Heinäkuussa 1984 Asylum Recordsin julkaisemana Yhdysvalloissa ja Britanniassa ilmestynyt The Allnighter on Glenn Freyn toinen sooloalbumi. Se julkaistiin kaksi vuotta hänen menestyksekkään soolodebyyttinsä No Fun Aloud ja neljä vuotta The Eaglesin toiminnan loppumisen jälkeen. Kyseessä on Freyn menestynein sooloalbumi, joka saavutti Billboardin listalla sijan 22. ja pitkäsoitolta poimitut singlet Smuggler's Blues ja Sexy Girl nousivat kahdenkymmenen suosituimman joukkoon. Yhdysvalloissa kultalevyn saavuttanutta The Allnighteria pidetään Freyn aikuisorientoituneemman tuotannon eräänlaisena kulminaatiopisteenä. Singlekappaleista Smuggler's Blues oli inspiraation lähteenä Miami Vicen samannimiselle jaksolle, jossa Frey suoritti debyyttinsä näyttelijänä. Mainitusta kappaleesta työstetystä musiikkivideosta Frey vastaanotti 80-luvun puolivälissä MTV Music Awardin. The Allnighterilla julkaistut kappaleet edustavat Freyn ja Jack Temphicinin yhteistyötä. Esimerkiksi albumin nimikappaleen originaalina teemana olisi ollut läpi yön tapahtuva valvominen. Tempchinin mukaan mainitusta aiheesta ei saanut kasaan neljää säkeistöä ja niinpä sen teemaksi valikoitui jonkun naisen jokamies. The Allnighterista tuoreeltaan laaditut arviot olivat ristiriitaisia, mutta esimerkiksi AllMusicin retrospektiivinen arvio on selkeästi myönteisempi. Sen mukaan albumi eroaa positiivisesti Freyn esikoissooloalbumin edustamasta vanhasta Eagles-soundista kohti bluessävyisempää, rockaavaa tunnetta.
Maaliskuun lopussa 1987 A&M Recordsin julkaisemana ilmestynyt Into the Fire on kanadalaisartisti Bryan Adamsin viides studioalbumi ja samalla hänen vuonna 1984 ilmestyneen ja listakärkeen kohonneen menestysalbuminsa Reckless seuraaja. Into the Firen paras sijoitus Billboardin albumilistalla oli seitsemäntenä ja pitkäsoitto kohosi top teniin myös monissa muissa maissa. Singleformaatissa Into the Firelta julkaistiin jopa kuusi biisiä, eli kappaleet Heat of the Night, Hearts on Fire, Victim of Love, Only the Strong Survive, Into the Fire ja Another Day. Into the Firen nauhoitukset alkoivat 16. elokuuta 1986 ja ne saatiin päätökseen 24. lokakuuta samaisena vuonna. Nauhoitukset tapahtuivat Adamsin kotistudiossa, Vancouverissa, Brittiläisessä Kolumbiassa. Adamsin taustayhtyeen muodostivat Keith Scott, Mickey Curry, Dave Taylor ja Tommy Mandell. Nauhoitukset tehtiin eri huoneissa eri instrumenttien erottelemiseksi. Heat of the Night nauhoitettiin 12. syyskuuta 1986. Heart on Firea kaavailtiin alun perin jo Reckless-albumille, mutta mainitun kappaleen nauhoitukset ajoittuivat syyskuun ensimmäiselle 1986. Kun Into the Fire oli saatu valmiiksi, Adams ja Vallance olivat tyytyväisiä ainoastaan kahteen albumiin biiseistä; kyseessä olivat kappaleet Victim of Love ja Hearts on Fire. Adamsin mukaan albumin nimikappaleessa kerrotaan miehestä, joka seisoo risteyksessä, eikä ole varma, mitä tehdä elämällään. Adamsista itsestään tuntui kutakuinkin samalta hänen alkaessaan työstää Into the Firea edellisen albuminsa Recklessin valtavan menestyksen jälkeen. Into the Fire myi kaksi miljoonaa kappaletta, mitä voi Recklessin 12 miljoonan kappaleen myyntiin verrattuna pitää hienoisena kaupallisena pettymyksenä. Ensimmäisenä singlenä julkaistu Heat of the Night saavutti Billboardin Mainstream Rock-listalla toisen sijan ja oli Billboardin Hot 100 -listalla parhaimmillaan kuudentena. Hearts on Fire saavutti Mainstream Rock-listalla kolmannen sijan ja Hot 100-listalla sijan 26. Victim of Love oli Mainstream Rock-listalla kymmenentenä ja Hot 100-listalla sijalla 32. Only the Strong Survive saavutti Kanadassa sijan 47. ja Another Day Mainstream Rock-listalla sijan 33. Nimikappale Into the Fire oli Mainstream Rock-listalla parhaimmillaan kuudentena. Dan Ar Braz levytti Another Daysta coverin vuonna 1991 ilmestyneelle albumilleen Frontières de sel.
