Tiistain tukeva:1960-luvun puolivälin suosittu espanjalainen beatyhtye

Los Bravos oli vuonna 1965 perustettu espanjalainen ja Madridissa tukikohtaansa pitänyt beatyhtye. Parhaiten se tunnetaan debyyttisinglestään Black is Black, joka nousi heinäkuussa 1966 Britanniassa kakkossijalle ja Yhdysvalloissakin neljänneksi. Kyseessä oli espanjalaisen yhtyeen korkein listasijoitus Yhdysvalloissa. Yhtyeen kokoonpano oli yhdistelmä madridilaisesta bändistä Los Sonor ja Mallorcalta kotoisin olleesta The Runawaysistä. Los Bravosin solisti Mike Kogel on tosin kotoisin Saksasta. Kanadassa Black is Black nousi listakärkeen ja maailmanlaajuisesti singleä on myyty yli miljoona kappaletta. Black is Blackin kirjoitustyöstä vastasivat Michelle Grainger, Tony Hayes ja Steve Wadey Hoo St. Werburghissa, lähellä Rochesteria, Kentissä, Englannissa sijainneessa studiossaan, jota käytettiin demojen työstämiseen. Coverinsa Black is Blackista levyttivät Johnny Halliday sekä ranskalaisyhtye Belle Epoque, jonka discoversio nousi vuonna 1977 brittilistalla kakkossijalle. Lokakuussa 1966 Los Bravosin seuraava single I Don't Care saavutti brittilistalla sijan 16. Vuonna 1967 yhtye osallistui San Remon musiikkifestivaaleille, mutta ei päässyt loppukilpailuun kappaleellaan Une Come noi. Los Bravos oli kahden espanjalaisen komediaelokuvan aiheena.  Vuonna 1967 ilmestyi Los chicos con las chicas (The Boys With the Girls), joka oli Javier Aguirren ohjaama ja vuonna 1968 ¡Dame un poco de amooor...! (Give Me a Little Looove!), jonka ohjauksesta vastasivat José María Forqué ja Francisco Macián. Ensiksi mainitun soundtrackiltä löytyvä Los Bravosin kappale Going Nowhere oli saavuttanut Kanadassa sijan 55. Rhino Records julkaisi mainitun kappaleen uudelleen sarjassaan Nuggets II:Original Artyfacts from the British Empire and Beyond 1964-1969. Heinäkuussa 1968 Los Bravosin tuotannosta kappale Bring A Little Lovin' saavutti Saksassa sijan 22. Los Bravosin perustajajäseniin lukeutunut Manuel Fernández teki itsemurhan 20. toukokuuta 1968 ainoastaan 23-vuotiaana, kun hänen morsiamensa Lottie Ray oli menehtynyt auto-onnettomuudessa. Samaisena vuonna Kogel jätti yhtyeen ja alkoi luoda soolouraa nimellä Mike Kennedy. Hänen paikkansa solistina otti ensiksi Bob Wright ja sitten Anthony (Tony) Anderson, joka ennen Los Bravos-pestiään vaikutti veljensä Jon Andersonin kanssa yhtyeessä The Warriors. Kogel teki paluun Los Bravosin riveihin vuosina 1975 ja 1976. Vuonna 2004 yhtye teki paluun lineupilla, jossa olivat mukana Pablo Sanllehí, Miguel Vicens Danus ja Mike Kogel/Kennedy. Vuonna 2015 Mike Kennedy ja Miguel Vicens Danus elvyttivät Los Bravosin nimen ja levyttivät Black is Blackista uuden studioversion. Se julkaistiin iTunesissa ja kappaleesta työstettiin lisäksi musiikkivideo. Vuonna 2019  Miguel Vicens Danus ja Pablo Sanllehi esittelivät Bruce Gamen Los Bravosin uutena solistina. Yhtyeen tarkoituksena oli nauhoittaa uusi studioalbumi. Vuonna 2020 yhtye julkaisi kaksi uutta ja seuraavana vuonna neljä uutta singleä iTunesissa ja Spotifyssa Los Bravosin nimellä. Mainittuihin biiseihin lukeutuivat Gotta Be Strong ja Chariot. Miguel Vicens menehtyi keuhkokuumeeseen 12. helmikuuta 2022 Palmassa 78 vuoden ikäisenä. 20. maaliskuuta 2019 Los Bravosin kappale Bring a Little Lovin' oli mukana Quentin Tarantinon kirjoittaman ja ohjaaman elokuvan Once Upon a Time in Hollywood soundtackillä ja ensimmäisellä trailerilla.

Maanantain mainio:Suosittu australialainen pubrock-yhtye

Adelaidessa vuonna 1973 solisti/kitaristi Ian Mossin, rumpali Steve Prestwitcin, basisti Les Kazmareckin ja pianisti/kosketinsoittaja Don Walkerin perustama Cold Chisel on australialainen pub rock-yhtye. Solisti Jimmy Barnes täydensi pian yhtyeen kokoonpanon ja vuoden 1975 aikana Phil Smallista tuli yhtyeen uusi basisti. Cold Chisel lopetti toimintansa vuoden 1983 aikana, mutta on sittemmin tehnyt useampia reunioneita. Musikologi Ian McFarlanen mukaan Cold Chisel on paitsi eräs Australian rakastetuimmista yhtyeistä, myös eräs laadukkaimmista livebändeistä. Tyylillisesti yhtye on yhdistelmä rockabillyä, hardrockia, soulia ja bluesia, jossa on määrätynlaista kotikutoisuutta. Cold Chiselin studioalbumeista kahdeksan on kohonnut yhtyeen kotimaassa viiden suosituimman joukkoon. Listaykkösiksi niistä ovat nousseet vuoden 1982 Circus Animals, vuoden 1984 Twentieth Century ja vuoden 2019 Blood Moon. ARIA-listoilla Cold Chiselin albumeista kuusi on tavoittanut ykkössijan. Top teniin yhtyeen singleistä ovat kohonneet vuoden 1980 Cheap Wine, vuoden 1982 Forever Now, vuoden 1994 Hands Out of My Pocket ja vuonna 1998 ilmestynyt The Things I Love in You. Vuonna 1993 Cold Chisel tuli valituksi Aria Music Hall of Fameen. Vuonna 2001 Australasian Performing Right Association listasi Cold Chiselin toukokuussa 1978 ilmestyneen kappaleen Khe Sanh sijalle kahdeksan kaikkien aikojen parhaiden australialaisten kappaleiden listallaan. Lokakuussa 2010 yhtyeen albumeista Circus Animals saavutti neljännen sijan teoksessa 100 Best Australian Albums ja East sijan 53. Vuoden 2016 APRA Music Awardseissa Cold Chisel palkittiin The Ted Albert Awardilla palveluksistaan australialaiselle musiikille. Yhtyeen työväenluokan näkökulmasta kirjoitetut kappaleet ovat saavuttaneet suosiota Australian lisäksi ensisijaisesti Uudessa Seelannissa. Vuosien 1973 ja 1975 välillä Cold Chiselissä bassotellut Les Kazmareck edesmeni joulukuussa 2008 ja Steve Prestwich tammikuussa 2011.

Sunnuntain extra:Useissa keskeisissä yhtyeissä soittanut yhdysvaltalaisrumpali

Huhtikuun viimeisenä 1947 syntynyt Dennis Joseph ”Denny” Carmassi on yhdysvaltalainen rumpali, joka on ehtinyt vaikuttaa useissa keskeisissä rockyhtyeissä. Carmassin voi todeta syntyneen rumpaliperheeseen; hänen isänsä, setänsä ja veljensä ovat kaikki rumpaleita. Denny pääsi joskus harjoittelemaan heidän kanssaan. Hänen isänsä tutustutti Dennyn useiden keskeisten rumpaleiden, kuten Buddy Richin, Jimmy Vincentin ja Richard Goldbergin musisointiin. Radion kuuntelun myötä Denny tutustui useisiin keskeisiin rumpaleihin, joista mainittakoon Earl Palmer, DJ Fontana, Al Jackson Jr, Clyde Stubblefield, Jabo Starks, Dino Danelli, Ginger Baker, Mitch Mitchell, John Bonham ja Tony Williams. Carmassi liittyi yhtyeeseen Sweet Linda Livine ja levytti sen riveissä Columbian julkaiseman ja Al Kooperin tuottaman albumin. Kun Carmassin ja yhtyeen muiden jäsenten tiet erkanivat hän soitti useissa yhtyeissä San Francisco Bayn alueella ja aloitti työskentelynsä Montrosen ja Sammy Hagarin kanssa 1970-luvun aikana. Montrosessa Carmassi oli mukana yhtyeen neljässä ensimmäisessä kokoonpanossa. Sen jälkeen hän soitti Montrosessa vokalisoineen Sammy Hagarin sooloyhtyeessä ja niin ikään mainitun yhtyeen jäseniin lukeutuneiden Ronnie Montrosen ja Jim Alcivarin kanssa yhtyeessä Gamma. Lisäksi Carmassi on soittanut Heart-yhtyeessä, Coverdale-Pagessa, Whitesnakessa sekä David Coverdalen kanssa tämän vaikuttaessa sooloartistina.

Lauantain pitkä:1960-luvun puolivälissä perustettu monipuolinen yhdysvaltalaisyhtye

The Blues Project on Greenwich Villagesta kotoisin oleva yhtye, joka aloitti toimintansa 60-luvun puolivälissä ja hajosi alun perin vuonna 1967. Tyylikirjoltaan kyseessä oli varsin monipuolinen yhtye, joka muistetaan ensisijaisesti taiteellisen popmusiikin esittäjänä. Myös folkilla, bluesilla, rhythm and bluesilla ja jazzilla oli vaikutuksensa yhtyeen musiikillisessa ilmaisussa. Vuonna 1964 Elektra Records julkaisi eri artistien kokoelma-albumin nimeltä The Blues Project, jolla Greenwich Villagen alueelta kotoisin olleet valkoiset muusikot esittivät akustista bluesia tummaihoisten virkaveljiensä tavoin. Yksi albumilla esiintyneistä muusikoista oli kaksi biisiä esittänyt nuori kitaristi Danny Kalb. Pian albumin ilmestymisen jälkeen Kalb vaihtoi kitaransa sähköiseen. Beatlesin saavuttua konsertoimaan Yhdysvaltoihin siellä vallalla ollut blues ja akustinen folkliike saivat väistyä. Alkuvuodesta 1965 Kalb muodosti Danny Kalb Quartetin kitaristi Artie Traumin, basisti Andy Kulbergin ja rumpali Roy Blumenfeldin kanssa. Kun Traum muutti mainitun vuoden kesällä Eurooppaan, Kalbin tavoin kitaristi Dave Van Ronkin oppilaana vaikuttanut Steve Katz liittyi yhtyeeseen ensiksi Traumin korvaajaksi ja sittemmin pysyväksi jäseneksi. Myöhemmin vuoden 1965 aikana yhtye täydensi kokoonpanoaan solisti Tommy Flandersilla ja vaihtoi nimekseen The Blues Project viittauksena Kalbin ensimmäiseen vierailuun levyllä. Myöhemmin samaisen vuoden aikana yhtye teki koe-esiintymisen Columbia Recordsille. Koe-esiintymisen aikana tuottaja Tom Wilson toi studioon pianistiksi ja urkuriksi sessiomuusikko Al Kooperin, jonka kanssa hän oli työskennellyt Bob Dylanin Like A Rolling Stonella. Kooper oli työskennellyt Blumenfeldin ja Kulbergin kanssa kokoelma-albumia What's Shakin' varten tehdyillä nauhoituksilla ja häntä pyydettiin liittymään yhtyeeseen. Columbia kieltäytyi kiinnittämästä yhtyettä. Loppuvuodesta 1965 Wilson oli siirtynyt MGM Recordsille ja hän kiinnitti The Blues Projectin mainitun yhtiön alamerkille Verve/Folkwaysille. Marraskuun lopussa 1965 yhtye alkoi nauhoittaa livenä esikoisalbumiaan Greenwich Villagen Cafe Au Go Go:ssa. Nauhoituksia tehtiin viikon verran vielä alkuvuodesta 1966, ennen kuin albumi Live at The Cafe Go Go saatiin valmiiksi. Tuohon mennessä Flanders oli jättänyt yhtyeen ja hän oli mukana ainoastaan muutamalla albumin kappaleista. The Blues Projectin esikoisalbumista muodostui kohtuullinen menestys ja yhtye konsertoi Yhdysvalloissa sitä promoten. The Blues Projectin huhtikuussa 1966 San Franciscossa, Fillmore Auditoriumissa soittama konsertti vastaanotti varsin myönteisiä arvioita. Myös yleisön joukossa olleet Grateful Deadin jäsenet olivat varsin vakuuttuneita mainitusta esiintymisestä. Palattuaan New Yorkiin yhtye nauhoitti syksyllä 1966 toisen albuminsa Projections, jonka MGM julkaisi mainitun vuoden marraskuussa. Tyylillisesti albumin skaala vaihteli bluesista ja rhythm and bluesista jazziin, psykedeliaan ja folkrockiin. Albumin ydintuotantoon lukeutuivat 11- ja puoliminuuttinen näkemys Muddy Watersin kappaleesta Two Trains Running, jossa Kalbia kuultiin solistina ja soolokitaristina sekä Kooperin instrumentaalikappale Flute Things, jossa Kulberg oli huilistina. Pian Projectionsin valmistumisen jälkeen yhtyeen rivit alkoivat kuitenkin rakoilla. Kooper jätti The Blues Projectin keväällä 1967 ja yhtye työsti kolmannen albuminsa Live at Town Hall ilman häntä. Tosi asiassa albumin kappaleista ainoastaan yksi oli nauhoitettu Town Hallissa muiden ollessa livenauhoituksia muilta keikkapaikoilta tai studio outtakeseja. Viimeksi mainittuun kategoriaan kuulunut ja Kooperin käsialaa ollut No Time Like The Right Time oli yhtyeen ainoa listamenestystä saavuttanut single. Kesäkuussa 1967 The Blues Project ehti esiintyä Montereyn popfestivaaleilla. Tuolloin puolet yhtyeen originaalista kokoonpanosta oli kuitenkin jo poistunut. Myös Katz ja Kalb jättivät The Blues Projectin pian tämän jälkeen. Vuonna 1968 ilmestyneellä albumilla Planned Obsolescence enää Blumenfeld ja Kulberg edustivat yhtyeen originaalia kokoonpanoa, mutta mainittu pitkäsoitto julkaistiin silti The Blues Projectin nimellä. Myöhemmin ilmestyneet mainitun kokoonpanon levytykset julkaistiin uudella nimellä Seatrain. Vuonna 1968 Kooper ja Katz toteuttivat ensiksi mainitun idean puhallinsektiolla vahvistetusta rockyhtyeestä. Tuloksena oli Blood, Sweat and Tears, jonka ensimmäisellä albumilla Child is a Father to the Man Kooper oli johtavassa roolissa, mutta hän ei ottanut lainkaan osaa yhtyeen myöhäisempiin levytyksiin. Kooper vaikutti tuolloin tuottajana Columbia Recordsilla ja levytti Michael Bloomfieldin, Stephen Stillsin ja Harvey Brooksin kanssa menestyneen jamilevyn Super Session. Kooper työsti myös useita sooloalbumeita, joista yhdellä oli mukana Shuggie Otis. Katz sitä vastoin jatkoi Blood, Sweat and Tearsin jäsenenä 70-luvulle. The Blues Project teki 70-luvun alussa paluun muuttuneella kokoonpanolla ja julkaisi vuosien 1971 ja 1973 välillä albumit Lazarus, Blues Project ja The Original Blues Project Reunion in Cenral Park. Kooper osallistui albumeista viimeksi mainitun työstämiseen toisin kuin Flanders. Mainitut albumit jäivät suhteellisen vähälle huomiolle ja sittemmin The Blues Project on soittanut valikoidusti reunion-konsertteja esimerkiksi hyväntekeväisyyskonsertissa Valley Stream Central High Schoolissa New Yorkissa. Vuonna 1969 The Blues Projectin basisti/huilisti Andy Kulberg ja rumpali Roy Blumenfeld muodostivat yhtyeen Seatrain Jim Robertsin, yhtyeessä Mystery Trend soittaneen kitaristin John Gregoryn, Jim Kweskin Jug Bandissa soittaneen viulisti Richard Greenen ja saksofonisti Don Kretmarin kanssa. Esikoisalbuminsa Planned Obsolescence yhtye joutui sopimuksellisista syistä julkaisemaan vielä The Blues Projectin nimissä. Vuonna 1969 A&M julkaisi Seatrainin nimikkoalbumin, mutta yhtyeen lineupissa tapahtui ratkaisevia muutoksia muutamaa kuukautta myöhemmin. Vuonna 1970 yhtye julkaisi toisen Seatrain-nimisen albumin, vuonna 1971 Capitol julkaisi yhtyeeltä albumin The Marblehead Messenger ja Warner Bros vuonna 1973 pitkäsoiton Watch. Vuosien 2001 ja 2007 välillä Roy Blumenfeld vaikutti rumpalina Country Joe and The Fishistä tutuksi tulleen Barry Meltonin Barry Melton Bandissa.

Perjantain pohjat:Spooky Toothin 1970-luvun tuotannon joutsenlaulualbumi

Spooky Tooth:The Mirror

Lokakuussa 1974 Island Recordsin julkaisemana ilmestynyt The Mirror on englantilaisen rockyhtyeen Spooky Toothin ainoa albumi, jonka työstämiseen Mike Harrison ei ottanut osaa. The Mirror jäi lisäksi Spooky Toothin viimeiseksi pitkäsoitoksi lähes 25 vuoden ajaksi. Sen seuraaja Cross Purpose ilmestyi nimittäin vasta vuonna 1999. Spooky Tooth lopetti toimintansa kuukausi The Mirrorin ilmestymisen jälkeen. Yhtyeen jäsenet vaikuttivat sittemmin esimerkiksi yhtyeissä Foreigner ja The Only Ones. All Musiciin albumin arvioinut Jason Anderson antoi The Mirrorille neljä tähteä viidestä. Hänen mukaansa elementit popista ja gospelista/RB.stä on The Mirrorilla yhdistetty saumattomaan rockjakeluun ja ne tarjoavat albumille Spooky Toothin kataloogissa harvinaislaatuista syvyyttä. Vuonna 2000 Dressed to Kill Records julkaisi The Mirrorin uudelleen eriävän kansitaiteen ja biisijärjestyksen kera nimellä Comic Violence. Atmosphere sämpläsi nimikappaletta The Mirror vuonna 2003 ilmestyneen albuminsa Seven’s Travels keskeiseen kappaleeseen Trying to Find a Balance. Kanadan albumilistalla The Mirror-pitkäsoitto saavutti sijan 88.

Torstain terävä:Iggy Popin 90-luvun tuotannon käynnistänyt albumi

Iggy Pop:Brick by Brick

Kesäkuussa 1990 Virgin Recordsin julkaisemana ilmestynyt Brick by Brick on Iggy Popin tuotannon yhdeksäs studioalbumi. Leijonanosa Popin 1980-luvun tuotannosta oli vastaanottanut ristiriitaisia arvioita. Brick by Brickille hän valitsi tuottajakseen Don Wasin ja albumille oli tunnusomaista hardrockia muistuttava soundi. Monien Brick by Brickin kappaleiden lyriikoiden teemana on Yhdysvaltojen kulttuuriin kohtaamat vaarat mätänemisestä ja lahoamisesta. Guns N’ Rosesin jäsenistä kitaristi Slash ja basisti Duff McKagan vaikuttivat Brick by Brickillä sekä muusikkoina että biisintekijöinä. Albumin kansikuva on yhdysvaltalaisen sarjakuvapiirtäjän Charles Burnsin käsialaa. Brick by Brickin nauhoituksiin ottivat lisäksi osaa studiomuusikot Waddy Wachtel ja Kenny Aronoff. Brick by Brick on Popin studioalbumeista ensimmäinen, jolla häntä kuullaan lisäksi kitaristina. Pop vastasi Slashin ja Wachtelin kanssa suurimmasta osasta albumin kitaraosuuksista. Don Was tuli myöhemmin vaikuttamaan tuottajana Popin vuonna 1999 ilmestyneellä albumilla Avenue B. Billboard 200-listalla Brick by Brick saavutti parhaimmillaan sijan 90. ja pitkäsoitolle kertyi 37 listaviikkoa. Britanniassa albumi oli parhaimmillaan sijalla 50., Norjassa yhdeksäntenätoista ja Ruotsissa kolmantenatoista. Brick by Brickin kappaleista Livin’ on the Edge of the Night oli julkaistu aikaisemmin Michael Douglasin ja Andy Garcian tähdittämän elokuvan Black Rain soundtacalbumilla. Mainittu kappale saavutti Modern Rock Tracks -listalla kuudennentoista sijan. Popin the B 52’:in Kate Piersonin kanssa duetoima Candy saavutti Mainstream Rock-listalla sijan 30, oli Modern Rock Tracks -listalla viidentenä ja Billboardin listalla sijalla 28. Ensimmäisenä singlenä Brick by Brickiltä julkaistu Home oli Modern Rock -listalla parhaimmillaan toisena. Candystä muodostui lisäksi Popin ensimmäinen MTV:llä näkyvyyttä saavuttanut hitti. Brick by Brickin kappaleista myös Homesta, Butt Townista ja Livin’ on the Edge of the Nightista työstettiin musiikkivideot. MTV-duon Beavis and Butt-Head viimeksi mainittu jäsen piti Butt Townin lyriikoita parhaina koskaan kuuleminaan.

 

Keskiviikon klassikko:Eräs Creedence Clearwater Revivalin kirkkaimmista klassikkokappaleista

Who'll Stop the Rain on John Fogertyn kirjoittama ja Creedence Clearwater Revivalin levyttämä kappale, joka julkaistiin yhtyeen suurimmalla menestysalbumilla, heinäkuussa 1970 ilmestyneellä viidennellä pitkäsoitolla Cosmo's Factory. Mainitun singlen kakkospuolella ilmestyi Little Richardille kunnianosoituksena tulkittavissa oleva rockjyräys Travelin' Band, ja kyseessä on yksi niistä kolmesta Cosmo's Factorylta julkaistusta kaksipuoleisesta singlestä, joka nousi Billboardin popsinglelistalla viiden suosituimman joukkoon. Samalla kyseessä oli ensimmäinen kahdesta singlestä, jotka nousivat mainitun listan kakkossijalle. Toinen saman listasijoituksen saavuttanut Cosmo's Factorylta poimittu single oli Lookin' Out My Backdoor/Long As I Can See the Light. Rolling Stonen vuonna 2004 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla Who'll Stop the Rain saavutti sijan 188. Lyriikoidensa osalta kappale jakaantuu kolmeen säkeistöön. Niistä ensimmäinen on historiallinen, toinen käsittelee vähän aikaa sitten tapahtunutta ja kolmas on preesensissä. Kaikissa säkeistöissä käsitellään loppumatonta mielipahaa. Musiikillisesti Who'll Stop the Rainissä on kuultavissa folkrockin henkeä. Kappale alkaa akustisella kitarafiffillä, mutta on silti taustoiltaan selkeästi rootsrockhenkisempi kuin suurin osa folkrockiksi laskettavista levytyksistä. Lyriikoidensa osalta Who'll Stop the Rain on usein tulkittu protestiksi Vietnamin sotaa vastaan ja sen viimeinen säkeistö viittaa Creedence Clearwater Revivalin esiintymisen Woodstockin mammuttifestivaaleilla elokuussa 1969. Ultimate Classic Rockin journalisti Bryan Wawzenek on rankannut Who'll Stop the Rainin lyriikan John Fogertyn kolmanneksi parhaaksi. Hänen mielestään kyseessä on Fogertyn älykkäimmin kirjoitettu allegoria vastasipa pahoinvoinnin korjauksesta sivistyneistö, poliitikot tai Woodstock-sukupolvi. Bruce Springsteen on ajoittain esittänyt Who'll Stop the Rainia konserteissaan. Kappale oli mukana The River-kiertueella vuosina 1980/81 ja The Rising-kiertueen kesän 2003 osuudella. Sateen sattuessa Bruce on avannut konserttinsa mainitulla kappaleella. Creedencen tullessa valituksi Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 1993 John Fogerty ja Bruce Springsteen esittävät kappaleen yhdessä. Vuonna 2013 ilmestyneellä albumillaan Wrote a Song for Everyone Fogerty duetoi Who'll Stop the Rainin Bob Segerin kanssa. Kappale on lisäksi mukana Fogertyn vuonna 1998 ilmestyneellä livecd:llä ja dvd:llä Premonition.Kotimaassa joensuulainen katurockia edustanut Salvador-yhtye esitti 1980- ja 90-lukujen taitteessa Who'll Stop the Rainistä akustisesti kitaristinsa Pekko Mantsisen käsialaa olevaa suomennosta Miks toit sä sateen.