Elokuussa 1973 Chess Recordsin julkaisemana ilmestynyt Can't Get No Grindin' on Muddy Watersin tuotantoa edustava pitkäsoitto, joka tuli vuonna 1991 valituksi Blues Hall of Fameen bluesäänitysten klassikkona. Rolling Stonessa albumista kirjoitettiin varsin myönteisesti. Arvion mukaan Muddy Waters oli saanut legendastaan kiinni ja nauhoittanut albumillisen suoraa Chicago-bluesia kuulostaen yhtä tuliselta kuin 20 vuotta aikaisemmin. Hänen välillä huomiotta jäänyt kitaransa toimii onnistuneena vastapainona lyriikoille ja tarjoaa ylimääräistä energiaa omalla painollaan. Muddy osaa edelleen valita ja vaatia äärimmäisyyttä chicagolaisten bluesmiesten rajatusta eliitistä. Supertähdet tai sähköinen kikkailu eivät häiritse Muddyn Can't Get No Grindin':ille loihtimaa bluesclubitunnelmaa. AllMusiciin albumin arvioineen Bruce Ederin mukaan Muddy Watersin toiseksi viimeinen Chessille työstämä albumi merkitsi hänelle paluuta työskentelyyn oman yhtyeensä kanssa useiden kokeellisten lineupien ja levytysten jälkeen. Raaka ja terävä musiikki edustaa selkeämmin jatkoa Muddyn 50-luvun tuotannolle kuin The London Sessionsille, Super Bluesille tai hänen työstämilleen psykedeelisille tai puhaltimia hyödyntäneille albumeille. Can't Get No Grindin':in tulkinnoissa on helppoa kuulla Muddyn sydän, hän vuotaa ulos sielukkuutta jokaisesta laulamastaan nuotista. The Blues Foundationin Jimmy O' Neill totesi Muddyn huuliharpisti James Cottonilla täydennetyn taustayhtyeen säestävän häntä nopeasti toteutetuissa nauhoituksissa, joissa taltioitiin samantyyppistä bluesia, joka oli tehnyt Muddysta kuuluisan 1950-luvun aikana. 1960- ja 1970-luvuilla ilmestyneiden albumien aikaan Chess oli pyrkinyt tekemään Muddy Watersista enemmän aikakautensa artistin, mutta klassikkotasoista materiaalia syntyi, kun Muddyn annettiin työstää suoraviivainen, koruton albumi ilman rocktähtiä. Can't Get No Grindin':illa ilmestyneet kymmenen kappaletta edustavat Muddyn omaa tuotantoa Avery Parrishin käsialaa ollutta After Hoursia lukuun ottamatta.
26. kesäkuuta 1972 Yhdysvalloissa Shelterin ja Britanniassa A&M:n julkaisemana ilmestynyt Carney on Leon Russellin kolmas sooloalbumi. Billboardin 200-listalla mainittu pitkäsoitto tavoitti parhaimmillaan toisen sijan ja sille sisältyi lisäksi singlehitti. Tight Trope/This Masquerade saavutti Billboardilla yhdennentoista sijan. Tyylillisesti albumi esittelee Russellin tuotannon ääripäitä. Sen ykköspuoli koostuu juurevasta rockista kakkospuolen sisältäessä psykedeelisvaikutteista musiikkia. Albumi on tulkittu surrealistisena tutkimuksena tekijänsä uudelleen löytyneestä kuuluisuudesta ja sitä olivat inspiroineet muusikon suositun live-esiintyjän henkilökohtaisen elämän varjopuolet. Carney on tulkittu puoliksi omaelämänkerrallisena albumina, jonka avulla Russell piirtää yhtäläisyyksiä omaan elämäänsä ja vanhanaikaisiin karnevaaleihin. Albumin kakkospuoli sisältää kaksi varsin kokeellista kappaletta. Eräänlaisena inspiraation lähteenä Carney-albumin teemoille oli The Bandin vuonna 1970 ilmestynyt kolmas albumi Stagefright, joka hyödynsi samanlaisia metaforia kuuluisien matkustavien muusikoiden sudenkuopille. Carneyn avaava Tight Trope sisältää elementtejä vaudevillestä ja music hallista. Runsaasti perkussioita hyödyntävän Out in the Woodsin Russell vokalisoi Howlin Wolfia ja Captain Beefheartia muistuttavasti. Kappaleen loppuosassa kuullaan zulun kielellä vokalisoivaa kuoroa. Balladituotantoa edustavan Manhattan Island Serenaden melodiaa on verrattu Paul McCartneyhin. Pitkäsoiton ykköspuolen päättävä Roller Derby on New Orleans boogie-pianoa ja Moog-syntetisaattoria hyödyntävä rockkappale. Carneyn kakkospuolen kokeelliset kappaleet ovat sen avaava, ainoastaan 45 sekuntia kestävä nimikappale sekä Acid Annapolis, jota pitkäsoiton kappaleista ainoana oli Russellin lisäksi ollut säveltämässä Don Preston. If the Shoe Fits on satiirinen countrykappale, jonka tekstissä kuvataan yksilöiden reaktioita rocktähtiin. Carneyn b-puolelle sisältyvästä kappaleesta This Masquerade levytti ensiksi coverinsa Helen Reddy vuonna 1972 ilmestyneelle albumilleen I Am a Woman. Seuraavana vuonna kappaleesta työsti coverinsa sisaryhtye The Carpenters albumilleen Now & Then ja mainittu versio päätyi myös singlen Please Mr Postman b-puolelle. George Bensonin This Masqueradesta levyttämä versio löytyy hänen vuonna 1976 ilmestyneeltä albumiltaan Breezin'. Billboardin listalla se nousi kymmenenneksi ja soul singlejen listalla kolmanneksi ollen Bensonin tuotannon ensimmäinen suuri hitti. Carneystä Stereo Reviewissä ja Billboardilla tuoreeltaan laaditut arviot olivat varsin myönteisiä. Thomas Erlewinen AllMusiciin Carleystä laatima retrospektiivinen arvio oli hienoisesti varauksellisempi, mutta myös siinä kehuttiin albumin ykköspuolta.
In Memoriam on itälontoolaisen rockyhtyeen The Small Facesin ensimmäinen bändin hajoamisen jälkeen ilmestynyt albumi. Mainittu pitkäsoitto ilmestyi toukokuun ensimmäisenä 1969 Immediate Recordsin julkaisemana ja ainoastaan Länsi-Saksassa. Kyseessä on Small Facesin toinen kokoelma-albumi vuonna 1967 ilmestyneen pitkäsoiton From the Beginning jälkeen. In Memoriam koostuu Newcastlessa marraskuussa 1968 taltioiduista livebiiseistä sekä aikaisemmin julkaisemattomista studioäänitteistä. Ne oli nauhoitettu vuosien 1967 ja 1968 aikana Ogden's Nut Gone Flake-albumin äänitysten aikaan. Lisäksi mukana on muutama kappale, joita oli todennäköisesti kaavailtu Small Facesin neljännelle ja julkaisematta jääneelle albumille 1862. Joulukuussa 1968 Small Faces teki vielä kreditoimatonta studiotyötä ranskalaiselle poptähdelle Johnny Hallydaylle, mutta Newcastlessa nauhoitetut livebiisit olivat yhtyeen viimeiset Small Facesin nimellä työstämät nauhoitukset ennen sen tammikuuhun 1969 ajoittunutta hajoamista Euroopaan suuntautuneenkiertueensa jälkeen. Small Facesin tuonaikaiset ex-jäsenet vastustivat In Memoriamin julkaisemista Britanniassa ja siellä albumin kappaleet olivat julkaisematta puolen vuoden ajan. Marraskuun puolivälissä 1969 Immediate julkaisi kuitenkin tupla-albumin The Autumn Stone, joka sisälsi kaiken In Memoriamilla julkaistun tuotannon lisäksi useita singlebiisejä, albumiraitoja sekä singlejen b-puolina alun perin ilmestyneitä kappaleita. Kyseessä on Immediaten ensimmäinen tupla-albumi. Sen livemateriaalista jää puuttumaan niin ikään Newcastlen konsertissa 18. marraskuuta 1968 soitettu singlebiisi The Universal. In Memoriamin studiopuolella julkaistuista kappaleista vanhinta tuotantoa edustaa 21. lokakuuta 1967 Olympic-studioilla Lontoossa nauhoitettu Call It Something Nice, jota voi raskaassa soundissaan pitää jopa hienoisesti edellä aikaansa olevana. Sen luomaa perustaa Steve Marriott kehitti eteenpäin Small Facesin tuotannosta kappaleessa Wham Bam Thank You Mam ja myöhemmin perustamassaan yhtyeessä Humble Pie. In Memoriamin kappaleista Ogden's Nut Gone Flaken nauhoitusten outtakeseihin lukeutuu varmuudella instrumentaalikappale A Collibosher, joka nauhoitettin kolmas huhtikuuta 1968 neljällä otolla. Mainittuun kappaleeseen ei milloinkaan ehditty lisätä lauluosuuksia. 23. toukokuuta 1968 päivä ennen Ogden's Nut Gone Flaken ilmetymistä Small Faces nauhoitti Trident-studioilla coverinsa Tim Hardinin kappaleesta Red Balloon. Siitä tehtiin kuusi ottoa ja julkaistu versio on yhdistelmä neljännestä ja kuudennesta otosta. Viides kesäkuuta 1968 Small Faces palasi Olympic-studioille ja nauhoitti nopeatempoisen instrumentaalikappaleen Wide-Eyed Girl on the Wall, jossa akustisista kitaroista vastasivat Steve Marriott ja Ian McLagan. Collibosherin tavoin myös mainittuun kappaleeseen kaavailtiin lauluraitaa, mutta se hylättiin miksausvaiheeessa. Viimeiset In Memoriamille päätyneet studioraidat nauhoitettiin 11. syyskuuta 1968 ja ne olivat vakava balladikappale The Autumn Stone ja sen vastapainoksi raskasta rocktyyliä edustanut Wham Bam Thank You Mam. Mainittuja kappaleita kaavailtiin singlelle, joka vedettiin markkinoilta viime hetkellä. Small Facesin tuotannolle harvinaislaatuisesti The Autumn Stone on merkitty pelkästään Steve Marriotin nimiin. Vaikka Small Facesin kappaleet merkittiin ensisijaisesti Steve Marriottin ja Ronnie Lanen yhteisiksi, he itse asiassa sävelsivät harvoin yhdessä ja The Autumn Stone on ensimmäinen ja ainoa kerta, jolloin totutusta käytännöstä poikettiin. Kaikkia In Memoriamilla julkaistuja kappaleita ei ollut alun perin kaavailtu julkaistavaksi albumilla havainnollisimpana esimerkkinä The Autumn Stone, jota manageri Andrew Lloyd Oldham ei kuitenkaan halunnut julkaista singlenä. Steve Marriott havaitsi myöhemmin kappaleeseen liittyneen ironian, sillä Oldham julkaisi kuitenkin samannimisen tupla-albumin. In Memoriamista laaditut arviot olivat suhteellisen myönteisiä. AllMusicin Bruce Eder piti etenkin albumin livepuolesta, joka osoitti Steve Marriottin olevan eräs Britannian parhaista solisteista. The Autumn Stone-kappaletta hän vertasi myönteisessä mielessä Syd Barrettin soolotuotantoon. Ederin latiman arvion lopussa todettiin, että vaikkei In Memoriam ollut paras mahdollinen jäähyväisalbumi, se ei myöskään ollut huonoin.
