Lauantain pitkä:Eräs brittiprogen pioneereista

Curved Air on vuonna 1970 perustettu ja pioneeriaseman omaava brittiläinen progressiivista rockia edustava yhtye. Se koostui taiteelliselta taustaltaan huomattavankin erilaisisista muusikoista klassisesta folkista alkaen. Progressiivisen rockin ja folkin lisäksi yhtyeen soundissa oli vaikutteita jopa klassisesta musiikista. It's A Beautiful Dayn, The Flockin ja United States of American jälkeen Curved Air oli eräs ensimmäisistä yhtyeistä, jonka instrumentaatioon kuului viulu. Sen sukulaissieluyhtyeistä mainittakoon East of Eden ja High Tide. Curved Air julkaisi kahdeksan studioalbumia, joista kolme nousi Britanniassa top 20:een. Yhtyeen vuonna 1971 ilmestynyt single Backstreet Luv nousi brittien singlelistalla aina neljänneksi. Curved Air muotoutui Sisyphus-nimisen yhtyeen raunioille ja sen perustajajäseniin lukeutuivat viulunsoittoa Royal College of Musicissa opiskellut Darryl Way sekä RAOM:n jäsen Francis Monkman. Viisihenkinen Curved Air otti nimensä aikakauden säveltäjiin lukeutuneen Terry Rileyn albumin A Rainbow in Curved Air mukaan. Solisti Sonja Kristina oli myös yhtyeen keulakuva. Ensimmäisellä ja positiivisen vastaanoton saavuttaneella kiertueellaan Britanniassa Curved Air soitti muun muassa Black Sabbathin lämmittelijänä. Kesällä 1970 Curved Air solmi levytyssopimuksen Warner Brosin kanssa ollen samalla ensimmäinen mainitulle yhtiölle kiinnitetty englantilainen yhtye. Samaisen vuoden marraskuussa ilmestyi yhtyeen esikoisalbumi Air Conditioning, josta tuli Britanniassa ensimmäinen kaupallisesti saatavilla ollut kuvalevynä julkaistu pitkäsoitto. Britannian albumilistalla Air Conditioning saavutti kahdeksannen sijan ja sitä oli edeltänyt single It Happened Today. John Peel oli yhtyeen musiikin diggari ja Curved Air esiintyi useissa hänen ohjelmissaan. Kätensä loukanneen basistin Rob Martinin paikan otti Ian Eyre. Jo aiemmin mainitusta Back Street Luvista muodostui yhtyeen suosituin single ja sitä seurannut pitkäsoitto The Second Album saavutti brittilistalla yhdennentoista sijan. Curved Air soitti Yhdysvalloissa kolme kiertuetta ja saavutti siellä kulttisuosiota. Loppuvuodesta 1971 rumpali Pilkington-Miksa sairastui ja esimerkiksi Lou Reedin, Jeff Beckin ja Kate Bushin kanssa työskennellyt Barry de Souza tuurasi häntä usean kuukauden ajan. Hän oli muun muassa mukana Beat Clubille taltioidussa versiossa Back Street Luvista. Seitsemäs toukokuuta 1971 Curved Air soitti BB Kingin ja Johnny Winterin lämmittelijänä Warehousessa, New Orleansissa. Second Albumin ja Curved Airin kolmannen albumin Phantasmagorian a-puolet sisälsivät Darryl Wayn ja vastaavasti b-puolet Monkmanin sävellyksiä. Pitkäsoitoista jälkimmäinen työstettiin Eyren korvanneen basisti/kitaristi Mike Wedgwoodin kanssa. Huhtikuussa 1972 ilmestynyt albumi oli ottanut nimensä Lewis Carrollin samannimisestä runosta ja pitkäsoitto saavutti brittilistalla sijan 20. Curved Airin lopetettua toimintansa Way muodosti yhtyeen Darryl Way's Wolf, Pilkington-Miksa liittyi Kiki Deen yhtyeeseen ja studiotyöskentelyn pariin siirtynyt Monk soitti myöhemmin muun muassa superyhtyeessä Sky. Sonja Kristina ja Mike Wedgwood jatkoivat musiikillista yhteistyötään uudessa yhtyeessä, jonka kokoonpanon täydensivät kitaristi Kirby Gregory, kosketinsoittaja/viulisti Eddie Jobson ja rumpali Jim Russell. Jobsonin varhaisempi yhtye Fat Grapple oli soittanut lämmittelijänä Curved Airin kiertueella. Tyylillisesti uusi yhtye oli aikaisempaa rockorientoituneempi, mutta Jobsonin ansiosta myös klassiset elementit pitivät pintansa. Managerinsa Clifford Davisin kehotuksesta yhtye jatkoi nimellä Curved Air sen eronneiden jäsenten suostumuksella. Uuden yhtyeen työstämä albumi Air Cut jäi laadukkuudestaan huolimatta vaille listasijoitusta. Pian albumin julkaisun jälkeen Eddie Jobsonia pyydettiin Roxy Musiciin Brian Enon tilalle. Gregory ja Russell lähtivät molemmat ja muodostivat uuden yhtyeen Scretch. Sonja Kristina työsti demonauhan Warner Brosia varten, mutta hänen sopimustaan ei jatkettu. Mainitut demot julkaistiin myöhemmin osana vuonna 1990 ilmestynyttä albumia Lovechild. Mike Wedgwood liittyi yhtyeeseen Caravan. Vuonna 1974 Curved Air teki kolmen viikon mittaisen reunion-kiertueen, jolta julkaistiin seuraavana vuonna yhtyeen ensimmäinen livealbumi. Curved Air lopetti toimintansa kolmannen kerran, mutta Darryl Way halusi jatkaa yhtyettä Sonja Kristinan kanssa.

Yhtyeen uuteen kokoonpanoon tulivat mukaan kitaristi Mick Jaques ja rumpali Stewart Copeland. Klassisen musiikin ja folkin elementit korostuivat mainitun kokoonpanon musiikissa originaalin Curved Airin tavoin. Keikkaohjelmistossa oli lisäksi runsaasti vanhaa Curved Air-tuotantoa. Yhtyeen musiikin juuret olivat silti popissa, rhytm and bluesissa ja jopa hardrockissa. Edelleen Curved Airin managerina toiminut Miles Copeland III siirsi yhtyeen oman levy-yhtiönsä BTM:n talliin. Euroopan- kiertue alkoi kehnosti, mutta yhtye löysi hieman myöhemmin itsensä musiikillisesti ja Curved Airista muodostui jälleen suosittu ja kehuttu live-esiintyjä. Phil Kohn jätti yhtyeen ennen Midnight Wire-albumin levyttämistä ja niinpä mainitulla pitkäsoitolla hyödynnettiin vierailevia muusikoita, basisti John G Perryä ja kosketinsoittaja Peter Woodia. Kohnin paikan otti aikaisemmin Colosseumissa ja Greensladessa soittanut Tommy Reeves. Myös Midnight Wiren seuraaja, vuonna 1976 ilmestynyt albumi Airborne jäi vaille listasijoitusta. Way jätti yhtyeen tyytymättömänä siihen, ettei BTM Records tukenut yhtyettä tarpeeksi kaupallisesti. Butts Bandin Alex Richman otti hänen paikkansa, mutta ilman johtohahmoaan Curved Air ei saanut uusia levytyksiään listoille, vaikka yhtyeen keikat olivat loppuun saakka loppuunmyytyjä. Mainitun Curved Air-kokoonpanon viimeinen levytys oli cover bluesklassikosta Baby Please Don't Go. Curved Air hajosi kaikessa hiljaisuudessa. Copeland muodosti The Policen, Reeves palasi tuottajan tehtäviin ja vaikutti Jaquesin kanssa puoliammattimaisesti toimineessa yhtyeessä Big Chief. Kristina ja Way käynnistivät soolouransa ja vuonna 1982 Copelandista ja Kristinasta tuli aviopari. Seuraavan kolmen vuosikymmenen ajan Curved Air ei toiminut, vaikka yhtyeeltä ilmestyi uudelleenjulkaisuja ja kokoelmia. Warner Bros julkaisi yhtyeen ensimmäisen Best of-kokoelman vuonna 1976, vaikka se sisälsi materiaalia ainoastaan neljältä mainitulle levy-yhtiölle työstetyltä yhtyeen albumilta. Vuonna 1984 Way pyysi Kristinaa solistiksi useille soololevytyksilleen. Niitä seurasi kaksikon vuonna 1988 Curved Airin nimellä tekemä kiertue. Kahta vuotta myöhemmin Kristinasta, Waysta, Monkmanista ja Pilkington-Miksasta muodostunut yhtyeen kvartettikokoonpano soitti yhden reunion-konsertin Lontoon Lost & Foundissa. Vuonna 2000 mainitusta konsertista julkaistiin livelevy Alive, 1990. Reunion-konserttia seurasi sarja kitaristi Mike Goren järjestämiä jamisessioita, joihin Curved Airin jäsenistä osallistuivat Monkman, Pilkington-Miksa ja Martin. Vuonna 1991 suuri osa mainituista jameista nauhoitettiin ja ne ilmestyivät vuonna 2002 Monkmanin sooloalbumilla Jam. Alkuvuodesta 2008 Curved Air kokosi rivinsä. Yhtyeen uuden kokoonpanon muodostivat Kristina, Way, Pilkington-Miksa, kitaristi Andy Christie ja basisti Chris Harris ja vuoden 2008 aikana se soitti Etelä-Englannissa, Italiassa ja Maltalla. Samana vuonna ilmestyi cd Reborn, joka sisälsi 12 uudelleen nauhoitettua versiota Curved Airin vanhoista kappaleista sekä kaksi uutta biisiä; Coming Home ja The Fury. 13. kesäkuuta Curved Air soitti Isle of Wightin festivaaleilla myönteiset arviot saavuttaneen keikan. Tammikuussa 2009 Japanissa soitetuissa konserteissa Kit Morgan oli ottanut Christien paikan. Heinäkuussa 2011 Curved Air soitti Lontoossa High Voltage-festivaaleilla esimerkiksi Jethro Tullin, Dream Theatren ja Queensrüchen kanssa. Huhtikuun alussa 2012 ilmestyi edelliseltä Britannian-kiertueelta taltioitu livealbumi Live Atmosphere. Lokakuussa 2013 Kirby Gregory palasi yhtyeen kitaristiksi. Curved Airin uusi kokoonpano soitti Britanniassa muutamia konsertteja ennen kuin levytti uuden studioalbuminsa, maaliskuussa 2014 ilmestyneen pitkäsoiton North Star. Seurasi kymmenestä konsertista koostunut kiertue akustisesti soittaneen Strawbsin ja Martin Turnerin Wishbone Ashin kanssa. Neljäs syyskuuta 2015 Curved Air soitti speciaalikonsertin Lontoon Under the Bridgessä, sillä Air Conditioningin julkaisusta oli kulunut 45 vuotta. Darryl Way vieraili stagella kolmessa kappaleessa ja Ian Eyre basistina Back Street Luvissa. Marraskuussa 2016 Kit Morgan teki paluun yhtyeeseen. Vuotta myöhemmin Pilkington-Miksa ilmoitti jättävänsä Curved Airin. Elokuussa 2018 Morgan joutui jättämään yhtyeen selkävaivojensa takia. Purson-yhtyeen kitaristi George Hudson soitti debyyttikeikkansa Curved Airin riveissä jo samassa kuussa Kentissä The New Day Festivaalilla. Florian Pilkington-Miksa oli jättänyt yhtyeen marraskuussa 2017 ja hänen paikkansa otti Andy Tween. Vuonna 2019 Kirby Gregory palasi yhtyeen kitaristiksi ja Grzegorz Gadziomski korvasi Paul Saxin Curved Airin viulistina. Molemmat soittivat yhtyeen riveissä Lontoon 100 Clubilla 17 lokakuuta mainittuna vuonna.

Perjantain pohjat:Ensimmäinen The Sweetin omaa tuotantoa edustava singlekappale

 Fox on the Run on brittiläisen glamrockyhtyeen The Sweetin alun perin vuonna 1974 levyttämä kappale. Kyseessä on yhtyeen ensimmäinen itsenäisesti kirjoittama singleformaatissa ilmestynyt biisi. The Sweetin varhaisemmat singleinä ilmestyneet biisit olivat nimittäin olleet tuottajien Nicky Chinn ja Mike Chapmanin käsialaa. Kaikkiaan kyseessä on The Sweetin 14. single. Fox on the Run kohosi Australiassa listakärkeen kuuden viikon ajaksi ja kappaleesta muodostuikin siellä vuoden 1975 suosituin single. The Sweet nauhoitti Fox on the Runista kaksi versiota. Niistä ensimmäinen, joka oli Chinnin ja Chapmanin tuottama, julkaistiin vuonna 1974 albumin Desolation Boulevard Euroopassa ilmestyneellä painoksella. The Sweet nauhoitti ja myös tuotti samaisesta kappaleesta poporientoituneemman ja maaliskuussa 1975 seiskatuumaisena singlenä ilmestyneen version, joka on mainitusta kappaleesta työstetyistä kahdesta levytyksestä tunnetumpi. Mainittu versio Fox on the Runista on mukana Capitol Recordsin Desolation Boulevard-albumista julkaisemalla versiolla. Fox on the Run pääsi mukaan vuonna 2017 valmistuneen supersankarielokuvan Guardians of the Galaxy Vol 2 trailerille ja kohosi mainitusta syystä iTunesin rocklistan kärkeen loppuvuodesta 2016. Bomp! kuvasi Fox on the Runia äärimmäisenä hardrock-purukumi-kappaleena ja eräänä viimeisistä glitter-klassikoista.

Torstain terävä:Myöhemmin northern soul-diggareiden löytämä yhdysvaltalaistrio

 The Newbeats oli Larry Henleyn johtama yhdysvaltalainen poplaulutrio, jolta Hickory Records julkaisi vuonna 1964 singlemenestyksen Bread and Butter. Kesäkuun viimeisenä 1937 Arpissa, Teksasissa syntyneen ja 18. joulukuuta 2014 edesmenneen Henleyn lisäksi yhtyeeseen kuuluivat veljekset Dean ja Mark Mathis, joille heidän äitinsä opetti lapsina kitaransoittoa. Pian kaksikko oppi  soittamaan lisäksi pianoa, bassoa ja rumpuja. Kouluaikanaan he soittivat yhtyeessä Bremenissä, Georgiassa ja päättivät valmistuttuan valita musiikkialan. Vuonna 1956 Dean liittyi pianistiksi Paul Howardin western swing-yhtyeeseen ja seuraavaksi Dale Hawkinsin bändiin, johon Mark siirtyi pian basistiksi. Hawkinsin yhtyeessä veljekset vaikuttivat kahden vuoden ajan. Chess Recordsille he tekivät levytyksiä nimellä Dean and Marc. Niistä vuonna 1959 ilmestynyt Tell Him No saavutti Billboardin listalla ilmestymisvuonnaan sijan 42. Veljekset perustivat oman kahdeksanjäsenisen yhtyeensä, jonka kanssa he esiintyivät kotikaupungissaan Shreveportissa, Louisianassa. Siellä veljekset tapasivat yhtyeelleen koe-esiintymisen tehneen Larry Henleyn. Tämä siirtyi kuitenkin tässä vaiheessa sooloartistiksi ja Mathisin veljekset tekivät levytyksiä duona. Molempien levy-yhtiönä oli Wesley Rose. Noin puolentoista vuoden kuluttua kolmikko työsti demon kappaleesta Bread and Butter ja Hickory Records kehotti heitä nauhoittamaan mainitun biisin. Larry Parksin ja Jay Turnbown käsialaa ollut kappale julkaistiin vuonna 1964 ja se saavutti Billboardin listalla toisen sijan. Vuosien 1964 ja 1965 aikana The Newbeatsiltä julkaistiin vielä kolme singleä, joista Run Baby Run (Back into My Arms) saavutti sijan 12. syksyllä 1965. Se jäi The Newbeatsin viimeiseksi listasijoituksen saavuttaneista singleistä. Hickory Recordsin artistina yhtye säilyi vuoteen 1972 saakka. Ennen vuoteen 1974 ajoittunutta hajoamistaan The Newbeats ehti vaikuttaa myös Buddah Recordsin ja Playboy Recordsin yhtyeenä.  1970-luvun alun northern soul-liikkeen ansiosta useat The Newbeatsin singleistä tulivat uudelleen löydetyiksi. Run Baby Run saavutti brittilistalla kymmenenennen sijan, mikä oli kaksi sijaa korkeampi kuin kappaleen originaali sijoitus Billboardilla. Don't Turn Me Loose ja Crying My Heart Out Over You olivat niin ikään suosittuja souldiggareiden keskuudessa. Henley oli mukana kirjoittamassa kappaletta Wind Beneath My Wings. Vuonna 2002 Bruce Channel ja Ricky Ray Hector levyttivät Henleyn kanssa projektin nimellä Original Copy. Vuonna 1998 Bread and Butter oli mukana komediadraaman Simon Birch soundtrack-albumilla. Lisäksi kappale oli mukana Will Ferrellin vuonna 2004 valmistuneessa komediassa  Anchorman: The Legend of Ron Burgundy. Run Baby Run (Back into My Arms) oli mukana vuonna 2010 valmistuneessa John Carpenterin kauhuelokuvassa The Ward. Larry Henley edesmeni 18. joulukuuta 2014 77 vuoden ikäisenä.

Keskiviikon klassikko:John Entwistlen käsialaa oleva kappale Who's Nextillä

 My Wife on basistinsa John Entwistlen kirjoittama ja The Whon levyttämä kappale, joka ilmestyi yhtyeen vuoden 1971 merkkialbumilla Who's Next ja myöhemmin samaisena vuonna Euroopassa Baba O' Riley -singlen b-puolella. Sitä vastoin My Wifen ei ollut tarkoitus olla mukana Pete Townshendin kaavailemassa ja lopulta totetumatta jääneessä Lifehouse-projektissa, jonka tiimoilta ilmestyi vuonna 2000 Townshendin Lifehouse Chronicles -niminen boxi. My Wifen teksti kertoo juopotelleesta miehestä, joka on ollut poissa kotoa jonkin aikaa, ja jonka täytyy suojata itseään, sillä hänen vaimonsa epäilee hänen viettäneen aikaa toisen naisen kanssa. My Wife on John Entwistlen huippuhetki Who's Nextillä. Kappale on hänen käsialaansa ja hän vastaa siinä vokalisoinnista, bassosta, pianosta ja puhaltimista. Toisin kuin The Whon tuotannolle tunnusomaisesti, mainitussa kappaleessa ei ole kitarasooloa, mutta sitä vastoin Entwistlen soittama puhallinosuus. Vuonna 1979 singlen Long Live Rock b-puolella julkaistiin My Wifen vuodelta 1977  ollut liveversio Lontoon Kilburn State Theatresta. Kyseessä oli ainoa tuossa vaiheessa mainitusta konsertista julkaistu kappale. Se ilmestyi nimittäin elokuvan The Kids Are Alright soundtrackillä. Mainitussa versiossa kuullaan Pete Townshendin kitarasoolo, mutta ei puhaltimia eikä pianoa.   Muilta osin konsertti julkaistiin  vasta vuonna 2008 dvd:nä nimellä The Who at Kilburn:1977. My Wife oli ensiksi mukana Who's Next -kiertueella ja kappaleesta muodostui standardi The Whon ohjelmistoon aina Entwistlen vuoteen 2002 ajoittuneeseen kuolemaan saakka. Kappale onkin mukana useilla The Whon livealbumeilla. Marraskuussa 1973 Entwistle nauhoitti My Wifesta uuden version, joka ilmestyi hänen kolmannella sooloalbumillaan Rigor Mortis Sets In. My Wifen liveversio ilmestyi maaliskuussa 2005 julkaistulla tuplakokoelmalla So Who's The Bass Player:The Ox Anthology. My Wifen lukuisiin live-esityksiin kyllästyneenä Entwistle kirjoitti The Whon ohjelmistoon sen korvanneen kappaleen Quiet One, mutta esitti My Wifea edelleen soolokonserteissaan ja The Who-uransa loppuvaiheessa.

Tiistain tukeva:Beach Boysin levytystuotannon parhaaksi kohotettu kappale

 God Only Knows on Brian Wilsonin ja Tony Asherin kirjoittama ja Beach Boysin albumilla Pet Sounds vuonna 1966 ilmestynyt kappale. Kyseessä on barokkityylinen rakkauslaulu, joka erottuu harmonisella innovatiivisuudellaan ja monimutkaisuudellaan, epätavallisella instrumentaatiollaan ja eroaa sekä lyriikaltaan että  musiikillisesti tyypillisistä popkappaleen konventioista. God Only Knows on usein kohotettu kaikkien aikojen parhaiden kappaleiden joukkoon ja lisäksi sitä pidetään Beach Boysin parhaana levytyksenä. Kappaleen kolme toisistaan erottuvaa lauluosuutta kuvastavat kappaleen sofistikoituneisuutta. Kappaleen lyriikka kuvataan kertojan perspektiivistä. Hänen mukaansa ainoastaan Jumala käsittää elämää ilman rakastajaa. Jumalan mainitsemista popkappaleen lyriikassa tai nimessä oli pidetty eräänlaisena tabuna. Brian Wilson tuotti God Only Knowsin maalis-huhtikuussa 1966. Kappaleessa kuullaan noin 20:ta eri studiomuusikkoa ja leadia siinä laulaa Carl Wilson. Mainittua laulusuoritusta on pidetty hänen kaikkien aikojen parhaanaan. God Only Knows loppuu sarjaan toistettua, unisonossa laulettua melodiaa. Myös kyseinen käytäntö oli harvinainen aikakauden poplevytyksillä. Yhdysvalloissa God Only Knows julkaistiin singlen Wouldn't It Be Nice b-puolella ja se saavutti Billboardin Hot 100-listalla sijan 39. Muissa maissa kappale julkaistiin singlen a-puolena ja se kohosi top teniin Britanniassa, Kanadassa, Norjassa ja Alankomaissa. Monet merkittävät biisintekijät, kuten Paul McCartney ja Jimmy Webb ovat nimenneet God Only Knowsin kaikkien aikojen suosikkikappaleekseen. Vuonna 2004 kappale pääsi Rock and Roll Hall of Famen 500 rockia muokanneen kappaleen listalle ja vuonna 2021 se saavutti yhdennentoista sijan Rolling Stonen laatimalla historian parhaiden kappaleiden listalla. Suomeksi God Only Knowsin ovat levyttäneet Jormas nimellä Taivas vain tietää ja Clifters vuonna 1992 albuminsa Pirun kaunis nainen nimikappaleeksi. David Bowie levytti God Only Knowsista coverin vuonna 1984 ilmestyneelle albumilleen Tonight.

Maanantain mainio:Carly Simonin kakkosalbumi

 Carly Simon:Anticipation

Marraskuussa 1971 Elektra Recordsin julkaisemana ilmestynyt Anticipation on Carly Simonin toinen sooloalbumi. Sen nimikappaleesta muodostui Billboardilla top 20-hitti ja vuodesta 1973 mainittua kappaletta hyödynnettiin useissa Heinz-ketsuppiin liittyneissä mainoksissa. Mainitun kappaleen lyriikka viittaa Simonin mielentilaan vaiheessa, jolloin hän olisi tahtonut mennä treffeille Cat Stevensin kanssa. Peter Simonin ottama albumin kansikuva on napattu Lontoon Regents Parkissa, Queen Mary's Gardenin porteilla. Pitkäsoiton päätöskappale, cover Kris Kristofferssonin kappaleesta I've Got to Have You julkaistiin Australiassa singleformaatissa ja se nousi siellä top teniin. Rolling Stoneen Anticipationin arvioinut Stephen Davis  kehui pitkäsoiton nimikappaletta, jonka romanttisessa tilanteessa kukaan ei tiedä mitä on tapahtumassa, tai mitä tulee tapahtumaan. Lisäksi Davis ylistää albumin tuotannosta etenkin kappaleita Our First Day Together ja I've Got to Have You, joista ensiksi mainitun soinnutuksessa on hänen mukaansa kuultavissa Joni Mitchellin vaikutus. Tuoreemmassa arviossa AllMusicin William Ruhlmann antoi Antipationille kolme ja puoli tähteä viidestä mahdollisesta. Cash Boxiin albumista laaditussa arviossa kehuttiin etenkin kappaletta The Girl You Think You See ja pidettiin sitä potentiaalisena listahittinä siitä huolimatta, ettei mainittu kappale ilmestynyt singleformaatissa. Anticipationin kappaleista Anki levytti Legend in Your Own Timen suomeksi nimellä Hetken legenda vuonna 1973 ilmestyneelle ja runsaasti covertuotantoa sisältävälle albumilleen Aikalintu. Kappaleen originaaliversio on päässyt mukaan useille Simonin tuotannosta kootuille kokoelma-albumeille. Stephen Davisin mukaan kappaleen teemana ovat ihmiset, jotka ovat nuoresta asti halunneet tulla kuuluisiksi ja lopulta ainakin jossakin määrin saavuttaneet tavoitteensa. Anticipationin nimikappaleen mukaan Legend of Your Own Timen on mainittu kertovan Cat Stevensistä.

Sunnuntain extra:Beck Bogert Appicen harvinainen Japanin-live

 Beck, Bogert & Appice:Live in Japan

18. ja 19. toukokuuta 1973 Koseinenkin Hallissa Osakassa, Japanissa nauhoitettu ja 21. lokakuuta Japanissa julkaistu Live in Japan on supertrion Beck, Bogert & Appice ainoa konserttitaltiointi ja samalla joutsenlauluksi jäänyt albumi. Kyseessä on melko harvinainen levyjulkaisu, sillä se ilmestyi ainoastaan Japanissa ja sielläkin rajoitettuna painoksena. Beck Bogert & Appice lopetti toimintansa ainoastaan kuukausia Live in Japanin ilmestymisen jälkeen Jeff Beckin päätettyä lähteä yhtyeestä. Live in Japan on tupla-albumi, joka sisältää livetulkintoina kaikki Beck Bogert Appicen vuonna 1973 ilmestyneen ja yhtyeen nimeä kantavan studioalbumin kappaleet Oh How to Love Youta lukuun ottamatta. The Jeff Beck Groupin levytystuotantoon lukeutuvia kappaleita albumilla edustavat Bogertin ja Appicen varhaisemman yhtyeen Vanilla Fudgen levyttämän Shotgunin kanssa medleyn muodostava Plynth (Water Down the Drain), Morning Dew ja Going Down ja Beckin varhaisen yhtyeen The Yardbirdsin tuotantoon lukeutuu Jeff's Boogie. Live in Japanilla Beck hyödyntää soitossaan runsaasti Heil Talkboxia, joka oli keskeisessä asemassa kolme vuotta myöhemmin ilmestyneellä ja varsin menestyksekkääksi osoittautuneella Peter Framptonin tuplakonserttitaltioinnilla Frampton Comes Alive. Vuonna 2013 Live in Japanista ilmestyi tuplacd-formaatissa 40-vuotisjuhlapainos.

Lauantain pitkä:Kaikkien aikojen keskeisin naiscountrybluesin edustaja

 Kolmas kesäkuuta 1897 syntynyt ja kuudes elokuuta 1973 edesmennyt Lizzie Douglas, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Memphis Minnie, oli blueskitaristi, solisti ja biisintekijä, jonka ura kesti yli kolmen vuosikymmenen ajan. Hän levytti noin 200 kappaletta, joista tunnetuimpiin lukeutuvat When the Levee Breaks, Me and My Chauffeur Blues, Bumble Bee ja Nothing in Rambling. Vuonna 1910 ollessaan 13-vuotias Douglas karkasi kotoaan asumaan Beale Streetillä Memphisissä. Teini-ikänsä hän vaikutti katusoittajana palaten silti ajoittain kotifarmilleen rahan puutteessa. Vuosien 1916 ja 1920 välillä hän teki kiertueen etelässä Ringling Brothers Circuksen kanssa. Beale Streetille palattuaan Douglas vaikutti blueskenessä solistin ja kitaristin tehtävissä. Toisen aviomiehensä Joe McCoyn kanssa Douglas aloitti esiintymiset vuonna 1929. Columbia Recordsin kykyjenetsijä löysi kaksikon ja kutsui heidät levyttämään New Yorkiin. Columbian henkilökunta antoi kaksikolle nimet Kansas Joe ja Memphis Minnie. Seuraavina vuosina duo sekä keikkaili että julkaisi levytyksiä. Vuonna 1930 he levyttivät Vocalion-yhtiölle kappaleen Bumble Bee. Samainen kappale oli itse asiassa levytetty myös Columbialle, mutta se oli jäänyt julkaisematta. Bumble Beesta muodostui eräs Minnien levytystuotannon suosituimmista kappaleista, josta hän levytti kaiken kaikkiaan viisi eri versiota. Minnie ja McCoy jatkoivat levytyksiään Vocalionille elokuuhun 1934 saakka. Elo-syyskuussa he tekivät vielä yhdessä muutamia nauhoituksia Decca Recordsille. Pari erosi vuoden 1935 aikana. Samaisena vuonna Minnie muutti Chicagoon ja vaikutti yhtyeessä, joka työskenteli säännöllisesti kykyjenetsijä ja levytuottaja Lester Melroselle. McCoysta erottuaan Minnie alkoi kokeilla erilaisia musiikillisia tyylejä ja soundeja. Heinäkuussa 1935 hän levytti Bluebird Recordsille, teki elokuussa paluun Vocalion-yhtiölle ja työsti lokakuussa jälleen nauhoituksia Bluebirdille, tällä kertaa ensimmäisen aviomiehensä Casey Bill Weldonin kanssa. 1930-luvun loppuun mennessä Minnie oli Vocalionille tekemiensä levytysten lisäksi nauhoittanut Deccalle lähes 20 kappaletta ja Blue Birdille kahdeksan biisiä. 1930-luvun aikana hän myös konsertoi tiiviisti, etenkin etelässä. Vuonna 1938 Minnie palasi Vocalionin artistiksi tehden tällä kertaa levytyksiä mandoliinia soittaneen McCoyn veljen Charlie McCoyn kanssa. Näihin aikoihin Minnie avioitui artistinimellä Little Son Joe tunnetun kitaristin ja solistin Ernest Lawlarsin kanssa. Kaksikko aloitti yhteiset levytykset vuonna 1939 Sonin tarjotessa Minnien kitaroinnille rytmikkäämpää taustaa. Yhteislevytyksiä tehtiin koko 40-luvun ajan Okeh Records keskeisimpänä levy-yhtiönä. Vuonna 1941 Minnie oli alkanut soittaa sähkökitaraa ja mainitun vuoden toukokuussa hän levytti suurimman hittinsä Me and My Chauffeur Blues. Minnien levyttämiin bluesstandardeihin lukeutuivat Looking the World Over ja Lawlarsin käsialaa ollut Black Cat Swing. 1940-luvun aikana Minnie ja Lawlars esiintyivät Chicagon suositussa 708 Clubissa usein Broonzyn, Sunnyland Slimin tai Snooky Priorin kanssa. He esiintyivät myös useissa muissa tunnetuissa chicagolaisissa yökerhoissa. 1940-luvulla Minnie ja Lawlars esiintyivät usein sekä yksin että yhdessä Chicagon ja Indianan alueilla. Minnie esiintyi usein Lake Streetillä, Ruby Lee Gatewoodsissa pidetyissä Blue Monday Partyissa. Myöhemmin 40-luvun aikana Minnie asui Indianapolisissa ja Detroitissa. Chicagoon hän palasi 50-luvun alussa. Edellisen vuosikymmenen lopussa clubit olivat alkaneet palkata nuorempia ja edullisempia artisteja ja Columbia alkoi pudottaa bluesartisteja Memphis Minnie mukaan lukien. Minnie ei mukautunut muuttuviin musiikkitrendeihin, vaan aloitti levytykset pienemmille yhtiöille, joihin lukeutuivat esimerkiksi Regal, Checker ja J.O.B. Minnie jatkoi levytyksiään 50-luvulla, mutta reistailevan terveytensä vuoksi hän joutui vetäytymään musikkibisneksestä. Vuonna 1957 hän ja Lawlars palasivat Memphisiin. Minnie vieraili ajoittain memphisiläisillä radioasemilla rohkaisemassa nuoria bluesmuusikoita. Vuonna 1958 hän esiintyi Big Bill Broonzyn muistokonsertissa. Kahta vuotta myöhemmin Minnie joutui rullatuoliin. Viimeiset vuotensa hän vietti Memphisissä hoitokodissa, missä menehtyi vuonna 1973. Hänet on haudattu New Hope Baptist Church- hautausmaalle Wallsissa, De Soto Countyssa, Mississippissä. Memphis Minnietä on kuvattu kaikkien aikojen suosituimpana naispuoleisena countrybluessolistina. Hänen levytystuotannostaan Jefferson Airplane versioi My Chauffeur Bluesin vuonna 1966 ilmestyneelle esikoisalbumilleen Jefferson Airplane Takes Off Signe Andersonin vokalisoimana. Edellisenä vuonna Donovan oli levyttänyt What Can I Do for Youn nimellä Hey Gyp (Dig The Slowness) Memphis Minnien ja Kansas Joen vuoden 1929 levytystuotantoa edustava When the Levee Breaks päätyi vuonna 1971 Led Zeppelinin neljännen albumin päätöskappaleeksi hienoisesti muutellun lyriikan ja eri melodian kera.

Perjantain pohjat:Cyndi Lauperin ensimmäinen Billboardin listakärkeen kohonnut single

Time After Time on Cyndi Lauperin vuonna 1983 levyttämä ja myös taustalauluista vastaavan Rob Hymanin kanssa kirjoittama kappale. Kyseessä on toinen Lauperin vuonna 1983 ilmestyneeltä esikoisalbumilta She's So Unsual poimittu single. Rick Chertoffin tuottama Time After Time julkaistiin singleformaatissa tammikuun lopussa 1984. Time After Timesta tuli Lauperin ensimmäinen Yhdysvalloissa listakärkeen kohonnut single. Listasijoituksensa se piti kahden viikon ajan. Time After Time kirjoitettiin albumille melko viime hetkillä muiden hiteiksi osoittautuneiden kappaleiden, eli She Bopin, Girls Just Wanna Have Funin ja All Through the Nightin ollessa jo entuudestaan valmiita. Time After Timen kirjoitustyö alkoi kappaleen otsikosta. Lauper oli nähnyt TV Guide-lehdessä samannimiseen, vuonna 1979 valmistuneeseen science fiction-elokuvaan tehdyn viittauksen. Kriitikot ovat laatineet Time After Timesta myönteisiä arvioita. Esimerkiksi Rolling Stone ja MTV ovat sijoittaneet mainitun kappaleen kaikkien aikojen parhaiden rakkauslaulujen listoilleen. Britanniassa Time After Time oli parhaimmillaan singlelistan kolmantena. Vuoden 1984 American Video Awardseissa Time After Time voitti parhaan naislauluesityksen ja parhaan popvideon palkinnot. BMI Awardseissa kappale vastaanotti poppalkinnon ja Time After Time palkittiin lisäksi Billboard Awardseissa parhaasta naislauluesityksestä. Kappaleesta työstetyn musiikkivideon ohjauksesta vastasi Edd Griles.

Torstain terävä:The Ronski Gangin 70-luvun tuotannon päättänyt albumi

 The Ronski Gang:Run Don't Walk

Vuonna 1979 RCA Recordsin julkaisemana ilmestynyt Run Don't Walk on kotimaisen äijärockin kulmakiviin lukeutuvan The Ronski Gangin toinen studioalbumi. Vuosien 1975 ja 1977 välillä yhtye oli kitaristinsa osalta eri lineupilla julkaissut jo kolme pitkäsoittoa nimellä Ronski & Exotic. Ensisijaisesti Hurriganesin kanssa tekemästään yhteistyöstä tunnetuksi tulleen Richard Stanleyn tuottama Run Don't Walk on Ronskin ja kumppaneiden tuotannosta kaikkein runsaimmin coverbiisejä sisältävä albumi. Sellaisiin lukeutuvat albumin rivakasti avaava The Renegadesin Do the Shake, Gerry and the Pacemakersin It's Gonna Be Alright, Manfred Mannin Sha La La ja niin ikään mainitun yhtyeen versiona tunnetuimmaksi muodostunut ja Bob Dylanin sävellystuotantoa edustava If You Gotta Go Go Now. Folkrockia edustava yhtye Fairport Convention levytti kappaleesta ranskankielisen hittiversion. Swinging Blue Jeansin levytyksenä erityisen tunnetuksi muodostunut ja albumin päättävä Hippy Hippy Shake oli hitti myös Ronski Gangin omana tulkintana ja siitä muodostui lähes keikkastandardi yhtyeen ohjelmistoon. Run Don't Walkin omasta tuotannosta nimensä mukainen Ska Beat on The Ronski Gangin repertuaarissa tyylillisesti harvinaislaatuinen kappale. Back Street sisältää upeassa melodisuudessaan tyylitajuisia popvivahteita ja iskevän kertosäkeen Tweety Pie ollessa albumin selkeimmin balladituotantoa edustava kappale. The Ronski Gangille tunnusomaista revitystä pitkäsoitolla  edustavat etenkin biisit Smalltime Clown ja Little Empress ja kakkospuolen avaava Lose My Mind melodisempaa boogiepaahtoa. Olavi Pekkola tekee totutuun tyyliinsä myös Run Don't Walk-albumilla kitaroineen varsin upeaa jälkeä.Pitkäsoiton ykköspuolen päättävää We Love the Musicia ryydittää Hillel Tokazierin pianosoolo ja mainittu kappale tarjoaa lyriikassaan varsin helposti myötäelettävää menneiden vuosien muistelua. Tietynlaisessa keveydessään Run Don't Walk on The Ronski Gangin repertuaarissa mainio ja tyylillisesti myönteisellä tavalla lisäksi yhtyeen sinänsä pätevästä  peruslinjasta pirteästi erottuva albumi. Pitkäsoitosta on ilmestynyt myös remasteroitu cd-versio.

Keskiviikon klassikko:Girlschoolin tuotannon kolmas merkkialbumi

 Girlschool:Screaming Blue Murder

Seitsemäs kesäkuuta 1982 Britanniassa Bronze Recordsin ja Yhdysvalloissa Mercury Recordsin julkaisemana ilmestynyt Screaming Blue Murder on brittiläisen heavy/hardrockyhtyeen Girlschoolin kolmas studioalbumi. Mainittuun pitkäsoittoon ehdittäessä yhtyeen lineupissa oli ehtinyt tapahtua yksi naisistonvaihdos. Aikaisemmin yhtyeessä The Killjoys vaikuttanut Gil Weston oli ottanut yhtyeen perustajajäsenen, basisti/solisti Enid Williamsin paikan. Screaming Blue Murderin tuotannosta vastasi aikaisemmin The Policen kanssa työskennellyt Nigel Gray. Originaalissa vinyylipainoksessa lyriikat oli painettu albumin sisäkanteen, mutta Britannian julkaisussa tekstit jäivät vahingossa pois. Bronze Records antoi kuitenkin heavyjulkaisu Kerrangille mahdollisuuden kirjoittaa levy-yhtiöön, jotta se lähettäisi tekstiliitteen paluupostissa. Britanniassa Screaming Blue Murderin julkaisu myöhästyi ja Girlschool oli ehtinyt toukokuussa 1982 aloittaa 20 konsertista koostuneen albumin tiimoilta tekemänsä rundin. Vain hieman runsaan puolen tunnin kestostaan huolimatta Screaming Blue Murder sijoittuu vaivattomasti Girlschoolin tuotannon kärkipäähän. Albumin kirkkain klassikko lienee sen ärhäkkä nimikappale ja varsin laadukasta tasoa edustavat lisäksi etenkin Take It From Me, It Turns Your Head Around ja You Got Me. Ainoa coverbiisi albumilla on Rolling Stonesin vuoden 1969 klassikkoalbumilta Let It Bleed poimittu Live with Me. Screaming Blue Murderin keskeiseen tuotantoon niin ikään lukeutuvat  kappaleet Don't Call It Love ja Wildlife olivat ilmestyneet aikaisemmin vuoden 1982 aikana Wildlife-ep:llä vielä Enid Williamsin yhtyeessä vaikuttamisen aikana. Kesäkuun puolivälissä 2004 Castle Music julkaisi Screaming Blue Murderista 11 bonuskappaletta sisältävän version. Ainoa studioraita on alun perin Wildlife-ep:ltä löytyvä ja Enid Williamsin vokalisoima Don't Stop. Muilta osin extrabiisit koostuvat Lontoossa yhdeksäs kesäkuuta 1982 soitetusta ja BBC Radio 1 In Concert-sarjaa varten taltioidusta konsertista. Kyseiset biisit eivät ole olleet aikaisemmin saatavilla levyllä. Screaming Blue Murderin kappaleiden, joita aikaisemmin mainittujen lisäksi edustaa When Your Blood Runs Cold, lisäksi mukana ovat Girlschoolin tuotannon iäkkäämpiin klassikoihin lukeutuvat Take It All Away, Emergency, C'mon Let's Go, Hit and Run-albumin nimikappale sekä ZZ-Top cover Tush. Informatiivisista kansiteksteistä vastaa Record Collectorin Joe Geesin. Britanniassa Screaming Blue Murder oli ilmestynyt aikaisemmin cd-formaatissa 2-on-1-tyyppisenä albumina seuraajansa, alun perin marraskuussa 1983 julkaistun Girlschoolin neljännen albumin Play Dirty kanssa. Kyseinen julkaisu ei sisältänyt bonuskappaleita. Brittilistalla Screaming Blue Murderin paras sijoitus oli sijalla 27. ja myös Suomessa albumi ylsi top 30:een ollen juuri sijalla 30.

Tiistain tukeva:The Kinksin rockorientoituneempaan ilmaisuun paluuta merkinnyt albumi

 The Kinks:Sleepwalker

Helmikuussa 1977 ilmestynyt Sleepwalker on brittiläisen rockyhtyeen The Kinksin 16. studioalbumi. Useiden konseptialbumien jälkeen mainittu pitkäsoitto tuli kyseisen merkittävän brittiyhtyeen tuotannossa merkitsemään paluuta suoraviivaisempaan rockilmaisuun. Kriitikot ovat kutsuneet Sleepwalkeria ensimmäiseksi areenarockalbumiksi Kinksin tuotannossa. Mainitulla pitkäsoitolla on hyödynnetty selkeämmin valtavirran tuotantotekniikoita. Sleepwalker jäi basisti John Daltonin joutsenlauluksi Kinksin riveissä. Mainitun pitkäsoiton myötä yhtye palasi peruskokoonpanoonsa ja puhallinsektio ja taustavokalistit saivat lähteä. Kyseessä oli yhtyeen ensimmäinen Arista Recordsille työstämä albumi. Juuri ennen Sleepwalkerin nauhoitusten alkamista yhtyeen käyttämille Konk-studioille hankittiin uusi 24-raituri. Treenit uuden albumin tiimoilta alkoivat toukokuussa 1976. Ray Davies oli kirjoittanut 30 uutta kappaletta, joista yhtyeen harjoittelemiksi päätyi 20. Nauhoituksia tehtiin heinäkuussa 1976 ja tuolloin nauhoitettiin paitsi Sleepwalkerilla julkaistuksi tullutta tuotantoa, myös sen seuraajan, albumin Misfits kappaleita ja singlejen b-puolina ilmestyneitä biisejä. Nauhoitukset Sleepwalkeria varten jatkuivat samaisen vuoden syyskuussa ja tuolloin äänitettiin muun muassa albumin nimikappale sekä Life Goes On.  Bloodwyn Pigissä soittanut Andy Pyle otti John Daltonin paikan The Kinksin basistina ja Sleepwalkerille päätyi myös yksi hänen musisointiaan sisältävä kappale, joulukuussa 1976 nauhoitettu Mr Big Man, joka otti albumilla sen paikalle kaavaillun In a Foreign Landin paikan. Yhtyeen kotimaassa Britanniassa The Kinksin albumit eivät vuonna 1967 ilmestyneestä Something Else by the Kinksistä alkaen olleet saavuttaneet listasijoitusta. Sleepwalker ei tuonut mainittuun seikkaan muutosta, mutta sitä vastoin Yhdysvalloissa albumista muodostui kohtuullinen menestys sen kohotessa sijalle 21. Maaliskuussa Sleepwalkerin nimikappale saavutti Billboardin singlelistalla sijan 48., ollen The Kinksin ensimmäinen Hot 100-listalle kohonnut single sitten vuonna 1970 ilmestyneen Apemanin. Sleepwalker saavutti myönteiset arviot Rolling Stonessa, jossa julkaistussa arviossa Billy Altman piti yhtyeen soittoa vahvimpana sitten vuonna 1970 ilmestyneen pitkäsoiton Lola Versus Powerman. Melody Makeriin albumista arvion laatineen Allan Jonesin mukaan albumi merkitsi Ray Daviesin taiteellista paluuta ja hän piti Sleepwalkeria  Kinksin tuotannon vahvimpana albumina vuosiin.

Maanantain mainio:Michael Monroen Hanoi Rocksin reunionia seurannut sooloalbumi

 Michael Monroe:Whatcha Want

21. tammikuuta 2003 saksalaisyhtiö SPV GmbH:n julkaisemana ilmestynyt Whatcha Want on Michael Monroen viides studioalbumi. Kyseessä on Monroen ensimmäinen sooloalbumi vuoteen 2001 ajoittuneen Hanoi Rocksin reunionin jälkeen. Whatcha Want julkaistiin ainoastaan kaksi kuukautta Hanoi Rocksin paluualbumin Twelve Shots on the Rocks ilmestymisen jälkeen. Mainitulle albumille oli  lopulta päätynyt myös Whatcha Wantin nimiraidaksi kaavailtu kappale. 13 kappaleesta koostuva Whatcha Want sisältää melko runsaasti lainatuotantoa. Pubrockyhtye Eddie and the Hot Rodsilta versioituu mainitun bändin tuotannon ehkäpä tunnetuin veto, Pelle Miljoonan  nimellä Lähdetään kiitämään ansiokkaasti suomeksi levyttämä Do Anything You Wanna Do. Dave Lindholmin 90-luvun alkupuolen klassikkotuotantoa edustava Puhelinlasku on mun kääntyy luontevasti Telephone Bill Is All Mineksi Daven vieraillessa itse kepin varressa. Muut lainakappaleet edustavat 70-luvun loppuvuosien klassikkopunkkia. UK Subsilta coveroidaan I Won't Lie Down and Die, The Dead Boysilta What Love Is, X Ray Spexiltä kaksikin kappaletta, eli Germ Free Adolescents ja Identity ja The Boysilta Jimmy Brown, jossa kotimaisen rockin todellisiin moniosaajiin ja pitkän linjan puurtajiin lukeutuva Maria Hänninen vierailee taustavokalistina. Albumin päättää yllätyscoverista käyvä ja Leonard Cohenin ohjelmistosta poimittu Hey That's No Way to Say Goodbye. Whatcha Wantilla musisoivan peruskokoonpanon muodostavat kitaristi Pink Gibson, rumpali Lacu Lahtinen, basisti Timpa Laine sekä kosketinsoittaja Mr T.

Sunnuntain extra:Nick Draken keskeisimpiin klassikoihin lukeutuva kappale

 River Man on brittiläisen laulaja/lauluntekijän Nick Draken ydintuotantoon lukeutuva kappale, joka julkaistiin toisena biisinä hänen vuonna 1969 ilmestyneellä esikoisalbumillaan Five Leaves Left. Draken managerin Joe Boydin mukaan Drake piti mainittua kappaletta esikoisalbuminsa keskeisenä teoksena. Vuonna 2004 River Man julkaistiin remasteroituna versiona sekä seiskatuumaisena vinyylisinglenä että cd-singlenä. Jälkimmäisessä oli lisäksi mukana Tim Popen mainitusta kappaleesta ohjaama musiikkivideo. 5/4 tahtilajissa kulkeva River Man on yksi niistä harvoista kappaleista, jonka Drake sävelsi standardilla virityksellä. Kappaleen jousisovituksen sävellyksestä vastasi Harry Robertson, vaikka suurimman osan Five Leaves Left-albumin sovituksista tekikin Robert Kirby. Drake ei ole paljastanut River Manin lyriikassa esiintyvän Bettyn henkilöllisyyttä; kyseessä saattaa tosin olla Draken Cambridgessä ollessaan opiskelemassa William Wordsworthin runossa esiintyvä Betty Froy. Maininta Bettystä on silti ainoa olemassa oleva samankaltaisuus runoon. River Manista ovat levyttäneet coverversioita esimerkiksi useat jazzin edustajat. Muista kappaleen levyttäjistä mainittakoon australialaisyhtye Elixir, The Swingle Singers sekä The Pretendersin johtohahmo Chrissie Hynde, jonka River Manista työstämä versio julkaistiin jazzkokoelmalla Valve Bone Woe.

Lauantain pitkä:Fab Fourin vuoden 1967 merkkialbumi

 The Beatles:Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Band

Kesäkuun ensimmäisenä 1967 ilmestynyt Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Band on The Beatlesin kahdeksas studioalbumi. Musikologit ovat kohottaneet sen varhaiseksi konseptialbumiksi, joka ohjeisti äänisäveltämisen, pidennetyn muodon, psykedeelisen kuvaston, levynkansien ja tuottajan rooleja popmusiikissa. Albumilla oli välitön vaikutuksensa eri sukupolviin ja se assosioitiin useisiin aikakauden nuorisokulttuurin ilmiöihin, kuten muotiin, mystismiin ja optimismiin. Kriitikot pitivät albumia innovatiivisena laulunkirjoituksensa, tuotantonsa ja graafisen suunnittelunsa osalta. Se rakensi sillan popmusiikin ja korkeakulttuurin välille ja heijasti aikakautensa nuoriso- ja vastakulttuuria. Beatlesin palattua Lontooseen marraskuussa 1966 Paul McCartneylla oli mielessään perusta Sergeant Pepper-albumin konseptin liikevoimalle. Mainitulla albumilla Beatles kehitti eteenpäin edellisellä pitkäsoitollaan Revolver käynnistämäänsä teknologista kokeilua tällä kertaa ilman lopullista deadlinea. Nauhoitukset EMI:n studioilla alkoivat 24. marraskuuta kappaleilla, jotka olivat saaneet inspiraationsa Beatlesien nuoruudesta. Levy-yhtiön kehotuksesta kyseiset kappaleet, eli Penny Lane ja Strawberry Fields Forever julkaistiin singleformaatissa helmikuussa 1967, eli ne jäivät pois pitkäsoitolta. Se konseptualisoitui väljästi fiktiivisen Sgt. Pepper-yhtyeen esiintymiseksi. Idea saatiin albumin nimikappaleen nauhoitusten jälkeen. Sen lisäksi, että Sergeant Pepperiä pidetään keskeisenä brittiläiselle psykedeeliselle rockille, se on myös eräs varhaisimmista taiderockalbumeista ja progressiivisen rockin edeltäjistä. Tyylillisesti albumi hyödyntää vaudevillea, circusta, music hallia, avant gardea ja länsimaista sekä intialalaista klassista musiikkia. Ääniefektejä ja nauhojen manipulaatiota albumilla hyödynnettiin erityisesti kappaleissa Lucy in the Sky with Diamonds, Being for the Benefit of Mr Kite ja A Day in the Life. Albumin kansikuva, jossa yhtyeen jäsenten lisäksi nähdään useita kuuluisuuksia ja historiallisia hahmoja, oli Peter Blaken ja Jan Haworthin suunnittelema. Popkulttuurissa Sergeant Pepperin julkaisu merkitsi albumien ajan ja rakkauden kesän 1967 alkamista. Sergeant Pepper julkaistiin Beatlesin albumeista ensimmäisenä täysin identtisen biisilistan sisältävänä sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa. Yhtyeen kotimaassa Britanniassa se pysytteli listakärjessä 27 ja Billboardilla 15 viikon ajan. Vuonna 1968 Sergeant Pepper voitti neljä Grammya mukaan lukien vuoden albumi ensimmäisenä rockia edustaneena albumina kautta aikojen. Vuonna 2003 Kongressin kirjasto sisällytti albumin kansalliseen ääniterekisteriin. Sergeant Pepper on useissa yhteyksissä, kuten Rolling Stonessa ja teoksessa All Time Top 1000 Albums, nimetty kaikkien aikojen parhaaksi albumiksi. Maailmanlaajuisesti Sergeant Pepperiä oli myyty yli 32 miljoonaa kappaletta jo vuoteen 2011 mennessä. Vielä vuonna 2018 kyseessä oli myydyin studioalbumi Britanniassa. Vuonna 2017 Sergeant Pepperistä julkaistiin remasteroitu ja laajennettu versio.

Perjantain pohjat:The Troggsin toinen listaykkössingle

 With a Girl Like You on brittiläisen rockyhtyeen The Troggsin tuotantoon lukeutuva, yhtyeen solistin Reg Presleyn käsialaa oleva ja Larry Pagen tuottama, tarttuvuudessaan jopa hienoisia purkkamusiikkivaikutteita sisältävä kappale. Se julkaistiin singleformaatissa yhtyeen albumilta Wild Thing ja nousi elokuun alussa 1966 kahden viikon ajaksi brittien singlelistan kärkeen. Billboardin Hot 100 -listalla With a Girl Like Youn paras sijoitus oli 29. With a Girl Like Yousta on työstetty useita coverversioita, joiden esittäjistä mainittakoon pikaisesti Johnny Hallydayn nimellä Le jeu que tu joues ranskaksi työstämä versio, Don & The Goodtimesin levytys vuodelta 1967, Alex Chiltonin vuonna 1986 työstämä cover sekä kotimaassa Tumppi Varonen, joka levytti With a Girl Like Yousta suomennoksen nimellä Voisin olla hän vuonna 1989 ilmestyneelle CBS:n julkaisemana ilmestyneelle sooloalbumilleen Kuuma rakkaus.

Torstain terävä:Sladen loppuvuoden 1973 singlehitti

 28. syyskuuta 1973 ilmestynyt My Friend Stan on Slade-yhtyeen single, joka oli yhtyeen ensimmäinen julkaisu tuossa vaiheessa tulevalta albumiltaan Old New Borrowed and Blue. Totuttuun tapaan kyseinen kappale oli parivaljakon Noddy Holder ja Jimmy Lea kirjoittama ja Chas Chandlerin tuottama. Brittilistalla My Friend Stan saavutti parhaimmillaan toisen sijan ja listaviikkoja kappaleelle kertyi kahdeksan. BPI myönsi singlelle hopealevyn jo sen ilmestymisvuoden lokakuussa. My Friend Stan oli Sladen ensimmäinen levytys rumpali Noddy Holderin liki fataalisen auto-onnettomuuden jälkeen. Hän pystyi silti ottamaan osaa uusiin levytyksiin yllättävänkin nopeasti. Voimakkaan kysynnän vuoksi Polydor toi singleä Britanniaan importtina 100 000 kappaletta. Jimmy Lea sävelsi ensin My Friend Stanin melodian pianolla ja Chas Chandlerin kuultua sen Lean soittamana kotipianollaan hän pyysi Leaa viimeistelemään kappaleen. Polydor julkaisi My Friend Stanin seiskatuumaisena vinyylinä Britanniassa, Irlannissa, Euroopassa, Etelä- Afrikassa, Uudessa Seelannissa ja Japánissa. Singlen b-puolella julkaistu, raaempaa rocktyyliä edustava kappale My Town pääsi niin ikään mukaan Sladen seuraavalle studioalbumille Old New Borrowed and Blue. My Friend Stanista työstettiin lisäksi Olympic-studioilla Barnesissa kuvattu promovideo. Britanniassa Slade esitti My Friend Stanin Top of the Popsissa, Ranskassa ohjelmassa Dimanche Salvador ja Yhdysvalloissa vuoden 1974 puolella ohjelmassa Midnight Special. Arvioiden osalta Record Mirror kuvasi My Friend Stania tavaomaista hitaammaksi kappaleeksi Sladen repertuaarissa ja myös muutamia yhtyeen varhaisempia hittejä tarttuvammaksi.Suomessa Muska levytti My Friend Stanin tuoreeltaan loppuvuodesta 1973 ilmestyneelle esikoisalbumilleen nimellä Ystävättäret.

Keskiviikon klassikko:Purplen kattava tuplakokoelma vuosien 1968-1975 tuotannosta

 Deep Purple:The Anthology

The Anthology on brittiläisen hardrockin klassikkoyhtyeisiin lukeutuvan Deep Purplen tuplakokoelma-albumi, joka julkaistiin ensiksi vinyyli- ja kasettiformaateissa 80-luvun puolivälissä. Mainittu versio sisältää tuotantoa vuosien 1968 ja 1975 väliltä ja Purplen kaikilta neljältä kokoonpanolta. Mainittuun  vinyyliversioon sisältyi muutama aikaisemmin julkaisematon kappale ja miksaus. Niihin lukeutuivat Shadows, joka oli aikaisemmin julkaisematon kappale Purplen vuonna 1968 ilmestyneen esikoisalbumin Shades of Deep Purple sessioista. Samaisella albumilla julkaistuun tuotantoon lukeutuvasta Love Help Mestä Anthologyn vinyyliversiolla on mukana aikaisemmin julkaisematon instrumentaaliversio. Grabsplatter on BBC:tä varten vuonna 1970 taltioitu instrumentaalijami ja Freedom aikaisemmin julkaisematon kappale vuonna 1971 ilmestyneen Fireball-albumin nauhoituksista. Machine Headin upeimpiin albumiraitoihin lukeutuvasta Never Beforesta sekä hitistä Smoke on the Water kuullaan aikaisemmin julkaisematon miksaus.  Vuonna 1991 nimellä Anthology Purplelta julkaistiin tuplacd-kokoelma, joka koostui ainoastaan aikaisemmin julkaistusta yhtyeen tuotannosta. Deep Purple Mark I:ltä sillä on mukana viisi kappaletta, eli Hush, Mandrake Root, Shield, Wring That Neck sekä This Bird Has Flown. Jälkimmäinen cd alkaa Made in Japanilta poimitulla Smoke on the Waterin liveversiolla ja sen päättävät Tommy Bolinin kitarointia sisältävät kappaleet Gettin' Tighter, Love Child sekä You Keep On Moving  vuonna 1975 ilmestyneeltä Come Taste the Band-albumilta.

Tiistain tukeva:The Mamas and The Papasin debyyttihitti

 California Dreamin' on John Phillipsin ja Michelle Phillipsin kirjoittama  kappale, jonka ensimmäisestä levytysversiosta vastasi Barry McGuire. Tunnetuimmasta kappaleesta työstetystä levytyksestä vastaa lauluhtye The Mamas and The Papas, jonka jäsenet olivat taustavokalisteina myös Barry McGuiren originaalilevytyksellä. The Mamas and The Papasin versio ilmestyi vuonna 1965 ja Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla se saavutti sijan 89. Kappaleen tekstissä sen kertojaminä kaipaa Kalifornian lämpöön viettäessään kylmää talvea New Yorkissa. California Dreamin':istä muodostui eräs niin kutsutun Kalifornia-soundin varhaisista edustajista. Kultalevyyn oikeuttavan määrän mainittu kappale saavutti kesäkuussa 1966 ja Grammy Hall of Fameen biisi valittiin vuonna 2001. California Dreamin' kirjoitettiin vuonna 1963, jolloin John ja Michelle Phillips vaikuttivat The Mamas and The Papasin esiasteeksi tulkittavissa olevassa yhtyeessä The New Journeymen. Ensimmäinen levytyssopimus syntyi Barry McGuiren esiteltyä yhtyeen Dunhill Recordsin johtohahmolle Lou Adlerille. McGuiren albumilla Precious Time The Mamas and The Papasin jäseniä kuultiin taustavokalisteina California Dreamin':issä studioyhtye The Wrecking Crewn jäsenten kanssa. Adler vakuuttui heidän vokalisonnistaan ja julkaisi California Dreamin'.istä taustoiltaan identtisen version Denny Dohertyn leadvokalisoimana. Ilmeisesti improvisoidusta huilusoolosta kappaleessa vastasi Bud Shank ja kitaraintron soitti P. F. Sloan. Loppuvuodesta 1965 ilmestynyt The Mamas and the Papasin single ei ollut välittömästi menestys. Kappale saavutti jonkinasteista huomiota Los Angelesissa, mutta katalysaattorina maanlaajuiseen menestykseen oli bostonilainen radioasema. Listadebyyttinsä California Dreamin' teki tammikuussa 1966 ja samaisen vuoden maaliskuussa kappale kohosi neljänneksi sekä Billboardin Hot 100 -listalla että Cashboxissa. Ensiksi mainitussa listaviikkoja kertyi kaikkiaan 17 ja jälkimmäisessä 20. Britanniassa California Dreamin' oli originaalijulkaisunsa aikaan parhaimmillaan sijalla 23. Vuonna 1997 kappaletta hyödynnettiin Carling Premier-mainoksessa ja se saavutti Britanniassa yhdeksännen sijan. Vuonna 1968 Jose Feliciano levytti California Dreamin':istä coverin, joka kohosi Billboardin Hot 100 -listalla sijalle 43., ja Rhythm and Blues-listalla kahdenneksikymmenenneksi. The Beach Boys levytti California Dreamin':in vuonna 1986 ilmestyneelle greatest hits-tyyppiselle kokoelma-albumilleen Made in U.S.A. Mainitussa versiossa 12-kielistä kitaraa soitti The Byrdsin Roger McGuinn. Billboard Hot 100-listalla tuloksena oli ainoastaan kohtuullinen 57. sija, mutta Adult Contemporary-listalla Beach Boysin levytys kohosi kahdeksanneksi. Keväällä 1979 America-yhtye julkaisi California Dreamin':stä Billboardin Hot 100 -listalla sijalle 56. yltäneen version. Kyseessä oli American ensimmäinen levytys, josta vastasi Gerry Beckleystä ja Dewey Bunnelista muodostunut duo. Kolmas American perustajajäsenistä, eli Dan Peek oli nimittäin jättänyt yhtyeen vuonna 1977.

Maanantain mainio:The Zombiesin kolmas ja vuonna 2000 julkaistu albumi

 The Zombies:R.I.P.

R.I.P., joka tunnetaan myös nimellä R.I.P. -The Lost Album on brittiläisen rockyhtyeen The Zombiesin diskografian kolmas pitkäsoitto, jonka julkaisuajankohdaksi kaavailtiin alun perin vuotta 1969. Tuonaikainen julkaisu kuitenkin peruttiin. Imperial Records julkaisi mainitun pitkäsoiton Japanissa lopulta lokakuussa 2000. Rod Argent ja Chris White olivat vuoden 1968 aikana olleet työstämässä kappaleita mahdolliselle uudelle yhtyeelleen, kun CBS Records pyysi heiltä uutta The Zombies-albumia. Nimellä R.I.P. julkaistun pitkäsoiton ykköspuoli koostuu nauhoitusvaiheessaan tuoreista kappaleista, jotka äänitettiin yhtyeen kokoonpanolla, jonka muodostivat Argent,  Hugh Grundy (rummut), Jim Rodford (basso) ja Rick Birkett (kitara). Albumin kakkospuoli sisältää vanhoja outtakeseja ja demoja, joita paranneltiin, ja joihin työstettiin päällekkäisäänityksiä Morgan-studioilla Lontoossa. Albumin kappaleista uutta tuotantoa edustanut Imagine a Swan ja lisäksi Dusty Springfiedin vuoden 1965 aikana levyttämä ja myös julkaisema If It Don't Work Out ilmestyivät singleformaatissa The Zombiesin nimellä vuoden 1969 aikana. Albumin uutuuskappaleista She Loves the Way They Love Her ja Smokey Day päätyivät vuonna 1971 The Zombiesin solistin Colin Blunstonen sooloalbumille One Year. Imperial Recordsin albumista julkaisemalla versiolla oli  lisäksi yhdeksän bonuskappaletta, niiden joukossa muun muassa vaihtoehtoisia miksauksia vuoden 1968 klassikkoalbumilla Odessey and Oracle julkaistuista kappaleista. Varese Sarabanden albumista julkaisemalla cd-versiolla bonuskappaleina on neljän biisin mono single mixit.

Sunnuntain extra:Howlin' Wolfin psykedeelistä soundia edustava vuoden 1969 albumi

Howlin Wolf:The Howlin' Wolf Album

The Howlin' Wolf Album on keskeisimpiin bluesartisteihin lukeutuvan Howlin' Wolfin vuoden 1969 levytyssaldoa edustava pitkäsoitto, jolla taustoista vastaa yhtye Rotary Connection. Tyylllisesti mainittu albumi yhdistää bluesiin psykedeelistä rockia edustavia sovituksia. Howlin Wolfin' tavanomaisen säestysyhtyeen sijaan albumilla musisoivat Gene Barge, Pete Cosey, Roland Faulkner, Morris Jennings, Louis Satterfield, Charles Stepney ja Phil Upchurch. The Howlin' Albumilla hyödynnetään voimakkaasti wah wah-pedaalia ja fuzzboxia. Marshall Chess väritti Howlin' Wolfin livebändin rytmiä sähköuruilla ja saksofonilla. Bluespuristit eivät pitäneet albumin psykedeelisestä soundista ja Howlin Wolf vastusti myös itse wah wahin hyödyntämistä, vaikka hän olikin 50-luvun alussa johtanut ensimmäistä sähköistä bluesyhtyettä Länsi-Memphisissä. The Howlin' Wolf Album ei menestynyt yhtä hyvin kuin toinen bluesalbumi, jolla yhtye Rotary Connection soitti taustat, eli Muddy Watersin Electric Mud. Billboardin mustien albumien listalla The Howlin' Wolf Album saavutti sijan 69. ja siltä poimittu single Evil sijan 43. R&B-listalla. Albumin kappalevalintoihin luketuvat lisäksi bluesin klassikoita edustavat Spoonful, The Little Red Rooster, Smokestack Lightning sekä Back Door Man. Vuonna 2007 The Howlin' Wolf -albumista julkaistiin Japanissa remasteroitu versio. Maaliskuussa 2011 Get on Down Records julkaisi albumin cd-formaatissa Yhdysvalloissa. Molemmissa versioissa esiintyvän masterointivirheen vuoksi albumin päätöskappale Back Door Man on 20 sekunttia todellista kestoaan lyhyempi. Tähän mennessä The Howlin' Wolf -albumia ei ole julkaistu cd:nä täydessä kestossaan.

Lauantain pitkä:Creamin tekstittäjä ja paljon muuta

25. joulukuuta 1940 syntynyt ja 19. toukokuuta 2023 Hastingsissa 82-vuotiaana syöpään menehtynyt  Pete Ronald Brown oli  brittiläinen performanssirunoilija, lyyrikko ja solisti, joka on parhaiten tullut tunnetuksi musiikillisesta yhteistyöstään Jack Brucen ja Cream-yhtyeen kanssa. Brown perusti yhtyeet Pete Brown & His Battered Ornaments ja Pete Brown & Piglokto! Hän on työskennellyt myös Graham Bondin ja Phil Ryanin kanssa. Brown on kirjoittanut elokuvakäsikirjoituksia ja  muodostanut elokuvatuotantoyhtiön. Brown oli kotoisin Ashfordista, Surreysta. Ennen siirtymistään musiikin pariin hän vaikutti runoilijana. Brownin ensimmäinen julkaisuun päässyt runo näki päivänvalon yhdysvaltalaisessa aikakauslehdessä Evergreen Review hänen ollessaan 14-vuotias. 60-luvulla Brownista tuli osa runoskeneä Liverpoolissa ja vuonna 1964 hänestä tuli ensimmäinen Newcastlen Mordern Towerissa esiintynyt runoilija. Brown kasasi The First Real Poetry Bandin kitaristi John McLaughlinin, basisti Binky McKenzien, rumpali Laurie Allanin ja perkussionisti Pete Baileyn kanssa. The First Real Poetry Band toi Brownin Cream-yhtyeen tietoisuuteen. Alun perin häntä kaavailtiin yhtyeen rumpalin Ginger Bakerin kirjoituskumppaniksi, mutta yhteistyö sujui paremmin basisti Jack Brucen kanssa. Brown ja Bruce kirjoittivat yhdessä useita Creamin keskeisimpään tuotantoon lukeutuvia kappaleita, kuten I Feel Free, White Room ja SWLABR. Eric Claptonin kanssa Brown kirjoitti Sunshine of Your Loven. Creamin hajoamisen jälkeen Brown ja Bruce jatkoivat kappaleiden kirjoittamista yhdessä. Brown vastasi suurimmasta osasta Brucen sooloalbumien tekstejä. Pete Brown and His Battered Ornaments syntyi vuonna 1968. Seuraavana vuonna yhtye julkaisi kaksi albumia; A Meal You Can Shake Your Hands with in the Dark ja Mantlepiece lineupilla, johon kuuluivat perkussionisti Pete Bailey, kosketinsoittaja Charlie Hart, saksofonistit Dick Heckstall-Smith ja George Kahn, basisti Roger Potter, kitaristi Chris Spedding ja rumpali Rob Tait.  Brown koki häpeän tulla heitetyksi ulos omasta yhtyeestään päivää ennen kaavailtua lämmittelykeikkaa Rolling Stonesille Hyde Parkissa. Brownin lauluosuudet poistettiin Mantlepiece-albumilta ja Chris Spedding nauhoitti ne uudelleen. Samalla yhtyeen nimeksi vaihtui The Battered Ornaments.  Piblokto! perustettiin Brownin lähdettyä Battered Ornamentsista ja yhtyeen aktiivikausi sijoittui vuosien 1969 ja 1971 välille. Vokalisoinnista vastanneen Brownin lisäksi yhtyeeseen kuuluivat rumpali Laurie Allan, kitaristi Jim Mullen, basisti Roger Bunn ja urkuri Dave Thompson. Suurimman osan nauhoituksistaan yhtye teki Harvest Recordsille. Allanin lähdettyä Battered Ornamentsiin hänet yhtyeen rumpalina korvasi Rob Tait. Yhtyeen esikoissinglen Living the Life Backwards/High Flying Bird paraatipuoli kelpasi coveriksi Jeff Beckille. Sitä seurasi vuonna 1970 ilmestynyt esikoisalbumi  Things May Come and Things May Go But the Art School Dance Goes on Forever. Toiseen singleen Can't Get Out off the Planet/Broken Magic ja niin ikään vuonna 1970 ilmestyneeseen kakkosalbumiin Thousands of an Raft ehdittäessä Bunnin paikan oli ottanut Steve Glover. Mullenin, Thompsonin tai Taitin lähdettyä Brownin ja Gloverin muodostamaa yhtyeen ydintä tulivat täydentämään aikaisemmin yhtyeessä The Eyes of the Blue vaikuttaneet kosketinsoittaja Phil Ryan ja rumpali John Weathers sekä kitaristi Brian Breeze. Kyseinen lineup julkaisi ainoastaan yhden singlen Flying Hero Sandwich/ My Last Band. Weathersin ja Breezen lähdettyä heidät korvasivat niin ikään The Eyes of the Bluessa aikaisemmin kitaroinut Taff Williams ja rumpali Ed Spewock. Yhtye jatkoi toimintaansa syksyyn 1971 saakka. Brown siirtyi työskentelemään Graham Bondin kanssa. Tuloksena oli kaksi albumia ja kolme singleä, jotka julkaistiin bonusmateriaalin kera uudelleen tuplacd:nä. Graham Bondin kanssa tehdyssä musiikillisessa yhteistyössä myös Jack Brucen ja Brownin vaimon Diane Stewartin osuus muodostui merkittäväksi. Vuonna 1972 kaksikko levytti albumin Two Heads Are Better Than One, singlen Lost Tribe ja suuren osan elokuvan Maltamour soundtrackiä. Vuonna 1973 Brown siirtyi perustamaan yhtyettä Magus. Brownin seuraavat yhtyeet Brown and Friends ja Flying Tigers eivät edenneet demoja pidemmälle. Vuonna 1973 Brown levytti vanhoista runoistaan albumin The Not Forgotten Assosiation. Back to the Frontin jäsenten kanssa Brown levytti muun muassa vuonna 1976 albumin Party in the Rain, joka tosin julkaistiin vasta vuonna 1982. Punkin noustessa Brown jätti musiikkiskenen vuonna 1977. Hän kirjoitti elokuvien käsikirjoituksia ja Piblokton! loppuvaiheen jäsenistöön kuuluneen Phil Ryanin kanssa Brown kirjoitti käsikirjoituksen BBC:n tv-elokuvaan. Kaksikko teki yhteistyötä 12 vuoden ajan. Brownin oma levy-yhtiö Interoceter julkaisi kaksi Brownin ja Ryanin yhteistä albumia; Ardours of the Lost Rake ja Coals to Jerusalem. Keikkailun parivaljakko aloitti vuonna 1993 ja mainittujen kahden albumin kappaleista julkaistiin kokoelma The Land That Cream Forgot. Vuonna 2010 Brownilta ja Ryanilta ilmestyi uusi albumi Road of Cobras, jonka työstämiseen olivat osallistuneet Maggie Bell, Arthur Brown, Mick Taylor, Arthur Brown ja Jim Mullen. Vuonna 2004 Brown perusti elokuvatuotantoyhtiön Brown Waters Mark A J Watersin ja Miran Hawken kanssa. Vuonna 2010 ilmestyi Brownin elämäkerta White Rooms and Imaginary Westerns. Brown Waters on työstämässä samannimistä elokuvaa. Vuonna 2017 Brown teki yhteistyötä Gary Brookerin kanssa. Hän vastasi lyriikoista Procol Harumin samana vuonna ilmestyneellä albumilla Novum.

Perjantain pohjat:Merkittävän brittisoulin edustajan esikoispitkäsoitto

Simply Red:Picture Book

Lokakuussa 1985 julkaistu Picture Book on brittiläisen Simply Red -yhtyeen esikoispitkäsoitto. Mainitun albumin singlejulkaisuista Holding Back the Years on listaykkösen ominaisuudessaan Simply Redin suurin hitti. Pitkäsoitolta julkaistiin pikkulevyinä myös The Valentine's Brothersin ohjelmistota poimittu Money's Too Tight (to Mention), Come to My Aid, Jericho sekä Open Up the Red Box. Eläväisen ja energisen groovensa lisäksi albumilla oli tarjottavanaan seesteisiä kosketinsoitinosuuksia, jotka vaikuttivat osaltaan myönteisesti sen balladikappaleiden onnistuneisuuteen. Yhtyeen jäsenistöstä trumpetisti Tim Kellett ja kosketinsoittaja Fritz Mc Intyre saivat solisti Mick Hucknalilta erityiskiitokset erottuvasta soittotyylistään. Picture Book pääsi mukaan Robert Dimeryn teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die. Vuoden 1987 Grammy Awardseissa Simply Red oli ehdokkaana parhaan uuden artistin ja kappaleiden osalta Holding Back the Yearsin ansiosta parhaan popesityksen kategorioissa. Picture Bookista muodostui kaupallinen menestys, sillä albumi nousi 30 suosituimman joukkoon 12 maassa. Platinaa mainittu pitkäsoitto on saavuttanut neljässä maassa, muun muassa yhtyeen kotimaassa Britanniassa sekä Yhdysvalloissa. Stax-tyyppisen soulin lisäksi Picture Bookilla on tarjottavanaan vaikutteita rockista; erityisesti raidoilla Look at You Now ja No Direction ja toisaalta myös jazzista Sad Old Redin ja Heavenin kaltaisten kappaleiden ansiosta.

Torstain terävä:Princen vuoden 1987 klassikkotupla

 Prince:Sign o' the Times

30. maaliskuuta 1987 Paisley Park Recordsin ja Warner Bros Recordsin julkaisemana tupla-albumina ilmestynyt Sign o' the Times on yhdysvaltalaisen laulaja/lauluntekijän, solistin ja multi-instrumentalistin Princen yhdeksäs studioalbumi. Pitkäsoittoa Parade Princen tuotannossa seurannut tuplakko on hänen ensimmäinen sooloalbuminsa, eli ensimmäinen The Revolution-yhtyeen toiminnan loppumisen jälkeen työstetty pitkäsoitto. Suuri osa tuplan kappaleista nauhoitettiin vuosina 1986-87 ja niitä kaavailtiin kolmelle tähän mennessä julkaisematta jääneelle Princen albumille; Dream Factory, Camille ja Crystal Ball. Mainituista pitkäsoitoista ensimmäinen olisi ollut tupla ja viimeksi mainittu tripla. Prince teki lopulta kompromissin levy-yhtiönsä kanssa ja lyhensi Sign o' the Timesin tupla-albumin mittaan. Princen alter egoa Camillea albumilla edustavat neljä tavanomaista korkeammassa rekisterissä kulkevaa kappaletta. Sign o' the Timesilta julkaistiin singleformaatissa useita kappaleita, kuten sen sosiaalisesti tiedostava, mutta musiikillisesti pelkistetty nimiraita sekä If I Was Your Girlfriend. Lisäksi julkaistiin myönteisen vastaanoton saanut Sign o' the Times-niminen konserttielokuva. Billboardin albumilistalla Sign o' the Timesin korkein sijoitus oli kuudentena ja albumi myi platinaan oikeuttavan määrän neljä kuukautta ilmestymisensä jälkeen. Top teniin Sign o' the Times nousi Itävallassa, Ranskassa, Uudessa Seelannissa, Norjassa ja Britanniassa ja kohosi listakärkeen Sveitsissä. Billboardin Hot 100-listalla top teniin albumin singleistä kohosivat nimikappaleen lisäksi U Got the Look ja I Could Never Take the Place of Your Man. Princen edesmenon jälkeen vuonna 2016 Sign o' the Times nousi vielä uudelleen Billboard 200-listalla sijalle 20. Vaikka Sign o' the Times ei osoittautunut yhtä menestyksekkääksi kuin vuonna 1984 ilmestynyt Purple Rain, kriitikot ovat kohottaneet mainitun tuplan Princen laadukkaimmaksi albumiksi. Pazz &Jop -kriitikkoäänestyksessä Sign o' the Times valittiin vuoden 1987 parhaaksi albumiksi. Vuoden 2004 Rolling Stone Album Guidessa Michaelangelo Matos nimesi Sign o' the Timesin 80-luvun parhaaksi albumiksi. Vuonna 2017 albumi valittiin Grammy Hall of Fameen.

Keskiviikon klassikko:Nancy Sinatran vuoden 1966 listaykköshitti

These Boots Are Made for Walking on Lee Hazlewoodin kirjoittama ja Nancy Sinatran levyttämä kappale, joka kohosi listoille 22. tammikuuta 1966 nousten listakärkeen sekä Billboardilla että Britanniassa. Kappaleesta on levytetty runsaasti eri genrejä, kuten metallia, poppia, rockia, punkia, industrialia ja dancea edustavia coverversioita. These Boots Are Made for Walkingia on inspiroinut Frank Sinatran vuonna 1963 valmistuneessa lännenelokuvassa 4 for Texas esittämä lause "They tell me them boots ain't built for walkin'. Nancy Sinatran kappaleesta levyttämä versio julkaistiin joulukuussa 1965 toisena singlenä hänen albumiltaan Boots. Sitä edeltänyt So Long Babe oli ollut jo jonkinasteinen hitti. These Boots Are Made for Walking nousi Billboardin listakärkeen helmikuun lopussa 1966 ja teki saman tempun myös useilla  muilla listoilla ympäri maailmaa. Lee Hazlewood olisi halunnut levyttää mainitun kappaleen itse, mutta Nancy puhui hänet ympäri. Billboard kuvasi kyseistä biisiä folkrockiksi ja kehui Sinatran laulusuoritusta sekä Billy Strangen kulkevaa beatia. Kappaleen levytykseen osallistui Los Angelesin The Wrecking Crewna tunnettu studiomuusikkojoukko. Merkittäväksi osoittautuu Chuck Berghoverin soittama, kappaleen avaava bassokuvio. These Boots Are Made for Walkingin nauhoitukset tapahtuivat 19. marraskuuta 1965 United Western Recordersilla ja samalla kertaa nauhoitettiin kappaleet Foursome ja The City Never Sleeps at Night, joista jälkimmäinen ilmestyi myös These Bootsin b-puolena . Samana vuonna Nancy työsti These Boots Are Made for Walkingista Robert Sidneyn ohjaaman ja Official Filmsin Paramount-studioilla kuvatun musiikkivideon.  Nancy Sinatra esitti kappaleen myös useissa tv-show.:issa, kuten Shindig, The Ed Sullivan Show ja Hullaballoo. These Boots Are Made for Walking on ollut mukana useissa elokuvissa, kuten vuonna 1987 valmistuneessa Full Metal Jacketissa. Vuonna 2006 Pitchfork valitsi mainitun biisin 60-luvun 114:ksi parhaaksi kappaleeksi.

Tiistain tukeva:Eräs Rolling Stonesin vuoden 1968 klassikkokappaleista

 Street Fighting Man on Rolling Stonesin levyttämä ja Mick Jaggerin sekä Keith Richardsin käsialaa oleva kappale, joka lukeutuu sekä Stonesin tuotannon suosituimpiin että hämmentävimpiiin. Brian Jones hyödyntää Street Figting Manissa intialaista instrumentaatiota ja niinpä mainittua kappaletta on kutsuttu Raga Rockiksi. Kappaleen epäselviksi jääneet lyriikat viittaavat aseelliseen vallankumoukseen. Yhdysvalloissa Street Fighting Man julkaistiin singleformaatissa elokuussa 1968. Stonesien kotimaassa Britanniassa mainittu kappale ilmestyi vasta neljä kuukautta myöhemmin albumilla Beggars Banquet, jolla se sijoittui pitkäsoiton kakkospuolen avauskappaleeksi. Yhdysvalloissa ilmestyneen singlen kakkospuolella julkaistiin niin ikään Beggars Banquetilta löytyvä No Expectations, joka lukeutuu Stonesin viimeisiin kappaleisiin, jonka rakenteen muodostumisessa Brian Jonesilla oli keskeinen rooli. Street Fighting Maniin oli alun perin kirjoitettu täysin erilaiset lyriikat, mutta vuoden 1968 polittisten tapahtumien väkivaltaisuus inspiroi Mick Jaggeria muuttamaan tekstit mainitunlaisiin aiheisiin liittyviksi. Street Fighting Manin julkaisu osui väkivallan kesään ja Beatles oli samoihin aikoihin julkaissut vastaavantyyppisiä teemoja käsittelevän singlensä Revolution. Niinpä useat yhdysvaltalaiset radioasemat kieltäytyivät soittamasta Stonesien kappaletta. Street Fighting Man sijoittui Billboardilla ainoastaan sijalle 48. siinä, missä yhtyeen edellinen single Jumpin' Jack Flash oli kohonnut kolmen suosituimman joukkoon. Street Fighting Manin sijoitus oli toisin sanoen Yhdysvalloissa Stonesien heikoin sitten neljä vuotta aikaisemmin ilmestyneen Not Fade Awayn. Vähäisestä kaupallisesta menestyksestä ja hämmentävistä lyriikoista huolimatta musiikkilehdistö ylisti Street Fighting Mania arvioissaan tuoreeltaan. Kappaleella oli keskeinen vaikutuksensa siihen, että Stones loi maineensa kulttuurisesti vallankumouksellisena yhtyeenä. Retrospektiivisesti kehuja osakseen ovat saaneet sekä kappaleen lyriikat että tuotanto, ja Street Fighting Man on kohotettu 60-luvun laadukkaimpien ja keskeisimpien kappaleiden joukkoon. Rolling Stonen vuonna 2004 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla Street Fighting Man saavutti sijan 295. Pitchfork listasi Street Fighting Manin 60-luvun 62:ksi parhaaksi kappaleeksi. Acclaimed Musicin listalla kappaleen sijoitus oli 458.

Maanantain mainio:Varhaista brittipsykedeliaa edustanut yhtye

Skip Bifferty oli brittiläinen, alkuvuodesta 1966 perustettu ja psykedeelistä rockia edustanut yhtye. Sen jäsenistöä vaikutti myöhemmin yhtyeessä Ian Dury & The Blockheads. Skip Bifferty perustettiin Newcastlessa yhtyeen The Chosen Few vaihdettua nimensä. Samalla yhtyeen solistiksi vaihtui Graham Bell. Yhtyeen varhaisempi solisti oli sittemmin Lindisfarne-yhtyeessä vokalisoinut Alan Hull. Don Ardenin manageroima yhtye solmi levytyssopimuksen RCA Recordsin kanssa. Mainitulle levy-yhtiölle Skip Bifferty levytti joukon psykededeelistä rockia edustaneita singlejä. Niistä Man in Black oli Small Faces-yhtyeen johtohahmojen Steve Marriottin ja Ronnie Lanen tuottama. Skip Biffertyn nimeä kantanut albumi ilmestyi vuonna 1967. Viimeksi sen on julkaissut bonusmateriaalin kera Sanctuary Records nimellä The Story of Skip Bifferty. Yhtyeen tuotannosta ovat levyttäneet coverversioitaan esimerkiksi Cilla Black, The Tremeloes ja The Kingsmen. Skip Bifferty oli suosittu keikkayhtye, joka konsertoi esimerkiksi The Whon kanssa lokakuussa 1967. Yhtye oli myös mukana 60-luvun kulttielokuviin lukeutuvassa Smashing Timessa, jossa näytteli muun muassa Rita Tushingham. Riita manageri Ardenin kanssa johti siihen, että yhtye joutui luopumaan Skip Bifferty-nimestä marraskuussa 1968. Alkuvuodesta 1969 yhtye levytti pseudonymillä Heavy Jelly Island Recordsille singlen I Keep Singing That Same Old Song. Se nauhoitettiin lineupilla, jossa Paul Nichols oli ottanut  Tommy Jackmanin paikan yhtyeen rumpalina. Mainittu kappale pääsi myös mukaan Islandin julkaisemalle albumille Nice Enough to Eat. Yhtyeen uusi nimi oli napattu Lontoossa ilmestyneen aikakauslehden Time Outin hupimielessä laaditusta arviosta ja pian sitä käytti myös eräs toinen yhtye, jonka solistina vaikutti ennen soolouralleen siirtymistään Jackie Lomax. Skip Biffertynä tunnetun yhtyeen viimeisen kokoonpanon rumpalina oli Fred Wheatley, mutta tuolloin yhtyeellä ei ollut levytyssopimusta ja se lopettikin pian toimintansa. Heinäkuussa 1971 Bell muodosti niin ikään Skip Biffertyn jäsenistöön kuuluneiden kitaristi/solisti John Turnbullin ja kosketinsoittaja Mick Gallagherin kanssa yhtyeen Bell & Arc. Basisti Colin Gibson työskenteli esimerkiksi Ginger Bakerin, Alvin Leen ja Van Morrisonin kanssa. Turnbull ja Gallagher jatkoivat musiikillista yhteistyötään vuonna 1974 yhden albumin julkaisseessa yhtyeessä Loving Awareness. Vuodesta 1977 eteenpäin kaksikkoa kuultiin Ian Duryn taustayhtyeessä The Blockheadsissa. Vuonna 1977 Gallagher soitti ja levytti The Clashin ja The Only Onesin kanssa.

Sunnuntain extra:David Lee Rothin soolouran avaus

David Lee Roth:Eat 'em and Smile

Seitsemäs heinäkuuta 1986 ilmestynyt Eat 'em and Smile on David Lee Rothin ensimmäinen Van Halenista lähdön jälkeen ilmestynyt sooloalbumi. Julkaistuaan edellisenä vuonna yllätysmenestykseksi osoittautuneen cover-ep:n Crazy from the Heat Roth jätti yllättäen suosionsa huipulla olleen Van Halenin ja kasasi oman yhtyeensä aikaisemmin esimerkiksi Frank Zappan kanssa työskennelleen kitaristi Stevie Vain, myöhemmin Mr Bigissä soittaneen basisti Billy Sheehanin ja esimerkiksi Ringo Starr All Star Bandissa sittemmin vaikuttaneen rumpali Gregg Bissonetten kanssa. Rothin soolodebyytillä pääpaino oli Van Halenin tuotannosta tutuksi tulleessa hardrockissa, mutta mukana oli myös hienoisia vaikutteita loungesta, jazzista ja speedmetallista. Rothin esikoissooloalbumi sai osakseen ensimmäistä Sammy Hagarin vokalisoimaa Van Halenin pitkäsoittoa 5150 myönteisemmät arviot. Albumin julkaisua seurasi kesästä 1986 seuraavan vuoden alkuun kestänuyt kiertue Yhdysvalloissa.  Eat 'em and Smilen loungekappaleita edustivat That's Life ja I'm Easy. Roth levytti albumille myös coverin vanhasta garageklassikosta Tobacco Road. Max Weebster-yhtyeen Kim Mitchellin käsialaa ollutta kappaletta Kids in Action kaavailtiin myös albumille, mutta Tobacco Road syrjäytti sen viime hetkellä. Rothin Kids in Action-coverista ei ole säilynyt versiota yleisölle. Kaiken lisäksi Billy Sheehan oli ehtinyt muutaman viikon ajan olla Max Weebterin jäsen. Kyseessä on ensimmäinen niistä Rothin pitkäsoitoista, joiden työstämiseen Sheehan ja Vai osallistuivat. Shyboyn ja Elephant Gunin kaltaisissa kappaleissa mutkikkaat bassolinjat yhdistyvät soolokitaraosuuksiin. Rothin esikoissooloalbumin myötä Steve Vai pääsi toden teolla julkisuuteen ja Ea 'em and Smile sisältääkin eräitä keskeisiä näytteitä hänen soitostaan laadukkaimmillaan.

Lauantain pitkä:The Banglesin toinen listakärkeen kohonnut single

 Eternal Flame on yhdysvaltalaisen poprockyhtye The Banglesin kolmannella albumilla Everything lokakuussa 1988 ilmestynyt kappale. Yhtyeen jäsenistä solisti/rytmikitaristi Susanna Hoffs kirjoitti kyseisen voimaballadin Billy Steinbergistä ja Tom Kellystä koostuneen biisintekijäkaksikon kanssa. Singleformaatissa vuoden 1989 puolella ilmestynyt Eternal Flame kohosi listakärkeen yhdeksässä maassa Britannia, Yhdysvallat ja Australia mukaan luettuina. Kappaleesta on levytetty useita coverversioita, joista tyttöyhtye Atomic Kittenin näkemys nousi listakärkeen neljässä maassa. Susanna Hoffs ja Tom Kelly tapasivat lokakuun lopussa 1986 The Banglesin Avalon Palacessa soittaman konsertin jälkeen. Hoffs päätyi kirjoittamaan kappaleita Kellyn ja tämän biisintekijäkumppanin Billy Steinbergin kanssa. Hoffs piti mainittua kokemusta kiinnostavana tyypilliisiin biisintekotottumuksiinsa verrattuna. Hoffs loi ensiksi melodian kitarallaan ja kehitti lyriikoita keksimäänsä melodiaan. Kelly ja Steinberg lähtivät liikkeelle lyyrisestä ideasta ja kirjoittivat sen ympärille sopivaa musiikkia. Kolmikon ensimmäinen yhteistä sävellystuotantoa edustava kappale I Need a Disguise päätyi vuonna 1986 ilmestyneelle Belinda Carlislen esikoissooloalbumille Belinda. Banglesin albumilla Everything ilmestyi Eternal Flamen lisäksi myös toinen Hoffsin, Steinbergin ja Kellyn kirjoittama kappale; nopeatempoinen In Your Room, joka julkaistiin albumin ensimmäisenä ja Billboardin listalla parhaimmillaan viidenneksi kohonneena singlenä. Steinbergin ja Hoffsin kirjoitettua Eternal Flamen lyriikat ne vietiin Kellyn studioon, missä tämä viimeisteli kappaleen musiikin ja biisistä nauhoitettiin demoversio. Vuonna 2021 antamassaan haastattelussa Steinberg painotti Eternal Flamen retrohenkisyyttä, sillä kappaleessa ei ole varsinaista kertosäettä. Beatlesin We Can Work It Outin tavoin Eternal Flamen säkeistöt päättyvät kappaleen nimeen. Eternal Flamesta työstetty demoversio oli selkeästi virallista levytystä kitaravoittoisempi. Hoffsin soittaessa sen bänditapaamisessa muille yhtyeen jäsenille ja albumin Everything tuotannosta vastanneelle David Stigersonille Eternal Flame tuli Hoffsin pettymykseksi ensin hylätyksi. Stigerson ei kuitenkaan saanut demoversiota mielestään ja kappaleen levytysversioon otettiin mukaan kosketinsoittaja John Philip Shenale. Stigersonin tuotantoa kappaleessa olivat inspiroineet Patsy Clinen vintage-levytykset, joista hän tiesi Hoffsin pitävän. Billy Steinbergin mukaan Eternal Flame oli tyylillisesti yhdistelmä The Byrdsiä ja The Beatlesia, jonka tuotannosta Eternal Flamen verrokeiksi mainittiin For No One, bridge-osuutensa osalta Mother Nature's Son sekä Here, There and Everywhere. Lisäksi kappaletta on verrattu esimerkiksi sittemmin Susanna Hoffsin coveroimaan Lulun vuoden 1967 tuotantoa edustavaan hittiin To Sir with Love ja Marylee Rushin balladikappaleeseen Angel of the Morning. Billboardin lisäksi Eternal Flame nousi kahden viikon ajaksi  listakärkeen Adult Contemporary-listalla. Kappaleen ensimmäinen listasijoitus Billboardilla oli 56. helmikuun alussa 1989. Kymmentä viikkoa myöhemmin Eternal Flame nousi listakärkeen tehden The Banglesistä The Shirellesin ja The Supremesin jälkeen kolmannen naisyhtyeen, joka sai plakkariinsa useampia listaykkösiä Billboardin Hot 100-singlelistalla. Britanniassa Eternal Flame nousi listakärkeen kolmen viikon ajaksi huhtikuun puolivälissä 1989. Saarivaltakunnassa single saavutti kaikkiaan 20 listaviikkoa, mikä teki Eternal Flamesta Britanniassa vuoden 1989 kolmanneksi suurimman hitin. Australiassa kappale oli vuoden 1989 neljänneksi suosituin single. Ruotsissa biisille kertyi 18 listaviikkoa, joista kolme ykkössijalla. Alankomaissa Eternal Flame oli top 40-listan kärjessä seitsemän viikon ajan.

Perjantain pohjat:Suzi Quatron toinen listaykkössingle

 Devil Gate Drive on yhdysvaltalaisartisti Suzi Quatron tuotantoa edustava kappale, josta muodostui hänen toinen ja samalla viimeinen listakärkeen kohonnut singlensä helmikuussa 1974. Singleformaatissa kappale julkaistiin kymmenes helmikuuta mainittuna vuonna ja listaykkönen siitä tuli 24. päivä samaista kuuta. Listakärjessä Devil Gate Drive pysytteli kahden viikon ajan. Seuraavan kerran Quatro nousi Britanniassa singlelistan kärkeen 13 vuotta myöhemmmin osana Ferry Aid-kokoonpanoa, jonka hyväntekeväisyysversio The Beatlesin Let It Bestä saavutti ykkössijan vuonna 1987. Nicky Chinnin ja Mike Chapmanin kirjoittama ja tuottama Devil Gate  Drive oli kaksikon toinen peräkkäinen listaykkönen Mudin Tigerfeetin saavuttaman menestyksen jälkeen. Quatro levytti Devil Gate Drivesta uuden version vuonna 1995 ilmestyneen albuminsa What Goes Around avausraidaksi. Vuonna 1987 ilmestyneestä Can the Canin uudelleenjulkaisusta muodostui jonkinasteinen hitti ja Devil Gate Drive julkaistiin mainitun singlen b-puolena. Lisäksi kappale oli mukana tv-sarjan Happy Days viidennellä tuotantokaudella jaksossa Fonzie and Leather Tuscadero, Part II. Leather Tuscadero oli mainitussa sarjassa Quatron esittämä roolihahmo.