Keskiviikon klassikko:Monissa keskeisissä yhtyeissä vaikuttanut arvostettu multi-instrumentalisti

Neljäs huhtikuuta 1939 syntynyt ja 23. syyskuuta 2025 edesmennyt Daniel Henry Edward Thompson oli brittiläinen multi-instrumentalisti, jonka keskeisin instrumentti oli kontrabasso. Hän vaikutti useissa keskeisissä yhtyeissä ja teki musiikillista yhteistyötä esimerkiksi John Martynin ja Nick Draken kanssa; viimeksi mainitun tapauksessa vuonna 1969 ilmestyneellä esikoisalbumilla Five Leaves Left. Vuosien 1964 ja 1967 välisenä aikana Thompson oli mukana yhtyeessä Alexis Korner's Blues Incorporated, jossa vaikutti lisäksi mm. kitaristi John McLaughlin. Lisäksi Thompson oli folk-jazzyhtye Pentanglen perustajajäsen. Vuosien 1987 ja 2012 välillä Thomson julkaisi kuusi sooloalbumia, joista esikoispitkäsoitto Whatever vastaanotti varsin myönteisiä arvioita. Pentanglessa hän vaikutti yhtyeen ensimmäisessä inkarnaatiossa vuosien 1967 ja 1973 välillä ja osallistui lisäksi joihinkin yhtyeen reunioneihin. Richard Thompsonin  tuotannosta Danny osallistui vuosina 1994 ja 2003 ilmestyneiden albumien Mirror Blue ja The Old Kit Bag nauhoituksiin. Lisäksi hän oli mukana vuonna 2001 ilmestyneellä dvd:llä Richard Thompson Live in Austin Texas. 1970-luvun lopussa ja seuraavan vuosikymmenen alussa Thompson asui Cloptonissa, Suffolkissa vaimonsa Suphonen ja poikansa Danin kanssa. Tämä vaikutti Hawkwindin rumpalina vuosien 1985 ja 1988 välillä. 1980-luvun alkuvuosina Thompson palasi Lontooseen. Vuonna 2007 BBC Folk Awardseissa Thompson palkittiin elämäntyöstään. 1980-luvun alussa hän sävelsi musiikin kahteen Roy Deverellin palkittuun elokuvaan. Vuosien 1995 ja 2013 välillä Thompson vaikutti BBC/RTE:n Transatlantic Sessionsin housebändissä. Kahdeksas kesäkuuta 2024 Danny Thompson osallistui Richard Thompsonin Royal Albert Halissa järjestettyyn 75-vuotisjuhlakonserttiin. Danny osallistui konsertin akustiseen osuuteen, jossa vierailivat lisäksi muun muassa Ralph McTell sekä Soft Machinen kitaristi John Etheridge. Thompson menehtyi kotonaan Rickmansworthissa, Hertfordshiressa 86 vuoden ikäisenä. Kate Bush kommentoi Uncut-lehdessä, ettet työskennellyt ainoastaan Thompsonin, vaan lisäksi hänen kontrabassonsa, jota hän kutsui Victoriaksi, kanssa. Yhdessä ne olivat mitä kiehtovimpia tarinankertojia, maanläheisiä, mutta myös villejä.

Tiistain tukeva:Eräs kaikkien aikojen arvostetuimmista rumpaleista

 24. syyskuuta 1965 syntynyt Janet Lee Weiss on yhdysvaltalainen rockrumpali, jonka keskeisin  yhtye lienee ollut Quasi ja aikaisemmin hän on vaikuttanut esimerkiksi yhtyeessä Sleater-Kinney. Weiss oli mukana Stephen Malkmus and the Jicksin albumilla Mirror Traffic sekä The Shinsin neljännellä ja vuonna 2012 ilmestyneellä albumilla Port of Morrow. Lisäksi Weiss vaikutti superyhtyeessä Wild Flag. Stylus Magazinen vuonna 2007 laatimalla 50.n parhaan rumpalin listalla Weiss saavutti sijan 48. ja LA Weeklyn vuonna 2014 laatimalla 20:n parhaan rumpalin listalla hänen sijoituksensa oli kahdentenatoista. Rolling Stonen vuonna 2016 laatimalla sadan parhaan rumpalin listalla Weissin sijoitus oli 90. New Musical Express listasi vuonna 2018 32 parasta rumpalia ja mainitulla listalla Weiss saavutti sijan 25. Kouluaikanaan San Franciscossa Weiss kiinnostui paikallisesta clubiskenestä paikallisten yhtyeiden, kuten Camper Van Beethovenin ja Donner Partyn myötä. Weissin ollessa 22-vuotias naissoittajista koostunut trio The Furies pyysi häntä tuuraavaksi rumpaliksi mainitun yhtyeen länsirannikolle suuntautuneelle rundille. Weissistä tuli The Furiesin rumpali ainoastaan kaksi viikkoa kestäneen treenauksen jälkeen. Weiss on rumpalina itse oppinut ja hänen esikuviiinsa lukeutuvat esimerkiksi Led Zeppelinin John Bonham ja The Clashin Topper Headon. Vuonna 1989 Weiss muutti Portlandiin, Oregoniin ja alkoi soittaa Sam Coomesin kanssa yhtyeessä Motorgoat. Yhtyeen hajottua se jatkoi vuonna 1993 toimintaansa nimellä Quasi. Vuonna 1996 Weiss aloitti musisointinsa Corin Tuckerin ja Carrrie Brownsteinin kanssa yhtyeessä Sleater-Kinney. Hän oli järjestyksessään yhtyeen neljäs rumpali. Heinäkuun ensimmäisenä 2019 Sleater-Kinney ilmoitti sosiaalisessa mediassa Weissin jättävän yhtyeen, eikä olevan enää mukana bändin syksyisellä kiertueella. Weiss ilmoitti yhtyeen ottavan uuden musiikillisen suunnan ja hänen oli aika poistua. Weissin Sam Coomesin kanssa vuonna 1993 perustama Quasi on säilynyt aktiivisena sekä duona että triona, jonka kolmas jäsen on Joanna Bolme, jonka kanssa Weiss perusti yhtyeen Stephen Malkmus and the Jicks Sleater-Kinneyn lopetettua toimintansa vuonna 2006. Weiss oli mukana mainitun yhtyeen vuosina 2008 ja 2011 ilmestyneillä albumeilla Real Emotional Trash ja Mirror Traffic. Syyskuun 2010 ja joulukuun 2013 välillä Weiss vaikutti superyhtyeessä Wild Flag, jonka muihin jäseniin lukeutuivat  Carrie Brownstein (Sleater-Kinney), Mary Timony (Helium) ja Rebecca Cole (the Minders). Muihin yhtyeisiin ja artisteihin, joiden riveissä Weiss on soittanut, lukeutuvat  Bright Eyes, Junior High, the Shadow Mortons, the Go Betweens, Sarah Dougher ja Elliott Smith. Nykyisen aviomiehensä Drew Grown kanssa Weiss vaikuttaa yhtyeessä Slang. Soitettuaan kesäkuun alussa 2007 Bright Eyesin kanssa Late Show with David Lettermanissa Weiss liittyi mukaan mainitun yhtyeen Euroopan-kiertueelle.

Maanantain mainio:Grand Funk Railroadin kakkosalbumi

 Grand Funk Railroad:Grand Funk

29. joulukuuta 1969 Capitol Recordsin julkaisemana ilmestynyt ja myös punaisena albumina tunnettu Grand Funk on yhdysvaltalaisen hardrockyhtyeen Grand Funk Railroadin toinen studioalbumi, jonka basisti Mel Shacher on kohottanut suosikkilevykseen yhtyeensä tuotannosta. Yhtyeen managerina toimineen Terry Knightin tuottamasta pitkäsoitosta muodostui Grand Funk Railroadin ensimmäinen kultalevyksi myynyt albumi. Pitkäsoiton päättävää ja ensisijaisesti The Animalsin näkemyksenä muistettua vankilalaulua, erityisesti Grand Funkin alkuvaiheen keikkojen kohokohtiin lukeutunutta  Inside Looking Outia lukuun ottamatta albumi koostuu Grand Funkin johtohahmon, solisti/kitaristi Mark Farnerin käsialaa olevista kappaleista. Letkeän Please Don't Worryn kirjoittamiseen on lisäksi osallistunut rumpali Don Brewer. Albumin ykköspuoli koostuu pitkää päätösraitaa In Need lukuun ottamatta lyhyemmistä kappaleista. Niistä kaivattavaa tartuntapintaa on annosteltu erityisesti Mr Limousine Driverille ja myös High Falootin Woman  svengaa mitä mainioimmin. Pitkäsoiton käynnistävä Got This Thing on the Move on raskaampi ja riffipainotteinen kappale. Albumin kakkospuolelle sijoitetut Winter and My Soul, Black Sabbathin sijaan omaa tuotantoa edustava Paranoid sekä aikaisemmin mainittu The Animals-cover Inside Looking Out ovat pitkiä, mutta mainiosti koossa pysyviä ja kiinnostavuutensa säilyttäviä kappaleita. Lähes vuosi ennen Black Sabbathin Paranoidia ilmestynyt Grand Funk-kappale sisältää hienoisia psykedeliavivahteita ja kaksi kitarasooloa ja Winter and My Soul lukeutuu sävellyksellisessä innovatiivisuudessaan Grand Funkin kakkosalbumin kiinnostavimpaan antiin.  Vuonna 2002 Grand Funk Railroadin kakkosalbumista julkaistiin kaksi bonuskappaletta sisältävä ja remasteroitu versio. Bonusbiisit ovat demoversio Grand Funkia seuranneella yhtyeen studioalbumilla Closer to Home julkaistusta kappaleesta Nothing is the Same sekä Mr. Limousine Driverin remix-versio. Kappalemateriaalinsa innostavuudessa Grand Funkin kakkosalbumi lukeutuu yhtyeen laadukkaimpiin töihin esimerkiksi vuonna 1971 ilmestyneen albumin Survival tavoin.

Sunnuntain extra:Spirit-yhtyeen kosketinsoittaja ja muutakin

 25. syyskuuta 1943 syntynyt ja neljäs elokuuta 2006 edesmennyt John Tilden Locke oli yhdysvaltalainen kosketinsoittaja, joka muistetaan ensisijaisesti jäsenyydestään psykedeeliseen rockiin kallistuvassa yhtyeessä Spirit. 1980-luvun alussa hän oli mukana skotlantilaisessa hardrockyhtyeessä Nazarethissa. Los Angelesissa, Kaliforniassa syntyneen Locken isä oli klassisen musiikin viulisti ja äiti oopperoita laulanut säveltäjä. Vuonna 1967 Locke perusti yhtyeen Red Roosters kitaristi Randy Californian kanssa. Vuotta myöhemmin yhtyeen nimeksi vaihtui Spirit ja se solmi neljän pitkäsoiton mittaisen sopimuksen Columbia Recordsin kanssa. Locke oli mukana Spiritissä suurimman osan yhtyeen toiminta-ajasta. Lisäksi hän osallistui Tom Rushin albumin Wrong End of the Rainbow työstämiseen. Skottirockareiden Nazareth matkassa Locke viihtyi vuosien 1980-1982 ajan ja oli mukana yhtyeen albumeilla The Fool Circle, Snaz ja 2XS. Lisäksi hän osallistui Randy Californian sooloalbumien Euro-American ja Restless levytykseen ja oli kosketinsoittajan ominaisuudessaan mukana Stray Catsin toisella pitkäsoitolla Gonna Ball. Locke menehtyi Ojaissa, Kaliforniassa 62 vuoden ikäisenä.

Lauantain pitkä:Useiden keskeisten artistien kanssa työskennellyt yhdysvaltalainen rock- ja bluesvokalisti

25. syyskuuta 1948 syntynyt ja kolmas lokakuuta 2012 edesmennyt Kathryn Marie "Kathy" McDonald oli yhdysvaltalainen blues- ja rockvokalisti sekä biisintekijä. Teini-ikäisenä hän vaikutti solistina useissa yhtyeissä Luoteis-Pasificissa ennen kuin Ike Turner löysi hänet. McDonaldista tuli yksi Ike ja Tina Turnerin Ikettes-taustalauluyhtyeen jäsenistä ja myöhemmin hän vaikutti solistina Big Brother and the Holding Company -yhtyeessä Janis Joplinin jätettyä mainitun yhtyeen.  McDonald vaikutti taustavokalistina esimerkiksi Leon Russelille, Joe Cockerille, Rolling Stonesille, Freddie Kingille ja Long John Baldrylle. Lisäksi McDonald johti omaa yhtyettään Kathi McDonald & Friends. Vuosien 1963 ja 1968 välisenä aikana McDonald oli solistina useissa yhtyeissä, kuten The Accents or Bellingham Accents (1963–1965), The Checkers (1964–1965), The Unusuals (1965–1967) ja Fat Jack (1966-1968). McDonaldin ollessa 17-vuotias hänen ja Laurie Vittin yhteisesti vokalisoima kappale Babe, It's Me nousi bellnghamilaisen radioaseman KPUG:in kärkisijalle huhtikuun alussa 1966. Se pysytteli listakärjessä vähintään kuukauden ajan. The Panorama-yhtiön julkaiseman singlen esittäjänä oli yhtye The Unusuals. Yhtyeen toinen single Summer is Over oli McDonaldin leadvokalisoima ja The Unusuals konsertoi Dewey Martinin kanssa. The Ikettesin jäsenenä McDonald oli mukana Ike & Tina Turnerin vuonna 1970 ilmestyneellä albumilla Come Together, Big Brother and the Holding Companyn samaisena vuonna julkaistulla kolmannella pitkäsoitolla Be a Brother sekä Leon Russell and Shelter Peoplen vuonna 1971 ilmestyneellä nimikkoalbumilla. McDonaldia kuullaan taustavokalistina neljässä biisissä Rolling Stonesin vuonna 1972 ilmestyneellä tupla-albumilla Exile on Main Street. Kyseisten kappaleiden joukossa on singlehitti Tumblin Dice. Näihin aikoihin McDonaldin vokalisointia kuultiin esimerkiksi  Freddie Kingin, Joe Cockerin, Rita Coolidgen ja Delaney & Bonnien levyillä. Vuonna 1973 McDonald levytti Capitol Recordsille ensimmäisen sooloalbuminsa Insane Asylum. Pete Sears vaikutti mainitulla pitkäsoitolla voimakkaasti sekä muusikkona että sovittajan ominaisuudessa. McDonaldin soolodebyytilllä soittaneisiin muusikoihin lukeutuivat kitaristit  Nils Lofgren, John Cipollina ja Neal Schon sekä rumpali Ansley Dunbar. Willie Dixonin käsialaa olevan albumin nimikappaleen McDonald duetoi Sly Stonen kanssa. Toukokuussa 1974 Rufus-yhtyettä kuultiin McDonaldin lämmittelijänä Whisky a Go-Gossa. Vuonna 1976 McDonald tapasi bluesvokalistiksi ensisijaisesti identifioituvan Long John Baldryn ja kaksikon yhteistyö jatkui Baldryn vuoteen 2005 ajoittuneeseen edesmenoon saakka. Kaksikko oli erityisen suosittu Australiassa, missä sen levyttämä näkemys The Righteous Brothersin You've Lost That Loving Feelingistä saavutti vuonna 1980 paikallisilla listoilla toisen sijan. McDonaldin toinen sooloalbumi Save Your Breath ilmestyi 20 vuotta hänen debyyttinsä jälkeen, eli vuonna 1994. Uuden vuoden aattona 1997 McDonald teki reunionin Big Brother and the Holding Companyn kanssa yhden Kaliforniassa soitetun konsertin tiimoilta. Hänen kolmannen ja vuonna 1999 ilmestyneen sooloalbuminsa Above and Beyond työstämiseen osallistuivat huuliharpisti Lee Oskar ja kosketinsoittaja Brian Auger. Viimeisinä vuosinaan McDonald oli mukana rhythm and blues-projektissa Seattle Women. Lopulta hän johti omaa yhtyettään ja esintyi paikallistasolla. Vuonna 2009 McDonald esiintyi Sam Andrewn kanssa  San Francisco Museum of Performance & Design -gaalan avajaisissa. Kyseinen näyttely oli omistettu San Franciscon musiikille ja taiteelle vuosien 1965-1975 väliseltä ajanjaksolta. McDonald edesmeni 64-vuotiaana kolmas lokakuuta 2012. Häneltä jäi tytär ja neljä lastenlasta.

Perjantain pohjat:Bryan Ferryn 80-luvun puolivälin menestysalbumi

 Bryan Ferry:Boys and Girls

Kolmas kesäkuuta 1985 E. G. Recordsin julkaisemana ilmestynyt Boys and Girls on Bryan Ferryn kuudes studioalbumi. Samalla kyseessä on artistin ensimmäinen soolotyö seitsemään vuoteen ja ensimmäinen sooloalbumi, jonka hän työsti hajotettuaan yhtyeensä Roxy Musicin vuonna 1983. Boys and Girls on Ferryn ainoa Britanniassa listakärkeen kohonnut pitkäsoitto. Se saavutti platinalevyn ja albumilta poimittiin kaksi top 40:ään kohonnutta singleä. Myös Yhdysvalloissa kyseessä on Ferryn menestynein soololevy, joka saavutti kultalevyn puolen miljoonan kappaleen myyntinsä ansiosta. Kuukausi ennen pitkäsoittoa ilmestynyt single Slave to Love nousi Britanniassa kymmenenenneksi ja kappaleelle kertyi yhdeksän listaviikkoa. Boys and Girlsin muihin singlemenestyksiin luketuivat Don't Stop the Dance ja Windswept. Slave to Loven lopun kitarasoolosta vastasi Neil Hubbard ja Boys and Girls-albumilla vieraili myös useita muita keskeisiä keppimiehiä, eli Dire Straitsin Mark Knopfler, Pink Floydin David Gilmour, Chicin Nile Rodgers sekä Bryan Adamsin yhtyeessä soittanut Keith Scott. Remasteroitu uusintapainos Boys and Girlsistä julkaistiin vuonna 2000 ja kuusi vuotta myöhemmin ilmestyi surround-sound remix.

Torstain terävä:Bruce Springsteenin käsialaa oleva Joan Jett and the Blackheartsin hitti

 Light of Day on Bruce Springsteenin kirjoittama ja Joan Jettin ja Michael J. Foxin fiktiivisen Barbusters-yhtyeen kanssa samannimisessä vuonna 1987 valmistuneessa elokuvassa esittämä kappale. Light of Day-soundtrackalbumilla ilmestyneestä kappaleesta on sittemmin muodostunut standardi Joan Jett and the Blackheartsin keikkaohjelmistoon.  Singleformaatissa mainittu kappale saavutti Billboardin listalla sijan 33. huhtikuussa 1987 ja se on kreditoitu The Barbustersin (Joan Jett and the Blackheartsin) nimiin. Light of Day saavutti radiosoittoa erityisesti albumiorientoituneilla rockkkanavilla myös Bruce Springsteen -konneksionsa vuoksi. Kappaleesta työstetyssä musiikkivideossa nähdään The Barbusters esittämässä kyseistä biisiä ja lisäksi useita kohtauksia Light of Day -elokuvasta. Vuonna 2011 American Songwriter nimesi Light of Dayn suosikkielokuvabiisikseen. Kappaleen lyriikka sisältää Springsteenille tunnusomaisia heartland-rockelementtejä. Kappaleen kertojahahmo matkustaa autolla ympäri maata etsien jotakin parempaa, mutta havaitsee sen löytyneen kotoa. Tarinan mukaan Springsteen lahjoitti Light of Day- kappaleen elokuvan ohjaajalle  Paul Schraderille, sillä hän oli pitänyt elokuvan työnimeä sopivana kappaleelleen Born in the USA. Springsteenin levytys Light of Daysta on vuodelta 1983 ja se oli tarkoitettu mukaan albumille Born in the USA, mutta Springsteenin versio mainitusta biisistä on jäänyt julkaisematta. Sitä vastoin keikkakontekstissa hän on esittänyt Light of Daytä runsaasti. Kappale on ollut settien päätösnumerona vuoden 1988 Tunnel of Love Expressillä, vuosiin 1992-1993 ajoittuneella maailmankiertueella The Other Band sekä vuosien 1999-2000 Reunion-kiertueilla. The Rising-kiertueella Light of Day soitettiin ainoastaan kerran, vuosien 2007-2008 Magic Tourilla neljästi ja vuosiin 2012-2013 ajoittuneella Wrecking Ball -maailmankiertueella yksitoista kertaa. Vuoden 2014 High Hopes-kiertueella Light of Day teki pysyvän paluun settien päätöskappaleeksi. Maaliskuun viimeisenä 2023 Light of Day kuultiin avauskappaleena Bruce Springsteenin ja E Street Bandin San Franciscossa soittamassa konsertissa osana vuosien 2023-2024  kiertuetta. Edellisen kerran Springsteen oli esittänyt Light of Dayn E Street Bandin kanssa vuonna 2016. Kappale sisältyy vuonna 1993 ilmestyneelle Springsteenin livealbumille In Concert/MTV Plugged sekä vuonna 2000 julkaistulle dvd:lle Live in New York City.

Keskiviikon klassikko:Nirvanan Nevermind-albumin suurin hitti

 Smells Like Teen Spirit on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Nirvanan kappale, joka julkaistiin yhtyeen toisen pitkäsoiton Nevermind avausraitana ja ensimmäisenä singlenä. Yli 13 miljoonan kappaleen myynnillään Smells Like Teen Spirit on eräs kaikkien aikojen parhaiten menestyneistä kappaleista. Myös itse Nevermind -pitkäsoitosta muodostui varsin menestyksekäs ja pitkälti sen ansiosta grungesta tuli valtavirtaa. Smells Like Teen Spirit nousi listakärkeen Belgiassa, Ranskassa, Uudessa Seelannissa, ja Espanjassa. Solisti/kitaristi Kurt Cobain on kuvannut Smells Like Teen Spiritiä pyrkimyksenään kirjoittaa äärimmäinen popkappale. Sen otsikkoa oli inspiroinut Bikini Girl- yhtyeen Kathleen Hannan lausahdus, jonka mukaan Cobain tuoksuu teinihengeltä. Itse asiassa Hanna viittasi deodoranttiin, mutta Cobain itse tulkitsi kyseessä olleen teinikapinallisuuden ilmaus. Kappaleesta kuvattua musiikkivideota olivat inspiroineet Jonathan Kaplanin vuonna 1979 ohjaama elokuva Over the Edge sekä Ramonesin elokuva Rock N' Roll High School. Smells Like Teen Spiritistä työstetty musiikkivideo voitti kaksi MTV:n Music Awardsia ja saavutti voimakasta rotaatiota MTV:llä. Naisrockin pioneereihin lukeutuva Joan Jett on esittänyt Smells Like Teen Spiritin coverina Dave Grohlin ja Chris Novoselickin kanssa Nirvanan tullessa valituksi Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 2014. Amy Finnertyn mukaan Smells Like Teen Spiritin musiikkivideo tarjosi kanavalle täysin uuden sukupolven. Vuonna 2000 Guinness World nimesi Smells Like Teen Spiritin MTV Europen eniten esitetyksi videoksi. Vuonna 2001 kappale pääsi Rock and Roll Hall of Famen rockia muokanneiden kappaleiden listalle ja The Recording Industry Assosiation of American vuosikymmenen kappaleiden listalla sijalle 80. Vuonna 2002 NME nimesi Smells Like Teen Spiritin kaikkien aikojen toiseksi parhaaksi singleksi ja Kerrang! parhaaksi. Rolling Stonen vuonna 2021 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla Smells Like Teen Spiritin sijoitus oli viidentenä. Vuonna 2017 kappale tuli valituksi Grammy Hall of Fameen.

Tiistain tukeva:The Eaglesin On the Border-albumin ensimmäinen single

 Already Gone on Jack Tempchinin ja Robb Strandlundin käsialaa oleva kappale, jonka yhdysvaltalaisyhtye The Eagles levytti kolmannelle ja 22. huhtikuuta 1974 ilmestyneelle albumilleen On the Border. Kyseessä on mainitun pitkäsoiton ensimmäinen singlejulkaisu, joka saavutti Billboardin Hot 100-listalla sijan 32. Already Gone on päässyt mukaan useimmille The Eaglesin tuotannosta kasatuille kokoelma-albumeille ja kyseinen kappale on ollut mukana yhtyeen keikkaseteissä julkaisustaan lähtien. The Eaglesin Very Best of-kokoelman kansiteksteissä Glenn Frey mainitsee Tempchinin lähettäneen kappaleesta työstämänsä demon hänelle postitse. The Eaglesin varhaisemmista singleistä Peaceful Easy Feeling oli ollut niin ikään Tempchinin käsialaa. Already Gone oli eräs The Eaglesin ensimmäisistä On the Border - albumille nauhoittamista kappaleista sen jälkeen, kun yhtye oli lopettanut äänityksensä Lontoossa ja palannut Los Angelesiin. Samalla yhtyeen tuottaja vaihtui Glyn Johnsista Bill Szymczykiin. The Eaglesin tuossa vaiheessa uusi kitaristi Don Felder vastasi kappaleen kitarasoolosta Gibson Les Paul Speciaalillaan. Cash Box kuvasi Already Gonea The Eaglesin tuohon mennessä parhaaksi singleksi ja ylisti kappaleen rokkaavuutta sekä lauluharmonioita. Already Gonesta Record Worldiin laaditussa arviossa kappaletta pidettiin The Eaglesin tuotannon toiseksi parhaana Take It Easyn jälkeen. Teoksessaan To the Limit:Untold Story of The Eagles Marc Elliot ylistää musiikillisesti Already Gonen rockaspektia, mutta mainitsee lisäksi kappaleen sisältävän melodisia kaikuja sekä Peaceful Easy Feelingistä että Take It Easystä. Billboardin vuonna 2017 laatimalla 15 parhaan The Eagles-kappaleen listalla Already Gone saavutti yhdeksännen sijan. Kahta vuotta myöhemmin Rolling Stone laati 40 parhaan The Eaglesin kappaleen listansa, jolla Already Gonen sijoitus oli kuudentena. Kappale saavutti runsasta radiosoittoa sekä AM että FM-radioissa. Already Gonen paras listasijoitus Billboardilla oli 32. kesäkuun lopussa 1974. Top 40:ssä kappale viihtyi kolmen viikon ajan ja listaviikkoja kertyi kaikkiaan 15. Already Gonesta on muodostunut lähes standardi The Eaglesin keikkaohjelmistoon. Kappaleesta livenä esitetyistä versioista on kehuttu esimerkiksi Michiganissa vuonna 1979 soitettua. Australiassa taltioitu liveversio on päässyt mukaan vuonna 2005 ilmestyneelle dvd:lle Farewell 1 Tour.

Maanantain mainio:Kahden keskeisen yhdysvaltalaisyhtyeen basisti

15. syyskuuta 1942 syntynyt ja 21. joulukuuta 2012 edesmennyt Douglas Lee Dorman oli yhdysvaltalainen basisti, joka muistetaan ensisijaisesti jäsenyydestään yhdysvaltalaisessa psykedeelisessä rockyhtyeessä Iron Butterfly sekä brittiläis-yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Captain Beyondin perustajajäsenenä. Ensimmäinen Dormanin aikaisen Iron Butterflyn albumi In A Gadda Da Vida myi yli 30 miljoonaa kappaletta pysytellen Billboardin listoilla lähes kolmen vuoden ajan. Erik Brann kirjoitti mainitulle pitkäsoitolle kappaleen Termination, jonka sovitustyöhön Dorman osallistui. Iron Butterflyn tuotannon tunnetuin kappale on In A Gadda-Da-Vidan nimikappale, joka vaikutti osaltaan keskeisesti hardrockin ja heavy metallin kehitykseen. Sen selkeästi lyhennetty singleversio saavutti Billboardin listalla sijan 30. Biisin paras sijoitus oli Alankomaissa, missä mainittu kappale saavutti seitsemännen sijan. Iron Butterflylta saamansa vaikutteet ovat avoimesti myöntäneet esimerkiksi Back Sabbath, AC/DC, Rush, Alice Cooper, Mountain, Uriah Heep, Soundgarden, Stone Temple Pilots, Slayer, King Gizzard & the Lizard Wizard ja Queens of The Stone Age. Dorman vaikutti Iron Butteflyssa ensiksi vuosina 1968-1971, 1977-1978, 1978-1985 ja vuodesta 1987 vuoteen 2012 ajoittuneeseen kuolemaansa saakka. Hän vaikutti yhtyeessä sen kaikista jäsenistä pisimpään. Erottuaan Iron Butterflysta ensimmäisen kerran Dorman perusti yhtyeen Captain Beyond Deep Purplen ensimmäisen solistin Rod Evansin, kanssaan Butterflyssa soittaneen Larry Reinhartin sekä Bobby Caldwellin kanssa. Musiikissaan yhtye yhdisti hardrockia, progressiivista rockia ja jazzfuusiota spacerockiin. Vuosien 1972 ja 1977 välillä yhtyeeltä ilmestyi kolme pitkäsoittoa. St. Louisissa, Missourissa varttunut Dorman muutti 1960-luvun aikana San Diegoon. Hän aloitti bassonsoiton ollessaan teini-ikäinen. Dorman menehtyi luonnollisesti Laguna Niguelissa, Kaliforniassa 21. joulukuuta 2012. Hän oli toinen Iron Butterflyn In a Gadda-Da-Vidan aikaisen lineupin menehtyneistä jäsenistä. Brann edesmeni vuonna 2002, Bushy vuonna 2021 ja Ingle vuonna 2024.

Sunnuntain extra:Goottirockareiden hittejä ja muutama harvinaisempi helmi

 Goottirockin airue The 69 Eyes saapui konsertoimaan Kerubiin reilu vuosi edellisen Joensuun -keikkansa  jälkeen. Setti käynnistyi tällä kertaa Never Say Diella, jota seurasi slovarikaunokki Feel Berlin. Boycott-cover Gotta Rock kuultiin yllättävän varhaisessa vaiheessa settiä. I Know What You Did Last Summer edusti onnistuneesti harvinaisempaa tuotantoa Betty Bluen ja Perfect Skinin pitäessä jännitettä yllä. The Chair edusti setissä iäkkäämpiä klassikoita ja Death of Darkness sekä Drive tuoreempia iskusävelmiä. Still Waters Run Deep oli varsin onnistunut poiminta 69 Eyesin tuotannon parhaimmistoon lukeutuvalta albumilta Paris Kills ja myös vuoden 1999 albumin Wasting the Dawn nimikappale osoitti säilyttäneensä taikavoimansa. I Love the Darkness in You lukeutui setin kiehtovimpiin harvinaisempiin poimintoihin ja varsinaisen setin päättivät klassikkohitteihin lukeutuvat Gothic Girl ja Brandon Lee. Encoreiden aluksi tarjolla oli tunnelmapala Borderline, hittikimaraa jatkanut Dance D' Amour ja itseoikeutettuna päätöksenä Lost Boys. Bändi oli varsin tiukassa soittokunnossa; settiin olisi tosin jäänyt hienoisesti kaipaamaan vielä esimerkiksi Devilsin nimikappaletta sekä coverpoimintana viimeksi Etelä-Amerikan-keikoilla soitettua Ramonesin I Just Wanna Have Something to Dota. Kiitos taas kerran The 69 Eyes.

The 69 Eyes Kerubissa 19. syyskuuta 2025. 

Lauantain pitkä:Haastattelussa Kiss Disease

 Energistä kitararockia edustavan Kiss Disease -yhtyeen solisti/kitaristi Ella ja rumpali Anni saapuivat haastateltaviksi Johnnyn kadulle. Yhteen kysymyksistä vastasi lisäksi basisti Petrus.

Kiss Disease perustettiin vuonna 2019 ja esikoisep:nne ilmestyi seuraavana vuonna?


"Kyllä."


Keskeisiksi musiikillisiksi vaikuttajiksenne olette maininneet esimerkiksi naishardrockin pioneeriyhtyeen The Runawaysin ja detroitilaiset esipunkyhtyeet MC5:n ja The Stoogesin. Minkälainen historia teillä on mainittujen yhtyeiden musiikkiin?


Ella: "Nämä ovat bändejä, joita olen itse kuluttanut teini-ikäisestä asti. Mielestäni noiden kaikkien musiikissa yhdistyy tietynlainen ajattomuus ja alkukantaisuus, jotka oli hyviä lähtökohtia myös oman musiikin tekemisessä. Sanoisin, että uudempi Kiss Disease ei enää muistuta näistä yhtyeistä."

Anni:" Mäkin oon teini-ikäisestä kuunnellut noita bändejä. Mulle oli myös tärkeää saada naisesikuvia rockmusiikin saralta."

Esikoisalbuminne You Met Me at a Strange Time ilmestyi alkukesästä 2022. Tyylillisesti kyseessä on melko monipuolinen pitkäsoitto ja sen biisit ovat ensisijaisesti Ella Laineen käsialaa?


Ella:" Levyn laulut ja sanoitukset on mun käsialaa, mutta biisejä ovat tehneet myös kitaristi Störbe ja basisti Petrus. Useampi tyyppi kun säveltää, niin biisejä on laidasta laitaan."


Koska olisi luvassa jatkoa levytystenne osalta?


Ella: "Toinen, pitkään marinoitu pitkäsoitto on työn alla".

Anni:" Biisit, mitä ollaan tehty seuraavalle levylle, on mun mielestä meidän parhaita biisejä. Ollaan nyt demotettu, seuraavaks pitää hienosäätää ja sit mennään studiolle. Otetaan rauhassa, ei tehdä hutikoiden mitään…"


Miten runsaasti Kiss Diseasella on tällä hetkellä takanaan keikkailua?


Ella: "Aika paljon. Pari ekaa vuotta soitettiin oikeasti varmaan kerran kuussa jossain Helsingin baarissa. Siitä sai hyvää rutiinia, mutta jossain vaiheessa sitä väsyy kaluamaan samoja nurkkia ja yleisökin väsyy kuuntelemaan samoja biisejä. Sen takia ollaan vähennetty keikkailua viime aikoina ja yritetty kohdistaa energiat uuden levyn tekemiseen."

Anni:" Komppaan Ellaa – alussa oli aika huima keikkailutahti, nyt se on vähän tasaantunut. Kun keikkailee vähän harvemmin, niin siinä säilyy semmonen kiva jännitys myös itselle. Välillä tulee ihan ikävä bändin kanssa road tripille keikkamatkalle, se on musta hyvä merkki!"


Jokin ikimuistoinen keikkamuisto tähänastiselta uraltanne?


Ella:" LPRHC ehkä vuonna 2021? Soitettiin Rinne-baarissa jollain peruutuspaikalla. Vettä satoi ja roudattiin soittokamoja ylös mutaista laskettelurinnettä. Kaikki merkit implikoi siitä, että keikasta ja päivästä tulee paska. Palkkiokin oli joku viinapullo. Mutta välillä keikoilla huomaa sen, että mitä paskemmat olosuhteet, sen parempi yleisö. Keikka olikin mieletön, ihan kuin kaikki patoutunut vitutus ja raivo ois purkautunu ja muuttunut joksikin hyväksi. Oon aina otettu jos keikalla on pitti ja tuolla oli."

Anni: "Toi Ellan mainitsema LPRHC keissi on varmaan jääny meidän kaikkien mieleen aika ikimuistoisena. :D"


Bändinne tulevaisuuden suunnitelmat?


Ella: "Haluan tehdä tosi hyvän levyn ja käydä ulkomailla keikkailemassa."

Anni:" Uus levy listaykköseksi ja ois kiva vetää keikkoja jossain kauempana pääkaupunkiseudulta."


Nimeäisitteko joitakin ehdottomia suosikkialbumeitanne ja suosikkibiisejänne kitararockin saralta pienien perusteluiden kera?


Ella:" Dead Boys - Young, Loud & Snotty. Tää levy ei pyydä anteeks keneltäkään ja hyvä niin. Kaikki biisit on hyviä, mutta kyllä mun ikuinen anthem ois silti avausraita Sonic Reducer. “I don’t need anyone, don’t need no mom and dad.” Stiv Bators oli mun mielestä aliarvostettu esiintyjä ja pesi monessa mielessä Iggyn. Kenellä muulla muka tulee mieleen niistää kalkkunaleikkeleeseen ja syödä se sen jälkeen? Jos pitäisi nostaa yksi levy tältä vuosikymmeneltä niin se olisi australialaisen Smooch-yhtyeen esikoispitkä A Force To Be Rockin’ With. Seurailen suht aktiivisesti mitä rokkia Ausseissa tehdään, ja tää on yksi suosikeista. Todella raikas mutta perinteitä kumartava levy, missä kuulee selkeitä kaikuja esim The Runawaysin ja Sweetin musiikista. Laulaja-basistin ääni on unelmainen. Lempikappaleet tältä levyltä ovat ehdottomasti Feminine Touch ja Pucker Up."

Anni: "Tällä hetkellä suosikkilevy: Bad Nerves – Still Nervous. Kuuntelin tota levyä viime kesänä varmaan joka päivä alusta loppuun. Tosi tarttuvia juttuja ja rakastan noita laulumelodioita ja koukkuja. En kyllästy ikinä. Suosikkibiisi: esim. C.O.F.F.I.N – Fast Love. Tulee aina hyvä ja riehakas fiilis, kun kuuntelee tän. Hyvä bilebiisi!"

Petrus: "Suosikkibiisi: Sheer Mag – What You Want, se on täydellinen kitarabiisi."

Perjantain pohjat:Vixenin ensimmäinen ja samalla suurin hitti

 Edge of a Broken Heart on yhdysvaltalaisen glam metal-yhtyeen Vixenin vuonna 1988 ilmestynyt ensimmäinen single ja samalla suurin hitti. Mainitun kappaleen kirjoittamisesta vastasivat soolourallaan menestynyt softrockartisti Richard Marx sekä The Tubes - yhtyeen johtohahmoksi identifioituva Fee Waybill. Marxia kuullaan mainitussa kappaleessa lisäksi kosketinsoittajana. Edge of a Broken Heart saavutti Billboardin singlelistalla parhaimmillaan sijan 26. ja oli Mainsteam Rock -listalla vielä kahta sijaa korkeammalla. Brittien singlelistalla kappale saavutti parhaimmillaan sijan 51. Vaikka Vixenin tuotannosta myös toinen yhtyeen esikoisalbumilta poimittu singlebiisi Cryin' nousi top 40:ään, on Vixen erheellisesti niputettu lukeutuvaksi yhden hitin ihmeiden kategoriaan. Edge of a Broken Heartista työstettiin MTV:llä rotaatiota saavuttanut musiikkivideo, jossa Richard Marx nähtiin kosketinsoittajana cameo-roolissa. Vuonna 1990 Vixen esitti Edge of a Broken Heartista ja Cryin':ista upeat akustiset liveversiot ja Edge of a Broken Heartin toinen akustinen tulkinta pääsi mukaan yhdeksi yhtyeen vuonna 2018 ilmestyneen laadukkaan konserttitaltioinnin Live Fire bonuskappaleista. 

Torstain terävä:Ramonesin basisti ja perustajajäsen

 18. syyskuuta 1951 syntynyt ja viides kesäkuuta 2002 edesmennyt yhdysvaltalaismuusikko Douglas Glenn Colvin, joka tunnetaan paremmin taitelijanimellään Dee Dee Ramone, oli Ramonesin basisti, perustajajäsen ja keskeisin biisintekijä. Hänen sävelkynästään Ramonesin tuotannosta ovat lähtöisin esimerkiksi 53rd & 3rd, Chinese Rock, Commando, Wart Hog, Rockaway Beach, Poison Heart ja Bonzo Goes to Bitsburgh, joista viimeksi mainittu tunnetaan lisäksi nimellä My Brain is Hanging Upside Down. Vuonna 1986 mainittu kappale voitti New York Music Awardin parhaasta independent-singlestä ja pitkäsoitto Animal Boy, jolta kyseinen biisi löytyy, voitti parhaan albumin palkinnon. Dee Dee oli Ramonesin originaali solisti, kunnes alkuperäinen rumpali Joey Ramone siirtyi yhtyeen vokalistiksi. Dee Dee vaikutti Ramonesin basistina ja biisintekijänä vuosien 1974 ja 1989 välisen ajan, jolloin hän siirtyi hetkeksi hip hop-musiikin parin taiteilijanimellä Dee Dee King. Pian Dee Dee palasi punkjuurilleen ja julkaisi kolme uudesta tuotannosta koostunutta sooloalbumiaan. Kyseiset pitkäsoitot sisälsivät lisäksi sellaisia biisejä, jotka tulivat myöhemmin päätymään myös Dee Deen emoyhtyeen levytysohjelmistoon. Dee Dee konsertoi ympäri maailmaa. Hänen keikkaohjelmistonsa koostui soolotuotannosta, Ramonesin kappaleista sekä klassikkostatuksen omanneista coverbiiseistä, joita Dee Dee esitti lähinnä pienissä clubeissa. Hän jatkoi biisintekijänä Ramonesille vuoteen 1996 saakka, jolloin yhtye lopetti toimintansa. Dee Dee menehtyi heroiinin yliannostukseen kesäkuun viidentenä 2002 50 vuoden ikäisenä.

Keskiviikon klassikko:The Facesin toiminnan loputtua ilmestynyt kokoelma-albumi

 The Faces:Snakes and Ladders/The Best of Faces

Lokakuussa 1976 Warnerin julkaisemana ilmestynyt Snakes and Ladders on brittiläisen rockyhtyeen The Facesin tuotannosta kasattu kokoelma-albumi. Järjestyksessään kyseessä on yhtyeen seitsemäs pitkäsoitto ja toinen kokoelmalevy. Ensimmäinen kokoelma-albumi oli ollut The Facesin kahden ensimmäisen albumin The First Step ja Long Player  uudelleenjulkaisusta koostunut tupla. Snakes and Laddersin pyrkimyksenä oli kasata The Facesin suosituimmat kappaleet yhdelle albumille yhtyeen vuoteen 1975 ajoittuneen hajoamisen jälkeen. Snakes and Laddersin valokuvista vastasi Tom Wright ja kansitaiteesta yhtyeen kitaristi Ronnie Wood. Yhdysvalloissa The Facesiltä julkaistiin kokoelma-albumi Snakes and Laddersin jälkeen vasta vuonna 1999, jolloin cd-formaatissa ilmestyi 19 biisin koostumus Good Boys When They're Asleep. Snakes and Laddersillä julkaistut 12 biisiä ovat Rod Stewartin leadvokalisoimia ja yhdessä niistä on toisena vokalistina mukana Wood. Basisti Ronnie Lanen vokalisoimat ja yksin säveltämät kappaleet, joita sisältyi kaikille The Facesin neljälle albumille, on Snakes and Laddersin biisivalinnoissa feidattu täysin. Lane oli lisäksi The Facesin perustajajäsen. Lanen kappaleet saivat ansaitsemaansa huomiota The Facesin myöhemmin ilmestyneillä kokoelma-albumeilla, joista ensimmäinen oli vuonna 1977 ilmestynyt, Britannian ja muun Euroopan markkinoille suunnattu tupla-albumi Best of The Faces, joka oli kappalevalinnoissaan luontevasti paitsi Snakes and Laddersia laajempi, myös yhtyeen eri biisintekijöiden kappaleiden osalta tasapainoisempi. Snakes and Laddersin originaalin vinyyliversion biisilista on silti siinä mielessä ainutlaatuinen, että se sisältää originaalin vuoden 1970 singleversion kappaleesta Had Me a Real Good Time. Mainittu versio eroaa selkeästi seuraavana vuonna albumilla Long Player ilmestyneestä. Myöhemmin julkaistuilla Snakes and Laddersin uusintapainoksilla mainitun kappaleen originaali singleversio on korvattu lyhennetyllä versiolla albumilla Long Player julkaistusta miksauksesta. Originaalia singlemiksausta Had Me A Real Good Timesta ei toistaiseksi ole julkaistu cd-formaatissa. Snakes and Laddersilla julkaistuista kappaleista Pineapple and the Monkey ilmestyi cd-formaatissa vasta vuonna 2007 kokoelmalla Faces:The Definitive Rock Collection. Snakes and Laddersin avaava Poolhall Richard nauhoitettiin pian sen jälkeen, kun Ronnie Lane oli jättänyt The Facesin. Tetsu Yamauchi ei ollut vielä tuossa vaiheessa ottanut hänen paikkaansa, joten mainitussa kappaleessa bassotteli Ronnie Wood. Tetsun soittoa albumin kappaleista kuullaan sen b-puolen avaavassa biisissä You Can Make Me Dance, Sing or Anything. Marraskuun puolivälissä 1974 ilmestynyt single jäi The Facesin tuotannon viimeiseksi.

Tiistain tukeva:Haastattelussa Jyri Teikari

Viimeksi yhtyeessä Los Dynamos vaikuttanut pitkän matkan porilaismuusikko Jyri Teikari saapui haastateltavaksi Johnnyn kadulle. Ensiksi hän kertasi mainittua yhtyettä edeltäneitä musiikillisia vaiheitaan.

"1979 aloitti Uiva Ooppera-yhtye kokoonpanolla Ari Impola laulu, kitara, sävel, sanat; Pertti Palonen kitara, Jyri Teikari kitara & laulu, Pasi Holmström basso, Veikko Lehtiranta rummut & laulu.  Los Dynamosista siis mukana Veikko, Jyri, Pasi. Orkesteri toimi runsaat pari vuotta ja se on mukana kokoelma-albumilla " Vaahtopäät 2 " Selecta SELP 004 ( 1981 ) biisillä  ”VIIKONLOPPUIHMINEN”

Ontuva Eerikson oli toiminnassa 1982-1983 kokoonpanolla Ari Impola laulu, kitara, sävel, sanat; Jyri Teikari basso, Veikko Lehtiranta rummut & laulu, Yki Räikkälä koskettimet.                                           Mukana kokoelma-kasettialbumilla "Pori graffiti" ROMU RC-1 biisi VALKOISTA MAGIAA.

Tuon jälkeen YÖ jysäytti pajatson ja Veikko oli Yön matkassa vuoteen 1990.

Eskot laulu- ja soitinyhtye oli toiminnassa v. 1990-92 kokoonpanolla Matti Lehtonen laulu, harmofoni, sanat, savelet;  Jokke Silfver kitara, laulu, sanat, sävelet, Pasi Holmström basso, Jyri Teikari kitara, Veikko Lehtiranta rummut, Aki Peltonen haitari
Julkaisu Eskot – Tupee Or Not Tupee, Legenda Eskoista 79-92.
Mukana Los Dynamosista olivat Pasi, Jyri, Veikko.

Los Dynamos-historia? Kuinka pitkään yhtyeenne on ollut toiminnassa ja kuinka sen lineup muotoutui? Onko yhtyeessä tapahtunut miehistönvaihdoksia sen toiminta-aikana?
Millainen on oman tuotannon ja coverbiisien välinen osuus keikkaseteissänne ja voisitko mainita joitakin musiikillisia innoittajianne?

"LOS DYNAMOS aloitti vuonna 2007 kokoonpanolla Pasi Holmström laulua, kitara, huuliharppu; Jyri Teikari laulu, kitara; Veikko Lehtiranta rummut ja laulu; Tapio Loukkalahti basso. Pasi oli vaihtanut instrumenttia bassosta kitaraan ja erityisesti huuliharppuun, koska on blues-diggari viimeisen päälle. Hänen kauttaan vaikutteita mm- Howlin’ Wolfilta, Little Walterilta, Kim Wilsonilta ja muilta munnarin mestareilta. Aloitti myös laulamisen.  Tuon roots-ytimen päälle perusta luotiin. Jyri alkoi toiseksi päävokalistiksi ja toi keittoon mukaan valkoista rock’n roll-, rockabilly- ja jopa country-ainesta. Ja aina setissä pitää olla ainakin pari Bo Diddley-kompilla varustettua iskusäveltä! 
Repertuaari on kokonaan cover-osastoa, mutta ollaan haluttu olla veivaamatta niitä kaikkein tunnetuimpia numeroita ko. saralta.  
Basistiksi vaihtui 2019 Harri Niinivaara. Hän on meistä monipuolisimman soittotaustan omaava kaveri, soittanut lukuisissa rockorkestereissa Porin seudulla ja myös tanssimusiikkia ympäri Suomenmaan mm. Seppo Tammilehdon kera.
Keikkoja orkesterilla on vyöllä varmaan liki pari sataa, levyjä ei julkaistu, mutta netissä kaikenlaista."

Los Dynamosin tulevaisuuden suunnitelmat keikkailun ym. osalta?

"Keikkoja on tarkoitus tehdä kysynnän mukaan. Yksi vakiopaikkamme on ollut jo vuosien ajan Paapan Kapakka Tampereella. Yleisö on  siellä varttuneempaa ja roots-ilosanoma tuntuu menevän läpi. Myös Porin keikoillemme tulee väkeä, joka tietää, mitä saa."

Yön Tapahtui niinä päivinä-livelevyllä rumpalinne Veikko Lehtiranta vokalisoi suomeksi The Kinksin Til the End of the Dayn. Taustaa Veken The Kinks-diggaukselle ja jatkuuko se edelleen entisenlaisena?

"Veikko vannoo edelleenkin The Kinksin nimeen. On saanut musa-kasvatusta vanhempaan rockiin isoveljeltään meikäläisen tavoin. "

Maanantain mainio:Freen vuoden 1970 Isle of Wight-konsertti

 Free:Live at the Isle of Wight 1970

Brittiläisen blues- ja hardrockin keskeisimpiin edustajiin lukeutuva Free-yhtye (Paul Rodgers:laulu, Paul Kossoff:kitara, Andy Fraser:basso/koskettimet ja Simon Kirke:rummut) esiintyi Isle of Wightin festivaaleilla vuosina 1969 ja 1970. Ennen jälkimmäistä festivaalikeikkaa yhtye oli tehnyt lopullisen läpimurtonsa reilut kaksi kuukautta aikaisemmin ilmestyneellä kolmannella albumillaan Fire and Water ja siltä hieman aikaisemmin poimitulla singlellään All Right Now. Freen vuoden 1970 Isle of Wightin keikka on julkaistu epävirallisesti myös albumiformaatissa. Sen kymmenen biisin setissä on jopa kolme kappaletta, jotka julkaistiin vasta joulukuussa 1970 ilmestyneellä Freen neljännellä albumilla Highway. Keikka käynnistyy ärhäkällä Ride on Ponylla ja Highwayn tuotantoon Isle of Wightin vuoden 1970 keikalla lukeutuvat lisäksi singlebiisi The Stealer ja balladikaunokki Be My Friend. Maaliskuussa 1969 ilmestyneeltä esikoisalbumilta Tons of Sobs ovat mukana oman tuotannon ässiin lukeutuva ja letkeästi svengaava I'm a Mover sekä revittelevä bluescover The Hunter. Viimeksi mainittuun kategoriaan lukeutuu lisäksi setin päättävä ja uutta sovituksellista ilmettä tavoittava Robert Johnsonin Crossroads. Fire and Waterin tuotantoa edustavat nimibiisi, Mr Big sekä hitti All Right Now, jotka kaikki lukeutuvat mainitun albumin essentiaaleimpaan tuotantoon. Woman edustaa ainoana poimintana lokakuussa 1969 ilmestynyttä Freen nimikko- ja järjestyksessään toista pitkäsoittoa. Live at the Isle of Wight 1970-albumin julkaisijana oli vuonna 2018 On the Air. Free lienee soittanut vuoden 1970 aikana vielä onnistuneempiakin keikkoja, mutta myös Isle of Wightin keikka vangitsee yhtyeen livemagiikan sen suosion lakipisteessä.

Sunnuntain extra:Kevyttä psykedeliaa edustavan yhdysvaltalaisyhtyeen vuoden 1967 ykköshitti

 19. toukokuuta 1967 ilmestynyt Incence and Peppermints on kevyttä psykedeliaa edustaneen yhdysvaltalaisen Strawberry Alarm Clock-yhtyeen tuotannon tunnetuin kappale. Sen kirjoittajiksi on mainittu John S Carter ja Tim Gilbert, vaikka kappale perustuu Strawberry Alarm Clockin jäsenten Mark Weitzin ja Ed Kingin instrumentaaliseen ideaan. Incence and Peppermints nousi viikoksi Billboardin singelistan kärkeen ilmestymisvuotensa marraskuussa. Nimellä Thee Sixpence yhtye oli ehtinyt julkaista All-American Recordsilla neljä singleä ennen Incence and Peppermintsin ilmestymistä. Incence and Peppermintsin leadvokaaleista vastasi Greg Munford yhtyeen varsinaisten solistien vastatessa biisissä harmonia- ja taustalauluista. Ed King tuli myöhemmin saavuttamaan selkeästi suurempaa menestystä southern rock-yhtye Lynyrd Skynyrdin jäsenenä. Incence and Peppermints julkaistiin ensiksi Thee Sixpencen viidennen singlen The Birdman of Alkatrash b-puolella huhtikuussa 1967. Se alkoi saavuttaa radiosoittoa Los Angelesissa ja lähiympäristössä, Uni Records poimi kappaleen kansalliseen jakeluun ja toukokuussa singlestä julkaistiin uusi painos, jossa Incence and Peppermints oli siirtynyt singlen a-puoleksi. Toisen painoksen ilmestymisen aikaan yhtyeen nimeksi oli vaihtunut Strawberry Alarm Clock, jottei sitä sekoitettaisi toiseen paikalliseen bändiin. Incence and Peppermintsille kertyi Billboardilla 16 listaviikkoa ja paalupaikalle se kohosi 25. marraskuta 1967 päättyneellä viikolla. Kultalevyn single saavutti miljoonan kappaleen myynnillään jo joulukuun seitsemäntenä samaisena vuonna.

Launtain pitkä:Merkittävä brittiläinen biisintekijä ja muusikko

Yhdestoista syyskuuta 1948 syntynyt ja 29. tammikuuta 2009 edesmennyt Iain David McGeachy, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään John Martyn, oli brittiläinen laulaja/lauluntekijä ja kitaristi. Yli 40 vuotta kestäneen uransa aikana hän julkaisi 23 albumia, jotka saivat kriitikoiden keskuudessa myönteisen vastaanoton. The Timesissa häntä kehuttiin sähköiseksi kitaristiksi ja solistiksi, joka hämärsi folkin, jazzin, bluesin ja rockin väliset rajat. Martynin ura muusikkona alkoi 17-vuotiaana. Hänestä muodostui eräs brittiläisen folkrockin keskeisimmistä hahmoista. Inspiraationsa hän sai amerikkalaisesta bluesista ja brittiläisestä perinnemusiikista. Martyn solmi levytyssopimuksen Island Recordsin kanssa. Tuotantonsa albumeilla, kuten Solid Air (1973) ja One World (1977) Martyn rikasti soundiaan elementeillä rockista ja jazzista. Lisäksi hän kokeili kitaraefektejä ja nauhoja hidastaneita koneita. Vaikka Martynilla oli henkilökohtaisia ongelmia, hän jatkoi albumien julkaisemista Phil Collinsin ja Lee "Scratch" Perryn kaltaisten artistien kanssa. Musiikin tekemisensä osalta Martyn säilyi aktiivisena kuolemaansa saakka. Martyn syntyi New Maldenissa Belgian juutalaiselle äidille ja skottilaiselle isälle. Hänen vanhempansa olivat kumpikin oopperalaulajia ja erosivat Martynin ollessa viisivuotias. Lapsuutensa Martyn vietti Skotlannin ja Englannin välillä. Suurimman osan ajasta Martyn vietti Shawlandsissa, Glasgowssa isänsä ja isoäitinsä kanssa. Martynin omaksuma aksentti riippui kontekstista tai seurasta. Glasgowssa Shawlands Academyä käynyt Martyn siirtyi Glasgown taidekouluun, mutta jätti sen musiikillisten intressiensä vuoksi. Hamish Imlachin mentoroima Martyn aloitti musiikkiuransa 17-vuotiaana. 60-luvun puolivälissä Martynista muodustui eräs brittiläisen folkin keskeisimmistä hahmoista hänen edustamansa bluesin ja folkin mikstuuran ansiosta. Hän solmi levytyssopimuksen Chris Blackwellin Island Recordsin kanssa ja julkaisi esikoisalbuminsa London Conversation samaisena vuonna. Martynin vuonna 1968 ilmestynyt toinen albumi The Tumbler siirtyi tyylillisesti lähemmäksi jazzia. Vuoteen 1970 mennessä Martyn oli kehittänyt ainutlaatuisen soundinsa soittamalla akustista kitaraa fuzzboxin, phaseshifterin ja Echoplexin läpi. Mainittua soundia edusti ensiksi helmikuussa 1970 ilmestynyt Martynin kolmas albumi Stormbringer! Kyseessä oli yhteinen albumi Martynin tuonaikaisen vaimon Beverleyn kanssa. Hän oli aikaisemmin levyttänyt soolona nimellä Beverley Kutner. Kaksikon seuraava yhteinen albumi oli samaisen vuoden marraskuussa ilmestynyt The Road to Ruin. Island Records koki John Martynin markkinoimisen sooloartistina tarkoituksenmukaisemmaksi. Niinpä seuraavat albumit julkaistiin pelkästään hänen nimissään, vaikka Beverley lauloi niillä taustoja ja jatkoi myös omaa soolouraansa. Vuonna 1971 ilmestynyt Bless the Weather oli Martinin kolmas sooloalbumi. Helmikuussa 1973 Martyn julkaisi albumin Solid Air, jonka nimikappale oli omistettu saman levy-yhtiön artisteihin lukeutuneelle ja marraskuussa 1974 lääkkeiden yliannostukseen kuolleelle Martynin läheiselle ystävälle Nick Drakelle. Vuonna 2009 Solid Airista julkaistiin kahden cd:n versio, jonka jälkimmäinen levy koostui aikaisemmin julkaisemattomista kappaleista sekä outtakeseista. Albumin kansiteksteistä vastasi Record Collectorin Daryl Easlea. Bless the Weatherillä ja Solid Airilla Martyn teki yhteistyötä jazzbasisti Danny Thompsonin kanssa. Kyseinen musiikillinen kumppanuus jatkui Martynin kuolemaan saakka. Solid Airin kaupallisen menestyksen jälkeen Martyn nauhoitti ja julkaisi nopeasti kokeellisen albumin Inside Out myöhemmin vuoden 1973 aikana. Sillä improvisaatio painottui kappaleisiin rakenteiden sijaan. Vuonna 1975 ilmestynyt Sunday's Child oli jälleen enemmän kappaleisiin painottunut kokonaisuus ja sen biiseistä My Baby Girl ja Spencer the Rover ovat viittauksia hänen nuoreen perheeseensä. Syyskuussa 1975 Martyn julkaisi konserttitaltioinnin Live at Leeds. Island Records ei julkaissut  mainittua albumia ja niinpä Martin myi sitä postitse kotoaan Hastingsista sainattuina kappaleina. Live at Leeds oli nauhoitettu Danny Thompsonin ja rumpali John Stevensin kanssa. Vuonna 2010 Live at Leedsistä julkaistiin tuplacdversio ja samalla selvisi, että kaikkia originaalilla albumilla julkaistuja kappaleita ei ollut nauhoitettu Leedsissä. 

 

Live at Leedsin julkaisun jälkeen Martyn piti taukoa. Hän matkusti Jamaikalle ja vietti aikaa muun muassa reggaetuottaja Lee "Scratch" Perryn kanssa. Vuonna 1977 ilmestyneen albumin One World ansiosta jotkut kutsuivat Martynia trip-hopin isäksi. Mainitulla albumilla hyödynnettiin ambientteja ulkoilmassa nauhoitettuja soundeja. Vuonna 1978 Martyn vaikutti kitaristina Neil Ardleyn albumilla Harmony of the Spheres. Martynin avioliitto mureni 70-luvun lopussa ja raskaasta ajasta syntyi lokakuussa 1980 ilmestynyt synkkä albumi Grace and Danger. Otis Blackwell viivytteli mainitun albumin julkaisua yli vuoden. Mainitun vuosikymmenen lopussa Martyn nimesi Grace and Dangerin suosikkialbumikseen. Hänen mukaansa se oli hänen tarkin päiväkirjansa. Phil Collins vaikutti Grace and Dangerillä rumpalina ja taustavokalistina. Vuonna 2007 albumista julkaistiin deluxe-versio. Martynin vuonna 1981 ilmestyneellä albumilla Glorious Fool artisti oli jättänyt Island Recordsin ja mainitun albumin ja sen seuraajan Well Kept Secret hän levytti WEA:lle. Jälkimmäisestä albumista muodostui Martynin ensimmäinen top 30:een noussut pitkäsoitto. Vuonna 1983 Martyn julkaisi livelevyn Philentropy ja meni meni naimisiin Annie Murlongin kanssa, mutta Skotlannissa asunut pari erosi myöhemmin. Island Recordsille Martyn nauhoitti albumit Sapphire (1984), Piece by Piece (1986) ja the Live Foundations (1987) ennen kuin jätti kyseisen levy-yhtiön vuonna 1988. Vuosina 1990 ja 1991 Martyn nauhoitti Permanent Recordsille albumit The Apprentice ja Cool Tide. Vuonna 1993 ilmestynyt pitkäsoitto No Little Boy edusti yhteistyötä Phil Collinsin kanssa ja se sisälsi uusia versioita Martynin vanhaan ydintuotantoon lukeutuvista kappaleista. Vuonna 1992 nauhoitettu ja samanhenkinen Could't Love You More jäi julkaisematta, mutta sen kappaleita julkaistiin useilla kokoelmilla The Apprenticen ja Cool Tiden biisien tavoin. Vuonna 1994 Permanent Records julkaisi Martynilta tuplaliven. Go! Discsin vuonna 1996 julkaisema And ja vuonna 2000 ilmestynyt Glasgow Walker edustavat trip-hoppia. Vuonna 1998 ilmestynyt The Church with One Bell on coveralbumi, jolla versioidaan esimerkiksi Portisheadin ja Ben Harperin tuotantoa. Heinäkuussa 2006 BBC esitti dokumentin Johnny Too Bad, jossa käsiteltiin muun muassa vuonna 2004 ilmestyneen albumin On the Cobbles kirjoittamista ja levyttämistä. Sitä pidetään eräänä Martinin vahvimmista töistä, ja se tekee paluuta artistin akustisvoittoiseen soundiin. Viimeiset konserttinsa Martyn piti marraskuussa 2008. Tuolloin hän esitti ensisijaisesti tuotantoaan Grace and Dangerilta. Yhteistyössä kosketinsoittajansa Spenser Cozensin kanssa Martyn kirjoitti ja esitti musiikin Robert Wallacen elokuvaan Strangebrew, joka palkittiin Lontoon lyhytelokuvafestivaaleilla samana vuonna. Neljäs helmikuuta 2008 Martyn vastaanotti palkinnon elämäntyöstään BBC Radio 2:n Folk Awardseissa. Palkinnon esitteli Phil Collins ja Eric Clapton on maininnut Martynin olleen hämmästyttävästi edellä kaikessa.  Syyskuun alussa 2008 Island muisti Martynin 60-vuotispäivää neljän cd:n boxilla Ain't No Saint. Se sisälsi ennen julkaisematonta studiomateriaalia ja harvinaisia liveäänitteitä. Martyn  menehtyi 29. tammikuuta 2009 Thomastownissa, Irlannissa. Hänen viimeiseksi jäänyt albuminsa Heaven and Earth viimeisteltiin ja julkaistiin postuumisti toukokuussa 2011. 25. helmikuuta 2009 Mike Harding esitteli Martyniin liittyneen tunnin mittaisen tribuuttiohjelman BBC Radio 2:lla. Elokuun puolivälissä 2011 ilmestyi eri artistien tribuuttialbumi Johnny Boy Would Love This. 27. tammikuuta 2019 Glasgow Royal Concert  Hallissa pidettiin Martinille tribuuttikonsertti A Grace and Danger:A Celebration of John Martyn. Sen esiintyjiin lukeutui mm. Paul Weller.

Perjantain pohjat:80-luvun puolivälin pieni pophelmi

 E. G. Daily:Wild Child

Vuonna 1985 A&M:n julkaisemana ilmestynyt Wild Child on näyttelijättärenä etenkin sarjassa Valley Girls kunnostautuneen E. G. Dailyn esikoisalbumi. Vaikka pitkäsoitosta ei muodostunut suurta kaupallista menestystä, siltä poimittu ensimmäinen single Say It Say It nousi Billboardin tanssimusiikkilistan kärkeen ja saavutti myös poplistalla sijan 70. Myös toinen pitkäsoitolta poimittu single Love in the Shadows saavutti Billboardin tanssilistalla kuudennen sijan. Dailyn esikoisalbumi nauhoitettiin Munichissa, Los Angelesissa ja New Yorkissa. Pitkäsoiton kappaleista Just for You oli omistettu Dailyn tuonaikaiselle poikaystävälle Jon-Erik Hexumille, joka menehtyi loppuvuodesta 1984 CBS Televisionin sarjan Cover Up tulipalokohtauksessa. Hexum esitti miespääosaa mainitussa sarjassa. Wild Childin kappaleista Celine Dion versioi Love in the Shadowsin ranskaksi vuonna 1987 ilmestyneelle albumilleen Ingognito. Wild Childin ilmestymisen aikaan sekä Cashbox että Billboard laativat albumista myönteisiä arvioita. Jon Breamin Star Tribuneen Wild Childista laatimassa arviossa Dailyä verrattiin tyylillisesti Pat Benatariin, Cyndi Lauperiin, Sheena Eastoniin, Stevie Nicksiin ja Tina Turneriin. Alex Hendersonin albumista AllMusiciin laatimassa retrospektiivisessä arviossa Wild Childia kuvataan lupaavaksi debyyttialbumiksi ja suurinta osaa pitkäsoiton kappaleista popiksi tai rockiksi tanssimusiikin sijaan. Wild Childin disco-orientoituneimmat raidat ovat ensimmäinen single Say It Say It ja inspiroitunut cover Donna Summerin vuonna 1979 ilmestyneellä tupla-albumilla Bad Girls alun perin ilmestyneestä kappaleesta Sunset People.

Torstain terävä:Sladen toukokuussa 1972 ilmestynyt brittiykköshitti

 19. toukokuuta 1972 Polydorin julkaisemana ilmestynyt Take Me Bak 'Ome on Noddy Holderin ja Jimmy Lean kirjoittama, Chas Chandlerin tuottama ja Slade-yhtyeen levyttämä kappale, joka ilmestyi ensiksi ainoastaan singleformaatissa. Britanniassa kappaleesta muodostui Sladen toinen listakärkeen kohonnut single. Se saavutti hopealevyn ilmestymisvuonnaan ja listaviikkoja Take Me Bak 'Omelle kertyi 13. Kappale pääsi mukaan Sladen vuonna 1973 ilmestyneelle kokoelma-albumille Sladest. Take Me Bak 'Ome saavutti Sladen singleistä ensimmäisenä sijoituksen myös Billboardilla nousten sijalle 197. Pian singlen ilmestymisen jälkeen Slade esiintyi The Great Western Festivaalilla lähellä Lincolnia ja vastaanotti myönteisen arvion reilulle 50 000:lle kuulijalle soittamastaan konsertista. Kitaristi Dave Hillille Take Me Bak 'Omen menestys oli yllätys. Basisti Jimmy Lea mainitsi kirjoittaneensa kappaleen jo kauan aikaa sitten ja lainanneensa sen tekstiin hieman Beatlesin Valkoiselta tuplalta löytyvää Everybody's Got Something to Hidea. Solisti Noddy Holder hyödynsi  Take Me Bak 'Omen lopussa nostatusta, jonka Jimmy Lea kehotti kuitenkin säästettäväksi Sladen seuraavaan singleen Mama Weer All Crazee Now. Singlen b-puolella julkaistiin Sladen albumeille päätymätön kaunokki Wonderin' Y. Take Me Bak 'Omesta ei työstetty musiikkivideota, mutta Slade esitti kyseisen kappaleen musiikkishow:issa Top of the Pops, Lift Off with Ayshea, 2Gs and the Pop People, Sports En Fete France ja TopPop ja vuonna 1973 alankomaalaisessa ohjelmassa Popgala. Record Mirror ja New Musical Express kirjoittivat Take Me Bak 'Omesta myönteisesti, samoin AllMusicin Dave Thompson retrospektiivisessä arviossaan.

Keskiviikon klassikko:Otis Reddingin esikoisalbumi

 Otis Redding:Pain in My Heart

Maaliskuussa 1964 ilmestynyt Pain in My Heart on Otis Reddingin esikoisalbumi, jonka merkittävä soulartisti levytti Stax Recordsin alamerkille, Memphisissä, Tennesseessä sijainneelle Volt Recordsille. Voltin pitkäsoittojen julkaisijana oli silti Atco-yhtiö ja ainoastaan singlejen itse Volt. Reddingin esikoisalbumin nimikappale oli Allan Toussaintin salanimellä Naomi Neville kirjoittama ja sovittama. Sen lisäksi pitkäsoitolta julkaistiin singleformaatissa menestyksekkäästi kappaleet These Arms of Mine, That's What My Heart Needs ja Security. Loppuvuoden 1963 ja alkuvuoden 1965 välisenä ajanjaksona Billboard ei julkaissut R&B-singlejensä listaa ja niinpä Securityn ja Pain in My Heartin listasijoituksista ei ole saatavilla tietoa. Pain in My Heart sisältää Otis Reddingin vuosien 1962-1963 välisenä ajanjaksona työstämiä levytyksiä. Staxin alamerkki Volt julkaisi lokakuussa 1962 hänen esikoissinglensä These Arms of Mine/Hey Baby, jonka paraatipuoli nousi listoille seuraavan vuoden maaliskuussa. Yli 800 000 kappaleen myynnillään kyseessä on eräs Reddingin suosituimmista singleistä. Kesäkuussa 1963 nauhoitettiin kappaleet That's What My Heart Needs ja Mary's Little Lamb, joista ensiksi mainitusta tuli Reddingin toinen Staxin julkaisema single. Syyskuussa 1963 nauhoitettu albumin nimikappale saavutti muutamaa kuukautta myöhemmin Billboardin singlelistalla sijan 60. Huhtikuussa 1964 julkaistu viimeinen single Security nousi samaisella listalla sijalle 97. Pain in My Heart -albumin loput kappaleet ovat covereita tunnetuista biiseistä, eli Rufus Thomasin Walking the Dogista, Little Richardin Lucillesta, The Kingsmenin levytyksenä parhaiten menestyneestä Richard Berryn sävellyksestä Louie Louie ja Ben E Kingin Stand by Mestä. Atco Recordsin julkaisemana 17. maaliskuuta 1964 ilmestynyt pitkäsoitto saavutti Billboardin R&B-listalla sijan 20. ja Billboard Hot 100 -listalla sijan 85. Pain in My Heart vastaanotti myönteisiä arvioita sekä tuoreeltaan että retrosti. Albumin tuottajana toiminut Jim Stewart ylisti etenkin Reddingin tulkintaa kappaleesta These Arms of Mine.

Tiistain tukeva:Buddy Hollyn balladimaisempaa tuotantoa edustava kappale

 Maybe Baby on Buddy Hollyn ja tuottaja Norman Pettyn käsialaa oleva ja Hollyn yhtyeensä The Cricketsin kanssa vuonna 1957 nauhoittama, tyylillisesti rockabillyä edustava kappale. Originaalin julkaisunsa jälkeen mainittu biisi pääsi mukaan George Lucasin ohjaamaan elokuvaan American Graffiti sekä sen MCA Recordsin julkaisemalle ja triplaplatinaa myyneelle soundtrack-albumille 41 Original Hits from the Soundtrack of American Graffiti. Mainittu albumi saavutti Billboardin listalla parhaimmillaan kymmenennen sijan. Maybe Babyn paras sijoitus brittilistalla oli neljäntenä ja Billboardin listalla sijalla 17., Billboardin R&B-listalla kahdeksantena ja Kanadassa yhtä sijaa alempana. Maybe Babyn nauhoitukset tapahtuivat Oklahomassa 29. syyskuuta 1957. Samaisena päivämääränä The Crickets esiintyi Oklahoman Municipal Auditoriumissa The Show of Stars '57:n kanssa. The Cricketsin jäsenistä rumpali Jerry Alison muistaa Maybe Babyn ja kolme muuta biisiä nauhoitetun Oklahoman Tinker Air Force Basessa. Oklahoma Cityn alueelta kotoisin oleva Buddy Holly-tutkija Graham Pugh on nähnyt lentolippuja, jotka dokumentoivat Buddy Holly and the Cricketsin laskeutuneen Oklahoma Cityn lentokentälle 28. syyskuuta 1957. Paul McCartney on levyttänyt Maybe Babystä Jeff Lynnen tuottaman coverin, joka kuultiin vuonna 2000 valmistuneessa samannimisessä komediaelokuvassa. Muista kappaleesta työstetyistä coverversioista ovat vastaneet  Esquerita vuonna 1959, Don McLean, Connie Francis, Waylon Jennings ja The Crickets, Bobby Vee, Jimmy Gilmer, Jackie DeShannon, Skeeter Davis, The Hollies, Brian May, The Nitty Gritty Dirt Band, Tommy Allsup, Susie Allanson, (jonka versio nousi seitsemänneksi Billboardin countrylistalla vuonna 1978), Mike Berry ja Hank Marvin. Vuonna 1978 valmistuneessa ja jossakin määrin romantisoidussa elokuvassa Buddy Holly Story Maybe Babyn esitti Gary Pusey. Vuonna 2018 ilmestyneellä albumilla True Love Ways Maybe Babysta on mukana versio, jonka esittäjäksi on kreditoitu Buddy Holly with the Royal Philharmonic Orchestra.

Maanantain mainio:Eräs The Pretendersin varhaistuotannon merkkiteoksista

 Talk of the Town on Chrissie Hynden kirjoittama ja The Pretendersin levytystuotantoon lukeutuva kappale, joka julkaistiin ensiksi singleformaatissa, seuraavaksi vuonna 1981 ilmestyneellä ep:llä Extended Play ja hienoisesti lyhennettynä versiona The Pretendersin järjestyksessään toisella pitkäsoitolla The Pretenders II. Kappaleen inspiraation lähteinä olivat samanniminen Lontoossa sijainnut yökerho sekä yhtyeen diggari, joka nähtiin kuuntelemassa The Pretendersin soundcheckejä yhtyeen ensimmäisellä kiertueella. Chrissie Hynde ei milloinkaan keskustellut hänen kanssaan, mutta kirjoitti kappaleen eräänlaisena tribuuttina diggarille, jonka hän joka tapauksessa muisti.  Talk of the Townista muodostui radiohitti ja kappaleen paras sijoitus brittilistalla oli parhaimmillaan kahdeksantena. Kriitikot ovat pitäneet Talk of the Townista ja kohottaneet sen The Pretendersin kakkosalbumin huippuhetkeksi. Talk of the Town oli eräs ensimmäisistä kappaleista, jonka Chrissie Hynde kirjoitti yhtyeensä esikoisalbumin ilmestymisen jälkeen. Message of Loven, juuri Talk of the Townin ja I Go to Sleepin kaltaisilla kappaleilla The Pretenders saavutti radiosoittoa esikoisalbuminsa  menestyksen jälkeen. Talk of the Town -singlen b-puolena julkaistiin useimmissa maissa Cuban Slide, mutta Yhdysvalloissa kakkosbiisiksi valikoitui The Pretendersin edellisen single paraatipuoli, The Kinks-cover Stop Your Sobbing. Talk of the Townin lyriikka on kirjoitettu sekä jätetyn tytön että uudelleen paikkansa löytäneen pojan perspektiivistä. AllMusicin Martin Greenwaldin mukaan Talk of the Town säilyttää asemansa Chrissie Hynden klassikkona. Pop Mattersin Sean Murphy ylistää kaikkia Pretenders II -albumilta poimittuja singlejä; Talk of the Townin lisäksi kappaleita Message of Love ja Day After Day. Classic Rockin Matt Wardlaw on listannut Talk of the Townin The Pretendersin tuotannon viidenneksi parhaaksi kappaleeksi. Talk of the Towniin tehdään viittaus Garbage-yhtyeen kappaleessa Special. Solisti Shirley Manson pyysi lupaa biisin mainintaan Hyndeltä ja vastaanotti häneltä myönteisen vastauksen, vaikkei Hynde ollut tuossa vaiheessa vielä kuullut Special-kappaletta.

Sunnuntain extra:Pitkän uran luoneen laulajattaren esikoisalbumi

 Anna Hanski:Anna Hanski

Huhtikuussa 1989 Selectan julkaisemana ilmestynyt Anna Hanski on samannimisen turkulaislaulajattaren onnistunut esikoisalbumi. Sen originaalituotantoa edustavista kappaleista vastasivat ensisijaisesti Jukka Alihanka ja Ilpo Murtojärvi sekä lisäksi Aarni Varjonen. Pitkäsoiton covereista suosituimmaksi osoittautui Pekka Kaasalaisen kanssa duetoitu Lee Hazlewoodin ja Nancy Sinatran Summer Wine nimellä Kotiviini. Rivakkana rocksovituksena Hanskin debyytillä versioituu Kaasalaisen pätevästi kitaroimana Nancy Sinatran These Boots Are Walking nimellä Saappaat. Varsin laadukasta lainatuotantoa edustavat lisäksi kummankin levypuoliskon päätöskappaleet; näkemykset Kaseva-yhtyeen riipaisevasta balladista Tyhjää sekä Tasavallan Presidentti-yhtyeen upeasta I Love You Teddybearista, joista viimeksi mainittu versioituu nimellä Nallekarhu. Hanskin esikoissingle Tule poika uimaan edustaa venäläistä alkuperää, eli kyseessä on Sofija Rotarun kappaleen Bylo No Proshlo suomennos. Laadukkaisiin popkappaleisiin Hanskin esikoisalbumilla lukeutuvat vähäisemmästä tunnettuudestaan huolimatta raidat T-Paita, Tahdon löytää kuun sekä Matkalaukku, joista viimeksi mainittu ilmestyi ensiksi artistin ensisinglen kakkosbiisinä. Saappaat-coverin ohella hienoista revittelevyyttä on annosteltu lisäksi Kiltit tytöt pääsee taivaaseen -biisiin. Anna Hanskin esikoisalbumi on kestänyt aikaa lähes erinomaisesti. Loppuvuodesta 1990 ilmestyneelle artistin toiselle pitkäsoitolle Syksyiset unet sisältyvät esimerkiksi onnistuneet suomennokset Paul Simonin soolotuotannon kirkkaisiin helmiin lukeutuvista kappaleista 50 Ways to Leave Your Lover (50 tapaa jättää rakas) sekä Kodachrome (Kameramies). Albumin veikeimpään coverosastoon lukeutuu nimellä Verhon takana levytetty näkemys Fishbone-yhtyeen originaalituotantoa edustavasta biisistä Ma and Pa.

Lauantain pitkä:Ruotsalaisen actionrockin keskeisin edustaja

The Hellacopters on ruotsalainen garagerockyhtye, jonka perustivat vuonna 1994 solisti/kitaristi Nicke Andersson, kitaristi Andreas Tyrone "Dregen" Svensson, basisti Kenny Håkansson ja rumpali Robert Eriksson. Andersson oli vaikuttanut rumpalina deathmetal-yhtyeessä Entombed ja Svensson piti taukoa pääbändistään Backyard Babiesista. Dregen ja Eriksson olivat toimineet Entombedin roudareina ja Håkansson oli Anderssonin lapsuudenystävä. The Hellacoptersia pidettiin aluksi Anderssonin ja Dregenin sivuprojektina, mutta yhtyeestä muodostui keskeinen kanava Anderssonin biisinkirjoitukselle ja esiintymiselle. The Hivesin tavoin The Hellacopters on yleisesti tunnustettu   keskeisimpien ruotsalaisten rockyhtyeiden ja tärkeimpien niin kutsutun garage rock revivalin edustajien joukkoon kuuluvaksi. Yhtyeen vuonna 1996 ilmestynyt esikoisalbumi Supershitty to the Max voitti ruotsalaisen Grammyn. Juuri ennen kuin The Hellacopters aloitti kiertueen Kissin lämmittelijänä, yhtyeen kokoonpanon täydensi osa-aikaisesti kosketinsoittaja/perkussionisti Anders Lindström, josta tuli Hellacoptersin täysaikainen jäsen vuonna 1999. Yhtyeen vuonna 1998 ilmestyneen toisen albumin Payin' the Dues jälkeen Dregen jätti Hellacoptersin ja palasi täysaikaisesti Backyard Babiesin jäseneksi. Mattias Hellberg ja Danne Andersson täydensivät Hellacoptersin kiertuekokoonpanon. Vuonna 1999 ilmestyneellä yhtyeen kolmannella albumilla Grande Rock kitaroivat sekä Hellberg että Andersson. Samana vuonna Robert Dahlqvistista tuli Hellacoptersin täysaikainen soolokitaristi. Yhtyeen lineup oli nyt vakiintunut ja siltä ilmestyi kolme albumia, yksi coverlevy, ep:itä sekä rajoitettuna painoksena ilmestyneitä levyjulkaisuja.Vuonna 2008 Hellacopters lopetti toimintansa ystävällisissä väleissä sen jäsenten keskittyessä muihin projekteihin. Kahdeksan vuotta myöhemmin yhtye kokosi rivinsä soittaen Sweden Rock Festivaalilla pitkän konsertin, jolla se juhlisti esikoisalbuminsa Supershitty to the Max 20 vuotta aikaisemmin ajoittunutta julkaisua. Lokakuussa 2021 yhtye ilmoitti solmineensa levytyssopimuksen Nuclear Blastin kanssa ja julkaisevansa uuden albumin keväällä 2022. Pitkäsoitto Eyes of Oblivion näki päivänvalon huhtikuun ensimmäisenä mainittuna vuonna. 

Ensimmäiset treeninsä, jotka olivat puhdas jamisessio, The Hellacopters soitti neljäs marraskuuta 1994. Ainoastaan kaksia harjoituksia myöhemmin yhtye julkaisi ensimmäisen singlensä Killing Allan tammikuussa 1995 omalla Psychout Recordsillaan. Julkaistuaan toisen singlensä "1995" The Hellacopters solmi levytyssopimuksen White Jazz Recordsin kanssa. Esikoisalbumi Supershitty to the Max ilmestyi kesäkuussa 1996. Livenä ainoastaan 26 tunnissa nauhoitettu albumi voitti ruotsalaisen Grammyn. Vuotta myöhemmin The Hellacopters soitti Kissin lämmittelijänä Skandinavian keikoilla. Tässä vaiheessa yhtyeen lineupin oli täydentänyt aikaisemmin ruotsalaisessa rockyhtyeessä The Diamond Dogs vaikuttanut kitaristi Anders Lindström. Helmikuussa 1997 ilmestynyt kakkosalbumi Payin' the Dues kohosi yhtyeen kotimaassa top 20:een ja Suomessa top 30:een. Andersson erosi Entombedista keskittyäkseen täysipainoisesti The Hellacoptersiin. Ruotsin-kiertueellaan Hellacopters soitti keikan Hultsfred-festivaalin toiseksi suurimmalla lavalla ja kuuluisan salakeikan backstagella. Vuonna 1998 yhtye teki kiertueen Euroopassa Glueciferin kanssa. Yhtyeet työstivät myös split-albumin Respect the Rock. Pian tämän jälkeen Dregen palasi Backyard Babiesiin. Hän oli jättänyt Hellacoptersin kesken intensiivistä kiertuetta ja Skandinaviassa ja Yhdysvalloissa sekä Kanadassa soittamilleen kiertueille yhtye kiinnitti mukaan kitaristit Chuck Pounderin ja Mattias Hellbergin. Yhdysvaltain-kiertueellaan Hellacoptersille tarjoutui tilaisuus jammailla legendaaristen Detroitin rokkareiden; MC 5:n Wayne Kramerin ja Sonic Rendezvous-Bandin Scott Morganin kanssa. Yhtye loi pitkän työskentelysuhteen molempien kanssa. Syyskuussa 1998 The Hellacopters nauhoitti kolmannen albuminsa Grande Rock. Kakkoskitaristin puuttumisen vuoksi Lindstömiä ja Hellbergiä kuultiin molempia kitaran varressa. Albumilla kuultiin Hellacoptersin varhaisempia levyjä voimakkaammin 70-lukuhenkistä rocksoundia esimerkiksi detroitilaisyhtyeiden hengessä. Albumi nauhoitettiin vanhassa studiossa Ruotsin metsissä ja iäkkäämpi ääni-insinööri tiesi, kuinka luoda yhtyeen toivoma 70-lukuhenkinen vintage-soundi. Grande Rock  nousi The Hellacoptersin albumeista ensimmäisenä Ruotsissa viikon ajaksi top teniin. Robert Dahlqvistista tuli Dregenin täysaikainen korvaaja ja Hellacopters teki kiertueen Wayne Kramerin, The Nomadsin ja Powder Monkeysin kanssa.Vuonna 2000 Hellacopters palasi studioon levyttämään seuraavaa albumiaan High Visibility, joka oli yhtyeen ensimmäinen useiden ruotsalaisten rockyhtyeiden kanssa työskennelleen Chips Kiesbyen tuottama. Hänestä tuli sittemmin The Hellacoptersin pysyvä tuottaja. High Visibility pysytteli Ruotsissa listoilla 12 viikon ajan ja myi kultaa. Albumin tiimoilta Hellacopters teki kiertueen Skandinaviassa ja Euroopassa lämmittelybändinään tuossa vaiheessa vielä melko tuntematon The Hives. High Visibility julkaistiin myöhemmin myös Yhdysvalloissa ja kiertueesta työstettiin dokumentti Goodnight Cleveland. Sen otsikko on napattu elokuvasta The Spinal Tap ja mainittua lausahdusta Andersson käytti yhtyeensä Agora Ballroomissa soittaman konsertin lopussa. Alkuvuodesta 2002 Hellacopters julkaisi ensimmäisen kokoelmalevynsä Cream of the Crap Vol 1. tuohon mennessä albumiformaatissa julkaisemattomista kappaleistaan. Pitkäsoiton kansikuvassa nähtiin ensimmäinen osa Anderssonin suunnittelemasta posterista ja jälkimmäinen osa toki Cream of the Crap Vol 2.-albumin kansikuvassa. Polar-studioilla Tukholmassa Hellacopters nauhoitti 20 kappaletta viidettä albumiaan varten. Niistä 13 päätyi mukaan pitkäsoitolle By the Grace of God. Siitä muodostui Hellacoptersin suoituin. Mainittu albumi debytoi Ruotsissa toisena ja Suomessa kahdeksantena ja saavutti kultalevyn ensiksi mainitussa maassa. Sen nimikappale pysytteli Ruotsin singlelistalla seitsemän viikon ajan ja saavutti huomattavasti soittoa radiossa ja tv:ssä. Tukholmassa ja Helsingissä Hellacoptersille tarjoutui tilaisuus soittaa ZZ Topin ja Rolling Stonesin lämmittelijänä. Ennen seuraavan albuminsa nauhoittamista Hellacopters piti taukoa voidakseen keskittyä muihin projekteihin. Nicke Andersson työskenteli Scott Morganin kanssa yhtyeessä Solution, joka julkaisi albumin Communicate! Vuonna 2004 häntä kuultiin taustavokalistina The Cardigansin albumilla Long Gone Before Daylight. Dahlqvist aloitti sivuprojektinsa Thunder Express, jonka nimeksi vaihtui Dundertåget. Ruotsalaisen laulaja/lauluntekijän Stefan Sundströmin kanssa hän nauhoitti albumin Fula Gubben Hitler, jonka tiimoilta tehdylle kiertueelle otti osaa myös Mattias Hellberg. Vuonna 2005 ilmestyi Hellacoptersin seuraava albumi Rock & Roll is Dead, jonka otsikko on yhtyeen mielipide musiikkiteollisuuden tilasta. Ruotsin albumilistalla se nousi kolmanneksi ja myös Suomessa top 20:een. Maaliskuussa 2006 Hellacopters teki ensimmäisen kiertueensa Yhdysvalloissa kolmeen vuoteen. Ruotsissa yhtye osallistui Where The Action Is-kiertueelle The Hivesin, Backyard Babiesin , The Soundtrack of Our Livesin ja Millencollinin kanssa. E Street Bandin Steve Van Zant nimesi kappaleen Nothing Terribly New useaan otteeseen kaikkien aikojen suosikkeihinsa garagerockin saralla. 12. lokakuuta 2007 Hellacopters ilmoitti lopettavansa toimintansa julkaistuaan seitsemännen albuminsa Head Off!, joka koostui coverbiiseistä. Yhtye päätti hajota ollessaan vielä huipulla. Head Off! esiteltiin aluksi perinteisenä Hellacopters-albumina, jotta yhtyeen diggarit suhtautuisivat musiikkiin avoimin mielin. Håkanssonin mielestä oli merkittävää, että diggarit pääsivät Hellacoptersin hajoamisen jälkeen tutustumaan 11 upean yhtyeen tuotantoon. Albumi debytoi Ruotsissa neljäntenä ja Suomessa ja Norjassa top 20:ssä. Viimeiset konserttinsa Hellacopters soitti Debaser Medisissä, Tukholmassa 25. ja 26. lokakuuta. Ne kuvattiin ja striimattiin suorana yhtyeen MySpace-sivulla. Yleisössä oli jäseniä esimerkiksi Sahara Hotnightsista, Entombedista ja kiertueen lämmittelybändinä soittaneesta Demonsista. Hellacoptersin tauon aikana johtohahmo Nicke Andersson jatkoi työskentelyä kakkosbändissään Death Breath, joka oli ollut hänen sivuprojektiyhtyeensä jo Hellacoptersin aktiiviaikana. Andersson perusti myös  yhtyeen  Cold Ethyl, jolla ei kuitenkaan ollut aikomuksia levyttää mitään. Robert Dahlqvist palasi Dundertågetiin, mutta menehtyi kolmas helmikuuta 2007 kotonaan epileptiseen kohtaukseen. Hän oli lähes ehtinyt viimeistellä sooloalbuminsa pseudonyymillä Strängen. Maaliskuussa 2016 Rudy Charis julkaisi ensimmäisen Hellacoptersista kirjoitetun ja ranskankielisen biografian The Hellacopters, du kerosene de dans les veines. Huhtikuussa 2016 Hellacopters ilmoitti, että yhtyeen originaali lineup soittaisi Roskilden festivaaleilla juhlistaen esikoisalbuminsa Supershitty to the Max 20 vuotta aikaisemmin tapahtunutta ilmestymistä. Lisäksi julkaistiin 12-tuumainen vinyylisingle, joka sisälsi kappaleet My Mephistophelean Creed ja Don't Stop Now. Ne oli kirjoitettu jo Supershitty to the Maxin nauhoitusten aikaan, mutta äänitetty vasta 2016. Vuosien 2016 ja 2017 aikana Hellacopters soitti useilla keskeisillä festivaaleilla, kuten Roskildessa. Vuosien 2017 konserteissa Hanoi Rocksin, Jetboyn, New York Dollsin ja Michael Monroen basisti Sami Yaffa korvasi originaalijäsen Kenny Håkanssonin.  Huhtikuun alussa 2022 ilmestynyt Eyes of Oblivion on Hellacoptersin ensimmäinen uudesta tuotannosta koostuva albumi 14 vuoteen ja ensimmäinen, jolla Dregen on mukana sitten vuonna 1997 ilmestyneen Payin' the Duesin. Andersson kuvasi albumin kuulostavan siltä kuin Beatles kohtaisi Judas Priestin tai Lynyrd Skynyrd kohtaisi Ramonesin. Parhaiten albumia kuvaa silti se, että se kuulostaa Hellacoptersilta tänä päivänä. Eyes of Eblivionin ensimmäinen single Reap a Hurricane ilmestyi seiskatuumaisena vinyylisinglenä neljäs huhtikuuta 2022. Single ja sen musiikkivideo olivat ilmestyneet 17. joulukuuta 2021. Kuukautta myöhemmin albumin nimikappale julkaistiin sen toisena singlenä ja kolmas single So Sorry I Could Die ilmestyi neljäs maaliskuuta 2022. The Hellacoptersin yhdeksäs pitkäsoitto Overdriver ilmestyi tammikuun viimeisenä 2025.

Perjantain pohjat:The Professionalsin toisena julkaistu albumi

 The Professionals:The Professionals

Vuonna 1997 ilmestynyt The Professionals on samannimisen brittiläisen rockyhtyeen toinen pitkäsoitto. Nauhoitustensa osalta kyseessä on mainitun yhtyeen esikoisalbumi, joka Virgin Recordsin oli tarkoitus julkaista vuonna 1980. Basisti Andy Allan ryhtyi oikeudellisiin toimenpiteisiin maksamatta jääneistä rojalteista ja niinpä mainittu albumi jäi tuolloin julkaisematta ja sen sijaan The Professionalsin ensimmäisenä albumina julkaistiin vuonna 1981 ilmestynyt I Didn't See It Coming. Vuonna 1991 Limited Edition Records julkaisi The Professionalsin nimikkoalbumista bootleg-version hienoisesti eroavan biisilistan kera. Siinä kappale Just Another Dream oli jätetty pois, vaihtoehtoinen versio biisistä All the Way lisätty ja muiden kappaleiden otsikoissa esiintyi hienoisia kirjoitusvirheitä. Mainitusta bootlegversiosta julkaistiin tuhannen kappaleen painos sekä vinyylinä että cd:nä. Vuonna 1997 Virgin Records julkaisi mainitun albumin uudelleen hienoisesti erilaisella biisilistalla, jossa pois oli jätetty singlen b-puolena alun perin ilmestynyt Rockin' Mick ja lisätty kaksi myöhemmin nauhoitettua kappaletta, eli biisit Join The Professionals ja Has Anybody Got an Alibi.

Torstain terävä:W.A.S.P.:in kakkosalbumin laadukas singlebiisi

Wild Child on Blackie Lawlessin ja Chris Holmesin käsialaa oleva kappale, joka julkaistiin kaksikon luotsaaman shockrockyhtye W.A.S.P.:in kolmantena singlenä ja lisäksi yhtyeen toisella albumilla, loppuvuodesta 1985 ilmestyneellä pitkäsoitolla The Last Command. Brittien singlelistalla Wild Child saavutti sijan 71. Kappaleesta työstetyssä ja Rick Friedbergin ohjaamassa musiikkivideossa nähdään autiomaan maantiellä moottoripyörällä ajava Blackie Lawless. Kallionkielekkeellä nähdään punaiseen toppiin pukeutunut kaunotar, joka häviää välittömästi Blackien havaittua hänet. Seuraavaksi nähdään kallion huipulla kyseistä kappaletta esittävä yhtye. Loppukuvassa Blackie havaitsee uudelleen samaisen pimun, joka haihtuu ilmaan havaittuaan Blackien. Lawless ajaa moottoripyöränsä samaisen polun läpi, jolle nainen katosi jättäen jälkeensä liekkejä. Tyylillisesti Wild Child edustaa W.A.S.P.:in selkeästi melodisempaa tuotantoa ja kappale sisältää Blackien upean laulusuorituksen, kaivattavaa tartuntapintaa omaavan kertosäkeen sekä laadukkaan kitarasoolon. Onkin kummallista, ettei biisistä kehkeytynyt yhtyeen uralla sen suurempaa singlemenestystä. Sinkun kakkospuolella julkaistiin onnistunut cover varhaisen yhdysvaltalaisen hardrockin keskeisimpiin edustajiin lukeutuvan Mountain-yhtyeen suurimmista hitistä Mississippi Queen. Liveversio Wild Childista julkaistiin W.A.S.P.:in vuonna 1987 ilmestyneellä konserttitaltioinnilla Live in the Raw.

Keskiviikon klassikko:Merkittävän irlantilaisartistin vuoden 1973 albumi

 Van Morrison:Hard Nose the Highway

Elokuussa 1973 ilmestynyt Hard Nose the Highway on irlantilaisen laulaja/lauluntekijän Van Morrisonin seitsemäs studioalbumi, jonka kappaleisiin lukeutuu esimerkiksi singleformaatissa ilmestynyt ja diggareiden suosikiksi muodostunut kappale Warm Love. Kyseessä on Morrisonin tuotannon järjestyksessään toinen albumi, joka sisältää myös muuta kuin Morrisonin omaa sävellystuotantoa. Mukana on esimerkiksi näkemys traditionaalista kappaleesta Purple Heather. Hard Nose the Highwayn nauhoitukset tapahtuivat elo- ja marraskuun 1972 välillä. Materiaalia olisi hyvinkin ollut tarjolla  tupla-albumiin, mutta Morrisonin idea ei tullut hyväksytyksi levy-yhtiön taholta ja niinpä päädyttiin yksittäisen pitkäsoiton julkaisemiseen. Kaiken kaikkiaan nauhoitettuna oli lähes 30 kappaletta, joista kolme neljäsosaa edusti Morrisonin originaalituotantoa. Joitakin yli jääneistä kappaleista nauhoitettiin uudelleen ja julkaistiin esimerkiksi albumilla Veedon Fleece, mutta suurin osa, eli yhdeksän mainituista kappaleista ilmestyi vuonna 1998 julkaistulla ja outtakeseista koostuneella albumilla The Philosopher's Stone. Morrisonin tuotannosta Hard Nose the Highway on ensimmäinen albumi, jolla hän vastasi tuotannosta täysin itsenäisesti. Nauhoituksia työstettiin jopa studiossa, jonka Morrison oli rakentanut lähelle Fairfaxissa, Kaliforniassa sijainnutta kotiaan. Morrisonin omasta mielestä albumin toinen puoli on raskas ja toinen kevyempi. Avauskappaleessa Snow in San Anselmo taustavokalisteina kuullaan Oaklandin sinfoniaorkesterin kuoroa. Morrisonin mukaan kappaleen teksti sisältää kuvia siitä, kun San Anselmossa sataa ensi kertaa 30:een vuoteen. Wild Children kertoo sodanjälkeisistä ja vieraissa maissa asuvista lapsista. Kymmenen ja puoliminuuttinen Autumn Song kallistuu musiikillisesti funkiin. Ilmestymisaikanaan Hard Nose the Highway vastaanotti myönteisiä arvioita, mutta myöhemmin albumiin on suhtauduttu nihkeämmin ensisijaisesti siksi, että Morrisonin diskografiassa se sijoittuu kahden varsin arvostetun pitkäsoiton, eli vuonna 1972 ilmestyneen Sain't Dominic's Previewin ja vuonna 1974 julkaistun Veedon Fleecen väliin.

Tiistain tukeva:The Jamin basisti ja paljon muuta

 Ensimmäinen syyskuuta 1955 syntynyt Bruce Douglas Foxton on brittiläinen muusikko, biisintekijä ja solisti. Hänen musiikillinen uransa on kestänyt yli neljän vuosikymmenen ajan. Foxton tuli tunnetuksi 1970-luvun jälkimmäisellä puoliskolla mod revival-yhtyeeksi identifioituvan The Jam-yhtyeen basistina ja taustavokalistina. Lisäksi hän lauloi leadia muutamilla yhtyeen kappaleista, kuten Carnaby Street, News of the World, Smithers-Jones sekä The Kinks-coverissa David Watts. The Jamin lopetettua toimintansa Foxton julkaisi vuonna 1984 sooloalbuminsa Touch Sensitive, jolta edellisenä vuonna poimittu single Freak nousi Britanniassa top 20:een. Hän soitti useissa yhtyeissä, kuten Sharpissa The Jamin rumpalin Rick Buckerin kanssa. Vuonna 1990 Foxton liittyi Stiff Little Fingersiin ja pysytteli mainitussa irlantilaisen punkrockin klassikkoyhtyeessä vuoteen 2007 saakka. Tuolloin Foxton liittyi Bucklerin tribuuttiyhtyeeseen The Gift, joka ryhtyi keikkailemaan nimellä From the Jam. Foxton joutui lopettamaan kitaransoiton tammikuussa 2025. Hän syntyi Wokingissa, Surreyssa kolmesta veljeksestä nuorimpana. Käydessään koulua Sheerwaterissa Foxton osoitti lahjakkuutta jalkapallossa ja teknisessä piirustuksessa, mutta mikä merkittävintä, hän tapasi siellä tulevat yhtyetoverinsa Paul Wellerin ja Rick Bucklerin. Bruce jätti koulun vuonna 1972 ja aloitti työskentelynsä veljensä Derekin painatusfirmassa. Siellä ollessaan hän muodosti yhtyeen työtovereidensa kanssa, mutta koska se ei osoittanut riittävää kehitystä, Foxton liittyi  koulutovereidensa Paul Wellerin ja Rick Bucklerin perustamaan The Jamiin. Yhtye aloitti toimintansa samoihin aikoihin punkrockia edustaneiden The Clashin, The Damnedin ja Sex Pistolsin kanssa. Yhtyeistä ensiksi mainittu otti The Jamin kakkosbändikseen White Riot-kiertueelleen toukokuussa 1977. Samassa kuussa The Jamin esikoissingle In the City nousi brittilistalla top 40:ään. Vuonna 1979 ilmestynyt Elton Rifles nousi The Jamin singleistä ensimäisenä top teniin tavoittaen kolmannen sijan mainitun vuoden marraskuussa. Maaliskuussa 1980 Going Undergroundista muodostui The Jamin ensimmäinen Britanniassa listakärkeen kohonnut single. Yhtyeestä tuli ensimmäinen bändi sitten Beatlesin, joka esitti samassa Top of the Popsin jaksossa samaisen singlensä molemmat puolet, eli kyseessä olivat kappaleet Town Called Malice ja Precious. The Jamin singleistä That's Enterntainment ja Who's the 5 o Clock Hero saavuttivat brittilistalla sijat 21. ja 8. siitä huolimatta, ettei kumpaakaan mainituista singleistä julkaistu Britanniassa singleformaatissa. Ne saavuttivat listasijoituksensa Saksassa julkaistujen singlejen import-myynnistä. Tuohon aikaan That's Enterntainment oli parhaiten menestynyt import-single Britanniassa. Foxton liittyi yhtyeeseen ensiksi soolokitaristiksi ja Weller basistiksi, mutta instrumentit vaihtuivat kitaristi Steve Brookesin erottua yhtyeestä. Kenties keskeisin Foxtonin The Jamille kirjoittama kappale on Smithers-Jones. Alun perin kyseessä oli suoraviivainen rockkappale, joka julkaistiin When You're Young-singlen b-puolella. Jousilla sävytetty versio samaisesta biisistä julkaistiin The Jamin albumilla Setting Sons. Foxtonin liityttyä Stiff Little Fingersiin mainittu yhtye esitti Smithers-Jonesia keikkaohjelmistossaan. The Jamissa ollessaan Foxton löysi uutta aaltoa edustavan yhtyeen The Vapors ja tarjosi sille kahta lämmittelykeikkaa The Jamin toukokuuhun 1979 ajoittuneella kiertueella. The Vaporsin managerina vaikutti Paulin isä John Weller. The Jamin jälkeen Foxton vaikutti Stiff Little Fingersissä 15 vuoden ajan. Mainittuna ajanjaksona yhtye työsti viisi albumia, eli pitkäsoitot Flags and Emblems, Get a Life, Tinderbox, Hope Street  ja Guitar and Drum. Stiff Little Fingersissä vaikuttaessaan Foxton kirjoitti useita kappaleita yhteen solistin Jake Burnsin kanssa. Vuonna 19994 Foxton ja Buckler tekivät yhteistyötä The Jam-biografian Our Story tiimoilta. Vuonna 2006 Foxton keikkaili Bruce Watsonin, Mark Brzezickin ja Simon Townshendin kanssa yhtyeessä The Casbah Club. Mainitun yhtyeen soittaessa Britanniassa The Whon lämmittelijänä Foxton kutsui Paul Wellerin backstagelle ensi kertaa lähes 25 vuoteen. Helmikuussa 2007 Foxton ja Buckler ilmoittivat keikkailevansa jälleen ja tällä kertaa nimellä From the Jam muiden muusikoiden koostuessa Bucklerin johtaman tribuuttiyhtyeen The Gift soittajista. Maaliskuuhun 2008 ajoittui kiertue Australiassa ja Uudessa Seelannissa. London Astoriassa joulukuussa 2007 soitettu konsertti ilmestyi seuraavana vuonna dvd-formaatissa lontoolaisen indie-yhtiön Invisible Hands Musicin julkaisemana. Huhtikuussa 2010 ilmestyneellä Paul Wellerin esikoissooloalbumilla Wake Up the Nation Foxton vaikutti basistina ja taustavokalistina kappaleissa Fast Car/Slow Traffic ja She Speaks. 25. toukokuuta samaisena vuonna Wellerin esiintyessä Royal Albert Hallissa Foxton liittyi lavalle hänen seurakseen ensi kertaa 28 vuoteen ja esitti kappaleet Fast Car/Slow Traffic, The Eton Rifles ja The Butterfly Collector. Lokakuun ensimmäisenä 2012 ilmestynyt Back in the Room oli Foxtonin ensimmäinen albumi 30:een vuoteen. Diggarit osallistuivat PledgeMusicin kautta mainitun pitkäsoiton rahoitukseen ja sen julkaisijana oli Universalin kautta Absolute. Foxton oli kirjoittanut kappaleet From the Jamin solistin Russel Hastingsin kanssa ja levytykseen osallistui lisäksi rumpali Michael Brzezicki. Paul Weller on mukana albumin kolmella biisillä; singlekappaleella Number Six sekä biiseissä Window Shopping ja Coming On Strong. Marraskuussa 2016 Absolute julkaisi Foxtonin toisen Russell Hastingsin kanssa yhteistyössä tekemän albumin Smash the Clock. Paul Weller vieraili myös mainitulla, myönteisiä arvioita vastaanottaneella albumilla. Joulukuussa 2017 ilmestyi Foxtonin ja Hastingsin yhteinen konserttitaltiointi From the Jam Live! Vuonna 2020 Foxton ja Hastings juhlistivat The Jamin neljännen albumin Setting Sonsin 40-vuotista olemassaoloa From the Jam!-kiertueella, jonka lämmittelijänä soittanut The Vapors oli ollut myös The Jamin vuoden 1979 Setting Sons-kiertueen kakkosbändinä. Koronapandemian vuoksi kiertue siirtyi lopulta vuoteen 2021. Lokakuussa 2022 Absolute julkaisi kolmannen Foxtonin ja Hastingsin yhteistyötä edustavan albumin The Butterfly Effect. Terveyssyistä Foxton soitti viimeiset keikkansa From the Jamin Setting Sons-kiertueella vuoden 2025 alkupuolella.