonna julkaistulta kakkopitkäsoitolta Flirtin with Disaster mukana ovat nimikappale, Whiskey Man sekä suorastaan erinomainen rypistys Boogie No More. Vuonna 1983 ilmestyneen albumin No Guts...No Glory tuotantoa kokoelmalla edustaa albumin päättävä Dave Hlubekin käsialaa oleva balladiklassikko Fall of the Peacemakers. 80-luvun puolivälissä ilmestyneeltä Double Trouble Livelta mukana ovat Beatin' the Odds -pitkäsoiton nimikappale, Bloody Reunion ja Edge of Sundown. Vuonna 2001 ilmestyneen Greatest Hitsin laajennetun version bonuskappaleisiin lukeutuvat Bobby Womack-cover, myös Rolling Stonesin levytyksenä varsin tutuksi tullut It's All Over Now Flirtin with Disasterilta, The Creeper esikoisalbumilta ja Satisfied Man vuonna 1984 julkaistulta albumilta The Deed is Done.

Tiistain tukeva:Van Morrisonin varhainen ja osaltaan rockin kehitykseen vaikuttanut yhtye

Them oli Belfastissa, Pohjois-Irlannissa perustettu rockyhtye, joka muistetaan ensisijaisesti rockstandardistaan Gloria sekä sittemmin varsin merkittävän uran luoneen solistinsa Van Morrisonin varhaisena yhtyeenä. Sen originaaliin kvartettikokoonpanoon kuuluivat lisäksi Alan Henderson, Ronnie Millings, Billy Harrison ja Eric Wrixon. Vuoden 1965 aikana Them julkaisi kaksi Britanniassa top teniin noussutta singleä; kymmenenneksi kohonneen Baby Please Don't Gon ja listakakkoseksi Englannin lisäksi myös Irlannissa nousseen Here Comes the Nightin. Viimeksi mainittu sekä Mystic Eyes olivat top 40 -menestyksiä myös Yhdysvalloissa. Morrison jätti yhtyeen vuonna 1966 ja loi menestyksekkään soolouran. Vaikka Them sai plakkariinsa ainoastaan muutamia hittisinglejä, belfastilaisyhtyeen vaikutusta moniin muihin yhtyeisiin, kuten The Doorsiin voi pitää varsin merkittävänä. Themin levytyksistä Gloria pääsi vuonna 1999 Grammy Hall of Fameen. Dave Marshin vuonna 1989 ilmestyneessä teoksessa The Heart of Rock and Soul, The 1001 Greatest Singles Ever Gloria saavutti sijan 69. ja Mystic Eyes pääsi sijalle 458. Rolling Stonen vuonna 2004 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla Gloria saavutti sijan 208. Huhtikuussa 1964 Van Morrison vastasi lehti-ilmoitukseen, jossa haettiin muusikoita juuri avautuneeseen ja Maritime Hotelissa sijainneeseen R&B-clubiin. Morrison oli jättänyt varhaisemman yhtyeensä The Golden Eaglesin ja hänen uusi yhtyeesä tuli koostumaan vuonna 1962 perustetun ja Belfastin itäsosasta kotoisin olleen yhtyeen The Gamblersin muusikoista Ronnie Millingsista, Billy Harrisonista ja Alan Hendersonista. Nuoren ikänsä vuoksi  vielä koulua käynyt Eric Wrixon soitti kosketinsoittimia ja pianoa. Morrison soitti saksofonia ja huuliharppua ja jakoi lauluosuudet Billy Harrisonin kanssa. Wrixonin ehdotuksesta The Gamblersin nimeksi vaihtui Them 50-luvun kauhuelokuvan Them! mukaan. Yhtyeen vahvat R&B-henkiset keikat herättivät Maritimessa ansaitsemaansa huomiota. Covereidensa ohella yhtye esitti myös Morrisonin varhaisia originaalikappaleita, kuten Could You You Would You, jonka hän oli kirjoittanut Camden Townissa keikkaillessaan Manhattan Showbandin riveissä. Gloria-kappaleen debyyttiesitys keikalla tapahtui myös Maritimessa. Mielialasta riippuen kappale saattoi kestää jopa parikymmentä minuuttia. Morrison on maininnut, ettei Them koskaan levyillään tavoittanut livekeikkojensa veroista intensiteettiä. Themin kokoonpano vaihteli voimakkaasti Morrisonin ja Hendersonin pysyessä ainoina jatkuvasti mukana olleina jäseninä. Vielä Morrisonin yhtyeestä lähtemisen jälkeen Them sinnitteli jonkin aikaa. Decca Recordsin Dick Rowe tuli tietoiseksi Themin live-esiintymisistä ja solmi yhtyeen kanssa kahden vuoden mittaisen levytyssopimuksen. Mainittuna aikana yhtye julkaisi kaksi albumia ja kymmenen singleä ja kaksi singleä vielä Morrisonin yhtyeestä lähtemisen jälkeen. Baby Please Don't Go-singlen b-puolella julkaistusta Gloriasta muodostui standardi, jota ovat versioineet esimerkiksi The Shadows of Knight, The Doors, Jimi Hendrix ja Patti Smith. Muutamaa viikkoa levytyssopimuksen solmimisen jälkeen yhtye matkusti West Hampsteadissa sijainneeseen Deccan studioon ensimmäistä levytyssessiotaan varten. Viides heinäkuuta 1964 nauhoitettuihin kappaleisiin lukeutuivat Turn on Your Lovelight, Gloria, yhtyeen ensimmäisellä singlellä julkaistut Don't Start Crying Now ja One Two Brown Eyes sekä Groovin, Philosophy sekä Bo Diddleyn ohjelmistosta poimittu You Can't Judge a Book by Looking at its' Cover. Levytykseen ottivat lisäksi osaa studiomuusikot urkuri Arthur Greenslade ja toinen rumpali Bobby Graham. Wrixonin vanhemmat eivät antaneet hänen solmia osaltaan levytyssopimusta, joten hänen paikkansa yhtyeessä otti Pat John McAuley. Elokuussa ilmestynyt debyyttisingle ei osoittautunut menestyksekkääksi. Themin toinen single oli cover Big Joe Williamsin Baby Please Don't Go:sta ja sillä rumpalina kuultiin Andy Whitea, Phil Coulteria toisena kosketinsoittajana ja rytmikitaristina Jimmy Pagea Billy Harrisonin vastatessa soolokitarasta. Single julkaistiin marraskuussa b-puolellaan Gloria. Them teki debyyttiesiintymisensä tv:ssä joulukuussa 1964 esiintymällä Ready Steady Go:ssa Rolling Stonesin kanssa. Themin manageri Phil Salomon neuvotteli Baby Please Don't Go:sta ohjelman tunnuskappaleen. Kahta viikkoa myöhemmin single saavutti brittilistalla sijan 19. nousten lopulta kymmenenneksi.  Tammikuussa 1965 Them konsertoi Britanniassa toistamiseen. Themin seuraava single Here Comes The Night, jonka b-puolella julkaistiin kappale All for Myself, oli yhtyeen suurin menestys. Bert Bernsin käsialaa ollut ja myös hänen tuottamansa kappale nousi britilistan kakkossijalle huhtikuussa 1965. Toukokuussa Here Comes the Night saavutti Billboardilla sijan 24. 11. huhtikuuta 1965 Them esiintyi Beatlesin, Stonesin, Kinksin, Animalsin, The Searchersin, The Moody Bluesin ja Dusty Springfieldin kanssa NME:n äänestysvoittajien konsertissa Wembleyllä. Here Comes the Nightia yhtyeen setissä seurasi seitsenminuuttinen versio Turn on Your Lovelightista.

Yhtyeen esikoisalbumi The Angry Young Them ilmestyi kesäkuussa 1965 Britanniassa ja heinäkuussa Yhdysvalloissa Parrot Recordsin julkaisemana. Samassa kuussa yhtyeen kokoonpanoa täydensivät brittirumpali Terry Noon ja skotlantilainen soolokitaristi Joe Baldi, jotka kuitenkin jättivät yhtyeen jo samaisen vuoden syyskuussa. Themin kakkosalbumi Them Again ilmestyi Britanniassa tammikuussa 1966 ja Yhdysvalloissa samaisen vuoden huhtikuussa. Siellä Them aloitti kiertueensa toukokuussa. Toukokuun 30:n ja kesäkuun 18:n päivän välillä yhtye konsertoi Los Angelesissa Whiskey A Go Go:ssa. Viimeisen viikon aikana The Doors soitti yhtyeen lämmittelijänä ja viimeisenä iltana molemmat yhtyeet jammailivat 20-minuuttisen version Gloriasta ja 25- minuuttia kestäneen version Wilson Pickettin In the Midnight Hourista. San Franciscon Fillmore Westissä Them soitti pääesiintyjänä ja siirtyi sitten Havaijille, missä yhtye hajosi rahallisiin erimielisyyksiin. Morrison ja Henderson palasivat Belfastiin Ray Elliottin ja David Harveyn jäädessä Yhdysvaltoihin. Themin musiikiki, joka oli yhdistelmä garagerockia ja bluesia, vaikutti osaltaan voimakkaasti seuraavien sukupolvien rockmuusikoihin. McAuleyn veljekset Pat ja Jackie saivat esiintyä Britanniassa nimellä The Other Them. Yhtye julkaisi Island Recordsilla kaksi singleä; toisen nimellä Belfast Gypsies ja toisen nimellä Freaks of the Nature. Ainoastaan Ruotsissa yhtyeeltä julkaistiin albumi ja Themin nimellä se konsertoi Euroopassa. Ranskassa kyseiseltä lineupilta julkaistiin ep, mutta se lopetti toimintansa vuoden 1966 marraskuussa. Morrisonista ja Hendersonista koostunut ja nimeä Them käyttänyt kokoonpano tuli sekin tiensä päähän. Maaliskuussa 1967 Morrison teki Alankomaissa lyhyen kiertueen Cuby and the Lizzardsin taustoittamana ja lähti sitten New Yorkiin, missä aloitti soolouransa. Muut Themin jäsenet kasasivat rivinsä Belfastissa ja ottivat solistikseen Kenny McDowellin. Tuottaja Ray Ruffin kutsusta yhtye siirtyi alkuvuodesta 1967 Yhdysvaltoihin ja jatkoi sekä konsertointia että levytyksiä. Albumit Now and Them ja Time Out! Time in for Them edustavat yhtyeen varhaisemmasta tuotannosta poiketen psykedeelistä rockia. Jim Armstrong ja Kenny McDowell palasivat Belfastiin ja alkoivat esiintyä nimellä Sk'boo. Vuonna 1969 Armstrong, McDowell ja Ray Ellott tekivät reunionin Chicagossa nimellä Truth. Kolmikko nauhoitti demoja ja soundtrackkappaleita, jotka ilmestyivät myöhemmin nimellä Of Them and Other Tales. Henderson palkkasi studiomuusikoita ja levytti Ray Ruffin Happy Tiger Recordsille kaksi albumia. Tyylillisesti ne edustivat hardrockia hienoisilla folk- ja countryelementeillä höystettyinä. Vuonna 1970 ilmestyneen albumin Them levytykseen otti osaa kitaristi Jerry Cola ja vuonna 1971 julkaistulla pitkäsoitolla Them in Reality olivat mukana yhtyeessä Kitchen Cing aikaisemmin vaikuttaneet soolokitaristi Jim Parker ja rumpali John Stark. Henderson osallistui lisäksi vuonna 1971 Ray Ruffin tuottaman rockoopperan Truth of Truths kirjoittamiseen. Vuonna 1972 Them viimein lopetti toimintansa. Alan Henderson, Billy Harrison ja Eric Wrixon tekivät reunionin vuonna 1979. He levyttivät albumin Shut Your Mouth ja tekivät Saksassa kiertueen line-upilla, johon kuuluivat lisäksi rumpali Billy Bell ja solisti Mel Austin. 90-luvulla Wrixon on konsertoinut Them The Belfast Blues Bandin nimellä. Mainitussa yhtyeessä ovat ajoittain olleet mukana Themin ex-kitaristit Jim Armstrong ja Billy Harrison. Alan Henderson menehtyi Big Lakessa, Minnesotassa yhdeksäs huhtikuuta 2017 72 vuoden ikäisenä.

Maanantain mainio:Varhaisen jenkkihardrockin keskeisen edustajan kakkosalbumi

 Cactus:One Way..or Another

24. helmikuuta 1971 Atco Recordsin julkaisemana ilmestynyt One Way...or Another on yhdysvaltalaisen hardrockin superyhtyeisiin lukeutuvan Cactus-yhtyeen toinen studioalbumi. Rumpali Carmine Appicesta ja basisti Tim Bogertista muodostunut rytmiryhmä oli aikaisemmin vaikuttanut psykedeelistä rockia edustaneessa Vanilla Fudgessa, solisti/huuliharpisti Rusty Day Ted Nugentin johtamassa Amboy Dukes-yhtyeessä ja kitaristi Jim McCarty Mitch Ryder & The Detroit Wheelsissä ja Buddy Miles Expressissä. Ainoastaan seitsemän kuukautta aikaisemmin ilmestyneen esikoisalbuminsa tavoin Cactuksen kakkospitkäsoitto sisältää kuusi originaalituotantoa edustavaa kappaletta ja kaksi coveria. Viimeksi mainittuihin lukeutuvat Little Richardin vuoden 1956 tuotantoa edustava rockklassikko, myös Elvis Presleyn levytysohjelmistoon lukeutunut Long Tall Sally sekä Chuck Willisin kahta vuotta iäkkäämpi I Feel So Bad lyhennetyllä otsikolla Feel So Bad. Cactuksen oma sävellystuotanto One Way...or Anotherilla on suurimmaksi osaksi varsin vahvaa. Rockout Whatever You Feel Like on nopeatempoinen ja vakuuttava numero raskaamman Rock N' Roll Childrenin löytäessä myös kaivattavaa svengiä. Kahteen osaan jaettu Big Mama Boogie edustaa voimasoitossaan tyylillisesti Cactuksen keskeisintä ydinosaamista. Hieman yli kolmeminuuttinen instrumentaalikappale Song for Aries tuo esiin McCartyn  taidot kitaristina ja pitkäsoiton päättävät kappaleet, tekstinsä osalta omaelämäkerrallisia aineksia sisältävä Hometown Bust ja riffissään hienoisesti Jeff Beck Groupin Rice Puddingia muistuttava albumin nimiraita One Way..or Another lukeutuvat Cactuksen oman levytystuotannon terävään kärkeen. One Way...or Another nauhoitettiin Electric Lady- studioilla Eddie Kramerin ja hänen ääni-insinööritiiminsä kanssa.  Vaikka Cactuksen levytyssaldo jäi yhtyeen keskeisimpänä aktiiviaikana ainoastaan neljän pitkäsoiton mittaiseksi, boogie- ja hardrockin saralla kyseessä on eräs aikakautensa keskeisimmistä yhdysvaltalaisyhtyeistä, jonka musiikillisista sukulaissieluista kannattaa mainita erityisesti Grand Funk Railroad.

Sunnuntain extra:The Whon vuoden 1966 suurin singlehitti

Substitute on Pete Townshendin kirjoittama ja brittirockin ydinryhmään lukeutuvan The Who-yhtyeen levyttämä kappale, joka saavutti brittien singlelistalla viidennen sijan huhtikuussa 1966. Kappale pääsi myös mukaan The Whon vuonna 1971 ilmestyneelle kokoelma-albumille Meaty Beaty Big and Bouncy. Pitchforkin vuonna 2006 laatimalla 60-luvun 200 parhaan kappaleen listalla Substitute saavutti sijan 91. Kappaleen inspiraation lähteenä oli ensisijaisesti ollut Smokey Robinson & The Miraclesin vuonna 1965 ilmestynyt soulsingle The Tracks of My Tears. Nimen Townshendin kappaleelle oli antanut The Tracks of My Tearsin rivi "Although she may be cute/she's just a substitute". Substituten säkeistöissä hyödynnetty riffi oli plokattu Robb Storme and The Whispers- yhtyeen marraskuussa 1965 ilmestyneeltä singleltä Where is My Girl, jonka Townshend oli kuullut arvioidessaan levyjä Melody Makerin Blind Date-kolumnissa. Substituten kitarasoolosta vastasi basisti John Entwistle. Kappaleen Yhdysvaltain julkaisussa rivi "I Look All White but My Dad Was Black" vaihdettiin muotoon "I Try walking forward but my feet walk back."Yhdysvalloissa ilmestyneestä Substituten versiosta oli lisäksi poistettu toinen säkeistö ja kertosäe ja siellä kappaleen kestoksi jäi sekuntia vaille kolme minuuttia. Substitutesta on muodostunut eräs rakastetuimmista The Whon hittikappaleista ja yhdessä I Can't Explainin kanssa se on kuultu The Whon konserttien avauskappaleena vuodesta 1971 eteenpäin. Liveversiot Substitutesta ovat mukana legendaarisella vuonna 1970 julkaistulla Live at Leedsillä sekä Live at the Isle of Wight Festival 1970-albumilla. Alankomaissa Substitute nousi aina kakkossijalle. Kappaleesta ovat levyttäneet coverinsa esimerkiksi Sex Pistols, Blur, Ramones ja Elvis Costello. Joensuulainen Salvador esitti kappaleesta akustisesti suomennosta nimellä Vararengas.

Lauantain pitkä:Kattavan uran tehnyt brittiläinen saksofonisti, solisti ja säveltäjä

 26. elokuuta 1940 syntynyt Nicholas Robert "Nik" Turner on brittiläinen muusikko, joka muistetaan ensisijaisesti jäsenyydestään spacerockin todellisessa pioneeriyhtyeessä Hawkwindissä. Turnerin instrumentteja ovat saksofoni ja huilu. Lisäksi hän on solisti ja säveltäjä. Hawkwindissä ollessaan Turner tuli tunnetuksi free jazz-tyylisestä improvisaatiostaan ja lavalla hän pukeutui muinaisesta Egyptistä inspiraationsa ammentaneisiin vaatteisiin. Turner syntyi Oxfordissa teatraaliseen perheeseen,  hänen isänsä tosin työskenteli tehtaassa. Turnerin ollessa 13-vuotias hänen perheensä muutti Kentiin, Margateen. 1960-luvun alussa Turner opiskeli klarinetin ja saksofonin soittoa, mutta ei pitänyt itseään tarpeeksi taitavana ryhtyäkseen ammattimuusikoksi. Matkustaessaan ympäri Eurooppaa Turner tutustui Berliinissä free jazzia soittaneisiin muusikoihin, jotka korostivat soitossa ilmaisua teknisen taituruuden sijaan. Heidän näkemyksensä rohkaisemana Turner päätti ryhtyä soittamaan free jazzia rockyhtyeessä. Vuonna 1967 vaikuttaessaan matkustavassa musiikkisirkuksessa Turner tutustui Hawkwind-yhtyeen johtohahmoon Dave Brockiin. Turner omisti pakettiauton ja ensiksi hän tarjoutui roudariksi uudelleen toimintansa aloittaneelle Hawkwind-yhtyeelle. Sen jäsenet havaitsivat Turnerin omistautuneisuuden saksofonin soitolle ja halusivat rikastaa mainitulla instrumentilla yhtyeensä soundia. Turnerista tuli yhtyeen aktiivinen ja puhuva jäsen, jonka ansiosta bändi osallistui myös erilaisiin hyväntekeväisyysprojekteihin. Turner vaikutti Hawkwindissä yhtyeen sekä kriitikoiden että yleisön eniten arvostamana kautena. Hän osallistui myös yhtyeen useiden keskeisten kappaleiden, kuten Master of the Universen ja Brainstrormin kirjoitustyöhön. Turnerilla oli kuitenkin tapana soittaa muiden muusikoiden yli heidän toisenlaisista kehotuksistaan huolimatta ja marraskuussa 1976 hän sai lähteä Hawkwindistä.  Vuonna 1982 Hawkwindin nauhoittaessa albumiaan Choose Your Masques Brock pyysi Turneria johtamaan sen tiimoilta tehtävää kiertuetta. Turnerin toinen pesti Hawkwindissä kesti reilut kaksi vuotta. Mainittuna aikana yhtye julkaisi livelevyjä ja videoita, mutta ei studioäänitteitä. Loppuvuodesta 1984 Hawkwindin harjoitellessa tuotantoa albumiaan The Chronicle of the Black Sword varten, Turner sai lähteä yhtyeestä toistamiseen. Jätettyään Hawkwindin ensimmäisen kerran Turner lomaili Egyptissä. Vieraillessaan Gizan suuressa pyramidissa hänelle tarjoutui kolme tuntia aikaa nauhoittaa huilumusiikkia. Britanniaan palattaessa Steve Hillage miksasi nauhat ja kokosi Sphynx-yhtyeen, johon kuuluivat Hawkwindin Alan Powell, Gongin Mike Howlett ja Tim Blake sekä Harry Williamson, jotka nauhoittivat musiikkia originaalien huiluraitojen lisukkeeksi. Lyriikat Turner nappasi Egyptian Book of Deadista. Vuonna 1978 Charisma Records julkaisi albumin Xitintoday. Sen tiimoilta yhtye soitti konsertteja. Deeply Vale Festivalsissa soitettu konsertti julkaistiin myöhemmin cd:nä ja BBC:n televisio lähetti osan Glastonbury Festivaalilla soitetusta konsertista. Williamsonin ja useiden Sphynxin muusikoiden kanssa Turner julkaisi singlen Nuclear Waste, jolla leadvokalistina kuultiin Stingiä. 

Turner vieraili Williamsonin ja Gilli Smythin projektin Mother Gongin albumilla Fairy Tales. Mo Vicaragen ja Ermanno Ghisio-Erban sekä Trev Tomsin ja Dead Fredin kanssa hän perusti yhtyeen Inner City Unit. Thomsin ja Ghisio-Erban varhaisempi yhtye oli ollut Steve Took's Horns. Sen johtohahmo oli aikaisemmin Tyrannosaurus Rexissä vaikuttanut perkussionisti Steve Peregin-Prook, joka vieraili myöhemmin leadvokalistina Inner City Unitin albumeilla. Inner City Unit julkaisi albumit Pass Out ja Maximum Effect. Turner ja Dead Fred vierailivat Hawkwindissä ja julkaisivat sitten albumit New Anatomy, The President Tapes sekä ep:n Blood and Bone. Turnerin seuraava projekti oli saksofonin ja Hammond-urkujen dominoima ja jazzia ja rhythm and bluesia esittänyt yhtye Nik Turner's Fantastic All Stars. Se konsertoi useiden vuosien ajan ja julkaisi lopulta albumin Kubanno Kickasso! Turner ja Twink tekivät livekeikkoja nimellä Pinkwind. Twinkin levy-yhtiön kautta julkaistin lisäksi kaksi cd:tä. Vuonna 1993 Pressurehed ja Helios Creed lähestyivät Turneria tarkoituksenaan nauhoittaa uusi versio Sphynx-projektista hyödyntämällä originaaleja huiluraitoja. Tuloksena oli albumi Sphynx. Seurasi säännöllistä keikkailua Yhdysvalloissa Hawkwindin tuotannon parissa ja mukana olivat ajoittain lisäksi Genesis-P-Orridge, Jello Biafra sekä Hawkwindin jäsenistöön kuuluneet Simon House, Dell Dettmar ja Powell. Vuonna 1994 julkaistiin albumi Prophets of Time, jota seurasi livecd ja dvd Space Ritual 1994 Live ja kahta vuotta myöhemmin livecd Past or Future? Mainituista muusikoista muodostui Pressureheadin Len Del Rion ja Tommy Genasin johtama yhtye Anubian Lights, jonka lineupissa Turner, Dettmar ja House olivat ajoittain mukana. House ja Rio johtivat lisäksi yhtyettä Spiral Realms. 21. lokakuuta 2000 Brixton Academyssä järjestettyyn Hawkestraan osallistuivat lähes kaikki Hawkwindissä soittaneet muusikot. Tarkalleen vuotta myöhemmin Turner järjesti Lontoon Astoriassa The Greasy Truckers Partyn, jossa Hawkestran jäsenet olivat mukana. Muodostui säännöllisesti konsertoinut yhtye, joka ryhtyi käyttämään nimeä xhawkwind.com. Yhtyeen nimeksi vaihtui Space Ritual ja se on ollut edelleen aktiivinen aivan viime vuosiin saakka. Thomsin kanssa Turner muodosti Inner City Unitista uuden, aika ajoin konsertoineen version. Lisäksi Turner johtaa psykedeelistä latino-funk-yhtyettä Galaktikosia. Vuonna 2004 Turner teki kiertueen ja levytti yhdysvaltalaisen spacerockyhtyeen Spaceceedin kanssa. Soitettuaan Hawkfan Festivaalilla Hampurissa vuonna 1997 ja seuraavana vuonna Space and Rock Festivaalilla Jonköpingissä, Ruotsissa suomalaisen spacerockyhtyeen Dark Sunin kansa Turner esiintyi samaisen yhtyeen kera myös Tavastia Clubilla Helsingissä ja mainitusta konsertista julkaistiin vuonna 2000 livelevy Ice Ritual. Vuonna 2008 Turner kutsuttiin Space Ritual-projektin vierasjäseneksi. Tuosta lähtien Turner on ollut saksofonistina ja huilistina kolmella Space Ritualin levyistä. Vuonna 2012 ilmestyneessä folkrockprojektissa Dodson and Fogg Turneria kuultiin huilistina. Samana vuonna Brecon Jazz Festivaaleilla Turner tapasi walesilaisen jazz/bluessolistin ja biisintekijän Mr H:n ja vieraili tämän neljännellä albumilla Poets, Balladeers and Cheats. Samaisen vuoden lokakuussa Turner vastasi alttosaksofonista seitsemällä Mr H:n sävellyksellä. Nauhoitukset tehtiin Berryhill-studioilla Monmouthshiressa ja ne julkaistiin keväällä 2013. Vuonna 2017 High Roller Records julkaisi albumin Warfare, jolla Turneria kuultiin saksofonistina ja kertojana.

Perjantain pohjat:Eräs merkittävimmistä brittimuusikoista

25. elokuuta 1954 syntynyt Declan Patrick MacManus, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Elvis Costello, on brittiläinen muusikko, laulaja, lauluntekijä, säveltäjä, levytuottaja, kirjailija, tv-kuuluttaja ja ajoittainen näyttelijä. Hän aloitti uransa osana Lontoon pubrock-skeneä 70-luvun alussa. Vuosikymmenen puolivälin jälkeen Costellosta tuli osa brittiläistä uuden aallon liikettä, joka vaikutti kyseisen vuosikymmenen loppuun saakka. Costellon myönteiset arviot kerännyt esikoisalbumi My Aim is True ilmestyi vuonna 1977. Pian sen jälkeen Costello kasasi taustayhtyeensä The Attractionsin. Sen kanssa levytetty albumi This Year’s Model ilmestyi seuraavana vuonna. Rolling Stonen listaamalla sadan parhaan albumin listalla vuosilta 1967-1987 This Year’s Model saavutti yhdennentoista sijan. Costellon kolmas pitkäsoitto Armed Forces ilmestyi vuonna 1979. Se sisältää myös artistin suurimman singlemenestyksen; Oliver’s Army nousi brittilistalla kakkossijalle. Costellon kaikki kolme ensimäistä albumia sijoittuivat Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalle. Costello ja The Attractions jatkoivat levytyksiä ja kiertueita vuoteen 1986 saakka. Suuri osa Costellon myöhemmistä levytyksistä on toteutettu soolona, vaikka hän on tehnyt myöhemmin musiikillista yhteistyötä The Attractionsin yksittäisten muusikoiden kanssa. Costellon lyriikoiden sanasto on rikasta ja myös musiikillisesti hän on levyttänyt varsin monipuolisia albumeita. Vuonna 2003 Costello ja The Attractions pääsivät Rock and Roll Hall of Fameen. Vuonna 2004 Costello saavutti sijan 80. Rolling Stonen sadan kaikkien aikojen parhaan artistin listalla. Costello on osallistunut elokuvamusiikin kirjoittamiseen. Vuonna 1996 hän kirjoitti Burt Bacharachin kanssa kappaleen God Give Me Strength elokuvaan Grace of My Heart ja vuonna 2003 T-Bone Burnettin kanssa kappaleen The Scarlet Tide elokuvaan Cold Mountain. Lokakuussa 2018 ilmestynyt ja The Impostersin kanssa työstetty  Look Now oli Costellon ensimmäinen studioalbumi viiteen vuoteen. Sen kappaleista kolme edusti yhteistyötä Burt Bacharachin ja yksi Carole Kingin kanssa.

Torstain terävä:Stonesien vuoden 1969 listaykkössingle

 Honky Tonk Women on Rolling Stonesin kappale, joka ilmestyi singleformaatissa Britanniassa neljäs heinäkuuta 1969 ja Yhdysvalloissa kuukautta myöhemmin. Biisi nousi listakärkeen Atlantin molemmin puolin. Kappaleesta työstettiin myös toinen versio, nimensä mukaisesti selkeän countryvaikutteinen ja Olympic-studioilla nauhoitettu Country Honk, joka julkaistiin Stonesien loppuvuodesta 1969 ilmestyneellä klassikkoalbumilla Let It Bleed. Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla Honky Tonk Women saavutti sijan 116. Kappale on lisäksi päässyt Grammy Hall of Fameen. Mick Jagger ja Keith Richards kirjoittivat Honky Tonk Womenin vuosien 1968 ja 1969 vaihteessa lomaillessaan Brasiliassa. Kappaleen rokkaavampi singleversio ilmestyi albumiformaatissa ensiksi kokoelmalevyllä Through the Past Darkly ( Big Hits Vol 2). Country Honkin Stonesit nauhoittivat maaliskuussa 1969 ja kyseessä olivat viimeiset nauhoitukset, joihin Brian Jones ehti osallistua. Riffivetoiseen rockversioon ehdittin siirtyä jo kevään 1969 aikana ennen Mick Taylorin liittymistä yhtyeeseen. Keith Richardsin Crawdaddylle! antaman haastattelun mukaan Mick Taylor vaikutti voimakkaasti Honky Tonk Womenin singleversioon. Taylor itse antoi vuonna 1979 lausunnon, jonka mukaan hän toki lisäsi Honky Tonk Womeniin omat päällenauhoituksensa, mutta kappaleen rockversio oli enemmän tai vähemmän valmis jo hänen liittyessään yhtyeeseen. Harvinaislaatuiseksi Honky Tonk Womenin tekee se, että kappale ei käynnisty kitarariffillä, vaan lehmänkellolla soitetulla beatillä. Lehmänkellosta levytyksessä vastasi Stonesien tuottaja Jimmy Miller. Rolling Stonen tuoreen arvion mukaan Honky Tonk Women tarjosi siihen mennessä vuoden vahvimmat kolme minuuttia rockin saralla. Vuonna 1970 ilmestyneellä Stonesien livelevyllä Get Yer Ya Ya's Out Honky Tonk Womenistä kuullaan versio, jossa on selkeästi studioversiosta eroava kitaraintro ja tekstiltään erilainen kakkossäkeistö. Britanniassa Honky Tonk Womenille kertyi 17 listaviikkoa, joista se pysytteli kärjessä viisi. Kotimaassa kyseessä oli Stonesien viimeinen ykkössijan saavuttanut single. Yhdysvalloissa Honky Tonk Women oli kärjessä kuukauden ajan 23. elokuuta 1969 alkaen. Billboardin listalla se oli vuoden 1969 neljänneksi suosituin single. Ike & Tina Turner levyttivät Honky Tonk Womenistä coverin vuonna 1970 ilmestyneelle albumilleen Come Together ja Joe Cocker samaisena vuonna julkaistulle livetuplalleen Mad Dogs & Englishmen.