Perjantain pohjat:Eräs The Shirellesin keskeisimmistä singlehiteistä

Mama Said on Luther Dixonin ja Willie Densonin käsialaa oleva kappale, jonka ensimmäisestä levytysversiosta vastasi ensisijaisesti Gerry Goffinin ja Carole Kingin käsialaa olevan klassikkokappaleen Will You Love Me Tomorrow ensimmäisenä levyttäjänä muistettu tyttöyhtye The Shirelles. Kun Mama Said julkaistiin huhtikuussa 1961, siitä muodostui top ten-menestys sekä Billboadin Hot 100, että R&B-listalla. Ensiksi mainitulla Mama Said saavutti neljännen ja R&B-tilastoissa jopa toisen sijan. Kanadassa Mama Saidin sijoitus oli parhaimmillaan neljäntenä. Kappaleesta on levytetty useita coverversioita, joista ovat vastanneet American Spring, Melanie, Dusty Springfield, The Stereos, The Growlers ja nuori Dionne Bromfield vuonna 2009 ilmestyneellä albumillaan Introuducing. Nick Lowe levytti Mama Saidin vuonna 2001 ilmestyneelle albumilleen The Great Convincor ja kappale on ollut lisäksi inspiraation lähteenä Van Morrisonin tuotantoa edustavalle kappaleelle Days Like This. Mama Saidin levyttäjiin lukeutuu lisäksi Little Eva, jonka cover saavutti vuonna 1970 Kanadassa sijan 96. Mama Said kuultiin yhdysvaltalaisen draamasarjan Orange is the New Black kolmannen tuotantokauden päätösjaksossa Fake It til You Fake It Some More. Yhdysvaltalaisessa animaatiofantasiatv-sarjassa Adventure Time Mama Said oli mukana seitsemännellä tuotantokaudella jaksossa, joka totteli niin ikään nimeä Mama Said. Billboardin laatimalla sadan kaikkien aikojen parhaan tyttöyhtyekappaleen listalla Mama Said saavutti sijan 44.

Torstain terävä:Warren Zevonin tuotannon suurin menestysalbumi

Warren Zevon:Excitable Boy

18. tammikuuta 1978 Asylum Recordsin julkaisemana ilmestynyt Excitable Boy on yhdysvatalaisartisti Warren Zevonin kolmas sooloalbumi. Mainitulta pitkäsoitolta poimittu single Werewolwes of London saavutti Billboardin listalla parhaimmillaan sijan 21. ja listaviikkoja kappaleelle kertyi kuusi. Excitable Boy teki Zevonista kaupallisesti tunnetun artistin. Mainittu albumi säilyy hänen menestyneimpänään; se on myynyt platinaan oikeuttavan määrän kohoten Billboardin listalla parhaimmillaan top teniin. Vuonna 2008 Excitable Boysta julkaistiin remasteroitu ja perusalbumin lisäksi bonuskappaleita sisältävä versio. Monet kriitikot pitivät albumin nimikappaletta sekä Warewolves of Londonia humoristisina. Veracruz oli Zevonin ensimmäinen Jorge Calderonin kanssa kirjoittama kappale. Roland the Headless Thompson Gunner on fiktiivinen kuvaus David Lindelin kokemuksista Afrikassa. Lawyers, Guns and Money on kieli poskessa työstetty kertomus nuoren miehen kokemuksista kylmänsodan aikaisessa Latinalaisessa Amerikassa. Se perustuu Zewonin todellisiin kokemuksiin Kauaissa. Excitable Boylle sisältyy lisäksi kaksi balladikappaletta, eli Accidentally Like a Martyr ja Tenderness in Block Nighttime in the Switching Yardin musiikillisen inspiraation ollessa funkissa ja discossa. Vuonna 1981 ilmestyneessä teoksessaan Christgau’s Album Guide:Rock Albums of the Seventies Robert Christgau kirjoittaa Excitable Boysta myönteisesti. The Globe and Mailiin albumista laadittu arvio oli selkeästi penseämpi. Excitable Boylla vierailee useita tunnettuja muusikoita, joista mainittakoon Jackson Browne, Linda Ronstadt, John Mc Vie, Mick Fleetwood sekä Jeff Porcaro.

Keskiviikon klassikko:Sam Cooken ensimmäinen single

You Send Me on soulartisti Sam Cooken käsialaa oleva ja lisäksi hänen itsensä alun perin kesäkuun ensimmäisenä 1957 levyttämä ja Keen Recordsin syyskuun seitsemänä samaisena vuonna julkaisema kappale. Bumps Blackwellin tuottama ja Rene Hallin sovittama ja johtama You Send Me ilmestyi Cooken tuotannon ensimmäisenä singlenä ja siitä muodostui suuri menestys. You Send Me nousi nimittäin listakärkeen sekä Billboardin Rhythm and Blues Records-listalla että Billboard Hot 100 -listalla. Jälkimmäisen listan osalta kyseessä on Cooken ainoa listakärkeen kohonnut single. Rock and Roll Hall of Fame on nimennyt You Send Men 500:n kaikkien aikojen keskeisimmän rock and roll-levytyksen joukkoon. Rolling Stonen vuonna 2010 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla You Send Me saavutti sijan 115. Sam Cooken originaalin jälkeen You Send Mestä on levytetty useita coverversioita joista kekseisimmistä lienevät vastanneet Teresa Brewer vuonna 1957, Aretha Franklin vuonna 1968, Ponderosa Twins Plus One vuonna 1971 ja The Manhattans 1980-luvun puolivälissä. Viimeksi mainitusta muodostui melko menestyksekäs, sillä se nousi kahdeksanneksi Billboardin Adult Contemporary-listalla ja oli Cash Boxin listalla parhaimmillaan yhdentenätoista. Sam Cooken originaalin singlen b-puolena ilmestyi cover George Gershwinin ja DuBose Haywardin sekä Ira Gershwinin käsialaa olevasta ikiklassikosta Summertime. Cooken näkemys mainitusta kappaleesta ilmestyi lisäksi artistin vuonna 1957 ilmestyneellä albumilla Songs by Sam Cooke.

Tiistain tukeva:The Banglesin ensimmäinen listaykkössingle

Walk Like an Egyptian on yhdysvaltalaisen poprockyhtyeen The Banglesin tuotantoa edustava kappale, joka julkaistiin syyskuussa 1986 kolmantena singlenä yhtyeen samaisen vuoden tammikuussa ilmestyneeltä ja järjestyksessään toiselta albumilta Different Light. Siitä tuli yhtyeen ensimmäinen Billboardin listakärkeen kohonnut single, josta muodostui mainitulla listalla seuraavan vuoden suosituin. Toinen kappaleen tekijöistä, eli Liam Sternberg on maininnut saaneensa inspiraation kappaleeseen ylittäessään lautalla Englannin kanaalia. Aluksen koskettaessa nykivää vettä matkustajat pitivät yllä tasapainoaan  tehden samalla käsiliikkeitä, joista Sternbergin mieleen palautuivat muinaisen Egyptin hautapiirustukset. Hän kirjoitti muistikirjaansa otsikon Walk Like an Egyptian ja sävelsi myöhemmin kitarallaan kappaleen melodian. Biisistä muodostui nopeatempoinen ja sen lyriikassa mainittiin esimerkiksi egyptiläiset hieroglyfit, Niili, krokotiilit, ja autiomaan hiekka ja toisaalta modernimpaa kuvastoa, kuten blondit tarjoilijattaret, koululaiset ja poliisit. Sternberg viimeisteli Walk Like an Egyptianin demoversion tammikuussa 1984 solisti Marti Jonesin kanssa. Hän vei demon Banglesin Different Light-albumin tuottajalle David Kahnelle. Myös Banglesin jäsenet diggasivat biisistä siinä määrin, että tahtoivat levyttää sen. Kappale sisältää kolme säkeistöä, joissa leadvokalisteina kuullaan järjestyksessä soolokitaristi Vicki Petersonia, basisti Michael Steeleä ja rytmikitaristi Susanna Hoffsia. Rumpali Debbi Peterson jäi ilman soolo-osuutta ja kaiken lisäksi kappaleessa hyödynnettiin rumpukonetta. Walk Like an Egyptian nousi marraskuussa 1986 brittilistalla kolmanneksi. Billboardin listalla se nousi listakärkeen 20. joulukuuta samaisena vuonna ja piti sijoituksensa neljän viikon ajan. Walk Like an Egyptian ja Manic Monday-singlejen menestyksen myötä myös Different Light-pitkäsoitto nousi parhaimmillaan Billboardin albumilistalla kakkossijalle ja siitä on muodostunut Banglesin diskografian suosituin albumi. Vuoden 1987 MTV Music Awardseissa Walk Like an Egyptianista työstetty musiikkivideo oli ehdokkaana parhaan videon Grammyn vastaanottajaksi. Videoon sisältyy muun muassa livekeikalla kuvattuja pätkiä. Siinä nähty Susanna Hoffsin silmien liikuttelu puolelta toiselle oli itse asiassa hänen tapansa vältää esiintymisjännitystä. Walk Like an Egyptian julkaistiin Britanniassa singleformaatissa uudelleen vuonna 1990, jolloin se promosi samaisena vuonna ilmestynyttä The Banglesin Greatest Hits-kokoelma-albumia. Vielä tuolloinkin kappale saavutti brittilistalla sijan 73.

Maanantain mainio:Uriah Heepin originaalibasisti

21. helmikuuta 1948 syntynyt Paul Newton on brittiläinen muusikko, joka identifioituu ensisijaisesti brittiläisen hardrockyhtyeen Uriah Heepin originaaliksi basistiksi. Hänen musiikkiuransa alkoi progressiivista rockia edustaneessa yhtyeessä Shinn, jonka kokoonpanoon kuuluivat lisäksi urkuri Don Shinn ja rumpali Brian ”Blinkey” Davison. Seuraavaksi Newton liittyi The Gods-yhtyeen uudelleen muotoutuneeseen kokoonpanoon kosketinsoittaja Ken Hensleyn ja rumpali Lee Kerslaken kanssa. Seuraavaksi Newton soitti kitaristi Mick Boxin ja solisti David Byronin kanssa yhtyeessä Spice, josta muotoutui Uriah Heepin ensimmäinen kokoonpano. Newton vaikutti yhtyeen basistina vuosien 1969 ja 1972 välisenä aikana ja oli mukana Heepin kolmella ensimmäisellä vuosien 1970-1971 aikana ilmestyneellä pitkäsoitolla; albumeilla Very ’eavy Very ’umble, Salisbury ja Look At Yourself. Sittemmin Lawton on vaikuttanut Hensley/Lawton Bandissa ja 2010-luvulla Uriah Heep Legendsissä sittemmin edesmenneiden Ken Hensleyn ja Lee Kerslaken kanssa. Newton on esiintynyt poikansa Julianin perustamassa yhtyeessä Behind the Closed Doors ja työskennellyt ajoittain Malvernista kotoisin olleen yhtyeen The Ferretsin kanssa. Uriah Heepin konsertoidessa Tsekissä Masters of Rock-festivaalilla 11. heinäkuuta 2019 Paul Newton ja John Lawton vierailivat stagella. Kyseessä oli ensikerta, jolloin Newton soitti Uriah Heepissä sitten vuoteen 1972 ajoittuneen yhtyeestä lähtönsä jälkeen. Andoverissa syntynyt Newton on asunut viimeisimmät 20 elinvuottaan Ledburyssa. Maaliskuussa 2023 häneltä ilmestyi teos BoneStructure A Journey from Boy to Band. Kyseessä on hänen elämäänsä pohjautuva fiktiivinen tarina alter egon silmin nähtynä. Newton on työskennellyt toisen kirjan parissa ja sen on tarkoitus olla rikosthrilleri.

Sunnuntain extra:Big Brother and the Holding Companyn versioima traditionaalinen kappale

Down on Me on viimeistään 1920-luvulta kotoisin oleva traditionalinen vapauslaulu. Sen varhaisista levyttäjistä mainittakoon Eddie Head and His Family vuonna 1930. Vuonna 1967 sanfranciscolainen rockyhtye Big Brother and the Holding Company levytti mainitusta kappaleesta Janis Joplinin vokalisoimana lyriikaltaan hienoisesti originaalia myönteisemmän näkemyksen, joka ilmestyi vuonna 1967 julkaistulla yhtyeen esikois- ja samalla nimikkoalbumilla. Kirjoittamiensa uusien lyriikoiden lisäksi Janis Joplin vastasi Down on Men uudesta sovituksesta. Big Brother and the Holding Companyn Down on Mestä levyttämä versio ilmestyi kesän 1967aikana ja se saavutti Billboardin listalla parhaimmillaan sijan 42. missaten juuri ja juuri top 40:än. Big Brother and the Holding Company nauhoitti Down on Mestä myös studionäkemystään aggressiivisemman liveversion, joka pääsi mukaan vuonna 1972 ilmestyneelle Janis Joplinin postuumille tuplakonserttitaltioinnille In Concert. Samainen versio on lisäksi mukana seuraavana vuonna ilmestyneellä Janis Joplinin kokoelma-albumilla Greatest Hits. Myös Big Brother and the Holding Companyn liveversio Down on Mestä julkaistiin juuri vuonna 1972 ja se saavutti listoilla sijan 91. Joplinin Down on Me-versio päättyy positiivisena tulkittavissa olevaan viestiin ”Believe in your brother, have faith in man, / Help each other, honey, if you can / Because it looks like everybody in this whole round world / Is down on me.”. Vuonna 1970 Jeany Reynolds levytti Down on Mestä Joplinin version inspiroiman coverinsa.

Lauantain pitkä:Merkittävä blues ja rhythm and blues-artisti

16. tammikuuta 1942 syntynyt Barbara Lynn, oikealta nimeltään Barbara Lynn Ozen, on yhdysvaltalainen rhythm and blues ja blueskitaristi, laulaja ja lauluntekijä. Parhaiten hänet muistetaan vuonna 1962 R&B-listan kärkeen nousseesta kappaleestaan You'll Lose a Good Thing. Beamontissa, Teksasissa syntynyt Lynn kävi Hebert High Schoolia. Lapsena hän soitti pianoa, mutta vaihtoi instrumentikseen kitaran, jota hän soittaa vasenkätisesti. Lynnin diggauskohteita olivat bluesartistit Guitar Slim ja Jimmy Reed sekä Elvis Presley ja Brenda Lee. Lynn voitti paikallistasolla useita kykykilpailuja ja perusti naisyhtyeen Bobbie Lynn and Her Idols. Lynn aloitti esiintymiset paikallistasolla clubeissa. Solisti Joe Barry oli hänen löytäjänään ja esitteli Lynnille SugarHil-äänitysstudiot ja hänet useita levy-yhtiöitä New Orleansissa omistaneelle tuottaja Huey P. Meauxille. Tämän ja Lynnin yhteistyötä edustava You'll Lose a Good Thing nauhoitettiin useiden studiomuusikoiden, kuten Dr. Johnin kanssa. Jamie Recordsin julkaisema single nousi R&B-listan kärkeen ja myös Billboardin poplistalla kymmenen suosituimman joukkoon. Myöhemmin kappaleen levytti Aretha Franklin ja Freddy Fender saavutti omalla levytyksellään You'll Lose a Good Thingistä countryhitin. Lynnin esikoisalbumi kantoi samaa nimeä ja sisälsi kymmenen hänen omaa tuotantoaan edustavaa kappaletta. Ajankohdalle epätyypillisesti Lynn oli Afrikan yhdysvaltalainen solisti, joka kirjoitti itse suurimman osan kappaleistaan ja soitti leadista vastannutta instrumenttia. Pian Lynn keikkaili useiden keskeisten soul- ja bluesartistien, kuten Gladys Knightin, Stevie Wonderin, Smokey Robinsonin, Dionne Warwickin, Jackie Wilsonin, Sam Cooken, Otis Reddingin, James Brownin, Al Greenin, Carla Thomasin, Marvin Gayen, Ike & Tina Turnerin, The Temptationsin ja B. B. Kingin kanssa. Lynnin kappaleista vuonna 1964 ilmestynyt Oh Baby (We Got a Good Thing Goin') päätyi coverina The Rolling Stonesin levytysohjelmistoon. Lynn levytti Jamie Recordsille vuoteen 1966 saakka ja saavutti useita pienempiä hittikappaleita. Vuonna 1966 Lynn siirtyi Meaux Traben artistiksi ja levytti muun muassa Otis Reddingin versioiman kappaleen You Left The Water Running. Seuraavana vuonna Lynn solmi sopimuksen Atlantic Recordsin kanssa ja vuonna 1968 artistilta ilmestyi albumi Here is Barbara Lynn. Artisti meni naimisiin vuonna 1970. Pettyneenä levy-yhtiönsä vähäiseen promootioon Lynn oli poissa musiikkibisneksestä suuren osan 70- ja 80-luvuista. Los Angelesissa asuessaan hän esiintyi ajoittain paikallisissa clubeissa ja levytti singlejä Jetstreamille ja muille pienille levy-yhtiöille. Vuonna 1984 Lynn konsertoi Japanissa ja levytti myöhemmin Yhdysvalloissa julkaistun livealbumin You Don't Have to Go. Aviomiehensä edesmenon jälkeen Lynn palasi Beaumontiin. Hän teki kansainvälisiä kiertueita esimerkiksi Eurooppaan. Vuonna 1994 ilmestynyt So Good oli Lynnin ensimmäinen studioalbumi yli 20:een vuoteen. Mainitun pitkäsoiton jälkeen hän on julkaissut useita albumeita eri yhtiöille. Vuonna 1999 Rhythm and Blues Foundation antoi Lynnille pioneeripalkinnon. Vuonna 2002 elektronista musiikkia edustava Moby sämpläsi Lynnin kappaletta I'm a Good Woman albumilleen 18. Lynn on mukana vuonna 2015 valmistuneessa dokumenttielokuvassa I Am the Blues.