Keskivikon klassikko:Black Sabbathin Paranoid-albumin päätöskappale

 Fairies Wear Boots on brittiläisen heavy metal-yhtye Black Sabbathin varhaistuotantoa edustava kappale, joka julkaistiin sen toisen albumin Paranoid päätösraitana sekä lisäksi singlen After Forever b-puolella. Mainitun singlen paraatipuoli julkaistiin vasta Sabbathin kolmannella albumilla Master of Reality, mutta sekä mainitun singlen, että Paranoid-pitkäsoiton brittijulkaisun päivämäärä on sama, eli 18. syyskuuta 1970. Paranoid-albumin originaalissa vuoden 1970 Yhdysvaltain-painoksessa kappaleen intron nimeksi oli merkitty Jack the Stripper. Fairies Wear Boots on rankattu Black Sabbathin tuotannon yhdenneksitoista parhaaksi kappaleeksi. Biisin tarkka inspiraation lähde on jäänyt epäselväksi. Vuonna 2010 Paranoid-albumi pääsi mukaan dokumenttisarjaan Classic Albums. Kyseisessä jaksossa Sabbathin basistin Geezer Butlerin mukaan Fairies Wear Bootsin lyriikkaan vaikutti kappaleen tekstistä vastanneen solisti Ozzy Osbournen kohtaaminen skinhead-joukon kanssa Lontoossa. Nämä kutsuivat Ozzya keijuksi tämän pitkien hiuksien vuoksi. Butlerin mukaan kappaleen toisen osan teemana on LSD. Samaisessa dokumentissa Osbourne mainitsi itse kirjoittaneensa Fairies Wear Bootsin LSD:stä. Vuonna 2010 ilmestyi niin ikään Osbournen elämäkertateoks I Am Ozzy, jossa hän mainitsee, ettei muista, mistä Fairies Wear Boots kertoo. 26. huhtikuuta 1970 Black Sabbath soitti Fairies Wear Bootsin BBC:n ohjelmassa John Peel Sunday Show. Mainittu versio sisältyy vuonna 1997 ilmestyneen Ozzy Osbournen kokoelma-albumin The Ozzman Cometh bonuslevylle. Paranoid-albumin lisäksi Fairies Wear Bootsin originaali studioversio on mukana vuonna 1976 ilmestyneellä Black Sabbathin tuplakokoelma-albumilla We Sold Our Souls for Rock N' Roll. Ozzy Osbournen liveversio mainitusta kappaleesta sisältyy vuonna 1982 ilmestyneelle livealbumille Speak of the Devil.

Tiistain tukeva:80-luvun alussa perustettu ja paluun tehnyt sekä covereita että omaa tuotantoaan esittävä brittiyhtye

 Doctor and The Medics on brittiläinen, vuonna 1981 Lontoossa perustettu glamrockyhtye. Suosituimmillaan se oli 80-luvun puolivälin tienoilla, jolloin yhtyeen versio Norman Greenbaumin kappaleesta Spirit in the Sky nousi brittilistan kärkeen. Nykyisin yhtye esiintyy muuttuneella lineupilla. Doctor and the Medics loi maineensa eräänlaisena tribuuttiyhtyeenä muille artisteille ja yhtyeille, mutta sittemmin bändin keikkasettiin on sisältynyt myös omaa tuotantoa. Musiikilllisesti yhtye edustaa uuspsykedeliaa, glam rockia, uutta aaltoa ja poprockia. Knotty Ashissa, Liverpoolissa seitsemäs heinäkuuta 1961 syntynyt solisti, myös Lontoossa dj:nä vaikuttanut Clive Jackson perusti yhtyeen vuonna 1981 kitaristi Steve McGuiren, rumpali Steve Richien, basisti Richard Searlen ja taustalaulajattarina ja tanssijoina vaikuttaneen The Anadin Brothersin kanssa. Doctor and the Medicsin ulkoiseen lookiin vaikuttivat 60-luvun psykedelia ja seuraavalta vuosikymmeneltä Kiss. Whaam Records julkaisi vuonna 1982 Doctor and the Medicsin ensimmäisen singlen The Druids Are Here. Seuraavan kerran yhtyeeltä ilmestyi levytystuotantoa vasta kolme vuotta myöhemmin, mutta Alice in Wonderlandissa, soholaisessa clubissa livenä nauhoitettua neljästä kappaleesta koostunutta ep:tä oli hankittavissa yhtyeeltä itseltään. The Anadin Brothersin nimellä tunnettuja taustalaulajattaria oli alun perin kolme, mutta heidän määränsä kapeni Wendi Westiin ja Colette Applebyhin. Vuonna 1985 Doctor and the Medics solmi levytyssopimuksen IRS Recordsin kanssa ja julkaisi viidestä kappaleesta koostuneen 12-tuumaisen ep:n Happy but Twisted, joka  sisälsi muun muassa coverin Hawkwindin kappaleesta Silver Machine. Se nousi kakkossijalle indie-listoilla. Doctor and the Medicsin seuraava levytys oli XTC-yhtyeen Andy Partridgen tuottama The Miracle of the Age. Näihin aikoihin yhtye taltioi Limehousessa, Lontoossa tv:tä varten konsertin, jossa yhtyeen peruslineupia täydensi koskettimissa ja kakkoskitarassa The Damned-yhtyeen Roman Jugg. Vuonna 1986 ilmestyneestä versiosta Norman Greenbaumin Spirit in the Skysta muodostui kansainvälinen hitti, joka nousi Britanniassa listakärkeen. Seuraavista singleistä Burn saavutti sijan 29. ja Abba-cover Waterloo, jossa saksofonissa, taustalaulussa ja myös musiikkivideossa oli mukana Roy Wood, sijan 45. Vuonna 1996 yhtye julkaisi omalla levy-yhtiöllään Mad Manilla viimeisen studioalbuminsa Instant Heaven. 2000-luvun alussa muotoutui Doctor and the Medicsin uusi kokoonpano, joka esiintyi retrohenkisissä brittiläisissä tv-show:issa, kuten iTV:n Hit Me Baby One More Time ja Top of the Popsin jouluspeciaalissa, jossa juhlistettiin  brittien singlelistaa 50 vuoden ajalta. Kesäkuussa 2006 yhtye esiintyi Channel 4:n ohjelmassa Bring Back One Hit Wonders. Samoihin aikoihin Doctor and the Medicsiltä ilmestyi ep Timewarped. Yhtye on jatkanut live-esiintymisiään. Richard Searle jätti yhtyeen vuonna 1990 pian Wom Richien lähdön jälkeen. Searlen paikan otti Gareth Thomas. Searle muodosti acid-jazz-yhtyeen Corduroy aikaisemmin Sire Recordsille levyttäneen Boys Wonderin entisten jäsenten kanssa. The Medicsin jätettyään rumpali Richien yhtyeitä ovat olleet  Last of the Teenage Idols, Stiv Bators, B-Bang Cider, The Boys, Wet Dog  ja viimeksi Die Toten Hosen. Solisti Clive Jackson on Doctor and the Medicsin nykyisen kokoonpanon ainoa originaalijäsen.

Maanantain mainio:The Allman Brothers Bandin viimeinen henkiin jäänyt jäsen

 Kahdeksas heinäkuuta 1944 syntynyt John Lee Johnson, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Jaimie Johanson, on yhdysvaltalainen rumpali ja perkussionisti, joka identifioituu ensisijaisesti erääksi The Allman Brothers Bandin perustajajäsenistä. Dickey Bettsin edesmentyä 18. huhtikuuta 2024 Johanson on yhtyeen viimeinen henkiin jäänyt jäsen. 1960-luvun alusta mainitun vuosikymmenen puoliväliin hän soitti useiden keskeisten soulartistien, kuten Otis Reddingin sekä Sam and Daven taustalla sekä levyillä että konserteissa. Levytystensä ja keikkailunsa kautta Johnson tutustui tuleviin The Allman Brothers Bandin jäseniin. Vaikka identifioituikin southern rockiin, yhtyeen musiikillinen ilmaisu oli varsin monipuolista sisältäen elementtejä R&B:stä, bluesista, jazzista, countrysta ja rockista. The Allman Brothers Band on eräs harvoista kokoonpanossaan kaksi rumpalia (Johansonin lisäksi Butch Trucks) sisältävistä yhtyeistä. Originaalibasisti Berry Oakleyn edesmentyä moottoripyöräonnettomuudessa syksyllä 1972 Johanson järjesti hänen tilalleen Lamar Williamsin. Johansonin pitäessä 1970-luvun lopussa taukoa The Allman Brothers Bandista hän perusti niin ikään samaisen yhtyeen jäsenistöön lukeutuneiden Williamsin ja kosketinsoittaja Chuck Leavelin kanssa yhtyeen Sea Level. Johanson liittyi The Allman Brothers Bandiin jälleen vuonna 1979, mutta erosi jo seuraavana vuonna selkävaivojensa vuoksi. 1980-luvun aikana hän soitti ensisijaisesti Georgian alueella vaikuttaneissa yhtyeissä. Johanson vaikutti The Allman Brothers Bandissa jälleen vuodesta 1989 eteenpäin. Tässä vaiheessa yhtye muuttui tyylillisesti southern rockista selkeämmin jamittelurockin suuntaan. Samalla The Allman Brothers Bandin lineupia täydensi kolmas rumpali/perkussionisti  Marc Quiñones.  Yhtye jatkoi aktiivista toimintaansa vuoteen 2014 saakka. Tuosta eteenpäin Johanson on johtanut omaa jazzorientoitunutta yhtyettään  Jaimoe's Jasssz Band. The Allman Brothers Bandin jäsenistön kanssa hän on soittanut yksittäisiä konsertteja ja ollut mukana erilaisissa sivuprojekteissa. The Allman Brothers Bandin jäsenenä Jaimoe Johanson pääsi Rock and Roll Hall of Fameen 1990-luvun puolivälissä.

Sunnuntain extra:Ian Dury & The Blockheadsin 80-luvun tuotannon käynnistänyt albumi

 Ian Dury & The Blockheads:Laughter

28. marraskuuta 1980 Stiff Recordsin julkaisemana ilmestynyt Laughter on Ian Dury & The Blockheadsin kolmas studioalbumi. Samalla se oli Duryn viimeinen The Blockheadsin kanssa työstämä albumi ennen vuonna 1998 ilmestynyttä pitkäsoittoa Mr Love Pants. Vuonna 1991 oli tosin ilmestynyt livelevy Warts n' Audience. The Blockheads oli kokenut merkittävän miehistönvaihdoksen edellisen albuminsa Do It Yourself jälkeen. Ensisijaisesti koskettimia soittanut ja myös biisintekoon osallistunut Chaz Jankel oli jättänyt yhtyeen ennen stressaavaa kiertuetta. Hänen paikkansa otti aikaisemmin Dr. Feelgoodissa kitaroinut ja paremmin nimellä Wilko Johnson tunnettu John Wilkinson. Hän oli jo päättänyt jättää musiikkibisneksen, mutta sai vanhoilta pubrockympyröistä tutuilta ystäviltään Davey Paynelta ja Duryltä pyynnön liittyä The Blockheadsiin. Yhtyeen uuden lineupin ensimmäinen levytys oli ennen Laughter-pitkäsoittoa ilmestynyt ja brittilistalla sijalle 22. yltänyt single Be Straight. Treenit albumia varten käynnistyivät alkuvuodesta 1980 Milner Soundilla Fulhamissa kosketinsoittaja Mick Gallagherin palattua The Clashin kanssa Yhdysvalloissa tekemältään kiertueelta. Useista ongelmista kärsinyt Dury huolehti treeneistä, joissa syntyivät pohjat uudelle albumille. Hän toi Johnsonin mukaan yhtyeeseen informoimatta sen muita jäseniä. Albumia edelsi vielä singleformaatissa sen avauskappale Suepersman's Big Sister, jonka otsikko oli tarkoituksellisesti kirjoitettu väärin pyrkimyksenä välttää coyprightongelmat DC Comicsin kanssa. Seiskatuumaisen kakkosbiisinä oli Laughter-pitkäsoitolta löytymätön You'll See Glimpses ja 12-tuumaisella toisena kappaleena oli albumin päätösraita Fucking Ada. Laughter-albumi sai kriitikoiden keskuudessa ristiriitaisen vastaanoton eikä ollut myyntimenestys. Sitä vastoin albumin tiimoilta tehty kiertue Soft as Baby's Bottom oli loppuunmyyty. Stiffin ja Duryn välinen sopimus purettiin ja hän solmi lyhytaikaisen soolodiilin Polydor Recordsin kanssa. Edsel julkaisi myöhemmin Laughterista tuplacd-version. Perusalbumin jälkeen sen ensimmäisen cd:n bonuksina oli kolme singlekappaletta ja kakkoslevyllä albumin kappaleiden outtakeseja sekä The Blockheadsin demoinstrumentaalikappaleita yhteensä 16 kappaleen verran.

Lauantain pitkä:Vuonna 1979 perustettu ja paluun tehnyt brittiläinen uuden aallon yhtye

 A Flock of Seagulls on vuonna 1979 Liverpoolissa perustettu brittiläinen uuden aallon yhtye. Sen tunnetuimman kokoonpanon muodostivat Mike Score, Ali Score, Frank Maudsley ja Paul Reynolds. A Flock of Seagullsin suosion huippuvaihe ajoittui 1980-luvun alkuvuosiin. Yhtyeen suurimpiin hitteihin lukeutuvat vuonna 1982 ilmestyneet singlet I Ran (So Far Away), Space Age Love Song ja Wishing (I Had a Photograph of You) sekä vuonna 1984 ilmestynyt The More You Live, The More You Love. I Ran (So Far Awaysta) työstetty musiikkivideo saavutti rotaatiota MTV:llä toisen britti-invaasion aikaan. Vuonna 2018 A Flock of Seagullsin originaali lineup kokosi rivinsä ja nauhoitti albumin Ascension Prague Philharmonic Orchestran kanssa. Vuonna 2021 yhtye työsti albumin String Theory samaisen orkesterin kanssa. A Flock of Seagullsin perustajajäseniin lukeutuivat Mike ja Ali Score sekä Frank Maudsley. Mike vastasi syntetisaattorista, Frank bassosta ja Ali rummuista. Kuudesta kitaristikokelaasta valituksi tuli Willie Woo. Tämä toi mukanaan Mark Edmondsonin, joka otti Alin paikan yhtyeen rumpalina. Mark Edmondson lähti ja Ali teki paluun yhtyeeseen. Pian tämän jälkeen Woo lähti ja hänen paikkansa otti Paul Reynolds, joka oli Mark Edmondsonin 17-vuotias ystävä. Alun perin yhtyeellä ei ollut leadvokalistia. Mike oli kappaleiden säveltäjä ja niinpä hän lauloi kappaleet näyttääkseen, miltä niiden tulisi hänen mielestään kuulostaa. Frank ehdotti Mikea yhtyeen solistiksi. Tämä oli aluksi vastahakoinen tehtävään, mutta suostui lopulta ottamaan pestin vastaan. A Flock of Seagulls aloitti keikkailunsa paikallisissa clubeissa ja solmi lopulta levytyssopimuksensa Jive Recordsin kanssa. Yhtyeen ensimmäinen single, Talking, oli Bill Nelsonin tuottama ja siitä muodostui Britanniassa jonkinasteinen hitti. Vuonna 1982 ilmestyi A Flock of Seagullsin toinen single Telecommunication, jonka tuotannosta Nelson niin ikään vastasi. Mainitusta biisistä muodostui clubitasolla edeltäjäänsä suurempi menestys. Yhtyeen kolmas levyjulkaisu oli ep Modern Love is Automatic. Se julkaistiin Yhdysvalloissa ja ep:lle sisältyivät sekä Telecommunication että I Ran (So Far Away), joista jälkimmäisestä muodostui yhtyeen suurin hitti ja sen matalalla budjetilla työstetystä musiikkivideosta muodostui MTV:llä varsin suosittu. A Flock of Seagullsin nimeä kantava esikoisalbumi ilmestyi vuonna 1982. Siitä muodostui menestys sekä ostavan yleisön että kriitikoiden keskuudessa. Albumi nousi Australiassa listakärkeen ja oli top tenissä Yhdysvalloissa ja Uudessa Seelannissa.  A Flock of Seagullsin esikoisalbumi edusti tyylillisesti uutta aaltoa ja siihen vaikuttivat syntikkapop, postpunk sekä uusromantiikka. Loppuvuodesta 1982 A Flock of Seagulls saavutti viimein suosiota kotimaassaan, kun yhtyeen single Wishing (I Had a Photograph of You) nousi top teniin. Kappale oli saanut ideansa lyhyestä romanssista, joka solisti Mike Scorella oli ollut tyttöön yhtyeen Yhdysvaltain-kiertueen aikana. Vuoden 1983 alkajaisiksi A Flock of Seagulls esiintyi MTV:n New Year's Eve Ballissa. Tässä vaiheessa single Space Age Love Song kapusi listoilla Yhdysvalloissa seuraten I Ran (So Far Awayn menestystä. Huhtikuun lopussa 1983 ilmestyi yhtyeen toinen albumi Listen. Mainitun vuoden aikana A Flock of Seagulls saavutti edelleen suosiota sekä ostavan yleisön että kriitikoiden keskuudessa. AllMusicin Tom Demalon kehui singlehitin lisäksi albumin kappaleita Nightmares ja Transfer Affection. Toukokuussa 1983 A Flock of Seagulls konsertoi US Festivaalilla San Bernardinossa ja heinäkuussa Holleder Memorial Stadiumilla Rochesterissa, New Yorkissa. Kakkosalbumi Listeniltä julkaistiin vuoden 1983 aikana vielä kolme singleä, mutta ne menestyivät ainoastaan kohtuullisesti. Seuraavalla albumillaan Story of a Young Heart A Flock of Seagulls muutti tyyliään. Kyseessä on konseptialbumi, jossa käsitellään esimerkiksi itsemurhan ja sydämensärkymisen teemoja. Steve Lovelin tuottaman albumin lyriikat olivat Mike Scoren käsialaa. Hänen ystävänsä oli päätynyt itsemurhaan. Albumin kappaleista Remember David oli kirjoitettu hänen sairastuneen ystävänsä kunniaksi. Yhtyeen kunnianhimosta huolimatta Story of a Young Heart ei ollut A Flock of Seagullsin esikoisalbumin veroinen menestys. Albumilta poimituista singleistä The More You Live The More You Love ja Never Again (The Dancer) nousivat top 40:ään sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa, mutta Remember David oli vaatimattomampi menestys. Albumin tiimoilta tehdyllä kiertueella kitaristi Paul Reynoldsin huumeongelmat johtivat hänen eroamisestaan yhtyeestä kesken kiertueen. Reynoldin lähtö oli menetys A Flock of Seagullsille. Hänen paikkansa otti Classic Nouveauxissa soittanut Gary Steadman ja lisäksi A Flock of Seagullsin kokoonpanoa täydennettiin kosketinsoittaja Chris Chryssaphisilla. Mainittu yhtyeen lineup työsti albumin Dream Come True, joka ilmestyi Britanniassa vuonna 1985 ja Yhdysvalloissa seuraavana vuonna. Albumista muodostui pettymys  kaupallisesti ja se vastaanotti lisäksi negatiivisia arvioita. A Flock of Seagulls lopettikin siltä erää toimintansa vuoden 1986 aikana. Vuonna 1988 Mike Score muodosti uuden yhtyeen paikallisten philadelphialaisten muusikoiden kanssa. Seuraavana vuonna lineupilta ilmestyi single Magic. Vuonna 1994 vuorossa oli uusi yhtye Ed Bernerin, A.J. Mazzettin ja Dean Pichetten kanssa. Se työsti albumin The Light at the End of the World. Se ilmestyi ainoastaan Yhdysvalloissa vuonna 1995. Albumi ei menestynyt eikä saavuttanut myönteisiä arvioita. Scoren itsensä mukaan kyseessä oli yritys tuoda yhtye grungeaikaan. Vuonna 1998 Score muodosti uuden yhtyeen Joe Rodriguezin, Darryl Sonsin ja Rob Wrightin kanssa. Vuonna 1999 yhtye nauhoitti coverinsa Madonnan kappaleesta This Used to Be My Playground, joka julkastiin seuraavana vuonna ilmestyneellä Madonnalle työstetyllä tribuuttialbumilla The World's Greatest 80s Tribute. Marraskuussa 2003 yhtyeen originaali lineup teki yhden paluuesiintymisen VH1:n sarjassa The Bands Reunited. Syyskuuhun 2004 ajoittui kiertue Yhdysvalloissa. Vuonna 2013 Mike Score siirtyi soolouralleen ja julkaisi singlet All I Wanna Do ja Someone Like You. Vuonna 2016 Kevin Rankin otti rumpalina Michael Brahmin paikan. Joulukuussa 2017 kanadalaishtye Spoonsin Gordon Deppe otti Joe Rodriguezin paikan. Vuonna 2018 A Flock of Seagullsin neljä originaalijäsentä kokosivat rivinsä ja nauhoittivat albumin Ascension. Heinäkuussa 2018 ilmestynyt pitkäsoitto saavutti myönteiset arviot ja sen ilmestymisen jälkeen Mike Score ilmaisi kiinnostuksensa tehdä kiertue yhtyeen originaalin lineupin kanssa. Vuonna 2019 A Flock of Seagullsin originaalijäsenet kokoontuivat jälleen ja nauhoittivat albumin Inflight (The Extended Essentials). 12. heinäkuuta 2019 ilmestynyt albumi sisälsi pidennettyjä versioita joistakin yhtyeen suurimmista hiteistä. Samana vuonna Classic Popille antamassaan haastattelussa Mike Score kertoi olevansa työstämässä sooloalbumiaan Space Boy. Mainittua pitkäsoittoa ei kuitenkaan ole toistaiseksi julkaistu. Vuonna 2021 A Flock of Seagulls ilmoitti julkaisevansa uuden orkesterin kanssa työstetyn albumin String Theory. Se ilmestyi elokuussa 2021 ja edellisessä kuussa julkaistiin seitsemänä eri versiona single Say You Love Me, jonka musiikkivideo ilmestyi Youtubessa. Yhdeksäs elokuuta 2024 yhtye ilmoitti julkaisevansa ensimmäisen uudesta tuotannosta koostuvan albuminsa sitten The Light at the End of the Worldin. Uutta singleä Some Dreams seurasi samaisen vuoden joulukuussa  samanniminen albumi, joka on järjestyksessään yhtyeen kuudes studiolevy. A Flock of Seagullsin nykyisen lineupin muodostavat solisti Mike Score, basisti Pando, The Spoonsin kitaristi Gordon Deppe sekä rumpali Kevin Rankin.

Perjantain pohjat:Ronald Padavonan johtaman bluesrockyhtyeen esikoisalbumi

 Elf:Elf

Elokuussa 1972 Epic Recordsin julkaisemana ilmestynyt Elf on samannimisen ja Ronnie James Dion johtaman bluesrockyhtyeen esikoispitkäsoitto. Deep Purplen rytmiryhmän, eli Roger Gloverin ja Ian Paicen tuottamalla albumilla Ronnie James Dio on kreditoitu syntymänimellään Ronald Padavona. Dio oli tosin käyttänyt Padavona-nimeä biisintekokrediiteissä varhaisemmilla singleillä, mutta vuonna 1994 antamassaan haastattelussa hän mainitsi käyttäneensä syntymänimeään tribuuttina vanhemmilleen, jotta he voisivat nähdä perheensä nimen albumin kannessa ainakin kerran. Elfin esikoisalbumin ilmestymisen jälkeen Steve Edwards otti yhtyeessä kitaristin paikan David Feinsteinilta ja Craig Gruberista tuli yhtyeen basisti Ronnie Jamesin siirtyessä pelkästään vokalistin tehtäviin. Edwardsia vajaasta Elfin kokoonpanosta tuli Richie Blackmoren luotsaaman Rainbow-yhtyeen ensimmäinen lineup Blackmoren jätettyä Deep Purplen keväällä 1975. Kaikki Elfin esikoisalbumille sisältyvät kahdeksan kappaletta edustavat koko yhtyeen, eli Padavonan, David Feinsteinin, Micky Lee Soulen sekä Gary Driscollin yhteistyötä.

Torstain terävä:Merkittävän yhdysvaltalaisartistin esikoisalbumi

 Suzanne Vega:Suzanne Vega

Toukokuun ensimmäisenä 1985 A&M Recordsin julkaisemana ilmestynyt Suzanne Vega on samannimisen yhdysvaltalaisen laulaja/lauluntekijän esikoisalbumi. Mainittu pitkäsoitto nauhoitettiin ensisijaisesti Celestial Soundilla, New Yorkissa ja sen tuotannosta vastasivat Steve Adabbo ja Lenny Kaye. Suzanne Vegan esikoisalbumin folktyyli ja pelkistetyt sovitukset erosivat aikakautensa trendeistä ja raivasivat osaltaan tietä laulaja/lauluntekijöiden uudelle aikakaudelle. Suzanne Vegan esikoisalbumi oli sekä arvio-, että jossakin määrin lisäksi kaupallinen menestys. Yhdysvalloissa albumia meni levy-yhtiön ja artistin itsensä yllätykseksi kaupaksi yli 200 000 kappaletta ja Britanniassa yli 300 000 kappaletta, mikä riitti saarivaltakunnassa platinamyyntiin. Singleformaatissa albumilta julkaistiin kappaleet Marlene on the Wall, Small Blue Thing ja Knight Moves. Niistä ensiksi mainittu nousi Britanniassa top 30:een, kun kappale julkaistiin singleformaatissa toistamiseen vuonna 1986. Itse Suzanne Vegan esikospitkäsoitto kohosi Britannian albumilistalla top 20:een ollen parhaimmillaan yhdentenätoista. Billboard 200-listalla Vegan debyyttipitkäsoitto saavutti sijan 91. Rolling Stonen myöhemmin laatimalla 80-luvun sadan parhaan albumin listalla Suzanne Vegan esikoisalbumi saavutti sijan 80. Albumilta poimituista singleistä Marlene on the Wall saavutti ensimmäisellä julkaisullaan brittilistalla sijan 83. Vuoteen 1986 ajoittunut mainitun singlen uudelleenjulkaisu saavutti mainitulla listalla sijan 21. ja siitä muodostui Britanniassa Vegan parhaiten menestynyt single ja lisäksi yleisesti eräs artistin suurimmista hiteistä. Suzanne Vegan debyyttialbumista laaditut arviot olivat melko myönteisiä.

Keskiviikon klassikko:Ac/Dc:n ensimmäisen kansainvälisesti julkaistun albumin nimikappale

 High Voltage on australialaisen hardrockyhtyeen Ac/Dc:n varhaistuotantoa edustava kappale, joka julkaistiin singleformaatissa yhtyeen kotimaassa heinäkuussa 1975. Youngin veljesten Malcolmin ja Angusin sekä Bon Scottin kirjoittama High Voltage ilmestyi lisäksi Ac/Dc:n toisella Australiassa julkaistulla albumilla T.N.T. ja lisäksi se on yhtyeen ensimmäisen kansainvälisesti julkaistun albumin, toukokuussa 1976 ilmestyneen High Voltagen päätös- ja samalla nimikappale. High Voltage on myös Ac/Dc:n ensimmäisen Australiassa ilmestyneen albumin nimi, mutta kansainvälinen versio sisältää mainitulta pitkäsoitolta ainoastaan kaksi biisiä; muut ovat Australiassa ilmestyneeltä kakkoslevyltä T.N.T. High  Voltage -kappale mukaan lukien. Brittien singlelistalla High Voltage saavutti vuonna 1980 sijan 48. Kappale oli tosin julkaistu singleformaatissa Britanniassa ja myös monissa muissa Euroopan maissa jo vuoden 1976 aikana. Vaikka Phil Rudd on kreditoitu biisin rumpaliksi, rumpuosuuksista High Voltage-kappaleessa vastasi studiorumpali Tony Currenti pian sen jälkeen, kun Ac/Dc:n esikoisalbumin High Voltage nauhoitukset oli saatu valmiiksi. Vuonna 1978 ilmestyneen livelevyn If You Want Blood, You've Got It lisäksi High Voltage on päässyt Bon Scottin vokalisoimana mukaan albumeille Live from the Atlantic Studios (1977) ja Let There Be Rock:The Movie-Live in Paris (1979) sekä Brian Johnsonin laulamana vuonna 1992 ilmestyneen tuplan Live 2 cd:stä koostuvalle Special Editionille. Konserteissa High Voltagesta on muodostunut yleisön kanssa laulettu numero sekä Bon Scottin että hänen paikkansa ottaneen Brian Johnsonin yhtyeessä vaikuttamisen aikana. Kappaleen bridgen kohdassa "I said High) viimeistä sanaa toistetaan voimistuen ja yleisö vastaa siihen niin ikään ääntään korottaen. Vuorolaulua seuraa kestoltaan useamman minuutin mittainen taustarytmi, jonka päälle Angus Young improvisoi kitarallaan. Vuoteen 2010 ajoittuneella Black Ice-kiertueellaan Ac/Dc kunnioitti 30 vuottaa aikaisemmin edesmennyttä Bon Scottia; High Voltagen kertosäkeen aikana lavan screeneille heijastettiin kuvia Scottista.

Tiistain tukeva:Televisio-ohjelmasta muistettu merkittävä laulaja-lauluntekijä

Seitsemäs heinäkuuta 1963 New Yorkissa syntynyt Vonda Shepard on yhdysvaltalainen solisti, lauluntekijä ja näyttelijätär. Hänet nähtiin säännöllisesti tv-showssa Ally McBeal esiintyjänä baarissa, jonne ohjelman henkilöhahmot saapuivat rentoutumaan töidensä jälkeen. Kun Shepardin versio Kay Starrin joululaulusta (Everybody's Waitin' for) The Man with the Bag kuultiin Ally McBealin neljännen tuotantokauden jaksossa, siitä muodostui suosittu joulun ajan kappale. Shepard soittaa pianoa, bassoa ja kitaraa. New Yorkissa syntyneen Shepardin perhe muutti Kaliforniaan hänen lapsuusaikanaan. Shepardin julkaisemien 15 albumin joukossa on kahdeksan soololevyä, kolme livelevyä ja neljä Alley McBealia varten työstettyä albumia. Uransa aikana hän on soittanut koskettimia ja esiintynyt Jackson Brownen, Rickie Lee Jonesin ja Al Jarreaun kanssa. Shepard on myynyt yli 12 miljoonaa albumia, voittanut kaksi Golden Globe-palkintoa, kaksi Emmy-awardia ja kaksi Screen Actors Guild-awardia. Billboard-awardin Shephard on vastaanottanut eniten television soundtrack-albumeja myyneenä artistina. Ally McBealissä ollessaan Shephard vaikutti myös musiikkituottajana. Hän on vastannut yli 500 kappaleen tuotannosta esimerkiksi Stingin, Gladys Knightin, Chubby Checkerin, Al Greenin ja Randy Newmanin kaltaisille artisteille. Shepard on jatkanut konsertointiaan ympäri maailmaa esittäen sekä omaa tuotantoaan että kappaleita Ally McBeal-ajoiltaan. Shephardin tuorein albumi on syyskuussa 2022 ilmestynyt Red Light, Green Light. Esiinnyttyään vuosien ajan taustalaulajana Shephard solmi viimein oman levytyssopimuksensa. Ensimmäisen listasijoituksensa hän sai vuonna 1987 Dan Hillin kanssa levyttämästään duetosta Can't We Try. Sitä ennen Shephard oli pyrkinyt Michael J Foxin siskon rooliin elokuvassa Light of Day, mutta mainittuun rooliin tuli valituksi Joan Jett. Shephardin oli tarkoitus levyttää duetto The Next Time I Fall Peter Ceteran kanssa, mutta hänen duettokumppanikseen valikoitui Amy Grant. Shepherdin debyytti- ja samalla nimikkoalbumi ilmestyi vuonna 1989. Siltä poimittu jazz-R&B-tyylinen ja pianovetoinen kappale Don't Cry Ilene saavutti yhdennentoista sijan Billboardin Hot Adult Contemporary-listalla ja pysytteli mainitulla listalla 12 viikon ajan. Vuonna 1996 ilmestyneen kolmannen pitkäsoittonsa It's Good, Eve Shephard valikoitui esiintymään Ally McBealissä, kun shown luoja David E Kelley plokkasi hänet esiintymistä yökerhossa. Showssa ollessaan Shephard levytti kaksi kokonaista soundtrackalbumia ja oli mukana myös kahdella Ally McBeal-kokoelmalla. Shephardin soundtrackalbumeille levyttämät kappaleet olivat ensisijaisesti covereita vanhoista kappaleista, joiden lyriikat heijastivat tv-sarjan päähenkilön elämäntapahtumia. Kappaleesta Searchin' My Soul muodostui soundtrackalbumin suurin singlehitti Kelleyn valittua sen shown tunnusmelodiaksi. Mainittu kappale edustaa Shephardin ja Paul Howard Gordonin yhteistyötä. Alley McBealissä esiintymisensä jälkeen Shephard on julkaissut kolme studioalbumia ja yhden livelevyn. Vuonna 2004 Shephard meni naimisiin musiikkituottaja Mitchell Froomin kanssa. Pari sai ensimmäisen lapsensa kahta vuotta myöhemmin. Shephard on myös äitipuoli Froomin tyttärelle Rubylle Froomin avioliitosta Suzanne Vegan kanssa.

Maanantain mainio:Laadukasta Clifters-nostalgiaa Ilovaarissa

 Clifters käynnisti tämänvuotisen Ilovaarin jälkimmäisen päivän iltapäiväisen ohjelmiston päälavalla. Yhtyeen nykyisen lineupin originaalijäseniä ovat sen johtohahmot solisti/kitaristi Jiri Nikkinen ja basisti/taustalaulaja Ari "Luri" Luokkala. Keikallaan Clifters tarjosi kattavan ja onnistuneen läpileikkauksen kolmen ensimmäisen albuminsa tuotannosta. Suorastaan erinomaisen, syksyllä 1987 ilmestyneen esikoispitkäsoiton Kuningas tuotantoon lukeutuivat The Knickerbockersin ohjelmistosta poimittu One Track Mindin suomennos Latva Bee, Please viis kaljaa, Bonnie ja Clyde ja The Kinksin Set Me Freen suomennos Et mua saa käynnistivät keikan onnistuneesti. Pienestä teoksesta käyvä Pilleri Kuningatar-albumilta oli eräs setin huippuhetkistä ja sitä seurasivat vuoden 1989 menestyksekkään coveralbumin Sexi on in tuotantoa edustavat The Holliesin Bus Stopin (Angeligue) ja The Chiffonsin He's So Finen (Ou Lenita) suomennokset. Kuningatar-albumilta poimitut Joo ja Purkkaa (Chicagoo) edustivat liki pitäen koko setin ikimuistoisinta antia. Sä jäät kii ja Mul on kuuma olivat lähes viimeiset poiminnat Kuningas-debyytiltä ja Kuningattarelta tarjoiltiin  vielä albumin upea nimikappale. Loppuosa setistä painottui covertuotantoon ja siihen sisältyivät The Whon Kids Are Alrightin, The Rolling Stonesin Out of Timen (Bye Bye) ja Brown Sugarin (Hei Pepe suomennokset). Viimeksi mainitussa Jiri tosin unohti yhden säkeistön. Viimeisiksi säästettiin legendaarinen debyyttihitti Hyvä bore ja ehkäpä suurin coverhitti, eli Cliftersin suurimman musiikillisen esikuvan ohjelmistosta poimitun ja George Harrisonin sävellystuotantoa edustavan Here Comes the Sunin suomennos Elekieltä. Tunnin setissä ehdittiin kuulla kiitettävät 17 biisiä ja sen kappalevalinnat tarjosivat likipitäen Cliftersin vuosien 1987-1989 tuotannon Best ofin. 

Clifters Ilovaarissa 5. 7. 2025 

Sunnuntain extra:Takuuvarma Zero Nine Ilovaarissa

Kotimaisen hardrockin kiistaton klassikkoyhtye, kuusamolainen Zero Nine päätti tämänvuotisen Ilovaarin ensimmäisen päivän ohjelmiston taattua työskentelyä edustaneella keikallaan. Setti käynnistyi yhtyeen kenties parhaan albumin, vuonna 1986 ilmestyneen Intriguen hieman harvinaisempaan tuotantoon lukeutuvalla kappaleella Drag Me to the Moon. Sitä seurasi vuoden 1996 paluualbumin Freakshow upeasti svengannut nimikappale. Quiet Men (Shouting) on tyylitajuinen tunnelmapala vuoden 2004 albumilta N E Files. Intriguen helmiin lukeutuvista No Man's Landista ja Cutista kuultiin varsin onnistuneet näkemykset. Totally Stoned edusti setissä ainoana poimintana tähän mennessä tuoreimman ja vuonna 2009 ilmestyneen albumin IX tuotantoa. Sitä seurasi setin vanhinta tuotantoa edustanut biisi, vuonna 1982 julkaistulta Zerojen kakkosalbumilta Blank Verse löytyvä rivakka It Was So Misty. Balladikaunokki Angel Freakshowlta oli mitä mainiointa kuulla ja loppusetin biisivalinnat edustivat klassikkokimaraa. Sen käynnisti White Linesin nimikappale, Banging On Drums Intriguelta ja Never Stop Running White Lines lukeutuvat Zero Ninen tunnetuimpaan hittituotantoon ja setti päättyi Intriguelta löytyvään ja yhtyeen kotipaikkakunnalle omistettuun To the Mountainiin. Yhtye oli varsin hyvässä vedossa niin soitannollisesti kuin Kepa Salmirinteen laulusuoritusten osalta. Kiinnostavasti rakennetussa ja 12 biisistä koostuneessa setissä kuultin liuta klassikoita ja pari harvinaisempaa helmeä. Kiitos Zero Nine.

 

Zero Nine Ilovaarissa neljäs heinäkuuta 2025.

Lauantain pitkä:The Animalsin kosketinsoittaja ja keskeinen sessiomuusikko

Neljäs heinäkuuta 1940 syntynyt ja kuudes kesäkuuta 2003 edesmennyt David Erick Rowberry oli brittiläinen kosketinsoittaja ja pianisti, joka muistetaan ensisijaisesti jäsenyydestään The Animalsissa Alan Pricen yhtyeestä lähdön jälkeen. Mapperleyssä, Nottinghamshiressa syntyneestä Rowberrystä tuli osa Newcastle Upon-Tynen blues- ja jazzskeneä hänen opiskellessaan Newcastlen yliopistossa. Vuonna 1962 hän liittyi sittemmin The Mike Cotton Soundiksi nimensä muuttaneeseen Mike Cotton Jazzmeniin. Mainittu yhtye säesti Britanniassa konsertoineita yhdysvaltalaisia soul- ja popartisteja, kuten Solomon Burkea, Stevie Wonderia, The Four Topsia sekä Gene Pitneytä. Rowberrya kuultiin yhtyeen vuosien 1962 ja 1965 välillä levyttämillä singleillä mukaan lukien hitti Swing That Hammer sekä bändin nimikkoalbumilla. Kun The Animalsin urkuri Alan Price jätti yhtyeen toukokuussa 1965 muun muassa lentopelkoonsa vedoten, yhtyeestä oli jo ehtinyt muodostua eräs britti-invaasion keskeisimmistä edustajista. Solisti Eric Burdonin mukaan Rowberry tuli valituksi yhtyeeseen paitsi musiikillisten taitojensa, myös Pricea muistuttaneen fyysisen olemuksensa ansiosta. Rowberry osallistui The Animalsin tuotannon parhaimmistoon lukeutuvien pitkäsoittojen Animalisms ja Animalism työstämiseen ja soitti useilla yhtyeen loppukauden hiteillä, kuten We Gotta Get Out of This Place, Don't Bring Me Down, Inside-Looking Out ja See See Rider, joista viimeksi mainituilla hän vaikutti lisäksi sovittajana. Ajoittain Rowberrya kuultiin lisäksi yhtyeen taustavokalistina. Originaali The Animals tuli tiensä päähän syyskuussa 1966. Tämän jälkeen Rowberrysta tuli sessiomuusikko. Vuoteen 2001 saakka hän ei osallistunut mihinkään yhtyereunioneista, joissa Eric Burdon oli mukana. Sitä vastoin Rowberry oli mukana joissakin Mike Cotton Soundin jäsenten myöhäisemmissä projekteissa. Hän osallistui The Kinksin albumin Everybody's in Show- Biz työstämiseen ja oli lisäksi mukana singlebiisillä Celluloid Heroes. 1980- ja 1990-lukujen aikana Rowberry osallistui useiden bluesartisti Dana Gillespien albumien levytykseen. The Animalsin reunion-konserteista Rowberry osallistui vasta toukokuussa 2001 Eric Burdonin syntymäpäivänä soitettuun keikkaan, jolla olivat lisäksi mukana kitaristi Hilton Valentine ja rumpali John Steel. Kolmikko oli samaisena päivänä tullut valituksi The Rock Walk of Fameen Los Angelesissa. 1990-luvun alusta mainitun vuosikymmenen puoliväliin Rowberry oli mukana The Kinksin rumpalin Mick Avoryn perustamassa yhtyeessä Shut Up Frank, jonka lineupiin kuuluivat lisäksi  Noel Redding, Dave Clarke, Jim Leverton sekä kosketinsoittaja Richard Simmons. Shut Up Frank konsertoi tiiviisti ja nauhoitti studiossa kymmenen biisiä, jotka julkaistiin kahdella ep:llä. Cheltenhamissa, Brian Jonesin muistokonsertissa soitetusta Shut Up Frankin konsertista julkaistiin livealbumi. Vuonna 1999 Rowberry liittyi The Animalsin kitaristin Hilton Valentinen vuonna 1983 perustamaan yhtyeeseen Animals II, jonka lineupiin kuuluivat lisäksi The Animalsin originaalirumpali John Steel,  Steve Hutchinson, Steve Dawson sekä Martin Bland. Rowberryn liityttyä mukaan vuonna 1999 yhtye ryhtyi käyttämään nimeä The Animals. Hilton Valentinen jätettyä yhtyeen vuonna 2001 Steel ja Rowberry jatkoivat yhtyettä Peter Bartonin, Jim Rodfordin ja John Williamsonin kanssa  nimellä The Animals and Friends. Ajoittain mukana oli lisäksi New Animalsissa soittanut basisti Danny McCulloch. Rowberry menehtyi Lontoossa kesäkuun kuudentena 2003 62 vuoden ikäisenä.

Perjantain pohjat:Kanadalaisen rockin klassikon originaalikokoonpanon joutsenlaulualbumi

 The Band:Islands

Maaliskuun puolivälissä 1977 ilmestynyt Islands on The Bandin seitsemäs ja samalla yhtyeen originaalin lineupin joutsenlauluksi jäänyt studioalbumi. Mainittu pitkäsoitto koostui ensisijaisesti yhtyeen varhaisemmasta, mutta aikaisemmin julkaisematta jääneestä tuotannosta. Lisäksi mukana on vuonna 1976 levytetty cover Ray Charlesin klassikkotuotantoon lukeutuvasta kappaleesta Georgia on My Mind, jonka yhtye oli levyttänyt auttaakseen Jimmy Carteria. Islandsin julkaisu täytti yhtyeen sopimuksen Capitol Recordsin kanssa ja sitä The Bandin diskografiassa seuranneen soundtracktriplan The Last Waltz julkaisijana oli Warner Bros. Islandsista julkaistun cd-version kansiteksteissä yhtyeen johtohahmo Robbie Robertson vertasi mainittua albumia The Whon Odds and Sodsiin. Ristiriitaiset arviot vastaanottaneen albumin toinen cover on Homer Banksin originaalituotanota edustava Ain't That a Lot of Love. Islandsin listasijoitukseksi Billboardilla jäi 64., mikä on yhtyeen Capitolin julkaisemien albumien osalta heikoin. Albumista on ilmestynyt useita uusintapainoksia, joista vuonna 2001 ilmestynyt sisältää bonuskappaleinaan Twilightin singleversion sekä vaihtoehtoisen oton Georgia on My Mindista. Mikään Islandsin kappaleista ei silti ilmestynyt singleformaatissa. 

Torstain terävä:Peter Greenin aikaisen Fleetwood Macin 1970-luvun alussa ilmestynyt albumi

 Fleetwood Mac:Original Fleetwood Mac

Alun perin toukokuussa 1971 Blue Horizonin julkaisemana ilmestynyt Original Fleetwood Mac on Fleetwood Macin ensimmäisen inkarnaation kokoelma-albumi, joka koostuu yhtyeen vuosien 1967 ja 1968 aikana nauhoittamista outtakeseista. Albumin ensimmäinen, vuonna 2000 ilmestynyt cd-versio sisälsi perusalbumin lisäksi neljä bonuskappaletta ja vuoden 2004 painos seitsemän bonuskappaletta, jotka kaikki olivat toisia, kuin vuoden 2000 painoksen extrabiisit. Original Fleetwood Macin kappaleista First Train Home, Rambling Pony No. 2 ja instrumentaalikappale Fleetwood Mac oli nauhoitettu Deccan West Hempstead-studioilla vuoden 1967 aikana. No. 2 lisättiin Rambling Ponyn otsikkoon tuottaja Mike Vernonin kehotuksesta tekemään selväksi, että kyseessä oli järjestyksessään toinen mainitusta kappaleesta julkaistu versio. Loput Original Fleetwood Macin yhdeksän kappaletta oli nauhoitettu CBS:n studioilla New Bond Streetillä. Albumin bonuskappaleista tunnetuimpia ovat vuoden 2000 painokselle lisätyt Someone's Gonna Get Their Heads Kicked in Tonite sekä liveversio Jumping at Shadowsista.  Original Fleetwood Macista vuonna 2004 julkaistun painoksen bonuskappaleita edustavat mm. kaksi aikaisemmin julkaisematonta ottoa Something Inside of Mestä sekä yksi ennen julkaisematon otto Coming Your Waystä, mutta bonuksiin lukeutuvista kappaleista One Sunny Day ja Without You olivat ilmestyneet aikaisemmin albumilla English Rose.

Keskiviikon klassikko:The Doorsin kakkosalbumin nimikappale

 25. syyskuuta 1967 ilmestynyt Strange Days on The Doorsin tuotantoa edustava kappale, joka julkaistiin yhtyeen samannimisen ja järjestyksessään toisen albumin avauskappaleena. Kuten myös muut Strange Daysillä julkaistut kappaleet, sen nimibiisi oli sävelletty kauan ennen sen nauhoittamista. Toukokuussa 1966 Strange Daysistä taltioitu liveversio julkaistiin vuonna 2016 ilmestyneellä albumilla London Fog 1966. Lisäksi Strange Days on Jim Morrison-elämäkertureiden Danny Sugermanin ja Jerry Hopkinsin mukaan eräs ensimmäisistä kappaleista, jonka instrumentaatioon sisältyy sen nauhoitusvuonna käyttöön otettu Moog -syntetisaattori. Rolling Stonessa Strange Daysistä kirjoitettiin myönteisesti ja  kappaleessa todettiin olevan vastaavanlaista kaupallista potentiaalia kuin Light My Firessa. Strange Daysistä työstettiin kaksi erilaista musiikkivideota. Niistä toisessa nähdään The Doors lavalla ja sen takana sekä Jim Morrison ajamassa autolla ja hyppäämässä sen konepellille. Toisessa videossa nähdään samat sirkusesiintyjät kuin Strange Days-albumin kansikuvassa ja he tutkivat New Yorkia. Kaikki uusi aineisto miksattiin vanhan videon aineistoon ja siitä työstettiin remiksattu video. Vuonna 2012 The Doorsin henkiin jääneet jäsenet Ray Manzarek, Robbie Krieger ja John Densmore kerääntyivät Village Recordersiin Los Angelesiin ja nauhoittivat Strange Daysistä uuden version rappari Tech N9Nen ja tuottaja Fredwreckin kanssa. Mainittu versio sai nimekseen Strange 2013 ja se julkaistiin rapparin samaisena vuonna ilmestyneellä albumilla Something Else. Tech N9Ne mainitsi The Doorsin inspiroineen häntä kautta vuosien ja hänen levy-yhtiönsä Strange Musicin nimeen olivat vaikuttaneet The Doorsin kappaleet Strange Days ja People Are Strange.

Tiistain tukeva:Ensimmäinen John Entwistlen The Wholle säveltämä kappale

 Boris the Spider on John Entwistlen kirjoittama kappale, joka ilmestyi toisena raitana The Whon vuonna 1966 ilmestyneellä järjestyksessään toisella pitkäsoitolla A Quick One. Mainitun kappaleen on sanottu olevan Entwistlen ensimmäinen sävellys ja siitä muodostui standardi The Whon keikkaohjelmistoon hänen käsialaansa olevien kappaleiden My Wife, Heaven and Hell ja A Quiet One tavoin. Vaikka Boris the Spiderista muodostui suosittu, mainittu kappale ei ilmestynyt singleformaatissa Britanniassa tai Yhdysvalloissa. Japanissa se julkaistiin kappaleen Whiskey Man b-puolella vuonna 1967. Entwistle kirjoitti Boris the Spiderin oltuaan juhlimassa Rolling Stonesin Bill Wymanin kanssa. Kaksikko keksi  eläimille hauskoja nimiä ja Entwistle kappaleelleen otsikon. Boris the Spider on kirjoitettu kuudessa minuutissa ja Entwistlen Crawdaddylle vuonna 1971 antaman haastattelun mukaan kyseessä on kauhukappale. Sen suosioon keikkakontekstissa vaikuttivat kappaleen mustaa komediaa hyödyntänyt teema ja falsettilaulu. Pete Townshend on laatinut biisikohtaiset arviot kokoelma-albumilla Meaty Beaty Big and Bouncy ilmestyneistä kappaleista ja hänen mukaansa Boris the Spider oli Jimi Hendrixin suosikkikappale The Whon tuotannosta. Vuonna 1967 The Who työsti BBC Radio Onelle mainoksen, jossa Entwistle lauloi Radio One Boris the Spiderin riffin päälle. Kyseinen nauhoitus julkaistiin viimein albumin The Who Sell Out vuosina 1995 ja 2009 ilmestyneillä  uusintapainoksilla sekä albumin BBC Sessionsin päätösraitana. Samanlaiset mainokset työstettiin kappaleiden My Generation ja Happy Jack taustoille ja ne ilmestyivät albumilla BBC Sessions sekä boxilla Thirty Years of Maximum R&B. John Entwistlen vuonna 1971 ilmestyneen esikoissooloalbumin Smash Your Head Against the Wall avauskappaleen My Size loppuriffi on sama, joka kuullaan Boris the Spiderissa koko biisin ajan. Entwistlen manageri olisi nimittäin halunnut hänen versioivan Boris the Spiderin debyyttisoololevylleen.

Maanantain mainio:The Sweetin kolmas studioalbumi

 The Sweet:Desolation Boulevard

Britanniassa marraskuun puolivälissä 1974 ilmestynyt Desolation Boulevard on brittiläisen glamrockyhtyeen The Sweetin kolmas studioalbumi. RCA Recordsin mainitusta albumista Euroopassa ja Capitol Recordsin Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Japanissa julkaisema versio eroavat toisistaan biisilistoiltaan. RCA:n julkaisema versio sisältää singlebiisin Turn It Down ja originaalin version kappaleesta Fox on the Run. Capitolin Desolation Boulevardista heinäkuussa 1975 julkaisema versio sisälsi The Sweetin vuoden 1973 tuotantoon lukeutuvan singlebiisin The Ballroom Blitz sekä Fox on the Runin singleversion. Lisäksi mukana oli useita kappaleita The Sweetin edelliseltä pitkäsoitolta Sweet Fanny Adams. Yhdysvalloissa albumi saavutti 25. lokakuuta 1975 sijan 25. Monet ovat kohottaneet Desolation Boulevardin The Sweetin tuotannon laadukkaimmaksi pitkäsoitoksi. Myös yhtyeen kitaristi Andy Scott on pitänyt albumia tyylillisesti monipuolisena. Desolation Boulevardin kansitaiteesta vastannut Hipgnosis on suunnitellut albumin kansia lisäksi esimerkiksi Pink Floydille, Genesikselle, Alan Parsons Projectille sekä Led Zeppelinille. Takakannen valokuva on napattu lähellä rockclubia nimeltä Filthy McNasty's, joka sijaitsi osoitteessa t 8852 Sunset Boulevard Länsi-Hollywoodissa, Kaliforniassa. Nykyisin samaisessa osoitteessa sijaitsee The Viper Room, jossa River Phoenix edesmeni Halloween-aamuna 1993. Yhdysvalloissa albumista julkaistu versio sisälsi etukannessaan ylimääräisiä liikennemerkkejä ja myös albumin nimi ja yhtyeen logo oli kirjoitettu eriävällä fontilla. Desolation Boulevardin kappaleet ovat The Sweetin jäsenten käsialaa lukuun ottamatta albumin päättävää ja melko onnistunutta coveria The Whon ikiklassikosta My Generation. Desolation Boulevardista on julkaistu useita cd-versioita, jotka sisältävät eri bonuskappaleita. Vuonna 2005 ilmestyneelle cd-versiolle sisältyy aina yhdeksän bonusbiisiä.

Sunnuntain extra:Deep Purplen lähes instrumentaali vuoden 1971 tuotantoa edustava kappale

The Mule on brittiläisen hardrockyhtyeen Deep Purplen alun perin vuonna 1971 julkaistulla studioalbumilla Fireball ilmestynyt kappale. The Mule tuli tunnetuksi liveversioistaan, sillä niihin sisältyi aina Ian Paicen rumpusoolo. The Mulen studioversion avaa kymmenen sekunnin mittainen tamburiiniosuus, jonka jälkeen kitaristi Richie Blackmore, basisti Roger Glover, kosketinsoittaja Jon Lord ja rumpali Ian Paice tulevat mukaan biisiin. Fanfaaria muistuttava kappaleen aloittava kitarariffi kestää noin minuutin, jonka jälkeen solisti Ian Gillan aloittaa vokalisointinsa. Kappaleen kolme ja puoli viimeistä minuuttia ovat täysin instrumentaaleja ja AllMusic onkin kuvannut The Mulea Deep Purplen kenties parhaaksi instrumentaalikappaleeksi. Se kuului Purplen keikkasettiin vuosien 1971-1973 välisillä kiertueilla. Elokuussa 1972 The Mulesta taltioitu liveversio pääsi mukaan yhtyeen tuplakonserttitaltioinnille Made in Japan. Mainitussa liveversiossa, kuten valtaosassa muita, Ian Paice soittaa kuusiminuuttisen rumpusoolon. The Mulen liveversioissa kappaleen alussa kuultava kitarariffi toistuu lopussa. Vaikka kappale ei kuulunut Purplen keikkasettiin vuosien 1973 ja 1976 välillä, Blackmore soitti The Mulen kitarariffin Paicen kappaleen You Fool No One osaksi siirtyneen rumpusoolon jälkeen. Pätkä The Mulesta kuullaan myös Purplen boxin Live in Europe 1993 improvisaatio-osuudessa.

Lauantain pitkä:Hardcorepunkin kehitykseen keskeisesti vaikuttanut ja musiikillista ilmaisuaan laajentanut yhdysvaltalaisyhtye

Dead Kennedys on yhdysvaltalainen San Franciscossa, Kaliforniassa vuonna 1978 perustettu punkrockyhtye. Kahdeksanvuotisen aktiiviuransa aikana yhtyeestä muodostui eräs keskeisimmistä hardcorepunkin edustajista. Dead Kennedysin lyriikat olivat luonteeltaan poliittisia ja poliittisiin hahmoihin ja järjestelmään kohdistuneen satiirin ohella yhtye löysi satiiria myös populaarikulttuurista ja jopa punkliikkeestä itsestään. Dead Kennedysin aktiivikausi ajoittui vuosien 1978 ja 1986 välille ja mainittuna ajanjaksona yhtyeen provokatiiviset lyriikat ja kansitaide herättivät ristiriitaisia tunteita. Useat levykaupat kieltäytyivät myymästä yhtyeen levyjä ja 80-luvun puolivälin tienoilla Dead Kennedysin solisti ja ensisijainen lyyrikko Jello Biafra kampanjoi aktiivisesti Parents Music Resource Centeriä vastaan. Dead Kennedys julkaisi neljä pitkäsoittoa ja yhden ep:n ennen vuoteen 1986 ajoittunutta hajoamistaan. Sen jälkeen Biafra jatkoi musiikin työstämistä esimerkiksi D.O.A.:n, NoMeansNon sekä omien yhtyeidensä Lard ja Guantanamo School of Medicine kanssa. Lisäksi hän julkaisi useita puhelevyjä. Vuonna 2000 Biafra hävisi yhtyetovereitaan vastaan käydyn oikeusjutun biisinkirjoituskrediiteistä ja maksamattomista rojalteista. Vuonna 2001 Dead Kennedys teki paluun ilman Biafraa ja yhtyeessä on sittemmin kuultu useita eri  leadvokalisteja. Dead Kennedys perustettiin kesäkuussa 1978 San Franciscossa East Bay Rayn, eli Raymond Pepperellin etsittyä Mabuhay Gardensissa todentamansa ska-punkkonsertin innoittamana soittokumppaneita sanomalehti The Recycleriin laittamallaan ilmoituksella. Yhtyeen originaalikokoonpanon muodostivat solisti Jello Biafra, eli Eric Reed Boucher, kitaristi East Bay Ray, basisti Klaus Flouride, eli Geoffrey Lyal, rytmikitaristi 6025, eli Carlos Cadona ja rumpali/perkussionisti Ted, eli Bruce Slesinger. Mainittu lineup nauhoitti yhtyeen ensimmäiset demot. Debyyttikeikkansa Dead Kennedys soitti 19. heinäkuuta 1978 Mahubay Gardensissa konsertissa, jonka pääesiintyjiä olivat DV 8 and Negative Trend ja The Offs. Paikallisissa keikkapaikoissa Dead Kennedys soitti lukuisia keikkoja. Provokatiivisen nimensä vuoksi yhtye esiintyi usein salanimillä, kuten The DK's, The Sharks, The Creamsicle ja The Pink Twinkies. 6025 jätti yhtyeen maaliskuussa 1979 epäselvissä olosuhteissa, jotka tulkittiin musiikillisiksi erimielisyyksiksi. Mainitun vuoden kesäkuussa Biafran ja East Bay Rayn itsenäinen yhtiö Alternative Tentacles julkaisi Dead Kennedysin debyyttisinglen California Über Alles. Yhtyeen itärannikolla tekemä kiertue ei kerännyt runsaaasti yleisöä, olihan kyseessä uusi ja suhteellisen tuntematon yhtye, jolla ei ollut toistaiseksi esikoisalbumia julkaistuna. Alkuvuodesta 1980 yhtye nauhoitti ja julkaisi singlen Holiday in Cambodia. Kesäkuussa Dead Kennedys nauhoitti esikoisalbuminsa Fresh Fruit for Rotting Vegetables, jonka julkaisijana syyskuussa 1980 oli brittiläinen levy-yhtiö Cherry Red. Brittilistalla mainittu pitkäsoitto saavutti sijan 33. ja myöhemmin monet levy-yhtiöt ovat julkaisseet sen uudestaan. Albumin 25-vuotisjuhlapainos sisältää bonuksenaan 55-minuuttisen dvd:n, joka dokumentoi sen työstämistä ja yhtyeen varhaisia vuosia. 25. maaliskuuta 1980 Dead Kennedysiä pyydettiin esiintymään Bay Music Awardsissa antamaan tapahtumalle järjestäjien mukaan määrätynlaista uuden aallon kredibiliteettiä. Dead Kennedysin oli tarkoitus esittää underground-hittinsä California Über Alles. Sovitun agendan sijaan yhtye esitti kuitenkin uuden kappaleensa, tekstiltään provosoivan Pull My Stringsin. Kyseinen liveversio julkaistiin Dead Kennedysin kokoelma-albumilla Give Me Convenience Or Give Me Death. Siitä ei milloinkaan levytetty studioversiota ja myös livenä se esitettiin ainoastaan Bay Music Awardsissa. Tammikuussa 1981 Ted ilmoitti jättävänsä yhtyeen luodakseen uran arkkitehtuurin parissa. Hän lupasi etsiä itsellleen korvaajan yhtyeessä. Ted soitti viimeisen konserttinsa mainitun vuoden helmikuussa ja hänen paikkansa yhtyeessä otti D. H. Peligro, eli Darren Henley. Samoihin aikoihin East Bay Ray oli yrittänyt painostaa muita yhtyeen jäseniä solmimaan levytyssopimuksen suuren levy-yhtiön Polydor Recordsin kanssa. Biafra painotti jättävänsä yhtyeen, jos sen muut jäsenet halusivat solmia sopimuksen mainitun levy-yhtiön kanssa. Myös East Bay Ray väitti Biafran vastustaneen Polydorin kanssa solmittua sopimusta. Sitä ei kuitenkaan syntynyt, kun levy-yhtiössä kuultiin yhtyeen seuraavan singlen olevan nimeltään Too Drunk to Fuck. Kun se toukokuussa 1981 julkaistiin, kappale herätti Britanniassa voimakasta ristiriitaa, sillä BBC:llä pelättiin kappaleen nousevan top 30:een. Se jäi tyystin vaille radiosoittoa, vaikka Top of the Popsissa dj Tony Blackburn mainitsi kappaleen nimeksi Too Drunk ja esittäjäksi The Kennedysin. Peligron liityttyä yhtyeeseen se siirtyi aggressiivisempaan hardcore/trash-soundiin vuonna 1981 ilmestyneellä ep:llä In God We Trust, Inc. Lyriikoidensa osalta albumi sisälsi siihen mennessä Biafran purevinta sosiaalista ja poliittista kommentaatiota. Moral Majorityn, Nazzi Punks Fuck Off!:in ja We've Got a Bigger Problem Nown kaltaiset kappaleet sijoittivatkin Dead Kennedysin sosiaalisen protestin puhemiehiksi siinä, missä Dog Bite, Rawhidesta levytetty cover ja useiden kappaleiden alkuun sijoitetut vitsi-introt toivat esiin yhtyeen huvittavampaa puolta.

Vuonna 1982 ilmestyi Dead Kennedysin toinen täyspitkä albumi Plastic Surgery Disasters. Dead Kennedysin musiikki oli kehittynyt lyhyen ajan kuluessa ja mainitulla albumilla yhtye siirtyikin innovatiivisen, jopa jazzvaikutteiseen tyyliin. Lyriikoidensa osalta yhtye vastusti yhdysvaltalaisen poliittisen elämän nousevia elementtejä, kuten uskonnonvapautta, Ronald Reagania ja rikasta joutilasta luokkaa. Yhdysvaltojen lisäksi yhtye konsertoi Euroopassa ja Australiassa saavuttaen underground-tasolla huomattavaa kannatusta. Vaikka Dead Kennedys jatkoi konsertointiaan vuosien 1983 ja 1984 aikana, yhtye ei mainittuina vuosina julkaissut uusia albumeita halutessaan keskittyä Alternative Tentacles-levy-yhtiöön, josta muodostui synonyymi Do It Yourself- vaihtoehtokulttuurille. Mainittuna aikana yhtye silti kirjoitti ja esitti uutta, seuraavalla albumillaan julkaistua tuotantoaan. Joidenkin kyseisten kappaleiden varhaisia versioita nähtiin  Dirk Dirksenin julkaisemalla ja Rhinon uudelleen julkaisemalla videolla DMPO's on Broadway. Vuonna 1985 ilmestyneellä albumillaan Frankenchrist Dead Kennedys osoitti kehittyneensä sekä musiikillisesti että lyriikoidensa osalta. Vaikka mukana oli edelleen myös nopeita ja kovaäänisiä kappaleita, albumin instrumentaatiossa oli mukana trumpetteja ja syntetisaattoreita. Samoihin aikoihin Klaus Flouride julkaisi kokeellisen sooloep:nsä Cha Cha Cha with Mr Flouride. Tekstiensä osalta yhtye jatkoi sosiaalista kommentaatiotaan esimerkiksi MTV Gets Off the Airin ja Jock-O-Rama (Invasion of the Beef Patrol):in kaltaisilla kappaleilla. H R Gigerin maalauksen Penis Landscape sijoittaminen albumin originaaliin kansitaiteeseen johti kuitenkin lopulta oikeusjuttuun. Yhtye kyllästyi enenevässä määrin myös underground-skeneen. Tammikuussa 1986 yhtyeen jäsenet päättivät keskittyä muihin projekteihinsa ja viimeisen keikkansa yhtye soitti 21. helmikuuta. Se jatkoi kuitenkin uusien kappaleiden kirjoittamista. Niihin lukeutuivat esimerkiksi Biaffran käsialaa olevat Chickenshit Comformist ja Anarchy for Sale. Kesän 1986 aikana yhtye nauhoitti kappaleet viimeiselle albumilleen Bedtime Democracy, joka ilmestyi samaisen vuoden marraskuussa. Nopeiden kappaleidensa lisäksi se sisälsi jazzia, psykedeliaa ja myös puhetta. Hajoamisestaan yhtye ilmoitti joulukuussa. Biafra kertoi poliittisista näkemyksistään useissa tv-ohjelmissa ja julkaisi monia puhelevyjä. Ray, Flouride ja Peligro siirtyivät myös soolourilleen. Vuonna 2001 viimeksi mainittu kolmikko kasasi Dead Kennedysin uudelleen aikaisemmin Dr. Knowssa vokalisoineen Brandon Cruzin kanssa. Yhtye soitti muutaman konsertin nimellä DK Kennedys, mutta elvytti pian pysyvästi nimen Dead Kennedys. Yhtye soitti Yhdysvalloissa, Euroopassa, Aasiassa, Etelä-Amerikassa ja Venäjällä. Toukokuussa 2003 lähteneen Cruzin paikan otti Jeff Penalty. Manifesto Records on julkaissut yhtyeeltä kaksi retrospektiivistä livealbumia. Multiny on the Bay on kokoelma useista eri konserteista ja se sisältää myös näytteitä Dead Kennedysin viimeiseltä keikalta Biafran kanssa vuonna 1986. Live at the Deaf Club sisältää San Franciscossa vuonna 1979 soitetun konsertin ja se vastaanotti albumeista myönteisemmän vastaanoton. Yhdeksäs lokakuuta 2007 ilmestyi yhtyeen Best of-kokoelma Milking the Secret Cow, joka sisälsi myös ennenjulkaisemattomat livetulkinnat alun perin albumilla Falkenchrist julkaistuista kappaleista Soup is Good Food ja Jock-O-Rama. Jeff Penalty jätti yhtyeen maaliskuussa 2009. Hänen paikkansa otti aikaisemmin Wynona Ridersissa vokalisoinut Ron "Skip" Greer. Myös D. H. poistui yhtyeen riveistä ja hänen paikkansa keikkarumpalina otti aikaisemmin yhtyeessä Translator soittanut Dave Scheff. 21. elokuuta 2008 Dead Kennedys ilmoitti pitävänsä pidemmän tauon Flouriden ja Peligron terveyteen liittyneiden seikkojen vuoksi. Kesäkuussa 2009 yhtye soitti keikan Santa Rosassa, Kaliforniassa kokoonpanolla, jossa Peligro oli mukana. Elokuussa 2010 Dead Kennedys ilmoitti itärannikolla tekemästään lyhyestä kiertueesta. Se toteutettiin kokoonpanolla, jossa olivat mukana East Bay Ray, Peligro, Greer ja Flouriden korvannut basisti Greg Reeves. Philadelphiassa, New Yorkissa, Bostonissa, Washington DC:ssä, Portlandissa, Mainessa ja Havaijilla vierailleen kiertueen aikana yhtye soitti kappaleesta MTV Get Off the Air päivitettyä versiota MP3 Get Off the Web. Vuosina 2013 ja 2014 Dead Kennedys teki maailmankiertueet soittaen jälkimmäisellä turneella ensisijaisesti Yhdysvalloissa. Yhtye jatkoi konsertointiaan vuosina 2015 ja 2016 ja tällä kertaa myös Etelä-Amerikassa, missä yhtye ei ollut keikkaillut vuoden 2001 jälkeen. Vuonna 2017 Est Bay Ray paljasti punkorientoituneen Riot Festin lähestyneen yhtyettä ja myös Jello Biafraa mahdollisen reunionin tiimoilta. Muut olivat ilmaisseet kiinnostuksensa, mutta Biafra oli kieltäytynyt. 26. huhtikuuta 2019 ilmestynyt livekokoelma DK 40 juhlisti yhtyeen 40 vuotta aikaisemmin ajoittunutta perustamista. D. H. Peligro edesmeni 28. lokakuuta 2022. Hänen kuolemansa jälkeen Dead Kennedys on konsertoinut Britanniassa Santi Guardiolan ja Yhdysvalloissa Steve Wilsonin kanssa.

Perjantain pohjat:Gregg Alexanderin ja Danielle Briseboisin luotsaama yhden albumin julkaissut yhtye

 New Radicals oli Los Angelesissa vuonna 1997 perustettu poprockyhtye. Sen keskeisimmät jäsenet olivat leadvocalseista, kitarasta, biisinkirjoituksesta ja tuotannosta vastannut Gregg Alexander sekä kosketinsoittaja, perkussionisti ja taustavokalisti Danielle Brisebois. Yhtyeeseen kuului lisäksi kiertue- ja studiomuusikoita. Yhtyeen ainoa albumi on vuonna 1998 ilmestynyt Maybe You've Been Brainwashed Too. Mainitun pitkäsoiton tyyliin ovat vaikuttaneet keskeisesti 1970-luvun rock ja soul. Radioystävällisen modernin rockin ja rakkauslaulujen seassa on voimakastakin kritiikkiä kaupallista Amerikkaa kohtaan. New Radicals tunnetaan erityisen hyvin esikoissinglestään You Get What You Give. Mainittu kappale kohosi listakärkeen Kanadassa ja Uudessa Seelannissa. Viiden suosituimman joukossa You Get What You Give oli Irlannissa, Skotlannissa ja Britanniassa. Myös Billboardin listalla You Get What You Give nousi top 40:ään. Alexander kyllästyi kiertueisiin ja promohaastatteluihin ja niinpä hän hajottikin New Radicalsin kesän 1999 aikana ennen yhtyeen toisen singlen Someday We'll Know ilmestymistä. Alexander keskittyi biisinkirjoittamiseen ja tuotantotöihin toisille artisteille. Alexanderin ja Briseboisin yhteinen biisinkirjoitus jatkui New Radicalsin hajoamisen jälkeen. Vuonna 2015 kaksikon elokuvaan Begin Again kirjoittama kappale Lost Stars oli ehdolla parhaan originaalikappaleen Academy Awardin vastaanottajaksi. Hajoamisensa jälkeen New Radicals on vastaanottanut useita tarjouksia uudesta albumista ja kiertueesta, mutta Alexander on kieltäytynyt niistä. 20. tammikuuta 2021 New Radicals kokosi rivinsä ja soitti yhden konsertin Joe Bidenin presidentin virkaanastujaisissa. Elokuussa 2024 yhtye kannatti demokraattista kansalista sopimusta ja julkaisi samalla uudelleen nauhoitetut versiot kappaleistaan Lost Stars ja Murder on the Dancefloor.

Torstain terävä:Merkittävän laulajattaren kakkosalbumi

 Duffy:Endlessly

Britanniassa 26. marraskuuta 2010 A&M Recordsin ja Yhdysvalloissa seitsemäs joulukuuta samaisena vuonna Mercury Recordsin julkaisemana ilmestynyt Endlessly on Duffyn toinen studioalbumi. Duffy työskenteli mainitulla pitkäsoitolla tiiviisti Albert Hammond Snr:n kanssa ja Endlesslyn kappaleet edustavatkin yhtä lukuun ottamatta kaksikon yhteistyötä. Stuart Price osallistui neljän kappaleen tuotantotyöhön. Yhdysvaltalainen hip hop-yhtye The Roots ja yhdysvaltalainen rumpali, levytuottaja ja dj Questlove olivat myös mukana albumin työstämisessä. Musiikillisesti Endlessly jatkoi Duffyn esikoisalbumin, kahta vuotta aikaisemmin ilmestyneen Rockferryn viitoittamalla soulahtavalla tyylillä, vaikka Duffyn inspiraation lähteinä kakkosalbumillaan olivat lisäksi disco ja soft rock ja tyylillisesti verrokiksi esitettiin esimerkiksi Kylie Minogueta. Duffyn on mainittu kirjoittaneen Endlessly-albumin kolmessa viikossa, mutta sen nauhoituksia työstettiin sekä vuoden 2009 että seuraavan vuoden aikana. Endlessly vastaanotti ristiriitaisia arvioita. Duffyn falsetto ja vibraattoa sekä kehuttiin että kritisoitiin. Kaupallisesta aspektista tarkasteltuna Endlessly ei osoittautunut Duffyn esikoisalbumi Rockferryn veroiseksi menestykseksi. Billboardin listalla pitkäsoitto joutui tyytymään sijaan 72., mutta nousi sitä vastoin top teniin Tanskassa, Suomessa, Kreikassa, Alankomaissa, Ruotsissa, Sveitsissä ja Britanniassa. Endlessly saavutti kultalevyn neljässä Euroopan maassa Britannia mukaan lukien. Endlesslyltä ainoana singlenä julkaistu Well Well saavutti European Hot 100-listalla sijan 37. ja Britanniassa sijan 41. Kappaleessa kuullaan hip hop-ryhmä The Rootsin rytmisektiota. Duffy promosi Endlesslyä ympäri maailmaa esiintyen useissa tv-ohjelmissa ja antaen lehdistölle runsaasti haastatteluita. Vuonna 2011 Saksassa ilmestyi albumin biisejä sisältävä live-ep. Kiertuetta albumin tiimoilta kaavailtiin, mutta melko pian Endlesslyn ilmestymisen jälkeen Duffy vetäytyi musiikkibisneksestä. Endlesslyn toiseksi singlebiisiksi kaavailtu My Boy jäi julkaisematta, mutta albumin nimikappaleen single mix ilmestyi digitaalisesti. Itse pitkäsoitto ei ole saatavilla missään striimauspalveluissa; ei edes Spotifyssa.

Keskiviikon klassikko:Carly Simonin suurin hitti

 You're So Vain on yhdysvaltalaisen laulaja/lauluntekijän Carly Simonin kappale, joka julkaistiin singleformaatissa marraskuussa 1972. Sen lyriikat kertovat itseensä käpertyneestä rakastajasta, jonka henkilöllisyys on ollut spekulaation kohteena. Simon on maininnut You're So Vainin viittaavan kolmeen mieheen, joista hän on nimennyt julkisesti näyttelijä Warren Beattyn. Simon kirjoitti You're So Vainin vuoden sisällä. Kappaleen originaalinimenä oli Bless You Ben, ja sen bassointrosta vastasi Klaus Voormann. You're So Vainissa kuultavat jouset olivat Simonin sovittamia ja Paul Buckmasterin orkestroimia. Alkuvuodesta 1973 You're So Vain nousi listakärkeen Yhdysvalloissa, Kanadassa, Australiassa ja Uudessa Seelannissa. Vuonna 1994 Billboard julkaisi 50-vuotisjuhlalistansa, jolla You're So Vain saavutti sijan 72. Vuonna 1974 järjestetyissä järjestyksessään 16:issa Grammy Awardseissa You're So Van oli ehdolla vuoden kappaleen, vuoden levyn ja vuoden naispoplaulusuorituksen Grammyjen vastaanottajaksi. The Recording Industry Assosiation of American laatimalla vuosikymmenen kappaleiden listalla You're So Vain saavutti sijan 216. Elokuussa 2014 brittiläinen Ultimate Charts Company nimesi You're So Vainin 1970-luvun äärimmäiseksi kappaleeksi. Rolling Stonen vuonna 2021 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla You're So Vainin sijoitus oli 495. Record Worldiin You're So Vainista laaditussa arviossa kappaletta kuvattiin Simonin tuohon mennessä kaupallisimmaksi ja ylistettiin sen lyriikoita, melodiaa ja jousisovituksia. Irlannissa ja Etelä-Afrikassa You're So Vain saavutti neljännen sijan. Billboardin listalle kappale nousi joulukuun toisena 1972, jolloin sen sijoitus oli 99. You're So Vainille kesti viisi viikkoa nousta listakärkeen. Ykkösenä kappale viipyi vuoden 1973 kolme ensimmäistä viikkoa, joiden jälkeen kärkisijalle pääsi Stevie Wonderin Superstition. Alkuvuodesta 1973 You're So Vain viipyi lisäksi kaksi viikkoa Easy Listening-listan kärjessä. Kyseessä oli Simonin ensimmäinen listaykkönen molemmilla listoilla. Britanniassa You're So Vainista muodostui Simonin läpimurtohitti, joka saavutti kolmannen sijan originaalilla julkaisullaan vuonna 1973. Britanniassa You're So Vain oli vuonna 1991 mukana Dunlop Tyresin mainoksessa. Sen tiimoilta kappale julkaistiin uudestaan ja tällä kertaa tuloksena oli sija 41.

Tiistain tukeva:Kreikkalaisen progeyhtyeen joutsenlauluksi jäänyt kunnianhimoinen tupla-albumi

 Aphrorodite's Child:666 Apocalypse of John

Kesäkuussa 1972 Vertigo Recordsin julkaisemana ilmestynyt 666 Apocalypse of John on kreikkalaisen progressiivista rockia edustaneen Aphrodite's Child -yhtyeen kolmas ja joutsenlauluksi jäänyt albumi, jonka ilmestymisen aikaan yhtye oli jo lopettanut toimintansa. Albumin konsepti oli Vangeliksen ja elokuvaohjaaaja Costas Ferrisin käsialaa. Elokuvien osalta sen inspiraation lähteenä oli ollut esimerkiksi Citizen Kane ja musiikin tiimoilta Beatlesin Sergeant Pepper ja The Whon Tommy. Keskeisenä konseptina on raamatun ilmestyskirjan kulttuurienvälinen tulkinta. Ilmestyskirjaan perustuva sirkus esiintyy yleisölle samanaikaisesti, kun todellinen ilmestys tapahtuu sirkusteltan ulkopuolella. Lopussa mainitut ilmestykset muuttuvat yhdeksi. Albumin nauhoitukset alkoivat loppuvuodesta 1970 Pariisissa ja ne saatiin valmiiksi kolmessa kuukaudessa. Aphrodite's Childin jäsenistä  Demis Roussos, Loukas Sideras ja Silver Koulouris olisivat musiikillisesti olleet halukkaista jatkamaan sitä psykedeelistä poppia edustanutta tyyliä, jolla yhtye oli saavuttanut jonkin verran menestystä. Musiikillisesti 666 -albumista muodostui Aphrodite's Childin varhaisempaa tuotantoa kunnianhimoisempi ja kokeellisempi. Albumilla hyödynnettiin aikaisempaa runsaammin sähköisiä kosketinsoittimia, orkestraatiota ja vaikutteita esimerkiksi jazzista ja maailmanmusiikista. Kyseessä on 24 kappaleesta koostuva tupla-albumi, jonka kappaleista ainoastaan kuudessa on mukana vokalisointia. Joissakin biiseissä on kerrontaa ja mukana on myös kappaleita, joissa laulua hyödynnetään instrumenttina. Vaikka 666-albumista ei muodostunut erityistä myyntimenestystä, albumi vastaanotti myönteisiä arvioita ja esimerkiksi IGN:n laatimalla 25 parhaan progealbumin listalla 666 saavutti kolmannen sijan. Albumin kappaleista tunnetuimpiin lukeutuu Demis Roussoksen vokalisoima Four Horsemen.

Maanantain mainio:Myös Cyndi Lauperin coverina menestynyt Jules Shearin sävellys

 All through the Night on Jules Shearin käsialaa oleva kappale, jonka hän levytti vuonna 1983 ilmestyneelle albumilleen Watch Dog. Mainitun biisin tuotannosta vastasi Todd Rundgren. Yhdysvaltalaisen rockyhtyeen The Carsin jäsen Elliot Easton oli mukana tuottamassa kappaleesta työstettyä varhaista versiota. Coverversionsa kappaleesta levytti The Carsin lisäksi Cyndi Lauper niin ikään vuonna 1983 ilmestyneelle esikoisalbumilleen She's So Unusual. Hänen versionsa saavutti Billboardin listalla viidennen sijan. Vuonna 2005 Lauper levytti kappaleesta Shaggyn kanssa akustisen tulkinnan albumilleen The Body Acoustic. The Carsin All through the Nightista työstämää coveria ei julkaistu millään yhtyeen albumeista. Shearin pyrkimyksenä oli kirjoittaa All through the Nightista folktyyppinen kappale, mutta Lauperin versiossa hyödynnettiin rumpukonetta. Alun perin hänen tarkoituksenaan oli työstää versiostaan folkhenkinen originaalin tavoin, mutta Lauper muutti mielensä ja levytti All throught the Nightista omankuuloisensa näkemyksen. Yhdysvalloissa se julkaistiin syyskuussa 1984 ja kappale debytoi Billboardin listalla sijalla 49. Parhaan listasijoituksensa, joka oli viides, kappale saavutti kymmenennellä viikolla. All through the Nightista tuli Lauperin neljäs peräkkäinen viiden suosituimman joukkoon kohonnut single. Adult Contemporary-listalla kappale oli parhaimmillaan neljäntenä kolmen viikon ajan. Samalla Lauperista tuli ensimmäinen naisartisti, jonka esikoisalbumilta poimittiin neljä Billboardilla top teniin kohonnutta singleä. Kanadassa All through the Night kohosi RPM-listalla  seitsemänneksi joulukuussa 1984. Seuraavan vuoden tammikuussa single saavutti siellä kultalevyn. Euroopan maista All through the Night menestyi parhaiten Itävallassa, missä kappale nousi viidenneksi ja siitä muodostui Lauperin neljäs viiden suosituimman joukkoon noussut single. Sveitsissä All through the Night oli parhaimmillaan sijalla 16.

Sunnuntain extra:The Kinksin loppuvuoden 1966 singlehitti

Britanniassa 18. marraskuuta 1966 singleformaatissa ilmestynyt Dead End Street on The Kinksin kappale, josta totuttuun tapaan vastasi yhtyeen keskeisin biisintekijä Ray Davies. Kuten useat muut Daviesin kirjoittamat biisit, myös Dead End Streetissä oli kuultavissa jonkinasteista vaikutusta brittiläisestä Music Hall -perinteestä. Alun perin Dead End Street ilmestyi ainoastaan singleformaatissa, mutta sittemmin kappale pääsi erääksi The Kinksin albumin Face to Face cd-version useista bonusbiiseistä. Dead End Streetin lyriikka käsittelee Britannian alempien yhteiskuntaluokkien kokemaa köyhyyttä ja kurjuutta. The Kinksin kotimaassa Dead End Street kohosi singlelistan viidenneksi, mutta Yhdysvalloissa kappaleen listasijoitukseksi jäi 73. New Musical Expressin vuonna 1972 laatiman sadan parhaan singlen listalla Dead End Street saavutti sijan 72. Kappaleesta työstettiin myös mustavalkoinen promovideo, joka oli kuvattu Little Green Streetillä, Pohjois-Lontoossa. Siinä kukin yhtyeen jäsenistä nähtiin haudankaivajana ja myös monissa muissa roolihahmoissa. Dead End Streetin nauhoitusten aikaan basisti Pete Quaife oli väliaikaisesti jättänyt The Kinksin moottoripyörääonnettomuutensa vuoksi ja John Dalton oli ottanut hänen paikkansa. Promovideon kuvaamisen aikaan Quaife oli jo tehnyt paluun The Kinksin riveihin.

Lauantain pitkä:Ensimmäinen Jeff Beckin kitaroima The Yardbirdsin hitti

 Britanniassa neljäs kesäkuuta 1965 ja Yhdysvalloissa toinen heinäkuuta samaisena vuonna ilmestynyt Heart Full of Soul on brittiläisen rockyhtyeen The Yardbirdsin keskeisimpiin hitteihin lukeutuva kappale. Graham Gouldmanin käsialaa oleva biisi on yhtyeen repertuaarissa ensimmäinen, jolla Jeff Beckiä kuullaan soolokitaristina The Yardbirdsin jättäneen Eric Claptonin jälkeen. Ainoastaan kolme kuukautta The Yardbirdsin edellisen hitin For Your Loven jälkeen ilmestynyt Heart Full of Soul kohosi top teniin Britanniassa, Yhdysvalloissa ja myös monissa muissa maissa. The Yardbirds nauhoitti mainitun kappaleen ensiksi intialaisen sitarin soittajan kanssa. Yhtye ei kuitenkaan ollut tyytyväinen saavutettuihin tuloksiin ja niinpä Heart Full of Soul nauhoitettiin uudestaan Jeff Beckin soittaessa kyseisen osan sähkiksellä ikään kuin sitaria imitoiden. Tuoreeltaan julkaistussa arviossa Beckin osuutta kuvattiin itämaiseksi kosketukseksi ja musiikkijournalistit ovat kuvanneet Beckin osuutta intialaisvaikutteisen kitaroinnin esittelynä rockmusiikille. Samalla Heart Full of Soul on eräs varhaisimmista esimerkeistä tyylisuunnasta, joka tultiin tuntemaan nimellä raga rock. Heart Full of Soulissa Beck hyödynsi ensi kertaa toden teolla fuzz box- efektiä. Heart Full of Soulista muodostui eräs The Yardbirdsin tuotannon suosituimmista kappaleista ja myös keikkavakioista. Biisistä on julkaistu useita liveversioita, joista varhaisimmissa kitaristina on Beck ja myöhäisemmissä Jimmy Page.  Heart Full of Soul julkaistiin ensiksi albumiformaatissa vuonna 1965 The Yardbirdsin toisella Yhdysvalloissa ilmestyneellä albumilla Having a Rave Up with The Yardbirds. Viisi päivää kappaleen Britannian-julkaisun jälkeen The Yardbirds nauhoitti sen Ken Dodd Showta varten. BBC Radio lähetti mainitun version 20. ja 23. kesäkuuta. Myöhemmin kyseinen versio julkaistiin vuonna 1991 ilmestyneellä albumilla The Yardbirds...on Air ja sen vuonna 1999 ilmestyneellä uusintapainoksella BBC Sessions. Toisella Yhdysvaltoihin suuntautuneella kiertueellaan The Yardbirds soitti Heart Full of Soulin ja I'm a Manin musiikkivarietee-sarjassa Shivaree. Nauhoitukset tapahtuivat kolmas tammikuuta KABC-tv-studioilla Hollywoodissa ja biisi lähetettiin viisi päivää myöhemmin. Heart Full of Soul-singlen b-puolella julkaistiin instrumentaalikappale Steeled Blues, jossa Beckin kitaran lisäksi kuultiin kelpo tavalla Keith Relfin huulihappua. Kokoelma-albumien osalta Heart Full of Soul pääsi ensiksi mukaan vuonna 1967 ilmestyneelle ja varsin suositulle The Yardbirdsin kokoelma-albumille Greatest Hits. Kappaleesta on julkaistu useita coverversioita, joista mainittakoon Chris Isaakin ja täällä Suomessa Rauli "Badding" Somerjoen levytykset. Niistä viimeksi mainittu ja vuonna 1975 ilmestynyt on Somerjoen albumin Sydän lämpöä täys nimikappale.

Perjantain pohjat:Merkittävän laulaja/lauluntekijän elinaikana ilmestynyt kokoelma-albumi

 Nick Drake:Nick Drake

Elokuussa 1971 Island Recordsin julkaisemana ilmestynyt Nick Draken nimikkoalbumi on ilmestynyt ainoastaan Yhdysvalloissa. Mainitun pitkäsoiton julkaisu tapahtui pian sen jälkeen, kun Islandin levyjä oli alettu myydä siellä. Tuohon aikaan niiden jakelijana oli Capitol Records.  Nick Draken nimikkoalbumin kappaleista kolme on hänen esikoispitkäsoitoltaan Five Leaves Left, River Man niistä tunnetuimpana ja viisi kakkosalbumiltaan Bryter Layter. Viimeksi mainitun tunnetuinta tuotantoa edustaa Northern Sky. Avattavakantisen albumin valokuvista vastasi Keith Morris. Rolling Stonen Stephen Holden kirjoitti Nick Draken nimikkoalbumista positiivissävyisesti. Hänen mukaansa mainitu pitkäsoitto yhdistää onnistuneesti varioituja elementtejä, jotka ovat olleet tunnusomaisia urbaanin folkrockmusiikin kehitykselle viimeisimpien viiden vuoden aikana. Holden kehui erityisesti kappaleiden melodioita ja sovituksia sekä Draken lauluääntä. Billboardiin albumista laaditun arvion mukaan Drake yhdistää hyvällä maulla elementtejä jazzista, klassisesta musiikista ja popista ja solistina hän kuiskaa sanomansa kuulijaa miellyttävästi.

Torstain terävä:Kotimaisen äijärockin klassikon paluualbumi

 The Ronski Gang:The Elevens

Vuonna 1968 Åminneforsissa perustettu Ronski & Exotic, joka on toiminut vuodesta 1978 lähtien nimellä The Ronski Gang, on pitkäikäisimpiä rockyhtyeitä maassamme. Vuonna 1970 yhtye nappasi popmestaruuden Lahdessa. Ronski & Exotic julkaisi kolme albumia, joista menestynein, eli vuonna 1976 ilmestynyt ja järjestyksessään toinen pitkäsoitto Here We Come! olisi yli 20 000 kappaleen myynnillään nykyisin kevyesti kultalevy. Vuonna 1978 yhtyeen nimeksi vaihtui The Ronski Gang ja samalla Olavi Pekkola siirtyi yhtyeen kitaristiksi Kaj Lindströmin tilalle. Samaiselta vuodelta yhtyeellä on hallussaan yleisöennätys tanssilavojen osalta. Vuonna 1979 ilmestynyt The Ronski Gangin kakkosalbumi Run Don't Walk on Richard Stanleyn tuottama ja yhtyeen pitkäsoitoista se sisältää runsaimmin coverbiisejä. Ronski Gang onnistui siirtämään keikkahurjuutensa onnistuneesti vuonna 1980 julkaistulle ja Kassu Halosen tuottamalle pitkäsoitolleen Night Attack   sekä kolme vuotta myöhemmin ilmestyneelle albumilleen Rock N' Roll. 2000-luvulla Ronski Gang keikkaili harvakseltaan laadun korvatessa määrän mitä onnistuneimmin. Yhtyeen kokoonpanossa ovat sittemmin vaikuttaneet originaalijäsenten, solisti Harry "Ronski" Sjöblomin, rumpali/solisti Hans "Hate" Sjöblomin ja basisti Kaj "Misteri" Eklundin lisäksi kosketinsoittaja Mikko Rintanen, sekä kitaristit Kiffe Sjöblom (Haten poika) ja Vesa Kääpä. Uusi pitkäsoitto The Elevens oli totta 28 vuoden levytystaon jälkeen ja se ilmestyi syksyllä 2011. Ronski Gangin musiikillinen perusolemus oli säilynyt ennallaan, mutta soundit edustivat tätä päivää. Avausraita All Night Long on erinomaisen vitaalinen rockrypistys ja Seventeen omasi niin ikään hittiainesta. Nyanssikkaampi Humbuggin' Me löysi kaivattavan koukkunsa Take It to the Limitin yhdistäessä revittelevään kitarointiinsa oivaltavaa popmelodiaa. Yrmeässä balladissa You're the One Ronskin solistintaidot pääsevät esiin koko komeudessaan. Wicked edustaa onnistuneesti rullaavan melodista tyyliä ja tekstissään vanhoja hyviä aikoja kaipaileva Rock N' Roll on musiikillisessa kokonaistoteutuksessaan yllättävän sävykäs biisi. Pari harvinaisempaa lainakappaletta värittää kokonaisuutta; Six Days on the Road näistä tunnetuimpana. Hate Sjöblomin vokalisoima Whole Lotta Little More on pitkäsoiton räväkimpiä esityksiä ja All I Want päättää albumin vakuuttavasti ja tyylikkään melodisesti. Ronskin laulusuoritukset ovat laadukkaita ja kappalemateriaali  kokonaisuudessaan varsin vahvaa. Ronski Gangin paluulevy oli varsin  tervetullut ja merkittävä albumijulkaisu.

Keskiviikon klassikko:Rory Gallagherin vuoden 1976 albumi

 Rory Gallagher:Calling Card

24. lokakuuta 1976 Chrysaliksen julkaisemana ilmestynyt Calling Card on irlantilaiskitaristi Rory Gallagherin tuotannon kaikkiaan kahdeksas albumi ja samalla kuudes studiolevy. Kyseessä on artistin toinen kaikkiaan neljästä Chrysalis Recordsin julkaisemasta albumista. Deep Purplen ja myöhemmin Rainbown basistina muistettu Roger Glover vastasi albumin tuotannosta Gallagherin kanssa. Calling Card jäi Gallagherin tuotannon viimeiseksi albumiksi, jolla hän teki musiikillista yhteistyötä rumpali Rod d' Athin ja kosketinsoittaja Lou Martinin kanssa. Calling Cardin jälkeen Gallagherin yhtyeen muusikoista ainoastaan basisti Gerry McAvoy jatkoi hänen kanssaan uudessa voimatriossa, jonka rumpaliksi siirtyi Ted McKenna. Kyseinen lineup jatkoi toimintaansa seuraavien viiden vuoden ajan. Calling Cardin nauhoitukset alkoivat Musicland -studioilla Munchenissa kesän 1976 aikana. Gallagher ja Glover olivat tutustuneet Gallagherin soitettua Deep Purplen lämmittelijänä Yhdysvaltain-kiertueella. Gloverin valinta tuottajaksi tuli merkitsemään Gallagherille tietoista pyrkimystä laajentaa musiikillista ilmaisuaan siitä hardrock-tyylistä, jonka edustajana hän oli tuohon mennessä tullut ensisijaisesti tunnetuksi. Tyylillisesti Calling Cardia voikin pitää eräänä Gallagherin tuotannon monipuolisimmista albumeista. Lisäksi mainittu pitkäsoitto heijastaa sitä synergiaa, jonka yhtye oli kehittänyt soitettuaan vuosien ajan yhdessä. Kyseessä oli mainitun lineupin viides ja samalla viimeinen albumi. Calling Card on yleisesti listattu Gallagherin laadukkaimpien albumien joukkoon lukeutuvaksi. Sen kappaleista irlantilainen folkyhtye The Dubliners levytti coverin Barglay and the Grape Ragista vuonna 1992 ilmestyneelle albumilleen 30 Years A-Greying. Vuonna 1999 Buddah Records julkaisi Rory Gallagherin tuotannon albumit remasteroituina ja bonuskappaleita sisältävinä versioina. Informatiivisista kansiteksteistä vastasi Roryn veli Donal Gallagher. Calling Cardin bonuskappaleet ovat Rue the Day ja Public Enemy, joista jälkimmäinen on varhainen versio samaisesta kappaleesta, joka ilmestyi Gallagherin vuonna 1979 julkaistulla albumilla Top Priority.

Tiistain tukeva:Eräs kaikkien aikojen popkappaleista

Good Vibrations on Brian Wilsonin säveltämä ja Mike Loven tekstittämä, yhdysvaltalaisen popyhtyeen The Beach Boysin levyttämä kappale. Kymmenes lokakuta 1966 ilmestynyt single muodostui välittömästi sekä myynti, että arviomenestykseksi ja se nousi listakärkeen useissa maissa Britannia ja Yhdysvallat mukaan lukien. Ilmestymisaikanaan kyseessä oli siihen mennessä kallein nauhoitettu single. Myöhemmin Good Vibrations on tunnustettu erääksi rockin historian keskeisimmistä ja arvostetuimmista töistä. Loven kappaleeseen kirjoittamia lyriikoita inspiroi Flower Power-liike. Good Vibrationsin nauhoitus tapahtui kappaleen kirjoituksen mukaisesti ja tyylillisesti se muistutti muita Brian Wilsonin Smile-aikakauden sävellyksiä. Good Vibrations-singlen b-puolella julkaistiin kappale Let's Go Away for a While. Biisiä kaavailtiin mukaan lopulta julkaisematta jääneelle albumille Smile. Good Vibrations pääsi sitä vastoin mukaan syyskuussa 1967 ilmestyneelle pitkäsoitolle Smiley Smile. Brian Wilson nauhoitti Good Vibrationsin yhtyetovereidensa ja studiomuusikoiden kanssa neljässä eri Hollywood-studiossa helmikuun ja syyskuun 1966 välisenä aikana. Kappaleen sävellajissa, tekstuurissa, instrumentaatiossa ja tyylissä on useita dramaattisia muutoksia. Nauhoituksia kertyi kaikkiaan yli 90 tuntia ja tuotannon on arvioitu maksaneen kymmeniä tuhansia dollareita. Yhtyeen kirjoittaja Derek Taylor kutsui Good Vibrationsia taskusinfoniaksi. Se helpotti kehittämään studion käyttöä instrumenttina, saarnasi popkokeilun aaltoa ja vaikutti osaltaan sekä psykedeelisen että progressiivisen rockin kehitykseen. Good Vibrations herätti uudelleen kiinnostusta theraminiin instrumenttina. Good Vibrations oli ehdolla parhaan lauluyhtye-esityksen Grammyn vastaanottajaksi. Grammy Hall of Fameen Good Vibrations pääsi vuonna 1994. Mojo-lehdessä kappale äänestettiin sadan kaikkien aikojen parhaan kappaleen listan kärkisijalle. Rolling Stonen vuosina 2004 ja 2010 laatimien 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla Good Vibrations oli kuudentena ja vielä vuoden 2021 vastaavalla listalla sijalla 53. Lisäksi kappale pääsi Rock and Roll Hall of Famen 500 rockia muokanneen kappaleen listalle. Viime vuosina Good Vibrationsia on pidetty Beatlesin vuonna 1967 ilmestyneen A Day in the Lifen ja Queenin 1970-luvun puolivälissä julkaistun Bohemian Rhapsodyn edeltäjänä. Vuonna 1976 Todd Rungren julkaisi Good Vibrationsista levyttämänsä coverin, joka saavutti Billboardin listalla sijan 34. Good Vibrationsia Beach Boysin tuotannossa seurannut single Heroes and Villains saavutti Billboardilla sijan 12. ja oli brittilistalla parhaimmillaan kahdeksantena.

Maanantain mainio:Motownin merkittävä studiorumpali

13. kesäkuuta 1934 syntynyt ja 24. maaliskuuta 2009 edesmennyt Uriel Jones oli yhdysvaltalainen muusikko, joka vaikutti Motownin studioyhtyeessä The Funk Brothersissa 60-luvulla ja seuraavan vuosikymmenen alkupuolella. Motownin studiorumpalin Benny Benjaminin terveyden reistaillessa Uriel Jones sai entistä runsaammin työtilaisuuksia Richard "Pistol" Allenin kanssa. Motownin keskeisistä hittikappaleista Jonesin työskentelyä kuultiin esimerkiksi sekä Marvin Gayen ja Tammi Terrillin originaalilevytyksellä Ain't No Mountain High Enoughista että Diana Rossin mainitusta kappaleesta kolme vuotta myöhemmin levyttämällä coverilla, Marvin Gayen I Heard It through the Grapewinella ja Ain't That Peculiarilla, The Temptationsin I Can't Get Nex to Youlla, Ain't Too Proud to Begillä ja Cloud Ninella, Jimmy Ruffinin What Becomes of the Broken Heartedilla, Smokey Robinson & The Miraclesin The Tracks of My Tearsilla ja I Second That Emotionilla ja Stevie Wonderin For Once in My Lifella. Jonesin keskeisiin vaikuttajiin lukeutui jazzrumpali Art Blakey. Jonesin studiosetti koostui  Ludwigin, Slingerlandin, Rogersin ja  Gretschin komponenteista sekä Zildjian-cymbaaleista. Musiikkidiggarit tutustuivat Jonesiin paremmin hänen esiinnyttyään dokumenttielokuvassa Standing in the Shadows of Motown. Motownin sovittajana toimineen Paul Riserin mukaan Jones oli Motownin rumpaleista funkvaikutteisin. Vuonna 2008 Jones esiintyi Carl Dixon BandTraxs-sessioissa studio A:ssa Detroitissa. Toisen rumpalin Spider Webbin kanssa Jones toteutti Dixonin unelmat kaupungin muusikoiden kunnioittamisesta. Jonesin lisäksi mainittuihin sessioihin osallistuivat  Dennis Coffey, Bob Babbitt, Ray Monette, Robert Jones, Spider Webb, George Katsakis (The Royaltones), Gil Bridges (Rare Earth), Dennis Sheridan, Larry Fratangelo, John Trudell, David Jennings, Mark Burger, George Benson, Ed Gooch ja Rob Bipho. Motownin sovittajana toiminut David Van De Pitte sovitti originaalit, hänelle lähetetyt brittiläiset demot ja myös johti yhtyettä studiossa. Jones menehtyi 74-vuotiaana Dearbornissa, Michiganissa sydänkohtaukseen.

Sunnuntain extra:The Troggsin psykedeliahenkinen singlehitti

 19. toukokuuta 1967 ilmestynyt Night of the Long Grass on brittiläisen rockyhtyeen The Troggsin tuotantoa edustava kappale, joka nousi yhtyeen kotimaassa top 20:een. Alun perin huhtikuun lopussa samaisena vuonna oli ilmoitettu The Troggsin uuden singlen sisältävän kappaleet My Lady ja Girl in Black. Kuitenkin viikko ennen julkaisua  The Troggsin ilmoitettiin vaihtavan uuden singlensä paraatipuoleksi kappaleen Night of the Long Grass. Koska My Lady vedettiin pois markkinoilta niin pian ennen kappaleen odotettua julkaisua, kyseistä singleä ehdittiin solisti Reg Presleyn mukaan painaa 26 000 kappaletta. My Lady julkaistiin kuitenkin Etelä-Afrikassa, samoin kuin Night of the Long Grass, mutta siellä viimeksi mainitun kappaleen b-puolena ilmestyi Hi Hi Hazell Girl in Blackin asemesta. My Lady pääsi myöhemmin mukaan The Troggsin albumille Cellaphone ja Jet Harris julkaisi mainitusta kappaleesta coverinsa singleformaatissa heinäkuussa 1967. Peter Jones laati Night of the Long Grassista Record Miroriin myönteisen arvion. Hän kehui kappaleen lyriikkaa sekä kitara- ja perkussiotaustoja. Laulusoundi kuulosti Jonesin mukaan ikään kuin seinän taakse piilotetulta. Disc and Music Echon vieraana ollut Dusty Springfield kirjoitti Night of the Long Grassista niin ikään myönteisesti. Merkittävä laulajatar kehui kappaleen introa ja Reg Presleyn laulusuoritusta. Dusty ei pitänyt Nigh of the Long Grassia yhtä tarttuvana kuin joitakin The Troggsin aikaisempia levytyksiä. Kappaleessa oli hänen mielestään joka tapaksessa paljon hyviä ideoita ja hän uskoi sen nousevan listalle.

Lauantain pitkä:80-luvun loppupuolella suosittu brittiyhtye

Then Jerico on brittiläinen rockyhtye, joka saavutti 80-luvun aikana Britanniassa viisi top 50:een kohonnutta singleä. Yhtyeen varhaisen kokoonpanon muodostivat solisti Mark Shaw, basisti Jasper Stainthorpe, rumpali Steve Wren ja kitaristi Scott Taylor. Vuonna 1983 Then Jerico heitti keikan Limelight Clubilla New Yorkissa ja seuraavana vuonna yhtye solmi levytyssopimuksensa London Recordsin kanssa. Singlen The Big Sweep lyriikassa kritisoitiin Robert Maxwelliä ja Rupert Murdochia ja niinpä kappaleen julkaisijana oli lopulta biisin tuottajan Martin Rushentin oma yhtiö Immaculate vuonna 1985. Myöhemmin London Records julkaisi mainitun kappaleen rajoitettuna painoksena uuden biisin Fault kanssa. Then Jericon tuotannosta kappaleet Muscle Deep ja The Motive saavuttivat listasijoitukset vuoden 1987 aikana. Shawn ja Owen Daviesin tuottama Then Jericon esikoisalbumi First (Sound of Music) saavutti brittilistalla sijan 35. ja kahta vuotta myöhemmin ilmestynyt yhtyeen toinen pitkäsoitto The Big Area nousi samaisella listalla aina neljänneksi ja myi kultalevyyn oikeuttavan määrän. Rick Nowels tuotti useita mainitun albumin kappaleista ja siltä toisena singlenä julkaistussa biisissä What Does It Take taustavokalistina kuultiin Belinda Carlislea. Big Arean nimikappale julkaistiin singleformaatissa tammikuussa 1989 ennen samannimistä pitkäsoittoa. Se saavutti brittilistalla sijan 13. ollen samalla Then Jericon suurin hitti. Then Jericon originaali lineup lopetti toimintansa alkuvuodesta 1990. Shaw siirtyi soolouralleen. Hänen ainoaksi sooloalbumikseen jäi vuonna 1991 EMI:n julkaisemana ilmestynyt Almost. Sen tuotannosta vastasi Duran Duranin Andy Taylor. Singleformaatissa Shawn sooloalbumilta julkaistiin kappaleet Love So Bright ja Under Your Spell. Then Jerico 2:n nimellä Shaw teki Taylorin kanssa clubikeikkoja vuoden 1993 aikana. Vuonna 1998 Shaw laittoi Then Jericon uudelleen kasaan. Eagle Rock julkaisi hänen itse rahoittamansa albumin Orgasmaphobia. Shawn ja Taylorin tuottaman albumin työstämiseen osallistuivat Taylor, Simple Mindsin kosketinsoittaja Mick MacNeil sekä kirjailija Iain Banks. Vuonna 2000 Yeeah! Records julkaisi Then Jerico... Mark Shaw Etc:lle kreditoidun albumin Alive & Exposed, joka oli nauhoitettu kesän 1992 aikana Grand Theatressa, Claphamissa, Lontoossa. Mainitulle albumille sisältyy myös uutta tuotantoa edustava kappale Step into the Light. Vuonna 2012 Then Jericon originaalilineup teki kiertueen. Kitaristeina sille osallistuivat Rob Downes ja Scott Taylor. Seuraavaan vuoteen ajoittui Warner/Rhino Musicin julkaisemaa Then Jericon kokoelma-albumia promonnut Reprise Tour. Then Jericon originaali lineup lopetti toimintansa helmikuussa 2014. Mark Shaw jatkoi kuitenkin uuden kokoonpanon kanssa Let's Rock-festivaaleihin liittyneillä keikoilla touko-heinäkuussa mainittuna vuonna. Vuoteen 2015 ajoittui clubikeikkoja ja seuraavan vuoden kesäkuuhun Let's Rock-festivaaliin liittumut esiintyminen. Mark Shaw on tehnyt lisäksi musiikillista yhteistyötä ensisijaisesti Spandau Ballettin solistina tunnetuksi tulleen Tony Hadleyn sekä SAS Bandin kanssa. Kitaristi Scott Taylor menehtyi 27. huhtikuuta 2020 58 vuoden ikäisenä.

Perjantain pohjat:Bonnie Tylerin vuoden 1984 hitti

 Holding Out for a Hero on walesilaisartisti Bonnie Tylerin alun perin vuonna 1984 elokuvan Footloose soundtrackalbumille levyttämä kappale. Kahta vuotta myöhemmin mainittu biisi pääsi mukaan Tylerin albumille Secret Dreams and Forbidden Fire. Holding Out for a Hero on Jim Steinmanin ja Dean Pitchfordin kirjoittama ja ensiksi mainitun tuottama. Kappaleen originaali julkaisu nousi top 40:ään useissa Euroopan maissa, Kanadassa sekä Yhdysvalloissa. Vuoteen 1985 ajoittunut kappaleen uusintajulkaisu oli vielä selkeästi menestyksekkäämpi. Se nousi brittilistalla kakkossijalle kolmeksi viikoksi ja Irlannissa aina listakärkeen. Paramount Pictures pyysi Tyleria nauhoittamaan kappaleen vuonna 1984 valmistuneen elokuvan Footloose soundtrackille. Tyler suostui sillä ehdolla, että hänen tuonaikainen tuottajansa CBS/Columbialla,  Jim Steinman voisi osallistua projektiin. Holding out for a Heron pianoriffi ja lauluharmoniat muistuttavat selkeästi Steinmanin vuonna 1981 ilmestyneellä sooloalbumilla Bad for Good ilmestynyttä kappaletta Stark Rading Love. Myönteisimmän arvion Holding Out for a Herosta kirjoitti kappaleen Metal Hammeriin arvioinut Paul Stenning. Biisistä työstettiin Doug Dowdlen ohjaama musiikkivideo. Holding Out for a Heron liveversiot sisältyvät Tylerin konserttidvd:ille Bonnie on Tour (2006) ja Live in Germany 1993 (2011) sekä niiden cd-versioille. Holding Out for a Hero on päässyt useisiin mainoksiin ja elokuvien soundtrackalbumeille. Kappaleesta on lisäksi levytetty useita covereita. E. G. Dailyn versio on tunnusmusiikkina tv-sarjassa Cover Up. Tyler on itse levyttänyt Holding Out for a Herosta uudet versiot vuosina 2004 ja 2011. Hänen kappaleesta vuonna 2013 levyttämää uusioversiotaan käytettiin hyväntekeväisyyskampanjassa Children in Need.