The Housemartins:People Who Grinned Themselves to Death
Syyskuussa 1987 ilmestynyt People Who Grinned Themselves to Death on hullilaisyhtye The Housemartinsin toinen ja samalla viimeiseksi jäänyt pitkäsoitto. Singleformaatissa albumilta julkaistiin kolme kappaletta; Five Get Over Exited, Me and the Farmer ja Build. Pitkäsoiton nimikappale kertoo Englannin kuningasperheestä. Mainitun kappaleen myötä The Housemartins sai lehdistössä osakseen myös hämmentynyttä palautetta esimerkiksi Sex Pistolsin tavoin. Vaikka Housemartinsin kakkosalbumin kappalemateriaalissa reippailla popralleilla on vankka edustuksensa, albumin yleisilme on edeltäjäänsä London 0 Hull 4:ää vakavahenkisempi. Singlekappaleidensa lisäksi People Who Grinned Themselves to Deathilla on tarjottavanaan myös monia muita ässäbiisejä. I Can't Put My Finger on It ja The World's on Fire lukeutuvat mainioiden melodioiden kuljettamiin menopaloihin You Better Be Doubtfulin hävitessä niille iskevyydessään vain hieman. We're Not Going Back edustaa onnistuneesti aavistuksen raskassoundisempaa musiikillista ilmaisua. Pitkäsoiton balladiosastosta Johannesburg on Paul Heatonin vokalisoinnin kruunaama, varsin seesteinen tunnelmapala ja päätöskappale Build kaunis ja kokonaistotetuksessaan varsin onnistunut slovari. Kasvukertomus Bow Down lukeutuu Buildin tavoin pitkäsoiton kirkkaimpiin helmiin. Itse asiassa albumin ainoa selkeästi täytebiisiksi jäävä raita on lyhyt instrumentaalikappale Pirate Aggro. Vuonna 1988 Housemartinsin jäähyväisinä julkaistiin upea tuplakokoelma Now That's What I Call Quite Good. Yhtyeen musiikillista perintöä jatkoi tyylitajuisesti Paul Heatonin ja Dave Hemingwayn luotsaama yhtye The Beautiful South.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti