Maanantain mainio:Randy Newmanin vuoden 1972 arvostettu albumi

 Randy Newman:Sail Away

23. toukokuuta 1972 Lenny Waronkerin ja Russ Titelmanin tuottamana ja Reprise Recordsin julkaisemana ilmestynyt Sail Away on Randy Newmanin sooloalbumi. Vaikka kaikki sen kappaleet ovat hänen käsialaansa, useat niistä olivat ilmestyneet jo aikaisemmin muiden levytyksinä. Simon Smith and His Amazing Dancing Bear oli ollut brittihitti Alan Price Setille vuonna 1957 ja Harry Nilsson oli levyttänyt samaisen kappaleen vuonna 1959 ilmestyneelle albumilleen Harry. Dayton, Ohio- 1903 oli ilmestynyt vuonna 1969 singlenä Billy J Kramerin levytyksenä ja Randy Newman ja Harry Nilsson olivat levyttäneet mainitusta kappaleesta dueton Nilssonin vuonna 1970 ilmestyneelle albumille Nilsson sings Newman. Newman itse oli levyttänyt Last Night I Had a Dreamista jo syyskuussa 1968 ilmestyneen singleversion. Sail Away -albumillle kappaleesta työstettiin selkäeästi erilainen sovitus. Joe Cocker levytti You Can Leave Your Hat Onista coverin vuonna 1986 ja mainittu versio pääsi mukaan Kim Basingerin tähdittämän elokuvan  9½ Weeks. Tom Jonesin You Can Leave Your Hat Onista levyttämä versio pääsi vuonna 1997 valmistuneen elokuvan The Full Monty soundtrackille. Kappaleesta He Give Us All His Love Newman oli levyttänyt hitaamman näkemyksen vuoden 1971 elokuvaan Cold Turkey, mutta siitä ei julkaistu soundrackiä. Kappale Lonely at the Top oli kirjoitettu erityisesti Frank Sinatraa ajatellen, vaikkei hän itse levyttänyt kyseistä kappaletta. Randy Newman oli sitä vastoin itse julkaissut kappaleesta liveversion jo edellisellä albumillaan Randy Newman Live. Toukokuussa 2002 Rhino Records julkaisi Sail Awaystä viisi bonuskappaletta sisältävän cd-version. Extrabiisit olivat suurimmaksi osaksi demoja ja muita varhaisia versioita albumilla julkaistuista kappaleista. Vuonna 2000 Sail Away saavutti sijan 582. Colin Larkinin teoksessa All Time Top 1000 Albums. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Sail Away saavutti sijan 268.

Sunnuntain extra:Eräs Deep Purplen tuotannon ytimeen lukeutuva kappale

Highway Star on Deep Purplen tunnetuimpaan tuotantoon lukeutuva kappale, jonka originaali studioversio julkaistiin maaliskuussa 1972 ilmestyneen yhtyeen kuudennen studioalbumin Machine Head avausraitana. Kappale syntyi vuonna 1971 Purplen ollessa keikkamatkalla Porsmouthiin. Toimittaja tiedusteli yhtyeen kappaleiden syntytapaa. Richie Blackmore alkoi improvisoida akustisella kitaralla ja Ian Gillan keksiä lyriikkaa. Kappaleen runko sai ensi-esityksensä jo samaisen illan keikalla. Highway Starista muodostui Purplen keikkojen avauskappale jo ennen kuin biisiä oli julkaistu millään albumilla. Ensimmäinen Highway Starin liveversio taltioitiin saksalaisessa Beat Club-ohjelmassa syyskuussa 1971. Kuuluisin on silti eittämättä vuonna 1972 nauhoitetulta ja myös ilmestyneeltä livetuplalta Made in Japan löytyvä livetulkinta ja Highway Star avaa myös Purplen vuosina 1988 ja 1994 ilmestyneet livealbumit Nobody’s Perfect ja Come Hell or High Water. Machine Head -albumin avaava studioversio alkaa 35-sekuntisella basson, kitaran ja rumpujen introlla. Kahta laulettua säkeistöä seuraa Jon Lordin urkusoolo ja järjestyksessään kolmatta laulettua säkeistöä Richie Blackmoren suorastaan ikoniseksi kuvattu kitarasoolo, jonka Guitar Worldin lukijat äänestivät sijalle 15. sadan parhaan kitarasoolon listallaan.

Lauantain pitkä:Jimi Hendrixin tuotannon ensimmäinen balladikappale

The Wind Cries Mary on Jimi Hendrixin käsialaa oleva rockballadi, jonka hän kirjoitti sovittelevaksi rakkauslauluksi tuonaikaiselle tyttöystävälleen Kathy Etchinghamille. Tuoreempi omaelämäkerrallinen materiaali osoittaa, että osa The Wind Cries Maryn lyriikoista sisältyy Hendrixin varhaisempaan runoon, jonka hän oli kirjoittanut varhaisemmassa uransa vaiheessa asuessaan Seattlessa. Myöhäisemmässä haastattelussaan Hendrix mainitsi The Wind Cries Maryn lyriikoiden viittaavan useampaan henkilöön. Musiikkijournalisti David Stubbs mainitsi kappaleen kohdan "Somewhere the Queen is weeping/Somewhere the King has no wife" olevan Hendrixin runosta, jonka tämä oli kirjoittanut aikaisemmalle tyttöystävälleen Mary Washingtonille. Hendrixin pitkäaikainen ystävä ja myöhempien aikojen basisti Billy Cox on kuullut The Wind Cries Maryssa Curtis Mayfieldin vaikutusta. Hendrix oli esittänyt elementtejä kappaleen varhaisesta versiosta yhtyeensä Jimmy James and the Blue Flames kanssa New Yorkissa kesän 1966 aikana. The Jimi Hendrix Experience nauhoitti The Wind Cries Maryn helmikuussa 1967 Lontoossa De Lane Lea -studioilla työstäessään seuraajaa debyyttisinglelleen Hey Joe. Tuottaja Chas Chandlerin mukaan The Wind Cries Mary nauhoitettiin Fire-kappaleen nauhoituksista jääneellä ylijäämäajalla. Rumpali Mitch Mitchell ja basisti Noel Redding eivät olleet kuulleet Wind Cries Marya ennestään, mutta silti kappaleen nauhoitukset hoituivat noin 20:ssa minuutissa. Hendrix lisäsi The Wind Cries Maryyn neljästä viiteen ehdottamaansa päällekkäisäänitystä. The Wind Cries Mary/Highway Chile julkaistiin The Jimi Hendrix Experiencen kolmantena singlenä. Toukokuussa 1967 julkaistu single nousi Britanniassa kuudenneksi. Yhdysvalloissa The Wind Cries Mary ilmestyi ensiksi Purple Haze-singlen kakkospuolella kesäkuussa 1967. Myöhemmin kappale pääsi mukaan samaisen vuoden elokuussa Yhdysvalloissa ilmestyneelle Are Your Experienced?-esikoisalbumin painokselle. Hendrix esitti The Wind Cries Marya säännöllisesti konserteissaan vuosien 1967 ja 1968 aikana. Montereyn popfestivaaleilla kesäkuussa 1967 soitettu versio sisältyy vuonna 1986 ilmestyneelle albumille Jimi Plays Monterey ja Pariisin L'Olympia Theatressa taltioitu versio on mukana albumeilla  Stages (1991), The Jimi Hendrix Experience (2000) ja Live in Paris & Ottawa 1968 (2008).Albumeista ensiksi mainittu sisältää The Wind Cries Marystä lisäksi Tukholmassa toukokuussa 1967 nauhoitetun tulkinnan. Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla The Wind Cries Mary saavutti sijan 379. Kappaleesta on levytetty useita covereita, joiden esittäjistä mainittakoon pikaisesti Richie Sambora ja Sting. Miles Davisin albumilla Filles de Kilimanjaro Johnny A Gil Evans levytti kappaleesta uusioversion nimellä Mademoiselle Mabry.

Perjantain pohjat:Percy Sledgen vuoden 1994 paluualbumi

 Percy Sledge:Blue Night

Vuonna 1994 Ranskassa ja seuraavana vuonna Yhdysvalloissa ilmestynyt Blue Night on soulvokalisti Percy Sledgen tuotantoa edustava albumi, jota artisti itse piti ensimmäisenä pitkäsoittonaan sitten 1970-luvun alun. Blue Night oli ehdolla parhaan tuoreen bluesalbumin Grammyn vastaanottajaksi. Mainittu pitkäsoitto nauhoitettiin Los Angelesissa maaliskuussa 1994 Barry Goldbergerin ja Saul Davisin tuottamana. Sen kitaraosuuksista vastasivat Steve Cropper, Bobby Womack ja Mick Taylor ja kansiteksteistä Jerry Wexler. The Ottawa Citizenin albumista laatiman arvion mukaan Percy Sledgen tarinamaiset kappaleet on kerrottu aikuisen perspektiivistä ja ne ovat yhtä todellisia kuin sade. USA Todayn arviossa albumilla ylistettiin etenkin Sledgen covereita The Temptationsin I Wish It Would Rainistä, Otis Reddingin I've Got Dreams to Rememberistä sekä James Carrin These Ain't Raindropsista. The Indiana Polis Starin Marc D. Allanin mukaan puhaltimet ja taustalaulajattaret värittivät albumin lyriikoita. The Guardianin arvion mukaan Steve Cropperin kitarointi päivitti albumin edustamaa vanhakantaista northern soulia. The Vancouver Sunin arvion mukaan albumi edusti pikemminkin urbaania bluesia kuin soulia tai R&B:tä. The Irish Timesin mukaan Sledge hengittää lyriikoiden suuntaan ja kyseessä on mitä vahvin musiikkirunous. Rolling Stonen retrospektiivisessä arviossa ylistettiin Sledgen coveria Fats Dominon kappaleesta Goin' Home. Siinä slidekitaroinnista vastasi Mick Taylor ja Sledge osoitti kykenevänsä rokkaamaan yhtä kovasti kuin kuka tahansa toinen louisianalainen R&B-vokalisti. MusicHound R&B:The Essential Album Guidessa Sledgeä kuvattiin emotionaalisesti suuntautuneeksi eikä vähempää kuin inspiroivaksi.

Torstain terävä:Teos Mikko Saarelan koko urasta

Timo Kalevi Forss:Mikko Saarela -Eppu Normaalin sanoittajamestarin tarina (Like)

Timo Kalevi Forssin biografia Eppu Normaalin alkukauden keskeisimmäksi biisintekijäksi ensisijaisesti identifioituvasta Mikko Saarelasta on kiistatta ansiokas teos. Jo kirjan otsikossa mainitaan Saarelan jäsenyys Eppu Normaalissa, mutta teos kuvaa juurta jaksaen, miten runsaasti hän ehti saada aikaan musiikin saralla ja muutenkin myös Eppu-uransa jälkeen. Teoksen alkuosa valottaa lyhyesti, mutta kiinnostavasti Saarelan lapsuutta ja varhaisnuoruutta ja kertoo muun muassa hänen menettäneen molemmat vanhempansa teini-ikään mennessä. Eppu Normaalia edeltäneiden yhtyeiden, kuten Öystilän, The Fuzz Bandin ja Aku Syrjä Bandin vaiheet osoittautuvat varsin kiehtovaksi luettavaksi. Varhaisten yhtyeiden tuotannosta Eppujen levytysrepertuaariin päätyivät kolmannelta pitkäsoitolta Akun tehdas löytyvä Poltan loppuun tupakin sekä Voi kuinka me sinua kaivataan -singlen b-puolella 1980-luvun puolivälissä ilmestynyt Asustelaulu. Saarelan Eppu-uran jälkeen yllättävintä tietoa tarjoaa hänen lyhyt yhteistyönsä stadin hurjimpiin punkkareihin lukeutuneen Pete ”Räkä” Malmin kanssa. Organ-yhtyettä käsittelevä osuus on eräs teoksen definitiivisimmistä ja myös Saarelan lyhyt vierailu Kollaa kestää -yhtyeen vuoden 1982 keikkojen basistina varsin kiinnostava. Saarelan lähdettyä Epuista aivan vuoden 1979 lopussa hänen paikkansa oli ottanut nimenomaan Kollaa kestään basisti, Jimi Hendrixiä ja yleisesti bluesia digannut Mikko ”Vaari” Nevalainen. Masi Luoman luotsaaman ja Martina Kallionalustan vokalisoiman Martiz-yhtyeen ainoalle albumlle Saarela työsti puolikymmentä tekstiä. Eppu-pestinsä päätyttyä Saarelalla oli aikaa paneutua intensiivisemmin biologian opintoihinsa ja maisterin paperit hän vastaanotti tammikuussa 1985. Saarelan Afrikkaan kohdistama kiinnostus johti kuuteen mainittuun maanosaan suuntautuneeseen matkaan. Lisäksi hän vaikutti sekä kirjoittajana että toimittajana. Radiomafiassa lähetetyssä Kauriin kääntöpiiri -ohjelmassa Saarelan erikoisalaa oli etnisempi musiikki. Oman musiikin työstämisen osalta Saarelan seuraava keskeinen yhtye oli maamme tärkeimpiin country-yhtyeisiin lukeutuva Freud Marx Engels & Jung, jonka alkusysäyksenä voi pitää solisti Pekka Myllykosken ja kitaristi Arto ”Pilli” Pajukallion tapaamista vuoden 1984 Provinssrockissa. Saarelan osuutta Freukkareiden kolmella ensimmäisellä, vuosien 1986 ja 1988 välillä työstetyllä albumilla voikin pitää varsin keskeisenä. Niistä hänen oma suosikkinsa on viimeisin, eli vuonna 1988 ilmestynyt Takamehtien mekatähtiä. Jo Saarelan Freukkareissa vakutusaikana yhtyeessä tapahtui jokunen miehistönvaihdos ja bändin peruslineupia suuremmilla keiloilla täydensi Elisa Korjuksesta ja Maria Hännisestä koostunut taustalauluryhmä Honky Tonk Engels. 1990-luvun alussa Saarela vaikutti kaksi albumia työstäneessä cajunia ja zydecoa edustaneessa yhtyeessä U-Bayou esimerkiksi legendaarisen Woude-yhtyeen johtohahmona ensisijaisesti muistetun  Ari ”Woude” Voutilaisen ja sittemmin ansiokkaan Hurriganes-teoksen kirjoittaneen Honey Aaltosen kanssa. Saarelan tiet Eppu Normaalin kanssa kohtasivat jälleen vuonna 1993 ensiksi mainitun vuoden huhtikuussa Isi, mitä oli punk-konsertissa Tampereella soitetun keikan ja Studio etana-albumin teksitysten tiimoilta. Jälkimmäisestä tuloksena oli Eppujen loppukauden klassikoihin lukeutuva biisi Hipit rautaa. Saarelan 50-vuotisjuhlallisuuksissa Tavastialla tammikuussa 2008 esiintyivät kaikki hänen yhtyeensä Eppu Normaalin esittäessä myös Fuzz Bandin ja Aku Syrjä Bandin aikaista ja levyttämättä jäänyttä tuotantoaan. Viimeisen suuremman sanoitusryppäänsä Saarela teki loviisalaiselle Honkatonk-yhtyeelle. Vielä syyskuussa 2018 Saarela osallistui Martti Syrjän kanssa Karanteeni-yhtyeen 40-vuotisjuhlakonserttiin. Hän menehtyi haimasyöpään 11. tammikuuta 2019 vajaa viikko ennen 61-vuotispäiväänsä.

Keskiviikon klassikko:Tina Turnerin comebackalbumin nimiraita

 Private Dancer on Mark Knopflerin kirjoittama ja Tina Turnerin levyttämä kappale, joka julkaistiin lokakuussa 1984. Mainittua biisiä kaavailtiin aluksi Dire Straitsin levytysohjelmistoon, mutta yhtye ei milloinkaan saanut omaa versiotaan täysin valmiiksi. Knopfler päätyi tarjoamaan kappaleen Tina Turnerille, joka nauhoitti sen viidennen albuminsa nimiraidaksi. Private Dancer on lisäksi samaisen albumin viides singlebiisi.Turnerin levytykseen ottivat osaa kaikki Dire Straitsin jäsenet Mark Knopfleria lukuun ottamatta ja lisäksi mukana olivat saksofonisti Mel Collins ja soolokitaristina Jeff Beck. Private Dancer sijoittui Billboardin Hot 100-listalla seitsemänneksi ja oli R&B-listalla parhaimmillaan kolmantena. Myös kansainvälisesti kappale menestyi kohtuullisesti ja oli esimerkiksi brittilistalla sijalla 26. Private Danceria kaavailtiin mukaan Dire Straitsin vuonna 1982 ilmestyneelle albumille Love Over Gold, mutta Knopfler ei pitänyt kappaleen lyriikoita sopivina miesvokalistille. Laillisista syistä Turner ei voinut käyttää levytyksessään originaalia levytystä ja niinpä kappale nauhoitettiin uudelleen kahta vuotta myöhemmin. Rumpalina oli Dire Straitsissa originaalirumpali Pick Withersin paikan ottanut Terry Williams. Tina Turner on maininnut valinneensa kyseisen biisin, sillä se oli myönteisessä mielessä selkeästi tavanomaisesta erottuva. Daily Vaultiin biisin arvioineen Mark Milanin mukaan kyseessä on tummasävyinen kappale, jossa Turnerin voimakas seksuaalisuus pääsee loistamaan. Lontoossa Private Danceristä kuvattiin Briant Grantin ohjaama musiikkivideo, jonka tanssikoreografiasta vastasi Arlene Phillips.

Tiistain tukeva:Usean artistin levyttämä Goffinin ja Kingin käsialaa oleva soulkappale

 I Can't Hear You No More on Gerry Goffinin ja Carole Kingin käsialaa oleva kappale, jonka orginaalista levytysversiosta vastasi vuonna 1964 Betty Everett nimellä I Can't Hear You. Se julkaistiin kesällä 1964 Everettin suurmenestyksen Shoop Shoop Songin jatkoksi. Billboardin R&B-listalla kappale saavutti sijan 39. ja Hot 100 -listalla sen sijoitus oli 66. Teoksessaan Chicago Soul Robert Pruter kuvasi I Can't Hear Youta Goffin-King  -parivaljakon mittapuulla heikoksi kappaleeksi. Britanniassa Lulu levytti samaisen kappaleen oman läpimurtohittinsä Shoutin seuraajaksi, mutta myös hänen elokuussa 1964 julkaistu ja Peter Sullivanin tuottama versionsa ainoastaan käväisi top 50-listalla. Dusty Springfieldin I Can't Hear You No Moresta levyttämä versio löytyy artistin Britanniassa vuonna 1965 ilmestyneeltä albumilta Ev'rything's Coming Up Dusty ja sen Yhdysvalloissa julkaistulta vastinealbumilta You Don't Have to Say You Love Me. Springfield oli esittänyt kyseisen kappaleen huhtikuussa 1965 Ready Steady Go -ohjelmassa Martha &The Vandellasin taustavokalisoimana ja heinäkuussa tapahtuneessa levytyksessä taustavokalisteina kuultiin Doris Troyta ja Madeline Belliä. Taustabändinä oli harvinaislaatuisesti Springfieldin oma kiertueyhtye The Echoes. Toinen I Can't Hear You No Moren tekijöistä, eli Carole King levytti kappaleen itse vuonna 1970 ilmestyneelle esikoisalbumilleen Writer. King-elämäkerturi James Peronen mukaan kappale sopi Kingin ohjelmistoon, mutta sen Philadelphia soul- vaikutteisella sovituksella ei ollut vastaavanlaista vaikutusta kuin osalla Kingin myöhäisemmistä sävellyksistä, jotka rakentuivat hänen fyysisen ja retoorisen vokalisointinsa ympärille. Helen Reddyn Can't Hear You No Moresta vuonna 1976 hänen levy-yhtiönsä Capitol Recordsin kehotuksesta levyttämä discovaikutteinen versio muodostui artistin itsensä yllätykseksi kaikkein menestyksekkäimmäksi kappaleesta työstetyksi. Easy Listening- listalla kappaleesta muodostui artistin kahdeksas ja samalla viimeinen listaykkönen ja samalla Bilboardin listalla toiseksi viimeinen top 40:ään kohonnut single. Biisin sijoitus oli 29. ja ja Cash Boxissa se saavutti sijan 41.

Maanantain mainio:Bill Withersin läpimurtohitti

 Ain't No Sunshine on Bill Withersin vuonna 1971 ilmestyneellä albumilla Just as I Am julkaistu ja Booker T Jonesin tuottama kappale. Hän vastasi myös biisin jousisovituksesta. Kitaristina levytyksessä kuultiin Stephen Stillisiä, rumpalina Al Jackson Jr:a ja basistina Donald "Duck" Dunnia. Ääni-insinöörinä Memphisissä nauhoitetussa Ain't No Sunshinessa oli Terry Manning. Kappaleesta muodostui Withersin uran läpimurtohitti, joka nousi Billboardin Hot 100-listalla kolmanneksi ja R&B-listalla kuudenneksi. Billboardin listalla vuoden 1971 kappaleista Ain't No Sunshine saavutti sijan 23. Lisäksi kappale pääsi mukaan elokuvien When We Were Kings (1997) ja Notting Hill (1999) soundtrackalbumeille. Vuonna 2009 Ain't No Sunshine pääsi jälleen top 40:ään Kris Allenin esittäessä kappaleen American Idolin kahdeksannella tuotantokaudella. Withers sai inspiraation Ain't No Sunshineen Lee Remickin ja Jack Lemonin tähdittämästä, vuonna 1962 valmistuneesta elokuvasta Days of Wine and Roses. Kappaleesta muodostui ensimmäinen Withersin kolmesta Yhdysvalloissa kultaa myyneestä singlestä. Alun perin kappale julkaistiin Harlem-nimisen singlen b-puolella. Dj:t ryhtyivät soittamaan nimenomaan singlen kakkospuolta, josta muodostui suuri hitti. The 5:th Dimension-yhtye levytti coverin Harlemista albumilleen Soul and Inspiration ja julkaisi versionsa kappaleesta myös singlenä. Withers esitti Ain't No Sunshinen Old Grey Whistle Testissä ja kappale saavutti Grammyn vuoden 1972 parhaana r&b-kappaleena. Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla Ain't No Sunshine saavutti sijan 285. Michael Jackson levytti kappaleesta coverin alkuvuodesta 1972 ilmestyneelle esikosalbumilleen Got to Be There. Boris Gardiner Happeningin coverversio on vuodelta 1973 ja se ilmestyi albumilla Is What's Happening. Mainitussa levytyksessä Paul Douglas oli leadvokalistina ja Boris Gardiner basistina. Black Label Society levytti kappaleesta coverin vuonna 2013 ilmestyneelle albumilleen Unblackened. Singleformaatissa kyseinen versio saavutti sijan 42. Kanadan rocklistalla.

Sunnuntain extra:Ile Kallion toinen sooloalbumi

 Ile Kallio:Get Out

Vuonna 1980 Discophonin julkaisemana ilmestynyt Get Out on ensisijaisesti Hurriganesin kitaristina muistetun Ile Kallion toinen sooloalbumi. Se työstetttiin kokoonpanolla, johon Kallion lisäksi kuuluivat basisti Heikki "Häkä" Virtanen ja etenkin Tasavallan Presidentti-yhtyeestä tunnettu rumpali Vesa Aaltonen. Pitkäsoiton kappaleet edustavat Kallion omaa tuotantoa lukuun ottamatta harvinaisempaa The Who-lainaa Call Me Lightning ja Bob Segerin ohjelmistosta poimittua ärhäkkää rokettia Get Out of Denver. Get Out toisin sanoen jatkaa Ile Kallion esikoisalbumin, vuonna 1977 ilmestyneen Irockin viitoittamalla linjalla. Myös mainittu pitkäsoitto sisälsi nimittäin kaksi lainabiisiä, jotka olivat Beatlesin Drive My Car sekä Randy Californian johtaman Spirit-yhtyeen singlemenestys I Got A Line on You.  13. lokakuuta 2025 edesmennyt tuottaja Richard Stanley, eli Mr X vierailee solistina Get Out-albumilla kappaleissa Ain't Gonna Sing ja Disco Heroes. Kosketinsoittajana vierailee Pedro Hietanen ja saksofonistina Rauno Lehtinen. Taustakuorossa olivat mukana Maarit ja Pave Maijanen. Alun perin myös Ruotsissa julkaistusta Get Outista ilmestyi Warnerin ansiosta remasteroitu cd-versio vuonna 2001.

Lauantain pitkä:Pitkäikäinen yhdysvaltalainen r&b-lauluyhtye

The Spinners on yhdysvaltalainen, vuonna 1954 Detroitissa, Michiganissa perustettu rhythm and bluesia edustava lauluyhtye. Erityisesti tuottaja Thom Bellin kanssa tekemillään levytyksillä 1960- ja 1970-luvuilla yhtye saavutti menestyssinglejä ja -albumeita. Henry Fambroughin lopetettua esiintymisensä vuonna 2023 The Spinners on jatkanut esiintymisiään siitä huolimatta, ettei yhtyeen lineupissa ole enää ainuttakaan originaalia jäsentä. 1960-luvulla Motownille tekemiensä levytysten aikana yhtye tunnettiin lisäksi nimillä Detroit Spinners ja Motown Spinners. Mainittuja nimiä käytettiin Britanniassa, ettei yhtyettä sekoitettaisi brittiläiseen, niin ikään The Spinners-nimiseen folkyhtyeeseen. Kesäkuun viimeisenä 1976 yhtye sai tähtensä Hollywood Walk of Famelle. The National Rhythm & Blues Hall of Fameen The Spinners pääsi vuonna 2015 ja Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 2023. Vuonna 1954  Billy Henderson, Henry Fambrough, Pervis Jackson, C. P. Spencer ja James Edwards muodostivat yhtyeen The Domingoes Detroitin pohjoisessa alakaupungissa. Ainoastaan muutamaa viikkoa myöhemmin Bobby Smith otti James Edwardsin paikan yhtyeen riveissä. Hän lauloi leadia suurimmalla osalla The Spinnersin varhaisista levytyksistä ja suurimmilla Atlantic Recordsille työstämillä hiteillä. Spencer jätti yhtyeen pian Edwardsin jälkeen. Hänen myöhäisempiä yhtyeitään olivat The Voice Masters ja The Originals. George Dixon otti Spencerin paikan ja vuonna 1961 yhtyeen nimeksi vaihtui The Spinners. Ensimmäisen singlensä That's What Girls Are Made for yhtye levytti Harvey Fuquan Tri-Phi Recordsille. Elokuussa 1961 mainittu single saavutti Billboardin listalla sijan 27. Sitä seurannut single Love (I'm So Glad) I Found sisälsi varmuudella Smithin leadvokalisointia. Marraskuussa 1961 se saavutti sijan 91. ja oli samalla viimeinen Tri-Phi Recordsin julkaisemasta tuotannosta top 100:aan kohonnut single. Fuqua vastaanotti krediitit kahdella ensimmäisellä singlellä nimellä Harvey. Hänen aikaisempi yhtyeensä oli ollut The Moonglows. James Edwardin veli Edgar "Chico" Edwards otti yhtyeessä Dixonin paikan vuonna 1963. Tuossa vaiheessa Fuquan veilipuoli Motown Recordsin Berry Gordy oli ostanut itselleen Tri-Phin ja kaikki mainitulle levy-yhtiölle levyttäneet artistit. Vuonna 1964 The Spinners teki debyyttikeikkansa Apollo Theatressa. Single I'll Always Love You saavutti sijan 35. vuonna 1965. Vuosien 1966 ja 1969 välillä yhtye julkaisi singlen vuodessa, mutta niistä ainoastaan vuonna 1966 ilmestynyt Truly Yours saavutti Billboardin R&B-listalla sijan 16. Koska The Spinnersin kaupallinen menestys oli rajallista, yhtyeen jäsenet saivat toimia kiertuemanagereina, autonkuljettajina ja jopa laivausvirkailijoina muille yhtyeille. G. C. Cameron otti Edgar Edwardsin paikan yhtyeessä vuonna 1967 ja kahta vuotta myöhemmin yhtyeen levy-yhtiöksi vaihtui Motownin omistama V.I.P. Imprint. Viiden vuoden tauon jälkeen The Spinners saavutti Billboardin listalla vuonna 1970 sijan 14. Stevie Wonderin ja Syreeta Wrightin kirjoittamalla ja Cameronin leadvokalisoimalla kappaleella It's a Shame. Seuraavana vuonna albumilta 2:nd Time Around listoille nousi niin ikään Stevie Wonderin käsialaa ollut We'll Have It Made. Kyseessä olivat kuitenkin The Spinnersin viimeiset V.I.P. Imprintille työstämät singlet. Pian 2:nd Time Aroundin ilmestymisen jälkeen Atlanticin artisteihin lukeutunut Aretha Franklin kehotti yhtyettä siirtymään niin ikään Atlanticille. Nauhoittaessaan Stevie Wonderin tuottamaa albumia The Spinnersin sopimus vanheni ja albumi jäi vaille julkaisua. The Spinners vaihtoi tämän jälkeen levy-yhtiötä, mutta sopimuksellisten velvoitteiden vuoksi Cameron ei vonut lähteä Motownilta. Hän järjesti tilalleen serkkunsa Philippe Wynnen, josta tuli yksi The Spinnersin leadvokalisteista Bobby Smithin tavoin. The Spinnersin solmiessa levytyssopimusen Atlanticin kanssa vuonna 1972 se oli arvostettu, mutta niukasti kaupallista menestystä saavuttanut yhtye. Yksikään The Spinnersin singleistä ei ollut noussut poplistoilla top teniin, vaikka yhtye oli ollut toiminnassa jo yli vuosikymmenen. Thom Bellin tuottamalta ja vuonna 1973 ilmestyneeltä albumilta Spinners poimittiin viisi singleä, joista kaksi nousi top teniin ja loputkin sadan suosituimman joukkoon. The Spinnersistä muodostui lopulta eräs 1970-luvun suosituimmista soulyhtyeistä. Ensimmäinen top ten-hitti, Bobby Smithin leadvokalisoima I'll Be Around oli itse asiassa yhtyeen ensimmäisen Atlanticille levyttämän singlen, Fambroughin ja Wynnen leadvokalisoiman How Could I Let You Get Awayn b-puoli. Radiosoiton myötä Atlantic vaihtoi singlen kappaleiden paikan ja I'll Be Around nousi kolmanneksi How Could I Let You Get Awayn joutuessa tyytymään sijaan 77. I'll Be Around myi yli miljoona kappaletta ja The Spinners vastaanotti kappaleesta ensimmäisen kultalevynsä lokakuun lopussa 1972. Vuoden 1973 singleistä Could It Be I'm Falling in Love myi yli miljoona kappaletta ja sitä seuranneet One of a Kind (Love Affair) ja Ghetto Child vahvistivat yhtyeen maineen. Bellistä tuli tunnettu tuottajahahmo Philadelphia Soulin alueella. Atlanticilla saavuttamiensa menestysten myötä Motown julkaisi The Spinnersin vanhasta tuotannosta Best of-kokoelman. Alun perin vuonna 1970 ilmestynyt singlen b-puoli Together We Can Make Such Sweet Music remiksattiin ja julkaistiin uudelleen vuoden 1973 aikana. Atlantic-hitteihin verrattuna se menestyi kuitenkin vaatimattomasti saavuttaen sijan 91. The Spinnersin vuonna 1974 ilmestyneeltä albumilta Mighty Love poimittiin kolme top 20:een kohonnutta singleä; I'm Coming Home, Love Don't Love Nobody ja pitkäsoiton nimikappale. Vuoden suurin hitti The Spinnersille oli silti yhteistyötä Dionne Warwickin kanssa edustava Then Came You. Se nousi Billboardin singlelistan kärkeen ollen molemmille esittäjilleen ensimmäinen ykkössijan saavuttanut pophitti. Kappale sijoittui kolmen suosituimman joukkoon lisäksi Billboardin R&B- ja Easy Listening -listoilla. Seuraavien kahden vuoden aikana The Spinnersin singleistä top tenin saavuttivat viidenneksi kohonnut They Just Can't Stop It (Games People Play) ja kakkossijan saavuttanut The Rubberband Man. Games People Playllä solistina vieraili Evette L. Benton. Kaupallisen ja suosiollisen uransa huipulla The Spinners aloitti stipendiohjelman, joka auttoi collegeen yhden opiskelijan vuodessa. Wynne jätti yhtyeen tammikuussa 1977. Hänen paikkansa ottanut John Edwards oli saavuttanut sooloartistina sarjan R&B-hittejä. Wynne siirtyi soolouralle ja perusti sittemmin julkaisu- ja levy-yhtiön. The Spinners saavutti pienempiä hittejä vuosien 1977 ja 1978 aikana. Yhtyeen ja Thom Bellin yhteistyö päättyi, mutta The Spinners työsti kaksi kappaletta Bellin elokuvaan The Fish That Saved Pittsburgh ja esiintyi myös itse elokuvassa. Vuonna 1979 Motown julkaisi sekä Yhdysvalloissa että Britanniassa The Spinnersiltä kokoelma-albumin From the Vaults, jonka tuotantoon sisältyi myös Fuqua&Bristolille 1960-luvun puolivälin tienoilla nauhoitettu What More Could I Boy Ask For. Vuonna 1980 The Spinners saavutti vielä kaksi suurta hittiä. Working My Way Back to You nousi Yhdysvalloissa toiseksi ja Britanniassa listakärkeen ja Cupid molemmissa maissa neljänneksi. Yhtyeen viimeinen Yhdysvalloissa top 100:aan kohonnut single oli cover Willie Nelsonin kappaleesta Funny How Time Slips Away, joka saavutti vuonna 1983 sijan 67. Samana vuonna yhtye vieraili omana itsenään tv:n sitcomissa Laverne and Shirley. Vuonna 1984 albumilta Cross Fire poimittu Right or Wrong oli The Spinnersin viimeinen merkittävä R&B-menestys. Mainitun albumin nimikappaleen yhtye esitti vuonna 1987 valmistuneessa elokuvassa Spaceballs. 1980-luvun jälkimmäisellä puoliskolla The Spinnersin singlet eivät enää nousseet R&B-listalla 70:n suosituimman yläpuolelle. Työskenneltyään joitakin vuosia Parliament/Funkadelicin kanssa ja luotuaan soolouraa Wynne menehtyi sydänkohtaukseen 14. heinäkuuta 1984.Vuonna 2014 antamassaan haastattelussa yhtyeen viimeinen henkiin jäänyt originaalijäsen Henry Fambrough mainitsi Bobby Smithin olleen yhtyeen keskeisin leadvokalisti kaikkien vuosien ajan. Myös Fambrough oli vähintään mukana laulamassa leadia useilla The Spinnersin levytyksillä, joista mainittakoon Just As Long as We Have Love, joka oli yhtyeen toinen Dionne Warwickin kanssa levyttämä duetto. G. C. Cameron palasi yhtyeen leadvokalistiksi vuosien 2000 ja 2002 välillä. Vuonna 2003 hän liittyi The Temptationsiin. The Delfonicsin Frank Washington liittyi yhtyeeseen pariksi vuodeksi. Hänen paikkansa ottanut Charlton Washington ei ollut  edeltäjälleen lainkaan sukua. Billy Henderson menehtyi diabeteksen komplikaatioihin helmikuun toisena 2002 67 vuoden ikäsenä. Yhtyeen varhaisiin jäseniin lukeutunut C. P. Spencer oli menehtynyt sydänkohtaukseen jo 20. lokakuuta 2004. Edelleen yhtyeessä vaikuttanut Pervis Jackson menehtyi sydänkohtaukseen 18. elokuuta 2004. Vuonna 2003 Xpress-2:n Ashley Beedle remiksasi vuonna 1977 levytetyn The Spinnersin kappaleen Are You Ready for Love. Fat Boy Slimin Southern Fried Recordsin julkaisemana mainittu single nousi Britanniassa listakärkeen. Leadvokalisti Bobby Smith menehtyi 16. maaliskuuta 2013. Vuonna 2017 The Spinners pääsi The Michigan Rock and Roll Legends Hall of Fameen. Charlton Washington siirtyi vuonna 2020 soolouralleen ja hänen paikkansa otti C. J. Jefferson. 27. elokuuta 2021 ilmestynyt Round the Block and Back Again edusti vuosien jälkeen The Spinnersin uutta tuotantoa. Se oli yhtyeen senhetkisen lineupin ensilevytys ja samalla viimeinen ennen Fambroughin eläköitymistä alkuvuodesta 2023 lähes 70 vuotta kestäneen uran jälkeen. Singleformaatissa mainitulta albumilta julkaistiin kappaleet Cliche, In Holy Matrimony ja Vivid Memories. Kolmas toukokuuta 2023 The Spinnersin menestyksekkäin 1970-luvun kokoonpano tuli valituksi Rock and Roll Hall of Fameen. Samaisessa kuussa yhtye lahjoitti merkittävän määrän esiintymis- ja levytyshistoriaansa Detrotissa sijaitsevalle Motown Museumille. Henry Fambrough, yhtyeen viimeinen henkiin jäänyt originaalijäsen menehtyi seitsemäs helmikuuta 2024 luonnollisesti 85 vuoden ikäisenä.

Perjantain pohjat:Dr. Johnin suurin menestysalbumi

 Dr. John:In the Right Place

25. helmikuuta 1973 Atcon julkaisemana ilmestynyt In the Right Place on New Orleansista kotoisin olevan R&B-artistin Dr. Johnin tuotannon kuudes studioalbumi. Mainitusta pitkäsoitosta muodostui artistin uran menestyksekkäin. Sen tuotannosta Dr. John esitti kappaleen Such a Night myös The Bandin jäähyväiskonsertissa The Last Waltz, josta työstettiin lisäksi Martin Scorsesen ohjaama konserttielokuva ja tripla-albumi. In the Right Placen singleformaatissa ilmestyneestä avauskappaleesta Right Place, Wrong Time muodostui Dr. Johnin uran suurin singlemenestys. Kesän 1973 aikana mainittu kappale saavutti Billboardin listalla yhdeksännen ja Kanadassa kuudennen sijan. Right Place, Wrong Timen lyriikoiden työstämiseen olivat osallistuneet Bob Dylan, Bette Midler ja Dough Sahm. Kappaleen erään säkeen lyriikka antoi progesuuruudelle Emerson Lake and Palmer idean albuminsa Brain Salad Surgery nimeen. Se korvasi työnimen Whip Some Skull on Yer. Myös itse In the Right Place -pitkäsoitosta muodostui Dr. Johnin uran suosituin. Mainittu albumi saavutti Billboardin listalla sijan 24. 23. kesäkuuta 1973. Kaiken kaikkiaan albumille kertyi 33 listaviikkoa ja sen työstämiseen ottivat osaa esimerkiksi Allan Toussaint sekä funkyhtye The Meters.

Torstain terävä:Vuonna 1967 syntynyt blueskitaristi, solisti ja biisintekijä

 17. marraskuuta 1967 syntynyt Tab Benoit on yhdysvaltalainen kitaristi, solisti ja biisintekijä, jonka ensisijainen tyylilaji on Delta Blues. Hän solmi levytyssopimuksen teksasilaisen Justice Recordsin kanssa ja julkaisi sarjan levytyksiä alkaen vuonna 1992 ilmestyneestä albumista Nice and Warm. Justicen lopetettua toimintansa Vanguard julkaisi vuonna 1999 Benoitin seuraavan pitkäsoiton These Blues Are All Mine. Samaisena vuonna Benoit oli mukana Delarc-yhtiön julkaisemalla albumilla Homesick for the Road, jonka muina kitaristeina esittäytyivät Kenny Neal ja Debbie Davis. Telarc julkaisi Benoitin seuraavan sooloalbumin, vuonna 2002 ilmestyneen pitkäsoiton Wetlands. Mainitulle albumille sisältyi Benoitin oman tuotannon lisäksi lainabiisejä, eli näkemykset Professor Longhairin Her Mind is Gonesta sekä Otis Reddingin These Arms of Minesta. Myöhemmin vuoden 2002 aikana ilmestynyt albumi Whiskey Store edusti yhteistyötä kitaristi Jimmy Thackeryn, harpisti Charlie Musselwhiten sekä Stevie Ray Vaughanin taustayhtyeenä muistetun Double Troublen rytmiryhmän, basisti Tommy Shannonin ja rumpali Chris Laytonin kanssa. Vuonna 2003 Benoitilta ilmestyi New Orleansissa nauhoitettu albumi Sea Saint Sessions. Benoitin pysyvän rytmiryhmän, basisti Carl Dufrenen ja rumpali Darryl Whiten lisäksi albumilla vierailivat Big Chief Monk Boudreaux, Cyril Neville, Brian Stoltz ja George Porter Jr. Helmikuussa 2004 ilmestyi Benoitin ja Thackeryn Unityssa, Mainessa taltioitu livealbumi Whiskey Store Live. Benoitin vuonna 2005 ilmestyneellä albumilla Fever for the Bayou vierailivat solistit Cyril Neville ja Big Chief Monk Boudreaux, joista ensiksi mainittua kuultiin lisäksi perkussionistina. Vuonna 2006 ilmestynyt Brother to the Blues edusti yhteistyötä Louisina’s La Rouxin kanssa. Huhtikuussa 2011 ilmestyneellä Benoitin albumilla Medicine olivat mukana Anders Osborne, Beausoleilin Michael Doucet ja Ivan Neville.

Keskiviikon klassikko:Metallican vuoden 1986 klassikkoalbumin nimikappale

Toinen heinäkuuta 1986 ilmestynyt Master of Puppets on trash metallia edustava Metallican kappale, joka ilmestyi yhtyeen samannimisen albumin nimibiisinä. Kappaleesta on muodostunut suorastaan standardi Metallican keikkaohjelmistoon. Master of Puppets on vastaanottunut suorastaan ylistäviä arvioita raskaasta soundistaan. Kappale nauhoitettiin loka-joulukuun 1985 välisenä aikana Sweet Silence-studioilla Kööpenhaminassa, Tanskassa. Merkittäväksi Master of Puppetsissa muodostuu kappaleen pitkä instrumentaaliosuus. Dave Mustainen mukaan rumpali Lars Ulrich sävelsi kappaleen avausriffin Mustainen ollessa vielä Metallican jäsen. Master of Puppetissa lainataan lisäksi riffiä David Bowien kappaleesta Andy Warhol. Metallican jäsenistä Bowie vaikutti voimakkaasti basisti Clif Burtoniin ja kitaristi Kirk Hammettiin. Master of Puppets on Metallican useimmin konserteissaan soittama kappale. Biisin täyspitkä versio on mukana videoilla Cliff ’em All, S&M sekä S&M2 ja lyhennetty versio videolla Cunning Stunts. Molemmat versiot ovat löydettävissä boxilta Live Shit:Binge & Purge. Keikkakontekstissa Master of Puppets soitettiin ensiksi joulukuun viimeisenä 1985 San Franciscossa Bill Graham Civic Center Auditoriumissa 7000:lle kuulijalle. Master of Puppets on menestynyt varsin hyvin erilaisissa äänestyksessä. VH1 nimesi mainitun kappaleen kaikkien aikojen kolmanneksi parhaaksi heavy metal -biisiksi. Musiikkilehti Q:n maaliskuussa 2005 julkaisemalla sadan parhaan kitarakappaleen listalla Master of Puppets saavutti sijan 22. Martin Popoffin vuonna 2003 ilmestyneessä teoksessa The Top 500 Heavy Metal Songs of All Time metallidiggarit, muusikot ja journalistit äänestivät Master of Puppetsin kaikkien aikojen toiseksi parhaaksi metallikappaleeksi. Vuonna 2020 Metal Hammerin 50 parhaan Metallica-biisin listauksessa Master of Puppets sijoittui kärkisijalle. Rolling Stonen vuonna 2021 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla Master of Puppets saavutti sijan 256. Vuonna 2023 samainen musiikkilehti laati sadan kaikkien aikojen parhaan heavy metal -kappaleen listansa, jolla Master of Puppets saavutti toisen sijan.

Tiistain tukeva:Useassa keskeisessä brittiläisessä blues- ja rockyhtyeessä vaikuttanut kitaristi/kosketinsoittaja

 16. marraskuuta 1945 syntynyt ja 13. huhtikuuta 2019 edesmennyt Paul Martin Raymond oli yhdysvaltalainen kosketinsoittaja ja kitaristi, jonka keskeisimpiin yhtyeisiin lukeutuvat UFO ja Michael Schenker Group. Chicken Shackissa Raymond otti Christine Pefectin paikan viimeksi mainitun siirtyessä Fleetwood Macin jäseneksi. Raymondin ura muusikkona käynnistyi tammikuussa 1964 jazzin parissa. Hänen ensimmäinen ammattimaisesti toiminut yhtyeensä oli niin ikään vuoden 1964 aikana toimintansa aloittanut Tony Jackson and The Vibrations. Tony Jackson perusti mainitun yhtyeen kesällä 1964 erottuaan The Searchersistä. Myöhemmin Raymond liittyi Plastic Penny -yhtyeen kosketinsoittajaksi ja solistiksi ja korvasi Christine McVien Chicken Shackissa Christinen siirryttyä toiseen bluesia edustaneeseen yhtyeeseen Fleetwood Maciin. Seuraavaksi Raymondin ura jatkui kosketinsoittajana/kitaristina niin ikään bluesrockia edustaneessa yhtyeessä Savoy Brown. Vuonna 1976 Raymond korvasi UFO-yhtyeen riveissä mainitun yhtyeen originaalin kosketinsoittajan Danny Peyronelin. Raymond kirjoitti kappaleita UFO:n ohjelmistoon, mutta vastaanotti aikaisemman julkaisusopimuksensa vuoksi niistä tekijänpalkkoita vasta myöhäisempinä vuosina. Michael Schenkerin jätettyä UFO:n Raymond liittyi vuonna 1981 hänen uuteen yhtyeeseensä MSG:hen. Kahta vuotta myöhemmin hän seurasi UFO:n basistina toiminutta Pete Waytä tämän uuteen yhtyeeseen Waystediin. Wayn, Phil Moggin sekä Andy Parkerin kanssa Raymond vaikutti UFO:n riveissä vuosina 1980-1983, 1984-1986, 1993-1998 ja 2003-2019. Raymondin edesmentyä sydänkohtaukseen 73 vuoden ikäisenä huhtikuussa 2019 UFO oli juuri ehtinyt päättää jäähyväismaailmankietueensa Last Orders:50:th Anniversary Tour. Raymondin paikan kiertueen loppuosalla ottanut Neil Carter soitti hänen paikallaan UFOssa myös vuosien 1980 ja 1983 välisenä aikana. Raymond oli mukana Fleetwood Macin kitaristin Danny Kirwanin 70-luvun puolivälissä ilmestyneellä ensimmäisellä sooloalbumilla Second Chapter. Lisäksi hän konsertoi säännöllisesti yhtyeensä Paul Raymond Project kanssa.

Maanantain mainio:Graham Parkerin 80-luvun tuotannon käynnistänyt albumi

 Graham Parker and the Rumour:The Up Escalator

23. toukokuuta 1980 Stiff Recordsin julkaisemana ilmestynyt The Up Escalator on Graham Parker and the Rumourin 80-luvun tuotannon käynnistänyt ja samalla ainoaksi yhteiseksi pitkäsoitoksi mainitulla vuosikymmenellä jäänyt albumi. Parkerin diskografiassa sitä edeltänyt ja vuonna 1979 ilmestynyt albumi Squeezing Out the Sparks oli osoittautunut menestyksekkääksi ja sen seuraajan tuotannosta vastasi Jimmy Iovine. The Up Escalatorista laadituissa arvioissa kritiikki kohdistui juuri albumin tuotantopuoleen. Parkerin ja hänen The Rumour-yhtyeensä välinen yhteistyö päättyikin pian The Up Esclatorin ilmestymisen jälkeen. Yhtyeen kosketinsoittaja Bob Andrews oli jättänyt The Rumourin jo Squeezing Out the Sparksin tiimoilta tehdyn kiertueen jälkeen ja The Up Escalatorilla kuultiinkin ensisijaisesti studiomuusikkona kunnostatunutta ja lisäksi etenkin jäsenyydestään The Jeff Beck Groupissa muistettua Nicky Hopkinsia. Mainitun pitkäsoiton työstämiseen osallistuivat lisäksi The E-Street Bandin Danny Federicin sekä Quiverin Peter Wood. The Up Escalatorin tuottaneen Jimmy Iovinen meriittilistaan luketuvia albumeita ovat esimerkiksi Tom Petty and the Heartbreakersin Damn the Torpedos ja Patti Smith Groupin Easter. Singleformaatissa The Up Escalatorilta julkaistiin Stupefaction b-puolellaan pitkäsoitolta löytymätön Woman in Charge. Kappaleessa Endless Night taustavokalistina vaikuttanut Bruce Springsteen on nimennyt Parkerin ainoaksi muusikoksi, jonka esiintymisestä hän olisi valmis maksamaan.

Sunnuntain extra:Huey Lewis and the Newsin rumpali

13. marraskuuta 1951 syntynyt Bill Gibson on yhdysvaltalaismuusikko, joka on vuodesta 1979 lähtien vaikuttanut Huey Lewis and the Newsin rumpalina. Mainitun yhtyeen jäätyä tauolle vuoden 2020 aikana Gibsonin nykyinen keskeinen yhtye on ollut Sons of Champlin. Gibson on syntynyt Sacramentossa ja hän soittanut rumpuja 12-vuotiaasta. Billin arkkitehtinä toiminut isä Ed soitti niin ikään rumpuja harrastusluonteisesti. Gibsoniin vaikuttaneista rumpaleista mainittakoon Art Blakey ja Buddy Rich. Vuonna 1967 Billin isä vei hänet Monterey Jazz Festivaaleille ja ensimmäisen rumpusettinsä Bill oli vastaanottanut neljäntoista ikäisenä. Teini-iässään hän todensi kaksi Beatlesin konserttia ja näki livenä niin ikään Dave Clark Fiven. Huey Lewis and the Newsissä Gibson on vaikuttanut vuodesta 1979. Mainitun yhtyeen musiikilliseen ilmaisuun vaikuttaneita genrejä ovat olleet varhainen pop, R&B, doo-wop, blue-eyed soul sekä uusi aalto.

Lauantain pitkä:Styxin toinen pitkäsoitto

 Styx:Styx II

Heinäkuussa 1973 Wooden Nickelin julkaisemana ilmestynyt Styx II on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Styxin toinen studioalbumi. Elokuun lopussa 1972 ilmestynyt Styxin esikoisalbumi oli koostunut ensisijaisesti coverbiiseistä ja toiselle pitkäsoitolleen yhtye halusi työstää vahvaa omaa kappalemateriaaliaan, josta Dennis DeYoung kantoi päävastuun. Hän oli säveltänyt yhtyeen harjoitustilassa sähköpianolla kappaleen, jota kaavaili julkaistavaksi Styxin esikoisalbumilla. Myöhemmin DeYoung päätti soittaa kappaleen akustisella pianolla. Bill Traut halusi säästää kappaleen Styxin toiselle pitkäsoitolle. Lopputuloksena oli DeYoungin vaimosta Suzannesta kertova kappale Lady. Kun mainittu biisi julkaistiin singleformaatissa, siitä ei ensi alkuun muodostunut hittiä. Julkaistuaan lokakuussa 1974 neljännen albuminsa Man of Miracles Styx vieraili Chicagon keskeisimmällä radioasemalla W.L.S.:llä ja pyysi ohjelman tuottajaa Jim Smithiä soittamaan mainitun biisin uudestaan. Chicagossa Lady saavutti säännöllistä radiosoittoa ja murtautui valtakunnallisesti listoille toukokuussa 1975. Billboardin listalla kappaleen paras sijoitus oli lopulta kuudentena. Ladyn lisäksi Styx II:n keskeiseen tuotantoon lukeutuvat rockorientoituneet  biisit You Need Love ja I'm Gonna Make You Feel It, jotka edustivat DeYoungin sävellystuotantoa ja olivat James "J Y" Youngin vokalisoimia. Kyseessä on Styxin tuotannon ensimmäinen albumi, jolla John Curulewski vaikutti sekä säveltäjänä että leadvokalistina jazzvaikutteisessa, Styxille tyypillisestä tyylistä selkeästi erottuvassa  kappaleessa A Day sekä humoristisessa rockauksessa You Better Ask, jonka outro sisältää pätkän Strangers in the Nightia naurulla höystettynä. Albumin kakkospuolen käynnistää DeYoungin tulkitsema Bachin Little Fugue in G, jota seuraa lempeä progerockkappale Father O.S.A. Niin ikään rockosastoon kallistuva Earl of Roseland pohjautuu DeYoungin muistoihin Chicagon Roselandissa hänen perustettuaan yhtyeen Panozzon veljesten kanssa. Styx II saavutti kultalevyn hieman ennen Styxin vuonna 1977 ilmestyneen pitkäsoiton Grand Illusion saavuttamaa menestystä. Jo tätä ennen yhtye oli siirtynyt A&M Recordsin artistiksi ja saavuttanut selkeää menestystä. Styx II on Wooden Nickelin julkaisuista ainoa yhtyeen menestysalbumi melko pitkälti Ladyn saavuttaman menestyksen ansiosta. Styxin originaali levy-yhtiö julkaisi albumin uudestaan vuonna 1980 nimellä Lady. Mainittua uudellenjulkaisua ei pidä sekoittaman Styxin tuotannosta kasattuun samannimiseen kokoelma-albumiin. Styx II:n lisäksi ainoat Styxin tuotannon pitkäsoitoista, joiden sävellystyöhön Young ei osallistunut, olivat vuonna 2021 ilmestynyt albumi Crash of the Crown sekä vuonna 2005 julkaistu covereista koostuva pitkäsoitto Big Bang Theory.

Perjantain pohjat:Bon Jovin vuoden 1988 voimaballadi

 I'll Be There for You on Jon Bon Jovin ja Richie Samboran käsialaa oleva ja Bon Jovin neljännellä albumilla New Jersey syyskuussa 1988 ilmestynyt kappale. Singleformaatissa mainittu voimaballadi nousi Billboardin singlelistan kärkeen ja oli Album Rock Tracks -listalla parhaimmillaan viidentenä. I'll Be There for You nousi lisäksi listakärkeen Cash Boxilla, joka listasi sen vuoden 1989 toiseksi suosituimmaksi popsingleksi. Kanadassa kappale oli parhaimmillaan kakkossijalla. I'll Be There for Yousta työstettiin Wayne Ishamin ohjaama musiikkivideo, jonka mustavalkoiset liveosuudet on kuvattu Lontoon Wembleyllä. I'll Be There for Youn b-puolella julkaistiin niin ikään New Jersey- albumin tuotantoon ja samalla Bon Jovin kaikkien aikojen raskaimpiin kappaleisiin lukeutuva, sekä huuliharppu- että kitarasoolon sisältävä Homebound Train. Kun mainittu biisi oli ohjelmistossa vuonna 2010 The Circle Tourilla, sen leadvokalistina kuultiin tavanomaisesta poiketen kitaristi Richie Samboraa.

Torstain terävä:Bonnie Raittin 2000-luvun alun albumi

 Bonnie Raitt:Silver Lining

Yhdeksäs huhtikuuta 2002 Capitol Recordsin julkaisemana ilmestynyt Silver Lining on yhdysvaltalaisen kitaristin, solistin ja biisintekijän Bonnie Raittin neljästoista studioalbumi. Billboardin listalla mainittu pitkäsoitto saavutti parhaimmillaan sijan 13. ja se myi kultalevyyn oikeuttavan määrän. Silver Lining vastaanotti suurimmaksi osaksi myönteisiä arvioita. USA Todayhin albumin arvioineen Edna Gundersenin mukaan Mitchell Froomin ja Tchad Blaken tuottama Silver Lining tuo David Grayn käsialaa olevassa nimikappaleessaan ja särkevässä balladissa Wounded Heart esiin Raittin popherkkyyttä. Vaikutteet boogiesta, gospelhenkisestä R&B:stä ja raa'asta bluesista muistuttavat esimerkiksi The Metersistä ja Little Featistä, mutta tekevät sen raikkaasti ja vitaalisti. PopMattersiin Silver Liningista arvion kirjoittaneen Jason McNailin mukaan albumi ei sisällä ainuttakaan Thing Called Loven tai Something to Talk Aboutin kaltaista radioystävällistä hittiä, mutta kokonaisuutena kyseessä on silti  eräs Raittin kaikkien aikojen vahvimmista albumeista. Los Angeles Timesin Natalie Nichols piti Silver Liningia vaihtelevana kokoelmana Delta-vaikutteista bluesrockia, afrikkalaisia tyylejä, New Orleans-boogieta ja elementtejä modernista aikuispopista. Silver Liningin kappaleista Gnawin' On It ja Time of Our Lives olivat ehdolla parhaan naisrocklauluesityksen Grammyn vastaanottajiksi. Albumilta poimituista singleistä I Can't Help You Now saavutti Billboardin Adult Contemporary Chart-listalla sijan 15. ja pitkäsoiton nimikappale sijan 21. Silver Liningin kappaleista Time of Our Lives nousi mainitulla listalla sijalle 27. siitä huolimatta, ettei sitä julkaistu singleformaatissa.

Keskiviikon klassikko:Neil Youngin ja Crazy Horsen raaka konserttitaltiointi

 Neil Young & Crazy Horse:Weld

22. lokakuuta 1991 Reprise Recordsin julkaisemana ilmestynyt Weld on Neil Youngin ja Crazy Horsen livealbumi, joka taltioitiin yhtyeen edellisen studioalbumin Ragged Gloryn tiimoilta tehdyllä kiertueella. Alun perin kyseessä oli kolmesta albumista koostunut rajoitettu painos Arc-Weld, jonka Arc osuus koostui ainoastaan kovaäänisesta kitarasta feedbackeineen. Arc julkaistiin sittemmin yksittäisenä levynä. Weldin 16:sta selkeän rockorientoituneesta kappaleesta seitsemän oli ilmestynyt 11 vuotta aikaisemmin Neil Youngin ja Crazy Horsen edellisellä konserttitaltioinnilla Live Rust. Suuri osa Neil Youngin 80-luvusta oli kulunut hänen tavanomaisesta tyylistään eroavien musiikillisten kokeiluiden parissa. Viimeistään Ragged Glory oli merkinnyt artistin paluuta rockiin ja Weldin myötä mainittua paluuta juhlistettiin sekä tuplalivealbumilla että konserttielokuvalla. Ragged Gloryn tiimoilta tehty kiertue osui samaan aikaan Irakin sodan kanssa ja Weld sisältääkin Youngin sähköisen näkemyksen Bob Dylanin varhaistuotannon ytimeen lukeutuvasta Blowin' in the Windistä. Sodan vuoksi Young lisäsi kiertueen settilistaan väkivaltateemaisia kappaleitaan, kuten Cortez the Killer ja Powderfinger. Marraskuussa 1991 Rolling Stonen David Frickelle antamassaan haastattelussa Young kertoi pyrkineensä imitoimaan kitarallaan sodan ääniä. Konsertti julkaistiin sekä VHS:nä että laserlevynä. Miksauksesta videolla vastasi pitkään Youngin kanssa yhteistyötä tehnyt David Briggs ja elämäkerturi Jimmy McDonoughin teoksen Shakey mukaan kyseessä on raaka, mutta silti varsin onnistunut miksaus. Toukokuussa 2009 videosta ilmestyi digitaalisesti ladattava versio. Vaikka Ragged Gloryn kappaleet ovat Weldillä luontevasti melko voimakkaasti edustettuina, sen edeltäjältä Freedomilta livelle sisältyvät itseoikeutettu Rockin in the Free World sekä Crime in the City. Tonight's the Nightilta mukana ovat tuplan kakkoslevyn päättävät nimikappale ja Roll Another Number ja iäkkäämmistä klassikoista Cinnamon Girl Neil Youngin ja Crazy Horsen vuoden 1969 ensimmäiseltä yhteiseltä albumilta Everybody Knows This Is Nowhere sekä Like a Hurricane vuoden 1977 pitkäsoitolta American Stars n' Bars.

Tiistain tukeva:Keskeisen 60-luvun loppupuolen brittiyhtyeen debyyttisingle ja -hitti

Night of Fear on Roy Woodin kirjoittama kappale, joka julkaistiin hänen johtamansa The Move-yhtyeen ensimmäisenä singlenä yhdeksäs joulukuuta 1966 b-puolellaan harvinaisuudeksi jäänyt Disturbance. 26. tammikuuta 1967 Night of Fear saavutti britilistalla parhaimman sijoituksensa,joka oli toisena. Listaviikkoja kappaleelle kertyi kymmenen. Kyseessä oli ensimmäinen The Moven viidestä peräkkäisestä Britanniassa viiden suosituimman joukkoon kohonneesta singlestä. Ennen The Moven esikoissinglellä ilmestyneitä kappaleita Roy Wood oli säveltänyt ainoastaan kaksi biisiä. Kaksikosta kappaleen nimeltä Make Them Understand Wod oli nauhoittanut syyskuussa 1965 yhtyeen Mike Sheridan's Lot kanssa. Mainitusta yhtyeestä tuli sittemmin muotoutumaan The Idle Race. Kappaleista toisen, eli You're the One That I Needin The Move oli nauhoittanut tammikuussa 1966, mutta se sai odottaa julkaisuaan useita vuosia. Manageri Tony Secunda rohkaisi Woodia kirjoittamaan omaa tuotantoaan edustavia kappaleita, mukaan lukien The Moven esikoissinglelle päätyneet biisit. Wood olisi toivonut Disturbancea julkaistavaksi singlen a-puolena, mutta Night of Fearissa todettiin olevan enemmän kaupallista potentiaalia. Vaikka kyseessä on nopeatempoinen popkappale, sen lyriikoissa viitataan useisiin yliluonnollisiin seikkoihin. Disturbancen kertojaminä on psykologisesti häiriintynyt. Night of Fearissa äänessä ovat kaikki The Moven solistit, eli Carl Wayne, Roy Wood, Trevor Burton ja Ace Kefford; runsaimmin silti Wayne ja Wood Keffordin vokalisoidessa kertosäkeessä. Ensiesityksensä The Moven konsertissa Night of Fearilla oli 21. lokakuuta 1966 Croydonissa, Etelä-Lontoossa. Kappaleen saama vastaanotto oli siinä määrin rohkaiseva, että The Move nauhoitti kappaleen jo seuraavana päivänä Advision-studioilla. The Moven debyyttisinglen julkaisijana oli Deram Records. 11. tammikuuta 1967 Night of Fear näyttäytyi brittilistalla sijalla 32. Kakkoseksi se nousi kuun lopussa ja kappaleen viimeinen listamerkintä oli maaliskuun puolivälistä, jolloin Night of Fear oli vielä sijalla 46. Kymmenestä listaviikosta puolet kappale viihtyi top tenissä. Night of Fear oli lisäksi suuri menestys Keski-Euroopassa ja Uudessa Seelannissa. Sitä vastoin Yhdysvalloissa yksikään The Moven singleistä ei noussut Billboardin listalle.

Maanantain mainio:Cliftersiä Jiri Nikkisen uralla seurannut yhtye

Cliftersin lopetettua toimintansa vuonna 1992 coveralbuminsa Pirun kaunis nainen ilmestymisen jälkeen yhtyeen johtohahmo Jiri Nikkinen ryhtyi musiikilliseen yhteistyöhön ystäviensä Sauli Leppäsen ja Pete Aunolan kanssa. Hänen musiikilliseksi aisaparikseen valikoitui kuitenkin esimerkiksi Fabricsista ja Boycott-yhtyeestä tutuksi tullut kitaristi, sittemmin ikävä kyllä edesmennyt Ari ”Hombre” Lampinen. Uuden yhtyeen rytmiryhmän tulivat muodostamaan esimerkiksi loppuvaiheen Boycottissa vaikuttanut rumpali Harri Seppälä sekä basisti Asko Ahonen. Yhtyeen nimeksi valikoitui Revolver Jirin suuren musiikillisen esikuvan vuoden 1966 pitkäsoiton mukaan. Revolverissa Jiri vaikutti solistina, kakkoskitaristina ja tekstittäjänä vastaten lisäksi suurimmasta osasta sävellysmateriaalista. Revolverin nimikko- ja samalla esikoisalbumi ilmestyi syksyllä 1994. Mainitulle pitkäsoitolle sisältyi sekä rivakampia rockkapaleita että sofistikoituneempaa poptuotantoa. Pekka Pohjola vastasi jousisovituksista useissa albumin kappaleissa. Mainittuun kategoriaan lukeutuvista biiseistä radiosoittoa saavuttivat Lentohiekkaa ja Sukellat aikaan. Muista Revolverin esikoisalbumin huippuhetkistä mainittakoon pitkäsoiton avaus- ja päätösraidat Lennetään ja Aurinko nousee, balladituotantoa tyylitajuisesti edustava ja Pepe Ahlqvistin huuliharpismilla rikastettu Tää on se ilta sekä tanakkaa rocktuotantoa edustava Beibi Hei. Revolver vaikutti housebändinä tv:n Tähtisade-ohjelmassa. Yhtyeen kakkosalbumi Materiaa ilmestyi melko tarkalleen vuosi yhtyeen debyytin jälkeen. Sen nimikappale rokkasi upeasti Rolling Stonesin Gimme Shelterin hengessä ja albumin muista kultahipuista mainittakoon tyylitajuisen nostalginen Anna mulle vanha peili, pieneksi hitiksi ajankohtanaan muodostunut Kesähelteinen sekä eräästä yhtyeen jäsenestä kertova Häyki. Materiaa työstettiin uudistuneella lineupilla, jossa basistina vaikutti todella monessa mukana ollut Ako Kiiski ja kosketinsoittajana Petri Auer. Revolver keikkaili molempien albumiensa tiimoilta ja itselleni tarjoutui tilaisuus tsekata yhtye keikalla Joensuun Willyssä alkuvuodesta 1996. Oman tuotannon lisäksi ohjelmistossa oli jokunen laina suuren musiikillisen esikuvan tuotannosta; ainakin Back in the U.S.S.R. Revolverin lopetettua toimintansa Nikkinen julkaisi esikoissooloalbuminsa Läpinäkyvää vuonna 1998. Beatles Tribute Bandista muodostui sittemmin hänen musiikkiuralleen varsin keskeinen ja myös Cliftersin reunionista tuli ajankohtainen vuonna 2002 Raumanmeren juhannuksessa soitetun paluukeikan myötä.

Sunnuntain extra:Merkittävän soullaulajattaren diskovaikutteinen albumi

 Minnie Riperton:Stay in Love

Helmikuussa 1977 Epic Recordsin julkaisemana ilmestynyt Stay in Love:A Romantic Fantasy Set to Music on yhdysvaltalaissolisti Minnie Ripertonin neljäs studioalbumi. Mainitun pitkäsoiton hitteihin lukeutuvat Young Willing and Able sekä yhteistyötä Stevie Wonderin kanssa edustava Stick Together. Toisin kuin Rippertonin varhaisemmilla ja soulvaikutteisilla albumeilla, Stay in Love edustaa hänen pitkäsoitoistaan ainoana nopeatempoisempaa discotyyliä. Stick Together saavutti tanssilistalla sijan 23. ja vaihtoehtoinen versio Stick Together (Part One) sijan 57. Yhdysvaltojen Hot Black Singles -listalla. Stay in Love jäi Rippertonin tuotannon ainoaksi Epicin julkaisemaksi albumiksi. Hän solmi uuden levytyssopimuksen Capitol Recordsin kanssa ja ehti levyttää mainitulle yhtiölle  ennen edesmenoaan kaksi pitkäsoittoa. Stay in Love oli Rippertonin esikoisalbumin Come to My Garden jälkeen artistin ensimmäinen pitkäsoitto, jonka työstämiseen hänen aviomiehensä Richard Rudolph ei osallistunut tuottajan ominaisuudessa. Hän oli kuitenkin edelleen mukana biisinkirjoitustyössä. Stay in Love oli näin ollen Rippertonin pitkäsoitoista ainoa Motownin veteraanin Freddie Perrenin tuottama albumi.

Lauantain pitkä:80-luvun alussa perustettu ja paluun tehnyt yhdysvaltalainen heavy-yhtye

Black N' Blue on Portlandista, Oregonista kotoisin oleva yhdysvaltalainen heavy metal-yhtye, jonka tuoreimman kokoonpanon muodostavat solisti Jaime St. James, basisti Patrick Young, rumpali Pete Holmes ja kitaristit Brandon Cook ja Bob Capka. Parhaiten yhtye tunnetaan elokuussa 1984 ilmestyneeltä ja bändin nimeä kantaneelta esikoisalbumilta löytyvästä kappaleesta Hold on to 18. Black N' Bluen perustivat marraskuussa 1981 koulutoverit Jaime St. James ja Tommy Thayer. Yhtyeen originaalinimi oli Movie Star, mutta nimeen Black N' Blue päädyttiin yhtyeen kasvoille hyökänneen soundin ja nahkaimagon vuoksi. Ensimmäisen läpilyöntinsä yhtye sai vuonna 1982, jolloin heavy metal-fanzineitä editoinut Brian Slagel kuuli demon Black N' Bluen kappaleesta Chains Around Heaven ja otti sen mukaan itsenäisesti julkaisemalleen kokoelma-albumille Metal Massacre, jolla olivat lisäksi mukana tuossa vaiheessa tuoreet yhtyeet Metallica, Ratt ja Malice. Mainittuna vuonna Black N' Blue siirtyi Los Angelesiin ja alkoi tehdä itseään tunnetuksi kaupungin clubiskenessä. Puolen vuoden kuluessa yhtye solmi maailmanlaajuisen levytyssopimuksen Geffen Recordsin kanssa ja sen nimeä kantanut esikoisalbumi ilmestyi elokuussa 1984. Dieter Dierksin tuottamalta albumilta poimittu Hold on to 18 saavutti radiosoittoa ja näkyvyyttä MTV:llä ja sen siivittämänä albumista muodostui kohtuullinen menestys. Seuraavana vuonna ilmestynyt kakkosalbumi Without Love tarjosi hienoisesti edeltäjäänsä hienostuneempaa soundia ja siltä poimittu Miss Mystery oli radiohitti. Mainittuna vuonna Black N' Blue lämmitteli Kissin Asylum-kiertuetta. Kakkosalbumilta poimittu kappale Nature of the Beach oli mukana elokuvassa Vision Quest ja pääsi myös Madonnan singlen Gambler kakkospuolelle, vaikka ei ollut mukana varsinaisella elokuvan soundtrackalbumilla. Vuonna 1986 Kissin basisti Gene Simmons kiinnitti huomionsa Black N' Blue- yhtyeeseen ja hän tuotti sen kaksi seuraavaa albumia; vuonna 1986 ilmestyneen Nasty Nastyn ja kahta vuotta myöhemmin julkaistun In the Heatin. Mainituilla albumeilla yhtye pyrki tekemään paluuta alkuaikojensa raakaan soundiin. Nasty Nastyn nimikappale ja Rock On olivat yhtyeelle jonkinasteisia hittejä, mutta se ei kuitenkaan pystynyt täysin tekemään paluuta alkuaikojensa soundiin ja Black N' Blue lopetti toimintansa vuonna 1989. Yhtyeen hajoamisen jälkeen monet sen jäsenistä olivat mukana eri projekteissa. Solisti Jaime St. James muodosti sooloyhtyeensä Freight Train Jane, jossa olivat mukana aikaisemmin Warlockissa vaikuttanut Tommy Bolan, Scotty Werner ja Davy Jones. Freight Train Jane julkaisi ainoastaan yhden ja nimeään kantaneen albumin. Kitaristi Jeff "Woop" Warner lyöttäytyi yhteen Rough Cuttissa soittaneen kitaristin Chris Hagarin kanssa lyhytikäisessä yhtyeessä Woop & The Count. Hetken aikaa hän soitti sittemmin New Yorkissa vaikuttaneen Kneel Cohnin yhtyeen The Dead Stars on Hollywood varhaisessa kokoonpanossa. Myöhemmin Warner oli soolokitaristina uudessa yhtyeessä NYC. Tommy Thayer oli mukana Harlown ainoalla ja vuonna 1990 ilmestyneellä albumilla. Samana vuonna hän soitti Doron nimeä kantaneella sooloalbumilla ja liittyi sitten vuonna 1994 albumin America the Violent julkaisseeseen yhtyeeseen Shake the Faith. Thayer ja St. James olivat lisäksi mukana LA:sta kotoisin olleessa Kiss-tribuuttibändissä Cold Gin Gold Sweat-yhtyeen jäsenten Anthony Whiten ja Chris McLernonin kanssa.

Thayer päätti jättää muusikon uran ja hänestä tuli Kissin kiertuemanageri. Vuonna 2002 hänestä tuli Kissin soolokitaristi toistamiseen yhtyeestä lähteneen Ace Frehleyn tilalle. Thayerin ensimmäinen albumi Kissin riveissä oli vuonna 2009 ilmestynyt ja varsin suosittu Sonic Boom. Thayerin toinen Kiss-albumi oli lokakuussa 2012 ilmestynyt Monster. Pete Holmes soitti yhtyeissä Malice, The Black Symphony ja Mandy Lion's WWIII. Hän on soittanut myös Michael Schenkerin, Uli Jon Rothin, Peter Gabrielin ja Ted Nugentin taustalla. Vuoden 1997 Halloweenina Black N' Bluen originaalikokoonpano soitti ainutkertaisen loppuunmyydyn reunion-konsertin. Konsertti nauhoitettiin ja ilmestyi Thayerin veljen, Johnin levy-yhtiön Eon Recordsin julkaisemana albumina nimeltä One Night Only:Live. Vuonna 2001 ilmestynyttä kokoelma-albumia Greatest Hits (The Ultimate Collection) seurasi Crazy Planet-yhtiön julkaisema albumi The Demos Remastered:The Anthology I. Se sisälsi Black N' Bluen hittien demoversioita, viisi ennenjulkaisematonta kappaletta ja liveversion kappaleesta Autoblast. Vuonna 2003 Black N' Blue teki uuden reunionin, tosin ilman Thayeria, jolla oli velvoitteita Kissin kiertueen kanssa. Yhtye konsertoi uuden kitaristinsa Shawn Sonnenscheinin kanssa ja levytti uuden albuminsa Hell Yeah! Sen julkaisuajankohdaksi kaavailtiin syyskuuta 2003, mutta useista syistä johtuen albumi näki päivänvalon vasta useita vuosia myöhemmin. Taukonsa aikana yhtyeeltä ilmestyi ensisijaisesti ennenjulkaisemattomista demoista koostunut albumi Rarities. Vuonna 2004 St. James korvasi Jani Lanen Warrantin uutena solistina. Seuraavana vuonna yhtye alkoi levyttää uutta albumia Cleopatra Recordsille ja vuoden 2006 loppupuolella ilmestynyt albumi Born Again vastaanotti suurimmaksi osaksi myönteisiä arvioita. Jokaisesta albumin kappaleesta työstettiin musiikkivideo, mutta dvd:llä Born Again:Delvis Video Diaries oli myös kiertueklippejä ja yhtyeen jäsenten albumin levyttämiseen liittyviä haastatteluja. Vuonna 2007 St. James esiintyi Warrantin kanssa hardrockfestivaali Rocklahomassa. St. James jätti Warrantin Jani Lanen tehtyä paluun yhtyeen riveihin. Kahdeksas joulukuuta 2008 Black N' Blue soitti paluukonsertin kotikaupungissaan Portlandissa, Oregonissa. Kyseessä oli hyväntekeväisyyskonsertti yhtyeen ystävälle, syövän kanssa kamppailleelle Kenny Nordonelle. Kesällä 2008 Black N' Blue teki virallisen paluun ja soitti Rocklahomassa Shawn Sonneschein kitaristinaan. Yhdeksäs lokakuuta 2010 Black N' Blue pääsi Oregon Music Hall of Fameen. Tuolloin yhtyeen legendaarinen kokoonpano Thayer mukaan lukien soitti keikan Portlandin Roseland Theaterissa. Frontiers Records julkaisi Hell Yeah! -albumin viimein toukokuussa 2011 ja se vastaanotti suurimmaksi osaksi myönteisiä arvioita. Vuoden 2013 jälkimmäisellä puoliskolla Black N' Blue soitti Yhdysvalloissa viisi konserttia. Kyseessä olivat ensimmäiset keikat uudelle, Jeff Warnerin korvanneelle kitaristille Brandon Cookille. Vuonna 2017 Sonnenschein lähti ja hänen paikkansa otti uusi kitaristi, aikaisemmin Vicious Rumoursissa soittanut Bob Capka. Black N' Bluen nykyinen kokoonpano on esiintynyt vuosittain säännöllisesti yhdysvaltalaisilla rockfestivaaleilla Monsters of Rock Cruisessa ja M3 Rock Festivaalilla.Tammikuussa 2020 antamassaan radiohaastattelussa Brandon Cook ilmoitti, ettei Black N' Blue ole tällä hetkellä aikeissa luoda uutta musiikkia. Lokakuussa 2021 Black n' Blue uutena kitaristinaan Doug Rappoport konsertoi Monsters on the Mountain Rock Festivaalilla Pigeon Forgessa, Tennesseessä. Yhtyeen kitaristiksi vaihtui Mick Caldwell ja sen jatkanut säännöllistä konsertointiaan rockfestivaleilla ja risteilyillä Yhdysvalloissa.

Perjantain pohjat:The Pretendersin ensimmäinen listaykkössingle

 Brass in Pocket (I'm Special) on brittiläisen rockyhtyeen The Pretendersin tuotantoa edustava kappale, joka julkaistiin vuonna 1979 kolmantena singlenä yhtyeen nimeä kantavalta esikoisalbumilta. Chrissie Hynden ja James Honeyman-Scottin käsialaa oleva Brass in Pocket on Chris Thomasin tuottama. Brass in Pocket sai alkunsa Honeyman-Scottin kitarakuviosta ja nimensä Hynden konsertin jälkeen kuulemasta lausahduksesta. Brass in Pockettista muodostui The Pretendersin tuotannon siihen mennessä suurin hitti. Britanniassa mainittu kappale kohosi listakärkeen tammikuussa 1980 ja saavutti myös Billboardin listalla sijan 14. Brass in Pockettista työstetty musiikkivideo oli järjestyksessään seitsemäs elokuun ensimmäisenä 1981 toimintansa aloittaneen MTV:n esittämistä videoista. Observerille vuonna 2004 antamassaan haastattelussa Chrissie Hynde on paljastanut, ettei hän alun perin olisi halunnut Brass in Pockettia lainkaan julkaistavan. Hän pyrki tekemään kappaleesta Motown-tyylisen pyrkimyksessään kuitenkaan onnistumatta. Hynde ei aluksi pitänyt lauluäänestään Brass in Pockettissa, mutta sittemmin hän on löytänyt kappaleesta  myös paljon onnistunutta. Brass in Pocket nousi listakärkeen lisäksi Irlannissa, Uudessa Seelannissa toiseksi, Australiassa ja Belgiassa viidenneksi, Alankomaissa seitsemänneksi ja oli Espanjassa parhaimmillaan yhdeksäntenä.

Torstain terävä:Joni Mitchellin vuoden 1976 merkkialbumi

Joni Mitchell:Heijira

22. marraskuuta 1976 Asylum Recordsin julkaisemana ilmestynyt Hejira on kanadalaisen laulaja/lauluntekijän Joni Mitchellin kahdeksas studioalbumi. Mainitun pitkäsoiton kappaleet hän kirjoitti loppuvuodesta 1975 ja seuraavan vuoden alussa ollessaan matkoilla ja ne heijastavat hänen tuonaikaisia matkakokemuksiaan. Hejiran työstämiseen osallistuivat useat keskeiset ensisijaisesti jazzin puolella työskennelleet muusikot, kuten basisti Jaco Pastorius, kitaristi Larry Carlton ja rumpali John Guerin. Vaikka Hejira ei saavuttanut Mitchellin edellisten albumien veroista menestystä, pitkäsoitto nousi Mitchellin kotimaassa Kanadassa sijalle 22. Yhdysvalloissa albumi myi kultalevyyn oikeuttavan määrän parhaan listasijoituksen Billboardin listalla ollessa 13. Britanniassa Hejira nousi vielä kahta sijaa korkeammalle ja saavutti hopealevyn. Kriitikoiden taholta Hejira vastaanotti myönteisiä arvioita ja albumi on sittemmin kohotettu erääksi Mitchellin koko uran laadukkaimmista töistä. Singleformaatissda albumilta julkaistiin sen avauskappale Coyote. Kappaleessa Furry Sings the Blues Neil Youngia kuullaan huuliharpistina ja mainittua kappaletta oli inspiroinut Mitchellin tapaaminen bluessolisti Furry Lewisin kanssa Beale Streetillä, Memphisissä. Muusikoista Hejiran ovat nimenneet suosikkialbumikseen Björk, Danielle Halm, Weyes Blood ja St. Vincent. Colin Larkinin teoksen All Time Top 1000 Albums kolmannessa ja vuonna 2000 ilmestyneesä painoksessa Hejira saavutti sijan 776. Rolling Stonen vuonna 2000 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Heijiran sijoitus oli 133.

Keskiviikon klassikko:Sophie B Hawkinsin debyyttihitti

Damn I Wish I Was Your Lover on yhdysvaltalaisen laulaja/lauluntekijän Sophie B Hawkinsin käsialaa oleva ja esittämä kappale. Mainittu biisi julkaistiin maaliskuun lopussa 1992 ensimmäisenä singlenä Hawkinsin samaisen vuoden huhtikuussa ilmestyneeltä esikoisalbumilta Tongues and Tails. Kappaleesta muodostui menestyksekäs ja Billboardin Hot 100-listalla se tavoitti parhaimmillaan viidennen sijan. Top teniin Damn I Wish I Was Your Lover nousi kuudessa muussa maassa mukaan lukien Kanada, Tanska, Uusi Seelanti ja Norja. Brittilistalla kappaleen paras sijoitus oli neljäntenätoista. Kappaleesta työstettiin kaksi erilaista musiikkivideota, sillä niistä ensimmäistä pidettiin turhan rohkeana MTV:n näyttöön. Damn I Wish I Was Your Lover vastaanotti myönteisiä arvioita esimerkiksi Enterntainment Weeklyssä Music & Mediassa. Kehuja osakseen saivat esimerkiksi kappaleen koukukkuus ja vahva kertosäe. Slant Magazinen laatimalla sadan 90-luvun parhaan singlen listalla Damn I Wish I Was Your Lover saavutti juuri sadannen sijan. Yhdysvalloissa ja Australiassa ilmestyneen kasetti- ja cd-singlen sekä Britanniassa ja Euroopassa ilmestyneen seiskatuumaisen singlen kakkosbiisinä oli niin ikään Tongues and Tails-albumin tuotantoon lukeutuva Don't Stop Swaying. Britanniassa julkaistu cd-single sisälsi Damn I Wish I Was Your Loverista sekä radioversion että yli minuuttia pidemmän version, Don't Stop Swayingin sekä edelleen Tongues and Tailsin tuotantoa edustavan raidan Listen. Britanniassa julkaistu 12-tuumainen single sisältää Damn I Wish I Was Your Loverin pitkän version sekä biisit Listen ja Don't Stop Swaying. Euroopassa julkaistu maxi-cd-single sisältää samat biisit sillä erotuksella, että Damn I Wish I Was Your Loverista mukana on radio edit. Euroopassa julkaistulla 12-tuumaisella singlellä ovat mukana samat biisit, ja Damn I Wish I Was Your Loverista sekä radio edit että albumiversio.

Tiistain tukeva:Keskeisen uuden aallon edustajan kakkosalbumi

 Adam and the Ants:Kings of the Wild Frontier

Seitsemäs marraskuuta 1980 Britanniassa CBS Recordsin ja valtakunnallisesti Epic Recordsin julkaisemana ilmestynyt Kings of the Wild Frontier on brittiläisen, uutta aaltoa edustaneen Adam and the Antsin toinen studioalbumi. Britanniassa se oli vuoden 1981 myydyin ja ilmestymisvuotensa 48:ksi myydyin. Vuoden 1982 Brit Awarseissa Kings of the Wild Frontier palkittiin parhaana brittiläisenä albumina. Tuottaja Malcolm McLaren oli erottanut Antin edellisen taustayhtyeen sittemmin bändin Bow Wow Wow perustaneet muusikot ja Ant nauhoitti Kings of Wild Frontierin uuden biisintekokumppaninsa, kitaristi Martin Pirronin kanssa. Albumilta poimittiin kolme singlemenestystä. Heinäkuussa 1980 ilmestynyt nimikappale saavutti toisen sijan, Dog Eat Dog nousi neljänneksi ja joulukuussa ilmestynyt Antmusic oli sekin parhaimmillaan toisena. Viimeksi mainittu nousi Australiassa listakärkeen samoin kuin itse pitkäsoitto brittilistalla. Ensimmäiset albumista julkaistut versiot sisälsivät Antmusicista alussaan feidaantuvan intron, mutta kappaleen menestyttyä singleformaatissa myös albumilla julkaistiin seiskatuumaiselta löytyvä rumpukapulaintron sisältävä versio. Vuonna 2004 Kings of Wild Frontierista julkaistiin useita bonuskappaleita sisältävä remasteroitu versio. Toukokuussa 2016 albumista oli vuorossa Super Deluxe Edition, joka sisälsi lisäksi dvd:nä kauan loppuunmyydyn konserttivideon Ants in Japan sekä cd:n Antsien vuoden 1981 Chicagon- konsertista. Kyseinen Super Deluxe Edition nousi brittilistalla viikon ajaksi sijalle 69. Sitä pidettiin omana yksittäisenä listasijoituksenaan perusalbumin 67:n listaviikon sijaan. Ant esitti Kings of the Wild Frontierin kokonaisuudessaan britikiertueella mainittuna vuonna ja Yhdysvalloissa, Australiassa ja Uudessa Seelannissa vuonna 2017. Thomas Erlewinen albumista AllMusiciin laatimassa retrospektiivisessä arviossa Kings of Wild Frontierin julkaisuajankohtaa on pidetty juuri oikeana. Sekä albumin musiikissa että lyriikoissa tehdään viittauksia useisiin kulttuurillisiin lähteisiin. Esimerkiksi Kings of Wild Frontierin nimikappale viittaa Davy Crockettiin ja Dog Eat Dog Margaret Thatcheriin. Ants Invasion viittaa lyriikassaan vuoden 1968  elokuvaan  Planet of the Apes ja Killer in the Home Apocalypse Nowhun. The Magnificent Fivessa tehdään viittaus vuonna 1960 valmistuneeseen lännenelokuvaan The Magnificent Seven. Jolly Roger on musiikillisesti identtinen Ennio Morriconen säveltämän vuoden 1966 spagettiwesternin Seven Guns for the Mac Gregors tunnusmelodian kanssa. The Human Beings koostuu lyriikaltaan lähes pelkästään lauletuista Yhdysvaltojen alkuperäisheimojen  Blackfoot, Pawnee, Cheyenne ja Crow nimistä.

Maanantain mainio:The Flying Burrito Brothersin toinen albumi

 The Flying Burrito Brothers:Burrito Deluxe

Huhtikuussa 1970 A&M Recordsin julkaisemana ilmestynyt Burrito Deluxe on The Flying Burrito Brothersin toinen albumi ja samalla yhtyeen viimeinen pitkäsoitto, jonka työstämiseen Gram Parsons osallistui. Burrito Deluxen tekee erityisen merkittäväksi se seikka, että mainittu albumi sisältää ensimmäisen levytetyn version Mick Jaggerin ja Keith Richardsin sävellyksestä Wild Horses. The Rolling Stonesin oma levytys mainitusta kappaleesta ilmestyi melko tarkalleen vuotta myöhemmin ensimmäisellä Mick Taylorin täyspainoisesti kitaroimalla yhtyeen albumilla Sticky Fingers. The Flying Burrito Brothersin esikoisalbumin ilmestymisen jälkeen aikaisemmin The Byrdsissä rummuttaneesta Michael Clarkesta tuli yhtyeen täysiaikainen rumpali. Ennen kiinnitystään The Flying Burrito Brothersiin Clarke oli soittanut yhtyeessä Dillard and Clark niin ikään The Byrdsiin kuuluneen Gene Clarkin kanssa. Syksyn 1969 aikana basisti Chris Ethridge oli jättänyt The Flying Burrito Brothersin vähäiseen suosioon kyllästyneenä. Hänen tilalleen Burrito Brothers kiinnitti kitaristi Bernie Leadonin toimintaansa lopettaneesta Dillard and Clarkista ja samalla Chris Hillman palasi yhtyeen basistiksi. Burrito Deluxe-albumilla The Flying Burrito Brothersin kokoonpanon muodostivat näin ollen Parsons, Hillman, Pete Kleinow, Leadon ja Clarke. Vuonna 2007 Leadon selvitti Gram Parsons-elämäkerturi David Meyerille Burrito Deluxen tulleen nauhoitetuksi ilman The Flying Burrito Brothersin esikoisalbumin tunnetta ja intensiteettiä. Keith Richards oli antanut Gram Parsonsille Wild Horsesin sisältäneen demonauhan kuudes joulukuuta 1969, eli päivä Stonesien traagisen Altamontin-konsertin jälkeen. Burrito Deluxella julkaistuista kappaleista Lazy Daysin olivat Parsonsin varhaisemmista yhtyeistä leyttäneet sekä The International Submarine Band että The Byrds, mutta molemmat versiot olivat jääneet julkaisematta. The Byrdsin näkemys ilmestyi sentään vuonna 1990 ilmestyneellä yhtyeen boxilla. Burrito Deluxella julkaistuihin covereihin lukeutuvat näkemys Conway Twittyn countryhitistä Image of Me, voimakkaasti originaalista eroava versio Bob Dylanin If You Gotta Gosta sekä gospelstandardi Farther Along. Parsons oli alkanut menettää kiinnostustaan The Flying Burrito Brothersiin. Hän jätti keikkoja väliin tai soitti niitä huonokuntoisena ja niinpä hän saikin lähteä yhtyeestä heinäkuussa 1970. Ilmestymisaikanaan Burrito Deluxe epäonnistui myynnillisesti, eikä albumi saavuttanut myöskään erityisen myönteisiä arvioita. Tuoreemmat albumista laaditut kirjoitukset ovat olleet selkeästi suopeampia.

Sunnuntain extra:Merkittävän skotlantilaislaulajattaren kolmas albumi

 Lulu:Lulu's Album

Lokakuussa 1969 Columbian julkaisemana ilmestynyt Lulu's Album, joka julkaistiin Yhdysvalloissa nimellä It's Lulu, on skotlantilaislaulajatar Lulun kolmas studioalbumi. Vaikka hän oli voittanut Euroviisut kappaleella Boom Bang-a-Bang ja hänellä oli oma nimikkotv-shownsa, mainittu pitkäsoitto ei saavuttanut listasijoitusta. Brittilistalla kakkossijan saavuttanut euroviisu ei ollut mukana albumilla, toisin kuin Song for Europe-kilpailussa kolmanneksi sijoittunut Come September. Kyseessä oli Lulun viimeinen Mickie Mostin tuottama pitkäsoitto. Hän oli ohjannut Lulun uraa menestyksekkäästi 60-luvun loppuvuosina. Lulu's Album sisältää useita coverversioita aikakautensa rock- ja pophiteistä. Sellaisiin lukeutuvat esimerkiksi Manfred Mannin versiona erityisen menestyksekkääksi osoittautunut Bob Dylanin sävellystuotantoa edustava Migty Quinn, Spencer Davis Groupin Gimme Some Lovin' sekä The Bee Geesin I Started a Joke. Mainittu käytäntö oli noihin aikoihin varsin yleinen. Seuraavilla albumeillaan, joista kenties laadukkain oli vuonna 1970 ilmestynyt ja osittain Duane Allmanin kitaroima New Routes, Lulu tuli siirtymään kypsempään musiikilliseen lähestymistapaan. Epic julkaisi Lulu's Albumin Yhdysvalloissa vuonna 1970 nimellä It's Lulu ja myöhemmin nimellä Most of Lulu Volume 2. Mainitusta pitkäsoitosta on sittemmin ilmestynyt lisäksi cd-versio.

Lauantain pitkä:Eräs varhaisen brittiprogen keskeisimmistä edustajista

The Nice oli brittiläinen, 1960-luvun lopussa vaikuttanut progressiivista rockia edustanut yhtye, jonka musiikillinen ilmaisu on tulkittavissa yhdistelmäksi rockista, jazzista ja klassisesta musiikista. Yhtyeen muodostivat vuonna 1967 kosketinsoittaja Keith Emerson, basisti Lee Jackson, kitaristi David O' List ja rumpali Ian Hague ja aluksi se toimi soulvokalisti P. P. Arnoldin taustayhtyeenä. Brian Davisonin otettua yhtyeessä rumpalin paikan The Nice alkoi toimia itsenäisesti ja yhtyeestä muodostui varsin suosittu live-esiintyjä. Etenkin Keith Emerson pääsi Hammond-urkuineen toden teolla esiin ja The Nicen ohjelmisto koostui voimakkaasti sovitetuista klassisista sävellyksistä sekä Bob Dylanin kappaleista. The Nice menestyi sovittamallaan instrumentaaliversiolla Leonard Bernsteinin Americasta. Tämän jälkeen O' List lähti yhtyeestä. The Nice jatkoi toimintaansa triona ja julkaisi useampia albumeita, kunnes alkuvuodesta 1970 Emerson liittyi Emerson Lake and Palmeriin. Useita konsertteja sisältänyt The Nicen reunion ajoittui vuoteen 2002. The Nicen jäsenistä Keith Emerson ja Keith "Lee" Jackson olivat aikaisemmin soittaneet yhtyeessä Gary Farr and T-Bones, joka lopetti toimintansa alkuvuodesta 1967 The VIP's-yhtyeen jäsenenä Emerson konsertoi Star-clubilla Hampurissa. Emersonin soitto- ja esiintymistyyliin oli keskeisesti vaikuttanut  kosketinsoittaja Don Shinn. Samaan aikaan Britanniassa kotimaataan Yhdysvaltoja paremmin menestynyt laulajatar P. P. Arnold oli pettynyt taustayhtyeeseensä Blue Jaysiin.Keith Emerson oli kykenevä kasaamaan kyseisenlaisen yhtyeen, mutta ainoastaan siinä tapauksessa, että tuo yhtye saisi soittaa omia lämmittelykeikkojaan. Emerson kutsui mukaan Jacksonin, rumpali Ian Haguen ja aikaisemmin The Attackissa soittaneen kitaristin David O' Listin, joista viimeksi mainittua suositteli journalisti Chris Welch. The Nice soitti ensimmäisen keikkansa toukokuussa 1967 ja läpimurtoa yhtyeelle tuli merkitsemään esiintyminen seitsemänsillä kansallisilla Jazz ja Blues-festivaaleilla Windsorissa 13. elokuuta samaisena vuonna. Arnold palasi pian tämän jälkeen Yhdysvaltoihin ja manageri Andrew Loog Oldham tarjosi The Nicelle omaa sopimusta. Hague ei ollut kiinnostunut yhtyeen progressiivisesta suunnasta ja hänen paikkansa otti aikaisemmin Mark Leeman Five and Habitsissa soittanut Brian Davison. The Nice oli nyt yhtye omillaan ja loppuvuodesta 1967 se teki yhteisen kiertueen Jimi Hendrixin, Pink Floydin, The Moven ja Amen Cornerin kanssa. Yhtyeen roudareihin kuului tuleva Motörheadin johtohahmo ja Hawkwindin jäsen Lemmy Kilmister. The Nicen esikoisalbumia nauhoitettiin syksyn 1967 aikana. Mainitun vuoden lokakuussa yhtye teki ensimmäiset nauhoituksensa John Peelin ohjelmaa Top Gear varten. The Nicen esikoisalbumin ilmestyttyä yhtyeen manageriksi vaihtui Tony Stratton Smith. The Nicen toisena singlenä julkaistiin sovitus Leonard Bernsteinin Americasta ja yhtyeen toinen albumi ilmestyi kesällä 1968 ja sen jälkeen The Nice teki kiertueen. O' List sai lähteä yhtyeestä samaisen vuoden lokakuussa. Steve Howe suoritti koe-esiintymisensä yhtyeelle ja yhteistyö sujui, mutta hän tuli toisiin ajatuksiin ja The Nice jatkoi toimintaansa triona. The Nice konsertoi vuoden 1969 Isle of Wightin festivaalilla ja Irlannissa Yesin ja Bonzo Doo-Dah Bandin kanssa. Yhtyeen kolmas albumi julkaistiin Britanniassa sen omalla nimellä ja Yhdysvalloissa nimellä Everything As Nice as Mother Makes It. Albumin toinen puoli sisälsi livemateriaalia Yhdysvaltain-kiertueelta toisen puolen koostuessa studionauhoituksista. Mukana oli jälleen sovituksia klassisesta musiikista ja popimpaa originaalituotantoa edustivat Bob Dylanin She Belongs to Me ja Tim Hardinin Hang onto a Dream. Vuoden 1969 aikana The Nicen jäsenillä oli aikaa osallistua myös muihin projekteihin. Emerson vaikutti sessiomuusikkona Rod Stewartille ja The Facesille ja koko The Nice oli mukana Roy Harperin vuonna 1970 ilmestyneellä albumilla Flat Baroque and Berserk kappaleessa Hell's Angels. Kiertuemanageri Michael Emmerson pyysi The Nicea kirjoittamaan musiikkia Newcastle Upon Tynen taidefestivaalille. Tuloksena oli Five Bridges suite, jonka yhtye esitti ensiksi Newcastle City Hallissa lokakuun kymmenentenä 1969. Täyspitkä versio orkesterin kanssa soitettiin Croydonissa 17. samaista kuuta ja mainitusta esityksestä julkaistiin samanniminen albumi. Loppuvuoteen 1969 mennessä Keith Emerson koki The Nicen kehittyneen musiikillisesti niin pitkälle, kuin oli mahdollista. Erityisesti hän oli pettynyt Jacksonin rajallisiin kykyihin solistina. Emerson olisi halunnut perustaa uuden yhtyeen Jack Brucen ja Yesin Chris Squiren kanssa, mutta nämä kieltäytyivät. Ollessaan kiertueella Yhdysvalloissa King Crimsonin kanssa Emerson piti palaverin Stratton Smithin kanssa ja tuli siihen tulokseen, että The Nicen aika oli tullut päätökseen. Vuoden 1969 lopussa Emerson oli aikeissa perustaa uuden yhtyeen Greg Laken kanssa. The Nicen toiminta loppui alkuvuodesta 1970 ja samaan aikaan Immediate Records ajautui vararikkoon. Myöhemmin yhtyeen jäsenet mainitsivat, etteivät he vastaanottaneet yhtiöltä rojalteja toimiessaan aktiivisesti yhtyeenä. Helmikuussa 1970 The Nice teki yhteistyötä Zubin Mehtan johtaman Los Angelesin philharmonisen orkesterin kanssa. Samaisen vuoden maaliskuussa yhtye lopetti toimintansa soitettuaan 22. päivä mainittua kuuta Croydonissa ja tehtyään sen jälkeen lyhyen Saksan-kiertueen, joka päättyi 30. maaliskuuta Berlin Sportpalatsissa soitettuun konserttiin.  Vuonna 1971 ilmestynyt The Nicen postuumi albumi Elegy koostui tuttujen kappaleiden aikaisemmin julkaisemattomista versioista ja se saavutti brittilistalla viidennen sijan. Jackson perusti vuosien 1970 ja 1973 välillä viisi albumia julkaisseen Jackson Heightsin. Davison perusti vuonna 1970 yhden albumin julkaisseen yhtyeen Every Which Way. Jackson ja Davison perustivat Refugeen kosketinsoittaja Patrick Morazin kanssa vuonna 1974. Viimeksi mainittu kuitenkin jätti yhtyeen yhden albumin jälkeen ja siirtyi Yes-yhtyeeseen Rick Wakemanin tilalle. Yli kolmen vuosikymmenen hiljaisuuden jälkeen The Nice soitti reunion-konsertteja vuonna 2002. Kolmen cd:n kokonaisuus Vivacitas julkaistiin ja sen kolmas cd koostui Emersonin, Jacksonin ja Davisonin haastatteluista. O' Listin tilalla oli kitaristi David Kilminster. Davison edesmeni 15. huhtikuuta 2008 Devonissa 65 vuoden ikäisenä. Emerson kuoli itseaiheutettuun ampumahaavaan 11. maaliskuuta 2016 Santa Monicassa, Kaliforniassa. The Nice oli ensisijaisesti livebändi ja sen vaikutusta 1970-luvun progressiivisen rockin kehitykselle voi pitää varsin keskeisenä.

Perjantain pohjat:Grace Slickin käsialaa oleva kappale Jefferson Airplanen neljännellä albumilla

Lather on Grace Slickin käsialaa oleva ja yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Jefferson Airplanen levyttämä kappale, joka julkaistiin syyskuussa 1968 mainitun yhtyeen neljännellä albumilla Crown of Creation ja lisäksi samannimisen singlen b-puolella. Slick on maininnut kirjoittaneensa Latherin Jefferson Airplanen tuolloin 29 vuoden ikäiselle rumpalille Spencer Drydenille, joka oli tuohon aikaan lisäksi Slickin poikaystävä. Kappaleen lyriikat kertovat nuorukaisesta, joka pyrkii pysymään niin nuorena kuin mahdollista, kunnes eräänä päivänä hän havahtuu lopulta varttuneensa aikuiseksi. Lather oli mukana setissä Jefferson Airplanen esiintyessä vuonna 1968 The Smothers Brothers Comedy Hourissa. Drydenin edesmentyä vuonna 2005 Jefferson Airplanen henkiin jääneet jäsenet kirjoittivat yhtyeen viralliselle kotisivulle tribuutit Drydenille. Niistä Slickin osuus päättyi Latherin lyriikan alkusanoihin "Lather was 30 years old today, they took away all of his toys."

Torstain terävä:Pelle Miljoona Band vedossa Maximissa

Suomipunkin isähahmon Pelle Miljoonan Pelle Miljoona Bandinsä kanssa toteuttaman 70-vuotisjuhlakiertueen pysähdyspaikkoihin lukeutui  myös Kuopion Maxim. Tasan klo 20 käynnistynyt ensimmäinen setti oli akustisvoittoinen ja sen huippuhetkiin lukeutuivat Pellen singer/songwriter-tyyppisen tuotannon parhaimmistoa edustavat Pikkupoika ja pikitie, Kuka sä oot, Cecilia, Puerto Montt, Katulaulaja sekä päätöskappale, Kaakon toteemi-pitkäsoiton parhaimmistoon lukeutuva Rakkaus on lämmin lies. Harvinaisempaa akustista tuotantoa ensimäisessä setissä edustivat Vaeltavien saddhujen matkaan, Lentohiekkaa ja Lennä haukkani Memed. Sähköinen kakkossetti starttasi vajaata puolta tuntia myöhemmin ja se edusti suurimmaksi osaksi silkkaa klassikkotykitystä. Juokse villi lapsi kuultiin varsin tiukkana näkemyksenä avauskappaleena ja sitä seurasi Rock N' Roll Baby Rockersin kanssa työstetyltä ja vuonna 1993 ilmestyneeltä, lähes klassikkotasoiselta albumilta ABC. Nuoret sankarit ja Gabriel  kuuluvat Pelle Miljoona & 1980- yhtyeen klassikkoalbumin Viimeinen syksy keskeisimpään tuotantoon ja niiden välissä kuultiin varhaisen Pelle Miljoona Oy:n varhaistuotannon  huippuhetkiin lukeutuva Vapaus on suuri vankila. Ballaadi Vanhasta Haminasta ja Johnny Guitar edustivat sähköisen setin harvinaisempaa tuotantoa. Klassikko-osastoon palattiin Pelko ja viha-albumin nimikappaleen ja legendaarisen singlebiisin Mulla menee lujaa versioiden myötä. Olen kaunis, Hyvää yötä maailma ja nimikappaleensa edustivat klassikkoalbumin Mottoritie on kuuma tuotantoa. Encoreiden aluksi kuultiin yllätyscoverina Guantanamera ja lopuksi Pelle Miljoona N.U.S:n ydintuotantoon lukeutuva Mä vaan pogoon. Akustinen setti oli kiinnostava ja myös harvinaisempia poimintoja sisältävä, mutta sähköinen klassikkosetti lähellä loistavaa. Kiitos Pelle Miljoona Band.

Pelle Miljoona Band Maximissa 24. lokakuuta 2025.