A Hazy Shade of Winter on yhdysvaltalaisduo Simon&Garfunkelin kappale, joka julkaistiin singleformaatissa 22. lokakuuta 1966. Biisi saavutti Billboardin listalla parhaimmillaan sijan 13. Albumien osalta A Hazy Shade of Winter pääsi mukaan vasta Simonin ja Garfunkelin vuonna 1968 ilmestyneelle albumille Bookends, vaikka kappaletta kaavailtiin mukaan jo sen edeltäjälle, duon vuoden 1966 järjestyksessään toiselle pitkäsoitolle Parsley, Sage, Rosemary and Thyme. Tyylillisesti kyseessä on eräs Simonin ja Garfunkelin rockorientoituneimmista kappaleista. Teksti kuvaa elämänsä saavutusten osalta epävarmaa runoilijaa, ja syksyn vaihtumista talveksi. Hazy Shade of Winter saavutti varsin myönteiset arviot Billboardilla ja Cash Boxissa. Kalifornialaiskvartetti The Bangles levytti A Hazy Shade of Winteristä hardrockhenkisen ja Rick Rubinin tuottaman coverin nimellä Hazy Shade of Winter. Se kuultiin vuonna 1987 valmistuneessa elokuvassa Less than Zero. Billboardin listalla Banglesin levytys nousi jopa kakkossijalle ja oli myös Britanniassa parhaimmillaan yhdentenätoista. The Banglesin solisti/rytmikitaristi Susanna Hoffs oli kuullut Simonin ja Garfunkelin originaalin version oldies radioasemalta K-EARTH 101 ja pitänyt kappaleesta siinä määrin, että koki tärkeäksi yhtyeensä levyttävän siitä coverin. Bangles-basisti/solisti Michael Steelen mukaan yhtye oli Hazy Shade of Winterillä kaikkein lähimpänä livesoundiaan. Hazy Shade of Winterissä solisteina kuullaan harvinaislaatuisesti kaikkia Banglesin jäseniä; Susanna Hoffsilla on lopussa lyhyt soolo-osuus. Kappaleesta työstettiin Jim Shean ohjaama musiikkivideo. Saavuttamastaan menestyksestä huolimatta Hazy Shade of Winter ei päässyt mukaan millekään The Banglesin perusalbumeista, mutta sentään yhtyeen toiminnan väliaikaisen loppumisen jälkeen vuonna 1990 ilmestyneelle Greatest Hits-kokoelmalle. Vuonna 2019 Gerard Way ja Ray Toro levyttivät A Hazy Shade of Winteristä version yhdysvaltalaiseen tv-sarjaan The Umbrella Academy.
Aikaisemmin mm. kiehtovan teoksen Houlama! Hurriganes päivä päivältä 1971-1984 laatinut tietokirjailija Petri Lahti käsittelee nyt vastaavanlaisella pieteetillä Suomen kiehtovinta rockvientivalttia Hanoi Rocksia. Pääpaino on lehdistön kirjoituksilla yhtyeestä ja sen johdoksista vuosien 1980 ja 1986 väliseltä ajanjaksolta. Ajalta ennen Hanoi Rocksin perustamista käydään kiinnostavasti läpi mm. Andy McCoyn ja Sami Yaffan jäsenyyden vuoksi Hanoihin keskeikesti liittyvän Pelle Miljoona Oy:n ja lisäksi sen edeltäjän Pelle Miljoona & 1980:n vaiheita. Andy ja Sami ehtivät olla mukana Pelle Miljoona Oy:n lineupissa reilut puoli vuotta, eli helmikuusta 1980 samaisen vuoden syyskuuhun. Yhtyeen mainitun ajan keikkakalenterista saa teoksen ansiosta jo hyvän käsityksen ja oman tuotannnon lisäksi sen ohjelmistossa oli kiinnostavia covereita Beatlesin Helpistä alkaen. Ensiksi levyttäneestä Rocksin kvintettikokoonpanosta vuoden 1980 aikana oli jo toiminnassa lineup, jossa vaikuttivat Michael Monroe, Jan Stenfors sekä mm. Pelle Miljoona & 1980:ssa sekä Problemsissa kitaroinut Stefan Piesnack. Hanoista tiedettiin etenkin punkskeneä edustaneessa pienlehdistössä jo varsin paljon ennen kuin yhtye oli toden teolla startannut uransa. Tammi-helmikuussa 1981 Hanoi Rocks soitti Suomessa reilut sata keikkaa ja ehti silti viiden viikon aikana levyttää esikoisalbuminsa Bangkok Shocks, Saigon Shakes, Hanoi Rocks, jonka ilmetymisajankohta oli hieman varhaisempaa tietoa myöhäisempi, eli se julkaistiin huhtikuussa 1981. Samaisen vuoden keväänä Rocks soitti brittipunkin raaimpiin edustajiin lukeutuvan UK Subsin kanssa. Ensimmäisen tv-esiintymisensä Rocks oli ehtinyt tehdä helmikuun lopussa Pasilassa kuvatussa Rockilta-ohjelmassa, jonka samaisessa jaksossa esiintyivät Pelle Miljoona Oy, Bluesounds, Hurriganes ja Hassisen Kone. Hanoin kakkosalbumi Oriental Beat ilmestyi alkuvuodesta 1982 ja sen saama vastaanotto kriitikoiden taholta on edeltäjänsä tavoin myönteinen,joskin hienoisesti varatuneempi. Keväällä Hanoi teki ensimmäisen rundinsa Britanniassa ja loppukesästä yhtyeen rumpaliksi henkilökohtaisten ongelmiensa kanssa kamppailleen Gyp Casinon tilalle vaihtui englantilainen Razzle, oikealta nimeltään Nicholas Dingley. Hanoin vuoden 1982 keskeisimpiin levyjulkaisuihin lukeutuivat lisäksi Venue-ep sekä loppuvuodesta ilmestynyt, singlebiiseistä ja demoista koostuva kokoelma-albumi Self Destruction Blues. Jälkimmäiselle sisältyy todellisia kultahippuja, kuten Kill City Kills, Nothing New sekä Cafe Avenue, jonka originaali singleversio oli tosin svengaavampi. Coverbiisien osalta keskeisen detroitilaisen esipunkyhtyeen MC5:n Lookin' at Youta Rocks soitti jo alkuvuodesta 1982 ja samaisen vuoden loppupuolella keikkasettiä oli rikastettu Alice Cooperin Under My Wheelsillä. Vuodesta 1983 muodostui Hanoi Rocksille ulkomaan keikkailun ja myös levytysten osalta varsin merkittävä. Yhtye konsertoi menestyksekkäästi mm. Aasiassa ja Japanissa. Toukokuussa ilmestyi yleisesti erääksi yhtyeen laadukkaimmista töistä tunnustettu albumi Back to Mystery City, jonka tuotannosta vastasi 1970-luvun alkupuolen keskeisimpiin glam rock-yhtyeisiin lukeutuneen Mott the Hooplen rytmiryhmä; rumpali Dave Griffin ja basisti Pete Overend Watts. Tyylillisesti albumi koostuu totutun rockorientoituneen tuotannon lisäksi popahtavammista kappaleista. Mukana on niin ikään muutama kummallisuudeksi luokiteltu kappale, joista Tooting Beck Wreck kohotetaan eräässä arviossa albumin parhaaksi raidaksi. Back to Mystery City saavutti brittilistalla sijan 87. Kotimaan konsertointinsa osalta yhtye oli mainittuna vuonna niin ikään aktiivinen, mutta soitti myös epätasaisempia keikkoja. Heinäkuun lopussa Nasty Suicide kävi miltei kuoleman rajalla nautittuaan suuren määrän olutta ja erilaisia särkylääkkeitä. Huhtikuussa 1984 ilmestyi Lontoon Marquee-clubilla edellisen vuoden joulukuussa taltioitu livetupla All Those Wasted Years. Siloittelematonta livesoundia kehuttiin ja ainoastaan loppuun sijoitettu coverbiisien runsaahko osuus sai osakseen hienoista kritiikkiä. Keskeisen tuottajahahmon Bob Ezrinin kanssa työstetty, elokuussa 1984 ilmestynyt ja CBS Recordsin julkaisema pitkäsoitto Two Steps from the Move lukeutuu Bangkok Shocks, Saigon Shakes-debyytin ja Back to Mystery tavoin Rocksin laadukkaimpaan tuotantoon; tosin sinkkubiisiksi valkattu Creedence Clearwater Revival-cover, varsin kalliilla musiikkivideolla ryyditetty Up Around the Bend ei saavuttanut odotetun kaltaista menestystä. Itse pitkäsoitto oli brittilistalla parhaimmillaan sijalla 28. ja se sisältää useita bändin parhaimmistoon sijoittuvia kappaleita, kuten I Can't Get It, Boulevard of Broken Dreams ja Million Miles Away. Myös konsertointinsa osalta Rocks oli vuonna 1984 sekä ulkomaiden (Britannia, Japani) että Suomen keikkojen osalta edellistä vuotta paremmassa iskussa. Rocksin loppuvuoteen ajoittunut kiertue Yhdysvalloissa päättyi traagisesti kesken rumpali Razzlen kuolemaan kahdeksas joulukuuta 1984. Helsingin Kulttuuritalolla yhtye soitti jäähyväiskeikkansa The Clashin Terry Chimesin rumpaloimana. Kyseessä olivat Sami Yaffan viimeiset keikat yhtyeen riveissä. Vuoden 1985 alkupuolella Rocks teki vielä kiertueen Puolassa lineupilla, jossa Andyn, Michaelin ja Nastyn lisäksi olivat mukana Chimes ja basisti Rene Berg. Lopullisesti yhtye lopetti siltä erää toimintansa samaisen vuoden kesäkuussa. Teoksessa käydään läpi kokonaisuudessaan vielä vuodet 1985 ja 1986 ja samalla Andyn ja Nastyn Anita Chellamahin vokalisoiman Cherry Bombz-yhtyeen, Andyn ja Nastyn akustisen duon Suicide Twinsin, Gyp Casinon Roadratsin sekä Michael Monroen The Blackhearts-kytköksiä lineupissaan sisältäneen lyhytikäisen, mutta keikkabändinä vakuuttaneen The Secret Chiefsin urat. Yhtyeistä viimeksi mainittu soitti keikoillaan covereina mm. The Holliesin vuoden 1965 brittiykköstä I'm Alive sekä garagerockyhtye The Remainsin Don't Look Backiä. Petri Lahti on tehnyt jälleen kiistattoman kulttuuriteon. Teoksesta selviää viimeistään Hanoi Rocksista kirjoitetun maamme ja naapuruston lehdistössä varsin runsaasti jo yhtyeen 80-luvun aktiiviaikana. Etenkin Suosikin kilpailija, Tom Pyynösen päätoimittama OK sisälsi todella paljon Hanoi Rocksiin liittyviä juttuja. Lahden teos vahvistaa entuudestaan tuttua mielikuvaa Hanoi Rocksista keskeisimpänä 80-lukulaisena vientibändinämme, rockelämän sisäistäneenä, mutta myös musiikillisesti varsin laadukkaana rockyhtyeenä.
Elokuun toisena 1994 Columbia Recordsin julkaisemana ilmestynyt Whaler on yhdysvaltalaisen laulaja/lauluntekijän Sophie B Hawkinsin toinen studioalbumi. Mainittua pitkäsoittoa oli edeltänyt single Right Beside You, joka sijoittui Billboardin listalla sijalle 56., mutta menestyi Britanniassa selkeästi paremmin saavuttaen sijan 13. Vaikka Whaler ei ollut yhtä menestykekäs kuin Hawkinsin kahta vuotta aikaisemmin ilmestynyt esikoisalbumi Tongues and Tails, myös artistin kakkospitkäsoiton myynti parani, kun siltä poimittu kolmas single, alkuvuodesta 1995 ilmestynyt As I Lay Me Down kohosi ykkössijalle Billboardin Adult Contemporary -listalla. Itse pitkäsoitto oli Billboardin albumilistalla parhaimmillaan sijalla 65. Whalerin vastaanottamat arviot olivat hienoisesti ristiriitaisia. Rolling Stoneen albumin arvioineen Paul Evansin mukaan Hawkinsin kakkosalbumi ei vastannut artistin esikoispitkäsoiton Tongues and Tails asettamiin odotuksiin ja Los Angeles Timesin arvion mielestä albumi epäonnistui yhdistäessään eri tyylejä ja ainoat toimivat kappaleet olivat selkeämmin valtavirtaa edustavat Right Beside You sekä balladi I Need Nothing Else. Muut Whalerista laaditut arviot olivat myötämielisempiä. Albumin melodiat saivat osakseen kehuja ja joitakin kappaleita kuvattiin jopa vastustamattoman tartttuviksi.
21. marraskuuta 1983 Islandin julkaisemana ja Jimmy Iovinen tuottamana ilmestynyt Under a Blood Red Sky on U2:n minilivealbumi, jonka kahdeksan kappaletta on taltioitu kolmesta yhtyeen War-kiertueellaan soittamasta konsertista. Gloria ja alun perin A Celebration-singlen b-puolella ilmestynyt Party Girl onnauhoitettu Red Rocks Amphitheatressa viides kesäkuuta 1983 soitetusta konsertista. Samaiselta keikalta taltioitiin konserttielokuva U2 Live at Red Rocks: Under a Blood Red Sky, joka julkaistiin samanaikaisesti liveminialbumin kanssa. Livevideoversio ilmestyi seuraavana vuonna. Se sisältää koko Red Rocks Amphitheatren-keikan, jolta liveminilp:llä mukana ovat siis edellä mainitut kaksi biisiä. Molemmat julkaisut kasvattivat osaltaan U2:n mainetta live-esiintyjänä. Coloradon lisäksi Under a Blood Red Sky sisältää nauhoituksia Bostonista sekä Saksasta. Liveminilp:n nimi on poimittu War-albumin tuotantoon lukeutuvan kappaleen New Year's Day lyriikasta. 29. syyskuuta 2008 Under a Blood Red Skysta julkaistiin remasteroitu cd-versio ja Red Rocksin konsertti ilmestyi dvd-formaatissa. Biisivalinnoiltaan Under a Blood Red Sky painottuu voimakkaimmin War-albumiin, jolta sille sisältyvät Sunday Bloody Sunday, New Year's Day sekä 40. Esikoisalbumilta Boy mukana ovat I Will Follow ja The Electric Co, joista viimeksi mainitun täyspitkä versio on kestoltaan 5:18 ja editoitu versio 4:51.
