Perjantain pohjat:Muddy Watersin paluuta juurille merkinnyt albumi

 Muddy Waters:Can't Get No Grindin'

Elokuussa 1973 Chess Recordsin julkaisemana ilmestynyt Can't Get No Grindin' on Muddy Watersin tuotantoa edustava pitkäsoitto, joka tuli vuonna 1991 valituksi Blues Hall of Fameen bluesäänitysten klassikkona. Rolling Stonessa albumista kirjoitettiin varsin myönteisesti. Arvion mukaan Muddy Waters oli saanut legendastaan kiinni ja nauhoittanut albumillisen suoraa Chicago-bluesia kuulostaen yhtä tuliselta kuin 20 vuotta aikaisemmin. Hänen välillä huomiotta jäänyt kitaransa toimii onnistuneena vastapainona lyriikoille ja tarjoaa ylimääräistä energiaa omalla painollaan. Muddy osaa edelleen valita ja vaatia äärimmäisyyttä chicagolaisten bluesmiesten rajatusta eliitistä. Supertähdet tai sähköinen kikkailu eivät häiritse Muddyn Can't Get No Grindin':ille loihtimaa bluesclubitunnelmaa. AllMusiciin albumin arvioineen Bruce Ederin mukaan Muddy Watersin toiseksi viimeinen Chessille työstämä albumi merkitsi hänelle paluuta työskentelyyn oman yhtyeensä kanssa useiden kokeellisten lineupien ja levytysten jälkeen. Raaka ja terävä musiikki edustaa selkeämmin jatkoa Muddyn 50-luvun tuotannolle kuin The London Sessionsille, Super Bluesille tai hänen työstämilleen psykedeelisille tai puhaltimia hyödyntäneille albumeille. Can't Get No Grindin':in tulkinnoissa on helppoa kuulla Muddyn sydän, hän vuotaa ulos sielukkuutta jokaisesta laulamastaan nuotista. The Blues Foundationin Jimmy O' Neill totesi Muddyn huuliharpisti James Cottonilla täydennetyn taustayhtyeen säestävän häntä nopeasti toteutetuissa nauhoituksissa, joissa taltioitiin samantyyppistä bluesia, joka oli tehnyt Muddysta kuuluisan 1950-luvun aikana. 1960- ja 1970-luvuilla ilmestyneiden albumien aikaan Chess oli pyrkinyt tekemään Muddy Watersista enemmän aikakautensa artistin, mutta klassikkotasoista materiaalia syntyi, kun Muddyn annettiin työstää suoraviivainen, koruton albumi ilman rocktähtiä. Can't Get No Grindin':illa ilmestyneet kymmenen kappaletta edustavat Muddyn omaa tuotantoa Avery Parrishin käsialaa ollutta After Hoursia lukuun ottamatta.