Lauantain pitkä:Lyhytikäinen, mutta merkittävä brittiläinen uuden aallon yhtye

Rich Kids oli lyhytikäinen ja Lontoosta kotoisin ollut, uutta aaltoa edustanut yhtye, jonka basisti Glen Matlock perusti vuonna 1977 erottuaan Sex Pistolsista. Rich Kidsin kokoonpanoon kuuluivat lisäksi tulevat Ultravox-yhtyeen jäsenet Midge Ure ja Rusty Egan, jotka perustivat myöhemmin myös yhteisen yhtyeen Visage. Aktiiviaikansa, eli maaliskuun 1977 ja joulukuun 1978 välisenä aikana Rich Kids julkaisi yhden albumin ja kolme singleä. Virallisesti Rich Kidsin hajoamisesta ilmoitettiin tosin vasta kesällä 1979. Rich Kidsiä voi pitää yhtenä brittiläisen power pop -tyylin tienraivaajista. Se yhdisti Small Facesin ja The Whon kaltaisten 60-luvun brittipopyhtyeiden suosimia elementtejä oman aikakautensa tuoreisiin punksoundeihin. Brittilistalla ainoastaan yksi Rich Kidsin singleistä nousi top 40:ään ja niinpä yhtye niputettiin edustamansa tyylisuunnan yhden hitin ihmeisiin esimerkiksi The Vibratorsin ja 999:n tavoin. Rich Kidsin originaalikokoonpanoon kuuluivat Glen Matlockin lisäksi kitaristi/kosketinsoittaja Bill Smyth, rumpali Rusty Egan, soolokitaristi Steve New ja The Clashin Mick Jones sessiolivesoittajan ominaisuudessa. Midge Uren yhtye Slick oli hajonnut ja se oli perustettu uudelleen punksoundisena ja nimellä PVC 2. Uren muutettua Lontooseen hän täydensi Rich Kidsin kokoonpanon. Smyth jätti yhtyeen ja pian kokoonpanosta poistui myös täysipainoisesti The Clashiin keskittynyt Jones. Rich Kids nauhoitti ensimmäisen radiosessionsa lokakuun ensimmäisenä 1977. Se lähetettiin marraskuun seitsemäntenä BBC Radio 1:llä John Peelin isännöimässä ohjelmassa. Yhtyeen esikoissingle Rich Kids saavutti helmikuun neljäntenä 1978 brittilistalla sijan 24. Menestyksen seurauksena BBC kutsui Rich Kidsin esiintymään Top of the Popsissa ja Peter Cookin isännöimässä lyhytikäisessä, livemusiikkia esitelleessä tv-sarjassa Revolver Rich Kids esiintyi useita kertoja. 22. maaliskuuta yhtye nauhoitti John Peelille uuden session, joka lähetettiin huhtikuun kolmantena. 19. maaliskuuta julkaistiin seuraava single Marching Men, jonka oli tarkoitus promota Mick Ronsonin tuottamaa Rich Kidsin esikoisalbumia. Vaikka singlestä työstettiin musiikkivideo Donnie Sutherlandia ja After Darkia varten, kappale ei saavuttanut listasijoitusta. Rich Kidsin Lyceumissa keväällä 1978 soittamassa konsertissa Mick Ronson vieraili kitaristina ja Small Facesin ja The Facesin Ian McLagan kosketinsoittajana. Useat yhtyeen esiintymisistä pääsivät mukaan vuonna 1981 valmistuneeseen punkrockdokumenttiin D.O.A. Matlock ja New soittivat myöhemmin Sid Viciousin kanssa ainoastaan yhden keikan tehneessä yhtyeessä Vicious White Kids. Elokuussa 1978 Rich Kids julkaisi albumin Ghosts of Princess in Towers sekä singleformaatissa albumin nimikappaleen, joka saavutti listasijoituksen 51. Yhtyeen vimeinen tv-esiintyminen oli Readingin yliopistossa 27. lokakuuta samaisena vuonna. Tuolloin Rich Kids nauhoitti osuutensa sarjaan Rock Goes to College. Nauhoittaessaan demoja toista albumiaan varten Rich Kidsin jäsenet törmäsivät luoviin eroavaisuuksiin. Ure ja Egan halusivat hyödyntää syntetisaattoria yhtyeen soundissa, mutta Matlock ja New kannattivat edelleen traditionaalisia kitaroita ja rumpuja. Niinpä yhtyeen jäsenet päättivät valita omat tiensä. Matlock ja New lähtivät kiertueelle Iggy Popin kanssa ja Egan ja Ure perustivat yhtyeen The Misfits, jota ei pidä sekoittaa samannimiseen yhdysvaltalaiseen kauhupunkyhtyeeseen. Eganin vierailtua Skidsissä ja Uren Thin Lizzyssä kaksikko perusti Visage-yhtyeen. Huhtikuussa 1979 Ure liittyi Ultravoxiin. Seitsemäs tammikuuta 2010 Rich Kids soitti yhden reunion-keikan The 02 Academy Islingtonissa, Lontoossa Newtä auttaakseen. Hän menehtyi syöpään 24. toukokuuta samaisena vuonna. Helmikuussa 2016 Rich Kidsin ilmoitettiin soittavan reunion-keikan Lontoon 02 Shepherd's Bush Empiressa 16. toukokuuta kokoonpanolla, jonka täydensivät soolokitaristi Gary Kemp ja kosketinsoittaja James Hallawell. Toisena yhtyeenä konsertissa oli soittava The Professionals. Konserttipaikan rakennustöiden vuoksi konsertti siirtyi 23:ksi kesäkuuta.  Yhden reunion-konserttinsa Rich Kids soitti vielä 27. maaliskuuta 2019 Lontoossa, 02 Academy Islingtonissa Vive Le Rock -lehden palkintotilaisuudessa. Soolokitaristina yhtyeessä vaikutti tuolloin Sigue Sigue Sputnik- yhtyeen Neal X.

Perjantain pohjat:Kissin Love Gun -albumin singlemenestys

Christine Sixteen on Gene Simmonsin käsialaa oleva ja Kissin kesäkuun lopussa 1977 ilmestyneellä kuudennella studioalbumilla Love Gun julkaistu kappale. Mainittu biisi ilmestyi lisäksi singleformaatissa ja saavutti Billboardin listalla sijan 25. Kanadassa Christine Sixteen nousi vielä kolmea sijaa korkeammalle. Kappale kertoo vanhemmasta miehestä, joka on ihastunut 16-vuotiaaseen tyttöön nimeltä Christine. Aiheensa vuoksi jotkin radioasemat kieltäytyivät soittamasta kappaletta ja jotkut soittivat sitä vasta seitsemän jälkeen illalla ja tuolloinkin ainoastaan albumiraitana. Kappaleen otsikko on Paul Stanleyn käsialaa ja hän oli aikeissa kirjoittaa kyseisen biisin, mutta Simmons löi hänet kyseisellä kerralla laudalta. Guitar Worldissa julkaistun haastattelun mukaan Eddie ja Alex Van Halen soittivat Christine Sixteenistä työstetyllä demolla. Kissin nauhoittamalla versiolla Ace Frehley kopioi Eddie Van Halenin demolla kyseisessä kappaleessa soittaman soolon. Christine Sixteenistä ovat Kiss-tribuuttialbumeille levyttäneet coverinsa yhtyeet Gin Blossoms ja All. Lisäksi punk/goottiyhtye The Nuns levytti kappaleesta versionsa vuonna 2003 ilmestyneelle albumilleen New York Vampires.

Torstain terävä:Eräs The Velvet Undergroundin myöhäistuotannon merkkiteoksista

Sweet Jane on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen The Velvet Undergroundin tuotantoa edustava kappale, joka julkaistiin yhtyeen vuonna 1970 ilmestyneellä ja viimeisellä studioalbumilla Loaded. Sweet Jane on The Velvet Undergroundin johtohahmon Lou Reedin käsialaa ja hän jatkoi kappaleen esittämistä soolokonserteissaan The Velvet Undergroundin toiminnan loppumisen jälkeen. Loaded-albumin originaali painos sisältää Sweet Janesta version, jossa bridge on katkaistu. Kappaleen täyspitkä studioversio sisältyy sitä vastoin 1990-luvun puolivälissä ilmestyneelle boxille Peel Slowly and See sekä uusintapainokselle Loaded:Fully Loaded Edition. The Velvet Undergroundin diskografiasta Sweet Jane on päässyt mukaan albumeille Live at Max's Kansas City; 1969: The Velvet Underground Live; Peel Slowly and See; Live MCMXCIII; Loaded: Fully Loaded Edition; American Poet; Rock 'n' Roll Animal; Live: Take No Prisoners; Live in Italy; The Concert for the Rock and Roll Hall of Fame; Rock and Roll: an Introduction to The Velvet Underground; NYC Man (The Ultimate Collection 1967–2003); Live on Letterman: Music from The Late Show;  ja Berlin: Live At St. Ann's Warehouse. Live at Max's Kansas Cityllä kuultava versio sisältää vaihtoehtoisen studioversiolta löytymättömän bridgen ja 1969:The Velvet Undergroundilla julkaistu versio erilaisen biisirakenteen ja lyriikat.

Keskiviikon klassikko:Eräs The Whon varhaistuotannon huippuhetkistä

 I Can See for Miles on Pete Townshendin käsialaa oleva ja The Whon vuonna 1967 ilmestyneelle kolmannelle albumilleen The Who Sell Out nauhoittama kappale. Mainitun pitkäsoiton kappaleista ainoana kyseinen biisi julkaistiin lisäksi singleformaatissa. I Can See for Milesin kirjoitustyö ja demottaminen olivat ajoittuneet edellisen vuoden kevääseen. I Can See for Milesin lyriikassa Townshend tuo esiin mustasukkaisuutta tyttöystäväänsä Karenia kohtaan nähtyään hänet toisten miesten seurassa. Towshend piti I Can See for Milesia siihen mennessä laadukkaimpana kappaleenaan ja halusi säästää sen tilanteeseen, jolloin The Who olisi todella suuren hitin tarpeessa. Tällainen vaihe koitti keväällä 1967 yhtyeen ollessa nauhoittamassa kolmatta albumiaan. Pohjaraitojensa osalta I Can See for Milesin äänitykset tapahtuivat toukokuun lopussa 1967 CBS -studioilla Lontoossa. Lauluosuudet ja muut päällekkäisäänitykset työstettiin New Yorkissa Talent Master-studioilla viides ja kuudes elokuuta. Kymmenes syyskuuta tuottaja Kit Lambert vei neliraitanauhoitukset miksattaviksi ja masteroitaviksi Gold Star-studioille Los Angelesiin. Single julkaistiin Yhdysvalloissa 18. syyskuuta ja Britanniassa 13. lokakuuta 1967. I Can See for Milesin ainoastaan kymmenes sija brittilistalla oli Townshendille pettymys. Yhdysvalloissa The Who oli tehnyt läpimurtonsa esiintyessään Montereyn Popfestivaaleilla ja siellä I Can See for Miles kohosi Billboardin listalla yhtä sijaa korkeammalle ja Cash Boxin listalla kahdeksanneksi, mikä on singlejen osalta The Whon paras sijoitus Yhdysvalloissa. Dave Marshin laatimalla kaikien aikojen 1001 parhaan singlen listalla I Can See for Miles saavutti sijan 40. ja oli kolmea sijaa korkeammalla NME:n laatimalla sadan kaikkien aikojen parhaan singlen listalla. Pitchforkin laatimalla 60-luvun 200 parhaan singlen listalla I Can See for Milesin sijoitus oli 162. Rolling Stonen vuonna 2010 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla mainitun biisin sijoitus oli 262. Vuonna 2012 Paiste laati 20 parhaan The Whon kappaleen listauksen, jolla I Can See for Miles nousi neljänneksi. Vuonna 2022 Rolling Stonessa julkaistiin 50 The Whon tuotannon parhaan kappaleen lista. Sillä I Can See for Miles saavutti toisen sijan heti Won't Get Fooled Againin jälkeen. I Can See for Miles on saattanut olla inspiraation lähteenä Beatlesin Helter Skelterille. Paul McCartney ei ollut vielä tuolloin kuullut The Whon levytystä, mutta lukenut arvion The Who Sell Out-albumista. Sen kirjoittaja mainitsi I Can See for Milesin olevan raskain kuulemansa kappale. McCartneyn pyrkimyksenä oli kirjoittaa vielä raskaampi biisi.

Tiistain tukeva:Judas Priestin 80-luvun tuotannon päättänyt albumi

 Judas Priest:Ram It Down

13. toukokuuta 1988 Columbia Recordsin julkaisemana ilmestynyt Ram It Down on Judas Priestin yhdestoista studioalbumi. Se jäi viimeiseksi pitkäsoitoksi yhtyeen pitkäaikaiselle rumpalille Dave Hollandille. Euroopassa ja Yhdysvalloissa Judas Priest promosi mainittua pitkäsoittoa kiertueellaan Mercenaries of Metal. 18. heinäkuuta 1988 Ram It Down saavutti kultalevyn puolen miljoonan kappaleen myynnillään. Vuonna 2001 albumista julkaistiin remasteroitu ja  peruslevyn lisäksi kaksi bonuskappaletta sisältänyt versio. Vuonna 1986 Judas Priestin tarkoituksena oli julkaista tupla-albumi Twin Turbos, jonka ensimmäinen levy olisi koostunut melodisemmasta, hienoisesti syntikoiden värittämästä ja jälkimmäinen raskaammasta tuotannosta. Levy-yhtiö päätyi kuitenkin julkaisemaan kaksi erillistä mainituntyyppistä albumia, eli vuosina 1986 ja 1988 ilmestyneet longarit Turbo ja Ram It Down. Niistä viimeksi mainitun kappaleista ainakin nimibiisi, Hard as Iron, Love You to Death ja Monsters of Rock oli kirjoitettu Twin Turbos-projektia varten. Ram It Downista muodostui yli 30 vuoden ajaksi Judas Priestin tuotannon viimeinen Tom Allomin tuottama pitkäsoitto. Seuraavan kerran Ram It Downin jälkeen hän tuli nimittäin vaikuttamaan Priestin tuottajana vasta vuonna 2018 ilmestyneellä albumilla Firepower. Ram It Downille sisältyy cover Chuck Berryn ikiklassikosta Johnny B Goode, jota yhtye oli alun perin kaavaillut Antony Michael Hallin vuonna 1988 valmistuneen elokuvan Johnny Be Good soundtrackalbumille. Kyseinen cover julkaistiin kuitenkin Ram It Down-albumilla ja lisäksi pitkäsoiton ensimmäisenä singlenä. Johnny B Goode kuultiin muutamissa Priestin vuoden 1988 kiertueen konserteissa yhdessä Ram It Downin nimikappaleen, Heavy Metalin, Come and Get Itin ja I'm A Rockerin kanssa. Viimeksi mainittua yhtye soitti vielä vuoden 2005 Retribution-kiertueellaan ja Blood Red Skiesia vuosien 2011-2012 Epitaph-kiertueella ja vuosien 2021-2022 50  Heavy Metal Years-kiertueellaan. Vaikka Ram It Down saavutti Yhdysvalloissa kultalevyn, albumin saama vastaanotto kriitikoiden taholta oli melko nuivaa. Solisti Rob Halford on maininnut Priestin nauhoittaneen noihin aikoihin lisäksi coverinsa Rolling Stonesin Play with Firesta ja oli ikävää, ettei se päässyt mukaan Ram It Down- albumille.

Maanantain mainio:Uriah Heepin varhaistuotantoa ja Spice-yhtyettä sisältävä kokoelma-albumi

 Uriah Heep:The Lansdowne Tapes

Vuonna 1993 Britanniassa ja seuraavana vuonna Yhdysvalloissa ilmestynyt The Lansdowne Tapes on brittiläisen hardrockyhtyeen Uriah Heepin kokoelma-albumi, joka koostuu silti pääosin yhtyeen jäsenten varhaistuotannosta ajalta ennen Uriah Heepin perustamista. Noin puolet pitkäsoiton nauhoituksista edustaa yhtyettä Spice, jonka jäsenistöön kuuluivat kitaristi Mick Box, sittemmin nimensä David Byroniksi muuttanut solisti David Garrick, basisti Paul Newton sekä rumpali Alex Napier. Elokuun ensimmäisenä 1969 Spice solmi levytyssopimuksen Gerry Bronin Hit Record Productionsin kanssa. Spicen Lansdownen studioilla heinä- ja joulukuun 1969 välillä tekemät nauhoitukset koostuivat ensisijaisesti yhtyeen tuonaikaisesta keikkasetistä. Alun perin mainituista biiseistä oli tarkoitus kasata Spicen esikoisalbumi, mutta osa kappaleista hyllytettiin helmikuussa 1970, jolloin kosketinsoittaja Ken Hensleystä tuli yhtyeen jäsen. Hänen vaikutuksensa antoi yhtyeelle sen tunnusomaisen soundin. Samalla bändin nimeksi vaihtui Uriah Heep ja sen esikoisalbumi Very 'eavy Very 'umble ilmestyi toukokuussa 1970. Lansdowne Tapesin Uriah Heepin tuotantoa edustavat kappaleet ovat eri ottoja vanhoista suosikkibiiseistä, mutta albumille sisältyy lisäksi aikaisemmin julkaisematonta tuotantoa. Nauhoitukset ovat vuosien 1969 ja 1971 väliseltä ajanjaksolta ja ne oli nauhoitettu yhtyeen kolmea ensimmäistä pitkäsoittoa varten. Lansdownen studioilla kappaleet remiksattin originaaleilta kasiraitanauhoilta.

Sunnuntain extra:Alex Lifesonin käsialaa oleva Rushin instrumentaalikappale

Hope on akustinen instrumentaalikappale, joka julkaistiin Rushin vuonna 2007 ilmestyneellä albumilla Snakes & Arrows. Kaikkiaan mainitulle pitkäsoitolle sisältyy kolme instrumentaalibiisiä. Rumpali Neil Peartin mukaan kappaleen nimeen oli tarjonnut inspiraation niin ikään Snakes & Arrowsin tuotantoon lukeutuva kappale Faithless, jonka kertosäkeen lyriikassa esiintyy sana Hope. Kyseessä on Rushin studiolevytysten osalta yhtyeen tuotannon toiseksi lyhin kappale, joka on kokonaiskestoltaan kaksi minuuttia ja kaksi sekuntia. Rushin sävellyksille tavanomaisesta poiketen Hope on täysin yhtyeen kitaristin Alex Lifesonin käsialaa. 12-kielisellä kitaralla soitettu kappale on nauhoitettu kahdella otolla. Various artists-tyyppisellä kokoelma-albumilla Songs for Tibet Hopesta kuullaan liveversio, joka oli ehdolla Grammyn vastaanottajaksi. Mainittu liveversio on taltioitu  Reginassa, Saskatchewanissa, Kanadassa.

Lauantain pitkä:Australialaisyhtyeen keskeisin klassikkoalbumi

Midnight Oil:Diesel and Dust

Elokuussa 1987 Columbia Recordsin alaisuudessa toimivan SPRINT Musicin julkaisemana ilmestynyt Diesel and Dust on australialaisen rockyhtyeen Midnight Oilin kuudes studioalbumi. Yhtye vastasi kyseisen pitkäsoiton tuottamisesta itsenäisesti Warne Liveseyn kanssa. Kyseessä on konseptialbumi, jonka teksteissä käsitellään yhtyeelle keskeisiä seikkoja, kuten Australian alkuperäisasukkaiden kamppailua ja ympäristöasioita. Albumi sai inspiraatiota vuonna 1986 niin ikään australialaisten yhtyeiden Warumpi Bandin ja Gondwanalandin kanssa tehdystä Blackfella/Whitefella -kiertueesta. Diesel and Dust nousi Australian Kent Music Report-albumilistan kärkeen kuuden viikon ajaksi. Albumi saavutti ilmestyttyään erinomaiset arviot. Rolling Stone nimesi Diesel and Dustin vuoden 1988 parhaaksi ja myöhemmin 80-luvun 13:ksi parhaaksi albumiksi. Lokakuussa 2010 Diesel and Dust saavutti kärkisijoituksen teoksessa 100 Best Australian Albums. Blackfella/Whitefella-kiertueella soittaessaan Midnight Oil oli tiedostanut Australian takamaalla vallinneen elintasoon ja terveyteen liittyvän vakavuuden. Diesel and Dustin teksteissä tuotiin esiin ne Australian alkuperäisasukkaisiin liittyvät epäoikeudenmukaisuudet, jotka valkoisten australialaisten tulisi huomioida. Peter Gifford jätti yhtyeen ennen albumin julkaisua kiertueaikataulun kiireellisyyteen vedoten ja hänen paikkansa yhtyeen basistina otti aikaisemmin yhtyeessä The Swingers soittanut Bones Hillman. Diesel and Dustin Yhdysvaltain-painokselta jätettiin tekstinsä vuoksi pois kappale Gunbarrel Highway. Billboardin albumilistalla pitkäsoitto saavutti sijan 21. vuonna 1988 ja oli Britanniassa vielä kahta sijaa korkeammalla. Beds Are Burningista muodostui Midnight Oilin suurin kansainvälinen singlemenestys. Yhtyeen kotimaassa ja Britanniassa se nousi kuudenneksi ja oli Billboardin listalla parhaimmillaan sijalla 17. Muista albumin singlekappaleista Dead Heart oli yhtyeen kotimaassa kuudentena ja saavutti listasijoituksen myös Billboardilla ja Britanniassa. Put Down That Weapon nousi listalle yhtyeen kotimaassa Dreamworldin saavuttaessa listasijoituksen Billboardilla sekä Mainstream Rock Tracks- listalla että Modern Rock Tracks-listalla. Niistä jälkimmäisellä kappaleen sijoitus oli 16. Vuonna 1988 australialaisen äänilevyteollisuuden palkintoseremoniassa Midnight Oil voitti Diesel and Dustilla parhaan kansikuvan palkinnon Beds Are Burningin voittaessa sekä parhaan singlen että parhaan kappaleen palkinnot. Midnight Oil vaati kappaleen Dead Heart kaikkia rojalteja lahjoitettaviksi alkuperäisasukkaista koostuneille kommuuneille. Diesel and Dustin tiimoilta tehdyn Yhdysvaltain-kiertueen Midnight Oil teki australialaisyhtye Yothu Indin kanssa. Kiertueen jälkeen Midnight Oil työsti albumin Burning Bridges esimerkiksi INXS:n ja Crowded Housen kanssa. Kaikki kyseisestä pitkäsoitosta saadut tuotot lahjoitettiin alkuperäisasukkaiden järjestöjen kansalliselle koalitiolle.Diesel and Dustin kappaleista Jim Moginien ja Peter Garrettin käsialaa oleva Arctic World kertoo kaivosteollisuudesta ja öljynporauksesta Grönlannissa ja Alaskassa ja niiden haitallisista ympäristövaikutuksista. Australialaisen rockhistorioitsijan Ian McFarlanen mukaan Midnight Oil saavutti uransa huipun Diesel and Dustilla, joka on epäilemättä eräs laadukkaimmista koskaan julkaisuista australialaisista albumeista. Beds Are Burningin, Put Down That Weaponin, Dreamworldin, The Dead Heartin ja Sell My Soulin kaltaiset voimakkaat, dynaamiset ja intohimoiset kappaleet olivat määrätietoisia lausuntoja ja kutsuja toimintaan ja niiden taustalla olivat yhtyeen vakaumukseen liittyvät vahvuudet. Allmusiciin kirjoittanut Mark Deming kutsui albumia taiteelliseksi menestykseksi ja mainitsi yhtyeen jäsenten kykenevän kanavoimaan älykkyytensä ja intohimonsa vähemmän aggressiivisen materiaaliin, jonka lopputuloksena oli voimakasta ja vastustamatonta musiikkia.

Perjantain pohjat:The Banglesin harvinainen vuoden 1988 tuotantoa edustava kappale

 Everything I Wanted on The Banglesin vuonna 1988 levyttämä ja Susanna Hoffsin leadvokalisoima kappale, jota kaavailtiin mukaan yhtyeen lokakuussa 1988 ilmestyneelle kolmannelle albumille Everything. Ansioistaan huolimatta mainittu kappale jäi lopulta pois kyseiseltä pitkäsoitolta. Everything I Wanted sisältää neliäänisesti vokalisoidun bridge-osan ja kappale edustaa Susanna Hoffsin sekä duoon Lowen & Navarro kuuluneiden Eric Lowenin ja Dan Navarron musiikillista yhteistyötä. The Bangles lopetti siltä erää toimintansa vuoden 1989 loppupuolella. Vuonna 1990 ilmestynyt Greatest Hits-kokoelma oli sopimusteknisesti välttämätön albumijulkaisu Columbia Recordsille. Everything I Wanted ilmestyi mainitun kokoelman ainoana aikaisemmin julkaisemattomana kappaleena. Keski-Euroopassa ja Australiassa Everything I Wanted julkaistiin lisäksi singleformaatissa promoamaan Greatest Hitsiä ja ainoan listasijoituksensa kappale saavutti Alankomaissa, missä se tavoitti sijan 41. Britanniassa singleformaatissa julkaistiin sitä vastoin uusi remix Walk Like an Egyptianista. Koska The Bangles oli lopettanut toimintansa, Everything I Wantediin liittynyt promootio oli täysin radiosoiton ja kappaleen musiikkivideon varassa. Kyseinen video oli koostettu The Banglesin varhaisempien Columbia Recordsille työstämien musiikkivideoiden otoksista. Everything I Wanted jäi Banglesin viimeiseksi viralliseksi singleksi 13 vuoden ajaksi.

Torstain terävä:Ruotsalaisen hardrockyhtyeen suurmenestyksen seuraaja

 Europe:Out of This World

Yhdeksäs elokuuta 1988 Epic Recordsin julkaisemana ilmestynyt Out of This World on ruotsalaisen rockyhtyeen Europen neljäs studioalbumi. Vaikka kyseisestä pitkäsoitosta ei muodostunut edeltäjänsä Final Countdownin veroista menestystä, albumi myi kolme miljoonaa kappaletta nousten Billboardin albumilistalla sijalle 19. ja saavuttaen maailmanlaajuisesti hyviä listasijoituksia. Olympic ja Townhouse -studioilla Lontoossa nauhoitettu Out of This World on Europen albumeista ensimmäinen, jonka työstämiseen otti osaa aikaisemmin yhtyeissä Easy Action ja Noice vaikuttanut ja John Norumin paikan ottanut kitaristi Kee Marcello. Singleformaatissa albumilta julkaistiin kappaleet Superstitious, Open Your Heart, Let the Good Times Rock sekä More Than Meets the Eye. Euroopassa, Australiassa ja Uudessa Seelannissa heinäkuussa 1988 ilmestynyt single Superstitious on eräs Europen tunnetuimmista kappaleista. Se nousi listakärkeen yhtyeen kotimaassa ja Norjassa ja oli parhaimmillaan yhdeksäntenä Billboardin Mainstream Rock Tracks-listalla. Kappale saavutti listasijoituksen myös useissa muissa Euroopan maissa. Open Your Heart ja Let the Good Times Rock olivat pienempiä menestyksiä Britanniassa. Out of This Worldin kappaleista Sign of the Times julkaistiin singleformaatissa ainoastaan Argentiinassa vuonna 1988 ja Tomorrow pelkästään Brasiliassa seuraavana vuonna. Sveitsissä Out of This Worldista muodostui Europen menestynein albumi. Siellä ja Yhdysvalloissa pitkäsoitto saavutti platinaa ja myi Kanadassa kultalevyksi. Classic Rockin Paul Elliott kohotti Superstitiousin Europen tuotannon kaikkien aikojen parhaaksi kappaleeksi. Out of This World-kiertue käynnistyi Bumbaissa, Intiassa 600 000 kuulijalle soitetulla konsertilla. Seuraavaksi bändi lensi Japaniin kuvaamaan videon yhteen albumin singlebiiseistä, eli Let The Good Times Rockiin. Kaavailtu kiertue Australiassa kuitenkin peruuntui ja tammikuusta huhtikuuhun 1989 yhtye konsertoi ympäri Eurooppaa. Myös kiertue Yhdysvalloissa jäi toteutumatta oletettua vähäisemmän levymyynnin vuoksi. Ainoa Europen kesän 1989 aikana soittama konsertti olikin Milton Keynesin festivaaleilla Britanniassa. Sen jälkeen yhtye lensi Los Angelesiin ja alkoi säveltää kappaleita seuraavaa albumiaan, vuonna 1991 ilmestynyttä pitkäsoittoa Prisoners in Paradise varten.

Keskiviikon klassikko:Deep Purplen vuoden 1971 singlehitti

 Strange Kind of Woman on brittiläisen hardrockin klassikkoyhtyeisiin lukeutuvan Deep Purplen singleformaatissa ilmestynyt kappale, joka julkaistiin Black Nightin seuraajana 12. helmikuuta 1971. Strange Kind of Womanista muodostui menestyksekäs, sillä se nousi kahdeksanneksi yhtyeen kotimaassa ja Saksassa ja Tanskassa jopa listakärkeen. Roger Gloverin kyseisestä kappaleesta vuonna 1996 työstämä remix pääsi mukaan samaisena vuonna ilmestyneelle Deep Purplen Fireball-albumin 25-vuotisjuhlapainokselle. Vastaavasti Strange Kind of Womanin originaali versio sisältyy useille Deep Purplen tuotannosta kasatuille kokoelma-albumeille. Vaikka Strange Kind of Womania ei nauhoitettu Fireball-albumin äänitysten yhteydessä, kyseinen biisi pääsi mukaan albumin Yhdysvalloissa ja Kanadassa julkaistuille painoksille, joilta vastaavasti puuttuu brittiversiolta löytyvä kappale Demon's Eye. Strange Kind of Womanin b-puolella julkaistu varsin laadukas  I'm Alone pääsi mukaan kokoelma-albumille Deep Purple Singles A's and B's ja lisäksi Fireballin 25-vuotisjuhlapainokselle. Strange Kind of Womanin originaalinimi oli Prostitute. Deep Purple In Concert- tupla-albumilla Ian Gillan esittelee kappaleen kertovan ystävästään, joka sekaantui pahaan naiseen. Pari meni lopulta naimisiin ja pian häiden jälkeen nainen kuoli. Toisessa yhteydessä Gillan on kertonut Strange Kind of Womaniin liittyen eriävän tarinan. Kappale ei hänen mukaansa kerro yhdestä tietystä naisesta, vaan on kokoelma erilaisia pelkoja ja pettymyksiä. Deep Purplen esittäessä Strange Kind of Womania keikoillaan kitaristi Ritchie Blackmore soitti kappaleen väliosassa kuvioita, joita Gillan imitoi äänellään kutsu-vastaus-tyylisesti. Ennen kuin yhtye palasi kappaleen perusrakenteeseen Gillan päästi pitkän ja korkean kiljaisun. Kenties onnistunein livetulkinta Strange Kind of Womanista on löydettävissä vuonna 1972 ilmestyneeltä livetuplalta Made in Japan.

Tiistain tukeva:Haastattelussa Thee Ultra Bimboos

 1990- ja 2000-lukujen taitteessa aktiivisimmillaan ollut garagerockyhtye Thee Ultra Bimboos on aktivoitunut kuluvana kesänä muutamien keikkojensa osalta. Johnnyn katu sai kunnian haastatella yhtyeen jäsenistä solisti/kitaristi Suffelia, kitaristi Mariaa ja rumpali Millaa.

Mitkä olivat keskeismpiä musiikillisia innoittajianne Thee Ultra Bimboosin aloittaessa toimintansa?

Suffeli:"Jokaisella oli tietty omat henk koht suosikkinsa, mutta koko bändiä ajatellen ainakin Cramps, Pim, Stooges, Rolling Stones, Beatles ja 60-luvun amerikkalaiset naispuolisten keulakuvien bändit kuten Supremes".

Maria:"Meillä oli kaikilla omat suosikkiartistimme, mutta aika lähellä toisiamme olimme musiikkimaultamme silloinkin jo valmiiksi. "

 Kuinka yhtyeenne sai alkunsa?

Suffeli:"Yhteisten ystävien yhdistämänä. Tiesin Marian ja Sallan jo Kouvolan ajoilta (asuin siellä 19-vuotiaaksi ja Salla opiskeli siellä ja Maria seurusteli tuolloin kouvolalaisen Barefoot Brothersin kitaristin Mikko Viljakaisen eli Vilungin kanssa). Millaan tutustuin kun Jukka Suksi (Sallan poikaystävä) tutustutti meidät, kun idea mahdollisesta naisten bändistä oli jo heitetty ilmoille. Itse seurustelin tuolloin Isebel's Pain -yhtyeen laulajan Jiri Holopaisen kanssa, joten tällaisten rockiin liittyvien yhteyksien kautta tutustuimme toisiimme."

Maria:"Yhteisten ystäviemme kautta ja avulla, aika ja paikka olivat sopivat. Universumille lausuttu toive täyttyi. Kohtalo vai sattuma, siinäpä kysymys! Suuri kiitos kuuluu ilman muuta Jukka Sukselle, joka on tavallaan viides Bimbo, se El Bimbo."

 Taustaa seuraaville Bimboosin tuotannon kappaleille ja niiden syntyhistorialle:

Who Stole My Underwear?

Suffeli:"Muistelen, että multa katoili jotain vaatteita silloin bändin alkuvaiheessa, varmaan ihan itse hukkasin niitä kerrostalon pyykkitupaan, mutta siitä se tarina lähti sitten kehkeytymään kun löimme bimbomaiset päämme yhteen..."

 95% Fake?

Suffeli:"Sanoitusten lähtökohtana oli varmaan joku Crampsin biisi ja Russ Meyerin mustavalkoleffa, oliskohan ollut tyyliin Ultra Vixens in the Valley of jotain tai muuta sellaista. Jukan (Suksi) lahjoittama riffi muistaakseni biisin runkona."

Maria:"Tämä lähti muistaakseni Jukan riffistä, johon lähdimme yhdessä tekemään sanoitusta. Esikuvina olivat Russ Meyerin elokuvan Faster Pussycat, kill kill-tunnaribiisi sekä The Crampsin Get off the road. Lisäsimme sekaan omaa bimboiluamme sekä laulustemmoja. Soitin studiossa biisin loppuun urkumelodian samalla kun tuottaja J. Suksi käänteli syntikan nappuloita😅" 

Fool?

Suffeli:"Millan sanoittama ja säveltämä aivan ihana biisi"


Sleeping Dogs?

 No Return?

Milla:"Fool, Sleeping Dogs ja No Return syntyivät oikeastaan kaikki eräässä elämän taitekohdassa, kun oli pakko puntaroida omia valintoja ja niiden mahdollisia seurauksia ja etenkin tunteita, niiden aitoutta, ja niiden kohteita.
Minulle säveltäminen on liki aina aihion ”kiinni ottamista”, melodia ja sanat tulevat usein samaan aikaan päähän ”jostain" ja jos en juuri sillä hetkellä pysäytä kaikkea muuta mitä olen tekemässä ja taltioi kohti tulevaa ideaa jossain muodossa, se ei ehkä enää tule takaisin, tai en enää muista sitä. Olen oppinut kunnioittamaan sitä hetkeä ja pysähtymään sen äärelle. No Returnin ensitahdit syntyivät esimerkiksi eräänä kesäsunnuntai-iltana kävellessäni Hakaniemessä kohti kotia. Kuulin kappaleen alun päässäni, pysähdyn kahvilan rappusille ja kirjoitin ensimmäisen säkeistön sanat ylös ja hyräilin kiertoa maanisesti kotiin asti ja lauloin siellä heti melodian nauhalle. "


 Hard to Say?

Maria:"Tämä biisi lähti aika erikoisella tavalla kehittymään. Kuulin unessa Pretenders-tyyppisen, kulkevan bassoriffin ja kun heräsin, laitoin sen muistiin. Rakensin riffin ympärille biisin ja kirjoitin sanat. Sitten ryhdyimme yhdessä sovittamaan ja treenaamaan, kuten yleensäkin teemme. Lopullisen silauksen biisi sai Bimboo Wizard-levyn tuottajalta Micke Lohselta studiossa. "
Suffeli:"Marian säveltämä ja sanoittama upea biisi, harvoin livenä soitettu mutta mielestäni tosi onnistunut levytys."

 Nimetkää kolme ikimuistoisinta keikkaa Bimboosien uralta taustoituksen ja perustelujen kera?

Suffeli:"Roskilde - isoimmat festarit ja isoin lava joilla ollaan soitettu, upeassa seurassa (mm. PJ Harvey, The Ark, The Hives)

Eka keikka: Jukka Suksen 30 v synttärit Semifinalissa maaliskuussa 1995

Aktiiviaikojen viimeinen keikka Rauman Deep Blue Sea -filmifestivaaleilla. Vaikka emme sitä tienneetkään tuolloin, tuosta keikasta tuli viimeinen kahteenkymmeneen vuoteen. Todella intensiivinen ja upeatunnelmainen keikka."


Maria:"-Vaikeaa nimetä kolmea, ikimuistoisia on niin monta. Mutta kyllä yksi merkittävimmistä on Roskilden keikka. Samoilla festareilla soittivat niin monet suuresti ihailemani artistit, mm. Nick Cave, PJ Harvey, Neil Young, Robbie Williams ja Beck. Meitä ennen samalla lavalla soitti The Ark. En varmaan ole koskaan jännittänyt niin paljon kuin ennen sitä keikkaa. Ja hyvin se onneksi meni! "


 Mikä on kaikkien aikojen paras naisrockyhtye ja miksi?

Suffeli:"Vaikea kysymys. Amerikkalaisesta 60-70-luvulla aktiivisesta Fannysta tehty dokumentti on upea, ja sitä katsoessani mietin, olisiko tässä paras naisten bändi koskaan. Todellisia pioneereja. Bangles on enemmän pop kuin rock mutta upea bändi lajissaan. L7:lla on muutama aivan killeribiisi ja kunnioitettavan pitkä ura. Japanilainen Shonen Knife on omassa kategoriassaan aivan loistava. Paljon muitakin mahtavia naisten kokoonpanoja löytyy. On mahdotonta sanoa mikä on paras, kaikki kuuluvat aivan eri genreihin." 

Maria:"En osaa sanoa mikä on paras. Legendaarisia ovat tietenkin Fanny, Girlschool, The Runaways, The Bangles, L7, Bikini Kill, The Donnas ja monet muut."

Mitkälaiset fiilarit jäivät Thee Ultra Bimboosin paluukeikoista Mallasfestissä ja Jytäkesä Go Gossa?

Maria:"Keikoista jäi suorastaan ylitsevuotavan onnellinen olo. Tuntui siltä, että meitä on todellakin kaivattu❤️ " 

Onko Thee Ultra Bimboos aikeissa aktivoitua pidemmäksi aikaa? Olisiko keikkojen lisäksi odotettavissa mahdollisesti myös uusia levytyksiä?

Maria:"Katsotaan, yksi asia kerrallaan. Mihinkähän kohtalo/sattuma meitä tällä kertaa johdattelee! Joka tapauksessa kaikki yhdessä oleminen, bimboilu ja soittaminen ovat tehneet minut onnelliseksi ja kiitolliseksi."

Maanantain mainio:Madonnan toinen Billboardilla listakärkeen kohonnut single

Crazy for You on Madonnan vuonna 1985 valmistunutta elokuvaa Vision Quest varten levyttämä kappale. Geffen Records julkaisi mainitun biisin maaliskuun toisena 1985 ensimmäisenä singlenä mainitun elokuvan soundtrackiltä. Elokuvan tuottajat Jon Peters ja Peter Cuber päättivät musiikkituottaja Phil Ramonen kanssa hyödyntää Madonnan musiikkia elokuvassa kuunneltuaan artistin varhaisempia levytyksiä. Biisintekijöinä käytettiin John Bettisiä ja Jon Lindiä. Elokuvan käsikirjoituksen luettuaan kaksikko kirjoitti kappaleen tilanteesta, jossa elokuvan päähenkilöt tapasivat yökerhossa. Ensimmäinen kappaleesta tehty levytys ei vakuuttanut Bettisiä ja Lindiä, mutta biisistä työstettiin uusi versio, johon tekijät suhtautuivat suopeammin. Crazy for Youn tuottajana oli aikaisemmin ainoastaan tanssipopin parissa työskennellyt John "Jellybean" Benitez. Warner Bros ei ensiksi ollut halukas julkaisemaan Crazy for Youta singleformaatissa, sillä levy-yhtiössä uskottiin kyseisen singlejulkaisun vievän huomion Madonnan tuossa vaiheessa tuoreimmalta ja loppuvuodesta 1984 ilmestyneeltä studioalbumilta Like A Virgin. Lopulta Peters ja Cuber saivat levy-yhtiön näyttämään biisijulkaisulle vihreää valoa. Crazy for You tuli merkitsemään Madonnalle uutta musiikillista aluevaltausta, sillä hän ei ollut aikaisemmin julkaissut singlenä balladituotantoaan edustavaa kappaletta. Lyriikkansa osalta Crazy for You kertoo seksuaalisesta halusta rakastavaisten välillä. Musiikkikriitikoiden keskuudessa Crazy for Yousta laadittiin myönteisiä arvioita ja Madonna vastaanotti kappaleesta ensimmäisen Grammy-ehdokkuutensa parhaan naispuoleisen poplauluesityksen kategoriassa. Billboardilla Crazy for Yousta tuli Madonnan toinen listaykkösingle, joka nousi lisäksi listakärkeen Australiassa ja Kanadassa. Kakkossijalle kappale sijoittui Irlannissa, Uudessa Seelannissa sekä Britanniassa, missä kappale julkaistiin toisen kerran vuonna 1991. Madonna on esittänyt Crazy for Youta vuoden 1985 Virgin Tourilla, vuoden 2004 Re-Invention Tourilla sekä joissakin konserteissaan vuoden 2016 Rebel Heart-kiertueellaan. The Virgin Tourilla kappaleesta esitetty versio on julkaistu kotivideona VHS:llä ja Laserdiscillä. Crazy for You on päässyt mukaan Madonnan kokoelma-albumeille The Ultimate Collection (1990), Something to Remember (1995) sekä Celebration (2009). Kappaleesta on levytetty myös useampia coverversioita, joista mainittakoon poppunkyhtye New Found Gloryn näkemys.

Sunnuntain extra:Belinda Carlislen Runaway Horsesin viimeinen single

 Vision of You on yhdysvaltalaissolisti Belinda Carlislen tuotantoa edustava kappale, joka julkaistiin muualla viidentenä ja Japanissa kuudentena singlenä hänen vuonna 1989 ilmestyneeltä ja järjestyksessään kolmannelta sooloalbumiltaan Runaway Horses. Britanniassa 14. toukokuuta 1990 ilmestynyt single saavutti sijan 41. Vuotta myöhemmin Vision of Youn remiksattu 12-tuumainen vinyyliuudelleenjulkaisu, jonka toisena kappaleena oli Heaven is a Place on Earthin liveversio, saavutti samaisella listalla sijan 71. Myönteisimmän arvion Vision of Yousta kirjoitti Melody Makerin Paul Lester, jonka mukaan Belindan lähes Beatlesiä muistuttava huomio kehittyvään kukoistukseen ansaitsee suosionosoitukset. Originaalin seiskatuumaisen vinyyli, kasetti- ja minicd-singlen kakkosbiisinä on kappaleen Leave a Light On Kamikazee mix ja 12-tuumaisen ja cd-singlen kolmantena kappaleena 12-tuumainen pidennetty miksaus biisistä I Feel Free. Vision of Yousta työstettiin lisäksi musiikkivideo, joka koostuu sekä kappaleen live-esityksestä että Aasian-kiertueella kuvatusta muusta kiertuemateriaalista.

Lauantain pitkä:David Crosbyn esikoissooloalbumi

 David Crosby:If I Could Only Remember My Name

22. helmikuuta 1971 Atlantic Recordsin julkaisemana ilmestynyt If I Could Only Remember My Name on David Crosbyn esikoissooloalbumi. Vuonna 1970 ilmestyneen ja listakärkeen kohonneen Crosby, Stills, Nash and Youngin albumin Deja Vu jälkeen kukin yhtyeen jäsenistä julkaisi merkittävän sooloalbuminsa. David Crosbyn esikoissooloalbumilla vierailivat Jerry Garcia, Graham Nash, Neil Young, Joni Mitchell ja myös muita aikakauden keskeisiä länsirannikon muusikoita. Billboardin albumilistalla Crosbyn soolodebyytti saavutti parhaimmillaan kahdennentoista sijan ja myi kultalevyyn oikeuttavan määrän. Ilmestymisaikanaan pitkäsoitto vastaanotti myös negatiivisia arvioita, mutta tuoreemmat albumista laaditut kirjoitukset ovat olleet myönteisempiä ja If I Could Only Remember My Name on saavuttanut eräänlaisen kulttistatuksen. Albumin nauhoitukset tapahtuivat vastikään toimintansa aloittaneilla Wally Heider-studioilla San Franciscossa. Edellä mainittujen vierailijoiden lisäksi albumin työstämiseen osallistui jäsenistöä Jefferson Airplanesta, Qucksilver Messenger Servicesta ja Santanasta. Jefferson Airplanen Paul Kantner antoi kyseisille 1970-luvun alussa yhdessä levyttäneille muusikoille lempinimen The Planet Earth Rock and Roll Orchestra. Ääni-insinööri Stephen Barncard työskenteli Crosbyn esikoisalbumn lisäksi Graham Nashin debyyttisoololla Songs for Beginners, Paul Kantnerin albumilla Blows Against Empire sekä Grateful Deadin mestariteoksiin lukeutuvalla pitkäsoitolla American Beuaty. Vaikka If I Could Only Remember My Namella vieraili useita keskeisiä muusikoita, albumin kahdella viimeisellä kappaleella Orleans ja I'd Swear There Was Somebody Here Crosby esiintyi yksin. Albumin kappaleista Laughing oli kirjoitettu Crosbyn Crosby, Stills, Nash and Youngissa vaikutusaikana ja Song with No Wordsin demoversiota oli kokeiltu Deja Vun nauhoitusten aikaan. Mainittu versio ilmestyi vuonna 1991 Atlantic Recordsin julkaisemalla boxilla CSN. Cowboy Movie kertasi vanhan ajan lännen lainsuojattomien tarinan. Vaikka If I Could Only Remember My Name on työstetty folkrockin hengissä, albumilta on poimittavissa myös jazzin vaikutusta. Jotkut kirjoittajat ovat kuvanneet albumia varhaisena esimerkkinä psykedeelisestä folkista. Pitchforkin mukaan albumi kuulostaa siltä, kuin nähtyä unta pyrittäisiin kertomaan aamulla uudelleen. Lokakuussa 1990 If I Could Only Remember My Namesta julkaistiin remasteroitu cd-versio ja marraskuussa 2006 tuplacd-versio, jonka ensimmäisen levyn bonuskappaleena oli 80-luvun alussa julkaistavaksi kaavailtu Kids and Dogs ja jälkimmäisellä levyllä originaalin albumin DVD Audio-levy, joka oli remiksattu digitaaliselle 5.1. Surround Soundille. Vuonna 2000 albumi saavutti sijan 156. Colin Larkinin teoksen All Time Top 1000 Albums kolmannessa painoksessa. Vuonna 2010 Crosbyn soolodebyytti sijoittui Beatlesin Revolverin jälkeen toiseksi Vatikaanissa ilmestyvän L'Osservatore Romanon laatimalla kymmenen kaikkien aikojen parhaan popalbumin listalla. 18. marraskuuta 2023 Crosby otti osaa BBC Radio 4:n ohjelmaan Mastertapes, jossa käsiteltiin hänen soolodebyyttinsä työstämistä. Seuraavana päivänä Crosby osallistui mainitun ohjelman B-Side-osioon, jossa hän vastasi yleisökysymyksiin ja esitti esikoissooloalbuminsa tuotantoa.

Perjantain pohjat:Keskeisen uuden aallon edustajan viimeinen albumi

 The Undertones:Sin of Pride

13. maaliskuuta 1983 ilmestynyt Sin of Pride on irlantilaisen uuden aallon yhtyeen The Undertonesin neljäs ja samalla joutsenlauluksi jäänyt pitkäsoitto. Mike Hedgesin tuottaman albumin nauhoitukset olivat alkaneet jo edellisen vuoden syksyllä. The Undertonesin kolmen varhaisemman albumin tyylistä poiketen Sin of Priden musiikilliset vaikutteet olivat Motownissa ja yleisesti soulmusiikissa. The Undertonesin solisti Feargal Sharkey on pitänyt Sin of Pridea yhtyeensä albumeista onnistuneimpana. Pitkäsoitto saavutti brittilistalla silti ainoastaan sijan 43. ja The Undertones lopetti toimintansa neljä kuukautta Sin of Priden ilmestymisen jälkeen. Albumilta julkaistiin singleformaatissa kappaleet Got to Have You Back, Chain of Love ja The Love Parade, jotka kaikki jäivät brittilistalla top 40:än ulkopuolelle. Basisti Michael Bradley muistaa Sin of Priden nauhoitusten olleen kireät. Myöskään The Undertonesin mainittua pitkäsoittoa edeltänyt albumi Positive Touch ei ollut osoittautunut erityisen menestyksekkääksi. Suhteellisen vaatimattomasta menestyksestään huolimatta Sin of Pride vastaanotti myönteisiä arvioita. Vuonna 1986 Feargal Sharkey mainitsi yleisön halunneen The Undertonesin kirjoittavan debyyttialbuminsa uudelleen ja yhtye ei ollut valmistautunut mainittuun seikkaan.

Torstain terävä:Merkittävän voimapopin edustajan kolmas albumi

 The Raspberries:Side 3

Kymmenes syyskuuta 1973 Columbian julkaisemana ilmestynyt Side 3 on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen The Raspberriesin kolmas studioalbumi. Mainitulta pitkäsoitolta julkaistuista singleistä Tonight / Hard to Get Over a Heartbreak saavutti Cash Boxin listalla sijan 37. ja Billboardilla sijan 69. ja I'm a Rocker Cash Boxilla sijan 75. ja Billboardilla sijan 94. Kolmas pitkäsoitolta poimittu single Ecstasy jäi vaille listasijoitusta Billboardilla, mutta saavutti Cash Boxissa sijan 116. Itse Side 3-pitkäsoiton sijoitukseksi Yhdysvaltojen albumilistalla jäi 138. Erityisen myönteisesti sen kappaleista kriitikot suhtautuivat 50-luvun rockia modernisoidusti edustavaan I'm a Rockeriin, jossa Eric Carmenin laulutyyliä verrattiin Little Richardiin ja Paul McCartneyhin. Ultimate Classic Rockin Dave Swanson listasi Side 3:n kappaleista The Raspberriesin tuotannon kymmenen parhaan joukkoon biisit Ecstasy, Tonight, On the Beach ja Last Dance. Cd-formaatissa albumi julkaistiin uudelleen nimellä Power Pop Vol 2. Mainittu cd sisälsi lisäksi The Rasberriesin Side 3:a seuranneen neljännen albumin Starting Over. Glammetalyhtye Mötley Crüe levytti Tonightista coverin vuonna 1982 ilmestynyttä esikoisalbumiaan Too Fast for Love varten. Mainittu versio jäi pois pitkäsoiton originaalilta versiolta, mutta se pääsi mukaan vuonna 1999 ilmestyneelle Too Fast for Loven ensimmäiselle ja sitä seuranneille uusintapainoksille.

Keskiviikon klassikko:Eräs Dire Straitsin tuotannon merkkiteoksista

 Telegraph Road on Mark Knopflerin kirjoittama kappale, joka avaa Dire Straitsin vuonna 1982 ilmestyneen albumin Love Over Gold. 14-minuuttisen kestonsa vuoksi kappale sai rajoitetusti soittoaikaa radioissa, mutta siitä on muodostunut eräs Dire Straitsin tuotannon rakastetuimmista kappaleista. Telegraph Road soitettiin livenä ensiksi Making Movies-kiertueen Australian-osuudella Perth Entertainment Centressä 22. maaliskuuta 1981 viimeisenä encorena. Kestostaan huolimatta kappaleesta on muodostunut standardi sekä Dire Straitsin konserteissa että Mark Knopflerin soolouralla. Kaiken kaikkiaan kappale on soitettu keikalla 694 kertaa. Vuonna 1984 ilmestyneellä livealbumilla Alchemy:Dire Straits Live kappaleesta kuullaan hienoisesti lyhyempi versio ja mainitun version remiksattu edit-versio vuonna 1988 ilmestyneellä Dire Straitsin greatest hits-tyyppisellä kokoelmalla Money for Nothing. Originaali versio pääsi avausraidaksi tuplalevyversiolle kokoelma-albumista  The Best of Dire Straits & Mark Knopfler: Private Investigations. Vuonna 1983 kappaleesta julkaistiin singleformaatissa reilun viiden minuutin mittainen edit b-puolellaan Twistin' by the Pool. Nimensä Telegraph Road on saanut Michiganista sijaitsevasta 110 kilometrin mittaisesta pääkadusta. Inspiraation lähteenä kappaleeseen Knopflerille oli lisäksi ollut norjalaiskirjailija Knut Hamsun novelli Growth of the Soil. Telegraph Roadissa Knopfler käsitteli sekä aiheen kehityksen alkua että siinä vuosikymmenten kuluessa tapahtuneita muutoksia. Kappale käynnistyy lähes kaksiminuuttisella introlla ennen teeman käynnistymistä. Ensimmäisen säkeistön jälkeen teema soitetaan uudestaan ja sitä seuraa toinen säkeistö. Kitarasoolon jälkeen lyhyt bridge laskee kappaleen hiljaiseen kosketinsoitinosuuteen, joka muistuttaa kappaleen introa. Lyhyttä kitarasooloa seuraa kaksi säkeistöä, joiden välissä kuullaan jälleen pääteema. Pääteema soitetaan viimeisen kerran ja sitä seuraa hieman nopeampi, lähes viisiminuuttinen ja lopussaan feidaantuva kitarasoolo. Dire Straitsin diskografiassa Telegraph Road on viimeinen Pick Withersin rumpaloima kappale. Terry Williams otti sittemmin hänen paikkansa. Telegraph Road on yleisesti tunnustettu lukeutuvaksi Dire Straitsin tuotannon parhaimmistoon ja kappaletta on pidetty jopa yhtyeen tuotannon mestariteoksena. Loudersound.com on rankannut Telegraph Roadin Dire Straitsin tuotannon kuudenneksi parhaaksi ja Return of Rock viidenneksi parhaaksi kappaleeksi.

Tiistain tukeva:Yhdysvaltalainen postpunkmenestyjä

Timbuk3 oli amerikkalainen postpunkyhtye, joka julkaisi kuusi studioalbumia vuosien 1986 ja 1995 välillä. Sen musiikkia on julkaistu kaikkiaan  yli 20:lla kokoelma- ja soundtracklevyllä. Silti  yhtye muistetaan ensisijaisesti top 20:een yltäneestä singlehitistään The Future So Bright, I Gotta Wear Shades. Timbuk 3 perustettiin vuonna 1984 Madisonissa, Wisconsinissa. Yhtyeen muodostivat aviopari Pat ja Barbara K. Macdonald. Heistä ensin mainittu soitti sähkö, akustista, basso- ja MIDIkitaraa ja huuliharppua huolehtien myös vokalisoinnista ja rumpukoneen ohjelmoinnista. Jälkimmäisen vastuulla olivat sähkö- ja akustinen kitara, viulu, mandoliini, vokalisointi ja rumpuohjelmointi. Timbuk3 solmi levytyssopimuksen I.R.S. Recordsin kanssa vuonna 1986 esiinnyttyään MTV:n Cutting Edge -ohjelmassa. Pian tämän jälkeen julkaistiin yhtyeen esikoisalbumi Greetings from Timbuk3. Se sisälsi muun muassa yhtyeen ainoan suuren singlemenestyksen The Future's So Bright, joka on julkaisunsa jälkeen ollut mukana useissa elokuvissa ja televisio-ohjelmissa ja päässyt mukaan myös useille kokoelmalevyille. Samaiselta yhtyeen esikoisalbumilta löytyvä kappale Shame on You soi niin ikään vuonna 1986 ilmestyneen elokuvan The Texas Chainsaw Massacre avaustekstien taustalla. Vuonna 1988 valmistuneessa elokuvassa D.O.A. Timbuk3 esiintyi housebandin ominaisuudessa. Menestyksekkään debyyttialbuminsa jälkeen Timbuk3 katosi vähitellen julkisuuden valokeilasta, mutta jatkoi toimintaansa julkaisten neljä kriitikoiden arvostamaa pitkäsoittoa, eli Eden Alley vuonna 1988, Edge of Allegiance seuraavana vuonna, Big Shot in the Dark vuonna 1991 ja A Hundred Lovers vuonna 19959 sekä ep:n Looks Like Dark to Me vuonna 1993. Vuonna 1991 yhtyeen kokoonpanoa täydensivät Wally Ingram ja Courtney Audain. Yhtyeen hajottua vuonna 1995 sen jäsenet jatkoivat musiikin parissa omilla tahoillaan. Pat MacDonald muutti Barcelonaan ja levytti useita pitkäsoittoja saksalaiselle indieyhtiölle Ulftonelle. Kyseisistä albumeista ainoastaan ensimmäinen, Sleeps with his Guitar, julkaistiin myös Yhdysvalloissa. Barbara MacDonald on julkaissut kaksi pitkäsoittoa, Ready ja Undercover, joista jälkimmäinen sisältää akustisia covereita Timbuk3:n kappaleista. Lisäksi hän on työskennellyt itsenäiseen musiikkiin erikoistuneessa austinilaisessa levy-yhtiössä nimeltä Sparrow's Wheel sekä yhtyeessä Ghosts and Sparrows.

Maanantain mainio:Jethro Tullin harvinaistyylinen albumi

 Jethro Tull:Under Wraps

Seitsemäs syyskuuta 1984 ilmestynyt Under Wraps on Jethro Tullin 15. studioalbumi. Kyseisen pitkäsoiton kappaleiden keskeisenä teemana on yhtyeen johtohahmon Ian Andersonin viehtymys vakoilufiktioon. Diggareiden keskuudessa Under Wraps sai jossakin määrin ristiriitaisen vastaanoton ennen kaikkea runsaasti hyödynnettyjen syntetisaattoreidensa ja sähkörumpujensa vuoksi. Basisti Dave Peggin mielestä edelliseltä pitkäsoitolta Broadsword and the Beast ylijääneistä kappaleista olisi saatu työstetyksi Under Wrapsia laadukkaampi albumi. Sitä vastoin kitaristi Martin Barren mielestä kyseessä on eräs Jethro Tullin tuotannon laadukkaimmista albumeista. Brittilistalla Under Wraps saavutti sijan 18., mutta jäi Billboardilla sijalle 76. Singleformaatissa ilmestynyt Lap of Luxury saavutti sijan 30. Jethro Tullin tuotannossa Under Wraps on ensimmäinen pitkäsoitto sitten yhtyeen vuonna 1968 ilmestyneen esikoisalbumin This Was, jolla kappaleiden sävellystyöhön on osallistunut myös muita yhtyeen jäseniä Ian Andersonin lisäksi. Under Wrapsin tapauksessa erityisen merkittäväksi muodostui kosketinsoittaja Peter John-Vettesen osuus. Jethro Tullin tuotannosta kyseessä on ainoa albumi, jolla ei ole liverumpalia. Under Wrapsin tiimoilta tehdylle kiertueelle osallistuneesta Doanne Perrystä tuli sittemmin pysyvä jäsen yhtyeeseen. Under Wrapsin originaali vinyyliversio koostuu 11 kappaleesta. Kasettiversion bonusbiisejä ovat  Astronomy, Tundra, Automotive Engineering ja General Crossing. Niistä viimeksi mainitusta muodostui ensimmäinen Jethro Tullin kappale, jota ei koskaan julkaistu vinyyliformaatissa. Muut edellä mainitut bonuskappaleet pääsivät lisäksi mukaan Lap Of Luxuryn 12-tuumaisen singleversion bonusraidoiksi. Under Wrapsin laajennettu cd-versio sisältää kaikki edellä mainitut biisit sekä Lap of Luxuryn videoversion. Albumin tiimoilta yhtye teki ylöspanoltaan hienoisesti Thick as a Brickiä muistuttaneen kiertueen.

Sunnuntain extra:U2:n 90-luvun upea avaus

 U2:Achtung Baby

18. marraskuuta 1991 Islandin julkaisemana ilmestynyt ja Daniel Lanoisin sekä Brian Enon tuottama Achtung Baby on irlantilaisyhtye U2:n seitsemäs studioalbumi. Vuonna 1988 ilmestyneen ja osittain liveäänityksistä koostuneen tupla-albuminsa Rattle and Hum jälkeen U2 muutti tyyliään ja ryhtyi hyödyntämään musiikissaan elementtejä vaihtoehtorockista, teollisesta musiikista ja elektronisesta tanssimusiikista. Teemoiltaan Achtung Baby on tulkittavissa U2:n varhaisempaa tuotantoa tummäsävyisemmäksi albumiksi. Achtung Baby ja albumin tiimoilta toteutettu multimediaa hyödyntänyt ja intensiivinen Zoo TV Tour vaikuttivat osaltaan keskeisesti U2:n 90-lukuiseen kehitykseen ja julkiseen imagoon. Actung Babyn nauhoitukset alkoivat Berliinissä Hansa -studiossa lokakuussa 1990 ja ne saatettiin päätökseen Dublinissa vuoden 1991 aikana. Achtung Babystä muodostui eräs U2:n suosituimmista albmeista. Se nousi Billboardin albumilistan kärkeen ja ykkössijalle myös monissa muissa maissa. Singleformaatissa pitkäsoitolta julkaistiin viisi kappaletta, muun muassa One, Mysterious Ways ja The Fly. 18 miljoonaa kappaletta myynyt albumi voitti vuonna 1993 parhaan rockesityksen Grammyn. Actung Baby on kohotettu kaikkien aikojen parhaiden albumien joukkoon ja vuosina 2011 ja 2021 pitkäsoitosta on julkaistu 20- ja 30-vuotisjuhlapainokset.

Lauantain pitkä:Omaleimainen saksalaisartisti

 24. tammikuuta 1944 syntynyt ja kuudes elokuuta 1983 edesmennyt Klaus Sperber, joka tunnetaan taiteilijanimellään Klaus Nomi, oli saksalainen kontratenori, joka tuli tunnetuksi laajasta äänialastaan ja tavanomaisesta erottuvasta lavapersoonastaan. 1970-luvun aikana Nomi vaikutti East Villagen taideskenessä. Hän tuli tunnetuksi teatterimaisista live-esiintymisistään, runsaasta meikistään ja tavanomaisesta poikkeavista kostyymeistaan. Nomin levytystuotanto sisälsi syntetisaattoreiden värittämiä versioita klassisesta oopperasta, mutta myös versioita 60-luvun hiteistä, kuten Chubby Checkerin The Twististä ja Lou Christien Lightning Strikesista. David Bowien esiintyessä vuonna 1979 Saturday Night Livessä Nomi oli yksi hänen taustavokalisteistaan. Bavariassa, Saksassa syntynyt Nomi muutti New Yorkiin vuonna 1972. East Villagen taideskeneen hän pääsi vuonna 1978 esiintyessään New Wave Vaudevillessa, missä Nomi tapasi yhdysvaltalaisen punkyhtye The Mupsin biisintekijän Kristian Hoffmanin. James Chance and The Contortionsin managerina toiminut Anya Phillips kehotti Hoffmania ja Nomia perustamaan yhtyeen. Hoffmanista tuli Nomille musiikillinen ohjaaja ja hän kasasi yhtyeen, johon kuuluivat Page Wood New Wave vaudevillea edustaneesta Come Onista ja Joe Katz, jonka yhtyeisiin lukeutuivat The Student Teachers, The Accidents sekä The Mups. Hoffman kirjoitti Nomin ohjelmistoon useita tunnetuksi muodostuneita popkappaleita, kuten  The Nomi Song, Total Eclipse, After The Fall sekä Simple Man, joka on Nomin toisen RCA:lle työstämän albumin nimikappale. Hoffman vaikutti osaltaan keskeisesti myös Nomin levytysten covervalintoihin. Klaus Nomi Band esiintyi säännöllisesti Manhattanin clubeissa, joihin lukeutuivat  Max's Kansas City, Danceteria, Hurrah ja The Mudd Club. Klaus Nomi Bandin lopetettua toimintansa Nomi jatkoi sooloartistina ja clubeissa esiintyessään hän kutsui usein mukaan muita solisteja, kuten  Joey Arias, Keith Haring, John Sex ja Kenny Scharf. Vuonna 1981 ilmestyneessä rockdokumentissa Urgh! The Music War Nomi esittää kappaleen Total Eclipse. Hänen esikois- ja samalla nimikkoalbuminsa ilmestyi samaisena vuonna ja toinen pitkäsoitto Simple Man marraskuussa 1982. Elämänsä viimeisinä kuukausina Nomin musiikilliseksi tyylisuunnaksi vaihtui ooppera. Hän oli eräs ensimmäisistä AIDS:iin menehtyneistä henkilöistä. Vuonna 2007 Page Woodin ja George Elliottin viimeistelemänä julkaistiin Nomin kotidemoja nimellä Za Bakdaz. Edesmenonsa jälkeen Nomi on saavuttanut kulttisuosiota etenkin New Yorkissa ja Ranskassa. Vuonna 2004 ilmestyi Andrew Hornin ohjaama dokumenttielokuva The Nomi Song. Vuonna 2001 saksalainen popduo Rosenholtz levytti Marc Almondin kanssa coverin Nomin Total Eclipse-kappaleesta.

Perjantain pohjat:McCoysin ja Winterin veljesten basisti

 22. maaliskuuta 1948 syntynyt ja viides elokuuta 1993 edesmennyt Randy Jo Hobbs oli Winchesteristä, Indianasta kotoisin ollut muusikko. Hän vaikutti The McCoys-yhtyeen basistina vuosien 1965 ja 1969 välisenä aikana ja veljesten Edgar ja Johnny Winter yhtyeissä vuosien 1970 ja 1976 välillä. Lisäksi Hobbsia kuultiin Jimi Hendrixin basistina joissakin vuonna 1968 työstetyissä nauhoituksissa. Niistä epävirallisia julkaisuja edustavat vuosina 1980 ja 1998 ilmestyneet Woke Up This Morning and Found Myself Dead ja New York Sessions sekä virallisesti julkaistulla ja vuonna 1994 ilmestyneellä albumilla Bleeding Heart. Sen kappaleista Hendrixin omaa tuotantoa edustaa ainoastaan Red House. Nimikappale on Elmore Jamesin originaali ja lisäksi albumilla versioituvat mm. Creamin Sunshine of Your Love, niin ikään samaisen supertrion levyttämä Blind Joe Reynoldsin Outside Woman Blues ja jopa Beatlesin Tomorrow Never Knows. Hobbs oli mukana Montrosen myöhemmin kasatussa kokoonpanossa ja vuonna 1976 ilmestyneellä albumilla Jump on It. Samana vuonna Hobbs soitti Rick Derringerin albumilla Dick Glass Derringerin kanssa. Hän menehtyi Datonissa, Ohiossa elokuun viidentenä 1993 komplikaatioihin ollessaan 45-vuotias. Hobbs on haudattu kotikaupunkiinsa Union Cityyn, Indianaan.

Torstain terävä:Iron Maidenin vuoden 1988 jälkimmäinen singlehitti

The Evil That Men Do on Adrian Smithin, Bruce Dickinsonin ja Steve Harrisin käsialaa oleva kappale, joka julkaistiin toisena singlenä Iron Maidenin vuonna 1988 ilmestyneeltä albumilta Seventh Son of the Seventh Son. Kaikkiaan kyseessä on yhtyeen diskografian 17. single. The Evil That Men Do debytoi Britanniassa kuudentena ja kohosi pian yhtä sijaa korkeammalle. The Evil That Men Do-singlen b-puolen kappaleita edustavat uudelleen nauhoitetut versiot biiseistä Prowler ja Charlot the Harlot, jotka kumpikin ilmestyivät alun perin Iron Maidenin vuonna 1980 julkaistulla ja nimeä kantavalla esikoisalbumilla. Nimensä The Evil That Men Do on ottanut Marcus Antoniuksen puheesta roomalaisille William Shakespearen historiallisesta näytelmästä ja tragedista Julius Caesar. The Evil That Men Dossa kitarasoolosta vastaa Adrian Smith. Prowlerin vuonna 1988 nauhoitetussa versiossa kitarasoolon soittaa Dave Murray ja Charlotte the Harlotin uusioversiossa ensimmäisestä kitarasoolosta vastaa Murray ja jälkimmäisestä Smith. The Evil That Men Dosta työstetty musiikkivideo on kuvattu Inglewoodissa The Forumilla Seventh Tour of the Seventh Tourilla vuoden 1988 aikana.

Keskiviikon klassikko:Metallican huippusuosittu nimikkoalbumi

 Metallica:The Black Album

12. elokuuta 1991 Elektra Recordsin julkaisemana ilmestynyt Metallica, joka tunnetaan yleisesti myös nimellä The Black Album, on yhdysvaltalaisen heavy metal-yhtyeen Metallican viides studioalbumi. Mainitun pitkäsoiton nauhoitukset tapahtuivat kahdeksan kuukauden aikana One on One-studioilla Los Angelesissa uuden tuottajan Bob Rockin kanssa. Albumi tuli merkitsemään muutosta Metallican tyylissä trash metallista hitaampaan, raskaampaan ja määritellympään soundiin. Metallica promosi nimikkoalbumiaan sarjalla kiertueita. Singleformaatissa albumilta ilmestyivät kappaleet Enter Sandman, The Unforgiven, Nothing Else Matters, Wherever I May Roam sekä Sad But True, jotka kaikki lukeutuvat Metallican tuotannon parhaiten tunnettuihin. Don't Tread on Me julkaistiin radiopromona, mutta se ei saanut kaupallista julkaisua singlenä. Metallican nimikkoalbumi saavutti myönteisiä arvioita ja debytoi listakärjessä kymmenessä maassa. Billboardin listalla albumi pysytteli ykkösenä kuukauden ajan. Samalla siitä muodostui Metallican ensimmäinen listakärkeen kohonnut albumi. Yhdysvalloissa Metallica saavutti 16-kertaisesti platinaa jo vuoteen 2012 mennessä. Metallica soitti nimikkoalbuminsa kokonaisuudessaan vuoden 2012 Euroopan-kiertueellaan. Rolling Stonen vuonna 2020 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Metallica saavutti sijan 235. Joulukuussa 2019 yhtyeen nimikkoalbumista tuli neljäs albumijulkaisu, joka oli pysytellyt Billboardin listalla 550 viikon ajan. Rockgenressä enemmän listaviikkoja on saavuttanut ainoastaan Pink Floydin vuonna 1973 ilmestynyt progeklassikko The Dark Side of the Moon.

Tiistain tukeva:Eräs keskeisimmistä yhdysvaltalaisista garagerockyhtyeistä

The Kingsmen on Portlandista, Oregonista kotoisin oleva yhdysvaltalainen rockyhtye, joka tunnetaan parhaiten vuonna 1963 levyttämästään Richard Berryn sävellyksestä Louie Louie. Mainitu kappale pysytteli Billboardin listalla kakkossijalla kuuden viikon ajan ja Louie Louiesta on sittemmin muodostunut kiistaton klassikko. Vuosien 1963 ja 1968 välillä 13 The Kingsmenin singleä ja vuosien 1963 ja 1966 välillä viisi yhtyeen albumia saavutti listasijoituksen. Menestynein The Kingsmenin pitkäsoitoista on sen esikoisalbumi Kingsmen in Person, joka saavutti 131 listaviikkoa tammikuun 1964 ja elokuun 1966 välisenä aikana. The Kingsmenin varhaiset albumit ilmestyivät Kanadassa, Britanniassa, Ranskassa, Saksassa, Meksikossa, Etelä-Afrikassa ja Taiwanissa. Lynn Easton ja Jack Elly aloittivat yhteisesiintymiset vuonna 1957 Elyn vaikuttaessa solistina ja kitaristina ja Eastonin rumpalina. Pian lineupin täydensivät kitaristi Mike Mitchell ja basisti Bob Nordby. Nimekseen uusi yhtye otti The Kingsmenin samannimisen ja toimintansa lopettaneen yhtyeen mukaan. Bändi soitti muotishow:issa ja Punaisen ristin järjestämissä tapahtumissa. Vuonna 1962 aikaisemmin yhtyeessä The Royal Notes soittaneesta Don Galluccista tuli The Kingsmenin kosketinsoittaja.Ensimmäinen levytys oli julkaisematta jäänyt asetaatti instrumentaalikappaleesta Peter Gunn Rock. Keskeisimmäksi klassikkokappaleekseen muodostuneesta Louie Louiesta yhtye kuuli ensiksi Rockin' Robin Robertsin levytyksen. The Kingsmenin versio nousi listakärkeen Cashboxilla ja Music Vendorissa ja oli Billboardilla parhaimmillaan kakkosena. Yhtyeen seuraava single, cover Barrett Strongin originaalista ja myös The Beatlesin levytysohjelmistoon lukeutuvasta kappaleesta Money (That's What I Want) saavutti Billboardilla sijan 16. ja oli Cashboxilla yhtä sijaa alempana. Little Latin Lupe Lu oli Bllboardilla sijalla 46. ja Cashboxissa sijalla 49. Death of an Angel saavutti Cashboxilla sijan 33. ja oli Billboardilla sijalla 42. Vuoden 1965 puolella julkaistu The Jolly Green Giant palautti yhtyeen top teniin nousten Billboardin listalla neljänneksi ja Cashboxissa kahdeksanneksi. Kanadassa kappale nousi jopa listakärkeen. Seuraava single The Climb oli Cashboxissa sijalla 45. Annie Fanny nousi Cashboxissa sijalle 43. Barry Curtis ja Norm Sundholm jättivät The Kingsmenin vuoden 1966 aikana. J. C. Rieck vaikutti yhtyeen kosketinsoittajana Curtisin paluuseen saakka. Uusina basisteina vaikuttivat Kerry Magness, Pete Borg ja Jeff Beals. Perustajajäsen Lynn Easton jätti The Kingsmenin heinäkuussa 1967. Hänen paikkansa ottanut Turley Richards lähti myöhemmin samaisen vuoden aikana. Vuonna 1973 yhtye julkaisi Capitolilla uuden singlen, joka jäi ilman listasijoitusta. Nimellä Dick St. Nicklaus Peterson julkaisi vuosina 1979 ja 1980 kaksi sooloalbumia. Vuonna 2002 Barry Curtis ja Steve Peterson liittyivät The Daily Flashin uuteen kokoonpanoon. Vuonna 1983 MTV:llä nähtiin musiikkivideo The Kingsmen- Live at Delta House. Jack Elyn edesmentyä 28. huhtikuuta 2015 kriitikko Dave Marsh mainitsi Elyn lauluäänen tehneen The Kingsmenin Louie Louiesta sen klassikon, joka se on. Lynn Easton edesmeni 24. huhtikuuta 2020 ja Mike Mithcell juuri 77-vuotispäivänään 16. huhtikuuta 2021. Hänen kitarabreikkiään ja sooloaan Louie Louiessa on kuvattu ikonisiksi. Vuonna 2025 Bob Nordby ja Don Gallucci ovat Louie Louien aikaisen The Kingsmenin viimeiset henkiin jäänet jäsenet.

Maanantain mainio:Neljä Ruusua Sirkkalan puistossa

 Neljän ruusun tunnin mittainen keikka Sirkkalan puistossa järjestetyssä tämänvuotisessa Osuuskaupparockissa käynnistyi odotustenmukaisesti Popmuseolla ja jatkui tuoreempaa, vuonna 2018 albumilla Mustia ruusuja julkaistua tuotantoa edustavalla hitillä Sähkökitara. Viimeisen valssin jälkeen kuultiin ensimmäinen ja kenties suurin setin kylmien väreiden nostattaja, joka oli uutta ja kiinnostavaa sovituksellista ulottuvuutta tavoittanut balladikaunokki Tie ajatuksiin kevättalvella 1992 ilmestyneeltä Ruusujen viidenneltä albumilta ja samalla lopulliselta läpimurtolevyltä Haloo. Seitsemän päivää selvinpäin -rallatusta seurasi kolmen laadukkaan slovaribiisin jakso. Sen muodostivat Sun täytyy mennä Haloolta, Sininen sunnuntai vuonna 2015 ilmestyneeltä pitkäsoitolta Euforia sekä lokakuussa 2019 ilmestynyt ja sittemmin osaksi albumia 1000X päätynyt Surutulitus. Nuori ikäisekseen lukeutuu 2000-luvun puolivälin tienoilla ilmestyneen albumin Katkera kuu hitteihin ja Ajelen edustaa Euforia-pitkäsoiton tuotantoa. Setin loppuosa koostui klassikkohiteistä Juppihippipunkkari, vuonna 2001 ilmestyneen pitkäsoiton Valuva taivas  nimikappaleesta, vuonna 1993 ilmestyneen albumin Pop-uskonto suurimmasta histä Poplaulajan vapaapäivä sekä Elän vain kerran -biisistä alkuvuodesta 2004 ilmestyneeltä Karelia Expressiltä. Neljän Ruusun Osuuskaupparock-keikka tarjosi jossakin määrin typistetyn version yhtyeen tämänhetkisestä keikkasetistä. Muutama vähemmän keskeinen biisivalinta kokonaisuuteen kenties sisältyi, mutta niiden vastapainoksi setin kolmen balladikappaleen osuus ja lopun klassikkokimara nostivat keikan vaivattomasti onnistumisen puolelle.

Neljä ruusua Osuuskaupparockissa toinen elokuuta 2025.
 

Sunnuntain extra:Eräs Grateful Deadin American Beautyn upeimmista albumiraidoista

 Ripple on Grateful Deadin vuoden 1970 jälkimmäisellä klassikkoalbumilla American Beauty julkaistu kappale, joka ilmestyi myös samaiselta pitkäsoitolta julkaistun singlen Truckin' b-puolella. Robert Hunter kirjoitti mainitun kappaleen Lontoossa vuonna 1970 samalla kertaa, kun hän sai valmiiksi lyriikat kappaleisiin Brokedown Palace ja To Lay Me Down, joista ensiksi mainittu ilmestyi niin ikään American Beauty -albumilla.Kaikista kirjoittamistaan teksteistä Hunter on maininnut pitävänsä erityisesti nimenomaan Ripplestä. Jerry Garcian säveltämän Ripplen ensiesitys keikalla oli Fillmore Westissä San Franciscossa 18. elokuuta 1970. Useita kappaleen säkeistöistä on verrattu Raamatun 23:een psalmiin. Ripplessa on sama melodia kuin vuotta myöhemmin julkaistussa gospelhymnissä Because He Lives. Lisäksi melodia muistuttaa musiikkikomediassa Joseph and the Amazing Technicolour Dreamcoat kahta vuotta aikaisemmin kuultua kappaletta Any Dream Will Do. Ripplestä on levytetty useita coverversioita, joiden esittäjistä mainittakoon Chris Hillman, Norah Jones, Jane's Addiction, New Riders of the Purple Sage ja Rick Danko. Ripple-kappaleesta on julkaistu useita sitä analysoivia esseitä. Biisi on päässyt mukaan tv-shown Freaks and Geeks päätösjaksoon ja 80-luvun puolivälissä ilmestyneeseen draamaan Mask, jonka pääosissa näyttelivät Cher ja Eric Stoltz. Lisäksi Ripple on mukana Steven Spielbergin tv-sarjan Take neljännen kauden päätösjaksossa ja kyseinen kappale mainitaan Stephen Kingin ja Peter Straubin novellissa Black House.

Lauantain pitkä:Englanninkielisenä coverinaan brittilistan kärkeen kohonnut kappale

 (If Paradise Is) Half as Nice on suosittu vuoden 1968 tuotantoa edustava kappale, joka on italialaisen laulaja/lauluntekijän Lucio Battistin käsialaa. Half as Nicen ensimmäisestä levytysversiosta vastasi italialaissolisti Ambra Borelli ja hänen levytyksensä julkaisijana oli Dischi Records. Vaikka Borellin originaalilevytys ei saavuttanut listasijoitusta, kappaleesta työstettiin useita coverversioita, joista walesilaisyhtye Amen Cornerin levytys nousi jopa listakärkeen alkuvuodesta 1969. Patty Pravo levytti kappaleen  lyhennetyllä otsikolla Il Paradiso toiselle albumilleen Concerto per Patty. Hänen versionsa julkaistiin lisäksi singleformaatissa alkuvuodesta 1969 ja se saavutti Italian listalla top tenin. Pravo esitti mainitun kappaleen lisäksi italialaisessa laulukilpailussa Festivalbar. Vuonna 2019 Pravo levytti Il Paradison uudelleen samaisena vuonna ilmestyneelle albumilleen Red muistaakseen 50 vuotta aikaisemmin ilmestynyttä originaalilevytystään samaisesta kappaleesta. Jack Fishman käänsi Il Paradison englanniksi. Kappaleen englanninkielistä versiota tarjottiin ensiksi The Tremeloes-yhtyeen levytettäväksi, mutta bändi hylkäsi biisin. Sittemmin merkittävän soolouransa luoneen solisti Andy Fairweather-Lown luotsaama walesilaisyhtye Amen Corner sai (If Paradise Is) Half as Nicen levytettäväkseen ja kappale ilmestyi bändin ensimmäisenä sen uuden levy-yhtiön Immediate Recordsin julkaisemana singlenä. Amen Cornerin levytys nousi kahdeksi viikoksi brittilistan kärkisijalle helmikuussa 1969. Vielä vuoteen 1976 ajoittunut Half as Nicen uusintajulkaisu saavutti sijan 34. Irlannissa Half as Nice nousi neljänneksi ja Norjassa seitsemänneksi. Amen Corner levytti kappaleesta itse asiassa kaksi eri versiota. Toisessa niistä ovat mukana orkesteri ja puhallinsektio. Taustaraita ja lauluosuudet ovat molemmissa versioissa identtiset. Dave Clark Five levytti Half as Nicesta coverinsa, joka ilmestyi vuoden 1969 aikana singleformaatissa ainoastaan Yhdysvalloissa. Ricchi Poverin versio ilmestyi vuonna 1992 julkaistulla albumilla Allegro Italiano.

Perjantain pohjat:Ensisijaisesti Dobie Grayn levytyksenä menestynyt balladikappale

 Drift Away on Mentor Williamsin vuonna 1970 kirjoittama kappale, jonka ensimmäisestä levytysversiosta vastasi brittiläinen solisti ja näyttelijä Mike Berry vuonna 1972 ilmestyneellä samannimisellä albumillaan. John Henry Kurtzin levyttämä versio ilmestyi kahta kuukautta myöhemmin samaisen vuoden marraskuussa. Myös Kurtz oli näyttelijä ja lisäksi swamp rockia edustanut solisti. Vuonna 1973 Drift Awayn levytti ensisijaisesti soulvokalistiksi identifioitunut Dobie Gray. Hänen coveristaan muodostui yllättäen kansainvälinen menestys, joka saavutti Billboardin listalla viidennen sijan ja myi kultalevyyn oikeuttavan määrän. Kanadassa Grayn levytys oli parhaimmillaan seitsemäntenä ja Cash Boxilla yhtä sijaa alempana. Sittemmin Drift Awaysta on levytetty useita coverversioita, joista mainittakoon pikaisesti keskeisen brittirockyhtyeen Humble Pien vuonna 1974 ilmestyneeltä albumilta Thunderbox löydettävissä oleva näkemys. Kotimaassa Drift Awayn on sisällyttänyt levytysohjelmistoonsa joensuulainen rootsmusiikin lippulaiva Wild Willie &BigDeal.

Torstain terävä:Bobbie Gentryn viimeinen studioalbumi

 Bobbie Gentry:Patchwork

26. huhtikuuta 1971 Capitol Recordsin julkaisemana ilmestynyt Patchwork on yhdysvaltalaisen laulaja/lauluntekijän Bobbie Gentryn seitsemäs ja samalla joutsenlauluksi jäänyt studioalbumi. Kymmenen vuotta mainitun pitkäsoiton ilmestymisen jälkeen Gentry vetäytyi musiikkibisneksestä kokonaan tehtyään tuolloin vuonna 1981 viimeisen tv-esiintymisensä. 1970-luvun lopussa Gentry tosin nauhoitti vielä yhden albumin, mutta kyseinen pitkäsoitto on jäänyt julkaisematta. Vuonna 2007 australialainen levy-yhtiö Raven julkaisi Patchforkin ensi kertaa cd-formaatissa Gentryn vuonna 1970 ilmestyneen pitkäsoiton Fancy kanssa. Patchforkin kannessa nähdään kreditoimattoman taiteilijan Gentrystä työstämä maalaus. Gentryn tuotannosta kasatun ja vuonna 2004 ilmestyneen kokoelma-albumin Chickasaw County Child:The Artistry of Bobbie Gentry kansitekstien mukaan mainittu maalaus on Gentryn itsensä käsialaa. Vaikka Patchwork ei menestynyt kaupallisesti, albumista laaditut arviot olivat varsin myönteisiä. Billboardin laatimassa arviossa albumin huippuhetkiksi kohotettiin kappaleet But I Can't Get Back, arigolds and Tangerines, Miss Clara / Azusa Sue, Beverly ja Lookin' In. Cashboxin laatimassa arviossa Patcworkia kutsuttiin mestariteokseksi ja sillä olisi ollut hyvät mahdollisuudet tulla valituksi vuoden albumiksi. AllMusicin Richie Unterberger antoi albumille kolme ja puoli tähteä viidestä mahdollisesta ja kohotti sen vaikuttavimmiksi kappaleet Beverly, Belinda, Lookin' In jaMarigolds and Tangerines. Billboardin Bubbling Under-listalla Patchwork joutui tyytymään sijaan 221. Albumilta poimittu ensimmäinen single, maaliskuussa 1970 ilmestynyt But I Can't Get Back saavutti Billboardin Easy Listening-listalla sijan 37. Samaisen vuoden toukokuussa Somebody Like Me julkaistiin Britanniassa singlenä, mutta se ei saavuttanut listasijoitusta.

Keskiviikon klassikko:Rushin 80-luvun alun singlehitti

 The Spirit of Radio on kanadalaisen rockyhtyeen Rushin kappale, joka julkaistiin singleformaatissa yhtyeen vuonna 1980 ilmestyneeltä albumilta Permanent Waves. Kappaleen nimeä oli inspiroinut Bramptonissa, Ontariossa sijainneen radioaseman  CFNY-FM:n slogan. The Spirit of Radiosta muodostui Rushin kasvavan suosion kannalta keskeinen kappale. Siitä muodostui yhtyeen ensimmäinen Kanadassa top 30.een kohonnut single. Billboardin listalla The Spirit of Radio saavutti sijan 51. Kitaristi Alex Lifesonin mukaan kappaleen sähköisessä avausriffissä pyrittiin muistuttamaan radioaaltoja. The Spirit of Radion viimeisessä osassa Rush tekee uransa aikana ensi kertaa kokeiluja reggaetyylin kanssa. Mainittua tyylisuuntaa yhtye tuli kokeilemaan pidemmälle seuraavilla pitkäsoitoillaan Moving Pictures, Signals ja Grace Under Pressure. Studiossa yhtye oli kokeillut reggae-tyylisiä riffejä ja soittanut kiertueillaan reggae-introa varhaistuotantoonsa lukeutuvassa kappaleessa Working Man. Niinpä he päättivät sisällyttää The Spirit of Radioon kulun mainitusta musiikkityylistä. Lyriikoidensa osalta The Spirit of Radio valittaa FM-radioiden muuttumista kaupallisiin muotoihin 1970-luvun lopussa. Inspiraatiota kappaleeseen tarjonnut CFNY-FM lukeutui niihin radiokanaviin, joka  ei ollut hylännyt vapaamuotoista ohjelmaa. The Spirit of Radion reggaeosuuden lyriikoita on inspiroinut Simonin ja Garfunkelin kappale The Sounds of Silence. Kun Spirit of Radio julkaistiin singleformaatissa helmikuussa 1980, kappale nousi seuraavassa kuussa brittilistalla kolmanneksitoista. Se on säilynyt Rushin tuotannon suurimpana brittihittinä. Singleversio on editoitu kolmen minuutin versio, jota ei ole ilmestynyt cd-formaatissa. The Spirit of Radio saavutti Kanadassa sijan 22. Kappaleen vuonna 1998 ilmestynyt liveversio nousi Mainstream Rock-listalla sijalle 27. Loppuvuodesta 1979 The Spirit of Radiosta julkaistiin Yhdysvalloissa 12-tuumaisia promoja, joiden b-puolella olivat kappaleet Working Man ja The Trees. Cash Box kirjoitti arviossaan Spirit of the Radiosta myönteisesti. Biisi pääsi Rock and Roll Hall of Famen 500 rockia muokanneen kappaleen listalle. Maaliskuun lopussa 2018 Rushin tuotannosta viisi kappaletta, niiden joukossa The Spirit of Radio, pääsi The Canadian Songwriters Hall of Fameen. Classic Rockin lukijat äänestivät The Spirit of Radion Rushin tuotannon neljänneksi parhaaksi kappaleeksi. Brittiläinen vaihtoehtorockyhtye Catherine Wheel levytti The Spirit of Radiosta vuonna 1996 coverinsa. Se pääsi mukaan sekä mainitun yhtyeen harvinaisuuksista koostuvalle albumille Like Cats and Dogs että CFNY:n brändäämälle kokoelma-albumille Spirit of the Edge, Vol 2. Kesäkuussa 2020 Permanent Wavesin ilmestymisestä oli kulunut 40 vuotta ja Rush tuotti ja työsti The Spirit of Radiosta animaatiomusiikkivideon, jossa yhtyeen jäsenet näyttivät kutakuinkin samoilta kuin vuonna 1980. Lisäksi videossa kunnioitetaan italialaista keksijää Guglielmo Marconia, joka vaikutti osaltaan keskeisesti radion kehitykseen sekä Rushin uran kehityksen kannalta keskeisiä radio dj:itä. Lisäksi musiikkivideo on kunnianosoitus Rushin edesmenneelle rumpalille Neil Peartille, jonka musiikki ja lyriikat kaappaavat edelleen diggareiden sydämiä ja mielikuvia.

Tiistain tukeva:Kate Bushin albumin Hounds of Love ydintuotantoon lukeutuva kappale

 Cloudbusting on brittisolisti Kate Bushin esittämä, kirjoittama ja tuottama kappale, joka ilmestyi singleformaatissa lokakuussa 1985. Lisäksi mainittu biisi pääsi mukaan Bushin samaisena vuonna ilmestyneelle albumille Hounds of Love. Single saavutti brittilistalla sijan 20. ja sille kertyi kahdeksan listaviikkoa. Inspiraation lähteenä Cloudbustingin kirjoittamiselle  oli ollut Peter Reichin vuonna 1973 ilmestynyt muistelmateos A Book of Dreams, jonka Bush oli kokenut liikuttavaksi. Kappaleen teemana on psykiatrin ja filosofin Wilhelm Reichin suhden nuoreen poikaansa Peteriin. Se kerrotaan aikuisen Peterin näkökulmasta. Se kuvaa nuorukaisen muistoja elämästään perheen Orgonon-nimisellä farmilla, jossa kaksikko vietti aikaa purkamalla pilviä. Kyseessä oli sateentekoprosessi, jossa hyödynnettin Reichin suunnittelemaa ja rakentamaa taivaalle suunnattua konetta. Lyriikoissa kuvataan edelleen vanhemman Reichin äkillistä pidätystä ja vankilaan joutumista ja Peterin kokemaa menestyksen tuskaa sekä syyllisyyttä siitä, ettei hän kyennyt puolustamaan isäänsä. AllMusiciin kirjoittanut Amy Hanson kirjoitti Cloudbustingista myönteisen retrospektiivisen arvion. Sekä turva että vaara ovat kappaleessa läsnä sekä ajatuksia herättävän lyriikan että sellon dominoiman melodian ansiosta. Bush pystyi helposti vangitsemaan sen hetken, jolloin lapsi ensiksi oivaltaa vanhempien olevan erehtyväisiä. Cloud Busting esitettiin livenä vasta vuonna 2014 ja tuolloin kappale kuultiin encorena Bushin Lontoon Hammersmith Apollossa pitämässä konserttisarjassa Before the Dawn. Kappaleesta työstetyn musiikkivideon ohjauksesta vastasi Julian Doyle ja Bush sekä Terry Gilliam työstivät siitä lyhytelokuvan. Musiikkivideossa kanadalaisnäyttelijä Donald Sutherland esittää William Reichiä ja Kate Bush hänen nuorta poikaansa Peteriä. Musiikkivideon kuvaukset tapahtuivat Vale of White Horsessa, Oxfordissa, Britanniassa. Cloudbustingista työstetty täyspitkä video sisältää kappaleesta pidemmän version, joka eroaa 12-tuumaisella singlellä ilmestyneestä Oregon mixistä. Pidempi versio on saatavilla Red Shoes -singlellä. Julkaisunsa aikaan Bush lähetti Peter Reichille musiikkivideosta VHS-kopion. Reichistä tuli välittömästi diggari. Myöhemmin hän kertoi Dazed-aikakauslehdelle brittimuusikon vanginneen tarkasti isän ja pojan välisen omistautumisen, tunteen ja ymmärryksen ainutlaatuiseen ja maagiseen täyttymykseen. Cloudbustingin b-puolella julkaistusa kappaleessa Burning Bridge nainen pyytää rakastajaansa lisäämään sitoutumistaan häneen. 12-tuumaisella singlellä on lisäksi mukana melodialtaan irlantilainen traditionaali My Lagan Love, jonka lyriikoista vastasi Katen veli John Carder Bush. Cloudbustingin 12-tuumainen versio on special remix nimeltä The Organon-Remix, jossa keskeisimmäksi muodostui kappaleen kertosäkeen kehittyminen. Yhdysvalloissa manittu mix julkaistiin nimellä The Meteorological Mix, ja Britanniassa samaista otsikkoa käytettiin Bushin myöhäisempää tuotantoa edustavan singlen The Big Sky 12-tuumaisella versiolla.

Maanantain mainio:Santanan legendaarisen lineupin paluualbumi

 Santana:Santana IV

Huhtikuun puolivälissä 2016 ilmestynyt Santana IV on Santanan tuotannon 24. studioalbumi ja kaiken kaikkiaan diskografiansa 28. albumi. Yhtyeen 70-luvun alussa vaikuttaneesta kokoonpanosta mainitun pitkäsoiton työstämiseen osallistuivat Carlos Santanan lisäksi kosketinsoittaja/solisti Gregg Rolie, kitaristi Neal Schon, rumpali Michael Shrieve ja perkussionisti Mike Carabello. Mainittu viisikko oli viimeksi soittanut vuonna 1971 ilmestyneellä albumilla Santana III. Myöhäisemmistä Santanan lineupeista Santana IV:n työstämiseen osallistuivat perkussionisti Karl Perazzo, basisti Benny Rietveld sekä muutamissa kappaleissa vieraillut solisti Ronald Isley. Santana IV koostuu 16:sta uudesta yhtyeen kirjoittamasta ja tuottamasta kappaleesta. Reunionin alkuperä ulottui jo useamman vuoden taakse. Neal Schon oli ehdottanut Carlosille yhteistä levytystä, mutta tämä halusi mukaan Rolien, Schonin ja Carabellon. Tulevan albumin nimi olisi Santana IV, sillä kyseinen Santanan lineup oli sitä ennen työstänyt viimeksi albumin Santana III. Uusien kappaleiden kirjoitustyö ja treenaaminen ajoittui vuoteen 2013 ja nauhoitukset vuosiin 2014-2015. Niiden lopputuloksena oli 16 uutta raitaa, jotka yhdistivät Santanan tyylille tunnusomaisia afro-amerikkalaisia rytmejä, lauluosuuksia, hienoisesti bluesvivahteisia psykedeelisiä kitarasoundeja sekä perkussiotyöskentelyä. Santanan mukaan yhtyeen tuli löytää tasapaino niiden kappaleiden ja jamien välillä, joista yleisö tunnistaisi välittömästi klassisen Santanan. Ensimmäinen Santana IV:ltä poimittu single Go Anywhere You Wanna Go ilmestyi helmikuun viidentenä 2016. Itse pitkäsoitto debytoi Billboardin albumilistalla viidentenä ja sitä meni ilmestymisviikollaan kaupaksi 40 000 kappaletta. Santana IV on kaikkiaan Santanan 14. Billboard 200-listalla top teniin kohonnut pitkäsoitto.

Sunnuntain extra:Ensisijaisesti Izzy Stradlinin käsialaa oleva kappale Appetitella

 Think About You on Guns N' Rosesin esikoisalbumilla Appetite for Destruction julkaistu kappale, jonka kirjoitustyöstä vastasi ensisijaisesti yhtyeen rytmikitaristi Izzy Stradlin. Mainittu kappale oli itse asiassa jo lähes valmis Guns N' Rosesin perustamisvaiheessa. Vuonna 1988 Hit Paraderille antamassaan haastattelussa Stradlin mainitsi Think About Youn olevan nopea rakkauslaulu klisheisistä aiheista. Solisti Axl Rosen vuonna 1988 antaman haastattelun mukaan Stradlin oli Think About Youn ensisijainen kirjoittaja, mutta Rose teki joitakin muutoksia kappaleen lyriikkaan vokalistin ominaisuudessaan. Rosen mukaan Think About You muistuttaa tyylillisesti Hanoi Rocksia ja kappale onkin kirjoitettu eräänlaiseksi tribuutiksi mainitulle yhtyeelle. Vaikka kitaristi Slash on vuonna 2007 maininnut, ettei pidä Think About Yousta erityisen paljon, hän oli tyytyväinen kappaleen levytysversioon ja kitarasoundiinsa siinä. LA Weeklylle vuonna 2017 antamassaan haastattelussa Geffen Recordsin Tom Zutaut mainitsi Think About Youn suosikkikappaleekseen Appetite for Destructionilta. Varhaisvaiheessaan vuosina 1985 ja 1986 Guns N' Roses soitti Think About Youta säännöllisesti konserteissaan. Seuraavan kerran kappale oli kuitenkin yhtyeen keikkasetissä vasta vuonna 2001 ja Think About You onkin toiseksi harvimmin keikkasetissä soitettu Appetite for Destuctionin kappaleista Anything Goesin jälkeen.

Lauantain pitkä:The Eaglesin varhaiskauden keskeinen jäsen

 19. heinäkuuta 1947 syntynyt Bernard Matthew Leadon III on yhdysvaltalainen solisti, muusikko, biisintekijä sekä The Eaglesin perustajajäsen. Mainitun yhtyeen jäsenenä hän pääsi Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 1998. Ennen The Eaglesia Leadon oli ehtinyt vaikuttaa niin ikään countryrockia edustaneissa yhtyeissä Hearts & Flowers, Dillard & Clark sekä The Flying Burrito Brothers. Leadonin hallitsemiin instrumentteihin lukeutuvat kitara, banjo, mandoliini, steelkitara ja dobro. Hänellä on taustaa bluegrass-musiikin parissa. The Eaglesissä vaikuttaessaan Leadon esitteli bluegrassin elementtejä valtavirran yleisölle. Jätettyään The Eaglesin alkuvuodesta 1976 Leadon on julkaissut ainoastaan kaksi albumia, joista toinen on soolo ja toinen edustaa yhteistyötä Michael Georgiadesin kanssa. Lisäksi Leadon on vieraillut useiden muiden artistien levyillä sessiomuusikon roolissa. Psykedeelisvivahteisen folkrockyhtyeen Hearts & Flowersin jäsenenä Leadon saapui vuoden 1967 aikana Kaliforniaan. Hän osallistui yhtyeen Capitol Recordsin julkaiseman albumin Of Horses, Kids and Forgotten Women levytykseen. Pitkäsoitosta muodostui hitti ainoastaan paikallistasolla ja Hearts & Flowers lopetti toimintansa seuraavana vuonna. Vuoden 1968 loppuun mennessä Leadon oli ystävystynyt keskeisen bluegrassin edustajan Doug Dillardin kanssa. Jamisessioihin otti lisäksi osaa aikaisemmin The Byrdsissä vaikuttanut Gene Clark ja lopputuloksena oli yhtye Dillard & Clark. Vuoden 1968 aikana nauhoitettu albumi The Fantastic Expedition of Dillard & Clark sisälsi muun muassa varhaisen näkemyksen sittemmin myös The Eaglesin esikoisalbumilla ilmestyneestä kappaleesta Train Leaves Here This Morning. Leadon jätti Dillard & Clarkin vuoden 1969 aikana. The Byrdsin jäsenistöön kuulunut ja myös Squirrel Barkerissa soittanut Chris Hillman oli perustanut niin ikään The Byrdsissä vierailleen Gram Parsonsin kanssa yhtyeen The Flying Burrito Brothers, johon hän pyysi Leadonia liittymään.  Tämä oli mukana albumeilla Burrito Deluxe ja The Flying Burrito Bros, joista jälkimmäisen työstämiseen Parsons ei enää osallistunut. Menestyksen puutteeseen kyllästyneenä Leadon jätti Flying Burrito Brosin perustaakseen The Eaglesin kolmen muun muusikon kanssa. Mainittu kvartetti oli aikaisemmin toiminut Linda Ronstadtin säestysyhtyeenä. Leadon liittyi viimeisenä Glen Freyn, Don Henleyn ja Randy Meisnerin perustamaan The Eaglesiin. Jo yhtyeen kesäkuun alussa 1972 ilmestynyt esikois- ja samalla nimikkoalbumi oli menestys ja se sisälsi hitit Take It Easy, Peaceful Easy Feeling sekä Witchy Woman, joista etenkin viimeksi mainitun instrumentaatiossa Leadonin osuus oli keskeinen. Vuonna 1973 ilmestynyt ja myönteisiä arvioita vastaanottanut teema-albumi Desperado edusti vielä edeltäjänsä tavoin puhtaasti countryrockia ja albumin suurimmat klassikkokappaleet ovat sen nimiraita ja Tequila Sunrise. Vuonna 1974 ilmestyneellä kolmannella albumilla On the Border yhtye alkoi tyylillisesti siirtyä Amerikan rockin suuntaan ja tässä vaiheessa The Eaglesin kokoonpanoa täydensi Leadonin vanha ystävä, kitaristi Don Felder. Vuonna 1975 ilmestynyt albumi One of These Nights oli vielä edeltäjiään suurempi menestys, mutta mainitulla pitkäsoitolla The Eagles oli etääntynyt entistä kauemmaksi countryrockjuuristaan. Leadon jättikin yhtyeen vuosien 1975 ja 1976 taitteessa. Vuonna 1975 ilmestyneestä The Eaglesin Greatest Hits-kokoelmasta muodostui eräs kaikkien aikojen myydyimmistä albumeista Yhdysvalloissa. Jätettyään The Eaglesin Leadon työsti Michael Georgiadesin kanssa vuonna 1977 ilmestyneen albumin Natural Progressions. 1980-luvun puolivälissä  nimellä Ever Call Ready ilmestyi kokoelma  bluegrass ja gospelkappaleita. Niiden työstämiseen olivat Leadonin lisäksi osallistuneet Chris Hillman ja Al Perkins. 1980-luvun lopussa Leadon vieraili Nitty Gritty Dirt Bandissa. Vuonna 1993 Leadonista tuli yhtyeen Run C&W jäsen. Mainittu bändi levytti kaksi albumia MCA Recordsille. Sen ohjelmistossa oli Motownin biisejä bluegrass-tyylisesti esitettyinä. The Eaglesin seitsemän jäsenen päästessä vuonna 1998 Rock and Roll Hall of Fameen yhtye esitti kappaleet Take It Easy ja Hotel California. Vuonna 2004 Leadon julkaisi omissa nimissään soololoalbuminsa Mirror. Vuosien 2013 ja 2015 välillä Leadon oli mukana The Eaglesin kiertueella History of The Eagles. Vuonna 2015 Leadon osallistui ensisijaisesti tuottajaksi identifioituvan Ethan Johnsin kolmannen sooloalbumin Silver Liner levytykseen. Helmikuussa 2016 Leadon osallistui Grammy Awards-seremoniaan Jackson Brownen sekä The Eaglesin jäsenten Don Henleyn, Joe Walshin ja Timothy B Schmitin kanssa esittäen kuukausi aikaisemmin edesmenneen Glen Freyn muistoksi Take It Easyn.