9. kesäkuuta 1941 syntynyt ja 16. heinäkuuta 2012 edesmennyt John Douglas, eli Jon Lord oli englantilainen pianisti, Hammond-urkuri ja säveltäjä, joka tuli tunnetuksi uraauurtavasta työstään rockin ja klassisen musiikin yhdistämisessä. Keskeisimmän työnsä hän teki Deep Purplen riveissä, mutta maininnan hänen yhtyeistään ansaitsevat lisäksi Whitesnake, Paice Ashton Lord sekä varhaiset yhtyeet The Artwoods ja The Flowerpot Men. Vuonna 1968 Lord oli perustamassa hardrockyhtye Deep Purplea, jonka eräänlaisena johtohahmona hän toimi yhtyeen ensimmäisinä toimintavuosina. Lord oli mukana työstämässä suurinta osaa Purplen suosituimmista kappaleista. Yhdessä rumpali Ian Paicen kanssa Lord oli ainoa Purplen jäsen, joka oli mukana yhtyeessä vuonna 1968 tapahtuneesta perustamisesta vuoteen 1976 ajoittuneeseen hajoamiseen ja vuoden 1984 reunionista vuoteen 2002, jolloin hän jättäytyi pois yhtyeestä. Heinäkuussa 2011 Leicesterin yliopisto antoi Lordille musiikin tohtorin arvonimen. Lord aloitti klassisen pianon soiton viisivuotiaana. Klassisesta muusikisa hänen keskeisiin vaikuttajiinsa lukeutui esimerkiksi Bach. Bluesista Lordiin vaikuttivat raakaa soundia edustaneet amerikkalaiset urkurit Jimmy Smith, Jimmy McGriff ja Jack McDuff. Brittiläiseltä urkurilta Graham Bondilta vastaanotetut vaikutteet olivat keskeisiä, samoin amerikkalaisen Vanilla Fudge-yhtyeen, jonka konsertin Britanniassa Lord todensi, tyyli. Lord oli muuttanut Lontooseen jo aivan 60-luvun alussa. Hän harrasti myös näyttelemistä ja valmistui Lontoon Drama Centeristä vuonna 1964. Loppuvuodesta 1963 muodostui yhtye The Art Wood Combo, sittemmin The Artwoods, jossa Lordin lisäksi vaikuttivat solisti Arthur Wood, rumpali Keith Hartley, kitaristi Derek Griffiths ja basisti Malcolm Pool. Yhtye vieraili BBC:n radioshowssa Saturday Club ja Ready Steady Go:n kaltaisissa televisio-ohjelmissa. Yhtyeen ainoa jonkinasteista menestystä saavuttanut single oli toukokuussa 1966 sijalle 28. noussut I Take What I Want. Seuraavana vuonna Hartley liittyi John Mayallin Bluesbreakersiin.
Lordin seuraava yhtye oli Santa Barbara Machine Head, jonka line upiin kuului lisäksi muun muassa Ronnie Wood. Yhtye levytti kolme ärhäkkää instrumentaalikappaletta, jotka osaltaan jo määrittelivät Deep Purplen tulevaa musiikillista ilmaisua. Alkuvuodesta 1967 Lord tapasi Searchers-rumpali Chris Curtisin kautta Tony Edvardsin, joka oli kiinnostunut kasaamaan uuden yhtyeen. Sessiokitaristi Ritchie Blackmore kutsuttiin paikalle, ja hän tapasi Lordin ensikertaa. Chris Curtisin käytös oli ailahtelevaa ja hän jätti yhtyeen. Mukaan kutsuttiin basisti Nick Simper, jonka kanssa Lord oli soittanut yhtyeessä The Flowerpot Men, tosin hittisinglellä Let's Go to San Francisco kaksikon soittoa ei kuultu. Myös Hampurissa vaikuttaneeseen Blackmoreen otettiin uudelleen yhteyttä. Solistiksi saatiin The Maze-yhtyeen Rod Evans, ja vaikka originaaliksi rumpaliksi kaavailtiin Bobby Woodmania, valinta kohdistui The Mazen Ian Paiceen, jonka taidoista hänen koesoitossaan Blackmore vakuuttui. Yhtyeen originaali nimi oli Roundabout ja se treenasi Hertfordshiressa. Maaliskuussa 1968 Lord, Blackmore, Paice, Simper ja Evans muodostivat Deep Purplen ensimmäisen, niin kutsutun Mark 1 -kokoonpanon. Albumeilla Book of Taliesyn ja Deep Purple Lord aloitti jo rockin ja klassisen musiikin yhdistämisen. Varsinainen näyttö oli syyskuussa 1969 Lontoon Royal Albert Hallissa sinfoniaorkesterin kanssa esitetty ja myöhemmin myös albumina julkaistu Concerto for Group and Orchestra. Mainitussa vaiheessa aikaisemmin yhtyeessä Episode Six vaikuttaneet Ian Gillan ja Roger Glover olivat jo korvanneet Evansin ja Simperin yhtyeen solistin ja basistin vakansseissa. Deep Purplesta muodostui eräs varhaisen hardrockin merkittävimmistä yhtyeistä. Mark II-kokoonpano julkaisi vuosien 1970 ja 1972 välillä klassikkoiksi kohonneet albumit In Rock, Fireball, Machine Head ja kaikkien aikojen konserttitaltiointeihin lukeutuvan tupla-albumin Made in Japan. Legendaarisimman line upin viimeinen 70-luvun pitkäsoitto oli vuoden 1973 alussa ilmestynyt Who Do We Think We Are.
Mark III:n solistiksi vaihtui David Coverdale ja basistiksi myös vokalistina toiminut, aikaisemmin Trapeze-yhtyeessä vaikuttanut Glenn Hughes. Kyseinen line up julkaisi vuonna 1974 kaksi pitkäsoittoa; albumit Burn ja Stormbringer, joista klassikkoaseman ansaitsee vähintään ensin mainittu. Mark IV-kokoonpanossa Blackmoren tilalle kitaristiksi tuli amerikkalainen Tommy Bolin ja Purplen joutsenlaulua siltä erää merkitsi vuonna 1975 ilmestynyt pitkäsoitto Come Taste the Band. Lordin ensimmäinen Purplen jälkeinen projekti oli Paice Ashton Lord, jonka ainoaksi albumiksi jäi vuonna 1977 valmistunut Malice in Wonderland. Samoihin aikoihin Lord vieraili esimerkiksi Maggie Bellin ja Nazarethin albumeilla. Elokuussa 1978 Lord liittyi David Coverdalen uuteen yhtyeeseen Whitesnakeen. Purple-miehistöä siinä edusti vuodesta 1980 lähtien myös Ian Paice, joka oli mukana yhyeen linepissa vuoteen 1982 saakka. Whitesnakessa Lordin osuus ei ollut erityisen keskeinen; olihan yhtyeessä kaksi soolokitaristia, eli Mick Moody ja Bernie Marsden. Lordin viimeinen keikka Whitesnakessa oli huhtikuussa 1984 ruotsalaisessa tv-ohjelmassa Måndagsbörsen. Vuonna 1982 ilmestyi Lordin sooloalbumi Before I Forget, Sillä vierailivat esimerkiksi brittiläisen rockin keskeisiin tekijöihin lukeutuvat Cozy Powell, Simon Kirke, Boz Burrell ja Mick Ralphs. Solisteina olivat Vicki ja Sam Brown. Vuonna 1998 ilmestynyt pitkäsoitto Pictured Within sekä vuoden 2004 albumi Beyond the Notes edustavat Lordin henkilökohtaisimpia töitä. Maaliskuussa 2010 ilmestyi sooloalbumi To Notice Sutch Things. Heinäkuussa 2011 Lord teki viimeisen konserttiesiintymisensä Royal Albert Hallissa pidetyssä Sunflower Jamissa. Näihin aikoihin Lordin todettiin sairastavan haimasyöpää. Jon Lord-fanaatikoiksi ovat tunnustautuneet esimerkiksi Rick Wakeman, Keith Emerson ja Metallican Lars Ulrich, jolle Deep Purple on ollut kaikkein keskeisin musiikillinen inspiraation lähde.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti