Sunnuntain extra:Tim Hardinin kakkosalbumi

 Tim Hardin:Tim Hardin 2

Huhtikuussa 1967 Verve Forecastin julkaisemana ilmestynyt Tim Hardin 2 on otsikkonsa mukaisesti folkartisti Tim Hardinin toinen pitkäsoitto. Sen originaalin vinyyliversion takakannessa on Hardinin käsialaa oleva pitkä runo A Question of Birth... Tim Hardin 2 käynnistyy artistin tuotannon tunnetuimmalla ja runsaasti versioidulla kappaleella If I Were a Carpenter. Bobby Darin levytti mainitusta biisistä jo vuonna 1966 coverinsa, joka saavutti Yhdysvalloissa parhaimmillaan kahdeksannen sijan ja oli Britanniassa yhtä sijaa alempana. Albumin tunnetuimpaan antiin lukeutuu lisäksi kappale Lady Came from Baltimore. Vuonna 1998 Repertoire julkaisi Hardinin kaksi ensimmäistä albumia cd-formaatissa. AllMusiciin laatimassaan arviossa Richie Unterberger piti Tim Hardin 2:ta mahdollisesti artistin laadukkaimpana albumina, jolla keskeisiksi muodostuivat sekä vaikutteet bluesista että Hardinin erottuva folktyylinen vokalisointi. Vuonna 2000 ilmestyneessä Colin Larkinin teoksen All Time Top 1000 Albums kolmannessa painoksessa Tim Hardin 2 saavutti sijoituksen 430.

Lauantain pitkä:Ac/Dc:n hardrocktyylin löytänyt kakkosalbumi

Ac/Dc:T.N.T.

Joulukuun ensimmäisenä 1975 ainoastaan Australiassa ja Uudessa Seelannissa ilmestynyt T. N. T. on Ac/Dc:n toinen studioalbumi. Kyseessä on yhtyeen ensimmäinen pitkäsoitto basisti Mark Evansille ja rumpali Phil Ruddille. Heidän edeltäjiensä, edellisellä albumilla mukana olleiden George Youngin ja Tony Currentin soittoa kuullaan tosin albumin kahdella viimeisellä kappaleella, jotka ovat High Voltage sekä Chuck Berry-cover School Days. Ensimmäisen albuminsa High Voltagen ja singlen Baby Please Don’t Go saavuttaman menestyksen jälkeen Ac/Dc palasi Sydneyhin Albert-studioille nauhoittamaan toista täyspitkää albumiaan tuottajien George Young ja Harry Vanda kanssa. Malcolmin ja Anguksen isoveli George oli aikanaan saanut itse nauttia menestyksestä The Easybeats-yhtyeen jäsenenä. T.N.T on tulkittavissa edeltäjäänsä suoraviivaisemmaksi albumiksi. Mainitulla pitkäsoitolla Ac/Dc:n voi todeta löytäneen tyylinsä, suoraviivaisen ja rhythm and blues-vaikutteisen rock and rollin. Täst edes Angus Young soitti ainoastaan soolo- ja Malcolm Young rytmikitaraa. Basisti ja rumpali soittivat albumeilla ainoastaan mainittuja instrumentteja. Albumin kappaleista It’s a Long Way to the Top (If You Wanna Rock N’ Roll) oli George Youngin pitkästä jamista editoima ja solisti Bon Scottin mainitussa kappaleessa soittama säkkipilli oli Youngin idea. Albumin nimikappaleen huudahdus oli Angus Youngin keksimä, mutta sen hyödyntämiseen kappaleessa päädyttiin George Youngin ehdotuksesta. T.N.T:illä ilmestyneistä kappaleista Ac/Dc:n varhaistuotannon tunnetuimpiin lukeutuvat lisäksi The Jack sekä The Rocker. Can I Sit Next to You Girl oli alun perin Rod Evansin vokalisoimana julkaistu Ac/Dc:n ensimmäisenä singlenä. T.N.T.:llä kappaleesta julkaistu versio erosi sekä sovitukseltaan että hienoisesti lyriikaltaan ja tällä kertaa solistina oli tietty Bon Scott. Albumin yhdeksästä kappaleesta seitsemän ilmestyi lisäksi yhtyeen ensimmäisellä kansainvälisesti julkaistulla albumilla High Voltage. T.N.T:n ainoasta julkaisusta vastasi Albert Productions. Kyseessä on Ac/Dc:n tuotannon ainoa albumi, josta ei ole sellaisenaan julkaistu kansainvälistä versiota. Singleformaatissa albumilta ilmestyivät It’s a Long Way to the Top joulukuussa 1975 ja T.N.T. seuraavan vuoden maaliskuussa. Originaali vuoden 1975 vinyyliversio T.N.T:stä sisältää myöhäisempiä cd-versioita pidemmät versiot kappaleista Can I Sit Nex to You Girl, High Voltage ja The Rocker. Albumin julkaisun myötä Ac/Dc:n esiintymiset australialaisessa musiikkiohjelmassa Countdown lisääntyivät entisestään. T.N.T:n yhtye kävi soittamassa mainitussa ohjelmassa livenä ja It’s a Long Way to the Top (If You Wanna Rock N' Roll) -kappaleesta nähtiin 23. helmikuuta 1976 kuvattu musiikkivideo. T.N.T. vastaanotti myönteisiä arvioita ja albumia on pidetty merkittävänä ensisijaisesti siksi, että sillä Ac/Dc löysi sen hardrocktyylin, josta oli tuosta eteenpäin muodostuva yhtyeen ikuinen tavaramerkki.

 

Perjantain pohjat:Donna Summerin 80-luvun lopun tuotannon suurmenestysalbumi

 Donna Summer:Another Place and Time

13. maaliskuuta 1989 Atlantic Recordsin ja Warner Bros Recordsin julkaisemana ilmestynyt Another Place and Time on Donna Summerin kolmastoista studioalbumi. Mainitun pitkäsoiton tuotannosta vastasi 1980-luvun syntikkapopsoundia edustanut kolmikko Stock Aitken Waterman. Yhteistyötä ehdotti Summerin aviomies Bruce Sudano kuultuaan kolmikon tuotantotyötä edustaneen Rick Astleyn kappaleen. Summer suostui lopulta SAW:n edustamaan kaupalliseen soundiin ja nauhoitti Another Place and Timen syyskuun 1988 ja tammikuun 1989 välillä PWL-studioilla Lontoossa. Yhteistyö tuli merkitsemään  muutosta Summerin uralla hänen tutkittuaan erilaisia musiikillisia tyylejä Geffen Recordsin artistina. Pitkäsoitolta poimitusta ensimmäisestä singlestä This Time I Know It's for Real muodostui varsin menestyksekäs. Billboardin listalla se saavutti seitsemännen sijan ja oli samalla Summerin viimeinen Yhdysvalloissa top 40:ään kohonnut single. Brittilistalla This Time I Know It's for Real oli parhaimmillaan kolmantena. Albumin saavuttamasta kansainvälisestä menestyksestä huolimatta Geffen Records ei suostunut julkaisemaan pitkäsoittoa Yhdysvalloissa. Summerin uudeksi levy-yhtiöksi valikoitui Atlantic Records, jonka julkaisemana Another Place and Time ilmestyi Yhdysvalloissa huhtikuussa 1989.

Torstain terävä:Mike Nesmithin viimeinen RCA Victorin julkaisema pitkäsoitto

 Mike Nesmith:Pretty Much Your Standard Ranch Stash

Syyskuussa 1973 RCA Victorin julkaisemana ilmestynyt Pretty Much Your Standard Ranch Stash on yhdysvaltalaisen laulaja/lauluntekijän Mike Nesmithin The Monkeesin jälkeisen uran kuudes sooloalbumi. Kyseessä oli Nesmithin viimeinen mainitulle levy-yhtiölle työstämä pitkäsoitto, joka jäi lisäksi vaille listasijoitusta. Sen kappaleista Some of Shelly's Bluesin Nesmith oli kirjoittanut Nashvillessa vuonna 1968 potentiaalisena julkaisuna The Monkeesia varten. Kyseinen versio julkaistiin vasta 90-luvun aikana. Some of Shelly's Bluesin varhaisemmista levytysversioista olivat vastanneet Stone Poneys sekä Nitty Gritty Dirt Band vuonna 1970 ilmestyneellä albumillaan Uncle Charlie & His Dog Teddy. Pretty Much Your Standard Ranch Stashin kappaleista Winonah oli ensimmäinen, jonka Nesmith kirjoitti toisten ammattisäveltäjien, eli kyseisen kappaleen tapauksessa Linda Hardgroven ja James Minerin kanssa sitten The Monkeesin kakkosalbumilla More of the Monkees vuonna 1967 ilmestyneen kappaleen The Kind of Girl I Could Love. Albumin kannessa on pienellä fontilla teksti "Buy this record". Cd-versiossa teksti on vaihtunut muotoon Buy this compact disc." Pretty Much Your Standard Ranch Stashin vinyyliuudelleenjulkaisusta vastasi Pasific Arts ja cd-versioista useat eri yhtiöt. Edeltäjänsä, elokuussa 1972 ilmestyneen Nesmithin albumin And the Hits Just Keep on Comin' kanssa mainittu pitkäsoitto ilmestyi uudelleen vuonna 2000 Sony/BMG:n julkaisemana.

Keskiviikon klassikko:The Chrystalsin vuoden 1963 suurhitti

 Da Doo Ron Ron on Jeff Barryn, Ellie Greenwichin ja Phil Spectorin käsialaa oleva kappale, jonka ensimmäisestä levytysversiosta vastasi tyttöyhtye The Crystals. Bändin kappaleesta levyttämä single ilmestyi huhtikuussa 1963 ja sijoittui Billboardin listalla viiden suosituimman joukkoon. Yhdysvaltalaisen teini-idolin Shaun Cassidyn Da Doo Ron Ronista levyttämä cover nousi listakärkeen samaisella listalla vuonna 1977. Biisistä on työstetty lisäksi useita muita versioita, joista yhdestä vastasivat tekijät Barry ja Greenwich nimellä The Raindrops. Da Doo Ron Ron sävellettiin kahden päivän kuluessa Spectorin toimistossa New Yorkissa. Kappaleen nimi edusti hölynpölytavuja ennen kunnollisten lyriikoiden kirjoittamista, mutta Spector piti siitä siinä määrin, että alkuperäinen otsikko sai jäädä. Tyypillinen poika tapaa tytön-teema oli tekstissä tietoinen valinta. Siinä esiintyvän Bill-nimen inspiraation lähteenä oli ollut Spectorin ystävä Bill Walsh, joka sattui vierailemaan Spectorin luona kappaleen kirjoitusvaiheessa. Spectorin Wall of Sound -tyyliin tuottama Da Doo Ron Ron nauhoitettiin Gold Star-studioilla Los Angelesissa Jack Nietzhen sovittamana ja Larry Levinen toimiessa ääni-insinöörinä. Levytyksen rumpalina oli Hal Blaine ja leadvokalistina Dolores "LaLa" Brooks. The Blossoms-yhtyeen sessiovokalisti Darlene Loven mukaan Spectorin oli tarkoitus nauhoittaa kappale alun perin hänen leadvokalisoimanaan, mutta tämä muutti mieltään viime hetkellä. Kahdeksas kesäkuuta 1963 Da Doo Ron Ron saavutti Billboardin singlelistalla kolmannen sijan ja oli 22. samaista kuuta Cash Boxin listalla yhtä sijaa alempana. Myös Britanniassa kappale saavutti viidennen sijan. Kuunneltuaan Da Doo Ron Ronin viimeisen playbackin Spector mainitsi Sonny Bonolle sen olevan puhdasta kultaa. Cash Box piti Da Doo Ron Ronia vakaana jatkona The Crystalsin edelliselle hitille He's Sure the Boy I Love. Vuonna 2004 Da Doo Ron Ron saavutti sijan 114. Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla. Vuoden 2010 samaisesta listauksesta kappale putosi, mutta oli vuoden 2021 listauksessa sijalla 366. Berlin Median vuonna 1998 julkaisemalla sadan kaikkien aikojen parhaan singlen listalla kappale saavutti sijan 43. Q-musiikkilehden vuonna 2003 julkaisemalla kaikkien aikojen 1001 parhaan kappaleen listalla Da Doo Ron Ron saavutti sijan 528. Kappale pääsi myös Rock and Roll Hall of Famen 500 rockia muokanneen kappaleen listalle. Billboardin laatimalla sadan kaikkien aikojen parhaan tyttöyhtyekappaleen listalla Da Doo Ron Ron saavutti sijan 55. Suomessa Mona Carita levytti Da Doo Ron Ronista coverinsa vuonna 1979 ilmestyneelle esikois- ja samalla nimikkoalbumilleen.

Tiistain tukeva:Edgar Winterin edustava tuplakokoelma

 Edgar Winter:The Definitive Collection

Kolmas kesäkuuta 2016 Epicin, Legacyn ja Real Gone Musicin julkaisemana ilmestynyt The Definitive Collection on yhdysvaltalaisen multi-instrumentalistin, solistin ja biisintekijän Edgar Winterin tuotannosta koostuva tuplakokoelma-albumi. Samainen albumi oli ilmestynyt alun perin kahta vuotta aikaisemmin ainoastaan digijulkaisuna nimellä The Essential Edgar Winter. All Musicin Thomas Erlewinen mukaan The Definitive Collection päihittää kaikki varhaisemmat Edgar Winterin tuotannosta kasatut kokoelma-albumit, sillä se sisältää kronologisessa järjestyksessä 30 hänen tuotantoonsa lukeutuvaa laadukasta kappaletta vuosien 1972 ja 1981 väliseltä ajanjaksolta. Popmattersiin mainitusta tupla-albumista laaditun arvion mukaan Definitive Collection tekee suuren työn laittaessaan kaiken keskeisen tuotannon kronologisesti yhteen pakettiin sisällyttäen mukaan hittien lisäksi keskeisiä albumiraitoja. Kahden ensimmäisen albumin, vuosina 1970 ja 1971 ilmestyneiden pitkäsoittojen Entrance ja Edgar Winter's White Trash tuotanto kattaa tupla-albumin ensimmäisen levyn yhdeksän ensimmäistä biisiä. Niistä jälkimmäiselle sisältyvät klassikkotasoiset raidat Dying to Live, Keep Playing That Rock N' Roll sekä You Were My Light. Vuonna 1972 ilmestyneen albumin They Only Come Out at Night poimintoihin lukeutuvat muun muassa legendaariset hittikappaleet Free Ride sekä Frankenstein. Vuosina 1974 ja 1975 ilmestyneiden albumien Shock Treatment ja Jasmine Nightdreams osuus on The Definitive Collectionin jälkimmäisellä cd:llä niin ikään melkoisen runsas; ensiksi mainitulta mukana on jopa viisi poimintaa. Vuonna 1972 llmestyneeltä livelevyltä Roadwork valinta kohdistuu Rick Derringerin käsialaa olevaan klassikkotasoiseen raitaan Rock and Roll Hootchie Koo ja Edgar sekä Johnny Winterin vuonna 1976 ilmestyneeltä yhteisliveltä useista eri klassikoista koostuvaan Rock & Roll Medleyhin. The Definitive Collectionin tuoreinta tuotantoa edustavat albumeilta Recycled (1977), The Edgar Winter Album (1979) ja Standing on Rock (1981) poimitut biisit. Jokainen viimeksi mainituista pitkäsoitoista on tuplakokoelmalla edustettuna yhdellä biisillä.

Maanantain mainio:Keskeisen Memphis-soulin edustajan esikoisalbumi

 Box Tops:Letter/Neon Rainbow

Marraskuussa 1967 Bell-levy-yhtiön julkaisemana ilmestynyt Letter/Neon Rainbow on Box Tops-yhtyeen esikoisalbumi. Mainittu pitkäsoitto julkaistiin pian The Letter-singlen saavutettua ykkössijan. Letter/Neon Rainbow kohosi Billboardin listalla parhaimmillaan sijalle 87 vuoden 1968 puolella. Albumin kappaleilla soittivat suurimmaksi osaksi studiomuusikot. Heihin lukeutuivat todennäköisesti  Reggie Young ja Bobby Womack (kitarat), Tommy Cogbill (basso), Bobby Emmons (piano, urut), ja Gene Chrisman (rummut). Hitillä The Letter musisoi sitä vastoin originaali yhtye. Tuossa vaiheessa 16-vuotias solisti Alex Chilton oli jo kirjoittanut useita kappaleita, mutta yksikään niistä ei päässyt mukaan Box Topsin esikoisalbumille. Box Topsia seuranneessa voimapopyhtyeessä Big Starissa Chiltonin rooli biisintekijänä muodostui jo varsin merkittäväksi ja mainitun yhtyeen lopetettua toimintansa hän jatkoi uraansa sooloartistina. Vuonna 2000 Sundazed julkaisi The Letter/Neon Rainbowsta neljällä bonuskappaleella höystetyn cd-version. Extrojen joukossa olivat monoversiot singlekappaleista The Letter ja Neon Rainbow, vuoden 1969 tuotantoa edustava singlebiisi Turn on a Dream sekä aikaisemmin julkaisematon kappale Georgia Farm Boy. Letter/Neon Rainbowsta AllMusiciin kirjoittanut Richie Unterberger huomioi Alex Chiltonin voimakkaan lauluäänen, mutta mainitsi, että albumi oli kasattu varsin nopeasti The Letterin noustua listakärkeen. Albumin covereihin lukeutuu näkemys Procol Harumin samaisena vuonna ilmestyneestä ykköshitistä A Whiter Shade of Pale. Vuonna 2004 ilmestyneen The New Rolling Stone Album Guiden kokoamisessa mukana olleen Greg Kotin mukaan Box Topsin esikoisalbumi edustaa Memphis soulia country- ja bluesvivahteilla höystettynä. Mainittu musiikillinen tyyli tuli säilymään ehjänä myös Box Topsin myöhäisemmillä levytyksillä.

Sunnuntain extra:Andy Summersin säveltämä The Policen instrumentaalikappale

 Behind My Camel on brittiläisen rockyhtyeen The Policen kolmannella ja vuonna 1980 ilmestyneellä albumilla Zenyatta Mondatta julkaistu kappale, joka on samalla ensimmäinen kitaristi Andy Summersin yksinään yhtyeelle kirjoittama biisi. Vuonna 1982 Behind My Camel voitti parhaan rockinstrumentaalikappaleen Grammyn. Kappaleen kitaramelodia on arabialais-tyyppinen, Summers vastaa tavanomaista poiketen bassonsoitosta biisissä ja rumpalina on totuttuun tapaan Stewart Copeland. Kosketinsoittimet ovat melko syvällä miksauksessa. Muut The Policen jäsenet; etenkään Sting eivät pitäneet mainitusta kappaleesta. Funkmetalyhtye Primus levytti Behind My Camelista coverversion vuonna 1998 ilmestyneelle ja pelkästään covereista koostuneelle ep:lleen Rhinoplasty.

Lauantain pitkä:Eräs Motörheadin tuotannon keskeisimmistä klassikkokappaleista

 Bomber on brittiläisen heavy metal-yhtyeen Motörheadin vuoden 1979 tuotantoa edustava kappale. Se ilmestyi sekä samannimisen albumin nimikappaleena että singleformaatissa. Brittien singlelistalla kappale saavutti sijan 34. Bronze Records julkaisi Bomberin Britanniassa seitsemäntuumaisena vinyylisinglenä. Ensimmäiset 20 000 kappaletta painettiin siniselle vinyylille ja myöhemmin ilmestyneet mustalle. Motörhead promosi Bomberia esiintymällä brittiläisessä BBC:n ohjelmassa Top of the Popsissa kolmas joulukuuta 1979. 13. huhtikuuta 2019 Motörhead juhlisti originaalin Bomberin 40-vuotista olemassaoloa. Levykauppapäivänä kappaleesta julkaistiin kuvalevy, jonka toisena biisinä oli Overkillin single-edit-versio. Vuonna 2015 Rolling Stonelle antamassaan haastattelussa Lemmy taustoiti Bomberin syntyä ja kertoi Len Gleightonin teoksen Bomber tarjonneen kappaleeseen inspiraatiota. Bomber on päässyt mukaan useille Motörheadin livelevyille, eli albumeille  No Sleep 'til Hammersmith, Everything Louder than Everyone Else, Live at Brixton Academy, Better Motörhead than Dead: Live at Hammersmith, The Wörld Is Ours - Vol. 2: Anyplace Crazy as Anywhere Else  ja Clean Your Clock sekä videoille  The Birthday Party, 25 & Alive Boneshaker  ja Best of Motörhead. Singlen b-puolella julkaistu Over the Top ei päässyt mukaan varsinaiselle Bomber-albumille, mutta sitä vastoin mainitun pitkäsoiton juhlapainokselle. Motörhead ja The Damned nauhoittivat Over the Topista yhteisen versionsa. Sitä kaavailtiin mukaan Ballroom Blitz-singlelle, mutta lopputulos ei ollut laadukkain mahdollinen. Mainittu versio julkaistiin silti lopulta Stone Deaf Forever!-boxilla. The Damnedin tuotannosta mainittu versio on löydettävissä Cleopatra Recordsin vuonna 1993 julkaisemalla kokoelma-albumilla Tales from the Damned. Versio on laitettu MotörDamnedin nimiin ja sillä musisoivat  Rat Scabies, Lemmy, Fast Eddie, Captain Sensible, Philthy Animal Taylor, Dave Vanian, Algy Ward. Over the Topin liveversiot ovat mukana vuonna 1981 ilmestyneen singlen Motörhead kakkosbiisinä sekä vuoden 2005 videolla Stagefight ja vuonna 2007 ilmestyneellä albumilla Better Motörhead Than Dead:Live at Hammersmith. Girlschool levytti Bomberista coverin Motörheadin kanssa työstämällään yhteisellä ep:llä St Valentine's Day Massacre. Mudhoneyn mainitusta kappaleesta vuonna 1992 levyttämä versio päätyi singlen b-puoleksi ja albumin Piece of Cake bonusraidaksi. U. K. Subs levytti Bomberin vuonna 2018 ilmestyneelle coveralbumilleen Subversions ja Saxon vuonna 2021 ilmestyneelle ja niin ikään lainakappaleista koostuvalle albumilleen Inspirations.

Perjantain pohjat:Hot Tunan akustista ja sähköistä tuotantoa samalla albumilla

 Hot Tuna:Historic Live Tuna

Vuonna 1985 Relix Recordsin julkaisemana ilmestynyt Historic Live Tuna on Hot Tuna-yhtyeen albumi, jonka ykköspuoli sisältää KSAN-radiota varten vuonna 1971 soitetun akustisen ennen julkaisemattoman konsertin ja kakkospuoli Fillmore West Auditoriumissa vuonna 1971 nauhoitettua ja aikaisemmin julkaisematonta sähköistä tuotantoa. Kyseessä oli Relixin toinen Hot Tunan julkaisema albumi ja se tuli olemaan yhtyeen viimeinen mainitulle yhtiölle työstämä ennen Jefferson Airplanen vuoteen 1989 ajoitunutta reunion-kiertuetta ja albumia, joiden jälkeen yhtye teki lyhyen visiitin Epic Recordsilla, mutta palasi Relixin artistiksi. Vuonna 1996 Historic Live Tunan a-puoli julkaistiin laajennettuna cd-versiona nimellä Classic Hot Tuna Acoustic ja b-puoli laajennettuna nimellä Classic Hot Tuna Electric. Fillmore Westin konsertista taltioitu kappale Keep Your Lamps Trimmed and Burning pääsi mukaan useiden eri yhtyeiden tuotantoa sisältävälle albumille Fillmore:The Last Days. AllMusicin William Ruhlmanin mukaan Hot Tunan kovan luokan diggarit tulisivat pitämään mainitusta albumista, joka on työstetty kokoonpanolla Jorma Kaukonen, Jack Casady, Papa John Creach ja Sammy Piazza.

Torstain terävä:Keskeisen grungeyhtyeen esikoissingle

Seitsemäs heinäkuuta 1991 ilmestynyt Alive on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Pearl Jamin esikoissingle, joka ilmestyi 51 päivää ennen yhtyeen esikoisalbumia Ten, jolle Alive niin ikään sisältyy. Kitaristi Stone Gossardin käsialaa oleva kappale sai alkunsa instrumentaalibiisistä nimeltä Dollar Short ja se oli mukana demonauhalla, jota Pearl Jam kierrätti etsiessään yhtyeelle solistia. Eddie Vedder vastaanotti nauhan ja kirjoitti kappaleeseen lyriikat, jotka kuvastivat sitä tunnetta, kun hänelle selvisi, että henkilö, jonka hän luuli olleen isänsä ei tosi asiassa ollutkaan hänen biologinen vanhempansa. Britanniassa Alive saavutti sijan 16. ja oli Australiassa parhaimmillaan yhdeksäntenä. Heinäkuussa 2022 Alive saavutti viimein Britanniassa kultalevyn 400 000 kappaleen myynnillään. 20 suosituimman joukkoon Alive nousi lisäksi Belgiassa, Irlannissa, Alankomaissa ja Uudessa Seelannissa. Yhdysvalloissa mainittu single oli saatavilla ainoastaan import-versiona, mutta se saavutti Album Rock Tracks-listalla kuudennentoista sijan ja oli Modern Rock Tracks-listalla kahta sijaa alempana. Aliven remiksattu versio sisältyy Pearl Jamin vuonna 2004 ilmestyneelle kokoelma-albumille Rearviewmiror (Greatest Hits 1991-2003) sekä Ten-albumin vuonna 2009 ilmestyneelle uusintapainokselle.

Keskiviikon klassikko:Sladen vuoden 1973 joulukappale

 Merry X'mas Everybody on brittiläisen rockyhtyeen Sladen tuotantoa edustava kappale, joka julkaistiin singleformaatissa seitsemäs marraskuuta 1973. Tuttuun tapaan kyseessä oli yhtyeen biisinikkareiden Jimmy Lean ja Noddy Holderin käsialaa oleva ja manageri Chas Chandlerin tuottama biisi. Merry X'mas Everybody oli Sladen kuudes ja samalla viimeinen Britanniassa listakärkeen kohonnut single. Listaviikkoja biisille kertyi yhdeksän ja kappale tiputti toisen jouluaiheisen rockbiisin, Roy Woodin Wizard-yhtyeen I Wish It Could Be Christmas Everydayn. Ilmestyessään Merry X'tmas Everybodya meni kaupaksi yli miljoona kappaletta ja kyseessä onkin Sladen tuotannon menestynein nelivitonen. Uusintajulkaisut kappaleesta on tehty kaikkina seuranneina vuosikymmeninä ja Merry X'tmas Everybodysta on levytetty lisäksi useita coverversioita. Joulukuussa 2021 kappale saavutti Britanniassa tuplaplatinaa. Vuodesta 2007 lähtien kappale on noussut uudelleen listoille joka joulukuu. Tammi- ja helmikuussa 1974 ilmestyneen Sladen fan club-uutiskirjeen mukaan Merry X'tmas Everybody saavutti timanttilevyn jo ennakkotilaustensa perusteella. Jo julkaisuviikollaan singleä myytiin puoli miljoonaa kappaletta. Teemastaan huolimatta Merry X'tmas Everybodyn nauhoitukset oli tehty jo niinkin varhain, kuin loppukesästä 1973.

Tiistain tukeva:Kahdessa eri kokoonpanossa toiminut Cliff Williamsin varhainen yhtye

Bandit oli brittiläinen vuonna 1976 perustettu ja kolme vuotta myöhemmin toimintansa lopettanut rockyhtye. Yhdysvalloissa vaikutti toinen samanniminen yhtye, jonka ainoa pitkäsoitto ilmestyi 70-luvun puolivälissä ABC Recordsin julkaisemana. Brittiläisen Banditin diskografia koostuu kahdesta pitkäsoitosta, jotka työstettiin eri lineupeilla. Yhtyeen nimeä kantava esikoisalbumi ilmestyi loppuvuodesta 1976 Arista Recordsin julkaisemana. Tuolloin yhtyeen muodostivat solisti Jim Diamond, kitaristi Danny McIntosh,  Ac/Dc:n tuossa vaiheessa tuleva basisti Cliff Williams, kitaristi/huuliharpisti James Litherland ja sittemmin Roger Watersin yhtyeeseen kuulunut rumpali Graham Broad. Williamsia lukuun ottamatta kaikki yhtyeen jäsenet osallistuivat biisien kirjoitustyöhön; Diamond vastasi noin puolesta Banditin esikoisalbumin kappalemateriaalista. Singleformaatissa pitkäsoitolta julkaistiin Diamondin käsialaa ollut Ohio, joka jäi kuitenkin vaille listasijoitusta. Punkrockin suosion nousun myötä Banditiin ei kohdistettu suurta kiinnostusta ja yhtye lopetti sittemmin toimintansa. Diamond liittyi duoon nimeltä PhD, joka saavutti top teniin kohonneen hitin kappaleellaan I Won't Let You Down. Hän aloitti myöhemmin soolouransa ja saavutti kaksi listakärkeen kohonnutta singleä. Bandit jatkoi toimintaansa lineupilla, jossa McIntosh oli ainoa originaalijäsen. Uusina jäseninä esittäytyivät solisti Gerry Trew, taiteilijanimeä Theodore Thunder käyttänyt rumpali John Dentith ja basisti Tony Lester, joista viimeksi mainittu kirjoitti suurimman osan yhtyeen uudesta tuotannosta. Banditin toinen albumi, Procol Harumin Morgan Fisherin tuottama Partners in Crime ilmestyi Ariola Recordsin julkaisemana vuonna 1978. Lesterin käsialaa ollut ja singleformaatissa ilmestynyt kappale One Way Love saavutti Billboardin listalla sijan 76. Bandit nauhoitti kolmannen albuminsa. Tuossa vaiheessa Procol Harumin Mick Grabham oli ottanut McIntoshin paikan yhtyeen kitaristina. Banditin kolmas pitkäsoitto jäi julkaisematta ja yhtye lopetti toimintansa. Vuonna 2016 julkaisematta jääneen albumin sessioista julkaistiin viidestä kappaleesta koostunut ep Bandit 3. Viimeisen kiertueensa Bandit teki vuonna 1979 John Milesin lämmitelijänä kokoonpanolla Trew, Lester, Grabham ja Thunder. Molemmat Banditin pitkäsoitoista ovat olleet jo pitkään loppuunmyytyjä. McIntoshista tuli sittemmin Kate Bushin kitaristi ja aviomies.

Maanantain mainio:Kissin Rock and Roll Over -albumin singlehitti

Hard Luck Woman on yhdysvaltalaisen hardrockyhtyeen Kissin tuotantoa edustava kappale, joka julkaistiin marraskuun ensimmäisenä 1976 yhtyeen albumilta Rock and Roll Over. Paul Stanley oli kaavaillut kirjoittamaansa Hard Luck Womania Rod Stewartin levytysohjelmistoon. Kiss oli kuitenkin aikaisemmin saman vuoden aikana saavuttanut menestystä Peter Crissin vokalisoimalla balladikappaleella Beth ja edeltäjänsä tavoin slovarituotantoa edustava Hard Luck Woman koettiin potentiaalisena jatkona menestykselle. Paul Stanley on usein tuonut esiin diggaustaan Rod Stewartin tuotantoa kohtaan ja Hard Luck Womanille inspiraation lähteinä olivat musiikillisesti etenkin Stewartin 1970-luvun alun tuotantoa edustavat hittikappaleet Maggie May ja You Wear It Well. Lyriikan osalta inspiraatiota oli tarjonnut yhdysvaltalaisen poprockyhtyeen Looking Glassin kappale Brandy. Hard Luck Womanista muodostui top 20-hitti ja kappale saavutti viidennentoista sijan sekä Billboardin listalla että Kanadassa. Hard Luck Woman pääsi originaalin julkaisunsa lisäksi mukaan Kissin vuonna 1977 ilmestyneelle albumille Alive II ja oli mukana myös yhtyeen MTV Unplugged-esiintymisessä ja mainitussa yhteydessä Paul Stanleyn leadvokalisoimana. Hard Luck Woman ei kuitenkaan päässyt mukaan Kissin MTV Upluggedin cd-versiolle, mutta sitä vastoin yhdeksi konsertista julkaistun dvd-version viidestä bonuskappaleesta. Hard Luck Woman saavutti tuoreeltaan melkoisen myönteiset arviot. Peter Crissin laulutyyliä verrattiin Rod Stewartiin ja musiikillisesti Kissin mainittiin siirtyneen mainitulla kappaleella heavyrockista kohti folkrockvaikutteisempia sävyjä. Vuonna 1994 ilmestyneellä tribuuttialbumilla Kiss My Ass:The Classic Kiss Regrooved Hard Luck Woman päätyi countryartisti Garth Brooksin esittämäksi Kissin jäsenten itsensä taustoittamana. Mainitun tribuuttialbumin proamisen tiimoilta Brooks ja Kiss esittivät Hard Luck Womanin ohjelmassa The Tonight Show with Jay Leno. Hard Luck Womanista työstetyistä coverversioista ovat vastanneet esimerkiksi yhtye Pretty Maids ja The Wildhearts-yhtyeen johtohahmo Ginger versioi Hard Luck Womanin vuonna 2001 ilmestyneellä livealbumillaan Grievous Acoustic Behaviour.

Sunnuntain extra:Merkittävän yhdysvaltalaisen rockyhtyeen debyyttisingle

 Jealous Again on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen The Black Crowesin kappale, joka sisältyy yhtyeen vuonna 1990 ilmestyneelle esikoisalbumille Shake Your Moneymaker. Mainittu biisi julkaistiin lisäksi The Black Crowesin debyyttisinglenä. Billboard Hot 100-listalla se saavutti sijan 75., mutta oli Album Rock Tracks-listalla parhaimmillaan viidentenä. Vuosien 1990 ja 1991 aikana Jealous Again nousi listoille lisäksi Australiassa, Kanadassa, Alankomaissa ja Britanniassa. Jealous Againista työstetyn musiikkivideon ohjauksesta vastasi Pete Angelus. Kappaleen originaaliversio pääsi lisäksi mukaan Black Crowesin tuotannosta kasatulle kokoelma-albumille  Greatest Hits 1990–1999: A Tribute to a Work in Progress. Akustisvoittoinen kappaleesta työstetty versio sisältyy vuonna 2010 ilmestyneelle tuplacd:lle Croweology, joka sisältää 19 uudelleen levytettyä versiota Black Crowesin suosituimpiin lukeutuvista kappaleista.  Heinäkuun lopussa 2008 Black Crowes nosti oikeusjutun countryartisti Gretchen Wilsonia vastaan. Yhtyeen mukaan Wilsonin kappale Work Hard, Play Harder oli kopio Jealous Againista. Juttu suljettiin sovitusta summasta ja Robinsonin veljekset Chris ja Rich vastaanottivat biisinkirjoituskrediitit Work Hard, Play Harderilla. Seiskatuumaisen singlen kakkosbiisinä on niin ikään Shake Your Moneymaker-pitkäsoitolta löytyvä rypistys Thick N' Thin ja 12-tuumaisella ja cd-singlellä lisäksi mainitulla albumilla julkaisematon Waitin' Guilty.

Lauantain pitkä:Merkittävä solisti ja taustavokalisti

 17. heinäkuuta 1952 syntynyt ja 16. joulukuuta 1997 edesmennyt Nicolette Larson oli yhdysvaltalainen solisti, joka muistetaan esimerkiksi musiikillisesta yhteistyöstään Neil Youngin kanssa. Larsonin vuonna 1978 levyttämä näkemys Youngin kappaleesta Lotta Love kohosi Billboardilla Adult Contemporary -listan kärkeen. 80-luvun puolivälissä Larson siirtyi päätoimisesti countrymusiikin pariin, joskin hän saavutti countrylistoilla ainoastaan yhden top 40:ään nousseen hitin. Helenassa, Montanassa syntynyt Larson teki 70-luvun puolivälissä koe-esiintymisensä Hoyt Axtonille. Hoyt Axton and the Banana Bandin kanssa Larson konsertoi Joan Baezin Diamonds and Rust-albuminsa tiimoilta tekemän kiertueen lämmittelijänä. Taustavokalistina Larson levytti ensiksi Commander Codyn albumeilla vuosina 1975, 1977 ja 1978. Taustoja Larson lauloi lisäksi esimerkiksi Guy Clarkin ja Jesse Colin Youngin levyillä. Vuonna 1977 Larson oli mukana Emmylou Harrisin albumilla Luxury Liner ja erityisen keskeiseksi hänen osuutensa muodostui kappaleessa Hello Stranger. Larson ystävystyi Linda Ronstadtin kanssa. Kaksikko osallistui Neil Youngin vuosina 1977 ja 1978 ilmestyneiden albumien American Stars and Bars ja Comes a Time levytykseen. Larson solmi soolodiilin Warner Brosin kanssa ja 29. syyskuuta 1978 ilmestynyt artistin esikoisalbumi Nicolette muodostui menestyksekkääksi. Larsonin 20. joulukuuta 1978 Sunset Boulevard-clubilla pitämän konsertin Warner julkaisi albumina viiden tuhannen kappaleen rajoitettuna painoksena nimellä Live at Roxy.. Marraskuussa 1979 ilmestynyt Larsonin toinen studioalbumi In the Nick of Time ei ollut hänen debyyttinsä veroinen menestys. Vuosina 1981 ja 1982 ilmestyneet pitkäsoitot Radioland ja All Dressed Up and No Place to Go eivät laadukkuudestaan huolimatta nekään olleet erityisen suuria menestyksiä.Taustavokalistina Larson oli esimerkiksi The Doobie Brothersin vuonna 1980 ilmestyneellä albumilla One Step Closer. Van Halenin samaisena vuonna ilmestyneellä albumilla Women and Children First Larson lauloi harmoniavokaalia kappaleessa Could This Be Magic ja vastaavasti Eddie Van Halenin kitarointia kuultiin Larsonin kappaleessa Can't Get Away from You. Larson esiintyi country and western-musikaalin Pump Boys and Dinettes kiertueversiossa ja vastaanotto oli siinä määrin rohkaiseva, että MCA Nashville sainasi Larsonin. Artistin ensimmäinen albumi mainitulle yhtiölle oli 80-luvun puolivälissä ilmestynyt Say When. Huhtikuussa 1986 ilmestyneeltä seuraavalta pitkäsoitolta Rose of My Heart poimittu ja Steve Warinerin kanssa levytetty duetto That's How You Know When Love's Right saavutti country&western-listalla yhdeksännen sijan. Vuonna 1988 ilmestyneen Larsonin viimeisen valtavirran albumin Shadow of Love julkaisijana oli italialainen CGD. Larsonin viimeinen albumi oli hänen itsensä tuottama, Sony Wonderin vuonna 1994 julkaisema ja lastenlauluista koostuva Sleep Baby Sleep. Vuosina 1992 ja 1993 Larson oli mukana Neil Youngin albumeilla Harvest Moon ja Unplugged. Rhino julkaisi Live at the Roxyn virallisesti vasta vuonna 2006, yhdeksän vuotta Larsonin edesmenon jälkeen. Samana vuonna Rhino Entertainment julkaisi albumin A Tribute to Nicolette Larson:Lotta Love Concert.

Perjantain pohjat:Ten Years Afterin kotimaassaan suurin singlemenestys

 Love Like a Man on brittiläisen rockyhtyeen Ten Years Afterin tuotantoa edustava kappale, joka julkaistiin singleformaatissa 22. toukokuuta 1970. Kyseisen kappaleen pitkä versio ilmestyi yhtyeen samaisena vuonna julkaistulla albumilla Cricklewood Green. Love Like a Man on Ten Years Afterin ainoa kotimaassaan listoille kohonnut single. Johtohahmonsa Alvin Leen kirjoittama ja yhtyeen tuottama single nousi listalle kesäkuussa 1970, jolloin sen listasijoitus oli 48. Parhaan sijoituksensa, joka oli kymmenes, kappale saavutti samaisen vuoden elokuussa. Love Like a Man pysytteli listalla vuoden 1970 lokakuuhun saakka. Yhdysvalloissa kappale saavutti Billboardin listalla sijan 98. ja Kanadassa sijan 56. Singlen a-puolen nopeus on 45 kierrosta, mutta b-puolella olevan samaisen kappaleen liveversion nopeus pitkäsoiton tavoin 33 ja puoli kierrosta. Se on taltioitu Bill Grahamin Fillmore Eastissa ja on kestoltaan lähes kahdeksan minuuttia. Singlen varhaisissa painoksissa ei mainittu b-puolen olevan livevversio.

Torstain terävä:Stonesien vuoden 1969 klassikkoalbumin päättävä merkkiteos

 You Can't Always Get What You Want on brittiläisen Rolling Stonesin marraskuun lopussa 1969 ilmestyneellä albumilla Let It Bleed julkaistu kappale. Mick Jaggerin ja Keith Richardsin käsialaa oleva biisi saavutti Rolling Stonen vuonna 2004 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla sadannen sijan. Mick Jagger on on maininnut kyseessä olleen kappale, jota hän soitti akustisella kitaralla. You Can't Always Get What You Wantista muodostui ensimmäinen Let It Bleed-albumille nauhoitettu kappale,  ja koska Charlie Watts ei löytänyt oikeaa groovea, kappaleen rumpuosuuksista vastasi Jimmy Miller. Idea kappaleessa hyödynnetystä kuorosta oli niin ikään Jaggerin ja mainittuun tehtävään valikoitui London Bach Choir. Kappaleen single mixin kesto on 4:51 ja albumiversion 7:28. You Can't Always Get What You Want nauhoitettiin 16.-17. marraskuuta 1968 Electric Sound-studioilla Lontoossa. London Bach Choir avaa kappaleen albumiversion ja kuoron osuus on erityisen keskeinen myös biisin loppuhuipennuksessa. Al Kooper soitti You Can't Always Get What You Wantissa urkuja ja pianoa vastaten myös alun ranskalaisesta puhallinintrosta. Rocky Dijon soitti congia, marakassia ja tamburiinia. Kappaleen neljässä säkeistössä käsitellään 60-luvulle tunnusomaisia aiheita; rakkautta, politiikkaa ja kiellettyjä lisäaineita. Vaikka You Can't Always Get What You Want sisältää lyriikassaan optimismia, kappale kuvastaa osaltaan svengaavan 60-luvun Lontoon loppua. Biisin singleversio ilmestyi ensiksi Honky Tonk Women -singlen b-puolella. Vuonna 1973 London Records julkaisi You Can't Always Get What You Wantin singlen paraatipuolena ja se saavutti Billboardin Hot 100 -listalla sijan 42. ja Cash Boxilla sijan 34. Kappaleesta on muodostunut Stonesien repertuaarissa melko keskeinen ja se on päässyt mukaan kokoelma-albumeille  Hot Rocks, Singles Collection (single versio), Forty Licks, Rolled Gold+: The Very Best of the Rolling Stones (2007  vuoden painos), Singles 1968-1971 (single versio), Slow Rollers (single versio) ja GRRR! (single versio). Liveversiot You Can't Always Get What You Wantista ovat löydettävissä albumeilta  Love You Live, Flashpoint, Live Licks, Brussels Affair, Hyde Park Live ja Havana Moon. Biisi on mukana vuonna 1968 kuvatussa The Rolling Stones Rock and Roll Circuksessa. Stonesien konserttielokuvista kappale on mukana seuraavissa: Ladies and Gentlemen: The Rolling Stones, From the Vault – L.A Forum - Live in 1975, Let's Spend the Night Together, Stones at the Max, Bridges to Babylon Tour '97–98, Four Flicks, The Biggest Bang, Sweet Summer Sun: Hyde Park Live ja Havana Moon.

Keskiviikon klassikko:ZZ Topin Eliminatorin ensimmäinen singlemenestys

 Gimme All Your Lovin' on ZZ-Topin tunnetuimpaan tuotantoon lukeutuva kappale, joka julkaistiin ensimmäisenä singlenä yhtyeen albumilta Eliminator alkuvuodesta 1983. Billboardin Hot 100 -listalla kappale saavutti sijan 37. ja oli Britanniassa parhaimmillaan kymmenentenä. Elvis Presley-cover Viva Las Vegasin kanssa kyseessä on Teksasin pienen boogieyhtyeen suurin singlemenestys Britanniassa.  Gimme All Your Lovin':in tuotannosta vastasi yhtyeen manageri Bill Ham ja nauhoituksesta sekä miksauksesta Terry Manning. Gimme All Your Lovin':ista työstetyssä musiikkivideossa esiintyvistä näyttelijättäristä tunnetuin on Joeana Tomasino. Jeff Ayeroffin liityttyä Warner Brosiin alkuvuodesta 1983 hän kehotti levy-yhtiötä maksamaan ZZ-Topin ensimmäisestä musiikkivideosta. Gimme All Your Lovin':in ohjauksesta vastasi elokuvantekijä Tim Newman, joka on Randy Newmanin serkku. Tim Newman keskusteli musiikkivideolla hyödynnettävistä ideoista Bill Hamin ja yhtyeen kanssa. Eliminatorilta poimituista singlekappaleista Newman ohjasi videoversiot lisäksi Sharp Dressed Manista ja Legsistä. Martayn ZZ-Topin kanssa Gimme All Your Lovin':ista levyttämä versio Gimme All Your Lovin' 200 nousi top 40:ään useissa Euroopan maissa ollen Britanniassa parhaimmillaan sijalla 28. Juurevampaa osastoa edustavista yhtyeistä kappaleesta ovat levyttäneet coverversionsa  vuonna 2002 Lonestar ja vuonna 2011 Filter. Niistä ensiksi mainittu ilmestyi tribuuttialbumilla Sharp Dressed Men:A Tribute to ZZ Top ja jälkimmäinen tribuuttilevyllä ZZ Top:A Tribute from Friends. Vuonna 1993 Leningrad Cowboys taltioi Gimme All Your Lovin':ista version, jonka yhtye esitti Helsingin Senaatintorilla Puna-armeijan kuoron kanssa.

Tiistain tukeva:Bad Companyn esikoisalbumin nimikappale

 Bad Company on samannimisen brittiläisen hardrockyhtyeen kappale, joka julkaistiin sen vuonna 1974 ilmestyneellä nimikko- ja samalla esikoisalbumilla. Solisti Paul Rodgersin ja rumpali Simon Kirken yhteistyötä edustava kappale on ottanut nimensä Viktoriaanisen ajan moraalia käsittelevästä teoksesta. Ultimate Classic Rockiin kirjoittaneen Matt Wardlawin mukaan kappalessa on länsimaista henkeä ja Paul Rodgers on maininnut Bad Company-kappaleessa olevan raamatullinen, lähes luvattua maata muistuttava tunne. Classic Rockin Wardlaw ja Malcolm Dome ovat kohottaneet Bad Companyn nimibiisin yhtyeen tuotannon parhaaksi kappaleeksi. Heistä ensiksi mainittu on ylistänyt etenkin kappaleen pianointroa ja jälkimmäinen kappaleen utuista ilmapiiriä, Rodgersin vokalisointia sekä Mick Ralphsin kitarointia. Classic Rock Historyyn kirjoittaneen Janey Robertsin mielestä kyseessä on Bad Companyn tuotannon neljänneksi paras kappale ja hän on ylistänyt sen Paul Rodgersin vokalisoinnin ympärille sijoittuvaa pianoriffiä kappaleen alussa sekä sen voimakasta kertosäettä. Five Finger Death Punch on levyttänyt Bad Companysta coverin vuonna 2009 ilmestyneelle toiselle albumilleen War is the Answer ja yhtyeen versio on ilmestynyt lisäksi singleformaatissa. Tori Amos on esittänyt Bad Companya coverina konserteissaan vuosien 1994 ja 1996 välillä. Bill Chaplin esitti mainitusta kappaleesta coverin, joka nähtiin vuonna 1990 The Young Ridersin toisen tuotantokauden yhdeksännessä jaksossa, joka on niin ikään nimeltään Bad Company. Fantasianovellinsa The Dark Tower alussa Stephen King lainaa Bad Company -kappaleen lyriikkaa:" "I was born 6-gun in my hand, Behind a gun I'll make my final stand". Garth Brooksin Bad Companysta levyttämä cover on löydettävissä hänen tuotannostaan kasatulta boxilta Blame It All on My Roots:Five Decades of Influences ja Rickie Lee Jones on levyttänyt mainitun kappaleen vuonna 2019 ilmestyneelle albumilleen Roots. Mark Hazesta, Dozista ja Ghapista koostunut eteläafrikkalainen trio on työstänyt Bad Companysta coverin vuonna 2013 ilmestyneelle albumilleen Rocking Buddies. Kotimaassa Maria Hänninen levytti Bad Companyn Avantin kanssa työstetylle ja Radiomafia-tuotantoa edustavalle albumille Rockover! jonka muita solisteja ovat Hannu Leiden, Veeti Kallio sekä Anna Kuoppamäki.

Maanantain mainio:Superyhtyeen 70-luvun viimeinen albumi

 Cactus:Ot n' Sweaty

Psykedeelistä rockia edustaneen Vanilla Fudge-yhtyeen lopetettua toimintansa bändin tiukka rytmiryhmä, eli rumpali Carmine Appice ja basisti Tim Bogert kasasi uuden yhtyeen, joka otti nimekseen Cactus. Sen lineupin täydensivät Ted Nugentin Amboy Dukes- yhtyeessä solistina vaikuttanut Rusty Day sekä aikaisemmin Mitch Ryder&The Detroit Wheels -yhtyeessä kitaroinut Jim Mc Carty. Kyseinen Cactus-miehitys julkaisi kolme tyylillisesti tiukkaa boogierockia edustanutta pitkäsoittoa. Kyseisistä albumeista erityisen onnistuneita ovat vuoden 1970 nimetön debyytti sekä seuraavana vuonna ilmestynyt Restrictions. Yhtyeen joutsenlauluksi jääneen albumin Ot n’ Sweaty aikoihin Day ja McCarty olivat jo antaneet yhtyeen lineupissa tilaa aikaisemmin Leaf Houndissa sekä Atomic Roosterissa vokalisoineelle Pete Frenchelle sekä kitaristi Werner Fritzschingsille. Lisäksi yhtyeen kokoonpanoa täydennettiin kosketinsoittaja Duane Hitchingsillä. Ot n’ Sweatyn ykköspuoli on taltioitu livenä Puerto Ricon Mary sol pop festivaaleilla huhtikuussa 1972. Erityisesti yhtyeen perusteoksiin lukeutuvasta ja alun perin Cactuksen esikoisalbumilla ilmestyneestä Let Me Swimistä on tarjolla raivoisa näkemys ja mainiosti jytisevät myös muut livevedot Bad Mother Boogie ja Our Little Rock N’ Roll Thing. Ot n’ Sweatyn studiopuoli on kuitenkin se, joka ensisijaisesti tekee albumista pienen klassikon. Bedroom Mazurka on todellinen jytähelmi, Bringing Me Down tyylitajuinen balladikappale  ja Telling You käy pienestä teoksesta. Cactuksen hajottua Bogert ja Appice pääsivät viimein soittamaan kitaravelho Jeff Beckin kanssa. Yhteistä yhtyettä oli suunniteltu jo vuonna 1969, mutta tuolloin Beckin auto-onnettomuus oli pistänyt suunnitelmat jäihin. Superryhmä Beck Bogert Appice julkaisi yhden studioalbumin ja pari livelevyä.  Cactus on ollut toiminnassa jälleen vuodesta 2006 lähtien ainoina originaalijäseninään Bogert ja Appice, joista ensiksi mainittu edesmeni tammikuussa 2021.

Sunnuntain extra:Eräs The Clashin London Callingin kirkkaimmista helmistä

Lost in the Supermarket on Joe Strummerin ja Mick Jonesin kirjoittama ja The Clashin 14. joulukuuta 1979 ilmestyneellä tupla-albumilla London Calling julkaistu kappale. Tavanomaisesta poiketen mainittu biisi on Mick Jonesin leadvokalisoima. Tavaratalo, johon kappaleessa viitataan, on 471-473 Kings Roadilla sijaitseva International. Lost in the Supermarketin kirjoittamisen aikaan Strummer asui 31 Whistler Walkissa tyttöystävänsä Gaby Salterin, kahden nuoremman veljensä ja äitinsä kanssa. Tyylillisesti Lost in the Supermarket sisältää elementtejä post-punkista, popista, R&B:stä ja soulista. Kappaleen lyriikat kertovat enenevässä määrin kaupallistuvan maailman ja rehottavan kulutusmyönteisyyden kanssa kamppaleivasta henkilöstä. Lost in the Supermarket alkaa Strummerin muistoilla vanhempiensa Warlinghamin alakaupungissa sijainneesta kodista ja suojasta, jonka yli hän ei kyennyt näkemään. Kertoja vaikeroi itseään ympäröivän maailman epätodellisuutta. Kappale puhuu alakaupungin vieraantuneisuuden aiheuttamasta tunnottomuudesta ja pettymyksen tunteista, jotka kulkevat nuoruuden läpi modernissa yhteiskunnassa. Vuonna 2004 ilmestyneen London Callingin 25-vuotisjuhlapainoksen mukana julkaistulla dvd:llä London Calling. The Last Testament Strummer kertoo kirjoittaneensa Lost in the Supermarketin lyriikat kuvitellessaan Mick Jonesin asuvan kellarissa äitinsä ja isoäitinsä kanssa. Kappaleen nauhoituksissa Topper Headon soitti tom- tom-rumpua virvelirummun sijaan. Valintaan vaikutti hänen Lost in the Supermarketin nauhoitusta edeltävänä iltana todentamansa Taj Mahallin konsertti, jossa rumpali soitti niin ikään tom -tom- rumpua.

Lauantain pitkä:Erään kaikkien aikojen blueskitaristin biografia

Alan Paul & Andy Aledort:Stevie Ray Vaughanin tarina (Aviador)

Alan Paulin ja Andy Aledortin Stevie Ray Vaughanin tarina ei ole lajissaan ensimmäinen, mutta mitä todennäköisimmin ainakin kattavin aiheestaan kirjoitettu teos. Dallasissa kolmas lokakuuta 1954 syntynyt ja varttunut Stevie Ray aloitti kitaransoiton seitsemänvuotiaana ensiksi reilut kolme vuotta vanhemman isoveljensä Jimmien innoittamana. Hänen ensimmäinen yhtyeensä oli 1960-luvun puolivälissä toimintansa aloittanut The Chantones. Helmikuussa 1970 Vaughan liittyi lineupissaan myös puhallinsektion sisältäneeseen yhdeksänhenkiseen yhtyeeseen Liberation. Maaliskuussa 1973 Vaughan liittyi Marc Bennon yhtyeeseen The Nightcrawlersiin, jonka solistina vaikutti Doyle Bramhall. Vuonna 1975 hänen yhtyeekseen vaihtui Paul Ray and the Cobras, jossa vaikuttivat lisäksi kitaristi Denny Freeman ja saksofonisti Joe Sublett. Tässä vaiheessa Vaughan oli kehittynyt jo siinä määrin taitavaksi blueskitaristiksi, että hän pääsi jammailemaan useiden keskeisten esikuviensa, kuten Buddy Guyn, Jimmy Rodgersin ja Lightnin’ Hopkinsin kanssa. Erityisen merkittäväksi muodostui jamittelu Albert Kingin kanssa. Suurin osa vuodesta 1977 Vaughanilla kului keikkailuun Cobrasin riveissä. Mainitun vuoden syyskuussa Vaughan perusti kuitenkin selkeämmin valtavirran tyyliä edustaneen yhtyeen Triple Threat Revue, johon kuuluivat lisäksi solisti Lou Ann Barton, basisti WC Clark sekä rumpali Fredde "Pharaoh" Walden. Toukokuussa 1978 Clark siirtyi perustamaan omaa yhtyettään ja Vaughan nimesi jäljelle jääneen yhtyeen Double Troubleksi Otis Rushin samannimisen klassikkokappaleen mukaan. Yhtyeestä kehittyi eräs Austinin musiikkiskenen suosituimmista ja David Bowie kiinnostui Stevie Rayn soitosta todennettuaan hänen ja Double Troublen konsertin Montreuxin festivaaleilla heinäkuussa 1982. Stevie Ray päätyi soittamaan Bowien huhtikuussa 1983 ilmestyneen suurmenestysalbumin Let’s Dance lähes kaikki kitaraosuudet. Hän halusi kuitenkin keskittyä omaan uraansa ja kieltäytyi lopulta pestistä Bowien kiertuekitaristina. Stevie Ray Vauhan ja Double Trouble solmi levytyssopimuksen Epic Recordsin kanssa ja yhtyeen esikoisalbumi, kesäkuussa 1983 ilmestynyt Texas Flood sisälsi useita sen diskografian keskeisiä kappaleita, kuten Love Struck Baby, Pride and Joy, nimikappale sekä Dirty Pool. Stevie Ray Vaughan ja Double Trouble teki yllättäen kiertueen The Moody Bluesin kanssa. Toukokuussa 1984 ilmestynyt kakkosalbumi Couldn’t Stand the Weather sisälsi melko runsaasti covertuotantoa, kuten esimerkiksi näkemyksen The Jimi Hendrix Experiencen Voodoo Chile (Slight Returnista) Vaughanin oman tuotannon klassikoihin albumilla sisältyy etenkin sen erinomainen avauskappale, instrumentaali Scuttle Buttin’. Couldn’t Stand the Weatherin jälkeen SRV ja Double Trouble soittivat Huey Lewis and the Newsin lämmittelijänä. Svengaavaa Amerikan rockia edustaneen yhtyeen kolmannesta albumista Sports oli muodostunut suuri menestys ja Huey Lewis oli Vaughanin diggari; hän oli jopa lähettänyt tälle erään ensimmäisistä kitaristin vastaanottamista ihailijakirjeistä. Vuonna 1985 ilmestynyt kolmas albumi Soul to Soul ei menestynyt edeltäjiensä veroisesti, mutta myös sille sisältyi avausraita Say What!:in ja sielukkaan päätöskappaleen Life Without You kaltaisia kultakimpaleita. Vuoden 1986 keikkoihin ehdittäessä päihteet olivat ehtineet ottaa Stevie Raystä yliotteen. Samaisena vuonna ilmestyneellä tuplakonserttitaltioinnilla Live Alive Stevie Ray ja Double Trouble eivät olleetkaan parhaimmillaan. Puhdistautuminen onnistui kuitenkin onneksi ja paluukeikkojensa aikaan maestro oli kovemmassa vedossa kuin koskaan. Kesäkuussa 1989 ilmestyi upea neljäs albumi In Step, jonka hittien Crossfire ja Tightrope lyriikoissa Stevie Ray käsitteli selätettyjä ongelmiaan. Vuoden 1989 aikana Stevie Ray ja Double Trouble keikkaili muun muassa Jeff Beckin kanssa. Seuraavana vuonna veljekset Stevie Ray ja Jimmie Vaughan levyttivät viimein yhdessä ja tuloksena oli albumi Family Style Hard to Ben, Tick Tockin ja Telephone Songin kaltaisine kiistattomine onnistumisineen. Kaupallisesta aspektista tarkasteltuna albumi menestyi Stevie Ray Vaughanin levyttämistä parhaiten sijoittuen top teniin. Stevie Ray menehtyi traagisesti helikopteriturmassa 27. elokuuta 1990 soitettuaan sitä ennen Eric Claptonin kiertävän seurueen, eli lisäksi Buddy Guyn, Robert Crayn ja veljensä Jimmien kanssa Alpine Valley Music Theatressa. Postuumi albumi, vuonna 1991 ilmestynyt The Sky is Crying on sekin varsin onnistunut sisältäen mm. onnistuneet coverit Hendrixin Little Wingistä ja Lonnie Mackin Whamista. Albumin nimikappale edustaa Elmore Jamesin tuotantoa ja tunteikas päätöskappale Life by the Drop on Doyle Bramhallin ja Barbara Loganin tuotantoa. Stevie Ray Vaughan on eräs kaikkien aikojen blueskitaristeita ja Paulin sekä Aledortin kirja ansiokas ja seikkaperäinen teos. Esimerkiksi soittoteknisten seikkojensa kuvauksessa kenties hienoisesti turhan seikkaperäinen.

 

Perjantain pohjat:John Lennonin käsialaa oleva kappale Revolverilla

 And Your Bird Can Sing on The Beatlesin levyttämä ja ensisijaisesti John Lennonin käsialaa oleva; joskin Lennonin ja McCartneyn nimiin laitettu kappale, joka ilmestyi Britanniassa Fab Fourin albumilla Revolver, mutta Yhdysvalloissa ja Kanadassa sitä vastoin pitkäsoitolla The Beatles Yesterday and Today. George Harrison ja Paul McCartney soittavat And Your Bird Can Singissä pidennetyn kahden kitaran harmonian. Mainitunlaista kahden kitaran harmoniaa tultiin myöhemmin hyödyntämään ensisijaisesti southern rockissa, mutta lisäksi hardrockin ja jopa heavy metallin genreissä. John Lennnon ei itse pitänyt And Your Bird Can Singiä erityisen laadukkaana kappaleena. Hän ei ole kertonut kappaleen lyriikoiden taustaa ja niinpä niistä onkin esitetty erilaisia tulkintoja. And Your Bird Can Singin on tulkittu olevan osoitettu Frank Sinatralle tai Mick Jaggerille. Jälkimmäisessä tapauksessa kappaleessa tehdään lisäksi viittaus Marianne Faithfulliin. Beatles levytti And Your Bird Can Singistä ensiksi The Byrdsiä muistuttavan näkemyksen. Mainittu versio pääsi mukaan Beatles Anthology 2:lle ja siinä kuullaan Lennonin ja McCartneyn naurua kaksikon tehdessä epäonnistunutta lauluosuuksiensa päällekkäisäänitystä. Vuonna 2022 Revolver-albumista julkaistiin Super Deluxe Edition, jonka toiselle levylle mainittu versio sisältyy. Matthew Sweet ja Susanna Hoffs levyttivät And Your Bird Can Singistä onnistuneen coverinsa albumilleen Under the Covers.

Tortstain terävä:The Doorsin kolmannen albumin keskeinen albumiraita

Not to Touch the Earth on The Doorsin vuoden 1968 tuotantoa edustava kappale, joka julkaistiin heinäkuussa 1968 ilmestyneellä yhtyeen kolmannella albumilla Waiting for the Sun. Se on osa pitkää teosta Celebration of the Lizard, jonka The Doors esitti konserteissaan useita kertoja. Kappaleen 17-minuuttinen studioversio nauhoitettiin Waiting for the Sunia varten ja albumin sisäkanteen painettiin lisäksi Celebration of the Lizardin sanat, mutta kokonaisuudesta albumille päätyi ainoastaan yksi kappale, eli juuri Not to Touch the Earth. Täyspitkä vuoden 1968 satoa edustava Celebration of the Lizardin studioversio ilmestyi vuonna 2003 julkaistulla The Doorsin tuplakokoelmalla Legacy:The Absolute Best sekä vuonna 2008 ilmestyneellä Waiting for the Sunin 40-vuotisjuhlapainoksella. Musiikilliselta tyyliltään Not to Touch the Earthiä on kuvattu esimerkiksi happorockiksi. Mainittua termiä käytti kokoelma-albumin Perception kansiteksteissä Stuart Berman. Melissa Ursula Dawn Golsmith kuvasi Not to Touch the Earthiä psykedeeliseksi ja progressiiviseksi rockiksi. Brittiläinen journalisti Mick Wall on kuvannut Not to Touch the Earthiä termillä avant garde rock.

Keskiviikon klassikko:Eräs kaikkien aikojen instrumentaalikappaleista

Heinäkuussa 1962 ilmestynyt Green Onions on Booker T and the MG’s -yhtyeen levyttämä instrumentaalikappale, josta on muodostunut eräs kaikkien aikojen suosituimmista soullevytyksistä. Kyseessä on 12-tahdin sävellys, jonka Hammond M3:lla kosketinsoitinkuvion Booker T Jones oli säveltänyt ollessaan 17-vuotias. Green Onionsin julkaisijana oli Stax Recordsin alamerkki Volt ja mainittu kappale ilmestyi ensiksi singlen Behave Yourself b-puolella, mutta julkaistiin pian uudelleen a-puolena ja lisäksi samannimisellä albumilla. Kappaleen urkusoundi tuli sittemmin osaltaan määrittelemään niin kutsuttua Memphis soul-soundia. Booker T Jonesin lisäksi Stax Recordsin housebändiin kuuluivat rumpali Al Jackson, basisti Lewie Steinberg ja hiljattain edesmennyt kitaristi Steve Cropper. Mainittu lineup alkoi jammailla studiossa eräänä sunnuntaina kun solisti Billy Lee Rileyn kanssa sovittu levytys oli peruuntunut. Booker T Jones oli soittanut kyseistä pianogroovea jo aikaisemmin clubeissa, mutta hän päätti käyttää Hammond-urkuja, joita soittamalla kyseinen jamittelu kuulosti paremmalta. Staxin omistaja Jim Stewart oli kiinnostunut nauhoittamaan syntyneen kappaleen, joka totteli nimeä Behave Yourself. Singlelle tarvittiin kuitenkin b-puoli ja Jonesilla 12-tahdin bassolinja, jonka ympärille Green Onions kehittyi. Kitaristi Steve Cropper soitti Fender Telecasteria, kuten hän teki kaikilla Booker T and the MG’s:in instrumentaalikappaleilla. Nauhoitusten jälkeen Cropper otti yhteyttä kitaristi Scotty Mooreen Sun Recordsilla ja vei valmiin levyn memphisiläisen radioaseman WLOK:in dj:lle. Tämä soitti Green Onionsin ja kuulijoilta saatu palaute oli niin myönteistä, että kappale päätettiin julkaista uudelleen singlen a-puolena. 24. kesäkuuta 2013 lähetetyssä radio-ohjelman Wait Wait… Don’t Tell Me! jaksossa Booker T Jones kertoi basistin kaavailleen kappaleen nimeksi Funky Onionsia, mutta biisin nimeksi valikoitui korkeatasoisemmalta kuulostanut Green Onions. Kappale nousi Billboardin R&B-listan kärkeen ja Hot 100-listalla sekä Cash Boxissa kolmanneksi.

Tiistain tukeva:Harry Chapinin debyyttihitti

 Taxi on yhdysvaltalaisen laulaja/lauluntekijän Harry Chapinin käsialaa oleva kappale, joka julkaistiin artistin debyyttisinglenä samaan aikaan hänen esikoisalbuminsa Heads & Tails kanssa. Taxi on omaelämäkerrallisia aineksia sisältävä kappale, jossa kerrotaan ensimmäisessä persoonassa vanhan ihastuksensa kyytiinsä poimivasta taksikuskista. Chapin esitti Taxin ensiksi NBC:n ohjelmassa The Tonight Show Starring Johnny Carson sillä seurauksella, että katsojat toivoivat hänen esiintyvän uudelleen seuraavana päivänä. Kyseessä oli ensi kerta ohjelman historiassa, kun Carson toi esiintyjän takaisin  seuraavana iltana encore-esitystä varten. Chapinin debyyttihitti auttoi muodostamaan artistin musiikillista tyyliä ja siitä tuli hänen varhainen tunnuskappaleensa. Chapin assosioitiin usein taksi-henkiseen kuvastoon. Bostonilaisella AM-radioasemalla WMEX:llä työskennellyttä dj:tä Jim Connorsia voi pitää Chapinin löytäjänä. Helmikuun lopussa 1972 Taxi nousi listoille sekä WMEX:llä että WRK:lla Samaisen vuoden huhtikuussa kappale saavutti ykkössijan molemmilla listoilla. Taxista muodostui vuoden 1972 neljänneksi menestyksekkäin kappale molemmilla asemilla. Varhaisen Bostonissa saavuttamansa menestyksen myötä Taxi kohosi myös Billboardin Hot 100-listalle. Sen paras sijoitus oli sijalla 24. mainitun vuoden kesäkuussa ja listaviikkoja kertyi 16. Billboardin listalla Taxi oli vuoden 1972 85:ksi suosituin single. Kanadassa kappaleen paras listasijoitus oli niinkin korkealla, kuin viidentenä. Record World ja etenkin Billboard kirjoittivat Taxista myönteiset arviot. Jälkimmäisen mukaan kyseessä oli vahva folkballadi, joka ansaitsisi sekä listamenestystä että radiosoittoa. Taxin naishenkilö Sue tunnistaa taksikuksin henkilöllisyyden vasta vilkaistuaan hänen ajolupaansa. Kumpikin on periaatteessa onnellinen; näyttelijäksi halunnut Sue avioliitossaan ja kappaleen kertojaminä ammatissaan. Sue antaa kuljettajalleen hyvät tipit, mutta kaksikko ei enää tapaa kyseisen kappaleen tekstuurissa. Harry Chapin vastaanotti lähes vuosikymmenen ajan tiedusteluja diggareiltaan siitä, mitä hänelle ja Suelle tapahtui. Vastauksena tiedusteluihin hän julkaisi vuonna 1980 kappaleen Sequel. Mainitussa kappaleessa Harry selvittää Suen uuden osoitteen ja menee tapaamaan tätä ennen San Franciscon-konserttiaan taksilla. Sue on tyytyväinen työhönsä. Harry pyytää häntä konserttiinsa, mutta Sue ilmoittaa olevansa yötöissä. Tällä kertaa Harry tarjoaa hänelle rahaa, jonka Sue kieltäytyy ottamasta. Loppupeleissä tyytyväisemmältä elämäänsä vaikuttaa Sue, jonka voi todeta lentävän jalat maassa.

Maanantain mainio:Myös Bruce Springsteenin coverina tunnettu Tom Waitsin ydintuotantoon lukeutuva kappale

Jersey Girl on yhdysvaltalaisen laulaja/lauluntekijän Tom Waitsin käsialaa oleva kappale, joka julkaistiin alun perin hänen vuonna 1980 ilmestyneellä albumillaan Heartattack and Vine. Waits oli kirjoittanut Jersey Girlin tuossa vaiheessa tulevalle vaimolleen Kathleen Brennanille, joka oli asunut New Jerseyssä. Kappaleen ilmestymisvuonna antamassaan haastattelussa Waits on maininnut Jersey Girlin olleen ensimmäinen biisi, jonka lyriikassa hän käytti sha la lata. Kappaleen sovitus tuo mieleen Under the Boardwalkin tai Spanish Harlemin. Jersey Girl on päässyt lisäksi mukaan Waitsin tuotannosta kasatuille kokoelma-albumeille Bounced Chicks (1981), Anthology of Tom Waits (1985) ja Used Songs 1973-1980 2001). Bruce Springsteen on levyttänyt Jersey Girlistä coverinsa, joka julkaistiin Cover Me- singlen b-puolella. Versiossaan Springsteen muutti lyriikoita hienoisesti. 24. elokuuta 1981 Waits ja Springsteen esittivät Jersey Girlin duettona Los Angelesissa Sports Arenassa. Springsteenin yhdeksäs heinäkuuta samaisena vuonna Jersey Girlistä esittämä versio päättää hänen boxinsa Live 1975-1985. New Jerseyn lisäksi Springsteen esitti Jersey Girliä usein konserteissaan Philadelphiassa 1980-luvulla ja vielä seuraavan vuosikymmenen alussa. Vuoden 2003 The Rising-kiertueen jäähyväiskonsertissa Giants-stadiumilla New Jerseyssä Jersey Girl kuultiin viimeisenä biisinä ja vuonna 2008 toiseksi viimeisenä kappaleena kolmessa viimeisessä konsertissa The Magic Tourilla. Springsteenin versio Jersey Girlistä on saavuttanut runsammin radiosoittoa ja koska hän on kotoisin New Jerseystä, on erehdytty luulemaan, että kyseessä olisi Springsteenin originaalituotantoa edustava kappale.

Sunnuntain extra:Erään rockin keskeisen pioneeriartistin kakkosalbumi

 Little Richard:Little Richard

Heinäkuussa 1958 Specialtyn julkaisemana ilmestynyt Little Richard on samannimisen yhdysvaltalaisen rockartistin toinen studioalbumi. Britanniassa mainittu pitkäsoitto ilmestyikin nimellä Volume 2. Little Richardin esikoisalbumin Here's Little Richard tavoin myös Little Richard sisältää useita aikaisemmin singleformaatissa ilmestyneitä kappaleita, jotka olivat saavuttaneet listasijoituksia Billboardin R&B- ja Hot 100-listoilla. Little Richardin kakkosalbumilla julkaistuista 12 kappaleesta yhdeksän nousi listoille Yhdysvalloissa. Niiden joukossa olivat miljoonamenestys Lucille, rock and roll-standardi Good Golly Miss Molly sekä The Girl Can't Help It, joka on samannimisen rockelokuvan tunnussävelmä. Aikaisemmin julkaisemattomiin kappaleisiin sisältyy kaksi Tin Pan Alley-kappaletta, jotka Little Richard esittää tuttuun tyyliinsä. Billboardilla Little Richardin kakkosalbumi arvioitiin tuoreeltaan varsin myönteisesti. Cash Box kuvasi sitä tyypillisen räjähtäväksi Richard-tyyliksi. Mark Demingin mainitusta albumista AllMusiciin laatimassa retrospektiivisessä arviossa Little Richardin kakkospitkäsoittoa kuvattiin vähintään yhtä rokkaaviksi kuin hänen debyyttiään, eikä albumin 12 kappaleen joukossa ollut ainuttakaan täytebiisiä. Billboardin popalbumilistalla Little Richarddin kakkosalbumi saavutti sijan 76.

Lauantain pitkä:Etenkin yhdestä suurhitistään muistettu artisti, näyttelijä ja tuottaja

30. marraskuuta 1958 syntynyt Stacey Lynn Swayn, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Stacey Q, on yhdysvaltalainen popsolisti, biisintekijä, tanssija ja näyttelijätär. Hänen suurin hittinsä on vuonna 1986 ilmestynyt Two Hearts, joka nousi Kanadassa listakärkeen, Billboardin listalla kolmanneksi ja top teniin viidessä muussa maassa. Vuonna 1981 Swain esiteltiin Casbah-äänitysstudion Jon St. Jamesille. Esimerkiksi David Bowieta ja The B 52’:ia diganneen Swaynin oli ensiksi tarkoitus toimia ainoastaan apulaistuottajana St. Jamesin yhtyeen Q:n ep:llä, mutta hän päätyi leadvokalistiksi yhdelle ep:n kappaleista, sen avausraidalle Sushi. Yhtyeen kokoonpano laajeni ja sen nimeksi vaihtui SSQ. Vuonna 1983 Enigma Records julkaisi yhtyeen esikoisalbumin Playback. Sen singlekappaleesta Synthcicide työstettiin lisäksi musiikkivideo. Vuonna 1985 Swain solmi soolosopimuksen Columbia Recordsin kanssa. Esikoissingle oli Shy Girl ja Swainin esikois- ja samalla nimikkoalbumi ilmestyi kasettiformaatissa rajoitettuna painoksena. Albumille sisältyi varhainen versio Sue Gatlinin originaalituotantoa edustavasta kappaleesta Two of Hearts. Kun Swaynin singlet olivat yhteensä myyneet tuhansia kappaleita, hän solmi sopimuksen Atlantic Recordsin kanssa. St. Jamesista tuli hänen managerinsa ja muista SSQ:n jäsenistä taustamuusikoita. Esikoisalbumi Better than Heaven nauhoitettiin kolmessa viikossa. Sen kappaleista He Doesn’t Understand oli Rusty Andersonin ja We Connect Utopia-yhtyeen Willie Wilcoxin käsialaa. Two of Hearts saavutti suurimman menestyksensä vasta loppuvuodesta 1986. Esikoisalbuminsa tiimoilta Stacey Q konsertoi clubeissa sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa. Vuonna 1988 ilmestyneellä toisella albumillaan Hard Machine Stacey Q muutti tyyliään punkorientoituneemmaksi. Single Don’t Make a Fool of Yourself saavutti Billboardilla sijan 66. ja Shep Bettibonen mainitusta kappaleesta työstämä remix nousi tanssilistalla viidenneksi. Vuonna 1989 ilmestynyt kolmas albumi Nights Like This oli Stacey Q:n viimeinen Atlanticille työstämä ja viimeinen, jolla hän teki yhteistyötä SSQ:n kanssa. Singleformaatissa albumilta julkaistiin kappaleet Give You All My Love ja Heartbeat, joista viimeksi mainitussa taustavokalistina kuultiin The Eaglesin Timothy B Scmitiä ja nimikappaleessa The Weather Girlsiä. Vuonna 1993 itsenäinen Thump Records julkaisi Stacey Q:lta singlen Too Hot for Love. Vuonna 1995 Thump julkaisi kokoelma-albumin Stacey Q’s Greatest Hits, joka koostui tosi asiassa artistin varhaistuotannosta sisältäen myös aikaisemmin cd-formaatissa julkaisematonta tuotantoa Q:lta sekä SSQ:lta. 1990-luvun puolivälissä Q muutti Tiibetiin ja vuonna 1997 häneltä ilmestyi mainitussa kaupungissa asumisen teemoja heijastellut albumi Boomerang. Stacey Q:n cover Janis Ianin kappaleesta Tenderness nousi Jamaikalla viidenneksi. Q oli mukana useissa musiikkiin ja näyttelemiseen liittyneissä projekteissa. St. Jamesin ja Skip Hahnin uuden yhtyeen The Echo Junkiesin esikoisalbumilla häntä kuultiin vokalistina. Vuonna 2007 Thump Records julkaisi Stacey Q:lta vielä toisen kokoelma-albumin Queen of the ’80’s. Vuonna 2008 Q vieraili Shawn Winstianin ja Shane Condon muodostaman duon Hydra Productionsin esikoisalbumilla. Samaisella levyllä vieraili myös muita 80-luvulla suosituimmillaan olleita artisteja, kuten Tiffany. Syyskuussa 2022 Stacey Q:n esikoisalbumista Better than Heaven julkaistiin myös bonusbiisejä ja remiksejä sisältävä uusintapainos.

Perjantain pohjat:Lynyrd Skynyrdin varhainen harvinainen singlebiisi

 Mr Banker on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Lynyrd Skynyrdin tuotantoa edustava kappale, joka nauhoitettiin alkuvuodesta 1973 Studio Onessa, Doravillessa, Georgiassa. Alun perin Mr Banker julkaistiin ainoastaan singleformaatissa Skynyrdin esikoisalbumilta Pronounced Leh-Nerd Skin-Nerd poimitun nelivitosen Gimme Three Steps b-puolella marraskuussa 1973. Albumiformaatissa Mr Banker pääsi mukaan vasta vuonna 1987 ilmestyneelle ja Skynyrdin harvinaisuuksista koostuvalle pitkäsoitolle Legend. Lisäksi se on yhtyeen esikoisalbumista vuonna 2001 ilmestyneen cd-version bonuskappale. Mr Banker on solisti Ronnie Van Zantin ja kitaristien Gary Rossingtonin sekä Ed Kingin käsialaa. Tyylillisesti kyseessä on tyylitajuisen pelkistetty blueskappale, jonka lyriikassa Ronnie Van Zant pyytää pankista rahaa kattaakseen isänsä hautauskulut. Toisin kuin on joskus oletettu, kyseessä ei kuitenkaan ole Ronnie Van Zantin isä Lacy Van Zant.

Torstain terävä:Def Leppardin valtavirtaan palauttanut singlehitti

Animal on brittiläisen hardrockyhtyeen Def Leppardin kappale, jonka yhtye nauhoitti vuonna 1987 ilmestyneelle albumilleen Hysteria. Animal julkaistiin pitkäsoiton toisena singlenä ja siitä muodostui yhtyeen ensimmäinen sen kotimaassa Britanniassa top teniin kohonnut single. Animal saavutti kuudennen sijan. Def Leppard on itse pitänyt Animalia vaikeimpana Hysterialle nauhoitetuista kappaleista. Vaikka kyseessä oli yksi ensimmäisistä albumia varten jo alkuvuodesta 1984 kirjoitetuista biiseistä, yhtye ja tuottajat, joihin lukeutuivat esimerkiksi John Mutt Lange, eivät saavuttaneet kaivattua soundia ennen kuin vasta kaksi ja puoli tuskaisaa vuotta myöhemmin. Animal oli Hysterian kappaleista ainoa, jonka rumpali Rick Allen ehti demottaa ennen auto-onnettomuuttaan. Myöhäisempi demo, jolla hyödynnettiin rumpukonetta, säilyi varsin samantyyppisenä edeltäjäänsä. Joe Elliottin laulettua kappaleeseen leadvocalsit Pariisissa heinäkuussa 1985 demo alkoi kuulostaa vanhalta. Sekä tuottaja Lange että yhtye itse olivat siinä määrin vakuuttuneita Elliottin laulusuorituksesta, että he kirjoittivat ja nauhoittivat laulusuorituksen ympärille uuden taustaraidan. Def Leppardin diggarit eivät olleet unohtaneet yhtyettä Pyromania-albumin jälkeen ja Animal-singlen ilmestyttyä heinäkuussa 1987 Def Leppard teki paluun valtavirran suosioon. Yhdysvalloissa Animal julkaistiin vasta albumin toisena singlenä Womenin jälkeen lokakuussa 1987. Se saavutti sijan 19. ollen samalla ensimmäinen yhtyeen kymmenestä peräkkäisestä Billboardin listalla top 40:ään kohonneesta singlestä. Animal on säilyttänyt asemansa eräänä Def Leppardin konserttien suosituimmista numeroista. Kappaleen tekstissä tehdään viittaus Neil Youngin albumiin Rust Never Sleeps. Animal-singlen b-puolella julkaistu kappale Tear It Down kirjoitettiin nauhoitussessiossa Hysteria-albumin viimeistelyn jälkeen. Tuolloin syntyi useita kappaleita, jotka oli tarkoitus julkaista Hysterialta poimittujen singlejen b-puolilla. Tear It Downin originaaliversio saavutti radiosoittoa ja myöhemmin Def Leppard nauhoitti kappaleesta uuden version albumilleen Adrenalize.

Keskiviikon klassikko:Yhdysvaltalaisen hardrockin oman tiensä kulkijan vuoden 1974 arvostettu albumi

 Blue Öyster Cult:Secret Treaties

Viides huhtikuuta 1974 Columbian julkaisemana ilmestynyt Secret Treaties on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Blue Öyster Cultin kolmas studioalbumi. Mainitu pitkäsoitto on työstetty samalla lineupilla ja saman tuotantotiimin kanssa kuin yhtyeen edellinen albumi Tyranny and Mutation. Yhdysvaltojen albumilistalla Secret Treatesille kertyi 14 listaviikkoa parhaan listasijoituksen ollessa 53. Vuonna 1992 albumi saavutti kultalevyn. Secret Treatiesin ilmestymisvuonna albumi äänestettiin Melody Makerissa kaikkien aikojen rockalbumiksi. Blue Öyster Cultin tuotannosta ainoana Secret Treaties ei sisällä ainuttakaan kitaristi  Donald "Buck Dharma" Roeserin vokalisoimaa raitaa. Albumin lyriikoista vastasivat yhtyeen itsensä asemesta tuottaja Sandy Pearlman, musiikkijournalisti Richard Meltzer sekä rocksolisti Patti Smith. Heistä viimeksi mainittu vastasi pitkäsoiton avaavan Career of Evilin lyriikasta ja teki sittemmin pitkään yhteistyötä Blue Öyster Cultin kanssa. Kappaleen singleversio eroaa albumilla julkaistusta. Sinkkuversiossa solistina on äänessä lähes pelkästään Eric Bloom. Yksi säkeistöstä oli poistettu ja osa kappaleen bridgesta muutettu tarttuvuuden lisäämiseksi. Career of Evil oli lisäksi inspiraation lähteenä J. K. Rowlingin salanimellä Robert Galbraith kirjoittamalle ja vuonna 2015 valmistuneelle samannimiselle novellille. Kappaleiden Harvester of Eyes ja Flaming Telepaths välillä kuullaan pätkä klassista musiikkia, joka on kreditoitu otetuksi Ion Ivanovicin valssista Waves of the Danube. Blue Öyter Cultin kokoelma-albumilla Don't Fear the Reaper- The Best of Blue Öyster Cult Flaming Telepathsista kuullaan versio, joka ei sisällä alkunsa ääniefektejä. Kappaleen täyspitkä versio sisältyy Secret Treatiesin lisäksi Blue Öyter Cultin tuplakokoelma-albumille Workshop of the Telescopes. Psykedeelinen folkyhtye Espers levytti Flaming Telepathsista coverin vuonna 2005 ilmestyneelle albumilleen Weed Tree. Kaksikanavaisen stereoversionsa lisäksi Secret Treaties ilmestyi vuoden 1974 aikana nelikanavaisena versiona lp:nä ja kasiraiturina. Vuonna 2016 Audio Fidelity julkaisi mainitun albumin Super Audio Cd-formaatissa.