Kolmas nainen Pauli Hanhiniemi vokalistinaan ja lyyrikkonaan on muodostunut erääksi keskeisimmistä suomenkielisen rockin edustajista. Hanhiniemen laajimmalta tähänastiselta elämäkertateokselta odottaa paljon ja melkoisesti sillä on myös tarjottavanaan. Yhtyeaikoja edeltäneistä kouluajoista erityisen kiehtovaksi osoittautuu taustoitus Paulin lähipiireineen työstämästä Aliipi -lehdestä, jonka tiimoilta hän haastatteli Pelle Miljoonaa, Martti Syrjää ja Tuomari Nurmiota. Pellen kokoonpanoista Pauli ehti todentaa keikalla jo ikilegendaarisen 1980-yhtyeen, mutta hänen haastattelunsa ajoittui Andy McCoyn ja Sami Yaffan aikaisen Pelle Miljoona Oy:n aikaan, eli vuoteen 1980. Samoihin aikoihin osuneista keikkakokemuksista keskeisiä olivat lisäksi esimerkiksi Maukka Perusjätkä ja koko kattaukseltaan varsin kovaksi osoittautunut Aulavarock. Kitaristi Sakari Pesolan, basisti Raimo Valkaman ja rumpali Pasi Kallioniemen luotsaamaan Rasa-yhtyeeseen Pauli pääsi ensiksi kosketinsoittajaksi. Originaalin solistin Jukka Mänty-Sorvarin (tullut sittemmin tutuksi taiteilijanimellään Frogley mm. yhtyeistä Skädäm, Yö, ja Dave Lindolm & Canpaza Gypsys) muutettua Kauhavalle Paulin pitkäaikaisesta ystävästä Timo Löyvästä tuli Rasan solisti. Yhtye työsti myös omakustannesinglen, jonka b-puolella Pauli suoritti ensiesiintymisensä leadvokalistina levyllä. Salolainen uutta aaltoa edustanut Vaavi-yhtye oli perunut esiintymisensä Ähtärissä, eikä Löyvä päässyt Rasan tuuraavalle keikalle. Niinpä mainittu keikka oli Paulin debyyttiesiintyminen yhtyeessä leadvokalistin tehtävissä. Aulavalla yhtye lämmitteli mm. kotimaisen hardrockin klassikkoa, kuusamolaista Zero Ninea. Uuteen yhtyenimeen Kolmas nainen Pauli päätyi Sakari Pesolan ja Timo Löyvän kitaristiroolien innoittamana. Jo vuoden 1983 loppupuolella bändi pääsi lämmittelemään erästä keskeisistä vaikuttajistaan, eli brittiläistä pubrockyhtyettä Dr. Feelgoodia, jonka solisti/huuliharpisti Lee Brilleauxin esiintyminen teki Pauliin suuren vaikutuksen. Vuoden 1984 Rockin SM-kilpailuissa Kolmas nainen päätyi tasapisteisiin Kouvolan pyörremyrskyn Peer Güntin kanssa, mutta raati piti Günttiä valmiimpana ja valitsi sen voittajaksi. SM-hopeansa jälkeen Kolmas nainen sai odottaa levytyssopimuksensa syntymistä vuoteen 1986, jolloin yhtyeen levy-yhtiöksi valikoitui EMI. Yhtyeen nimeä kantava esikoisalbumi edustaa suoraa kitaravetoista rockia ja on lyriikoiltaan melko hilpeä. Sähkökitara, hyvää tahtoa ja kavereita-biisistä muodostui Kolmannen naisen debyyttihitti ja eräänlainen varhainen tunnuskappale. Musiikillisesti hienoisesti Jailhouse Rockia muistuttava Iso tyttö ja pikkutyttö, Etsikää Asseri ja jo edellisenä vuonna omakustannesinglenä ilmestynyt Vanhat äijät lukeutuvat niin ikään albumin