Tiistain tukeva:Gregg Rolien Journeytä seurannut yhtye

The Storm oli yhdysvaltalainen superyhtye, joka perustettiin lähellä Bay Areaa San Franciscossa 1990-luvun alussa. Sen ensimmäinen single, voimaballadi I’ve Got a Lot to Learn About Love, saavutti Billboardin Mainstream Rock-listalla kuudennen sjan ja oli Billboard Hot 100 -listalla parhaimmillaan sijalla 26. Yhtyeeseen kuului kolme aikaisemmin yhtyeessä Journey vaikuttanutta jäsentä, joista kaksi lukeutui sen perustajajäseniin. Mukana olivat kosketinsoittaja/leadvokalisti Gregg Rolie, basisti/taustalaulaja Ross Valory ja rumpali Steve Smith. Solisti Kevin Shalfant oli aikaisemmin toiminut solistina AOR:ää edustaneessa yhtyeessä 707 ja soolokitaristi Josh Ramos on nimennyt Journeyn soolokitaristin ja perustajajäseniin lukeutuneen Neal Schonin keskeisiin vaikuttajiinsa. Chalfant ja Valory olivat julkaisseet albumin sivuprojektiyhtyeensä The V.U.:n kanssa ja kaipasivat sille jatkoa. Rolien osuus The Stormin synnyssä muodostui kuitenkin keskeisimmäksi. Hän oli työskennellyt biisien parissa Chalfantin kanssa ja lähettänyt kappaleen Show Me the Way tuottaja Beau Hillille, joka oli Jimmy Iovinen kanssa perustanut juuri hardrockiin ja AOR.ään erikoistuneen levy-yhtiön Interscope Records Atlantic Recordsin johtajalle Doug Morrisille. Interscope kiinnostui toden teolla ja kiinnitti nimeä The Storm käyttäneen yhtyeen vuonna 1990. Beau Hillin tuottama The Stormin esikoisalbumi ilmestyi vuonna 1991. Se saavutti Billboardin listalla sijan 133. ja albumilta poimituista singleistä pienemmäksi hitiksi osoittautunut Show Me the Way sijan 22. Smith jätti yhtyeen loppuvuodesta 1991 ja hänen paikkansa otti seuraavan vuoden alussa aikaisemmin Cherin yhtyeessä soittanut Ron Wikso. Maaliskuussa 1992 The Storm teki Yhdysvaltain-kiertueen lämmitellen mm. Bryan Adamsia ja Peter Ceteraa sekä Eddie Moneyta. Vuonna 1993 The Storm nauhoitti toisen albuminsa Eye of the Storm Intercopelle. Mainittu yhtiö ei kuitenkaan koskaan julkaissut mainittua albumia. Se oli nimittäin solminut jakeludiilin Death Row Recordsin kanssa. Mainittu yhtiö oli erikoistunut gansta rapiin ja Dr Dren sekä Snoop Doggin kaltaisten artistien musiikkiin. Euroopassa Eye of the Stormin julkaisi lopulta itsenäinen brittiläinen Music for Nations, Japanissa Avex Trax ja Yhdysvalloissa Miramar Records. 1990-luvun puolivälissä Eye of the Storm tuli myyntiin myös iTunesin Musiikkikauppaan. Tässä vaiheessa The Stormin jäsenet olivat kuitenkin jo suuntautuneet toisiin projekteihin. Rolie soitti Abraxas Poolissa useiden muiden originaalien Santanan jäsenten, kuten Michael Shrieven ja Neil Schonin kanssa. Seuraavaksi hän siirtyi soolouralleen ja vaikutti lisäksi Ringo Starr All Star Bandissa. Wikso on soittanut esimerkiksi Foreignerin ja Steve Miller Bandin kanssa. Chalfant työskenteli uudelleen toimintansa aloittaneessa Journeyssa, mutta lopulta orginaalijäsen Steve Perry otti hänen paikkansa. Chalfant ja Ramos perustivat kolme albumia julkaisseen Two Firesin, mutta siirtyivät sitten soolourilleen. Chalfant vaikutti leadvokalistina Alan Parsons Projectissa ja Kansasista kotoisin olleessa AOR-yhtyeessä Shooting Star. Loppuvuodesta 1999 Rolie ja Wikso tuottivat ensiksi mainitun sooloalbumin Roots. Sen julkaisi vuonna 2001 Yhdysvalloissa 33:rd Street Records ja Euroopassa Sanctuary Records. Kaksikko on sittemmin konsertoinut osana Gregg Rolie Bandia, johon kuuluvat lisäksi Michael Carabello, Adrian Areas, Kurt Griffey, Alphonso Johnson ja Wally Minko. Wikso työskentelee ajottain REO Speedwagonin kitaristin Dave Amaton ja Styxin basistin Ricky Phillipsin kanssa.

Maanantain mainio:Ranskalainen laulaja/lauluntekijätär

17. tammikuuta 1944 syntynyt ja 11. kesäkuuta 2024 edesmennyt Francoise Madeleine Hardy oli ranskalainen laulajatar/lauluntekijä, näyttelijätär ja kirjailija. Hän tuli tunnetuksi melankolisista, sentimentaalisista balladikappaleistaan. Hardy nousi tunnettuuteen 1960-luvun alussa ja hänestä muodostui kulttuuri-ikoni sekä Ranskassa että kansainvälisesti. Äidinkielensä lisäksi Hardy teki levytyksiä englanniksi, italiaksi ja saksaksi. Yli 50 vuotta kestäneen uransa aikana Hardy levytti yli 30 studioalbumia. Lisäksi hän osallistui vuoden 1963 Eurovision laulukilpailuihin Monacon edustajana. Pariisissa syntynyt ja varttunut Hardy teki musiikillisen debyyttinsä vuonna 1962 Disques Voguelle ja saavutti välittömästi menestystä kappaleellaan Tous les garcons et les filles. Hardy erkaantui varhaisista rockjuuristaan ja aloitti levytyksensä Lontoossa vuonna 1964. Hän laajensi soundiaan albumeilla Mon amie la rose, L’amitie, La maison au j’ai grandi ja Ma jeunesse fout le camp.. 1960- ja 1970-lukujen taitteessa Hardy julkaisi albumit Comment te dire adieu, La question ja Message Personnel. Mainittuna ajanjaksona Hardyn yhteistyökumppaneita olivat sellaiset lauluntekijät, kuin Serge Gainsbourg, Tuca, Patrick Modiano, Michel Berger ja Catherine Lara. Vuosien 1977 ja 1988 välillä Hardy työskenteli tuottaja Gabriel Yaredin kanssa albumeilla Star, Musique saoûle, Gin Tonic ja A Suivre. Hardyn vuonna 1988 ilmestynyttä albumia Decalages mainostettiin artistin viimeisenä, mutta hän palasi kahdeksan vuotta myöhemmin pitkäsoitolla Le danger, jolla hän teki paluun vaihtoehtorockin pariin. 2000-luvulla ilmestyneet albumit Clair-Obscur, Tant de belles choses ja Parentheses edustivat jälleen kevyempää tyyliä. 2010-luvulla Hardy julkaisi viimeiset albuminsa La pluie sans parapluie, L’amour fou ja Personne d’aute. Näyttelijättärenä Hardy nähtiin elokuvissa Chateau en Suede, Une balle au cuer ja Grand Prixin Yhdysvaltain-tuotannossa. Hän kehitti pitkäkestoisen uran astrologian parissa ja kirjoitti aiheesta tiiviisti 1970-luvulta lähtien. 2000-luvulla Hardy työsti useita kirjoja, joihin sisältyi sekä faktaa että fiktiota. Julkisena hahmona Hardy tuli tunnetuksi ujoudestaan. Vuonna 1981 hän avioitui ranskalaisen laulaja-lauluntekijän Jaques Dutroncin kanssa. Parin poika Thomas on niin ikään muusikko. Hardy on säilynyt eräänä ranskalaisen musiikkihistorian menestyneimmistä artisteista ja tärkeänä ja vaikutusvaltaisena hahmona sekä ranskalaiselle popmusiikille että taiteelle. Vuonna 2006 Academie francaise pallkitsi Hardyn elämäntyöstään musiikin parissa. Hän menehtyi syöpään kesäkuussa 2024 80 vuoden ikäisenä.

Sunnuntain extra:Kaksi tiukkaa settiä HDTV:tä

Joensuulaislupaus HDTV saapui heittämään keikan Kesäravintola Tuulaakiin lähes tarkalleen vuosi edellisen samaisessa paikassa soittamansa konsertin jälkeen.Ensimmäinen setti starttasi tasan kahdeksalta iskevästi Lost Controlilla ja seuraava huippuhetki oli kolmantena soitettu Flower Pot. Ensimmäisenä coverina kuultiin Blondie-yhtyeen keskeisiin hitteihin lukeutuva One Way Or Another. Instrumentaalibiisi Project # 1 saa kunnian kantaa HDTV.n tuotannon kaikkien aikojen ensimmäisen kappaleen titteliä. Do You Wanna Known tiukkuus ja More Thanin ja Hyrbidin nyansikkuus toivat mainiosti esiin HDTV:n tähänastisen tuotannon monipuolisuutta. Ensimmäisen setin päätti toinen cover, 1960-luvun alun rockklassikoihin lukeutuva ja Johnny Kidd and the Piratesin originaalituotantoa edustava Shakin’ All Over, jonka coverversioista mainittakoon pikaisesti The Whon ja Suzi Quatron levytykset. Jälkimmäinen setti käynnistyi uutuuskappalella The World, jota seuranneissa ja varsin laadukkaissa biiseissä Rain ja People Hurry Usva ja Akseli vaihtoivat jo totutusti instrumentteja. Seuraavaksi kuultiin coverrypäs, jonka muodostivat The Lollipopsin originaali ja etenkin Hurriganesin coverina muistettu I Will Stay, Creedence Clearwater Revivalin ikiklassikko Proud Mary, The Venturesin instrumentaaliklassikko Walk Don’t Run sekä Freemanin debyyttihitti Ajetaan tandemilla. Omasta tuotannosta viimeisenä tarjoiltiin rivakka Stuck on the Floor, varsinaisen setin viimeisenä The Jimi Hendrix Experiencen aina vakuuttava Fire ja encorena vierailevan solistin kera Apulannan Mato. Kiitos taas HDTV.

Lauantain pitkä:Deep Purplen Mark III:n upea esikoisalbumi

 Deep Purple:Burn

15. helmikuuta 1974 muualla Purple Recordsin ja Yhdysvalloissa Warner Bros. Recordsin julkaisemana ilmestynyt Burn on Deep Purplen kahdeksas studioalbumi. Samalla kyseessä on Purplen niin kutsutun Mark III-kokoonpanon esikoispitkäsoitto. Kitaristi Richie Blackmoren, kosketinsoittaja Jon Lordin ja rumpali Ian Paicen lisäksi siihen kuuluivat tuossa vaiheessa tuntematon solisti David Coverdale sekä aikaisemmin yhtyeessä Trapeze vaikuttanut basisti/solisti Glenn Hughes, jotka olivat Purplen lineupissa ottaneet Mark II:n solisti Ian Gillanin ja basisti Roger Gloverin paikat. Tyylillisesti Burn koostuu ensisijaisesti hardrockista ja bluesista, jotka olivat olleet keskeisiä genrejä myös Purplen varhaisemmilla albumeilla. Uutena mukana on funkelementti, jonka osuus tuli kasvamaan Purplen viimeisillä 1970-luvun aikana julkaisemilla albumeilla Stormbringer ja Come Taste the Band, joista jälkimmäinen edustaa yhtyeen tuotannosta ainoana kitaristi Tommy Bolinin, eli Purplen Mark IV-lineupin aikakautta. Burn vastaanotti suhteellisen myönteisiä arvioita ja nousi listoille 13 maassa. Yhtyeen kotimaassa Britanniassa albumi oli parhaimmillaan kolmantena ja se nousi Yhdysvalloissa yhdeksänneksi. Burnin tiimoilta Purple teki menestyksekkään kiertueen, mutta mainitun pitkäsoiton seuraajaa, albumia Stormbringer levytettäessä yhtyeen jäsenten välit olivat kiristyneet siinä määrin, että Blackmore jätti Purplen alkuvuodesta 1975. Vuonna 2004 Burnista julkaistiin remasteroitu versio, jolle sisältyy remiksattuja kappaleita ja lisäksi yksi aikaisemmmin julkaisematon biisi. Albumin avauskappale Burn on eräs pitkäsoiton huippuhetkistä. Sitä pidetään yleisesti eräänä Purplen tuotannon parhaista avausraidoista Speed Kingin ja Highway Starin tavoin. Burnin riffi on lainattu George Gershwinin sävellyksestä Fascinating Rhythm. Burn  oli inspiraation lähteenä Paul Stanleylle hänen kirjoittaessaan Kissin Love Gun-albumin avauskappalen I Stole Your Love. Might Just Take Your Life on keskitempoinen, sekä funk, että blueselementtejä sisältävä kappale, johon oli vaikuttanut The Bandin esikoisalbumin Music from the Big Pink kappale Chest Fever. Lay Down, Stay Down saatiin valmiiksi albumin kappaleista ensimmäisenä. Sekä funk, että rockelementtejä sisältävän kappaleen sovitus oli alun perin hienoisesti erilainen ja sen työnimenä oli That's Alright. Bluesvaikutteista a-puolen päätösraitaa Sail Away on verrattu vuotta myöhemmin Led Zeppelinin tupla-albumilla Physical Graffiti ilmestyneeseen Trampled Under Footiin. Kappaleessa You Fool No One Paicen rumputyöskentely muodostui erityisen merkittäväksi. What's Going On Heren viimeisessä säkeistössä Lord soittaa pianoa ja Blackmore slidekitaraa. Coverdale ja Hughes jakavat kappaleessa lauluosuudet ja ensiksi mainitun mukaan kappale pohjautui melko voimakkaasti Jimi Hendrixin biisiin Highway Chile. Blueskappale Mistreated on Burnin pisin ja Coverdale vokalisoi sen yksin. Burnin 30-vuotisjuhlapainoksen kansitekstien mukaan Blackmore oli kirjoittanut mainitun kappaleen jo muutamia vuosia aikaisemmin ja sitä oli kaavailtu osaksi Who Do We Think We Are-albumia, mutta kappale pääsi Purplen levytysohjelmistoon vasta Coverdalen kirjoitettua siihen lyriikat. Bolero-rytmissä soitettu A 200 on Blackmoren, Lordin ja Paicen säveltämä ja Mark III-lineupin tuotannosta kyseessä on ainoa instrumentaalikappale singlen b-puolella ja Burnin 30-vuotisjuhlapainoksella ilmestyneen Coronarias Redigin lisäksi. A 200:n syntetisaattoriosuuksista vastasi Lord. Burnilta julkaistiin singleformaatissa Might Just Take Your Life, joka jäi Billboardin listalla sijalle 95. Nimikappale saavutti Britannian singlelistalla sijan 45., mutta vasta vuonna 1978. Vuonna 2005 Burn-albumista työstettiin dokumentti osana sarjaa The Ultimate Critical Review. Se sisälsi tuossa vaiheessa tuoreen Glenn Hughesin haastattelun.

Perjantain pohjat:Simply Redin kakkosalbumi

Simply Red:Men and Women

Yhdeksäs maaliskuuta 1987 ilmestynyt Men and Women on brittiläisen pop- ja soulyhtye Simply Redin toinen studioalbumi. Mainitulta pitkäsoitolta poimittiin viisi singleä. Niistä The Right Thing saavutti brittilistalla yhdennentoista sijan. Infidelity nousi sijalle 31., mutta Maybe Someday… joutui tyytymään sijaan 88. Seuraava Men and Womenilta poimittu single oli Cole Porter-cover Ev’ry Time We Say Goodbye ja mainitulla singlellä Simply Red palasi miltei top teniin, sillä se saavutti brittilistalla yhdennentoista sijan. Viidentenä ja samalla viimeisenä singlenä Men and Womeniltä julkaistiin I Won’t Feel Bad, joka saavutti sijan 68. Mainittu kappale oli julkaistu alun perin jo vuonna 1985 Holding Back the Years -hitin b-puolena. Stewart Levine oli tuolloin kreditoitu kappaleen tuottajaksi. Men and Women-albumilla ja singlen a-puolena I Won’t Feel Badin tuottajakrediitin sitä vastoin vastaanotti  Alex Sadkin. Brittilistalla Men and Women oli parhaimmillaan toisena ja Billboardin listalla sijalla 31. Italiassa ja Sveitsissä albumi nousi listakärkeen.

Torstain terävä:Suosittu australialais/uusseelantilaisyhtye

Crowded House on australialainen/uusseelantilainen rockyhtye, joka perustettiin Melbournessa 1980-luvun puolivälissä. Sen perustajajäsenet olivat solisti, kitaristi ja keskeinen biisintekijä Neil Finn, rumpali Paul Hester sekä basisti Nick Seymour. Finn ja Hester olivat aikaisemmin vaikuttaneet yhtyeessä Split Enz. Crowded Housen myöhäisempiin jäseniin ovat lukeutuneet niin ikään Split Enzissä vaikuttanut Finnin veli Tim, pojat Liam ja Elroy sekä yhdysvaltalaiset Mark Hart ja Matt Sherrod. Neil Finn ja Seymour ovat ainoat Crowded Housen kaikissa kokoonpanoissa mukana olleet jäsenet. Crowded Housen ensimmäinen aktiivikausi kesti vuodesta 1985 vuoteen 1996. Yhtye saavutti menestystä ensiksi kotikonnuillaan ja sen esikoisalbumilta poimittiin hiteiksi kappaleet Don’t Dream It’s Over ja Something So Strong. Crowded Housen kolmas ja neljäs albumi Woodface ja Together Alone sekä kokoelma-albumi Recurring Dream saavuttivat lisäksi menestystä Euroopassa, Britanniassa ja Etelä-Afrikassa. Niille sisältyivät mm. hitit Fall at Your Feet ja Weather with You. Kesäkuussa 1993 Neil ja Tim Finn palkittiin vaikutuksestaan uusseelantilaiseen musiikkiin. Crowded House lopetti toimintansa vuonna 1996 soitettuaan sitä ennen mainittuna vuonna useita jäähyväiskonsertteja mm. Farewell to the World-konsertit Melbournessa ja Sydneyssä. Vuonna 2005 Hester päätyi itsemurhaan. Vuotta myöhemmin Crowded House kokosi rivinsä ja julkaisi Matt Sherrodin rumpaloimina albumit Time on Earth ja Intriguer, jotka molemmat nousivat Australiassa listakärkeen. Crowded Housen seuraava reunion ajoittui vuoteen 2020. Neil Finnin ja Seymourin lisäksi lineupissa olivat nyt mukana Mitchell Froom ja Finnin pojat Liam ja Elroy. Crowded Housen tuorein albumi on vuonna 2024 ilmestynyt Gravity Stairs. Vuoteen 2021 mennessä Crowded Housen levyjä oli myyty yli 15 miljoonaa kappaletta. Marraskuussa 2016 yhtye tuli valituksi ARIA Music Hall of Fameen.

Keskiviikon klassikko:Howlin Wolfin joutsenlaulualbumi

Howlin Wolf:Back Door Wolf

14. ja 17. elokuuta 1973 nauhoitettu ja samaisena vuonna Chess Recordsin julkaisemana ilmestynyt Back Door Wolf on merkittävän bluesartistin Chester Burnettin, alias Howlin Wolfin viimeinen studioalbumi. Myös yhtyeestä Browsville Station muistettu Cub Koda laati mainitusta albumista AllMusiciin retrospektiivisen arvion. Hän mainitsi, että pitkäsoitto oli nauhoitettu Wolfin vakioyhtyeen Wolf Gangin kanssa ja kaikki albumilla toimi hyvin. Codan mukaan Back Door Wolf ei ollut suinkaan paras tapa aloittaa Howlin Wolfin tuotantoon tutustuminen, mutta mainio paikka lopettaa se. Back Door Wolfin perusalbumi koostuu kymmenestä kappaleesta, joiden joukossa on myös muutama Wolfin itsensä käsialaa oleva. Albumin cd-uudelleenjulkaisun bonuskappaleena on vaihtoehtoinen versio James Odenin käsialaa olevasta biisistä Speak Now Woman.