13. huhtikuuta 1987 Arista Recordsin julkaisemana ilmestynyt Coming Around Again on Carly Simonin kolmastoista studioalbumi ja samalla ensimmäinen mainitun levy-yhtiön julkaisema pitkäsoitto. Sen nimikappale sekä toinen albumilta löytyvä biisi Itsy Bitsy Spider olivat lisäksi mukana elokuvassa Heartburn. Coming Around Againin nimikappaleesta muodostui maailmanlaajuinen hitti. Kyseessä oli Simonin 12. top 40:ään kohonnut single Billboardilla, missä se saavutti parhaimmillaan sijan 18. Adult Contemporary- listalla Coming Around Again oli parhaimmillaan viidentenä ja kohosi myös Britanniassa kymmenenneksi. Itse pitkäsoiton paras listasijoitus oli sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa 25. Syyskuussa 1987 albumi saavutti Britanniassa hopealevyn ja myi Yhdysvalloissa platinalevyksi helmikuussa 1988. Billboardin Adult Contemporary-listalla albumin singleistä top teniin kohosivat lisäksi Give Me All Night, The Stuff the Dreams Are Made of sekä All I Want Is You, joista viimeksi mainitussa taustavokalistina kuullaan Roberta Flackiä. Pitkäsoiton covertuotanoon lukeutuvassa As Time Goes Byssa huuliharpistina on Stevie Wonder. Kesäkuussa 1987 Simon esitti Aquinnahissa kutsuvierasyleisölle konsertin, jossa kuultiin kahdeksan kappaletta Coming Around Againiltä ja lisäksi Simonin varhaisempaan tuotantoon lukeutuvia suurimpia hittejä. Konsertti nähtiin HBO:lla nimellä Carly Simon -Coming Around Again. Lisäksi siitä julkaistiin kotivideo Live from Martha's Vineyard sekä vuonna 1988 albumi Carly Simon Greatest Hits Live. 27. lokakuuta 2017 Hot Shot Records julkaisi Coming Around Againista 30-vuotisjuhlapainoksen. Kyseessä on tupla-albumi, jonka jälkimmäinen levy koostuu kuudesta bonusbiisistä, joihin sisältyy mm. 12-tuumainen remix kappaleesta Give Me All Night sekä Oscarin voittanut Let the River Run, joka edustaa Simonin omaa sävellystuotantoa ja kyseessä on tunnuskappale Mike Nicholsin vuonna 1988 valmistuneeseen elokuvaan Working Girl. Coming Around Again -pitkäsoitto vastaanotti myönteisiä arvioita esimerkiksi Rolling Stonessa, The New York Timesissa sekä People-lehdessä.
22. kesäkuuta 1958 syntynyt Ruby Turner on yhdysvaltalais-jamaikalainen R&B- ja soulvokalisti, biisintekijä ja näyttelijätär. Yli 40 vuotta kestäneen musiikkiuransa aikana hän on tullut tunnetuksi Yhdysvalloissa ja Euroopassa albumi- ja singlejulkaisuistaan. Taustalaulajana Turner on toiminut esimerkiksi Bryan Ferrylle, UB40:lle, Steel Pulselle, Steve Winwoodille, Jools Hollandille ja Mick Jaggerille. Lisäksi hän on kirjoittanut Lulun, Yazzin ja Maxi Priestin coverohjelmistoon päätyneitä kappaleita. Helmikuussa 1990 Turner teki brittisolistille harvinaisen saavutuksen. Hänen kappaleensa It's Gonna Be All Right nousi helmikuussa 1990 Billboardin R&B-listan kärkeen. Vuosien 1986 ja 1995 välillä kahdeksan Turnerin singleistä nousi brittien singlelistalle. Niistä menestynein oli vuonna 1987 sijan 24. tavoittanut I'd Rather Go Blind. Turner esiintyi Bev Bevanin organisoimassa Heartbeat '86-hyväntekeväisyyskonsertissa. BBC Televisionin ohjelmassa Jool's Annual Hootenanny Turner on esiintynyt vuosien 2007 ja 2023 välillä. Lisäksi hän on luonut uraa näyttelijänä lavoilla, elokuvissa ja tv:ssä. Montego Bayssa, Jamaikalla syntynyt Turner muutti Birminghamiin, Britanniaan yhdeksän vuoden ikäisenä vuonna 1967. Hänen perheensä oli musikaalinen ja isoisänsä oli ollut leadvokalistina eräässä jamaikalaisessa gospelyhtyeessä. Levytyssopimuksen Turner solmi Jive Recordsin kanssa oltuaan taustalaulajana Culture Clubin vuonna 1986 ilmestyneellä albumilla From Luxury to Heartache. Seuraavien viiden vuoden aikana Turner julkaisi viisi sooloalbumia ja Best of-kokoelman. Hänen esikoisalbuminsa oli vuonna 1986 ilmestynyt Women Hold Up Half the Sky, jonka hittisingleihin lukeutuivat näkemykset The Staple Singersin Come Go with Mestä ja Etta Jamesin lähes standardiksi luokiteltavasta kappaleesta I'd Rather Go Blind. Maaliskuussa 1987 Turner oli mukana Ferry Aidin hyväntekeväisyyssingellä Let It Be. Vuonna 1988 ilmestyneellä sooloalbumillaan Motown Songbook Turner esiintyi The Four Topsin, The Temptationsin ja Jimmy Ruffinin kanssa. Samana vuonna hän oli mukana Corey Hartin albumilla Young Man Running duettokappaleissa Spot You in a Coalmine ja In Your Soul. Listakärkeen nousseen It's Gonna Be All Rightin lisäksi Turner saavutti vuosien 1990 ja 1991 aikana neljä muuta R&B-listalle kohonnutta kappaletta, niiden joukossa elokuvasta Dancin' thru The Dark poimittu Paradise. Turnerin vuonna 1998 ilmestyneen albumin Call Me by My Name työstämiseen osallistui useita brittibluesin veteraaneja, eli Boz Burrell, Zoot Money, Bobby Tench ja Stan Webb. Uuden vuoden aattona 1999 Turner lauloi kansallislaulun kuningatar Elisabeth II:lle, pääministeri Tony Blairille ja muille kunniavieraille Millennium Domen avajaisissa, Lontoossa. Häntä kuultiin taustavokalistina Mick Jaggerin vuoden 2001 sooloalbumilla Goddess in the Doorway. Seuraavana vuonna ilmestyneellä albumilla Jools Holland's Rhythm & Blues Turner esitti kappaleen Nobody But You. Vuonna 2007 Turner esitteli BBC Radio 2:lle Sister Rosetta Tharpesta kertovan dokumentin Shout Sister Shout. Hän osallistui seuraavana vuonna ilmestyneen Seasick Steven albumin I Started Out with Nothin' and I Still Got Most of It Left työstämiseen. Syyskuussa 2009 ilmestyi Turnerin ensimmäinen gospelalbumi I'm Travelling On. Hänen versionsa kappaleesta Jesus on the Mainline pääsi Steve Alexander Smithin teoksen British Black Gospel mukana seuranneelle cd:lle. 28. lokakuuta 2009 The Ivor's Academy palkitsi Turnerin hänen ainutlaatuisesta vaikutuksestaan musiikkiin. Turner oli yksi Buckingham Palacen ulkopuolella neljäs kesäkuuta 2012 järjestetyn Diamond Jubilee Concertin esiintyjistä. Mainitussa konsertissa hän esiintyi Jools Hollandin kanssa. Kymmentä vuotta myöhemmin Turner esitti kappaleen Climb Ev'ry Mountain Mica Parisin ja Nicola Robertsin kanssa kuningatar Elisabeth II:n Platinum Jubileessa. Brittiläinen imperiumi palkitsi Turnerin vuoden 2016 syntymäpäiväjuhlallisuuksissa. Turnerin toistaiseksi tuorein albumi on vuonna 2020 ilmestynyt Love Was Here.
Yhdysvalloissa 13. joulukuuta 1971 ja Britanniassa 11. helmikuuta 1972 ilmestynyt Straight Up on walesilaisen rockyhtyeen Badfingerin neljäs studioalbumi. Beatlesin Apple-levymerkillä ilmestynyt pitkäsoitto sisältää singlemenestykset Day After Day ja Baby Blue sekä niin ikään suosituksi muodostuneen kappaleen Name of the Game, jotka kaikki ovat Badfingerin solistin ja kitaristin Pete Hamin käsialaa. Straight Up merkitsi jonkinasteista irtiottoa Badfingerin varhaisemmista rockorientoituneemmista albumeista. Mainittuun seikkaan vaikutti yhtyeen musiikillisesta suunnasta osaltaan vastannut Apple Records. Straight Upin tuotantoprosessi kesti kaikkiaan yhdeksän kuukautta. Kiertuevelvoitteidensa välillä Badfiger työsti ensiksi albumin verran materiaalia tuottaja Geoff Emerickin kanssa. Applen päätettyä hyllyttää mainitut nauhoitukset tuottajan tehtäviin siirtyi George Harrison, jota vaivasivat kuitenkin Concert for Bangladeshiin, jossa myös Badfiger esiintyi, liittyneet tapahtumat. Harrison siirsi projektin yhdysvaltalaiselle Todd Rungrenille, joka tuli vastaamaan suurimmasta osasta albumin nauhoituksia. Vaikka Straight Up vastaanotti ilmestyessään ristiriitaisia arvioita, monet kriitikot ovat sittemmin kohottaneet mainitun albumin Badfingerin tuotannon laadukkaimmaksi. Rolling Stonen David Fricke on kuvannut Straight Upia Badfingerin voimapop-tyyliin huipentumaksi. Vuonna 1993 albumista julkaistiin perusalbumin lisäksi kuusi bonuskappaletta sisältävä cd-versio. Vuonna 2010 Straight Upista ilmestyi remasteroitu versio. Siihen sisältyi lisäksi kuusi bonusbiisiä, jotka olivat eri kappaleet kuin vuoden 1993 painoksessa. Lisäksi mukana oli seitsemän digitaalisesti ladattavissa olevaa bonuskappaletta.
Vuonna 1976 EMI:n julkaisemna ilmestynyt Here We Come on vuonna 1968 nimellä Exotic toimintansa aloittaneen Ronski & Exoticin toinen pitkäsoitto. Tukholmassa nauhoitetusta albumista muodostui yhtyeen parhaiten menestynyt pitkäsoitto, jota meni kaupaksi yli 20 000 kappaletta. Toisin kuin edellisenä vuonna ilmestynyt Ronski & Exoticin nimeä kantanut esikoisalbumi, Here We Come! koostuu pelkästään yhtyeen omaa tuotantoa edustavista kappaleista. Pääpaino on Sjöblomin veljesten, rumpali/solisti Haten ja vokalisti Ronskin biiseissä, mutta myös basisti Misteri Eklund ja kitaristi Kaj Lindström antoivat Here We Comella oman panoksensa sävellystyöhön. Hate on vokalistina albumin kevyempää tuotantoa edustavissa biiseissä. Niistä I Miss My Babysta muodostui radiohitti ja varsin mainiosti toimivat lisäksi etenkin The Whole World's Going Crazy sekä Sitting on a Bench. Here We Comen rankemmista Ronskin vokalisoimista rypistyksistä myös singleformaatissa ilmestyneestä Oh My Boogiesta muodostui standardi yhtyeen keikkaohjelmistoon, kakkospuolen avaava Like a Whip sisältää Lindströmin erinomaisen kitarasoolon ja lähes parhaimmistoon lukeutuu myös Maybe. Ykköspuolen päättävä I Take What I Want edustaa albumin revittelevintä äijärockia ja kakkospuolen lopettava hauska Take That Wine loppuu kuin seinään. Here We Comen tuotannon keskeisimmät kappaleet ilmestyivät vinyyliformaatissa uudelleen Castlen vuonna 1989 julkaisemalla tuplakokoelmalla Rock Album. Ronski & Exoticin kahden muun albumin sekä mainitun yhtyeen toimintaa jatkavan The Ronski Gangin vuonna 1978 ilmestyneen esikoisalbumin Sold Out tavoin Here We Comen kaikki kappaleet julkaistiin cd-formaatissa vuonna 2012 ilmestyneellä tuplacd:llä Oh My Boogie EMI Years 1975-1978.
26. huhtikuuta 1982 Britanniassa Parlophonen ja Yhdysvalloissa Columbian julkaisemana ilmestynyt Tug of War on Paul McCartneyn kolmas sooloalbumi. Beatlesin vuoteen 1970 ajoittuneen hajoamisen jälkeen kyseessä on McCartneyn 11. albumi ja samalla ensimmäinen albumi, jonka hän työsti Wingsin toiminnan loppumisen ja John Lennonin murhan jälkeen. Tug of Warin tuotannosta vastasi Beatlesin kanssa tekemästään yhteistyöstä ensisijaisesti muistettu George Martin ja albumi nousi listakärkeen useissa maissa. Yhdysvalloissa Tug of War myi yli miljoona kappaletta jo ilmestymisvuotensa aikana. Vuonna 2015 Tug of Warista julkaistiin remasteroitu deluxe edition, joka oli ehdolla parhaan rajoitetun painoksen vastaanottajaksi järjestyksessään 59:issä Grammy Awardseissa. Tug of Warin nauhoitukset alkoivat joulukuussa 1980, mutta tieto Lennonin murhasta keskeytti ne. AIR-studioilla Caribialla nauhoituksia työstettiin helmikuun kolmannen ja maaliskuun toisen äivän välisenä aikana. Tuolloin McCartney teki yhteistyötä Stevie Wonderin, Stanley Clarken, Carl Perkinsin ja Ringo Starrin kanssa. Viimeiset Tug of Warille nauhoitetut kappaleet olivat Ebony and Ivory ja That's What You're Doing, jotka McCartney äänitti Stevie Wonderin kanssa. 10 CC-yhtyeen kitaristista Eric Stewartista tuli myös näihin aikoihin McCartneyn vakituinen musiikillinen yhteistyökumppani. Nauhoituksia työstettiin vielä Oxford Streetillä Lontoossa, mutta niistä suurin osa säästettiin McCartneyn vuonna 1983 ilmestynyttä albumia Pipes of Peace varten. Loppuvuoden 1981 McCartney ja Martin viettivät viimeistelemällä Tug of Warin. Rolling Stoneen Tug of Warin tuoreeltaan arvioinut Stephen Holden piti albumia mestariteoksena, jollaisen jokainen on aina tiennyt McCartneyn pystyvän tekemään. Holden ihaili sekä albumin sisältämää musiikkia että biisinkirjoitusta. Maaliskuussa 1982 ilmestynyt McCartneyn ja Stevie Wonderin duetto Ebony and Ivory oli huomattava menestys, joka nousi listakärkeen monissa maissa. Itse pitkäsoitto seurasi huhtikuussa ja menestyi vastaavalla tavalla. Toisena singlenä julkaistu Take It Away kohosi top teniin Billboardin listalla. Tug of War oli ehdolla vuoden 1983 albumin Grammyn vastaanottajaksi. Wingspan-kirjoittaja Mark Levisohn piti albumia The Wingsin parhaaksi pitkäsoitoksi yleisesti tunnustettua Band on the Runia laadukkaampana. Yhdysvalloissa Tug of Warin ensimmäinen cd-versio ilmestyi karkauspäivänä 1984. Remasteroitu cd-versio oli vuorossa vuonna 1993. Mainitulle remasterille ei kuitenkaan sisältynyt bonusbiisejä, eli ainoastaan singlejen Ebony and Ivory ja Take It Away b-puolina ilmestyneet Rainclouds ja I'll Give You a Ring oli jätetty pois. Vuonna 2007 iTunesissa ilmestyi Tug of Warin remasteroitu uudelleenjulkaisu, jonka bonusbiisinä oli Ebony and Ivoryn sooloversio. Toinen lokakuuta 2015 osana Paul McCartney Archive Collectionia Tug of Warista ilmestyi uusintapainos, joka sisälsi albumin remiksatun version, originaalin miksauksen sekä sarjan musiikkivideoita.
Elokuussa 1971 Island Recordsin julkaisemana ilmestynyt Nick Draken nimikkoalbumi on ilmestynyt ainoastaan Yhdysvalloissa. Julkaisu tapahtui pian sen jälkeen, kun Islandin levyjä oli alettu myydä siellä. Tuohon aikaan niiden jakelusta vastasi Capitol Records. Nick Draken nimikkoalbumin kappaleista kolme on hänen vuonna 1969 ilmestyneeltä esikoispitkäsoitoltaan Five Leaves Left, River Man niistä tunnetuimpana ja viisi seuraavana vuonna julkaistulta kakkosalbumiltaan Bryter Layter. Viimeksi mainitun tunnetuinta tuotantoa edustaa Northern Sky. Avattavakantisen albumin valokuvista vastasi Keith Morris. Rolling Stonen Stephen Holden kirjoitti Nick Draken nimikkoalbumista positiivissävyisesti. Hänen mukaansa mainittu pitkäsoitto tuo onnistuneesti yhteen varioituja elementtejä, jotka ovat olleet tunnusomaisia urbaanin folkrockmusiikin kehitykselle viimeisimpien viiden vuoden aikana. Holden kehui erityisesti kappaleiden melodioita ja sovituksia sekä Draken lauluääntä. Billboardiin albumista laaditun arvion mukaan Drake yhdistää tyylitajuisesti elementtejä jazzista, klassisesta musiikista ja popista ja solistina hän kuiskaa sanomansa kuulijaa miellyttävästi.
26. marraskuuta 1965 Britanniassa Pye Recordsin julkaisemana ilmestynyt Kink Kontroversy on keskeisimpiin brittiyhtyeisiin lukeutuvan The Kinksin kolmas studioalbumi. Yhdysvalloissa mainittu pitkäsoitto ilmestyi vasta maaliskuun lopussa 1966 Reprise Recordsin julkaisemana. The Kinksin albumeista ensimmäisenä Kink Kontroversysta julkaistiin Britanniassa ja Yhdysvalloissa biisilistoiltaan identtiset versiot. Tyylillisesti Kink Kontroversy nojasi sekä The Kinksin varhaisempaan rhythm and blues-taustaan, jota edustivat esimerkiksi Milk Cow Blues ja singlemenestys Til the End of the Day, että Ray Daviesin myöhemmin lopulliseen kukoistukseensa puhjenneeseen biisinkirjoitustyyliin The World Keeps Going Roundin ja I'n on an Islandin kaltaisten kappaleiden ansiosta. Albumin kansiteksteistä vastasi Michael Aldred. Kink Kontroversyn singlehitti Til the End of the Day kohosi brittilistalla kahdeksanneksi ja pysytteli listalla reilun kahden kuukauden ajan. Albumin kappaleista Bobby Rydell levytti coverversionsa When I See that Girl of Minesta ja hänen levytyksensä ilmestyi Yhdysvalloissa singleformaatissa kuukausi ennen The Kinksin omaa versiota. AllMusic Guidessa Kink Kontroversystä kirjoitettiin suorastaan ylistävästi ja The Kinksin varhaisempaa jossakin määrin sofistikoituneempaa tyyliä kehuttiin. Erityisen laadukkaiksi albumin kappaleista mainittiin I'm on an Island,Where Have All the Good Times Gone, Ring the Bells, The World Keeps Going Round ja I Am Free. Yhdysvaltalainen indie rock-yhtye Sleater-Kinney kopioi Kink Kontroversyn kansi-ideaa vuonna 1997 ilmestyneellä albumillaan Dig Me Out.
16. toukokuuta 1966 Capitol Recordsin julkaisemana ilmestynyt Pet Sounds on Beach Boysin yhdestoista studioalbumi. Mainittu pitkäsoitto saavutti myönteisen vastaanoton sekä kriitikoiden että ostavan yleisön taholta. Billboardin listalla sen paras sijoitus oli kymmenentenä ja Britanniassa toisena. Briteissä albumi pysytteli listalla puolen vuoden ajan. Siellä Pet Soundsia mainostettiin kaikkien aikojen progressiivisimpana popalbumina. Pitkäsoitto tuli tunnetuksi kunnianhimoisesta tuotannostaan, hienostuneesta musiikistaan ja emotionaalisista lyriikoistaan. Pet Soundsin on sittemmin tunnustettu lukeutuvan kaikkien aikojen laadukkaimpien ja vaikutusvaltaisimpien albumien joukkoon. Beach Boysin johtohahmo Brian Wilson vastasi Pet Soundsin tuotannosta, sovituksista ja lähes kaikista sävellyksistä. Tony Asher vieraili albumilla vierailevana tekstittäjänä. Pet Soundsin nauhoitukset tapahtuivat tammi- ja huhtikuun 1966 välillä vuosi Brian Wilsonin lopetettua keikkailunsa yhtyetovereidensa kanssa ja aloitettua hyödyntää progressiivisempaa soundia albumilla Beach Boys Today. Phil Spectorin ja The Beatlesin töistä inspiroituneen Wilsonin tavoitteena oli luoda rockin historian paras albumi, joka ei sisältäisi ainuttakaan täyteraitaa. Pet Sounds on tulkittavissa varhaisena konseptialbumina, jonka lyriikat ovat jossakin määrin omaelämäkerrallisia. Sen kappaleista I Just Wasn't Made for These Times kertoo sosiaalisesta vieraantuneisuudesta. Esimerkiksi popista, jazzista, klassisesta ja avant-gardesta sekä Spectorin Wall of Soundista elementtejä ammentanut pitkäsoitto yhdisti perinteisempään rockilmaisuun lauluharmonioita ja harvinaisempia instrumentteja, kuten ranskalaisia puhaltimia, jousia ja huiluja. Instrumentaali- ja lauluosuuksiltaan kyseessä on Beach Boysin monimutkaisin albumi, jonka instrumentaaliraidoista suurimmasta osasta vastasivat yhtyeen itsensä asemesta studiomuusikot, kuten Wrecking Crew. Albumilta poimittu ensimmäinen single Caroline No julkaistiin Brian Wilsonin soolosinglenä ja sitä seuranneet Sloop John B ja Wouldn't It Be Nice/God Only Knows Beach Boysin nimellä. Pet Soundsin voi todeta mullistaneen musiikkituotannon. Yleisö alkoi arvostaa albumikokonaisuuksia aikaisempaa enemmän ja Pet Soundsin vaikutus psykedeeliseen ja progressiiviseen/taiderockiin on niin ikään huomattava. Massayleisölle albumi tuli kuitenkin tutuksi vasta 90-luvulla uudelleenjulkaisunsa myötä. Tällöin se voitti myös useita kriitikkoäänestyksiä parhaasta albumista esimerkiksi Mojossa, NME:ssä ja Uncutissa. Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Pet Sounds on saavuttanut toisen sijan. Pet Soundsin tiimoilta Brian Wilson on tehnyt soolokiertueita 2000-luvun alussa ja 2010-luvun lopussa. Vuonna 2004 Kongressin kirjasto valitsi mainitun pitkäsoiton kansalliseen ääniterekisteriin kulttuurisesti, historiallisesti tai esteettisesti merkittävänä. Pet Sounds on saavuttanut platinalevyn ja vuonna 1997 albumista julkaistiin Pet Sounds Sessions, joka sisältää kappaleiden yksittäiset lauletut ja instrumentaaliversiot, huippuhetkiä albumin nauhoituksista sekä Pet Soundsin ensimmäisen todellisen stereomiksauksen.
Toukokuussa 1979 julkaistu Monolith on yhdysvaltalaisen,
ensisijaisesti progeyhtyeeksi mielletyn Kansasin kuudes studioalbumi. Vaikka
kyseessä oli yhtyeen kolmas suoraan Billboardin top teniin noussut studiolevy,
sen myynti oli verkkaista edeltäjiinsä verrattuna. Albumin nimi viittaa mustaan
monoliittiin Stanley Kubrikin elokuvassa 2001:A Space Odyssey. Myös pitkäsoiton
ainoa top 40:ään noussut singlehitti, People of the South Wind, nautti
ainoastaan kohtuullisesta suosiosta. Kappaleen nimi viittaa siouxlaisen sanan
Kansa merkitykseen. Kansasin osavaltio on nimetty mainitun intiaaniheimon
mukaan. 80 kaupunkia kattaneella Yhdysvaltain-kiertueellaan Kansas soitti
aluksi Monolith-pitkäsoiton kokonaisuudessaan, mutta kiertueen saavuttaessa
päätöksensä noin puolet Monolithin kappaleista oli saanut tehdä tilaa
vanhemmille numeroille. Wisconsinissa, Valpine Alleyssä soitetussa konsertissa
Monolith kuultiin kokonaisuudessaan. Konsertti radioitiin ja siitä muodostui
eräs yhtyeen suosituimmista virallisesti julkaisemattomista liveäänityksistä.
Kansasin jäsenet uskoivat, ettei heidän yleisönsä pitänyt Monolithista ja
niinpä kyseisen pitkäsoiton kappaleita pääsi keikkasettiin seuraavan kerran
vasta 1990-luvun puolivälissä. Tuolloin mukana olivat People of the South Wind
sekä Reason to Be. Viime vuosina pitkäsoiton avauskappale On the Other Side on
silloin tällöin ollut mukana keikkasetissä. Monolithin tiimoilta tehdyn
kiertueen Yhdysvaltain-osuuden jälkeen Kansas soitti ensimmäisen kiertueensa
Japanissa tammikuussa 1980. Sen aikana Monolithilta ohjelmistossa oli neljä
poimintaa; People of the South Wind, Stay Out of Troube, How My Soul Cries Out
for You sekä On the Other Side. Kappaleista viimeksi mainittu julkaistiin
Japanissa editoituna versiona kuvakannellisena singlenä. Kiertuetta Japanissa
mainostettiin radioasemille lähetetyllä promoalbumilla Kansas Monolith Tour
1980 in Japan. Se sisälsi kolme näytettä Monolithilta ja viisi varhaisempaa
suosittua kappaletta Kansasin repertuaarista. Viimeksi mainituista kaksi oli
studioversioita ja kolme livetulkintaa. Monolith myi tuoreeltaan 800 000 kappaletta
ja saavutti kultalevyn. 90-luvun alussa pitkäsoitto myi platinalevyksi. Kyseessä
oli Kansasin viimeinen top teniin noussut pitkäsoitto, ja se saavutti
Billboardilla juuri kymmenennen sijan. Ruotsissa albumi saavutti parhaimmillaan
27. sijan ja pysyi listoilla kolmen viikon ajan. Kerry Livgren lahjoitti oman
platinalevynsä Kansasin osavaltion historialliselle yhdistykselle. Vaikka MTV:n
läpimurto oli kahden vuoden päässä, neljästä Monolithin kappaleesta; On the
Other Sidesta, People of the South Windistä, Away from Yousta ja Reason to
Bestä työstettiin musiikkivideot. Pitkäsoiton kansikuva on taiteilija Bruce Wolfen
käsialaa.
17. kesäkuuta 1944 syntynyt Peter Robinson, joka tunnetaan paremmin taitelijanimellään Chris Spedding, on brittiläinen kitaristi ja levytuottaja. Yli 50 vuotta kestäneen uransa aikana hänet tunnetaan parhaiten työstään sessiokitaristin tehtävissä. Speddingistä oli muodostunut eräs eniten hyödynnetyistä studiokitaristeista jo 1970-luvun alkuun mennessä. Hän on vaikuttanut muusikkona ja tuottajana useilla albumeilla ja singleillä. Lisäksi Spedding on ollut jäsenenä rockyhtyeissä the Battered Ornaments, Frank Ricotti Quartet, King Mob, Mike Batt and Friends, Necessaries, Nucleus, Ricky Norton, Sharks, Trigger ja The Wombles. Toukokuussa 1976 Spedding vastasi ensimmäisten Sex Pistolsin nauhoitusten tuottamisesta. AllMusicin mukaan Spedding on eräs monipuolisimmista sessiokitaristeista, jonka työhön on sisältynyt lähes kaikkiia rockin eri tyylilajeja. Spedding on Chrissie Hynden pitkäaikainen ystävä ja The Pretendersin maalis-huhtikuuhun 1980 ajoittuneella Yhdysvaltain-kiertueella hän oli mukana yhtyeen encorebiiseissä soittaen soolon The Kinksin ohjelmistosta poimitussa kappaleessa Stop Your Sobbing. Sessiomuusikon töidensä lisäksi Spedding on luonut soolouraansa. Hänen diskografiansa ensimmäinen sooloalbumi on vuonna 1970 ilmestynyt Songs without Words. Sittemmin Spedding on julkaissut 14 sooloalbumia. Speddingin ainoa singlehitti on vuonna 1975 Britanniassa 20 suosituimman joukkoon kohonnut Motor Bikin'.
Päivi Lepistöstä, Jukka Tanttarista ja hiljattain edesmenneestä Timo Löyvästä muodostunut Movetron oli 90-luvun puolivälissä maamme toiseksi suosituin dancepop-yhtye. Mikä merkittävintä, yhtye on 2000-luvulle ajoittunutta taukoaan lukuun ottamatta jatkanut toimintaansa nykyhetkeen saakka ja julkaissut myös uutta musiikkia tyyliään tyylitajuisesti päivittäen. Movetronin jäsenistä alavutelaisilla Jukalla ja Timolla oli jo yhtyeen perustamisvaiheessa takanaan merkittävä rocktausta, edellisellä Elvis Breznev-yhtyeen ja jälkimmäisellä sittemmin suomirockin ikoniksi kohonneen Kolmannen naisen kakkoskitaristina. Kihniöläinen Päivi oli menestynyt karaokesolisti eikä hänen ohjelmistoonsa kuulunut pelkästään dancea, vaan myös rockia esimerkiksi Bon Jovin tuotannon myötä. Taina Westin Movetronista työstämä kirja taustoittaa kiinnostavimmin yhtyeen uran alkuvaiheet. Esikoisalbumista Romeo ja Julia ja etenkin sen nimikappaleesta muodostui jättimenestyksiä ja myös kakkospitkäsoittoa Soittorasia voi pitää menestyksekkäänä. Vuoteen 2000 mennessä Movetron oli julkaissut neljä albumia, joista viimeisin 4:th Dimension oli epäonnistunut pyrkimys kansanvälisille markkinoille. Päivi Lepistön sooloura kirjassa sivuutetaan kokonaan. Vuonna 2008 ilmestynyt paluualbumi Ei kenenkään maa ja etenkin sen erinomainen nimikappale ovat Movetronin uralla laskettavissa selkeiksi onnistumisiksi. Yhtyeen tuorein albumi on vuonna 2016 ilmestynyt Jatkot. Vuoden 2020 aikana yhtyeeltä on ilmestynyt viisi singleä. Movetron Romeosta Juliaan -kirja muuttuu alkuvaiheiden täsmällisemmän kuvauksen jälkeen kiinnostavaksi anekdoottikokoelmaksi, jossa ovat keskeisesti edustettuina keikkamuistot sekä kollegojen ja myös kolmen yhtyeen tosidiggarin kommentit.
When the Lights Are Out on brittiläisen rockyhtyeen Sladen kappale, joka julkaistiin neljäntenä ja viimeisenä singlenä yhtyeen helmikuussa 1974 ilmestyneeltä albumilta Old New Borrowed and Blue. Yhdysvalloissa pitkäsoitto julkaistiin tosin nimellä Stop Your Hands, Clap Your Feet. Totutusti solisti Noddy Holderin ja basisti/kosketinsoittaja Jimmy Lean käsialaa oleva ja Chas Chandlerin tuottama kappale ilmestyi singleformaatissa Yhdysvaltojen lisäksi ainoastaan Belgiassa ja sielläkin pelkästään import-versiona. Old New Borrowed and Bluen kappaleet nauhoitettiin loppuvuodesta 1973. Niiden äänitykset merkitsivät paluuta studioon samaisen vuoden heinäkuussa lähes fataalisessa auto-onnettomuudessa olleelle yhtyeen rumpalille Don Powelille. Albumi Stop Your Hands, Clap Your Feet ja vaille listasijoitusta jäänyt single Good Time Gals ilmestyivät molemmat Yhdysvalloissa helmikuussa 1974. Seuraava single When the Lights Are Out seurasi samaisen vuoden toukokuussa. Touko-kesäkuussa 1974 Slade teki lisäksi kiertueen Yhdysvalloissa. Myös When the Lights Are Out jäi vaille kaupallista suosiota. Vuonna 2007 Jimmy Lea mainitsi toivoneensa, että When the Lights Are Out olisi julkaistu singlenä Britanniassa ja muualla. Radio 1:ssä kappale pääsi mukaan soittolistalle ja tuli valituksi Radio Luxembourgissa viikon levyksi. Lisäksi Lea nauhoitti When The Lights Are Outista uuden version The Dummies-yhtyeensä kanssa. Sladen tuotannosta kyseessä on ensimmäinen Jimmy Lean leadvokalisoima kappale. Noddy Holderia kuullaan vokalistina ainoastaan biisin kertosäkeessä. Oli Holderin idea, että When the Lights Are Out päätyi Lean vokalisoimaksi. Hän triplasi oman lauluosuutensa, joka on lisäksi hienoisesti epävireinen. Lealle on kerrottu hänen kuulostavan kyseisessä kappaleessa hieman voimakkaasti diggaamaltaan John Lennonilta. Warner Bros julkaisi When the Lights Are Outin Yhdysvalloissa singlenä b-puolellaan niin ikään Old New Borrowed and Blue-albumin tuotantoon lukeutuva ja balladinomaisempi How Can It Be. Belgiassa ilmestynyt versio oli import Yhdysvalloissa julkaistusta, mutta singlen kansikuva oli painettu Belgiassa. Yhdysvalloissa When the Lights Are Outista julkaistiin lisäksi promosingle, joka sisälsi kappaleesta sekä mono, että stereoversion. Vaikka kappale ei menestynyt kaupallisesti, se vastaanotti varsin positiivisia arvioita. Cash Boxissa kehuttiin kappaleen myönteistä hienoista keveyttä Sladen varhaisempaan tuotantoon verrattuna ja sen hyvää koukkua. New Musical Expressin mukaan kyseessä oli eräs albumin potentiaalisimmista singlekappaleista ja jopa Lean laulusuoritusta kehuttiin. Cheap Trick levytti When the Lights Are Outista coverinsa niinkin myöhään kuin vuonna 2009 järjestyksessään 16:lle studioalbumilleen The Latest ja kyseinen versio ilmestyi lisäksi singleformaatissa.
What Would Happen on yhdysvaltalaisen laulaja/lauluntekijän Meredith Brooksin kappale, joka julkaistiin kolmantena singlenä seitsemäs lokakuuta 1997 hänen edellisenä vuonna ilmestyneeltä läpimurtoalbumiltaan Blurring the Edges. Kappale on täysin Brooksin käsialaa ja sen tuotannosta vastaa David Ricketts. Billboardin Larry Flick huomioi What Would Happenin eron Blurring the Edges-albumin yleislinjaan verrattuna. Hän kuvasi sitä hienovaraiseksi rockkappaleeksi ja ylisti biisin muistettavuutta. Flickin mukaan What Would Happen vähentäisi Brooksin vertailuja Alanis Morissetteen. Music Weekiin kappaleen arvioinut journalisti antoi What Would Happenille neljä tähteä viidestä mahdollisesta ja kuvasi kappaleen olevan sielukas ja melodinen ja mainitsi sen vahvistavan ensiksi Bitch-kappaleella kuultuja biisinkirjoitustaitoja. What Would Happenista työstetyn musiikkivideon ohjauksesta vastasi David Hogan. Singlestä julkaistiin useiden eri maiden painoksia, joiden yleisimpiä bonuskappaleita olivat Come Undone sekä Stop.
Vuonna 1999 Capon julkaisemana ilmestynyt BBC Sessions on irlantilaiskitaristi/solisti Rory Gallagherin postuumi tuplakokoelma-albumi, joka sisältää BBC:lle sekä livenä että studiossa taltioituja nauhoituksia. Tuplakon koostamisesta vastasi Roryn veli Donal Gallagher. BBC:llä oli merkittävä vaikutuksensa Gallagherille jo hänen uransa alkuvaiheessa. Erityisen merkittäväksi muodostui lauantai-iltapäivisin esitetty Saturday Club, jossa eri yhtyeet esiintyivät puolen tunnin mittaisissa jaksoissa. Gallagherille mainittu ohjelma merkitsi eri yhtyeiden näytön paikkaa, sillä niiden tuli osoittaa pystyvänsä spontaanissa livetilanteessa vastaavanlaiseen muusikkouteen kuin studio-olosuhteissa. Jo johtamansa Taste-yhtyeen toiminta-aikana Gallagherille kehittyivät hyvät välit BBC Radion Mike Ravenin sekä John Peelin kanssa. BBC Sessionsilla julkaistut esitykset oli nauhoitettu Peelin ohjelmia varten. Mainittu albumi saavutti melko myönteisen vastaanoton sekä kriitikoiden että Gallagherin diggareiden keskuudessa. Livenä soitetut kappaleet on taltioitu ensisijaisesti 70-luvun loppupuolella (Golden Greens Hippodromessa, Lontoossa tammikuussa 1977, Hammersmith Odeonissa, Lontoossa tammikuussa 1979 sekä The Venuessa samaisen vuoden syyskuussa sekä De Montfort Hallissa, Leicesterissä vuoden 1978 aikana. Jo nauhoitusajankohtiensa vuoksi livenä taltioitu cd painottuu Gallagherin tuossa vaiheessa tuoreempaan tuotantoon, josta mainittakoon pikaisesti kappaleet Calling Card, Country Mile sekä Cruisin' on Out. Studiossa taltioitujen kappaleiden nauhoituspaikkana ovat ensisijaisesti olleet Maida Vale-studiot huhti- heinä ja marraskuussa 1971, heinäkuussa 1972 , helmikuussa 1973, kesäkuussa 1974 tuoreimman nauhoituksen ollessa maaliskuulta 1986. Kappalevalinnat edustavat luontevasti Gallagherin varhaisempaa tuotantoa huippuhetkinään Crest of a Waven, For the Last Timen, Seventh Son of a Seventh Sonin ja Daughter of the Evergladesin kaltaiset kultahiput.
Deep Purplen Mark III-kokoonpanon tehtyä maailmankiertueen edellisen albuminsa Burn tiimoilta yhtye palasi studioon kesällä 1974. Yhtyeen itsensä Martin Birchin kanssa tuottama albumi nauhoitettiin sekä Munichissa, Saksassa että Los Angelesissa. Musiikillisesti pitkäsoitto Stormbringer tarjosi aikaisempaa runsaammin vaikutteita funkista ja soulista. Uusien jäsenten, solisti David Coverdalen ja basisti/solisti Glenn Hughesin osuus albumilla muodostui aikaisempaa keskeisemmäksi ja myös kosketinsoittaja Jon Lord on albumilla varsin hyvässä vedossa. Albumi käynnistyy upeasti sen nimikappaleella, josta onkin muodostunut eräs aikakautensa heavyklassikoista. Tyylillisesti se on onnistunut yhdistelmä varhaisempaa Purplea ja Coverdalen tyyliä. Kakkoskappale, Coverdalen ja Hughesin yhdessä vokalisoima Love Don't Mean a Thing on selkeästi edeltäjäänsä kevyempi ja tarjoaa hienoisesti blueshenkistä tunnelmaa. A-puolen viimeiset kappaleet Holy Man ja Hold On ovat ainoat, joiden sävellystyöhön kitaristi Richie Blackmore ei ole osallistunut. Niistä ensiksi mainittu edustaa aikakautensa tarttuvaa balladituotantoa ja jälkimmäinen on Jon Lordin kosketinsoitintyöskentelyn dominoima, hieman rivakampi esitys, jossa hän vastaa sekä sähköpianosta että klavinetista. Stormbringerin kakkospuoli käynnistyy vaihteeksi Purplen vanhaa hardrocktaustaa voimakkaammin esiin tuovalla kappaleella Lady Double Dealer, jonka bridgessa tosin tarjoillaan myös hienoisia funkelementtejä. You Can't Do It Right (with the One You Love) on albumin kaikkein selkeimmin funkvaikutteinen raita. High Ball Shooter tarjoaa onnistuneen mikstuuran kovempaa bluespainotteista rockia ja sielukasta vokalisointia pitkien urkuosuuksien kera. The Gypsy on upean melodinen kappale, jossa harmonioita tarjoillaan niin kitaroinnnin kuin vokalisoinnin osalta. Stormbringerin päättää melodinen balladikaunokki Soldier of Fortune, josta on nimiraidan ohella muodostunut eräs Stormbringerin tunnetuimmista kappaleista. Blackmore ei ollut tyytyväinen perustamansa Purplen tyylillisiin muutoksiin ja hän jättikin yhtyeen Stormbringer-kiertueen jälkeen vuonna 1975 ja perusti solisti Ronnie James Dion kanssa Rainbow-yhtyeen, jonka riveissä hän pääsi toteuttamaan musiikillisia ambitioitaan. Ennen hajoamistaan Purple julkaisi Tommy Bolinin kitaroimana albumin Come Taste the Band. 70- ja 80-lukujen vaihteessa Purple-johdannaisista olivat hyvässä vedossa niin Rainbow kuin Coverdalen johtama Whitesnake. Ian Gillan työsti Gillan-yhtyeensä kanssa useita albumeita ja vieraili jopa Black Sabbathin solistina vuonna 1983 ilmestyneellä albumilla Born Again. Vuonna 1984 Puprlen legendaarinen Mark II-kokoonpano teki paluun melkoisen laadukkaalla pitkäsoitollaan Perfect Strangers.
Yhdeksäs kesäkuuta 1954 syntynyt ja yhdeksäs kesäkuuta 2020 edesmennyt Paul Chapman oli walesilainen rockkitaristi, jonka keskeisimpiin yhtyeisiin lukeutuivat UFO ja Lone Star. Hänen ensimmäinen merkittävämpi yhtyeensä oli walesilainen Universe. Joulukuussa 1971 Chapman siirtyi kitaristiksi yhtyeeseen Skid Row Gary Mooren tilalle. Chapmanin pesti Skid Rowssa kesti heinäkuuhun 1972. Hänen seuraava yhtyeensä oli Kimla Taz, jossa Chapman vaikutti joulukuusta 1972 toukokuuhun 1974. UFO:oon Chapman liittyi ensiksi yhtyeen keikkakokoonpanon toiseksi kitaristiksi vuonna 1974 vastattuaan Melody Makeriin jätettyyn ilmoitukseen. Hänen koeosoittonsa tapahtui Unity Theatressa Lontoossa. Vaikka Chapman ei vielä tässä vaiheessa osallistunut UFO:n levytyksiin, hän oli mukana Phenomenon-albumin tiimoilta tehdyllä kiertueella. Retrospektiivisesti julkaistuihin mainitun aikakauden BBC-nauhoituksiin Chapman sitä vastoin osallistui. Hän jätti UFO:n ensiksi tammikuussa 1975 henkilökohtaisiin syihin vedoten ja perusti yhtyeen Lone Star, jossa vaikutti kesäkuuhun 1978. Vuoden 1977 aikana Chapman tuurasi Michael Schenkeriä UFO:ssä yhtyeen soittaessa Yhdysvalloissa Rushin lämmittelijänä. Täysaikainen UFO:n jäsen Chapmanista tuli joulukuussa 1978 Schenkerin jätettyä yhtyeen. Chapmanin ensimmäinen albumi UFO:n riveissä oli tammikuussa 1980 ilmestynyt ja George Martinin tuottama No Place to Run. Mainitun pitkäsoiton tiimoilta UFO teki kiertueen, joka huipentui viiteen loppuunmyytyyn Hammersmith Odeonissa soitettuun konserttiin. Chapman soitti UFO:n riveissä vuoteen 1983 ja oli lisäksi mukana yhtyeen vuosien 1981 ja 1983 välillä ilmestyneillä albumeilla Wild, Willing and Innocent, Mechanix sekä Making Contact. UFO lopetti toimintansa vuonna 1983 tehtyään jäähyväiskiertueen, joskin yhtye kokosi rivinsä jo kahta vuotta myöhemmin. Postuumisti julkaistu albumi Headstone sisälsi tuotantoa UFO:n jäsenten muilta yhtyeiltä ja Chapmanin tapauksessa Lone Starilta. Albumi sisälsi lisäksi useampia UFO:n jäähyväiskiertueelta taltioituja biisejä. Kiertueen päätyttyä Chapman muutti Floridaan ja perusti yhtyeen DOA, jonka muodostivat muilta osin solistit Ray Williams, Dave Edwards, basisti Steve Chikitus, kitaristit Jon Smyth ja Robert Journey sekä rumpali Paul Baron.Myöhemmin yhtyeen nimeksi vaihtui Madman ja se teki kiertueen Yhdysvalloissa Ted Nugentin kanssa. Niin ikään UFO:on kuuluneen Pete Wayn kanssa Chapman muodosti yhtyeen Waysted, joka julkaisi albumit The Good the Bad the Waysted ja Save Your Prayers. Vuonna 1993 Chapman perusti yhtyeen Ghost, jonka johtohahmona vaikutti niin ikään walesilainen Carl Sentance. Omalla yhtiöllään Paul Chapman Enterprises Chapman julkaisi albumin Anthology Volume One, joka sisälsi hänen tuotantoaan Lone Starista Ghostiin. Hänen soolotuotantoaan edustava instrumentaalikappale The Bells of Berlin ilmestyi joulukuussa 2000 julkaistulla Waystedin arkistokokoelmalla Your Prayers Are Saved. Vuonna 2001 ilmestyneellä Nazarethille työstetyllä tribuuttialbumilla Another Hair of the Dog Chapman soitti kappaleilla This Flight Tonight ja Let Me Be Your Dog. Loppuvuodesta 2002 Chapman vieraili Virgin Steelen kitaristin Jack Starrin uuden yhtyeprojektin Jack Starr and the Guardians of the Flamen helmikuussa 2003 ilmestyneellä albumilla Under a Savage Sky. Tämän jälkeen Chapman ja Pete Way kasasivat Waystedin uudelleen originaalisolisti Finin kanssa. Kun uusi albumi oli saatu valmiiksi, Chapman jätti yhtyeen marraskuussa 2004. Paul Chapman Projectin albumi oli valmisteilla ja Chapman valmisteli lisäksi kirjaansa Tonka Tales. Palm Bayssä, Floridassa sijainneessa studiossaan Chapman toimi musiikin opettajana. Toukokuussa 2006 hän ilmoitti nauhoittavansa uusia versioita klassisista UFO:n kappaleista. Robin McAuleytä kuultiin solistina uusissa, Garudio -studioilla Palm Bayssä nauhoitetuissa versioissa kappaleista No Place To Run, Wild, Willing and Innocent ja The Writer. Heinäkuussa 2006 Chapman liittyi southern rock-yhtye Gator Countryyn, jonka jäsenistöä oli soittanut aikaisemmin Molly Hatchetissä. Vuonna 2015 Chapman liittyi kanadalais/ruotsalaiseen yhtyeeseen Killer Bee. Hän osallistui lisäksi mainitun yhtyeen pitkäsoiton Eye in the Sky levytykseen. Ennen kuolemaansa Chapman opetti musiikkia Melbournessa, Floridassa. Hän menehtyi 66-vuotispäivänään yhdeksäs kesäkuuta 2020.
Chess Recordsin julkaisemana vuonna 1959 ilmestynyt Moanin' in the Moonlight on Howlin Wolfin ensimmäinen kokoelma-albumi ja samalla artistin debyyttialbumi. Se koostuu Howlin Wolfin aikaisemmin singleformaatissa ilmestyneistä kappaleista, joiden joukossa on eräs hänen tunnetuimmistaan, eli Smokestack Lightning. Rolling Stonen vuonna 2020 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Moanin' in the Moonlight saavutti sijan 477. Moanin' in the Moonlightin varhaisinta tuotantoa edustavat albumin nimikappale sekä How Many More Years, jotka nauhoitettiin Sam Phillipsin Memphis Recording Servicessä heinäkuussa 1951. Kolmaneksi iäkkäin albumin kappaleista on vuonna 1953 Memphisissä taltioitu All Night Boogie. Mainitut kappaleet myytiin Chessin veljeksille Leonardille ja Philille, jotka julkaisivat ne singleinä. Biiseistä kaksi ensiksi mainittua ilmestyivät elokuun puolivälissä 1951. Loput Moanin' in the Moonlightilla julkaistuista kappaleista oli nauhoitettu Chicagossa, Illinoisissa vuosien 1956 ja 1958 välillä ja ne olivat Chessin veljesten ja/tai Willie Dixonin tuottamia. Kyseisistä biiseistä tunnetuimpiin lukeutuvat Smokestack Lightning, Willie Dixonin käsialaa oleva Evil sekä Forty-Four. Moanin' in the Moonlightin originaalin painoksen kansitaiteesta vastasi Don S. Bronstein ja kansitekstit oli laatinut Billboardin editori Paul Ackerman. Billboardin kymmenes elokuuta 1959 ilmestynyt numero sisälsi Moanin' in the Moonlightiin liittyvän mainoksen, jossa albumin nimi oli kirjoitettu virheellisesti Howlin' at Midnite. Vuoden 1987 Blues Awardseissa Moanin' in the Moonlight vastaanotti parhaan vintage/uusintajulkaisualbumin palkinnon. Yhdysvaltalainen kirjoittaja Robert Palmer on nimennyt toukokuussa 1951 levytetyn How Many More Yersin ensimmäiseksi kappaleeksi, jossa hyödynnetään vääristettyä voimasointua. Siitä vastasi kitaristi Willie Johnson.
Lokakuussa 1985 julkaistu Picture Book on brittiläisen Simply Red -yhtyeen esikoispitkäsoitto. Sen singleformaatissa ilmestyneistä kappaleista Holding Back the Years on listaykkösen ominaisuudessaan Simply Redin tuotannon suurin hitti. Pitkäsoitolta julkaistiin pikkulevyinä myös The Valentine's Brothersin ohjelmistota poimittu Money's Too Tight (to Mention), Come to My Aid, Jericho sekä Open Up the Red Box. Eläväisen ja energisen groovensa lisäksi albumilla oli tarjottavanaan seesteisiä kosketinsoitinosuuksia, jotka osaltaan vaikuttivat sen balladikappaleiden onnistuneisuuteen. Yhtyeen jäsenistöstä trumpetisti Tim Kellett ja kosketinsoittaja Fritz Mc Intyre saivat solisti Mick Hucknalilta erityiskiitokset erottuvasta soittotyylistään. Picture Book pääsi mukaan Robert Dimeryn teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die. Vuoden 1987 Grammy Awardseissa Simply Red oli ehdokkaana parhaan uuden artistin ja tuotannostaan Holding Back the Years parhaan popesityksen kategorioissa. Picture Bookista muodostui kaupallinen menestys, sillä albumi nousi 30 suosituimman joukkoon 12 maassa. Platinaa mainittu pitkäsoitto on saavuttanut neljässä maassa, muun muassa yhtyeen kotimaassa Britanniassa sekä Yhdysvalloissa. Stax-tyyppisen soulin lisäksi pitkäsoitolla on tarjottavanaan vaikutteita rockista; erityisesti raidoilla Look at You Now ja No Direction ja toisaalta myös jazzista Sad Old Redin ja Heavenin kaltaisten kappaleiden ansiosta.
Warlock oli vuonna 1982 Düsseldorfissa perustettu heavy metal-yhtye, jonka jäsenet olivat aikaisemmin vaikuttaneet undeground-yhtyeissä Snakebite ja Beast. 80-luvun puolivälissä Warlock saavutti Euroopassa jonkin verran suosiota. Yhtyeen solisti Doro Pesch omasi nimittäin merkittävää lavapsesenceä. Warlock soitti lämmittelijänä useille keskeisille tyylisuunnan yhtyeille, kuten W.A.S.P.:ille, Judas Priestile, Diolle sekä Megadethille. 80-luvun loppuun ehdittäessä Doro oli Warlockin lineupin ainoa jäljelle jäänyt originaalijäsen. Laillisista syistä hän joutui muuttamaan yhtyeen nimeksi Doron. Edelleen ahkerasti konsertoivan yhtyeen ohjelmistossa on runsaasti tuotantoa Warlockin kultakaudelta. Vuodesta 2003 lähtien yhtye on tehnyt festivaaliesiintymisiä ja speciaalikeikkoja nimellä Warlock 1986. Yhtyeen esiasteena voi pitää vuonna 1980 Düsseldorfissa, Länsi-Saksassa uraansa aloittanutta yhtyettä Snakebite, johon kuuluivat solisti Doron lisäksi kitaristi Michael Bastian, basisti Frank Rittel ja aikaisemmin yhtyeessä Stallion vaikuttanut rumpali Thomas Franke, jonka paikan otti pian Michael Eurich. Juuri ennen hajoamistaan Snakebite täydensi kokoonpanoaan yhtyeessä Beast soittaneella kakkoskitaristilla Peter Szigetillä. Snakebite ja Beast lukeutuivat niihin useisiin yhtyeisiin, jotka keikkailivat paikallistasolla ja työstivät matalan budjetin demoja promotakseen musiikkiaan. Lokakuussa 1982 Pesch, Szigeti ja Eurich muodostivat uuden yhtyeen basisti Thomas Studierin ja kitaristi Ruby Grafin kanssa. Viimeksi mainittu keksi nimen Warlock ja hänellä oli lisäksi tarjottavanaan liuta kappaleita. Yhtyeen manageriksi ryhtynyt Peter Zimmermann järjesti sille keikkoja saksalaisen hardrockyhtyeen Trancen lämmittelijänä. Warlock alkoi luoda mainettaan undergroundmetallin skenessä. Työstettyään neljästä kappaleesta koostuneen demon ja lähetettyään sitä useille levy-yhtiöille Warlock onnistui solmimaan levytyssopimuksen belgialalaisen itsenäisen levy-yhtiön Mausoleum Recordsin kanssa. Ennen kuin Warlock alkoi vuonna 1984 nauhoittaa esikoisalbumiaan Burning the Witches yhtyeen basistiksi vaihtui Frank Rittel. Warlockin debyytin tuottajana vaikuttanut Axel Thubeauville oli toiminut kykyjenetsijänä saksalaisille heavy metal-yhtyeille. Kuudessa päivässä nauhoitetun Burning the Witchesin remiksauksesta vastasivat Rainer Assmann ja Henry Staroste. Albumi vastaanotti myönteisiä arvioita ja sen tiimoilta Warlock konsertoi myös Saksan ulkopuolella saman levy-yhtiön talliin kuuluneen Steeler-yhtyeen kanssa. Mausoleum ei kuitenkaan kyennyt promoamaan Warlockin esikoisalbumia riittävästi ja mainittu seikka heijastui pitkäsoiton myyntilukuihin. Alkuvuodesta 1985 Warlock solmi levytyssopimuksen Phonogramin kanssa ja nauhoitti toisen albuminsa Hellborn. Henry Starosten tuottaman ja toukokuussa 1985 ilmestyneen pitkäsoiton julkaisijana Euroopassa oli Vertigo Records. Warlock alkoi saavuttaa mediahuomiota ja esiintyi Saksan lisäksi Britannian tv:ssä. Camden Palace Theatressa, Lontoossa soitettu Warlockin konsertti kuvattiin ja siitä julkaistiin yhtyeen ensimmäinen livevideo Metal Racer. Mainitusta konsertista laadittiin ylistävä arvio brittiläisessä Kerrang!:issa. Mainitun lehden vuoden 1985 lukijaäänestyksessä Warlock äänestettiin parhaaksi uudeksi yhtyeeksi. Jo loppuvuodesta 1984 musiikkilehti Metal Forcessa Doro Pesch äänestettiin parhaaksi naissolistiksi. Syyskuussa Warlock esiintyi Metal Hammer Festivaalilla Loreleyssa. Mainitun festivaalin muihin esiintyjiin lukeutuivat Metallica, Venom, Running Wild, Pretty Maids, Nazareth ja Wishbone Ash. Kun Hellboundin tiimoilta tehty kiertue oli saatu päätökseen, kitaristi Rudy Grafin paikan otti Rittelin kanssa aikaisemmin yhtyeessä Stormwind soittanut Niko Arvanitis. Uudistunut Warlockin lineup levytti touko-kesäkuussa 1986 albumin True As Steel. Tuottajana oli edelleen Staroste ja Yhdysvalloissa tapahtuneesta miksauksesta vastasi Michael Wagener. Albumi sai kriitikoiden taholta ristiriitaisen vastaanoton, mutta sen listasijoitus oli yhtyeen kotimaassa sen paras, eli 18. Singlebiisiksi valikoitunut Fight for Rock saavutti radiosoittoa Yhdysvalloissa ja siitä työstetty musiikkivideo näkyvyyttä MTV:llä. 16. elokuuta 1986 Doningtonin linnassa järjestetyssä Monsters of Rock-konsertissa Doro Pesch esiintyi ensimmäisenä rockyhtyettä johtaneena naisena. Mainitun vuoden kattaukseen lukeutuivat lisäksi Motörhead, Def Leppard, Ozzy Osbourne sekä Scorpions. Warlock esiintyi myös Maimarktgelände Eisstadionilla Mannheimissa, Länsi-Saksassa järjestetyssä Monsters of Rock-konsertissa. Koostumus oli muutoin sama kuin Donningtonissa, mutta lisäyksinä olivat MSG ja Bon Jovi. Vuodet 1986 ja 1987 Warlockilta kuluivat tien päällä. Britanniassa yhtye soitti W.A.S.P.:in ja Euroopassa Fuel for Life-kiertueellaan olleen Judas Priestin lämmittelijänä. Kun True as Steelin tiimoilta tehty kiertue oli saatu päätökseen Pesch vietti aikaa Yhdysvalloissa uuden managerin Alex Crobin kanssa ja promosi yhtyettä suunnitellen kiertueita ja uusia levytyksiä. Szigeti ja Rittel jättivät tällä välin yhtyeen, sillä ajatus uran luomisesta Yhdysvalloista käsin ei vaikuttanut houkuttelevalta. Heidän paikkansa ottivat yhdysvaltalaiset Tommy Bolan ja Tommy Henriksen, joista ensiksi mainittu oli aikaisemmin vaikuttanut yhtyeessä Armed Forces. Mainitulla lineupilla Warlock levytti viimeisen, vuonna 1987 ilmestyneen ja Joey Balinin tuottaman albuminsa Triumph and Agony. Siitä muodostui yhtyeen menestynein pitkäsoitto, joka saavutti Saksassa kultalevyn ja nousi Billboard 200 -listalla sijalle 80. Singlekappaleista All We Are ja Für Immer työstetyt musiikkivideot saavuttivat rotaatiota MTV:n heavy metal-ohjelmassa Headbanger's Ball. Euroopassa Warlock soitti Dion lämmittelijänä ja teki ainoan kiertueensa Yhdysvalloissa, missä yhtye lämmitteli Sanctuaryn kanssa Megadethia. Warlock soitti lisäksi keikkoja Fates Warningin, Swordin ja Lillian Axen lämmittelemänä. Eurich ja Arvanitis jättivät Warlockin kiertueen jälkeen ja heidän paikkansa ottivat aikaisemmin Rainbowssa soittanut rumpali Bobby Rondinelli sekä kitaristi Jon Levin. Loppuvuodesta 1988 Pesch oli yhtyeen ainoa originaali ja saksalainen jäsen. Ex-manageri Peter Zimmerman voitti oikeuden yhtyeen nimeen ja merchandiseen. Pesch jatkoi yhtyeen uraa nimellä DORO. Vuonna 1991 ilmestynyt kokoelma-albumi Rare Diamonds sisälsi tuotantoa sekä Warlockilta että Peschin soolomateriaalia. Vuosien laillisten kamppailujen jälkeen Pesch sai oikeuden käyttää nimeä Warlock jälleen vuodesta 2011 eteenpäin. DORO on aktiivinen livebändi ja sen keikkasetteihin sisältyy myös Warlockin tuotantoa. Warlockin keskeisiin esikuviin ovat lukeutuneet Judas Priest, Scorpions, Accept sekä New Wave of British Heavy Metallia edustavat yhtyeet. Esikoisalbumi Burning the Witches edustaa traditionaalista heavy metallia, nopeampi ja tummasävyisempi Hellbound sisältää elementtejä powermetallista, True as Steel on yhtyeen tuotannon kaupallisin pitkäsoitto ja Triumph and Agony tekee paluun yhtyeen kahden ensimmäisen albumin tyyliin, mutta on yhdysvaltalaistuotantonsa vuoksi myös melodinen ja jopa radioystävällinen.Voimaballadeilla on aina ollut Warlockin tuotannossa keskeinen edustuksensa.
Tammikuussa 1984 ilmestynyt Flex-Able on yhdysvaltalaisen kitaristivirtuoosin Stevie Vain esikoissooloalbumi. Mainitun pitkäsoiton nauhoitukset tapahtuivat hänen puutarhaansa rakennetussa, Stucco Blue-nimisessä kotistudiossa Vain varhaisemman musiikillisen yhteistyökumppanin Frank Zappan voimakkaasti inspiroima albumi eroaa selkeästi suuresta osasta muuta Vain soolotuotantoa, sillä se ei nojaa yhtä voimakkaasti massiivisiin kitarasovituksiin kuin Vain 90-luvusta eteenpäin työstämä tuotanto. Säännön vahvistavana poikkeuksena on Stucco Bluella nauhoitetuista bonuskappaleista ja remastereista koostuva kokoelma-albumi Leftovers. Flex-Ablen kakkospuolen avaava The Attitude Song on Vain tuotannosta hänen useimmin esittämänsä kappale, joka on instrumentaali. Vuonna 1988 Akashic Records julkaisi Flex-Ablen cd-formaatissa. Kahdeksasta kappaleesta koostuvalta Flex-Able Leftovers-ep:ltä oli mukana neljä biisiä. Vuonna 1997 Epic Records julkaisi Flex-Ablen uudelleen remasteroituna cd-versiona ja samalla biisilistalla, kuin Akashic Records yhdeksän vuotta aikaisemmin. Vuonna 1992 Curcio Records julkaisi Flex-Ablen uudelleen Italiassa, mutta mainittu versio sisälsi ainoastaan perusalbumilla ilmestyneet 11 kappaletta. Niistä avausraita Little Green Men on omistettu Nina Hagenille ja David Lee Roth vierailee mainitussa kappaleessa Diamond Manina. Flex-Able Leftovers-ep:stä on ilmestynyt kaksi painosta vuoden 1984 aikana. Niistä ensimmäisen julkaisijana oli Urantia Records ja jälkimmäisen julkaisusta vastasi Akashic Records. Molempien painosten kokonaismäärä oli tuhat kappaletta. Flex-Able Leftoversilla Frank Zappan musiikillista ja tyylillistä vaikutusta voi Flex-Able- pitkäsoiton tavoin pitää keskeisenä.
14. marraskuuta 1951 syntynyt ja viides kesäkuuta 2022 edesmennyt Alexander John Such oli yhdysvaltalainen muusikko, solisti ja levytuottaja. Parhaiten hänet muistetaan rockyhtye Bon Jovin basistina vuosien 1983 ja 1994 välisenä aikana. Alec John Such soitti yhtyeen viidellä ensimmäisellä albumilla, eli vuosien 1984 ja 1992 välillä ilmestyneillä pitkäsoitoilla Bon Jovista Keep the Faithiin. Unkarilaista ja saksalaista sukujuurta ollut Such aloitti uransa muusikkona newjerseyläisyhtyeessä Phantom's Opera, jonka ohjelmistoon sisältyi sekä omaa tuotantoa että covereita. 1980-luvun alussa hän vaikutti hardrockyhtyeessä Message kitaristi Richie Samboran kanssa. Such buukkasi Jon Bon Jovi & The Wild Onesin Sayrevillessa, New Jerseyssä sijainneeseen Hunka Bunka Ballroomiin. Vuonna 1983 häntä pyydettiin liittymään Jon Bon Jovin yhtyeeseen. Bon Jovin ensimmäisen managerin Peter Mantasin mukaan Alec John Suchin konneksiot paikallisessa musiikkiskenessä vaikuttivat keskeisesti Bon Jovin legendaarisen lienupin muotoutumiseen. Hänen kauttaan yhtyeen kokoonpanoon tulivat mukaan sekä kitaristi Richie Sambora että Phantom's Operassa soittanut rumpali Tico Torres. Vuonna 1994 Alec John Such ilmoitti, ettei olisi enää mukana Bon Jovin seuraavalla albumilla. Hän jätti yhtyeen myöhemmin samaisena vuonna. Suchin lähtö Bon Jovista merkitsi yhtyeelle ensimmäistä keskeistä kokoonpanovaihdosta. Hänen paikkansa ottanut Hugh McDonald oli ennen virallista yhtyeeseen liittymistään ehtinyt soittaa Runaway-singlen originaalilla versiolla. Lähdettyään Bon Jovista Such lopetti uransa esiintyvänä artistina. Vuonna 2000 antamassaan haastattelussa hän mainitsi, ettei kaivannut enää keikkailua. Such jatkoi silti työskentelyään musiikkibisneksessä 1990-luvulla toimien esimerkiksi chicagolaisen yhtyeen 7th Heaven managerina. Bon Jovin esiintyessä Giants Stadiumilla vuonna 2001 Such vieraili stagella yhtyeen kanssa soittaen kappaleessa Wanted Dead Or Alive. Vuonna 2018 Alec John Such pääsi Rock and Roll Hall of Fameen Bon Jovin jäsenenä. Mainitun seremonian yhteydessä hän soitti yhtyeen riveissä viimeisen kerran. Such oli varttunut Perth Amboyssa ja asui pitkään Colts Net Townshipissä, New Jerseyssä. Hänen kodissaan oli runsaasti musiikkiin liittyneitä taide-esineitä. Such menehtyi sydänkohtaukseen kotonaan viides kesäkuuta 2022 70 vuoden ikäisenä.
Creedence Clearwater Revival:At the Royal Albert Hall
Syyskuun puolivälissä 2022 julkaistu ja 14. huhtikuuta 1970 nauhoitettu At the Royal Albert Hall on yhdysvaltalaisen, 1960- ja 70-lukujen taitteen kenties suosituimman rockyhtyeen Creedence Clearwater Revivalin konserttitaltiointi, jonka julkaisu osui samaan aikaan Bob Smeatonin ohjaaman dokumenttielokuvan Travelin' Band:Creedence Clearwater Revival At the Royal Albert Hall kanssa. Nauhoitukset dokumentoivat yhtyeen ensimmäistä kiertuetta Euroopassa ja sisältävät aikaisemmin julkaisematonta aineistoa. Albumi sisältää kokonaisuudessaan Creedencen 14. huhtikuuta 1970 Royal Albert Hallissa soittaman konsertin. Vuonna 1980 ilmestyneen yhtyeen livealbumin The Concert alaotsikoksi oli virheellisesti merkitty The Royal Albert Hall Concert, mutta tosi asiassa kyseessä on Oaklandissa, Kaliforniassa jo tammikuussa 1970 taltioitu konsertti. At the Royal Albert Hall vastaanotti varsin myönteisiä arvioita. Varietyyn kirjoittaneen Jem Aswadin mukaan sekä dokumenttielokuva että albumi vangitsevat uransa huipulla olevan yhtyeen. Classic Rockin John Aizlewood antoi albumille neljä tähteä viidestä ja kehui kaikkien muusikoiden yksilösuorituksia ja myös soundipuolta. Hänen mukaansa nopeatempoiset esitykset ovat virheettömiä ja täynnä energiaa. Royal Albert Hallin konsertti käynnistyy Creedencen keikkojen vakioavausnumerolla, erinomaisella swamprock-kappaleella Born on the Bayou. Bayou Country-albumin tuotantoa edustavat muilta osin John Fogertyn hittihanat aukaissut Proud Mary, revittelevät Little Richard-cover Good Golly Miss Molly sekä pitkä päätösnumero Keep on Chooglin'. Elokuussa 1969 ilmestyneen kolmannen albumin; John Fogertyn oman Creedence-suosikin Green Riverin osuus on runsas. Mainitulta pitkäsoitolta Royal Albert Hallin settiin sisältyvät suurimmat hitit, eli nimikappale ja Bad Moon Rising, sekä rankempaa musiikillista ilmaisua edustavat Tombstone Shadow ja Commotion sekä mainitun albumin päättävä cover The Night Time is the Right Time. Tuossa vaiheessa Creedencen tuoreimmalta pitkäsoitolta Willy and the Poor Boys mukana on klassikkohitti Fortunate Son sekä Leadbellyn tuotantoa edustava The Midnight Special. Konsertin soitohetkellä vielä ilmestymättömän Cosmo's Factoryn tuotantoa edustaa ainoastaan 50-luvun rockin pastissista käyvä Travellin' Band. Craft Recordings julkaisi At Royal Albert Hallista Super Deluxe Editionin, jonka jälkimmäinen levy on dokumenttielokuvan soundtrack. Se sisältää myös Creedenceä varhaisempaa tuotantoa, eli Tommy Fogerty and the Blue Velvets-nimellä julkaistun kappaleen Come On Baby. Brown Eyed Girl oli The Colliwogsin nimellä julkaistu ja jo John Fogertyn leadvokalisoima, paikallistasolla pieneksi hitiksi muodostunut kappale. Porterville julkaistiin vielä The Colliwogsin nimellä, mutta kappaleen täysin sama versio ilmestyi Creedencen esikoisalbumilla toukokuussa 1968. Muilta osin mainitun albumin tuotantoa bonuslevyllä edustavat hitticoverit Dale Hawkinsin Suzie Q:sta ja Screaming Jay Hawkinsin I Put a Spell on Yousta. Proud Mary ja Born on the Bayou ovat Bayou Countryn ja Bad Moon Rising, The Night Time is the Right Time ja nimikappale Green Riverin valinnat. Willy and the Poor Boysilta mukana on albumin toinen hitti Down on the Corner ja Cosmo's Factorylta klassikkotasoinen Who'll Stop the Rain.
Mahoney's Last Stand on The Facesin jäsenistöön lukeutuneiden Ron Woodin ja Ronnie Lanen yhteistyötä edustava albumi. Mainitun pitkäsoiton nauhoitukset tapahtuivat samoihin aikoihin, kun The Faces oli treenaamassa joutsenlauluksi jäänyttä albumiaan Ooh La La varten. Mahoney's Last Stand on soundtrack samannimiseen kanadalaiseen pienellä budjetilla työstettyyn elokuvaan. Yhdysvalloissa elokuvan nimi oli Mahoney's Estate ja sen pääosissa nähtiin myös elokuvan tuotannosta vastannut Alexis Kanner, Sam Waterston ja Maud Adams. Elokuva jäi jo ilmestyessään melko vähäiselle huomiolle. Siinä Mahoneyta esittänyt Kanner jättää kaupunkilaiselämän ja siirtyy elämään omavaraistaloudessa, mistä seuraa draama. Pete Townshend vierailee kitaristina joissakin albumin kappaleista ja hän vastaanottaa krediitin myös elokuvassa käsialaansa olevista elektronisista efekteistä. Sekä elokuvan että sen soundtrackin ilmestymistä lykättiin useista syistä vuoteen 1976 saakka. Kaiken lisäksi elokuva on julkaistu uudelleen nimellä Downtown Farmer. Woodin ja jossakin määrin myös Lanen tunnettuuden ansiosta soundtrackalbumi on kautta vuosien ollut saatavilla elokuvaa helpommin. Lanea pyydettiin tuottajaksi elokuvan soundtrackille, sillä hän tunsi elokuvan tuottajan ja pääosan esittäjän Alexis Kannerin. The Facesin levytyksiin liittyvät sitoumukset olivat tässä vaiheessa pienellä tauolla, joten Lane kutsui Woodin mukaan projektiin. Kaksikko oli kirjoittanut jo melko runsaasti materiaalia The Facesin ohjelmistoon, mutta vuoteen 1972 mennessä Wood oli alkanut säveltää runsaammin Rod Stewartin kanssa. The Mahoney-soundtack koostuu suurimmaksi osaksi rauhallisesta tuotannosta myös elokuvan teeman vuoksi ja tyylillisesti se muistuttaa Lanen myöhäisempää soolotuotantoa. Puolet kappaleista on instrumentaaleja, mutta vokalisointia sisältävistä biiseistä Mona (The Blues) on uusi sovitus The Facesin vuoden 1970 tuotantoa edustavasta instrumentaalista outtakesta, johon Wood työsti uudet leadvokaalit. Vokalisointia sisältävistä kappaleista Just for a Moment lukeutuu Lanen upeimpiin balladeihin. Kappaletta oli treenattu The Facesin kanssa, mutta se säästettin Mahoney-projektia varten. Pienen mittakaavan projektiksi Machile's Last Standin levytykseen otti osaa useita keskeisiä brittirockin edustajia, kuten The Facesin (ja Small Facesin) rumpali Kenney Jones ja kosketinsoittaja Ian McLagan, joita kuullaan kappaleessa Tonight's Number, joka on eräs albumin rivakammista rockbiiseistä. Tyylillisesti Mahoney's Last Stand tarjoaa aavistuksen siitä, millaiseen musiikilliseen suuntaan The Facesin originaali kokoonpano olisi saattanut siirtyä ilman yhtyeeseen viimeisenä kesällä 1969 liittynyttä Rod Stewartia, joka tuli joka tapauksessa olemaan keskeinen tekijä yhtyeen kaupallisen menestyksen kannalta. Vuonna 1972 nauhoitettu albumi julkaistiin vasta vuonna 1976, jolloin The Faces oli jo lopettanut toimintansa, Wood liittynyt Rolling Stonesiin ja Lane luonut luovassa mielessä onnistuneen soolouransa. Mahoney-albumin originaali julkaisu oli informaatioltaan vähäinen ja niinpä sekä kriitikot että diggarit erehtyivät pitämään sitä tekijöidensä eräänlaisena reunionina. Tosi asiassa albumin nauhoitusten aikaan myös Lane oli vielä aktiivisesti The Facesin jäsen. Hän jätti yhtyeen vuonna 1973 ja se lopetti toimintansa kahta vuotta myöhemmin. Tarkemmat levytystiedot tulivat ilmi vasta lähes 30 vuotta myöhemmin albumin ilmestyttyä cd-formaatissa.
Head Over Feet on kanadalaisen laulaja/lauluntekijän Alanis Morissetten kappale, joka julkaistiin viidentenä singlenä hänen kolmannelta pitkäsoitoltaan ja samalla ensimmäiseltä Kanadan ulkopuolella ilmestyneeltä albumiltaan Jagged Little Pill. Morissetten ja Glen Ballardin kirjoittama ja jälkimmäisen tuottama, singleformaatissa heinäkuussa 1996 ilmestynyt Head Over Feet edustaa kevyempää musiikillista ilmaisua kuin aikaisemmat Jagged Little Pilliltä poimitut singlet. Kappaleen lyriikassa Morissette kiittää samanaikaisesti ystävänä ja rakastajana olevan henkilön tapoja, rakkautta ja omistautumista. Head Over Feet nousi Morissetten singleistä ensimmäisenä listakärkeen sekä Billboardin Adult Contemporary, että Mainstream-listalla. Koska kappale julkaistiin ainoastaan radiosinglenä, se ei voinut nousta Billboard Hot 100-listalle. Britanniassa kyseessä oli Morissetten ensimmäinen top teniin, tarkemmin sanottuna seitsemänneksi kohonnut single, joka nousi 20 suosituimman joukkoon lisäksi Australiassa. Kanadassa kappale pysytteli kahdeksan kuukauden ajan RPM 100 Hit Tracks-listan kärkisijalla, eli pitempään kuin yksikään toinen Jagged Little Pilliltä julkaistuista singleistä. Head Over Feet nousi lisäksi listakärkeen Islannissa. Kappaleen liveversio on löydettävissä vuonna 1999 ilmestyneeltä albumilta Alanis Unplugged ja akustinen versio vuonna 2005 julkaistulta pitkäsoitolta Jagged Little Pill Acoustic. Kappale on lisäksi mukana Jagged Little Pill-musikaalissa, jonka soundtrackillä Head Over Feetin esittävät näyttelijät Celia Rose Gooding, Antonio Cipriano, Elizabeth Stanley ja Sean Allan Krill. Kappale vastaanotti suurimmaksi osaksi myönteisiä arvioita. Esimerkiksi AllMusicin Thomas Erlewine kohotti sen Jagged Little Pillin keskeisimmäksi kappaleeksi. Head Over Feetistä työstettiin Michele Lauritan ohjaama musiikkivideo. Kappaleen Britanniassa julkaistun singleversion bonuskappaleita ovat liveversiot niin ikään Morissetten keskeiseen hittituotantoon lukeutuvista kappaleista Hand in My Pocket ja You Learn sekä mainittujen biisien tavoin Jagged Litle Pillin tuotantoon lukeutuvasta kappaleesta Right through You.
Elton Duck oli yhdysvaltalainen, vuosien 1976 ja 1981 välillä toiminut, voimapoppia edustanut yhtye. Sen perustajajäsenet Mike McFadden ja Mike Condello olivat olleet ystäviä asuessaan Phoenixin alueella. Elton Duckin originaalia kokoonpanoa täydentänyt basisti Dave Birkett oli myös kotoisin Phoenixin alueelta. Aikaisemmin Hosefeathersissa soittanut rumpali Andy Robinson läpäisi koeosoiton ja Elton Duckin lineup oli kasassa. Birkett päätti kuitenkin keskittyä enemmän musiikin ulkopuolisiin aktiviteetteihin. Hänen paikkansa ottanut Michael Steele oli jo ehtinyt olla mukana The Runawaysin ensimmäisessä kokoonpanossa. Myöhemmin hän tuli saavuttamaan menestystä The Banglesin riveissä. Elton Duckin lopullisen kokoonpanon muodostivat siis McFadden (soolokitara/laulu), Condello (rytmikitara/laulu), Robinson (rummut/laulu) ja Steele (basso/taustalaulu). Yhtye soitti Los Angelesin keskeisissä clubeissa ja kahviloissa, kuten Troubadour, Madame Wong's ja Hong Kong Cafe. Vuoteen 1980 mennessä yhtye oli solminut levytyssopimuksen Arista Recordsin kanssa ja nauhoittanut Rumbo Studioilla 12 kappaleesta koostuneen albumin, jonka biisit olivat ensisijaisesti McFaddenin käsialaa. Muutamien biisien nauhoituksissa oli ollut mukana myös Earle Davis. Arista Recordsin johtaja Clive Davis päätti lopultaa hyllyttää Elton Duckin albumin, sillä The Popin ja The Bus Boysin kaltaisten voimapopyhtyeiden esikoisalbumit olivat osoittautuneet kaupallisesta aspektista tarkasteltuina pettymyksiksi. Basistiaan vaihtanut Elton Duck lopetti toimintansa vuonna 1981. Koska Aristalla ei ollut pidetty yhtyeen originaalinimestä, se sainattiin yhtiölle nimellä The Detoys.Yhtyeen hyllytetty albumi julkaistiin virallisesti vasta vuonna 2012 tukemaan Mike Condello Music Scholarship Fundia. Albumi saavutti myönteisiä arvioita ja sitä kuvattiin siltana 70-luvun voimapopin ja 80-luvun vaihtoehtomusiikin välillä. Remasteroitu albumi sisälsi myös kaksi bonuskappaletta ja sen kansiteksteistä vastasivat journalisti Bud Scoppa sekä yhtyeen henkiin jääneet jäsenet McFadden, Robinson ja Steele. Condello oli päätynyt itsemurhaan 90-luvun puolivälissä. Pieni painos sisälsi myös McFaddenin, Robinsonin ja Steelen signeeraukset ja se oli loppuunmyyty jo vuonna 2013.
