19. toukokuuta 1945 syntynyt Peter Dennis Blandford eli Pete Townshend on englantilainen kitaristi, laulaja, biisintekijä ja moni-instrumentalisti, joka identifioituu ensisijaisesti The Who -yhtyeen johtohahmoksi. Hänen uransa kyseisessä yhtyeessä kattaa 50 vuoden ajanjakson ja tuona aikana The Whosta on muodostunut eräs 60- ja 70-lukujen keskeisimmistä ja vaikutusvaltaisimmista rockyhtyeistä. The Whon keskeisimpänä biisintekijänä Townshend on kirjoittanut yhtyeensä yhdelletoista studioalbumille yli sata kappaletta. Hän on vastannut lähes yksin rockoopperoista Tommy ja Quadrophenia, albumiklassikosta Who's Next. Lisäksi Townshend on kirjoittanut lukuisia pitkäsoittojen ulkopuolella ilmestyneitä singlekappaleita sekä Who-albumien uusintajulkaisujen bonusraitoja. Myös Townshendin soololevyillä on ilmestynyt yli sata kappaletta ja lisäksi hän on työstänyt mainosmusiikkia ja televisiosarjojen tunnusmusiikkia. Vaikka Townshend identifioituu kitaristiksi, soittaa hän myös useita muita instrumentteja, kuten kosketinsoittimia, banjoa, rumpuja ja bassoa. Townshend on vieraillut myös useiden muiden artistien levyillä ja on kaikkien instrumenttien osalta itseoppinut. Lisäksi maininnan ansaitsee hänen kirjallinen työnsä, joka käsittää sanomalehti- ja aikakauslehtiartikkeleita, kirja-arvosteluja, kirjoja, esseitä ja käsikirjoituksia. The Whon jäsenenä hän pääsi Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 1990. Vuonna 2011 Rolling Stone rankkasi Townshendin kymmenenneksi sadan parhaan kitaristin listallaan. Länsi-Lontoossa syntynyt Townshend tuli musikaalisesta perheestä; hänen isänsä Cliff Townshend oli alttosaksofonisti ilmavoimien tanssiyhtyeessä The Squadronairesissa ja äitinsä Betty laulajatar Sydney Torchissa ja Les Douglass Orchestrasissa.
Amerikkalaisesta rockista Townshend viehättyi aluksi Bill Haleyn myötä. Acton County Grammar Schoolissa opiskellessaan Townshend tutustui John Entwistleen, jonka kanssa hän perusti lyhytikäisen traditionaalista jazzia esittäneen yhtyeen The Confederates, jossa Townshendin instrumentti oli banjo ja Entwistlen puhaltimet. Loppuvuodesta 1961 Townshend liittyi Roger Daltreyn johtamaan skiffle/rockyhtyeeseen The Detoursiin. Alkuvaiheessa yhtyeen ohjelmisto koostui The Shadowsin ja The Venturesin kappaleista sekä poppia ja traditionaalista jazzia edustaneista covereista. Daltrey soitti tässä vaiheessa soolokitaraa, Townshend rytmikitaraa, John Entwistle bassoa, Doug Sandom rumpuja ja solistina oli Colin Dawson. Viimeksi mainittu lähti vuonna 1962, jolloin Daltrey siirtyi leadvokalistiksi ja vastaavasti Townshend Entwistlen rohkaisemana soolokitaristiksi. Managerisopimus syntyi promoottori Robert Drucen kanssa ja The Detours pääsi lämmittelemään esimerkiksi Screaming Lord Sutchia, Cliff Bennet & The Rebel Rousersia ja Johnny Kid & The Piratesia. Ensimmäinen Townshendin kirjoittama kappale oli It Was You. Helmikuussa 1964 selvisi, että oli olemassa myös toinen The Detours-niminen yhtye ja Townshendin ystävän Richard Barnesin ehdotuksesta nimeksi vaihtui The Who, joka sai osakseen erityisesti Roger Daltreyn kannatuksen. Pian nimenvaihdoksen jälkeen yhtyeen rumpaliksi vaihtui Keith Moon, joka oli soittanut useita vuosia puoliammattimaisesti yhtyeessä nimeltä The Beachcombers. Modkirjoittaja Peter Meadenin kehotuksesta yhtyeen nimeksi vaihtui vähäksi aikaa The High Numbers ja vuonna 1964 ilmestyi single I'm the Face/Zoot Suit, joka ei menestynyt. Meaden sai mennä ja yhtyeen, joka palasi käyttämään The Who- nimeä, managereiksi tulivat Kit Lambert ja Chris Stamp. Yhtyeen esiintyessä kesäkuussa 1964 Railway Tavernassa Townshend heilautti vahingossa kitaran kaulansa kattoon ja päätyi tuhoamaan koko instrumentin. Pian instrumenttien hajottamisesta konserttien lopuksi tuli osa The Whon lavashowta.
Lambertin avustuksella The Who kantautui amerikkalaisen tuottajan Shel Talmyn korviin. Tammikuussa 1965 ilmestyi Whon debyyttisingle I Can't Explain. Se nousi brittilistalla kahdeksanneksi ja Townshendin ja Daltreyn yhteistyötä ollut toinen single Anyway Anyhow Anywhere kapusi myös top teniin. Marraskuussa ilmestyneestä kolmannesta singlestä My Generation muodostui todellinen anthem ja listakakkosena yhtyeen suurin hitti. Samoihin aikoihin ilmestynyt samanniminen debyyttalbumi sisälsi sekä Townshendin originaaleja että Daltreyn suosimia James Brown-covereita. The Whon vuoden 1966 singlehittejä edustivat I'm a Boy, Substitute ja Happy Jack. Samaisen vuoden joulukuussa ilmestynyt kakkosalbumi A Quick One nousi neljänneksi. The Whon ensimmäinen Amerikan-kiertue alkoi maaliskuussa 1967.18. kesäkuuta yhtye soitti Montereyn Popfestivaaleilla. Joulukuussa ilmestynyt kolmas albumi The Who Sell Out oli kehitetty radio-ohjelman muotoon. Siltä poimittu single I Can See for Miles nousi yhdeksänneksi ollen Whon suurin menestys Yhdysvalloissa. Kuitenkaan siitä ei muodostunut Townshendin kaavailemaa superhittiä, sillä hänen mielestään kyseessä oli siihen mennessä laadukkain kirjoittamansa kappale. Vuonna 1968 Townshend kiinnostui Meher Baban opetuksista. Hän alkoi kehittää rockoopperaa kuurosta, mykästä ja sokeasta pojasta, joka silti koki sensaatioita musiikillisesti. Tuloksena oli 23. toukokuuta 1969 ilmestynyt tupla-albumi Tommy, joka oli sekä kaupallinen että taiteellinen menestys. Tommyn julkaisua seurasi kiertue, jolla Who esiintyi muun muassa Woodstockissa 17. elokuuta. Vuonna 1970 ilmestyi Live at Leeds, jota monet pitävät kaikkien aikojen parhaana livelevynä.
Towshendin suunnitelmissa oli uusi konseptialbumi Lifehouse, joka olisi symboloinut muusikon ja hänen yleisönsä välistä suhdetta. Muut yhtyeen jäsenet eivät lämmenneet ajatukselle, Townshend kärsi hermoromahduksen ja lopulta julkaistiin yksittäinen albumi Who's Next. Se nousi brittilistan kärkeen ja sisälsi kaksi suurta hittiä; Baba O' Riley ja Won't Get Fooled Again. Niistä ensin mainittu on kunnianosoitus Meher Baballe ja säveltäjä Terry Rileylle. Townshend alkoi kirjoittaa uutta rockoopperaa vuonna 1973. Sen teemana oli modien alakulttuuri ja rockersien kanssa koetut ristiriidat 60-luvun alkupuolen Englannissa. Rockooppera sai nimekseen Quadrophenia. Whon albumeista ainoana se koostui pelkästään Townshendin sävellyksistä. Marraskuussa 1973 ilmestynyt albumi nousi kakkoseksi Atlantin molemmin puolin. Quadrophenian tiimoilta tehdyllä kiertueella hyödynnettiin myös taustanauhoja. Tommyn elokuvaversio, jossa olivat mukana muun muassa Jack Nicholson, Tina Turner ja Elton John, sai ensi-iltansa maaliskuussa 1975. Marraskuussa ilmestynyt pitkäsoitto Who by Numbers nousi top teniin sekä Britanniassa että Amerikassa ja sisälsi singlemenestyksen Squeeze Box. Albumin tiimoilta tehdyn kiertueen jälkeen Townshend piti ensimmäisen kunnon breikin ja vietti aikaansa perheensä kanssa. Vuonna 1978 ilmestyneestä pitkäsoitosta Who Are You tuli suuri menestys. Keith Moon menehtyi samana vuonna ja hänen tilalleen tuli Small Facesistä ja Facesistä tutuksi tullut Kenny Jones, jonka kanssa The Who levytti 80-luvun alussa albumit Face Dances ja It's Hard. Vuonna 1979 ilmestyi dokumenttielokuva The Kids Are Alright.
The Who jatkaa levytyksiä ja keikkailua, vaikka myös John Entwistle menehtyi kesäkuussa 2002. Yhtye on tehnyt arvostettuja esiintymisiä esimerkiksi vuoden 2004 Isle of Wight-festivaalilla, vuoden 2005 Live 8:ssa ja vuoden 2007 Glastonbury Festivalilla. Townshendin debyyttisoolo oli vuonna 1972 ilmestynyt Who Came First. Vuonna 1977 ilmestyi Townshendin ja Ronnie Lanen arvostettu yhteinen albumi Rough Mix. Townshendin sooloalbumeista varsinaiseksi menestykseksi osoittautui vuonna 1980 ilmestynyt Empty Glass, joka sisälsi hittisinglet Let My Love Open the Door ja Rough Boys. Vuonna 1982 ilmestynyt albumi All the Best Cowboys Have Chinese Eyes sisälsi radiohitin Slit Skirts. Rockoopperaa muistuttaviin formaatteihin Townshend palasi albumeilla White City:A Novel, joka julkaistiin 80-luvun puolivälissä, vuonna 1989 ilmestyneellä albumilla Iron Man:The Musical sekä vuoden 1993 albumilla Psychoderelict. Nuoruuden sankarinsa Hank Marvinin kanssa Townshend esiintyi Paul McCartneyn Rockestra-sessioissa esimerkiksi John Bonhamin, David Gilmourin ja Ronnie Lanen kanssa. The Whon suurista esiiintymisistä mainittakoon vielä vuoden 2012 kesäolympialaisten päättäjäiset Lontoossa. Townshendin ovat nimenneet vaikuttajakseen esimerkiksi Rushin Alex Lifeson, Guns n' Rosesin Slash ja Sex Pistolsin Steve Jones.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti