Keskiviikon klassikko:Madonnan ensimmäinen Billboardin listakärkeen kohonnut single

 Like a Virgin on Madonnan toisen ja vuonna 1984 ilmestyneen albumin nimikappale. Tom Kellyn ja Billy Steinbergin käsialaa oleva biisi julkaistiin pitkäsoiton ensimmäisenä singlenä lokakuun viimeisenä 1984. Kaksi koukkua sisältävässä, bassolinjan päällä kuultavien syntetisaattoreiden dominoimassa kappaleessa Madonna vokalisoi korkeassa rekisterissä. Like a Virginin lyriikat ovat avoimet erilaisille tulkinnoille. Kappaleen ilmestymisen aikaan musiikkikriitikot suhtautuivat siihen suopeasti. Like a Virginistä muodostui Madonnan ensimmäinen Billboardilla listakärkeen kohonnut single. Se nousi ykkössijalle lisäksi Australiassa ja Kanadassa ja top teniin useissa muissa maissa. Maailmanlaajuisesti single on myynyt yli kuusi miljoonaa kappaletta. Kappaleen musiikkivideo on Mary Lambertin ohjaama ja siinä Madonna nähdään muun muassa hääpuvussa ja gondolissa Venicen kanaaleissa. Like a Virgin on kuulunut Madonnan keikkaohjelmistoon seitsemällä hänen kiertueistaan. Niistä viimeisin oli vuosiin 2016-2017 ajoittunut The Rebel Heart-kiertue. Madonnan esitystä mainitusta kappaleesta MTV Music Awardseissa on pidetty popkulttuurin määrittelevänä hetkenä ja eräänä shown historian parhaista esityksistä. Like A Virginiin on viitattu useissa elokuvissa ja tv-show:issa, joista pikaisesti mainittakoon  Reservoir Dogs (1992), Moulin Rouge! (2001) ja Glee (2010). Kappaleesta on levytetty sekä covereita että pilaversioita, joista jälkimmäisestä tunnetuimmasta on vastannut Weird Al Yankovic. Like a Virgin on tunnustettu Madonnan tuotannon parhaimmistoon lukeutuvaksi kappaleeksi. Se on hänen biiseistään lisäksi se, joka teki Madonnasta supertähden. Like a Virgin on lisäksi rohkaissut naisesiintyjiä omaksumaan seksuaalisuuttaan.

Tiistain tukeva:Jefferson Airplanen vuoden 1967 jälkimmäinen albumi

 Jefferson Airplane:After Bathing at Baxter's

27. marraskuuta 1967 RCA Victorin julkaisemana ilmestynyt After Bathing at Baxter's on San Franciscon psykedeelisen rockin keskeisimpiin edustajiin lukeutuvan Jefferson Airplanen kolmas studioalbumi. Kirjoitustyö mainitulle pitkäsoitolle alkoi keväällä 1967 pian edeltäneen pitkäsoiton Surrealistic Pillow ja siltä poimitun singlen Somebody to Love saavuttaman menestyksen jälkeen. Kesään 1967 mennessä Jefferson Airplanesta oli muodostunut parhaita keikkapalkkioita vastaanottanut yhdysvaltalaisyhtye. Mainitun vuoden kesäkuussa yhtye esiintyi mm. Montereyn popfestivaaleilla. Jo toukokuussa yhtyeen keikkasettiin olivat päätyneet uutta tuotantoa edustaneet Won't You Try, Ballad of You and Me and the Pooneil sekä Young Girl Sunday Blues. Kaksi viimeksi mainittua sekä Paul Kantnerin folkvaikutteinen Martha nauhoitettiin ensimmäisinä toukokuun lopussa 1967. Young Girl Sunday Blues oli Marty Balinin ainoa sävellys After Barthing at the Baxter'sille siinä, missä hänen sävellystuotantoaan oli Surrealistic Pillowlla edustanut viisi kappaletta. The Ballad of You and Me and the Pooneilin neljä ja puoliminuuttinen versio saatiin taltioiduksi kesäkuun lopussa Grace Slickin uutta tuotantoa edustaneen Two Headin kanssa. Young Girl Sunday Bluesista oli taltioitu liveversio jo kesäkuun puolivälin tienoilla ja muutamia päällekkäisäänityksiä sisältävä versio mainitusta kappaleesta päätyi After Bathing at the Baxter's -albumille. Kantnerin käsialaa olleet Wild Tyme ja Watch Her Ride edustivat happorockia ja Jorma Kaukosen kirjoittamassa Last Wall of the Castlessa hänen fuzz-kitaratyöskentelynsä pääsi voimakkaasti esiin. Viimeksi mainittu kappaleista nauhoitettiin aivan elokuun lopussa. Jefferson Airplane hyödynsi studiotekniikkaa aikaisempaa runsaammin ja After Bathing at the Baxter'sin nauhoitukset jakaantuivat kaiken kaikkiaan viiden kuukauden ajanjaksolle. Ballad of You and Me and the Pooneil julkaistiin singleformaatissa b-puolellaan Two Heads. Mainittu single joutui tyytymään Billboardilla sijaan 42., mutta menestyi paremmin Cash Boxilla ollen siellä parhaimmillaan sijalla 24. Yli yhdeksänminuuttinen instrumentaalikappale Spare Chaynge edustaa Kaukosen, Jack Casadyn ja Spencer Drydenin yhteistyötä. Billboardin listalla After Bathing at the Baxter'sin korkein sijoitus oli 17., mutta albumi vastaanotti suurimmaksi osaksi varsin myönteisiä arvioita. Albumia ylisti etenkin Rolling Stonen Jann Wenner. Myös Hit Paraderilla After Bathing at  the Baxter's:ia kuvattiin erinomaiseksi ja albumia pidettiin laadukkaana jatkona Surrealistic Pillowlle. Colin Larkinin teoksen All Time Top 1000 Albums toisessa, vuonna 1999 ilmestyneessä painoksessa After Bathing at the Baxter's äänestettiin sijalle 352. The Moody Bluesin kosketinsoittaja Mike Pinder on nimennyt sen erääksi suosikkialbumeistaan Beatlesin Sergeant Pepperin, The Byrdsin Younger Than Yesterdayn ja Simon and Garfunkelin Bookendsin tavoin.

Maanantain mainio:Donna Summerin ainoastaan Alankomaissa ilmestynyt esikoisalbumi

 Donna Summer:Lady of the Night

26. helmikuuta 1974 Alankomaissa Groovyn julkaisemana ilmestynyt Lady of the Night on Donna Summerin esikoisalbumi. Euroopassa sen kappaleista muodostuivat hiteiksi nimiraita sekä Hostage. Vuonna 1973 Summer vaikutti taustavokalistina Three Dog Nightin albumilla ja tuolloin hän tapasi biisintekijät ja tuottajat Georgie Moroderin ja Pete Bellotten. Kaksikko arvosti Summerin potentiaalia solistina ja esiintyjänä ja kaupallisia mahdollisuuksia pohdittuaan tarjosi tälle mahdollisuutta oman albuminsa työstämiseen. Bellotte toimi tuottajana ja sävelsi yhdessä Moroderin kanssa valtaosan Summerin esikoisalbumin kappaleista pitkäsoiton ensimmäisenä singlenä julkaistu Hostage mukaan lukien. Tyylillisesti Summerin esikoisalbumi edustaa poppia ja folkpoppia. Ensimmäisenä singlenä Lady of the Nightilta julkaistu Hostage nousi kolmen suosituimman joukkoon Belgiassa ja Saksassa. Toisena nelivitosena ilmestynyt albumin nimikappale kohosi top teniin lisäksi Itävallassa. Itse pitkäsoitto ei saavuttanut listasijoitusta. Lady of the Nightista työstetyillä cd-uudelleenjulkaisuilla kappale Full of Emptiness on jätetty pois, sillä se ilmestyi myös Summerin kakkosalbumilla Love to Love You Baby. Lady of the Nightilla julkaistuista kappaleista Little Miss Fittin oli ensiksi levyttänyt alankomaalainen solisti Debbie, jonka versio oli ilmestynyt singleformaatissa vuonna 1973. Lady of the Nightin kappaleet edustavat Georgio Moroderin ja Pete Bellotten yhteistyötä lukuun ottamatta biisejä Domino, Let's Work Together Now ja Sing Along (Sad Song), jotka ovat yksin Bellotten käsialaa.

Sunnuntain extra:Del Shannonin vuoden 1961 ykköshitti

18. helmikuuta 1961 ilmestynyt Runaway on Del Shannonin Billboardin listakärkeen noussut kappale. Shannonin ja kosketinsoittaja Max Crookin kirjoittama Runaway saavutti sijan 472. Rolling Stonen vuonna 2010 laatimalla kaikkien aikojen 500 parhaan kappaleen listalla. Solisti/kitaristi Charles Westover ja kosketinsoittaja Max Crook soittivat yhtyeessä Charlie Johnson and the Big Little Show Band Battle Creekissä, Michiganissa ennen kuin yhtye voitti levytyssopimuksen vuonna 1960. Westover ryhtyi käyttämään taiteilijanimeä Del Shannon ja claviolinen kehittänyt Crook esiintyi täst edes nimellä Maximilian. Yhtyeen ensimmäiset, Big Top Recordsille työstetyt nauhoitukset New Yorkissa eivät onnistuneet parhaalla mahdollisella tavalla. Niinpä yhtyeen manageri Ollie McLaughlin kehotti suojattejaan kirjoittamaan ja nauhoittamaan uudelleen kappaleensa Little Runaway ja hyödyntämään siinä Crookin ainutlaatuista instrumentaalisoundia. Runaway nauhoitettiin 21. tammikuuta 1961 Bell Sound-studioilla Harry Balkin tuottamana. Kappaleen levytykseen osallistui myös useita studiomuusikoita, heistä tunnetuimpana kitaristi Al Caiola. Helmikuussa 1961 julkaistusta Runawaystä muodostui välittömästi menestyksekäs. Kymmenes huhtikuuta mainittuna vuonna Shannon esiintyi Dick Clarkin ohjelmassa American Bandstand ja sen seurauksena Runaway nousi Billboardin listakärkeen ja säilytti ykkössijansa neljän viikon ajan. Kahta kuukautta myöhemmin Runaway nousi myös Britannian Record Retailer-listan ykkössijalle kolmeksi viikoksi. Myös Billboardin R&B-listalla kappale saavutti kolmannen sijan. Billboardin loppuvuoden 1961 listalla Runawaystä muodostui vuoden viidenneksi suosituin single Cash Boxin vuoden 1961 sadan suurimman hitin listalla kappale sijoittui yhdeksänneksi.

Lauantain pitkä:Stonesien 80-luvun käynnistänyt albumi

 The Rolling Stones:Emotional Rescue

23. kesäkuuta 1980 Rolling Stones Recordsin julkaisemana ilmestynyt Emotional Rescue on The Rolling Stonesin 15. studioalbumi. Yhtyeen edellinen albumi, kaksi vuotta aikaisemmin ilmestynyt Some Girls oli ollut sen tuohon mennessä suurin menestys. Kirjoitus- ja nauhoitustyö mainitun albumin seuraajalle alkoi alkuvuodesta 1979. Osalla Emotional Rescuen kappaleista Mick Jaggerin, Keith Richardsin, Ronnie Woodin, Charlie Wattsin ja Bill Wymanin muodostamaa peruskokokoonpanoa täydensivät kosketinsoittajat Ian Stewart ja Nicky Hopkins sekä huuliharpisti Sugar Blue. Ilmestyessään Emotional Rescue nousi listakärkeen kuudessa maassa mukaan lukien Yhdysvallat, Kanada ja Britannia. Singleformaatissa ilmestyneistä kappaleista albumin suurin htti oli sen nimibiisi, joka nousi Kanadassa listakärkeen, Yhdysvalloissa kolmanneksi ja oli Britanniassa parhaimmillaan yhdeksäntenä. Toinen singlebiisi She's So Cold nousi sekin 40 suosituimman joukkoon useissa maissa. Molemmista kappaleista työstettiin lisäksi musiikkivideot; nimibiisistä jopa kaksi erilaista. Emotional Rescuen nauhoitukset osoittautuivat siinä määrin hedelmällisiksi, että useat albumilta pois jääneet kappaleet muodostivat ytimen mainitun albumin seuraajalle, vuonna 1981 ilmestyneelle albumille Tattoo You. Emotional Rescuen nauhoitukset tapahtuivat vuoden 1979 aikana; ensiksi Compass Point -studioilla Bahamalla jatkuen Pathe Marconissa Pariisissa. Joitakin päällekkäisäänityksiä tehtiin vielä loppuvuodesta 1979 New Yorkissa Hit Factorylla. Emotional Rescuen nauhoituksista vasta Tattoo Youlle päätyneisiin kappaleisiin lukeutuivat Hang Fire, Little T &A ja No Use in Crying. Think I'm Going Mad ilmestyi vasta vuonna 1984 edellisenä vuonna ilmestyneeltä albumilta Undercover poimitun singlen She Was Hot b-puolella. Richardsin vokalisoima ja Waylon Jenningsin originaalituotantoa vuoden 1973 albumillaan Honky Tonk Heroes edustava We Had It All ilmestyi vasta vuonna 2011 Some Girls -albumin Deluxe Editionilla. Emotional Rescuesta muodostui Stonesien ensimmäinen listakärkeen kohonnut albumi yhtyeen kotimaassa sitten vuonna 1973 ilmestyneen pitkäsoiton Goats Head Soup. Billboardin listalla Emotional Rescue pysytteli kärkisijalla seitsemän viikon ajan. Albumilta poimittiin vielä kolmas single Dance Pt 1., joka saavutti Billboardin tanssilistalla yhdeksännen sijan. Emotional Rescue vastaanotti tuoreeltaan myös ristiriitaisia arvioita, mutta retrospektiiviset albumista laaditut kirjoitukset ovat olleet suopempia. Remasteroidut uusintapainokset Emotional Rescuesta ilmestyivät vuosina 1994 Virginin ja vuonna 2009 Universal Musicin julkaisemina. Vuoden 1994 remasteroitu versio julkaistiin Collector's Edition-cd:nä, joka sisälsi runsaasti elementtejä albumin originaalista vinyylipainoksesta värijuliste mukaan  lukien.

Perjantain pohjat:Edgar Winter's White Trashin esikoisalbumi

 Edgar Winter:Edgar Winter's White Trash

Vuonna 1971 Epic Recordsin julkaisemana ilmestynyt Edgar Winter's White Trash on Edgar Winterin toinen albumi ja samalla ensimmäinen pitkäsoitto, jonka hän työsti White Trash-yhtyeensä kanssa. Laadukkuudestaan huolimatta Edgar Winter's White Trash joutui tyytymään Billboardin listalla sijaan 111. Pitkäsoitolta poimittu ja erinomaisesti svengaava single Keep Playin' That Rock N' Roll saavutti samaisen listan singlepuolella sijan 70. Kanadassa Edgar Winter's White Trash menestyi jonkin verran paremmin saavuttaen sijan 82. Albumi on Rick Derringerin tuottama ja hän vastaa Edgar Winter's White Trashilla lisäksi suurimmasta osasta kitaroinnista. Edgarin isoveljeä Johnny Winteriä kuullaan kitaran varressa kappaleessa I've Got News for You. Tyylillisesti funkia, bluesia, R&B:tä ja rockia yhdistävä Edgar Winter's White Trash lukeutuu diggareiden keskuudessa artistin kaikkein pidetyimpiin albumeihin ja se sisältää varsin raikasta 1970-luvun alun soundia. Todella kaunis ja sodan vastaisena tulkittavissa oleva balladikappale Dying to Live sisältää kutakuinkin Winterin kaikkien aikojen laadukkainta pianotyöskentelyä.

Torstain terävä:Lemmyn sekä Hawkwindin että Motörheadin riveissä levyttämä kappale

 Motorhead on Ian "Lemmy" Kilmisterin käsialaa oleva kappale, jonka hän kirjoitti ollessaan spacerock-yhtye Hawkwindin jäsen. Kyseessä on yhtyeen tuotannon viimeinen kappale, jonka Lemmy kirjoitti ennen kuin hän sai lähtöpassit Hawkwindistä toukokuussa 1975. United Artists Records julkaisi mainitun kappaleen maaliskuussa 1975 singlen Kings of Speed b-puolella. Lemmy kirjoitti Motorheadin Hyatt Hotelissa, Länsi-Kaliforniassa ollessaan kiertueella Hawkwindin kanssa. Roy Woodin Wizzard-yhtye oli myös kaupungissa ja Lemmy sävelsi Motörheadin Wizzardin johtohahmon Roy Woodin akustisella kitaralla huutaen kurkku suorana parvekkeella usean tunnin ajan. Kosketinsoittaja Simon House vastaa jazzvaikutteisesta viulusoolobreikistä, joka kuullaan kappaleen toisen kertosäkeen jälkeen. Vuonna 1986 Flickknife Records julkaisi Hawkwindin Motörheadista levyttämän coverversion. Originaali vuoden 1975 versio pääsi mukaan Hawkwindin albumin Warrior on the Edge of Time vuonna 1992 ilmestyneen cd-version bonusraidaksi. Kappale on lisäksi mukana useilla Hawkwindin tuotannosta kasatuilla kokoelma-albumeilla, kuten The Hawkwind Collection ja Hawkwind Anthology Vol II. Lemmy levytti Motörheadin uudelleen vuonna 1977 ilmestyneelle Motörheadin nimeä kantavalle esikoisalbumille. Kesäkuussa 1977 mainittu versio ilmestyi lisäksi singleformaatissa, mutta se ei saavuttanut listasijoitusta. Chiswick julkaisi Motörhead-biisistä lisäksi rajoitettuna 12 500 kappaleen painoksena 12-tuumaisen version. Syyskuussa 1979 Chiswick julkaisi Motörheadista lisäksi seiskatuumaisena eri värisiä kuvalevyversioita. Singlen b-puolella ilmestynyt City Kids on cover Pink Fairiesin ohjelmistosta ja se julkaistiin alun perin mainitun yhtyeen tuotannon kenties arvostetuimmalla albumilla Kings of Oblivion. Motörhead oli aikaisemmin levyttänyt molemmat kappaleet Pink Fairiesin Larry Wallisin kitaroimana vuonna 1975 tuolloin hyllytetyksi jääneelle albumilleen On Parole. Singlen tuotannosta vastasi Speedy Keen ja ääni-insinöörinä siinä vaikutti John Burns. Motörhead levytti nimikkokappaleestaan liveversion, joka julkaistiin seiskatuumaisena singlenä heinäkuun kolmantena 1981. Mainittu versio menestyi selkeästi originaalia paremmin, sillä se kohosi kuudenneksi brittilistalla. Nauhoitus on maaliskuulta 1981 Motörheadin ollessa The Short, Sharp, Pain in the Neck Tourillaan. Samalta kiertueelta on taltioitu myös muut legendaarisen livelevyn No Sleep til Hammersmith kappaleista. Yhdysvalloissa julkaistiin lisäksi promokäyttöön 12-tuumainen single, jonka b-puolella oli samaiselta livelevyltä löytyvä No Class. Vuoden 1981 liveversiona julkaistun virallisen singlen kakkosbiisinä oleva Over the Top on kreditoitu koko legendaarisen Motörheadin triokokoonpanon, eli Lemmyn, Fast Eddie Clarken ja Phil "Philty Animal" Taylorin nimiin. Loudwiren vuonna 2012 laatimalla kymmenen parhaan Motörhead-kappaleen listalla Motorhead saavutti juuri kymmennen sijan. Vuonna 2021 Louder Sound listasi 50 parasta Motörheadin kappaletta nimibiisin sijoittuessa seitsemänneksi. Motorheadista on levytetty useita coverversioita, joista mainittakoon punkyhtye Cockney Rejectsin vuoden 1981 näkemys.

Keskiviikon klassikko:Eurythmicsin ainoa brittiykkössingle

There Must Be An Angel (Playing with My Heart) on brittiläisduo Eurythmicsin viidenneltä ja joidenkin mielestä parhaalta, vuonna 1985 ilmestyneeltä pitkäsoitolta Be Yourself Tonight löytyvä kappale. Se on yhtyeen jäsenten; Annie Lennoxin ja David A Stewartin käsialaa ja sisältää Stevie Wonderin soittaman huuliharppusoolon. Gospelvaikutteinen kappale nousi Eurythmicsin singleistä ainoana Britannian listakärkeen heinäkuun lopussa 1985 ja siitä muodostui ykköshitti myös Irlannissa, Norjassa ja Brasiliassa. There Must Be An Angelista tehdyistä covereista mainittakoon ensi alkuun Leningrad Cowboysin ja Kylie Minoguen levyttämät versiot. No Angels-niminen saksalainen popyhtye saavutti omalla näkemyksellään kappaleesta listaykkösen kotimaassaan ja Itävallassa. Top Ten-hitti Eurythmicsin levyttämästä kappaleen originaaliversiosta muodostui Ruotsissa, Belgiassa, Alankomaissa, Saksassa, Ranskassa, Itävallassa ja Australiassa. Billboardin listalla tuloksena oli kohtuullinen 22. sija. Vuonna 2013 New Musical Express äänesti There Must Be An Angelin kaikkien aikojen kolmanneksi parhaaksi ykköshitiksi. Eddie Arnon ja Mark Innocentin ohjaama kappaleesta työstetty musiikkivideo kuvattiin Wimbledon Theatressa. Videossa Dave Stewart esittää Aurinkokuningasta ja Annie Lennox häntä viihdyttävää laulajatarta. Mikä merkittävintä, Stewart vakuuttuu lopulta Lennoxin esityksestä kappaleen loppuun ehdittäessä.

Tiistain tukeva:Merkittävä yhdysvaltalainen r&b-solisti ja biisintekijä

 21. joulukuuta 1953 syntynyt ja 10. toukokuuta 2020 edesmennyt Bessie Regina Norris, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Betty Wright, oli yhdysvaltalainen soul- ja r&b-solisti, biisintekijä ja taustalaulaja. Ammattiuransa hän aloitti teini-ikäisenä 1960-luvun lopussa ja nousi kuuluisuuteen seuraavalla vuosikymmenellä hittiensä, kuten Clean Up Woman ja Tonight's the Night myötä. Laulu-uransa Bessie aloitti jo kahden vuoden ikäisenä gospelia edustaneessa perheyhtyeessä The Echoes of Joy. Hän oli yksi vokalisteista mainitun yhtyeen vuonna 1956 ilmestyneellä esikoisalbumilla. The Echoes of Joy jatkoi toimintaansa 1960-luvun puoliväliin saakka. Tässä vaiheessa jo taiteilijanimeä Betty Wright käyttänyt solisti vaihtoi musiikkityylikseen r&b:n ja esiintyi paikallisissa kykykilpailuissa. Miamista kotoisin ollut levy-yhtiön omistaja kiinnitti Wrightin Deep City Recordsille vuonna 1966 hänen ollessaan 12-vuotias. Singlet Thank You Baby ja Paralyzed saavuttivat menestystä paikallistasolla. Vuonna 1967 Wright toimi George ja Gwen McCraen löytäjänä ja auttoi heitä solmimaan levytyssopimuksen Henry Stonen julkaisu- ja jakeluyhtiöön kuuluneen TK Recordsin kanssa. Wrightin esikoisalbumi My First Time Around ilmestyi hänen ollessaan 14-vuotias. Hänen ensimmäinen singlehittinsä oli Girls Can't Do What the Guys Do. Vuonna 1970 Wright julkaisi kappaleen Pure Love. Noin vuotta myöhemmin ilmestyi Wrightin tunnuskappaleesta käyvä ja Clarence Reidin sekä Willie Clarken käsialaa oleva Clean Up Woman. R&B-listalla mainittu kappale oli parhaimmillaan toisena ja listaviikkoja sille kertyi kahdeksan. Billboardin poplistalla kappaleen paras sijoitus oli kahdeksantena ja listaviikkoja oli kaikkiaan 14. Yli miljoonan kappaleen myynnillään biisi saavutti kultasinglen joulukuun lopussa 1971. Jatkon kanssa oli pieniä ongelmia, mutta vuonna 1972 ilmestynyt ja Wrightin ensimmäisiin omiin sävellyksiin lukeutunut Baby Sitter saavutti r&b-listalla kuudennen sijan. Vuonna 1973 ilmestynyt Let Me Be Lovemaker oli samaisella listalla parhaimmillaan kymmenentenä. Wrightin Harry Wayne Caseyn ja KC The Sunshine Bandin Richard Finchin kanssa kirjoittama Where is the Love oli r&b-listalla sijalla 15. ja nousi Britanniassa sijalle 25. Saarivaltakunnassa saavuttamansa menestyksen myötä Wright konsertoi myös ulkomailla. Where is the Loven sävellystyöstä hän vastaanotti parhaan r&B-kappaleen Grammyn. Allen Toussaintin kirjoittama Shoorah! Shoorah! lukeutui myös Wrightin suurimpiin discohitteihin ja se julkaistiin hänen loppuvuodesta 1974 ilmestyneellä albumillaan Danger! High Voltage! Mainitulle pitkäsoitolle sisältyy mm. hänen tuotantonsa suosituimmaksi kappaleeksi muodostunut Tonight's the Night. Kappaleen originaali versio saavutti r&b-listalla sijan 28. ja osia vuoden 1970 hitistä Pure Love sisältänyt liveversio yhdennentoista sijan vuonna 1978. Vuonna 1977 Wright löysi muusikko Peter Brownin ja lauloi taustoja hänen hiteillään You Should Do It ja Dance with Me. Vuonna 1978 Wright levytti Alice Cooperin kanssa dueton No Tricks ja seuraavana vuonna hän lämmitteli Bob Marley and the Wailersin Survival-kiertuetta. 1980-luvun alussa Wrightin levy-yhtiöksi vaihtui Epic. Hänen vuonna 1981 ilmestyneelle nimikkoalbumilleen sisältyy mm. Stevie Wonderin kirjoittama ja pieneksi hitiksi osoittautunut What Are You Gonna Do with It. Samaisena vuonna Wright lauloi taustoja Richard "Dimples" Fieldsin hitillä She's Got Papers on Me. Vuonna 1983 ilmestynyt albumi Wright Back at You sisälsi mm. The Jacksons-yhtyeen Marlon Jacksonin käsialaa olleita biisejä. Kahta vuotta myöhemmin Wright perusti oman levy-yhtiönsä Miss B Recordsin, jonka julkaisemana ilmestyi vuonna 1986 albumi Sevens. Seuraavana vuonna ilmestyneellä albumillaan Mother Wit Wright teki historiaa. Kyseessä oli nimittäin ensimmäinen mustan naisartistin omalla levy-yhtiöllä julkaistu kultalevyn saavuttanut albumi. Siltä poimittu No Pain No Gain oli artistin ensimmäinen r&b-listalla 20 suosituimman joukkoon kohonnut single vuosikymmeneen. Wright oli sovittajana Gloria Estefanin vuoden 1991 ykköshitillä Coming Out of the Dark. Vuonna 1994 ilmestynyt albumi B-Attitudes sisältää remiksatun dueton Marvin Gayen kappaleesta Distant Lover. Vuonna 2001 Wrightilta ilmestyi sekä Very Best of-kokoelma, että Fit for a King, joka oli hänen ensimmäinen uutta tuotantoa sisältänyt pitkäsoittonsa useaan vuoteen. Vuonna 2006 Wright oli mukana tv-ohjelmassa Making the Band, jossa hän etsi solisteja uuteen naisyhtyeeseen Danity Kane. Wright toimi laulutuottajana esimerkiksi Gloria Estefanille ja Joss Stonelle. Marraskuun puolivälissä 2011 ilmestyi Betty Wright and the Rootsin nimiin kreditoitu albumi Betty Wright:The Movie. Samaisena vuonna uuden vuoden aattona Wright esiintyi BBC Twon vuosittaisessa Hootenanny Showssa esittäen Jools Holland & The Rhythm Blue Orchestran taustoittamana vanhat klassikkonsa Clean Up Woman ja Shoorah! Shoorah! sekä uutta tuotantoaan edustavan kappaleen In the Middle of the Game (Don't Change the Play). Vuonna 2017 National R&B Society palkitsi Wrightin. Hänen viimeinen esiintymisensä oli huhtikuun viidentenä 2020 tv-showssa Unsung reilu kuukausi ennen artistin menehtymistä syöpään.

Maanantain mainio:Merkittävän funkrockyhtyeen solisti

Lydia Pense on yhdysvaltalainen rockia, soulia ja jazzia edustava laulajatar, joka vuodesta 1969 lähtien on pääsääntöisesti esiintynyt yhtyeen Cold Blood solistina. Pensen laulutyyliä on voimakkuudessaan verrattu jopa Janis Jopliniin ja Aretha Frankliniin. Lydia Pense syntyi San Franciscossa 14. joulukuuta 1947. Hänen ollessaan kymmenvuotias perhe muutti Redwood Cityyn. Neljäntoista ikäisenä käydessään Sequola High Schoolia Pense aloitti vokalisoinnin yhtyeen The Dimensions kanssa. Sen lineupiin kuuluivat kitaristi Fred Tatman, Larry Hatch ja Kerry Yates. Pense oli Brenda Lee-diggari ja aloitti coveroimalla hänen tuotantoaan.  Muut The Dimensionsin jäsenet rohkaisivat häntä laulamaan R&B-tyylillisesti verrokkeinaan James Brown, Chuck Berry, Fats Domino ja Ray Charles. Janis Joplin oli suositellut Penseä musiikkipromoottori Bill Grahamille yhtyeen Cold Blood solistiksi. Koe-esiintymisensä jälkeen Pensestä tuli Cold Bloodin jäsen vuonna 1968 ja yhtyeestä tuli eräs ensimmäisistä Grahamin Fillmore Recordsille kiinnitetyistä yhtyeistä. Cold Blood lopetti väliaikaisesti toimintansa 1970-luvun lopussa. 1980-luvun alussa Pense piti taukoa musiikkiurastaan kasvattaessaan tytärtään Daniellea. Vuonna 1988 Pense muodosti yhtyeen uudelleen. Cold Blood on jatkanut konsertointiaan ja levytyksiään viime vuosiin saakka. Parhaiten yhtyeen tuotannosta ovat tulleet tunnetuiksi sen neljä ensimmäistä albumia; Billboardin listalla sijan 30. saavuttanut Cold Blood, Sisyphus, Donny Hathawayn tuottama First Taste of Sin sekä Thriller! First Taste of Sin sisältää muun muassa ensimmäisen levytetyn version Hathawayn kappaleesta Valdez in the Country, jonka hän itse levytti seuraavana vuonna ilmestyneelle pitkäsoitolleen Extension of a Man. Thriller!-albumilla taustavokalisteina kuullaan  The Pointer Sistersejä. Mainittu pitkäsoitto sisältää Cold Bloodin tuotannossa harvinaisen runsaasti covertuotantoa, sillä Thrillerillä! versioituvat Stevie Wonderin You Are the Sunshine of My Life, The Bandin Sleeping, Bozz Scaggsin I'll Be Long Gone ja Bill Withersin Kissing My Love.

Sunnuntain extra:Edustava ja kattava Ten Years After-kokoelma

 Ten Years After:Anthology (1967-1971)

Vuonna 2002 Hip O Recordsin julkaisemana ilmestynyt Anthology (1967-1971) on 26 kappaleesta koostuva, napakasti valittu ja kattava tuplakokoelma-albumin brittiläisen bluesrockin keskeisimpiin edustajiin lukeutuvan kitaristi/solisti Alvin Leen luotsaaman Ten Years Afterin tuotannosta. Tuplakon biisilista kattaa paitsi yhtyeen ilmeisimmät klassikkokappaleet, kuten Hear Me Calling, Woke Up This Morning, Woodstockissa nauhoitettu I'm Going Home, Love Like a Man sekä I'd Love to Change the World, myös edustavan otoksen Ten Years Afterin tuotannon laadukkaita albumiraitoja otsikkonsa väliseltä ajanjaksolta. Vuonna 1967 ilmestynyt yhtyeen esikoisalbumi on vahvasti edustettuna I Want to Known, Portable Peoplen sekä bluesklassikoista Spoonful ja Help Me työstettyjen covereiden ansiosta. Kokoelmalle sisältyy niin ikään If You Should Love Men, 50 000 Miles Beneath My Brainin, I'm Coming Onin, One of These Daysin ja Let the Sky Fallin kaltaisia kultahippuja. Ten Years After työsti myös useita kokonaisuuksina laadukkaita pitkäsoittoja, joista vuosina 1969 ja 1970 ilmestyneet SHHHH, Cricklewood Green sekä Watt lienevät kaikkein keskeisimmät. Laajan  ja ansiokkaan kappalevalikoimansa  ansiosta Anthology on silti varsin suositeltava tapa aloittaa Ten Years Afterin tuotantoon tutusminen, mikäli mielenkiinto ei riittäisi yhtyeen seitsemän ensimmäisen albumin tsekkaamiseen. Kiistattomista ansioistaan huolimatta tuplakolle olisi ollut suotavaa sisällyttää muutama livebiisi lisää etenkin suorastaan erinomaiselta, vuonna 1970 nauhoitetulta, mutta vasta vuonna 2001 ilmestyneeltä tuplalta Live at Fillmore East.

Lauantain pitkä:Eräs brittien kaikkien aikojen heavysolisteista

 23. joulukuuta 1947 syntynyt Graham Bonnet on brittiläinen rocksolisti. Hän on levyttänyt ja esiintynyt sekä sooloartistina että useissa hardrockyhtyeissä, joista mainittakoon Rainbow, Michael Schenker Group, Alcatraz sekä Imellitteri. Bonnet on tullut tunnetuksi voimakkaasta lauluäänestään, mutta hän kykenee vokalisoimaan niin ikään pehmeitä melodioita. Sekä Bonnet itse että hänen kollegansa ovat kuvanneet Bonnetin lauluääntä varsin voimakkaaksi. Omien sanojensa mukaan Bonnet on solistina itseoppinut eikä hän omaa läksyjä varten kaivattavaa kuria. Bonnetin visuaalinen tyyli on tyypillisistä hardrockmuusikoista eroava ja häntä on pidetty Miami Vicen Don Johnsonin ja James Deanin risteytyksenä. Bonnett syntyi Skegnessissä, Lincolnshiressä. Ensimmäisen listahittinsä hän saavutti vuonna 1968 duon The Marbles jäsenenä. Sen levyttämä Only One Woman nousi viidenneksi brittilistalla. Sekä mainitun kappaleen että sitä seuranneen The Walls Come Downin kirjoitustyöstä vastasivat The Bee Geesin Barry, Robin ja Maurice Gibb. He olivat levyttäneet Australiassa The Marblesin toisen jäsenen Trevor Gordonin kanssa. Vuonna 1974 Bonnet esiintyi brittiläisessä komediaelokuvassa Three for All fiktiivisen yhtyeen Billy Beethovenin solistina. Mainitussa elokuvassa esiintyi useita keskeisiä brittikoomikkoja ja Bonnetin tuonaikainen elämänkumppani Adrienne Posta. Vuonna 1977 Bonnet julkaisi nimeään kantaneen esikoisalbumin. Se saavutti Australiassa kultalevyn ja mainitulta pitkäsoitolta poimittu Bob Dylan-cover It's All Over Now Baby Blue nousi siellä kolmanneksi. Elokuussa 1978 Bonnettin vokalisoima Gibbin veljesten sävellys Warm Ride nousi Australiassa kakkossijalle. Kyseessä oli Saturday Night Feverin nauhoituksista yli jäänyt kappale. Vuonna 1979 brittiläinen glamrock-yhtye The Sweet lähestyi Bonnetia pyrkimyksenään ottaa hänet solistikseen lähteneen Brian Connollyn tilalle. Richie Blackmore valitsi kuitenkin Bonnetin Rainbow-yhtyeensä vokalistiksi Ronnie James Dion tilalle. Mainittu kiinnitys merkitsi Bonnetille musiikillista irtiottoa, sillä hän oli aikaisemmin identifoitunut ensisijaisesti R&B-vokalistiksi. Myöhemmin Bonnet on kuvannut aikansa Rainbowssa ja etenkin yhteistyönsä Blackmoren kanssa muuttaneen hänen musiikillista katsontakantaansa ratkaisevasti hardrockin suuntaan. Bonnet oli leadvokalistina Rainbown vuonna 1979 ilmestyneellä albumilla Down to Earth, josta muodostui hänen diskografiansa suosituin. Siltä poimittiin vuosina 1979 ja 1980 ilmestyneet singlemenestykset Since You Been Gone ja All Night Long. Vuonna 1980 Rainbow soitti Donington Parkissa järjestetyn Monsters of Rockin pääesiintyjänä. Bonnetin pesti Rainbowssa oli lyhytikäinen. Vuonna 1981 hän julkaisi hardrockvaikutteisen sooloalbuminsa Line Up, jonka työstämiseen osallistui useita keskeisiä hardrockmuusikoita, eli Whitesnaken kitaristi Mick Moody, Status Quon Francis Rossi ja Rick Parfitt, Rainbown rumpali Cozy Powell sekä Deep Purplen ja Whitesnaken kosketinsoittaja Jon Lord. Albumin listasijoitukseksi Britanniassa jäi 62. mutta siltä poimittu single Night Games nousi kuudenneksi. Kakkossinkku Liar saavutti sijan 51. Saatuaan tarjouksen UFO:n kitaristilta Michael Schenkeriltä Bonnet liittyi aikaisempia yhtyeitään raskaampaa soundia edustaneeseen MSG:hen ja oli mukana sen albumilla Assault Attack. Jätettyään mainitun yhtyeen Bonnet päätti johtaa omaa yhtyettään Rainbow ensisijaisena musiikillisena inspiraation lähteenään. Vuonna 1983 perustetun Alcatrazzin muina jäseninä olivat aikaisemmin yhtyeessä New England vaikuttaneet basisti Gary Shea ja kosketinsoittaja Jimmy Waldo. Rumpali Jan Uvena oli soittanut aikaisemmin Alice Cooperin kanssa ja yhtyeen kokoonpanon täydensi ruotsalainen kitaristivirtuoosi Yngwie Malmsteen. Samana vuonna ilmestynyttä Alcatrazin esikoisalbumia No Parole from Rock N' Roll Bonnet kuvasi uransa raskaimmaksi. Yhtye menestyi kohtuullisesti Yhdysvalloissa ja Japanissa varsin hyvin. Vuonna 1985 ilmestyneellä Alcatrazin seuraavalla albumilla Disturbing the Peace kitaristiksi oli vaihtunut Steve Vai ja vuonna 1986 julkaistulla yhtyeen kolmannella pitkäsoitolla Dangerous Games kitaristina vaikutti Danny Johnson. Viimeksi mainittu albumi sisältää uusioversion Bonnetin debyyttihitistä, The Marblesin Only One Womanista. Alcatraz lopetti toimintansa myöhemmin vuoden 1987 aikana Bonnetin siirtyessä sooloartistiksi. Vuonna 2009 Bonnett muodosti Alcatrazin uudestaan kolmen uuden muusikon kanssa. Hän ei neuvotellut yhtyeen uudelleen kasaamisesta originaalijäsenten Uvenan ja Waldon kanssa ja niinpä kaksikko laittoikin kasaan oman versionsa Alcatrazista. Myöhemmin Bonnet muodosti kokoonpanon Alcatraz Featuring Graham Bonnet Jeff Scott Soto Bandissa ja Talismanissa soittaneen kitaristin Howie Simonin, Impelliterissa, Beautiful Creaturesissa sekä Tony MacAlpinen kanssa soittaneen rumpalin Glen Sobelin sekä basisti Tim Lucen kanssa. Touko-kesäkuussa 2007 Alcatraz esiintyi Japanissa toisena pääesiintyjänä niin ikään Rainbowssa vokalisoineen Joe Lynn Turnerin kanssa. Heinäkuussa 2008 Alcatraz soitti Berkovitsassa, Bulgariassa järjestetyn BerkRockin pääesiintyjänä. Yhdysvaltojen länsirannikolla Alcatrazz on soittanut esimerkiksi Y&T:n lämmittelijänä. Alcatraz jatkoi ajoittaista keikkailuaan vuoteen 2014. Maaliskuussa 2017 originaalin lineupin jäsenet Bonnet, Waldo ja Shea soittivat kitaristi Conrado Pesinaton ja rumpali Mark Benquechean kanssa Japanissa kolme konserttia, joista koostettiin joulukuussa 2018 ilmestynyt livelevy ja dvd Parole Denied -Tokyo 2017. Helmikuussa 2019 Bonnet ilmoitti Alcatrazin toimivan jälleen. Hänen itsensä lisäksi lineupiin kuuluivat  Waldo, Benquechea, Beth-Ami Heavenstone sekä uusi kitaristi Joe Stump. The Graham Bonnet Bandissa bassotelleesta Heavenstonesta tuli Alcatrazin ensimmäinen naisjäsen. Mainitun lineupin suunnitelmissa oli uusi albumi, jonka työstämiseen olisivat osallistuneet lisäksi Chris Impellitteri, Bob Kulick, Dario Mollo sekä Alcatrazin toisella albumilla kitaroinut Stevie Vai. Tammikuussa 2020 Shea palasi Alcatrazin riveihin ottaen yhtyeessä Heavenstonen paikan.  Bonnettin Alcatrazzin jälkeiset yhtyeet ovat olleet lyhytikäisiä. Niistä Blackthornessa hänen kanssaan vaikutti aikaisemmin Balancessa kitaroinut Bruce Kulickin isoveli Bob Kulick. Bonnet osallistui Pretty Maidsin albumin Future World työstämiseen taustavokalistin ominaisuudessa. Hän oli mukana Forcefieldin albumeilla To Oz and Back ja Let the Wild Run Free. Vuonna 1988 Bonnet liittyi Impellitteriin ja oli mukana mainitun yhtyeen pitkäsoitolla Stand in Line. Vuonna 1991 Saksassa esitettiin Eddie Hardinin ja Peter Yorkin musiikillinen adaptaatio Wind in the Willowsista. Siinä Bonnet esitti noin kuusi kappaletta esimerkiksi Jon Lordin, Don Aireyn ja Ray Fenwickin taustoittamana. Fenwick ja Airey osallistuivat lisäksi voimakkaasti Bonnetin vuonna 1991 ilmestyneen soololbumin Here Comes the Night työstämiseen. Se koostui covereista ja Bonnetin tuonaikaisen puolison Jo Eimen käsialaa olleista kappaleista. Lisäksi mukana oli toinen uudelleen levytetty versio Only One Womanista. Vuonna 1997 ilmestynyt Bonnetin seuraava sooloalbumi Underground palautti hänen suosiotaan jälleen Japanissa. Vuonna 1999 ilmestyneellä Bonnetin seuraavalla albumilla The Day I Went Mad kitaroivat Slash, Vivian Campbell, Bruce Kulick sekä Mario Parga. Bonnet oli leadvokalistina japanilaisen heavy metal-yhtyeen Anthmemin vuonna 2000 ilmestyneellä albumilla Heavy Metal Anthem, joka koostui yhtyeen vanhojen klassikkokappaleiden uusioversioista. Bonnett oli mukana Impellitterin vuonna 2000 ilmestyneellä albumilla System X. Bonnetin Japanissa vuonna 1999 ilmestynyt sooloalbumi julkaistiin Britanniassa syyskuussa 2001. Vuoden 2001 lopussa Bonnet teki kiertueen Britanniassa lineupilla, johon kuuluivat kosketinsoittaja Don Airey, basisti Chris Childs, kitaristi Dario Molllo sekä Thunderin kitaristi Harry James. Bonnet oli mukana Mollon projektissa Elektric Zoo, joka konsertoi Euroopassa huhtikuussa 2004 ja Matteo Filippinin projektissa Moonstone kappaleessa Not Dead Yet. Vuonna 2006 Bonnet oli solistina Taz Taylor Bandin albumilla Welcome to America. Yhtye konsertoi Britanniassa vuonna 2007 ja Euroopassa seuraavana vuonna. Elokuu-syyskuussa 2008 Bonnet oli mukana australialaisessa konserttisarjassa Countdown Spectacular esittäen kappaleet Warm Ride ja It's All Over Now Baby Blue. Hän oli lisäksi mukana marraskuun alussa 2010 cd-formaatissa ilmestyneessä  metallioopperaprojektissa Lyraka Volume One ja myös sen kakkososalla. Nykyisin Los Angelesissa asuva Bonnet konsertoi maaliskuusta 2014 alkaen Rainbow-tribuuttiyhtyeessä Catch the Rainbow. Hän oli mukana superyhtyeessä Stardust Reverie Project esimerkiksi Zak Stevensin ja Lynn Meredithin kanssa. Ensimmäinen albumi Ancient Rites of the Moon ilmestyi huhtikuussa 2014. Sen seuraaja Proclamation of Shadows ilmestyi seuraavan vuoden maaliskuussa ja mainitulla albumilla Bonnet oli mukana yhdellä raidalla. Vuonna 2015 Bonnet perusti Graham Bonnet Bandin, jonka kanssa hän konsertoi Britanniassa ja muualla Euroopassa ohjelmiston sisältäessä poimintoja koko Bonnetin uran ajalta. Ep:n My Kingdom Come nimikappale oli Russ Ballardin käsialaa. Yhtye ilmoitti julkaisevansa uuden albumin, jonka bonuslevy koostuisi Bonnetin varhaisemman uran kappaleiden uusioversioista. Graham Bonet Bandin viimeisen kokoonpanon muodostivat maestron itsensä lisäksi  Conrado Pesinato, kitarat; Beth-Ami Heavenstone, basso  ja  Mark Zonder (Ex-Fates Warning), rummut. Yhtye jatkoi keikkailuaan loppuvuodesta 2016. The Graham Bonnet Bandin esikoisalbumi The Book ilmestyi neljäs marraskuuta 2016. Sen vastaanottamat arviot olivat myönteisiä ja Real Gone-verkkosivulla albumia kuvattiin hämmästyttävän hyväksi. Vuonna 2016 Bonnet esiintyi Michael Schenkerin sekä solistien Gary Bardenin ja Robin McAuleyn kanssa Michael Schenker Festissä. Lineup teki lopulta kiertueen Japanissa. Siltä julkaistiin livecd/dvd  Live – Tokyo International Forum Hall. Yhtye teki myöhemmin kiertueet sekä Euroopassa että Japanissa. Temple of Rockin solistilla Doogie Whitella vahvistettuna Michael Schenker Fest työsti albumin Resurrection, jolla kuultiin kaikkia neljää solistia. Vuonna 2018 mainittu lineup konsertoi Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Bonnet oli syvähaastateltavana Greg Praton vuosina 2016 ja 2017 ilmestyneitä teoksia The Other Side of Rainbow ja  Shredders!: The Oral History Of Speed Guitar (And More) varten.

Perjantain pohjat:ZZ-Topin 80-luvun puolivälin albumi

 ZZ Top:Afterburner

28. lokakuuta 1985 Warnerin julkaisemana ilmestynyt Afterburner on Teksasin pienen boogieyhtyeen ZZ Topin yhdeksäs studioalbumi. Vaikka mainitusta pitkäsoitosta ei muodostunut kriitikoiden keskuudessa erityisen suosittua, Afterburner saavutti lopulta viisinkertaisesti platinaa ja siltä poimittiin yksi suuri singlenestys. Sleeping Bag kohosi Billboardin Mainstream Rock-listan kärkeen ja oli Billboardin singlelistalla parhaimmillaan kahdeksantena, eli sijoitus oli sama kuin ZZ Topin edellisellä singlellä Legs. Afterburnerilta poimituista singleistä Stages oli Billboardilla parhaimmillaan sijalla 21., Rough Boy yhtä sijaa alempana ja Velcro Fly saavutti sijan 35. Sadan tuhannen kappaleen myynnillään Afterburner saavutti Britanniassa kultalevyn jo ilmestymisvuonnaan ja platinaa kolmen sadan tuhannen kappaleen myynnillään vuonna 1990. Kyseessä on ensimmäinen ZZ Topin albumeista sitten vuonna 1972 ilmestyneen Rio Grande Mudin, jonka työstämiseen ääni-insinööri Terry Manning ei ottanut osaa. Hän olisi ollut halukas työskentelemään myös Afterburnerilla, mutta hänelle sattui noihin aikoihin muita velvoitteita. Afterburnerin kappaleista Can't Stop Rockin':issa hyödynnetään osittain edellistä albumia Eliminator varten nauhoitettuja osuuksia. AllMusicin Stephen Thomas Erlewinen mukaan Afterburner on selkeästi aikakautensa tuote, ainoa albumi, jonka ZZ Top olisi tuohon aikaan voinut työstää. Se ei kuitenkaan hänen mielestään kestä aikaa erityisen hyvin. Uudessa Seelannissa Afterburner nousi listakärkeen, oli Billboardilla parhaimmillaan neljäntenä ja Britanniassa toisena. Australian albumilistalla pitkäsoiton paras sijoitus oli kuudentena.

Torstain terävä:Heikki Silvennoisen ja Mikko Kuustosen luotsaama bluesorientoitunut yhtye

Q. Stone aloitti uransa gospelrockyhtyeenä,  mutta myöhäisemmän tuotantonsa osalta se on identifioitunut ensisijaisesti bluesrockin edustajaksi. Yhtyeen originaalikokoonpanossa sen tunnetuimmasta miehityksestä mukana oli ainoastaan Mikko Kuustonen. Yhtyeen ensimmäiseen aktiiviseen levytyskokoonpanoon tulivat mukaan useissa keskeisissä kotimaisissa yhtyeissä, kuten Tabula Rasa, Frentz ja Catwalk jo tuohon mennessä vaikuttanut, juuri 70-vuotiaana edesmennyt kitaristi Heikki Silvennoinen, Löytyn veljekset Mikko (basso) ja Sakari (rummut) sekä kosketinsoittaja Harri Taittonen. Q Stonen vuonna 1988 ilmestynyt ja yhtyeen nimeä kantanut esikoisalbumi edusti vielä puhtaasti gospelrockia. Kosketinsoittajaksi yhtyeeseen vaihtui Markku "Max" Tabell ja loppuvuodesta 1990 Q Stonelta julkaistiin upea albumi Pink on Blue, jolta hitiksi kohosi pitkäsoiton avausraita Waitin' for the Dawn, jonka Eero Raittinen levytti useita vuosia myöhemmin suomeksi nimellä Vielä vähän aikaa. Pink on Bluen cd-versiolla on kolme vinyyli- ja kasettiversioilta puuttuvaa kappaletta, eli rivakasti rokkaava Just Dust sekä sinisävyjä huokuvat Rusty Bells ja One Moment. 90-luvun alussa Q Stone tuli tutuksi suurelle yleisölle myös Mikko Kuustosen isännöimästä Q Klubi-tv-ohjelmasta, jossa vieraili useita keskeisiä kotimaisia rockin ja bluesin edustajia. Levytystensä osalta yhtyeen lopullisena läpimurtona voi pitää kevättalvella 1992 ilmestynyttä albumia III, jolta singlehitiksi kohosi sen avausraita Train Train. Kotimaan lisäksi Q Stone konsertoi melko runsaasti Pohjoismaissa ja Keski-Euroopassa varsin keskeisten tyylisuunnan edustajien kanssa aina John Mayall's Bluesbreakersistä lähtien. Mikko Kuustosen soolourasta muodostui varsin menestyksekäs ja tältä erää viimeisen albuminsa No Substitute Q Stone julkaisi vuonna 1993 lineupilla, jossa Heikki Silvennoinen oli kitarointinsa lisäksi leadvokalistina kaikilla biiseillä. Kuuluisimmassa kokoonpanossaan Kuustonen, Silvennoinen, Löytyt ja Tabell Q Stone palasi toden teolla keikkalavoille kesän 2013 aikana ja konsertoi muun muassa Järvenpään Puistobluesissa, Imatran Big Band-festivaaleilla sekä Pieksämäen Savonsolmu Beach & Blues Partyssa. Samana vuonna yhtyeeltä julkaistiin tuplakokoelma-albumi The Thrill is Back. Ensimmäinen askel kohti Q Stonen paluuta oli ollut yhtyeen esiintyminen Larry Norman-muistoillassa Tavastia-klubilla toukokuun lopussa 2008. Tuolloin yhtye esiintyi originaalikokoonpanossaan kitaristi Marzi Nymanilla vahvistettuna. Jo vuonna 1990 Normanilta ja Q Stonelta oli ilmestynyt yhteinen konserttitaltiointi Live at Flevo.

Keskiviikon klassikko:Merkittävän bluesyhtyeen esikoisalbumi

 The Paul Butterfield Blues Band:The Paul Butterfield Blues Band

Lokakuussa 1965 Elektran julkaisemana ilmestynyt The Paul Butterfield Blues Band on samannimisen bluesyhtyeen esikoisalbumi. Billboardin listalla mainittu pitkäsoitto saavutti sijan 123. Rolling Stonen vuonna 2012 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla The Paul Butterfield Blues Bandin sijoitus oli 468. Downbeatin laatimalla 50 parhaan bluesalbumin listalla The Paul Butterfield Blues Band saavutti yhdennentoista sijan. Loppuvuodesta 1964 Elektran tuottajan Paul Rotchildin ystävä ja myös itse tuottajana toiminut Joe Boyd kertoi Rotchildille maailman parhaan yhtyeen olevan keikalla bluesbarissa Chicagossa. Rotchild näki Paul Butterfieldin kvartetin keikan Chicagossa ja myöhemmin samana iltana kitaristi Mike Bloomfieldin keikalla toisen yhtyeen kanssa. Bloomfieldistä tuli Paul Butterfield Blues Bandin toinen kitaristi Elvin Bishopin lisäksi, mutta sekä Boyd että Rotchild ovat olleet ottamassa ideasta kunniaa itselleen. Jerome Arnoldista ja Sam Laysta koostunut rytmiryhmä oli napattu Howlin Wolfin yhtyeestä. Nauhoitukset järjestettiin joulukuuksi 1964, mutta ne hylättiin New Yorkin Cafe Au Go Gossa työstettyjen livenauhoitusten vuoksi. Mainitut nauhoitukset tehtiin yhtyeen esiinnyttyä Newport Folk Festivalilla. Varhaisemmat studionauhoitukset ilmestyivät vasta 90-luvun puolivälissä julkaistulla albumilla The Original Lost Elektra Sessions. Syyskuussa 1965 yhtye siirtyi studioon tarkoituksenaan nauhoittaa albumi kolmannen kerran. Bloomfield vastasi kaikista kitarasooloista ja Bishop rytmikitaroinnista. Kosketinsoittaja Mark Naftalin laajensi yhtyeen lineupin sekstetiksi. The Paul Butterfield Blues Bandin esikoisalbumi sisältää sekä yhtyeen originaalituotantoa, että sähköistä bluesia edustaneita covereita useista bluesklassikoista, joista mainittakoon Elmore Jamesin Shake Your Moneymaker, Walter Jacobsin Blues with a Feeling ja Muddy Watersin versiona erityisen tunnettu Got My Mojo Working. Lokakuun lopussa 2001 Rhino Records julkaisi Euroopassa Paul Butterfield Blues Bandin kahdesta ensimmäisestä albumista, eli debyytin lisäksi pitkäsoitosta East-West Bob Irwinin Sundazed-studioilla remiksaamat versiot.

Tiistain tukeva:Paul Rodgersin ja Jimmy Pagen 80-luvun puolivälissä vaikuttanut yhtye

 The Firm oli vuonna 1984 perustettu brittiläinen superyhtye, jonka muodostivat kitaristi Jimmy Page, solisti Paul Rodgers, rumpali Chris Slade sekä basisti Tony Franklin. The Firmin diskografia koostuu vuosina 1985 ja 1986 ilmestyneistä pitkäsoitoista The Firm ja Mean Business. Yhtyeen suurimmat singlemenestykset olivat Radio Active ja All the King's Horses. 1980-luvun alkuvuosina Pagen ja Rodgersin voinee todeta eläneen vielä entisten yhtyeidensä Led Zeppelinin ja Freen sekä Bad Companyn varjoissa. Rodgersin mukaan Page tuli käymään hänen kotistudiossaan ja kaksikko päätyi kirjoittamaan kappaleita yhdessä. Niiden esitysformaatiksi valikoitui yhtye, jonka rytmiryhmäksi kaksikko kaavaili alun perin King Crimsonin rumpalia Bill Brufordia ja basistia Pino Palladinoa. Molemmilla oli kuitenkin tuolloin sopimukset toisten artistien kanssa. Keikkakontekstissa Page ja Rodgers kieltäytyivät The Firmin kanssa esittämästä aikaisempien yhtyeidensä tuotantoa. Sitä vastoin mukana oli sekä Rodgersin että Pagen soolomateriaalia. Silti ainakin yhdessä kappaleen Midnight  Moonlight esityksistä kuultiin pätkiä kappaleista White Summer ja Kashmir, jotka edustivat Pagen varhaisempien yhtyeiden The Yardbirdsin ja Led Zeppelinin tuotantoa. Vastaavasti Midnight  Moonlight oli itse asiassa julkaisematta jäänyt ja Led Zeppeliniä varten kirjoitettu kappale Swan Song. The Firmin tuotantoa voi pitää varsin tarttuvana, mutta silti Rodgersille ja Pagelle oli selvää, että yhtyeen elinkaari tulisi jäämään kahteen albumiin.  Helmikuussa 1985 ilmestynyt The Firmin esikois- ja samalla nimikkoalbumi saavutti Britanniassa sijan 15. ja oli Billboardilla  parhaimmillaan kahta sijaa alempana. Radioactive nousi viikoksi Billboardin rocklistan kärkeen. Oman tuotannon lisäksi The Firmin esikoisalbumille sisältyy cover The Righteous Brothersin hitistä You've Lost That Loving Feeling. Vuosi edeltäjänsä jälkeen ilmestynyt The Firmin kakkosalbumi Mean Business ei ollut edeltäjänsä veroinen menestys, mutta saavutti Billboardilla sijan 22. Singlebiisi Al the King's Horses nousi kuukaudeksi Billboardin Mainstream Rock- listan kärkeen ja albmin kappaleista Live in Peace oli levytetty aikaisemmin Paul Rodgersin esikoisalbumille Cut Loose. The Firmin levytys on suurimman osan ajasta tempoltaan puolet verkkaisempi. Britanniassa yhtye soitti ainoastaan kaksi konserttia loppuvuodesta 1984. Yhdysvalloissa bändi konsertoi tiiviimmin maaliskuun puolivälistä toukokuun loppuun 1986. The Firmin lopetettua toimintansa Page ja Rodgers palasivat soolotyöskentelynsä pariin, Slade liittyi Ac/Dc:n rumpaliksi ja Franklin Blue Murder-yhtyeeseen rumpali Carmine Appicen ja kitaristi John Sykesin kanssa.

Maanantain mainio:Marjo Leinosen tuoreimman yhtyeen esikoisalbumi

 Marjo Leinonen & Bublicans:Holy Roller

Bublicans on bluesrockyhtyeeksi kategorioitavissa olevassa The Ballsissa uransa aloittaneen ja sittemmin lisäksi yhtyeissä Marjo Leinonen ja Viranomaiset, Big Feet &Lala sekä Marjo Leinonen & Huff n' Puff vaikuttaneen sielukkaan ja monipuolisen solistin Marjo Leinosen tuorein yhtye, johon hänen itsensä lisäksi lukeutuvat Leinosen kaikissa kokoonpanoissa mukana ollut rumpali Sami Vettenranta, Jere & The Universessa soittanut kosketinsoittaja Risto Kumpulainen, Eero Raittisen Eldisistä ja The Bad Ass Brass Bandista tutuksi tullut kitaristi Petri Kautto sekä niin ikään The Bad Ass Brass Bandista muistettu puhallinsoittaja Ville Niemelä. Bublicansin esikoisalbumilla on tarjottavanaan odotuksenmukaisen juurevaa ja groovaavaa kappalemateriaalia. BB Queen käynnistää albumin iskevän riffin ja mainion urkunojailun kera. New York Timesin myötä päästään jo kutakuinkin groovaavuuden ytimeen. Tyler Gatteridgen käsialaa oleva There's a Light lukeutuu svengin ja sielukkuuden yhdistelmässään albumin todellisiin huippuhetkiin. Loose Hat-kappaleesta yhtye on työstänyt lisäksi musiikkivideon. Clara Wardin laulukirjasta poimittu How I Got Over lukeutuu albumin sulavalinjaisesti rullaavaan tuotantoon. Dead Presidentsissä Petri Kautto pääsee toden teolla väläyttelemään taitojaan kepin varressa. No More Crying esittää julistuksensa varsin vakuuttavasti. Tyylitajuisen seesteisempää tuotantoa edustava Shrimp Burns tarjoaa harvinaislaatuisesti Petri Kauton leadvokalisointia.Nyanssikas ja lyriikkojensa taustojen osalta rankka Cow on niin ikään eräs Holy Rollerin kirkkaimmista helmistä. Slovarhenkisemmästä tuotannosta pisimmän korren saattaa hyvinkin vetää aidon puhutteleva Treat Yourself Right. Toimivan seesteisestä tuotantoa edustava Little Suzie rakentuu mainiosti rullaavan riffinsä varaan. Albumin nimibiisi Holy Roller on sen lyhin. Marjo Leinonen & Buplicansin esikoisalbumille alkupuolelle sijoittuvat muutamat varsin menevät iskusävelmät, mutta kaikista sielukkaimman tuotantonsa pitkäsoitto säästää loppupuolelleen. Kyseessä on  siinä määrin vakuuttava esikoisalbumi, että yhtyeen levytysuran toivoo ilman muuta jatkuvan.

Sunnuntain extra:Keskeisen brittiyhtyeen vuoden 1979 varhaisinta tuotantoa

The Clash:The Cost of Living

11. toukokuuta 1979 CBS Recordsin julkaisemana ilmestynyt The Cost of Living on brittipunkin kenties keskeisimmän edustajan, eli  The Clash -yhtyeen avattavakantisena ilmestynyt ep. Sen kappaleilla yhtye laajensi musiikillista palettiaan punkrockista yhdysvaltalaisesta rock n' rollista elementtejä ammentaneeseen ilmaisuun erityisesti kappaleessa Gate of the West. Mainittu tyyli  puhkesi lopulliseen kukoistukseensa samaisen vuoden joulukuun puolivälissä ilmestynellä ja varsin arvostetuksi osoittautuneella tupla-albumillla London Calling. Folkrockhenkeä The Cost of Livingillä tarjoaa kappale Groovy Times. Sonny Curtisin originaalista ja erityisesti Bobby Fuller Fourin levytyksenä tunnetusta I Fought the Lawsta levytetty versio säilyi The Clashin keikkaohjelmistossa lähes yhtyeen uran loppuun saakka. Joe Strummer esitti kappaletta myös myöhempien yhtyeidensä riveissä ja lyhyen The Pogues-kiinnityksensä aikana. The Cost of Livingille The Clash levytti uudelleen varhaistuotantoonsa lukeutuvan Capital Radion, sillä yhtye havaitsi originaalin Capital Radio-ep:nsä hinnan nousseen todella kalliiksi. Myös nimellä Capital Radio Two tunnettu näkemys on outronsa vuoksi selkeästi originaalia pitkäkestoisempi. Iskevä Gates of the West kuvaa selkeästi The Clashin ensimmäisen Yhdysvaltain-matkan tuomaa viehätystä. Lontoon Highburyn Wessex-studioilla nauhoitetussa kappaleessa korkeasta laulusuorituksesta vastaa Dennis Ferranti ja huuliharpusta Mick Jones salanimellä Bob Jones.

Lauantain pitkä:Yhden albumin julkaissut brittiläinen bluesrockyhtye

 Jodo oli brittiläinen hardrock/bluesyhtye, jolta Decca julkaisi vuonna 1970 pitkäsoiton Guts. Samaisena vuonna kaksi yhtyeen jäsenistä oli mukana jamialbumilla Green Bullfrog, jolla soittivat salanimillä lisäksi mm. Deep Purplen Richie Blackmore ja Ian Paice. Jodo syntyi kitaristi Rod Alexanderin lyöttäydyttyä yhteen basisti Jon Taylorin, rumpali Dave Jamesin sekä kahden solistin, poprockia edustaneen Bill Kimberin ja R&B:hin kallistuneen Earl Jordanin kanssa. James ryhtyi pian musiikilliseen yhteistyöhön Chico Greenwoodin kanssa ja hänen paikkansa ottanut Alexander sekä Jordan osallistuivat keväällä 1970 järjestettyihin jamisessioihin, joiden tuloksena MCA julkaisi seuraavana vuonna rockcovereista koostuneen albumin Green Bullfrog. Projektin järjestelyistä vastasi Deep Purplen tuottaja Derek Lawrence. Purplen lisäksi nauhoituksiin osallistui jäsenistöä yhtyeistä Heads, Hand & Feet ja  Ashton Gardner & Dyke. Sopimusteknisistä syistä projektin soittajat piiloutuivat salanimien taakse:Alexander (Vicar), Ritchie Blackmore (Boots), Albert Lee (Pinta), Big Jim Sullivan (Boss), Chas Hodges (Sleepy), Tony Ashton (Bevy), Matthew Fisher (Sorry) ja Ian Paice (Speedy). Jordanilla ei ollut tuossa vaiheessa levytyssopimusta, joten hän esiintyi sukunimellään. Greenwood ja Taylor olivat muodostaneet rytmiryhmän bluesia ja psykedeelistä rockia yhdistäneessä yhtyeessä Jasper. Vuonna 1969 Spark Records julkaisi yhtyeeltä albumin Liberation. Lawrence tuotti Jodoa Richie Blackmoren suosittelemana ja hänen kauttaan Alexander ja Jordan tulivat mukaan Green Bullfrog-projektiin. Loppuvuodesta 1970 Decca julkaisi Jodon kymmenestä originaalikappaleesta koostuvan albumin Guts, jonka musiikillisena tyylisuuntana on raskas bluesrock. Lawrence tuotti mainitun albumin Wishbone Ashin  kahden  ensimmäisen albumin välillä. Ääni-insinöörinä albumilla vaikutti useiden brittirockin klassikoiden kanssa työskennellyt Martin Birch. Nauhoitukset tapahtuivat de Lane-studioilla Lontoossa. Guts julkaistiin aluksi ainoastaan Yhdysvalloissa. Vuonna 1971 MCA julkaisi pitkäsoiton Uudessa-Seelannissa. Singleformaatissa Decca julkaisi kappaleet Rat Race/Wish You'd Never Been Born sekä virallisena että promoversiona. Jodon lopetettua toimintansa Taylor liittyi Little Free Rock-yhtyeeseen, joka nauhoitti toisen, mutta julkaisematta jääneen albuminsa. Sen yhdeksän kappaletta ilmestyivät vuonna 1991 cd-formaatissa nimellä Time is of No Consequence. Greenwood liittyi puhaltimia hyödyntäneeseen rockyhtyeeseen Triffle, joka julkaisi vuonna 1971 albumin First Meeting, mutta lopetti toimintansa solistinsa George Beanin äkillisen edesmenon jälkeen. Vuonna 1975 Greenwood työsti musiikkia Tomorrow-yhtyeen solistin Keith Westin kanssa yhtyeessä Moonrider. Alexander ja Kimber kirjoittivat ja tuottivat kolme vuosina 1972-73 MCA:n nimellä Axe julkaisemaa singleä. Alexander vaikutti lisäksi Backwater Junctionin kitaristina. Vuonna 1972 Capitol julkaisi Jordanin sukunimeä kantavan sooloalbumin, jolla Lawrence vaikutti tuottajana ja biisintekijänä sovituksiin osallistuneen Del Newmanin kanssa. Samaisena vuonna Jordan liittyi Les Humpries Singersiin neljän vuoden ajaksi. Vuonna 2007 saksalainen Lion Records julkaisi Guts-albumin cd-formaatissa. Vinyyliuudelleenjulkaisusta vastasi vuonna 2013 Subway Records.

Perjantain pohjat:Carmine Appicen 80-luvun yhtyeen kolmas albumi

 King Cobra:King Cobra III

Vuonna 1988 New Renaissance Recordsin julkaisemana ilmestynyt King Kobra III on yhdysvaltalaisen heavyrockia edustavan King Cobra -yhtyeen albumeista ainoa kokoonpanolla Edwards, Michael-Phillips, Northrup, Hart ja Appice työstetty pitkäsoitto. Yhtyeen originaalin lineupin lopetettua toimintansa King Kobran jäljelle jääneet jäsenet Carmine Appice ja David Michael-Philips lyöttäytyivät yhteen Johnny Edwardsin, Jeff Northrupin ja Larry Hartin kanssa. Viimeksi mainittu kolmikko vaikutti tuossa vaiheessa Sacramentosta, Kaliforniasta kotoisin olleessa yhtyeessä Northrup. Tyylillisesti King Kobra III edusti vahvaa 1980-luvun loppupuolen valtavirran metallia. Albumi ei kuitenkaan menestynyt odotetusti ja yhtye lopetti toimintansa. King Kobran kahdella edellisellä albumilla bassotellut Johnny Rodd oli King Kobra III:lla mukana ainoastaan taustavokalistin ominaisuudessa. Albumin kansikuvassa nähtävä malli on Carmine Appicen tuonaikainen vaimo Sarah Appice, joka teki lisäksi cameoroolin pitkäsoitolta videobiisiksi valikoituneessa kappaleessa Take It Off.

Torstain terävä:The Jamin rumpali ja muutakin

 Kuudes joulukuuta 1955 syntynyt Richard Paul Buckler oli brittiläinen muusikko, joka identifioituu ensisijaisesti 1970- ja 80-lukujen vaihteen keskeisimpiin brittiyhtyeisiin lukeutuvan The Jamin rumpaliksi. Wokingissa, Surreyssa syntynyt ja siellä myös opiskellut Buckler liittyi 1970-luvun alussa The Jam-yhtyeeseen. Sekä kriitikoiden että ostavan yleisön suosion tavoittanut The Jam lopetti toimintansa vuonna 1982 ja sen johtohahmo Paul Weller ja Bucker eivät ole puhuneet toisilleen yhtyeen hajoamisen jälkeen. Seuraavana vuonna Buckler muodosti yhtyeen Time UK, johon hänen itsensä lisäksi kuuluivat Jimmy Edwards, Ray Simone, Danny Kustow ja Martin Gordon. Demonauhoitusten ja ainoastaan yhden livekeikan jälkeen viimeksi mainitun tilalle vaihtui Nick South. Time UK:n esikoissingleä The Cabaret meni kaupaksi lähes 6000 kappaletta. 1980-luvun puolivälissä Buckler muodosti The Jamin basistin Bruce Foxtonin sekä Jimmy Edwardsin kanssa uuden yhtyeen Sharp, joka teki levytyksiä lyhytikäiselle Unicorn-levy-yhtiölle. Mainitut nauhoitukset julkaistiin Britanniassa myös uudelleen. Time UK:n lopetettua toimintansa Buckler siirtyi tuotantotöihin Islingstonissa sijainneeseen studioon. Hän tuotti The Family Catin vuonna 1989 ilmestyneen esikoisalbumin Tell 'em We're Surfing sekä The Highlinersin pitkäsoiton Bound for Glory. Buckler vaikutti lisäksi viimeksi mainitun yhtyeen rumpalina vuoden 1990 aikana. Marraskuussa 2005 Buckler palasi ammattimuusikoksi vaikutettuaan sitä ennen lähes kymmenen vuoden ajan huonekalualalla. Hän perusti yhtyeen The Gift, joka oli nimetty The Jamin joutsenlauluksi jääneen albumin mukaan. Muilta osin yhtyeeseen kuuluivat solisti/kitaristi Russell Hastings ja basisti Dave Moore. Viimeksi mainitun tilalle tuli vuonna 2007 Bruce Foxton Mooren siirtyessä rytmikitaristiksi ja kosketinsoittajaksi. Uusi yhtye konsertoi neljän vuoden ajan nimellä From the Jam esittäen The Jamin keskeistä tuotantoa. Buckler jätti mainitun yhtyeen syyskuussa 2009 ja hänen paikkansa otti Mark Brzezicki. Vuonna 2011 Buckler liittyi rumpaliksi lyhytikäiseen yhtyeeseen If, jonka lineupiin kuuluivat aikaisemmin Sham 69:sta muistettu solisti Tim V, toisena rumpalina Tim Whitewood, kitaristina Tony Feedback ja basistina Al Campbell. Vuonna 2013 Buckler siirtyi manageriksi uusille artisteillle, kuten laulaja/lauluntekijälle Sarah Janelle. Omnibus Press julkaisi vuonna 2015 Bucklerin elämäkertateoksen That's Entertainment:My Life in The Jam. Buckler edesmeni 17. helmikuuta 2025 Wokingissa 69 vuoden ikäisenä lyhyen sairauden jälkeen.

Keskiviikon klassikko:Duane ja Gregg Allmanin tuotantoa ajalta ennen The Allman Brothers Bandin perustamista

 Duane & Greg Allman

Toukokuussa 1972 Bold Recordsin julkaisemana ilmestynyt Duane & Greg Allman on albumin mittainen demonauhoitus, josta vastasi yhtye 31:st of February. Sen lineupiin kuuluivat rumpali Butch Trucks, basisti David Brown ja rumpali Scott Boyer. 31:st of February aloitti toimintansa 1960-luvun puolivälissä ja yhtyeen nimeä kantanut esikoisalbumi ilmestyi vuonna 1968. Butch Trucksin mukaan  Duane & Gregg Allman nimellä julkaistun pitkäsoiton oli alun perin ollut tarkoitus olla 31:st of Februaryn toinen albumi. Kitarasta vastannut Duane ja vokalisoinnista huolehtinut Gregg Allman olivat  esiintyneet tuossa vaiheessa 31:st of Februaryn kanssa useiden kuukausien ajan. Nauhoitukset tapahtuivat TK-studioilla Miamin alakaupungissa Hialeahissa, Floridassa syyskuussa 1968. Steve Alaimo vaikutti ääni-insinöörinä ja vastaanotti myöhemmin myös tuottajan krediitin. Albumin keskeisintä tuotantoa edustanee kappaleen Melissa ensilevytys. Mainittu biisi päätyi myöhemmin myös The Allman Brothers Bandin levytysohjelmistoon. Bold Records julkaisi singleformaatissa albumin avauskappaleen Morning Dew b-puolellaan I'll Change for You. Sekä pitkäsoitto että single jäivät ilmestymisaikanaan vaille listasijoitusta. Vuoden 1972 jälkeen Duane & Greg Allman-pitkäsoitosta on ilmestynyt useita uusintapainoksia eri kansitaiteen kera eri maissa, muun muassa Saksassa ja Japanissa. Nyttemmin albumi on saatavilla korjatulla nimellä Duane & Gregg Allman sekä digitaalisesti että striimauspalveluista. Pitkäsoitolla julkaistuista kappaleista Duane Allman levytti Derek and the Dominosissa vaikuttaessaan uudelleen Nobody Knows You When You're Down and Outin ja Melissa päätyi The Allman Brothers Bandin ohjelmistoon vuonna 1972 ilmestyneellä albumilla Eat a Peach. Gregg Allmanin vuonna 2013 ilmestyneen elämäkertateoksen Not My Cross to Bear mukaan hän kirjoitti kappaleen God Rest His Soul tribuuttina Martin Luther Kingille. Mainitun biisin sekä Melissan oikeudet Gregg Allman myi tuottaja Steve Alaimolle 600 dollarilla.

Tiistain tukeva:Ensimmäinen John Lennonin Beatlesin ohjelmistoon kirjoittama omaelämäkerrallinen kappale

 In My Life on Beatlesin kuudennella albumilla Rubber Soul joulukuun kolmantena 1965 ilmestynyt kappale. Se on kreditoitu Lennonin ja McCartneyn nimiin, mutta yhtenä harvoista Beatlesin repertuaarin kappaleista kaksikolla on esiintynyt eripuraa siitä, kumpi vastasi kappaleen melodiasta. George Martin soitti kappaleen pianosoolon bridgen. Lennon piti In My Lifea ensimmäisenä todellisena työnään, sillä mainitussa kappaleessa hän kirjoitti ensi kertaa omasta elämästään. Vuonna 2000 musiikkilehti Mojo nimesi In My Lifen kaikkien aikojen parhaaksi kappaleeksi. Rolling Stonen vuonna 2004 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla In My Lifen sijoitus oli 23. Vuoden 2021 vastaavalla listalla In My Life saavutti sijan 98. Rolling Stonen laatimalla sadan parhaan Beatles-kappaleen listalla In My Life sijoittui viidenneksi. Idean In My Lifen lyriikkaan Lennonille antoi brittijournalisti Kenneth Alsopin huomio, jonka mukaan hänen pitäisi kirjoittaa kappaleita omasta lapsuudestaan. Lennon kirjoitti kappaleen lapsuusvuosistaan pitkän runon muotoon. Originaalit lyriikat pohjautuivat hänen Liverpoolissa kulkemaansa linja-autoreittiin. Originaaleissa lyriikoissa mainittiin useita matkan varrelle osuneita paikkoja, kuten Penny Lane ja Strawberry Field. Myöhemmin Lennon piti originaaleja lyriikoita naurettavina ja muutti tekstin yleiseksi meditaatioksi menneisyydestään. Viimeisteltyyn kappaleeseen jäi muutamia rivejä originaalista versiosta. Lennon-elämäkerturi Peter Shettonin mukaan tekstin kohta "Some are dead and some are living/in my life I've loved them all" viittaa Lennoniin itseensä ja vuonna 1962 edesmenneeseen Stuart Sutchliffeen. McCartneyn mukaan hän vastasi kokonaan In My Lifen sävellyksestä. Kappaleen nauhoitukset tapahtuivat suurimmaksi osaksi 18. lokakuuta 1965 ja ne saatiin tuolloin valmiiksi instrumentaalibridgeään lukuun ottamatta. George Martinin soittama kappaleen pianosoolo nauhoitettiin 22. lokakuuta nauhan pyöriessä puolella nopeudella. Kun se soitettiin tavanomaisella nopeudella pianon nopeus oli kaksinkertainen ja oktaavia korkeampi ja se antoi samalla kappaleelle ainutlaatuisen, cembaloa muistuttavan äänenvärin.  Bette Midler nauhoitti In My Lfesta singleformaatissa ilmestyneen coverinsa vuoden 1992 elokuvaansa For the Boys. Se saavutti Billboardin Adult Contemporary -listalla sijan 20. Sean Connerry levytti In My Lifesta puhutun version vuonna 1998 ilmestyneelle ja samannimiselle, ensisijaisesti Beatles-covereista koostuvalle albumille. Judy Collinsin cover ilmestyi artistin vuonna 1966 julkaistulla ja niin ikään In My Life- nimisellä albumilla. Johnny Cashin versio julkaistiin vuonna 2002 artistin postuumilla albumilla American IV:The Man Comes Around.

Maanantain mainio:The Doorsin Strange Daysin päättävä eeppinen kappale

 When the Music's Over on The Doorsin eeppinen kappale, joka päättää yhtyeen lokakuussa 1967 ilmestyneen toisen albumin Strange Days. 11-minuuttisessa kestossaan kyseessä on eräs The Doorsin levytystuotannon pisimmistä kappaleista. Useiden muiden Strange Daysillä julkaistujen kappaleiden tavoin When the Music's Over oli kirjoitettu ja sitä oli esitetty jo kesän 1966 aikana Whisky A Go-Gossa  ennen kuin The Doors oli solminut levytyssopimuksensa. Yksi mainitun aikakauden konserteista pääsi mukaan vuonna 2012 ilmestyneelle albumin ja elokuvan Live at Hollywood Bowl uusintajulkaisulle. Vuoden 1970 liveversio sisältyy vuonna 2018 ilmestyneelle albumille Live at Isle of Wight Festival 1970. Rolling Stone-lehdessä on mainittu rumpali John Densmoren todenneen When the Music's Overin soittamisen olleen intensiivistä. Hänen piti hengittää syvään ennen mainittua kappaletta, sillä kyseessä ei ollut kolmen minuutin popkappale. Strange Days-albumilla When the Music's Overista julkaistu versio nauhoitettiin vuonna 1967. Jim Morrison halusi nauhoitusten tapahtuvan livenä studiossa ilman päällekkäisäänityksiä. Morrison oli kuitenkin ollut poissa studiosta reilun vuorokauden ja hänelle selvisi, ettei muu yhtye halunnut nauhoittaa kappaletta uudestaan. Niinpä Morrisonin tuli laulaa vokaaliosuutensa originaalin oton päälle, joka sisälsi kosketinsoittaja Ray Manzarekin demolaulun. Kitaristi Robby Kriegerille When the Music's Overin soolo osoittautui vaikeaksi. Kappaleen lyriikat ovat jaettavissa viiteen osaan, joista viimeinen palaa ensimmäisen lyriikkoihin ja teemaan. Musiikkijournalisti Stephen Davisin mukaan lyriikan kohta "When the Music's Over Turn Out the Lights" on saanut inspiraationsa losangelesilaisen musiikkiklubin London Fogin omistajalta. Uransa alussa The Doors esiintyi säännöllisesti mainitussa paikassa. Tekstin kohta "What have they done to the Earth?" on Davisin mukaan varhainen esimerkki viittaamisesta ympäristöteemoihin rockmusiikissa.

Sunnuntain extra:Sheila E:n kakkosalbumi

 Sheila E:Romance 1600

26. elokuuta 1985 Paisley Parkin/Warner Brosin julkaisemana ilmestynyt Romance 1600 on yhdysvaltalaisen solisti/perkussionisti Sheila E:n toinen sooloalbumi. Prince osallistui mainitun albumin työstämiseen jossakin määrin kitaristin, basistin ja taustavokalistin ominaisuuksissa. Lisäksi hän oli mukana kirjoittamassa ja tuottamassa albumin suurinta singlemenestystä A Love Bizarre, josta julkaistiin sekä 12-tuumainen, että radioystävällisempi versio. Elokuvassa Crush Groove Sheila esitti sekä Love Bizarren että kappaleen Holly Rock. Suurelle yleisölle hän pääsi esiintymään Prince and the Revolutionin Purple Rain -kiertueella. Romance 1600:n ensimmäisenä singlenä julkaistiin Sister Fate, josta työstetyssä musiikkivideossa nähtiin Sheila E:n uusi, Princeltä vaikutteita ominut imago. Useita albumin kappaleista voi pitää henkilökohtaisina. Pitkäsoitto, jonka suurin hitti oli A Love Bizarre, vastaanotti myös ristiriitaisia arvioita, mutta saavutti kultalevyyn oikeuttavat myyntiluvut jo tammikuun lopussa 1986.

Lauantain pitkä:Haastattelussa Ninni Poijärvi

Ahkerasti musiikkia sekä sooloartistina että eri yhtyeissä työstänyt laulaja/lauluntekijä/muusikko Ninni Poijärvi saapui haastateltavaksi Johnnyn kadulle.

 

 Kuinka kauan on siitä, kun bongasit Joni Mitchellin neljän cd:n boxin tukholmalaisessa levykaupassa ja syntyi ajatus neljästä omaa tuotantoasi edustavasta uudesta albumista? Minkälaiselle ajanjaksolle niiden levyttäminen ja säveltäminen/sanoittaminen sijoittuivat ja työstettiinkö eri albumeita osittain jopa lähes samanaikaisesti?


🌸Syksyllä '22 löysin tämän Jonin upean boksin ja siitä asti aloin miettiä että tässä olisi pari vuotta aikaa tehdä itsekin 50-vuotisjuhlien kunniaksi neljän levyn  boksi uutta musiikkia.

Siitä idea sai siis alkunsa.

Päätin, että kerran elämässä pitää tehdä jotain näin hullua.


🌸Omaa suomenkielistä soololevyä olinkin jo alkanut suunnitella,
joulukuussa 22 menimme äänittämään pohjia Ääriviivat-levylle basisti Pekka Gröhnin ja rumpali Topi Kurjen kanssa.


Olin säveltänyt aika paljon materiaalia hiljaisina  koronavuosina,
joten esim orkesterisävellyksiä oli syntynyt jo ennen boksi-ideaakin valmiiksi.

 Toisin sanoen neljän levyn raamit hahmottui lopulta melko vaivattomasti. (Orkesterilevy, harppusatu, suomenkielinen soololevy ja englanninkielinen soololevy)

Piti vain saada porukkaa riittävästi kasaan, varata äänitystilat ja sopivat ääniteknikot eri projekteihin.

Tammikuussa '23 äänitettiin sekä orkesterilevy "Ikimetsä" ja harppusatu "Kultamarja ja metsän salaisuudet."

Alku sujui melko leppoisasti, mutta kun deadline lähestyi jolloin levyjen oli määrä olla täysin valmiit, alkoi olla jo hurja tahti. Omat voimavarat joutui toisinaan äärirajoille jaksamiseni suhteen. Lähimuisti heikkeni välillä muussa arkisessa toiminnassa ja migreeni väijyi valitettavan usein.

-Eli tavallaan aika älytön päähänpisto, jonka halusin kuitenkin kerran elämässäni tehdä.

Ja sain kuin sainkin tehtyä kaiken kuten olin suunnitellut. Nyt minulla on oma nimeäni kantava boksi. Olen siitä tosi kiitollinen.


Lähitarkasteluun uusista levyistäsi covereista koostuva Wild is the Wind. Albumin nimikappale edustaa David Bowien vuoden 1976 tuotantoa albumilta Station to Station. Minkälainen ja kuinka pitkäkestoinen suhde Bowien tuotantoon sinulla on? Olisiko rockin kameleontin tuotannosta poimittavissa suosikkialbumia tai ainakin selkeää suosikkiaikakautta?


🌸David Bowien tuotanto ei ole minulle mitenkään erityisen tuttu, vaikka hänet olen aina mieltänyt vahvaksi lauluntekijäksi ja suureksi taiteilijaksi, oman tien kulkijaksi.

Kun sain tiedon  Bowien kuolemasta, olin jostain syystä valtavan surullinen.

Wild is the wind-kappale Bowien versiona tuli jonkun tuttuni FB-profiilissa vastaan ja kuuntelin sitä useita kertoja. Siinä oli niin häkellyttävän voimaannuttava, elämännälkäinen tunnelma joka auttoi.

Musiikilla on parhaimmillaan valtava parantava voima.


🌸Koska Bowien musiikki on tullut minulle tutummaksi vasta aikuisiällä, minulla ei ole niin vahvaa suhdetta hänen tuotantoonsa että voisin nimetä erityistä lempialbumia tai -aikakautta.


Carole Kingin laulaja/lauluntekijä-genren merkkipaaluihin lukeutuvalta Tapestry-albumilta versioit hieman harvinaisempaa tuotantoa edustavan Way Over Younderin. Milloin tutustuit Tapestryyn ja onko se  Kingin tuotannosta kaikki kaikessa, vai onko hänen diskografiastaan löydettävissä myös muita voimakkaasti diggamiasi albumeita?


🌸Carole Kingin Tapestry-albumi on mielestäni yksi täydellisimmistä levykokonaisuuksista mitä tiedän.

Ei yhtään heikkoa kappaletta vaan jokainen laulu on helmi.

Way over yonder-kappaletta aloin esittää Hoedown-yhtyeen kanssa vajaa 20 vuotta sitten kun meillä oli C.K. tribuutti-ilta. Siitä alkaen laulu on ollut yleensä aina mukana keikkalistallani

Olen esittänyt sitä eri kokoonpanoilla, myös yksin soolona. Upea kappale.

Kyllä tämä Tapestry-albumi on se mitä edelleen hänen tuotannostaan kuuntelen mieluiten.


Bob Dylanilta coveroit hänen 1960-luvun lopun countrahtavaa tuotantoaan edustavan I'll Be Your Baby Tonightin. Dylanin kanssa runsasta yhteistyötä tehneen The Band-yhtyeen jäsenistöstä olet Hoedown-yhtyeen kanssa levyttänyt ja myös esiintynyt rumpali Levon Helmin kanssa. Taustaa tuolle levytysmatkalle Woodstockissa?


🌸Vuonna 2007 lähdimme porukalla Woodstockiin äänittämään kahta levyä, joista toinen oli soololevyni Virta.

Janne Haavisto kutsui kokoon joukon muusikoita, joiden kanssa tämä huikea reissu tehtiin.

Äänitystilana oli Levon Helmin kodin yhteydessä toimiva studio. Puurakennus,  jossa jopa kaikki naulat oli korvattu puutapeilla.

Tutustuimme ääniteknikko  Justin Quipiin niin hyvin, että teimme tämän ensimmäisen studiosession jälkeenkin vielä useita levyjä yhdessä.

Levon Helmin kanssa tapasimme myös monta kertaa. Hän oli todella maanläheinen, ystävällinen ja kannustava ihminen. Ja tietenkin aivan loistava rumpali.

Me esiinnyimme useana vuonna myös Levonin Midnight Ramble-konserteissa. Niihin tuli yleisöä ympäri Amerikkaa.

Yhdellä reissukerralla Levonin bändissä vaikuttanut muusikko Larry Campbell oli estynyt tulemasta keikalle ja sain silloin kunnian tuurata häntä viulistina ja taustalaulajana. Siellä se ”pieni tyttö” Suomesta sai soittaa yhdessä amerikkalaisten huippumuusikoiden kanssa yhdessä. Oli unohtumaton kokemus. Vieressä lauloi taustoja mm. Cassandra Wilson sekä Levonin tytär Amy.



Täytit hiljattain 50 vuotta ja uutuusalbumiesi julkaisuajankohdalla ja tasavuosillasi lienee yhteys. Olisiko ensi vuonna luvassa runsaammin keikkailua, mahdollisesti jopa jotakin juhlakiertueen tapaista ja jos, minkätyyppisen ohjelmiston ja keiden muusikoiden kanssa?


🌸Tein juhlavuoden kunniaksi kaksi konserttia, joista toisessa esitettiin musiikkia kaikilta neljältä levyltä.

Toistaiseksi keikat on nyt tässä, minun täytyy vetää hieman henkeä.

Ehkä joskus myöhemmin teen lisää keikkoja, mutta juuri nyt tuntuu että olen liian väsynyt keikkailuun. Siinä pitää kuitenkin jotenkin osata olla sosiaalinen ja kannatella tilaisuutta. Enkä aina oikein jaksaisi.


On hyvä saada aikaa omille ajatuksilleen ja olla jopa ihan hiljaa.

Rakastan hiljaisuutta.

Pari vuotta olen kuunnellut luureilla melko intensiivisesti äänityksiä,

valikoinut parhaita ottoja, suunnitellut soitinlisäyksiä jne.

Itseäni houkuttelee nyt hyvin pienimuotoinen työskentely.

Ehkä alan vähitellen säveltää taas uutta musiikkia. Kuka tietää.



Syntymäpäivänäsi lokakuun yhdeksäntenä on syntynyt myös kaksi brittiläisen popin ja rockin keskeistä, ikävä kyllä jo edesmennyttä tekijää. Osaisitko nimetä heidät suoralta kädeltä?


🌸Heti osaan mainita tietenkin  John Lennonin.

Toinen britti ei kyllä tule mieleen. Eli kerro toki.

(Lisäksi Jackson Brownella on myös sama syntymäpäivä. Mutta hän on amerikkalainen ja vieläpä hengissäkin.)

Perjantain pohjat:J. J. Calen originaali ja Claptonin cover

Travelin' Light on tulsalaismuusikko J. J. Calen kirjoittama ja lisäksi ensiksi hänen itsensä levyttämä kappale, joka ilmestyi syyskuussa 1976 Shelter Recordsin julkaisemalla Calen neljännellä albumilla Troubadour. Mainittu kappale julkaistiin lisäksi singleformaatissa. Eric Clapton levytti Travelin' Lightista coverinsa vuonna 2001 ilmestyneelle albumilleen Reptile. Cover vaikutti osaltaan originaaliversion menestykseen 25 vuotta sen ilmestymisen jälkeen. Calen originaalilevytyksen funkhenkistä kitarointia on arvioissa verrattu James Burtoniin. Troubadour-albumin originaalijulkaisunsa jälkeen Travelin' Light on päässyt mukaan useille J. J. Calen tuotannosta kasatuille kokoelma-albumeille, kuten 20th Century Masters – The Millennium Collection: The Best of J.J. Cale (2002), The Ultimate Collection (2004) ja Classic Album Selection. (2013) Myös Claptonin kappaleesta työstämä cover on vastaanottanut myönteisiä arvioita ja esimerkiksi AllMusicin William Ruhlmanin mukaan diggarit tulevat pitämään Claptonin Travelin' Light-coverista yhtä runsaasti kuin hänen vuoden 1977 menestyksekkääksi osoittautuneesta versiostaan J. J. Calen Cocainesta. Billboardilla laaditussa arviossa Claptonin coverissa kehuttiin kitaroinnin lisäksi hänen laulusoritustaan ja kappaleen instrumentaatioon kuuluvia Hammond-urkuja.

Torstain terävä:Newjerseyläisrokkarin varhaistuotannon klassikko

Southside Johnny & The Asbury Jukes:Hearts of Stone

Lokakuussa 1978 ilmestynyt Hearts of Stone on yhdysvaltalaisyhtye Southside Johnny and the Asbury Jukesin kolmas studioalbumi, jonka työstämiseen osallistuivat Steve Van Zant sekä Bruce Springsteen. Pitkäsoiton raidoista nimikappale ja Talk to Me ovat Springsteenin käsialaa ja lisäksi hän työsti yhteistyössä Van Zantin ja Southside Johnnyn kanssa kappaleen Trapped Again. Muilta osin Hearts of Stonen kappaleet ovat Van Zantin sävellyksiä. Pitkäsoiton avauskappaleet Got to Be a Better Way Home ja This Time Baby's Gone for Good ovat ottaneet vaikutteita 60-lukuisesta soulmusiikista. I Played the Fool hyödyntää instrumentaatiossaan upeasti puhallinsektiota. Erityisen runsaasti hittipotentiaalista tarttuvuutta on annosteltu albumin nimikappaleelle sekä singlenä julkaistulle Talk to Melle, joka ei kuitenkaan saavuttanut listasijoitusta. Nimibiisin Hearts of Stone Jon Bon Jovi on maininnut inspiraation lähteeksi kappaleelleen Never Say Goodbye. Erityisesti pitkäsoiton päätöskappale Light Don't Shine katsoo tyylillisesti yhtyeen musiikillisessa ilmaisussa jo kohti tulevaisuutta. Hearts of Stone saavutti myönteiset arviot, mutta Southside Johnnylla ja kumppaneilla ei ollut mahdollisuutta promotoida albumia riittävästi. Mainitusta pitkäsoitosta eteenpäin Southside Johnny & The Asbury Jukes julkaisi useita korkealle arvostettuja albumeja. Erityisesti vuonna 1981 ilmestynyt livelevy Reach Out and Touch the Sky onnistui suorastaan erinomaisesti. Hearts of Stonen nauhoituksista jäi yli useita kappaleita, jotka Steven Van Zant levytti myöhemmin sooloalbumilleen Men Without Women. Pian Hearts of Stonen julkaisun jälkeen Van Zant siirtyi täysaikaisesti E Street Bandin jäseneksi. Southside Johnnyn  vuonna 1991 ilmestyneellä albumilla Better Days Van Zant ja Springsteen olivat kumpikin pitkästä aikaa jälleen mukana.

Keskiviikon klassikko:Ozzy Osbournen Sabbath-versioinneista koostuva livetupla

 Ozzy Osbourne:Speak of the Devil

Marraskuussa 1982 ilmestynyt Speak of the Devil on Ozzy Osbournen tuplalivealbumi, jolla hän yhtyeensä kanssa esittää versioita varhaisemman yhtyeensä Black Sabbathin tuotannosta. Britanniassa albumi julkaistiin nimellä Talk of the Devil. Saarivaltakunnassa kyseessä oli toinen Ozzyn hopealevyn saavuttaneista albumeista. Mainittuun saavutukseen vaadittiin 600 000 myytyä levyä. Speak of the Devil myi hopeaa jo tammikuuhun 1983 mennessä. Mainittua tupla-albumia voi pitää sopimusteknisenä velvoitteena, sillä Osbournen levy-yhtiö Jet Records vaati häneltä vielä kahta levyä. Vaikka Speak of the Devil on pitkään säilyttänyt asemansa eräänä diggareiden suosikeista Osbournen tuotannosta, mies itse on pitänyt albumia ainoastaan sopimusteknisenä velvoitteena. Menehtyneen kitaristin Randy Rhoadsin kitarointia oli alun perin tarkoitus kuulla albumin kappaleissa Iron Man, Children of the Grave ja Paranoid, mutta ne julkaistiin vuonna 1987 ilmestyneellä ja menehtyneelle kitaristille omistetulla albumilla Tribute. Vaikka Speak of the Devilillä musisoivan rytmiryhmän jäsenet olivat jo jonkin aikaa olleet Osbournen yhtyeessä, kyseessä on ensimmäinen hänen albuminsa, jolla kuullaan basisti Arzon ja rumpali Alrdidgen soittoa. Speak of the Devil ilmestyi kuukausi ennen kuin Ronnie James Dion vokalisoima Black Sabbath julkaisi oman livetuplansa Live Evil. Mainittu seikka viilensi eri leirejä entisestään. Yhdysvalloissa Speak of the Devil saavutti paremmat myyntiluvut, kun taas Britanniassa Live Evil nousi listoilla korkeammalle. Speak of the Devilin originaalilta cd-versiolta on jätetty pois kappale Sweet Leaf, joka on kuitenkin jälleen mukana vuonna 1995 ilmestyneellä uusintapainoksella.Speak of the Devilin tuoreinta Sabbath-tuotantoa edustavat koko tuplakon avaava Syptom of the Universe vuoden 1975 albumilta Sabotage sekä vuonna 1978 ilmestyneen pitkäsoiton Never Say Die nimikappale.

Tiistain tukeva:The Rascalsin joutsenlaulualbumi Atlantic Recordsille

 The Rascals:Search and Nearness

Maaliskuun ensimmäisenä 1971 ilmestynyt Search and Nearness on blue-eyed soulia edustaneen The Rascals-yhtyeen seitsemäs studioalbumi. Samalla kyseessä on yhtyeen viimeinen pitkäsoitto, jonka työstämisessä solisti Eddie Brigati ja kitaristi Gene Cornish olivat mukana ja The Rascalsin viimeinen Atlantic Recordsin julkaisema albumi. Vaikka Eddie Brigati oli jättänyt The Rascalsin syksyllä 1970, Search and Nearnessin nauhoitukset ajoittuivat lokakuun 1969 ja seuraavan vuoden lokakuun välille. Koska pitkäsoitto ilmestyi useita kuukausia Brigatin lähdön jälkeen, häntä ei Search and Nearnessin kansiteksteissä ole listattu yhtyeen jäseneksi. Brigatia kuultiin kuitenkin leadvokalistina kolmella albumin kappaleista ja taustavokalistina lähes kaikilla muilla. Yksikään Brigatin leadvokalisoimista kappaleista ei  kuitenkaan edustanut The Rascalsin johtohahmon Felix Cavalieren sävellystuotantoa. Search and Nearness menestyi The Rascalsin albumeista heikoimmin. Se viipyi viikon ajan Billboardin listalla sijalla 198. Singlet Glory Glory ja Right On olivat ilmestyneet jo useita kuukausia ennen pitkäsoittoa. Niistä ensiksi mainittu saavutti Billboardilla sijan 58. ja Cashboxissa sijan 42. kesällä 1970 ja jälkimmäinen, joka oli The Rascalsin viimeinen Atlantic Recordsin julkaisema single, Billboardilla sijan 119. samaisen vuoden joulukuussa. Allmusicin Thom Jurekin mukaan Search and Nearness on kenties suloisenkatkera muisto yhtyeen jäsenille. Se sisältää joitakin laadukkaimmista Felix Cavalieren koskaan kirjoittamista kappaleista, vaikka ne jäivätkin suhteellisen tuntemattomiksi. The Rascalsin tosidiggarin olisi syytä omistaa vähintään puolet albumin, joka koostuu edeltäjäänsä, pitkäsoittoa See vahvemmasta tuotannosta,kappaleista. Robert Christgaun mielestä kyseessä on The Rascalsin yhtenäisin albumi, jonka tuotannosta täytettä edustaa kummaltakin levypuoliskolta ainoastaan yksi biisi. Search and Nearnessin sisäkannen kuvassa Dino Danelli, Gene Cornish ja Felix Cavaliere istuvat talon katolla. Danellin ja Cornishin välissä on kenellekään kuulumaton kenkäpari. Cornishin oikea käsivarsi on ylhäällä ikään kuin hän pitäisi sitä jonkun olkapäällä. Eddie Brigati oli lähtenyt yhtyeestä ennen valokuvan ottamista ja pian The Rascalsin rivit harvenivat entisestään, sillä myös Cornish jätti yhtyeen.

Maanantain mainio:Deep Purplen vuoden 1972 klassikkolevyn keskeinen albumiraita

 Lazy on brittiläisen hardrockin kiistattoman klassikkoyhtyeen Deep Purplen maaliskuussa 1972 ilmestyneellä albumilla Machine Head julkaistu kappale, jonka liveversio päätyi jo samaisena vuonna ilmestyneelle ja livelevyjen kastissa varsin arvostetulle tupla-albumille Made in Japan. Lazy käynnistyy instrumentaalikappaleena Jon Lordin soittaessa Hammond-urkujaan. Pääriffiä seuraa Lordin ja kitaristi Richie Blackmoren välistä soolotyöskentelyä. Solisti Ian Gillan tulee mukaan kappaleeseen vasta selkeästi myöhemmin. Lazyssä hän vastaa lisäksi huuliharppusoolosta sekä Machine Head-albumilla julkaistussa versiossa että keikkakontekstissa. Yli seitsemän minuutin kestossaan Lazy on Machine Head -albumin pisin raita ja sen liveversiot venyivät usein yli kymmenminuuttisiksi. Made in Japanille Lazysta taltioituneessa versiossa Richie Blackmore soittaa Hugo Alfvenin Swedish Rhapsody 1:tä osana sooloaan. Vastaavasti Jon Lord hyödyntää introssa jazzstandardin C Jam Blues introa. Blackmore soitti ajoittain Lazyn riffiä Rainbown konserteissa osana kappaletta Man on the Silver Mountain. Deep Purplen vuoteen 1984 ajoittuneesta reunionista lähtien Lazyn liveversiot olivat selkeästi lyhyempiä. Niistä jätettiin pois intro ja yksi säkeistöistä. Steve Morsen siirryttyä Purplen kitaristiksi Lazyn liveversioissa on tehty paluu kappaleen alkuperäiseen sovitukseen. Muut Lazyn liveversiot ovat löydettävissä albumeilta Deep Purple In Concert ja Nobody's Perfect sekä livevideoilta Live in Concert 72/73 sekä Total Abandon:Australia '99. Guitar Worldin lukijat äänestivät Blackmoren Lazyyn soittaman soolon kaikkien aikojen 74:ksi parhaaksi. Guitar Playerin Jesse Gressin mukaan Blackmoren bluessoitto Lazyssä muistuttaa Eric Claptonin Bluesbreakers-aikaa ja erityisesti kappaletta Steppin' Out. Ian Gillan on määritellyt Lazyn edustavan tyylillisesti rhythm and bluesia.

Sunnuntain extra:Tina Turnerin vuoden 1986 ensimmäinen singlemenestys

 Typical Male on Terry Brittenin ja Graham Lylen käsialaa oleva kappale, jonka Tina Turner levytti syyskuussa 1986 ilmestyneelle kuudennelle studioalbumilleen ja samalla toiselle suurelle menestyslevylleen Break Every Rule. Kappale kohosi Cash Box-listan kärkeen. Billboardilla Typical Malen nousun ykkössijalle esti ainoastaan Cyndi Lauperin True Colors. Billboardin R&B-listalla Typical Malen paras sijoitus oli kolmantena. Phil Collinsia kuullaan biisissä rumpalina. Typical Male-singlen b-puolella julkaistiin itse pitkäsoitolta löytymätön Don't Turn Around, josta ovat levyttäneet coverversionsa Bonnie Tyler, Asward sekä menestyksekkäimmin Ace of Base. Popkappaleeksi Typical Male on harvinaislaatuinen, sillä sen kertosäkeen tahtilaji on 2/4. Kappaleesta työstetyssä musiikkivideossa Tina nähdään flirttailemassa lakimiehen kanssa ja loppuratkaisu on onnellinen. Typical Male nousi listakärkeen Suomessa ja Espanjassa ja oli Norjassa ja Sveitsissä parhaimmillaan toisena, Itävallassa kuudentena ja Alankomaissa sekä Uudessa Seelannissa kahdeksantena.