Tiistain tukeva:Haastattelussa Janne Suhonen

Vuosikymmenten uran joensuulaisen rockin parissa  tehnyt Janne Suhonen saapui haastateltavaksi Johnnyn kadulle ensimmäisen sooloalbuminsa Pahan tytön CV ja tuoreimman yhtyeensä Janne Suhonen ja Surmanajajat tiimoilta.

Kuinka Janne Suhonen & Surmanajajien lineup muotoutui?

"Lineup muotoutui monen pähkäilyn jälkeen, piti miettiä mitä ja mihin suuntaan halusin jatkaa ja keiden kanssa, sen tiesin että uudistusta halusin jollain tavalla tai ehkä kääntää koko paletin ihan uusiksi. Se oli selvää, että Pahan tytön CV - levy kuitenkin määräisi alkusuunnan mistä lähdetään liikkeelle ja koska Pahan tytön CV tehtiin vierailevilla muusikoilla, niin se antoi minulle tilaisuuden aloittaa tyhjältä pöydältä ja miettiä, millaisella kokoonpanolla haluaisin jatkaa. Yksi tärkeä seikka kokoonpanoa ajatellen oli, että uudet ihmiset ympärillä antaisivat uutta virtaa ja uutta luomisvoimaa tuleviin biiseihin ja yritän, sekä tykkään tehdä erilaisia kappaleita ja näin myös uusiutua ja kehittyä biisintekijänä. Toinen tärkeä seikka oli, että bändin pitää tulla keskenään hyvin toimeen ja rakentavasti, ja jäsenet ovat valmiita lähtemään keikoille, jos sellaisia tarjouksia joskus tulee. Kolmas tärkeä asia oli, että halusin palata takaisin kahden kitaran vuoropuhelua harjoittavaan säröiseen maailmaan, jota aiemmin vaalimme esim. Silmienvaihtajien ja Kosmonautsin aikana kauan sitten, huomasin, että olin kaivannut sitä, "kitarasankareille" ei ollut tilaa tässä bändissä. 

Jukka oli oiva valinta toiseksi kitaristiksi, olemme soittaneet ennenkin yhdessä ja hän ymmärtää mitä ajan biiseissä takaa ja on myös valmis kokeilemaan erilaisia hullutuksia, sekä antaa hienoja sovitusehdotuksia ja kaiken lisäksi on myös äärettömän taitava ja omaperäinen kitaristi.

Markku oli bassoon selkeä valinta, olimme soittaneet yhdessä minun aiemmassa projektissa, jossa hän osoittautui erittäin taitavaksi soittajaksi ja mukavaksi mieheksi, joka osaa kuunnella hyvin bändin kokonaisuutta ja toimia sen mukaisesti, hän myös kertoi aiemmin, että olisi kiinnostunut tekemään kanssani enemmänkin yhteistyötä.

Maken kyljessä tuli Miika, he olivat soittaneet yhdessä jo pitempään monissa eri projekteissa, minusta se kuulosti ajatuksena erittäin hyvältä, että olisi jo valmiiksi harjoiteltu rytmiryhmä bändissä, jonka jäsenet tuntevat toistensa soittotyylin jo ennestään, se on myös eräänlainen lottovoitto uudelle kokoonpanolle ja myös nopeuttaa uuden bändin prosessia. Henkilökohtaisesti en tuntenut silloin Miikaa, mutta tiesimme toisemme, mietin että ihan uuden tuntemattoman tyypin ottaminen kokoonpanoon voi tehdä bändille todella hyvää ja antaa uusia kulmia kokonaisuuteen ja ajatus osoittautui ihan oikeaksi.

Bändi perustettiin keväällä 2025, alkuun vaan treenattiin kappaleita ihan hissukseen treenikämpillä, eikä kerrottu bändin olemassaolosta mitään, tämä oli minun henkilökohtainen toiveeni, halusin rauhassa tehdä asioita. Bändin nimi keksittiin loppukesästä kun olin tehnyt Surmanajaja- nimisen kappaleen ja näin bändin nimeksi valikoitui Janne Suhonen & Surmanajajat."

Miten keskeisessä osassa uuden yhtyeen keikkasetissä ovat esikoissooloalbumisi Pahan tytön CV kappaleet, entä varta vasten Surmanajajille työstämäsi biisit?

"Pahan tytön CV on bändin ohjelmiston selkäranka, juuret ja lähtökohta, sen ympärille sitten rakentuu uutta ohjelmistoa mitä tulee. Biisilistassa voi myös esiintyä joskus Haamurakastajien joitain kappaleita ja etenkin Mana manan Ketä sä rakastat -biisi on ollut minulla ohjelmistossa jo 90-luvulta saakka kun olen tehnyt sooloprojektejani. Katsotaan mitä keksitään ja ideoidaan ja mennään sen mukaan."

Yleiskatsaus koko esikoissooloalbumiisi, sen kappaleisiin, levytysprosessiin ja levyllä soittaviin muusikoihin itsesi lisäksi?

"Pahan tytön CV- levyn projekti lähti koronan myötä, yhtäkkiä kaikki loppui kuin seinään, myös edellinen bändimme oli juuri hajonnut ja hain ja sain sitten hiukan apurahaa levyn säveltämistä ja tekemistä varten. Päätin, että teen soololevyn vierailevilla muusikoilla eli hyvien ystävieni kanssa, joiden kanssa minulla on ollut yhteistä menneisyyttä aikaisemmissa bändeissä ja onneksi he lähtivät ja sain heidät soittamaan tähän mukaan. Marttilan Heikkiä pyysin äänittämään ja miksaamaan levyn, sekä soittamaan kitaroita siihen ja hän oli myös ns. oikea käteni projektissa. Kolmantena projektissa ja studiossa pääasiallisesti pyöri Pertti Feller, joka soitti biiseihin kitaroita ja myös yhden kappaleen rummut sisään, tämän pää kolmikon lisäksi levyllä soittivat rumpuja Ema Hurskainen, Ronski Rosenius ja Kämy Kämäräinen, bassoa Lade Laakkonen ja koskettimia Martti Orre. Projekti kesti yli kaksi vuotta ja sitä tehtiin 3-4 biisin sykleissä, joista ilmestyi myös muutama single, ennen levyä.

Heikin kädenjälki näkyy hyvin lopputuloksessa ja levystä tuli hiukan rujompi ja kitaravoittoinen ja tummasävyisempi, kuin alunperin oli tarkoitus tehdä, mutta se oli vaan ihan hyvä ja olen ja olimme lopputulokseen todella tyytyväisiä, siitä tuli ihan meidän näköinen levy. Tämä oli paluuta siihen mistä on joskus itse aloittanut, mutta nykypäivän soundeilla ja tiedolla ja tämä oli myös se sykäys, josta ja minkä takia syntyi Janne Suhonen & Surmanajajat. Levyn tekstit ovat osakseen synkkiä ja vihaisia, piikikkäitä, sekä kantaaottavia, riippuen sen hetkisestä ajasta ja epätietoisesta tilanteesta, mutta on siellä myös paljon huumoria ja piilohuumoria. Mukana on muutama vanhempi kappale, joiden piti tulla alunperin Haamurakastajan toiselle koko pitkälle levylle, mutta ne tulikin sitten tälle levylle, osa hiukan uusina sovituksina esim. nimikkokappale Pahan tytön CV ja Luurankoja kaapissa. Levyn hienot kannet teki Laiska Lajunen ja se ilmestyi syyskuun lopussa 2024."

Minkälaisen vastaanoton Pahan tytön CV on saanut?

"Pahan tytön CV sai jonkin verran huomiota, Desibeli.net arvosteli sen ihan hyvin arvosanoin ja paikallislehti Karjalainen antoi sille myös ihan hyvät arviot ja pääsihän levy myös Pohjois-Karjalan 2024 vuoden kulttuuriteko -ehdokkaaksi. Muutaman kerran levyn joku kappaleista soi myös yleisradiossa eri ohjelmissa ja paikallisradio soitti hiukan enemmän ja tietysti paljon hyvää palautetta, ystäviltä, kollegoilta ja faneilta, itse pidän sitä hyvin onnistuneena tekeleenä ja olen onnellinen siitä kaikesta huomiosta, mitä se sai."

Kuinka Janne Suhonen & Surmanajajat eroaa tyylillisesti kaikista varhaisemmista yhtyeistäsi laadukkuutensa lisäksi? Mitkä olisivat yhtyeen lyriikoiden ydinteemoja?

"Janne Suhonen & Surmanajajat ei tällä hetkellä erotu minusta kauheasti edellisistä "rokkibändeistä", joissa olen ollut mukana ja tehnyt kappaleet tai ollut osallisena tekemässä kappaleita, ainakaan sävellyksien myötä, ehkä sitä on tekstittäjänä kehittynyt hiukan enemmän.  No tietysti Haamurakastajan nimikkolevystä tämä erottuu aika paljon, mutta se olikin tarkoituksellinen teemalevy ja tarkkaan harkittu musiikillinen tyyli ja kokonaisuus, mutta esim. sen jälkeiset Haamurakastajan muutamat uusimmat singlet  kuulostaa jo Pahan tytön CV- levyn tyyppisiltä biiseiltä ja siirtyihän niistä muutama biisi tuolle levyllekin, Haamu- yhtyeen hajottua, ehkä suurin ero itsellä on, että olen siirtynyt soittamaan akustisesta kitarasta jälleen sähkökitaraa. Tietysti Pavians oli ihan omanlaisensa projekti ja kuulosti erilaiselta, koska siinä säveltäjänä biiseissä oli Ema ja coverprojektit on taas ihan oma maailmansa, niin kuin esim. Tanssiorkesteri Lossimies. Tekstillisesti Surmiksilla ei ole ydinlinjaa, teen tekstejä jotka tuntuvat hyviltä ja ansaitsevat tarinan kerrottavaksi ja osaan myös tehdä sen laulumuotoon, ainakin yritän, toivoisin että saisin tehtyä vähemmän vihaisia ja kiukkuisia tekstejä ja maailman ja kotimaan tilanne ei ahdistaisi niin paljoa, että voisin välillä keskittyä toisenlaisiin teksteihin."

Bändinne tulevaisuuden suunnitelmat? Olisiko lähitulevaisuudessa luvassa levytyksiä, entä keikkoja esimerkiksi Etelä- Suomeen? 

"Surmiksilta ilmestyi uusi neljän biisin digi-Ep 20.11.2025 ja teimme muutaman keikan Joensuussa, Tampereella ja Helsingissä nyt syksyllä, yhdessä helsinkiläisen Bad Valentinesin ja ylöjärveläisen The Pull My Fingersin kanssa, yhteiskiertueella nimeltään Jack Badfinger Club. Seuraava keikka on heti vuoden alussa La Barressa yhdessä Kumikamelin kanssa eli 9.1.2026. Emme ole suunnitelleet vielä kauhean pitkälle tulevaisuutta, muuten kuin, että jos mahdollista teemme muutamia keikkoja ja vielä parempia levyjä."