Lauantain pitkä:Merkittävä punkrockin myötä esiin noussut brittiyhtye

The Stranglers on brittiläinen rockyhtye, joka nousi esiin osana punkrockskeneä. Uransa aikana yhtye on saavuttanut Britanniassa 23 top 40:ään noussutta singleä ja 17 top 40:ään noussutta albumia. Neljä vuosikymmentä kestäneen uransa aikana The Stranglers on yksi pisimpään jatkaneista ja suosionsa säilyttäneistä punkrockin myötä esiin nousseista brittiyhtyeistä.  Yhtye perustettiin nimellä Guildford Stranglers 11. syyskuuta 1974 Guildfordssa, Surreyssä. Kompromissittoman asenteensa vuoksi media identifioi yhtyeen osaksi 70-luvun puolivälissä esiin noussutta punkrockskeneä. Sitä vastoin musiikillisesti The Stranglers ei ollut lainkaan yksioikoinen yhtye. Se tutki useita musiikillisia genrejä ja esitti uutta aaltoa, taiderockia, ja goottirockia. Osalla 80-luvulla julkaisemastaan tuotannosta The Stranglers edusti sofistikoitunutta poppia. Valtavirran suosiota The Stranglers saavutti vuonna 1982 ilmestyneellä singlellään Golden Brown. Yhtyeen muihin hitteihin lukeutuvat No More Heroes, Peaches, Always the Sun sekä Skin Deep. Vuonna 2003 The Stranglers teki paluun top 40:ään kappaleellaan Big Thing Coming. The Stranglersin varhaiselle soundille tunnusomaisia elementtejä olivat Jean- Jaques Burnelin melodinen bassottelu ja Dave Greenfieldin kosketinsoittimet. Ajan myötä yhtyeen musiikki muuttui määritellymmäksi ja sofistikoituneemmaksi. Summatessaan myöhemmin The Stranglersin vaikutuksen popmusiikille Dave Thompson kirjoitti:"Pahatapaisista rentuista korkeimman pophienostuneisuuden hankkijoiksi muuttuessaan yhtye vastasi musiikista, joka saattoi olla rumaa ja raakaa, mutta se ei ollut milloinkaan tylsää."  Yhtyeen jäsenistä nimeä Jet Black käyttänyt Brian Duffy oli selkeästi yhtyeen muita jäseniä vanhempi jo sen perustamisvaiheessa. Hän oli toiminut puoliammattimaisesti rumpalina 50-luvun lopussa ja seuraavan vuosikymmenen alussa. Vuonna 1974 Black palasi rumpujen pariin ja perusti yhtyeen, josta oli tuleva merkittävä osa brittien 70-luvun puolivälissä esiin noussutta punk- ja uusi aalto -skeneä. Vuosien 1974-1975 välillä perustettu yhtye oli originaalilta nimeltään The Guildford Stranglers ja sen originaaliin miehitykseen lukeutuivat Blackin lisäksi basisti/solisti Jean-Jaques Burnel, kitaristi/solisti Hugh Cornwell ja kitaristi/kosketinsoittaja Hans Wärmling, jonka paikan otti vuoden sisällä kosketinsoittaja Dave Greenfield. Kukaan yhtyeen jäsenistä ei itse asiassa ollut kotoisin Guildfordista. Black tuli Ilfordista, Burnel Notting Hillistä, Cornwell Kentish Townista ja Greenfield Brightonista. Ruotsista kotoisin ollut Wärmling palasi sinne yhtyeestä erottuaan. Cornwell oli bluesmuusikko, joka ennen yhtyeen perustamista oli soittanut Richard Thompsonin kanssa. Burnel oli sinfoniaorkestereiden kanssa esiintynyt klassisen taustan omaava kitaristi. Black oli musiikilliselta taustaltaan jazzrumpali ja Greenfield oli soittanut sotilastukikohdissa Saksassa. Yhtyeen varhaisiin vaikuttajiin lukeutuivat The Doorsin ja The Music Machinen kaltaiset psykedeelistä rockia edustaneet yhtyeet. Vuodesta 1976 eteenpäin The Stranglers assosioitui osaksi punkrockliikettä osaltaan siksi, että yhtye soitti Ramonesin ja Patti Smithin ensimmäisten Britanniaan suuntautuneiden kiertueiden lämmittelijänä. Jotkut liikkeen keskeiset edustajat brittilehdistössä suhtautuivat The Stranglersin epäluuloisesti yhtyeen suhteellisen korkean iän, musiikillisen virtuoositeetin ja ajoittain älykkäiden sanoitusten vuoksi.

Yhtyeen varhaiset albumit Rattus Norvegicus, No More Heroes ja Black and White, jotka kaikki ilmestyivät 13 kuukauden aikana, olivat huomattavan suosittuja ostavan yleisön keskuudessa ja Peachesin, Something Better Changen ja No More Heroesin kaltaisista singleistä muodostui punkklassikoita. Esiintyessään vuonna 1978 Surreyn yliopistossa BBC:n tv-ohjelmassa Rock Goes to College yhtye käveli pois lavalta, sillä sopimusta, jonka mukaan lippuja  myytäisiin  myös muille, kuin yliopiston opiskelijoille, ei ollut noudatettu. Helmikuussa 1978 The Stranglers aloitti salaisen minikiertueen, jolla se esiintyi niissä clubeissa, joiden yleisö ja omistajat olivat osoittaneet kannustusta yhtyeen aloittaessa nousunsa suosioon. Mainituista keikoista ensimmäinen oli Duke of Lancasterissa, New Barnetissa ystävänpäivänä, ja kaksi muuta The Red Cowssa, Hammersmithissa ja The Nashville Roomsissa, läntisessä Kensingtonissa syyskuun alussa samaisena vuonna. 1970-luvun jälkimmäisellä puoliskolla The Stranglers teki Japanissa kaksi kiertuetta ja pääsi mukaan Tokion vaihtoehtoiseen rockskeneen. Ainoana ulkomaisena yhtyeenä The Stranglers otti osaa Roppongissa sijainneeseen S-Ken studioon painottuneeseen skeneen ja soitti Shinjukussa ja Shimokitazawassa vuosien 1977 ja 1979 välillä. Mainittuun skeneen lukeutuneista yhtyeistä mainittakoon Friction. The Stranglers ystävystyi Red Lizard-yhtyeen kanssa ja kutsui sen Lontooseen, missä yhtye tultiin tuntemaan nimellä Lizard. Vuonna 1979 ollessaan vielä Japanissa Burnel ystävystyi ARB-yhtyeen rumpalin ja yhden perustajajäsenen Keithin kanssa. Vuoden 1983 lopussa ARB:n basisti joutui vankilaan ja yhtyeellä oli edessään kiertue. Burnel otti aikaa The Stranglersista ja lensi lyhyellä varoitusajalla Japaniin hoitaakseen kiertueen. Hän keikkaili ARB:n kanssa viiden viikon ajan ja soitti mm. Hibaya parkissa järjestetyllä All Japan Rock-festivaalilla. Burnelista tuli ensimmäinen ei japanilainen mainitulla festivaalilla soittanut muusikko. Hän soitti myös kappaleilla Yellow Blood ja Found It Out, jotka ilmestyivät RCA Victorin julkaisemalla ARB:n albumilla Yellow Blood. Vuonna 1979 The Stranglers lopetti yhteistyön senhetkisen managementtinsa kanssa. Samoihin aikoihin Burnel julkaisi kokeellisen sooloalbuminsa Euroman Cometh ja teki sen tiimoilta pienen kiertueen Britanniassa. Cornwell levytti albumin Nosferatu yhteistyössä Robert Williamsin kanssa. The Stranglersin myöhemmin samana vuonna julkaisema albumi The Raven tuli merkitsemään siirtymää melodisempaan ja monimuotoisempaan soundiin, jolla tähdättiin selkeämmin albumi-, kuin singlemarkkinoille. Pitkäsoiton kappaleiden teksteissä käsiteltiin esimerkiksi Iranin ja Australian senhetkistä poliittista tilannetta. Suurella osalla albumin kappaleista hyödynnettiin Oberheim-syntetisaattoreita. The Ravenia ei julkaistu lainkaan Yhdysvalloissa. Sitä vastoin siellä ilmestyi vuona 1980 kokoelma-albumi The Stranglers IV, joka sisälsi joitakin kappaleita The Ravenilta sekä vanhempia ja uudempia albumeilla julkaisemattomia kappaleita. The Raven menestyi hyvin ja saavutti brittilistalla parhaimmillaan neljännen sijan. Albumilta poimituista singleistä Dutchess oli top 20-menestys ja Nuclear Device saavutti sijan 36. Sitä seuranneen ep:n Don't Bring Harry listasijoitus oli 41. Singlestä Bear Cage/Shah Shah A Go Go julkaistiin myös yhtyeen ensimmäinen 12-tuumainen, pidennetyt versiot sisältävä maxisingle, mutta myös Bear Cagen sijoitukseksi jäi 36. Mainitun singlen paraatipuoli ei ollut mukana The Raven -albumilla.

Neljän edellisen pitkäsoittonsa saavuttaman menestyksen ansiosta The Stranglers sai täydellisen taiteellisen vapauden seuraavalla levyllään The Gospel According to the Men in Black. Kyseessä oli uskontoa tutkinut konseptialbumi, joka vieraannutti osan The Stranglersin diggareista. Sitä edelsi pitkäsoitolta löytymätön single Who Wants the World, joka nousi juuri top 40:ään. Pitkäsoiton paras listasijoitus brittilistalla oli kahdeksas, mitä pidettiin vuonna 1981 The Stranglersin edellisten albumien menestykseen verrattuna hienoisena epäonnistumisena. Albumin kappaleista Waltzinblack päätyi tv-tunnusmusiikiksi Keith Floydin ohjelmaan. Pitkäsoitto sisälsi myös vuonna 1978 Black and White -sessioissa nauhoitetun, mutta tuolloin hyllytetyn kappaleen Two Sunspots. The Ravenilta löytyvä kappale Meninblack on tulkittavissa Two Sunspotsin hidastetuksi versioksi. Vuonna 1981 ilmestyneellä albumillaan La Folie The Stranglers alkoi jälleen saavuttaa runsaammin suosiota sekä kriitikoiden että ostavan yleisön keskuudessa. Kyseessä oli jälleen konseptialbumi, jonka teemana oli tällä kertaa rakkaus. Aluksi La Folie menestyi huonommin kuin mikään The Stranglersin  aikaisemmista levyistä ja ensimmäinen albumilta poimittu single Let Me Introduce You to My Family saavutti ainoastaan sijan 42. Toinen La Folielta julkaistu single oli sitä vastoin listakakkoseksi noussut ja valssin tempossa kulkenut Golden Brown. BBC Radio 2 nimesi Golden Brownin viikon levyksi, vaikka mainittu asema ei yleensä soittanut punkgenreen assosioitua musiikkia. Menestyksen myötä La Folie -pitkäsoitto saavutti albumilistalla yhdennentoista sijan. Trampia oli kaavailtu seuraavaksi singleksi, mutta Burnelin vakuutettua yhtyetovereilleen albumin nimikappaleen potentiaalia se julkaistiin Trampin sijaan. Ranskaksi laulettu kappale saavutti singlelistalla sijan 47. Pian tämän jälkeen The Stranglers jätti EMI:n, mutta julkaisi vuosien 1977-1982 tuotannostaan vielä Greatest Hits -tyyppisen kokoelman The Collection 1977-1982. Mukana oli myös uusi single Strange Little Girl, joka nousi brittilistalla seitsemänneksi. Alun perin yhtye oli demottanut mainitun kappaleen jo vuonna 1974, mutta tuolloin se oli tullut EMI:n hylkäämäksi. The Stranglersin uuden menestyksen myötä moni levy-yhtiö oli halukas sainaamaan yhtyeen. Virgin Records oli todennäköisin vaihtoehto, mutta vime hetken tarjouksellaan Epic Records valikoitui yhtyeen uudeksi levy-yhtiöksi. The Stranglers sai jälleen täydellisen taiteellisen vapauden. Vuonna 1983 ilmestyneeltä albumilta Feline poimittu single European Female saavutti yhdeksännen sijan. Feline merkitsi jälleen muutosta yhtyeen musiikillisessa suunnassa. Tällä kertaa vaikutteita oli otettu eurooppalaisesta musiikista. Kyseessä oli ensimmäinen akustisia kitaroita sisältänyt The Stranglersin albumi ja lisäksi Jet Black alkoi hyödyntää sähköistä rumpusettiä. Vaikka albumilta ei poimittu enempää singlemenestyksiä, se nousi brittilistalla neljänneksi ja merkitsi The Stranglersille yleisestikin läpimurtoa Euroopassa. Kyseessä oli The Stranglersin viimeinen kotimaassaan top teniin noussut albumi. Vuonna 1984 ilmestynyt albumi Aural Sculpture varmisti yhtyeen menestyksen Euroopassa ja osoittautui suosituksi myös Oceaniassa. Single Skin Deep nousi Britanniassa top 15:een, Australiassa yhdenneksitoista, Uudessa Seelannissa sijalle 19. ja oli top 30 -menestys myös Hollannissa. Kyseessä oli ensimmäinen The Stranglersin albumeista, jolla hyödynnettiin kolmemiehistä puhallinsektiota. Se oli mukana yhtyeen seuraavilla levyillä ja livekeikoilla aina vuoteen 1990 saakka, jolloin Hugh Cornwell erosi The Stranglersistä. Aural Sculpturen paras sijoitus brittilistalla oli 14. ilmestymisvuotensa marraskuussa. Vuonna 1986 ilmestynyt albumi Dreamtime käsitteli teksteissään muun muassa ympäristöasioita. Sen keskeisin kappale oli myös singleformaatissa ilmestynyt ja runsasta radiosoittoa saavuttanut Always the Sun, joka nousi Ranskassa sijalle 15., Irlannissa yhtä sijaa alemmaksi, Australiassa sijalle 21., Britanniassa sijalle 30. ja Hollannissa sijalle 42. Dreamtimesta tuli ainoa Yhdysvalloissa listoille noussut The Stranglersin albumi ja kotimaassaan se saavutti parhaillaan sijan 16. ilmestymisvuotensa marraskuussa.

The Stranglersin viimeinen Cornwellin kanssa työstetty albumi 10 ilmestyi vuonna 1990. Mainitulla pitkäsoitolla yhtye pyrki luomaan kulttisuosiota Yhdysvalloissa. Vuonna 1988 ilmestynyt The Kinks-cover All Day and All of the Night oli saavuttanut brittilistalla seitsemännen sijan. Sitä seurannut Question Mark & The Mysterians-laina 96 Tears saavutti sekin sijan 17. Seuraava pikkulevy Sweet Smell of Success nousi sitä vastoin ainoastaan sijalle 65. The Stranglers olisi toivonut Man of the Earthista albumin kolmatta singlekappaletta, mutta Epic Records päätti toisin. Hugh Cornwell lähti The Stranglersista elokuussa 1990 yhtyeen kaavaillun Yhdysvaltain-kiertueen jäätyä toteutumatta. Elämäkertakirjassaan Cornwell mainitsee että The Stranglers oli hänen mielestään kulunut loppuun luovassa mielessä ja hänen välinsä muihin yhtyeen jäseniin, erityisesti Burneliin olivat terävät.  Cornwellin jätettyä yhtyeen CBS-Sony pudotti The Stranglersin. Jäljelle jääneet jäsenet kiinnittivät yhtyeeseen John Ellisin, joka oli heille pitkäaikainen tuttu. Tämä oli lämmitellyt The Stranglersiä 70-luvulla The Vibratorsin riveissä, työskennellyt Burnellin ja Greenfield kanssa heidän sivuprojektissaan Purple Helmets ja vaikuttanut The Stranglersissä kiertuekitaristina jo hieman ennen Cornwellin lähtöä yhtyeestä. Burnel ja Ellis jakoivat lauluosuudet tv-esiintymisessä The Word -ohjelmassa ja kiinnittivät sitten solistiksi Paul Robertsin, joka vokalisoi livenä suurimman osan kappaleista, mukaan lukien ne, joissa Cornwell oli alun perin ollut leadvokalistina. Mainittu The Stranglersin kokoonpano levytti albumit The Stranglers in the Night (1992), About Time (1995), Written in Red (1997) ja Coup De Grace (1998). Vuonna 2000 Ellis jätti yhtyeen ja se kiinnitti riveihinsä uuden kitaristin Baz Varnen. Vuonna 2004 ilmestynyt albumi Northfork Cost merkitsi yhtyeelle suosion paluuta sekä ostavan yleisön että kriitikoiden keskuudessa. Sen tiimoilta yhtye teki loppuunmyydyn kiertueen ja brittilistalla sijalle 31. noussut single Big Thing Coming oli yhtyeen ensimmäinen top 40 -menestys 14 vuoteen. Vuonna 2005 ilmestynyt Coast to Coast:Live on Tour oli taltioitu yhtyeen edellisenä vuonna tekemältä kiertueelta. The Stranglersin loppuunmyydyn Britannian kiertueen lämmittelijänä soitti Goldblade.
Toukokuussa 2006 Roberts jätti yhtyeen ja The Stranglers palasi Burnelin, Blackin, Greenfieldin ja Warnen muodostamaksi kvartettikokoonpanoksi. Warne ja Burnel jakoivat leadvokaaliosuudet Burnerlin laulaessa ne kappaleet, joiden levytysversioissa hän myös oli leadvokalistina ja Warne vokalisoi alun perin Hugh Cornwellin leadvokalisoimat kappaleet.  Syyskuussa 2006 ilmestynyt uusi albumi Suite XVI jatkoi yhtyeen uutta menestystä. Vaikka albumi nojasi osittain yhtyeen raskaampiin punkjuuriin, se oli musiikillisesti varsin monipuolinen kokonaisuus, joka sisälsi muun muassa country and western -tyylisen kunnianosoituksen Johnny Cashille kappaleen I Hate You muodossa. Neljäs marraskuuta 2007 The Stranglers soitti 30-vuotisjuhlakonserttinsa Camdenin Rounhousessa, Pohjois-Lontoossa. Settilistaltaan keikka oli identtinen samassa paikassa vuonna 1977 soitetun konsertin kanssa sillä erotuksella, että viimeisessä encoressa kuultiin myös joitakin tuoreempia kappaleita. Konsertti dokumentoitiin dvd:lle Rattus at the Roundhouse.

Vuonna 2010 käynnistyi tiivis kiertue Britanniassa. Sen aikana The Stranglers soitti maaliskuussa loppuunmyydyn keikan Hammersmith Apollossa ja kyseessä oli yhtyeen ensmmäinen keikka mainitussa keikkapaikassa sitten vuoden 1987. 16 konsertista koostuneella kiertueella lämmittelijänä oli The Midlands-yhtyeen Max Raptor. Mainitun vuoden helmikuussa The Stranglersiltä julkaistiin tuplacd Decades Apart, joka sisälsi vähintään yhden näytteen jokaiselta yhtyeen siihen saakka julkaistulta 16 studioalbumilta. Lisäksi mukana oli kaksi uutta kappaletta; Retro Rockets ja I Don't See the World Like You Do. Kokoelman downloadattava versio sisälsi julkaisemattoman ja Rock Goes to College -keikan inspiroiman kappaleen Wasting Time vuodelta 1978. Sen originaalinimi oli Social Secs, eikä kappaletta koskaan julkaistu. Sen musiikki päätyi kuitenkin kappaleeseen Yellowcake UF6, joka ilmestyi vuonna 1979 singlen Nuclear Device b-puolella. Kesällä The Stranglers soitti festivaalien osalta Weyfestissä, Glastonburyssä ja T in the Parkissa Britanniassa ja Oxegen 2010:ssa Irlannissa. Lisäksi yhtye konsertoi Japanissa, Kreikassa, Puolassa, Slovakiassa ja Bulgariassa. The Stranglers julkaisi Hammersmith Apollossa toukokuussa 2010 taltioidun livealbumin ja dvd:n. Maaliskuuhun 2011 ajoittui uusi kiertue Britanniassa. Burnelin pitkäaikainen ystävä Wilko Johnson kutsuttiin Wilko Johnson Bandinsa kanssa mukaan kiertueelle. Mainitun vuoden huhtikuussa alkoi kiertue Euroopassa. Se käsitti useita konsertteja ja myös festivaaliesiintymisiä. Seuraava albumi Giants ilmestyi vuonna 2012. Se sisälsi The Stranglersin tuotannon ensimmäisen instrumentaalikappaleen sitten The Gospel According to Meinblackillä julkaistun kappaleen Waltzinblack. Albumin deluxe-version kakkoscd sisälsi akustisia biisejä marraskuuhun 2011 ajoittuneelta Weekend in Black -sessiolta. Vuonna 2013 The Stranglers teki kiertueen Britanniassa. Black soitti useimmiten konserttien jälkimmäisen osuuden Jim Macaulayn vastatessa ensimmäisestä. Vuoteen 2013 ajoittui useita festivaaliesiintymisiä mukaan lukien sessio BBC Prompsilla 12. elokuuta. Yhdysvaltain-kiertueella Macaulay soitti setit kokonaisuudessaan. Vuonna 2014 yhtye juhlisti 40-vuotista olemassaoloaan Ruby -kiertueella Britanniassa ja muualla Euroopassa. Vuoteen 2015 ajoittuneeseen March On -kiertueeseen sisältyi 18 konserttia Britanniassa. Heinäkuussa oli vuorossa vielä minikiertue Britanniassa. Seuraavaksi The Stranglers soitti  marraskuuhun saakka keikkoja ympäri Eurooppaa. Huhtikuussa 2016 The Stranglers teki paluun Uuteen Seelantiin ja Australiaan. Maaliskuusta 2015 lähtien Black on soittanut The Stranglersin riveissä ainoastaan vajaita settejä, mutta hän säilyttää asemansa yhtyeen virallisena jäsenenä. Elokuussa 2017 The Stranglers soitti ulkoilmakonsertin Hullissa, joka on Britannian kulttuurikaupunki. Heinäkuussa 2018 vuorossa oli konsertti LUNAR-festivaalilla Tanworth-in-Ardenissa. Greenfield menehtyi koronavirukseen kolmas toukokuuta 2020 71-vuotiaana. Kymmenes syyskuuta 2021 ilmestyi The Stranglersin 18. studioalbumi Dark Matters, jonka työstämiseen Greenfield ehti osallistua. Albumi nousi brittilistalla neljänneksi ollen yhtyeen ensimmäinen top teniin kohonnut pitkäsoitto sitten vuoden 1990. Kyseessä oli myös ensimmäinen Stranglersin albumeista, jonka yhtye työsti Jet Blackin jätettyä yhtyeen. Marraskuussa 2021 Stranglers aloitti viimeisen kiertueensa, jolla kosketinsoittajana kuultiin Rialto-yhtyeessä sekä Mungo Jerryssä 2000-luvulla soittanutta Toby Hounshamia. Britanniassa ja monissa muissa Euroopan maissa vieraillut kiertue päättyi Ruotsiin lokakuussa 2022. Kamppailtuaan vuosia terveysongelmiensa kanssa Black menehtyi kuudes joulukuuta 2022 84 vuoden ikäisenä. The Stranglers on jatkanut konsertointiaan ja vuoteen 2024 ajoittui yhtyeen Britanniassa ja muualla Euroopassa vieraillut 50-vuotisjuhlakiertue.

Perjantain pohjat:Merkittävän yhdysvaltalaisrockarin 70-luvun avaus

Bob Seger System:Mongrel

Elokuussa 1970 Capitolin julkaisemana ilmestynyt Mongrel on Bob Seger Systemin kolmas ja samalla viimeinen studioalbumi. Mainittu pitkäsoitto nousi Billboardin listalle ilmestymisvuotensa lokakuun lopussa ja sen paras sijoitus oli 171. kahta viikkoa myöhemmin. Seuraavan vuoden tammikuussa Ben Edmons arvioi albumin Rolling Stonessa ja nimesi sen Segerin tuohon mennessä laadukkaimmaksi albumiksi. Edmons mainitsi Segerin kirjoittavan mahtavia rockmelodioita 60-luvun puolivälin hengessä ja nykyisin niitä voi hänen mukaansa pitää jotakuinkin kadonneena taidemuotona. Yhtyettä Edmonds vertasi Leslie Westin ja Felix Pappalardin luotsaamaan Mountainiin. Mongrelin parhaaksi kappaleeksi hän kohotti myös singleformaatissa julkaistun Luciferin. Rankkojen rockrypistysten vastapainoksi pitkäsoiton balladiosastoa edustaa sielukas Big River. Albumin kappaleet ovat Segerin käsialaa pitkäsoiton päättävää Ike & Tina Turner -coveria River Deep Mountain High lukuun ottamatta.

Torstain terävä:Merkittävän yhdysvaltalaiskitaristin esikoisalbumi

Joe Bonamassa:A New Day Yesterday

24. lokakuuta 2000 itsenäisen levy-yhtiön Okehin Epic Recordsin ja 550 Musicin kanssa yhteistyössä julkaisemana ilmestynyt A New Day Yesterday on yhdysvaltalaiskitaristi Joe Bonamassan esikoispitkäsoitto. Tom Dowdin tuottama albumi saavutti Billboardin bluesalbumilistalla yhdeksännen sijan ja vuosien 2001 ja 2002 aikana siltä julkaistiin singleformaatissa kappaleet Miss You, Hate You ja Colour and the Shape. Albumi otti nimensä Jethro Tullin samannimisen kappaleen mukaan ja se koostuu kuudesta lainabiisistä ja kuudesta Bonamassan originaalikappaleesta. Pyramid-studioilla New Yorkissa nauhoitetun albumin äänityksiin ottivat lisäksi osaa esimerkiksi kitaristit Leslie West ja Rick Derringer sekä kosketinsoittaja Gregg Allman. A New Day Yesterdayn uusintajulkaisuista vastasivat vuonna 2001 Medalist Entertainment, vuosina 2004 ja 2009 Bonamassan oma levy-yhtiö J&R Adventures, vuonna 2005 Provogue Records ja vuonna 2012 Mascot Records. Kaikkien myöhemmin julkaistujen versioiden bonuskappaleena oli täyspitkä versio Miss You, Hate Yousta. Esikoisalbumiaan Bonamassa promosi koko vuoden 2001 kestäneellä kiertueella Yhdysvalloissa. Sen 12. joulukuuta 2001 soitettu päätöskonsertti taltioitiin albumille A New Day Yesterday Live. Vaikka A New Day Yesterday oli julkaistu lähes kahta vuotta aikaisemmin, albumi nousi Billboardin bluesalbumilistan yhdeksännelle sijalle elokuussa 2002. Ainoastaan kahta viikkoa myöhemmin samaisen listan toiselle sijalle kohosi Bonamassan kakkosalbumi So It's Like That. Kaikki Bonamassan myöhemmin julkaistut albumit tulivat nousemaan top tenissä  vähintään kahdeksanneksi. Kriitikoiden keskuudessa A New Day Yesterday saavutti myönteiset arviot. Allmusicin Aduardo Rivadavian mukaan kitartisti ja solisti osoitti esikoisellan olevansa paljon enemmän kuin traditionaalinen bluesartisti. Pitkäsoiton huippuhetkistä Rivadavia nosti esiin nimikappaleen, molemmat singlebiisit sekä If Hearaches Were Nicklesin. Billboard Magazinen Chuck Taylor ylisti erityisesti pitkäsoiton ensimmäistä singlekappaletta Miss You, Hate You.

Keskiviikon klassikko:Tony Iommin ja Bill Wardin varhainen yhtye

Mythology oli Carlislen alueella vaikuttanut ja alkuvuodesta 1967 perustettu brittiläinen bluesrockyhtye. Sen tunnetuimmat jäsenet olivat muutamaa vuotta myöhemmin Black Sabbathista tutuiksi tulleet kitaristi Tony Iommi ja rumpali Bill Ward. Mythologyn perustajajäseniin lukeutuivat basisti Neil Marshall, solisti Mike Gillen, soolokitaristi Frank Kenyon ja basisti Terry Sims. Kaikki heistä olivat aikaisemmin olleet mukana 60-luvun puolivälissä perustetussa yhtyeessä The Square Chex. Sen originaalikokoonpanon muodostivat Gillen, basisti Jimmy Wyllie, rumpali Danny Little, soolokitaristi Ray Parr ja rumpali Ian Meldum. Vuonna 1967 yhtyeen rumpaliksi vaihtui Simms, kitaristiksi Kenyon ja basistiksi Marshall. Mythology-nimeä yhtye ryhtyi käyttämään alkuvuodesta 1967.Gillen jätti yhtyeen samaisen vuoden lopussa ja hänen paikkansa otti Newcastlesta kotoisin ollut solisti nimeltä Rob. Kenyon jätti yhtyeen viikkoa myöhemmin. Tammikuussa 1968 aikaisemmin yhtyeeseen The Rest kuuluneet kitaristi Tony Iommi ja solisti Chris Smith ottivat Mythologyn jäsenistössä Kenyonin ja Robin paikat. Helmikuun puolivälissä niin ikään The Restissä vaikuttanut rumpali Bill Ward otti Simmsin paikan yhtyeen rumpalina. Hän soitti debyyttikeikkansa Mythologyssa 17. helmikuuta 1968 Globe Hotelissa, Cumberlandissa. Huhtikuun viimeisenä Mythology soitti The Moven lämmittelijänä 101 Clubilla Carlislessa. Mythology saavutti suosiota paikallistasolla, mutta joutui lopettamaan toimintansa ikävän välikohtauksen vuoksi. Viimeisen konserttinsa yhtye soitti 13. heinäkuuta Queen's Hotelissa, Sillothissa. Mainitusta konsertista on myös olemassa äänite. Mythologyn hajoamisen jälkeen Iommi ja Ward perustivat solisti Ozzy Osbournen ja basisti Geezer Butlerin kanssa uuden yhtyeen. Se aloitti toimintansa nimellä The Polka Tulk Blues Band. Seuraavaksi yhtye käytti nimeä Earth ja lopulta sen nimeksi vakiintui Black Sabbath.

Tiistain tukeva:Merkittävän yhdysvaltalaisyhtyeen ainoa kaikissa kokoonpanoissa mukana ollut jäsen

Neljäs toukokuuta 1923 syntynyt ja kuudes joulukuuta 2012 edesmennyt Edward Claude Cassidy oli yhdysvaltalainen rock- ja jazz-rumpali, joka oli yksi vuonna 1967 toimintansa aloittaneen rockyhtye Spiritin perustajajäsenistä. Harveyssa, Illinoisissa syntyneen Cassidyn perhe muutti Bakersfieldiin, Kaliforniaan vuonna 1931. Cassidyn ura ammattimuusikkona käynnistyi vuonna 1937. Toisen maailmansodan aikaan hän palveli Yhdysvaltain laivastossa ja mainitun pestin jälkeen Cassidyllä oli useita eri töitä ennen kuin hän palasi ammattimuusikoksi. 1940-luvun lopussa Cassidy soitti peräkkäisinä iltoina 182 konserttia 17:ssa osavaltiossa. Hän soitti showbändeissä, country & westerniä edustaneissa yhtyeissä, traditionaalista jazzia ja työskenteli myös elokuvien soundtrackeillä. Lisäksi hänellä oli pesti San Francisco Operassa. Vuonna 1950 Cassidy aloitti opinnot collegessa pyrkimyksenään musiikin opettajaksi valmistuminen. Kuitenkin jo vuotta myöhemmin Cassidy muutti Etelä-Kalifornaan tutustuakseen jazzmuusikoihin ja mahdollisesti muodostaakseen oman yhtyeensä. Mainittuna ajanjaksona Cassidy esiintyi useiden keskeisten jazzmuusikoiden kanssa. Heistä nostettakoon esiin  Art Pepper, Julian Cannonball Adderley, Roland Kirk, Lee Konitz  ja Gerry Mulligan. Vuonna 1964 Cassidy perusti yhtyeen Rising Sons Ry Cooderin ja Taj Mahalin kanssa. Jo seuraavana vuonna oli vuorossa yhtye Red Roosters, jonka jäsenistöön kuuluivat Cassidyn lisäksi hänen nuori poikapuolensa Randy California, Jay Ferguson ja Mark Andes. John Locken täydennettyä yhtyeen kokoonpanon sen nimeksi vaihtui vuonna 1967 Spirit. Cassidy ajoi päänsä kaljuksi, mikä oli tuolloin epätavallista, pukeutui aina mustiin ja kahden bassorummun suositusta käytännöstä poiketen hänellä oli ainoastaan yksi bassorumpu ja kaksi paraatibassorumpua lattiatomeina. Randy California poistui joksikin aikaa Spritin riveistä Jimi Hendrixin kuoleman jälkeen. Niinpä Cassidy oli ainoa kaikissa Spiritin kokoonpanoissa mukana ollut jäsen. Hän vaikutti yhtyeessä lähes 30 vuoden ajan ja soitti lähes 20 albumilla. Spirit lopetti lopulta toimintansa Randy Californian kuoleman jälkeen vuonna 1997. Sittemmin Cassidy soitti Merrel Fankhauserin kanssa yhtyeessä Fankhauser Cassidy Band. 1970-luvun puolivälistä eteenpäin Cassidy vaikutti lisäksi näyttelijänä ja hyödynsi myös liveimprovisaatiota. Hän kirjoitti, opiskeli historiaa ja piti yhteyttä diggareihinsa Etelä-Kaliforniassa sijainneesta asunnostaan aina kuolemaansa saakka. Cassidy menehtyi syöpään 89-vuotiaana kuudes joulukuuta 2012.

Maanantain mainio:Eräs rockin historian keskeisimmistä instrumentaalikappaleista

Yhdysvalloissa maaliskuun viimeisenä 1958 ilmestynyt Rumble on Link Wray & His Ray Menin levyttämä instrumentaalikappale, jonka b-puolella julkaistiin kappale Swag. Rumblessa hyödynnettiin ilmestymisaikanaan harvinaisia vääristämisen ja feedbackin tekniikoita. Lisäksi kyseessä on ainoa Yhdysvalloissa soittokieltoon joutunut instrumentaalikappale. Rumble on myös eräs ensimmäisistä modernin rockkitaristin voimasointua hyödyntäneistä levytyksistä. Vuonna 2018 Rumble pääsi Rock and Roll Hall of Fameen sen uuteen singlejen  kategoriaan. Rumble syntyi alkuvuodesta 1958 livekeikalla Frederickburgissa, Virginiassa Link Wray & The Ray Menin pyrkiessä taustoittamaan The Diamondsin kappaletta The Stroll. Uusi instrumentaalikappale sai ensiksi nimekseen The Oddball ja siitä muodostui välittömästi suosittu yleisön keskuudessa, sillä kappale piti esittää neljästi kyseisen illan aikana. Instrumentaalikappale tuli Clarence Recordsin levytuottajan Archie Bleyerin tietoisuuteen. Hän ei pitänyt kappaleesta varsinkaan, kun Wray teki reikiä vahvistimensa spiikkereihin saadakseen levytyksen kuulostamaan voimakkaammin kappaleen liveversiolta. Bleyerin tytärpuoli piti kuitenkin Rumblesta siinä määrin runsaasti, että kappale tuli julkaistuksi. Nimeä Rumble ehdotti Phil Everly kappaleen raa'an soundin vuoksi. Biisin nimi merkitsi katutappelua, ja juuri mainitusta syystä Rumble joutui Yhdysvalloissa soittokieltoon. Kappaleesta muodostui joka tapauksessa menestys Yhdysvallloissa ja se saavutti singlelistalla kuudennentoista sijan kesällä 1958. Bob Dylan on nimennyt Rumblen kaikkien aikojen parhaaksi instrumentaalikappaleeksi. The Dave Clark Five versioi Rumblen vuonna 1964 ilmestyneelle ensimmäiselle albumilleen A Session with Dave Clark Five. Mainittu cover ilmestyi myös yhtyeen toisella Yhdysvalloissa julkaistulla albumilla The Dave Clark Five Return! Vuonna 1969 Wray  levytti itse kappaleesta updeitatun version nimellä Rumble 69. Jazzkitaristi Bill Friselin näkemys Rumblesta ilmestyi vuonna 2014. Adam & The Antsin vuonna 1980 ilmestyneeltä albumilta Kings of the Wild Frontier löytyvä kappale Killer in the Home perustuu Rumbleen. Antsin kitaristi Marco Pirroni onkin maininnut Wrayn keskeisenä vaikuttajanaan. Rumblea on hyödynnetty runsaasti elokuvissa, dokumenteissa ja tv-show:issa. Vuonna 2008 valmistuneessa dokumentissa It Might Get Loud kitaristi Jimmy Page soittaa Rumble-singleä omasta levykokoelmastaan. Huhtikuun lopussa 2013 Stephen Colbertille antamassaan haastattelussa Iggy Pop mainitsi Rumblen olleen keskeisin syy siihen, että hän valitsi musiikkiuran. Kuullessaan kappaleen ensi kertaa Pop omien sanojensa mukaan jätti koulun emotionaalisesti. Rumble on antanut nimen myös vuonna 2017 valmistuneelle dokumenttielokuvalle Rumble:The Indians Who Rocked the World, jossa esillä on myös Wrayn työ ja hänen vaikutuksensa rockmusiikkiin Yhdysvaltojen alkuperäisasukkaana.

Sunnuntain extra:Roy Orbisonin merkittävä postuumi singlemenestys

She's a Mystery to Me on Roy Orbisonin levyttämä ja U2 - yhtyeen solistin Bonon ja kitaristin The Edgen käsialaa oleva kappale, joka julkaistiin Roy Orbisonin ensimmäisellä kuoleman jälkeen ilmestyneellä albumilla Mystery Girl loppuvuodesta 1988. Pitkäsoitto otti lisäksi nimensä mainitun kappaleen tekstistä. She's a Mystery to Me julkaistin lisäksi Mystery Girlin  toisena singlekappaleena maaliskuussa 1989. Kesällä 1987 U2:n Joshua Tree-kiertueen aikana Lontoossa levottomasti nukkunut Bono oli kuunnellut toistolla Blue Velvet- elokuvan soundtrackiä, jonka Edgen vaimo oli hänelle lahjoittanut. Soundtrack sisältää muun muassa Orbisonin kappaleen In Dreams. Bono heräsi mielessään kappale, jonka hän oletti olleen mukana soundtrackillä. Pian Bonolle selvisi, ettei asia kuitenkaan ollut niin  ja niinpä hän kirjoitti kappaleen perusrakenteen muistiin. Myöhemmin Bono esitti kappaleenraakileen muulle yhtyeelle U2:n soundcheckissä ennen Wembleyn areenalla soitettua konserttia. Konsertin jälkeen Orbison vieraili ilmoittamatta bacstagella ja Bono esitti mainitun kappaleen hänelle. Marraskuun puolivälissä samaisena vuonna Bono ja Orbison jatkoivat työskentelemistään kappaleen parissa. Biisistä tehtiin kaksi vaihtoehtoista musiikkivideota ja niiden molempien ohjauksesta vastasi David Fincher. Kummassakin videon versioista nuori tyttö on lähdössä lentomatkalle. Videon versioista suositummassa nainen suunnittelee lähtöä rikkaan rakastajan matkaan ja hylkää solistin, josta kasvojen sijaan näkyvät ainoastaan mustat cowboybootsit. Videon vaihtoehtoisessa versiossa nuori tyttö hylkää viime hetkellä ajatuksen lentomatkasta ja juoksee takaisin lentokentän portille vanhan naisen, joka on tulkittavissa hänen äidikseen, luo. Kappaleen mysteeristä tyttöä esittää videon molemmissa versioissa Ali Hewson. Kriitikot suhtautuivat She's a Mystery to Me - kappaleeseen suorastaan ylistävästi. Esimerkiksi BBC:n Chris Jones kutsui kappaletta todelliseksi harvinaisuudeksi. She's a Mystery to Men 12-tuumainen versio sisälsi lisäksi livetulkinnan kappaleesta Dream Baby ja K. D. Langin kanssa levytetyn näkemyksen Cryingista. She's a Mystery to Me menestyi parhaiten Irlannissa, missä kappaleen listasijoitus oli viides.