ydintuotantoon. Vuonna 1987 Kolmas nainen teki yhteiskeikkoja mm. vuoden 1986 Rockin SM-kilpailuissa kolmanneksi sijoittuneen tamperelaisen tyttöyhtyeen Ilonan kanssa. Erityisesti basistinsa Leena Heikkilän olemus teki Pauliin vaikutuksen. Vuonna 1987 ilmestyneen Kolmannen naisen kakkosalbumin Paha minut iski voinee musiikillisesti todeta jatkaneen siitä, mihin yhtye esikoisalbumillaan jäi. Soitannollisesti edeltäjäänsä raskaammalle pitkäsoitolle sisältyy useita Hanhiniemen keskeisiä tekstejä, jotka ovat päässeet myös mukaan teokseen. Paulin ja Timo Löyvän Yhdysvaltoihin tekemä matka käsitellään teoksessa perinpohjaisesti. Paha minut iski-albumilta löytyvä kappale U.S.A. oli matkasuunnitelma ennen sen toteuttamista. Vuosi 1988 oli Kolmannelle naiselle uuden pitkäsoiton julkaisemisen osalta välivuosi. Singlenä ilmestyneestä Maanantai-biisistä muodostui pieni hitti ja samaisena vuonna alun perin vähäisehkölle huomiolle jäänyt kakkosalbumi julkaistiin uudelleen uudella kansikuvalla ja mainitun singlen kappaleilla, joista kakkospuoli oli lähes revittelevä Raatona maantiellä, rikastettuna. Samaiseen vuoteen ajoittui rockmusikaali Rami, jonka kappaleista Hetki päätyi alkuvuodesta 1989 ilmestyneelle ja jo Kolmannen naisen jonkinasteiseksi läpimurroksi muodostuneelle kolmannelle albumille Hikiset siivut. Samaiselta pitkäsoitolta poimittu Äiti pojasta pappia toivoi oli yhtyeen ensimmäinen selkeä hitti. Kevättalvella 1989 Kolmas nainen esiintyi Tampereen Tullimamarilla Yölinja-ohjelmassa, jonka kyseisen jakson toisena yhtyeenä soitti Albert Järvinen Band. Kolmannen naisen tarinan osalta kirja päättyy suurhitin Tästä asti aikaa syntyvaiheisiin ja niinpä teoksessa jäävät käsittelemättä yhtyeen suosion huimat vuodet 1990-1994, jolloin Kolmas nainen oli todella suosittu livebändi ja julkaisi menestysalbuminsa Hyvää ja kaunista, Elämän tarkoitus, Tiheän sisään ja Onnen oikotielle, joista ensiksi mainittua on myyty huikeat 70 000 kappaletta. Myös uuden tulemisen myötä syntyneet albumit Sydänääniä, Me ollaan ne ja Linjassa jäävät kirjassa vaille mainintaa. Teoksen Työkirja -niminen loppuosa koostuu Paulin päiväkirjamaisista merkinnöistä vuoden 2024 ajalta. Kirsikkana kakun päällä on Tampereella elokuussa 2024 järjestetty Rock SM 1984 Revisited, jossa Peer Güntin vuodesta 2006 toiminut lineup, Kolmas nainen ja kilpailussa kolmanneksi sijoittunut Keba soittivat onnistuneet reunion -konserttinsa. Paulin Kolmas nainen-teoksella on kiistattomat ansionsa ja pitää otteessaan koko reilun 300 sivun laajuutensa ajan. Yhtyeen suursuosion vuosina Kolmannen naisen edesottamuksia tuli seuratuksi tarkasti ja siksi toivoisikin, että teokselle olisi lähivuosina luvassa vuosia 1990-1994 sekä paluulevyjen aikaa valottava jatko-osa.
