tiistai 17. marraskuuta 2026

Keskiviikon klassikko:Jethro Tullin vuoden 1972 progealbumi

Jethro Tull:Thick as a Brick


Kolmas maaliskuuta 1972 Chrysalis Recordsin julkaisemana ilmestynyt Thick as a Brick on Jethro Tullin viides studioalbumi. Mainittu pitkäsoitto koostuu yhdestä pitkästä vinyylin eri puolile jaetusta kappaleesta. Kyseessä oli eräänlainen parodia sekä konseptialbumista että yleisemmin progressiivisen rockin genrestä. Thick as a Brickin originaalipainos koostui 12-sivuisesta sanomalehdestä, jossa esiteltiin musiikillinen adaptaatio kahdeksanvuotiaan fiktiivisen ihmelapsen Gerald Bosvickin eeppisestä runosta. Albumin lyriikat olivat tosiasiassa Jethro Tullin johtohahmon Ian Andersonin käsialaa. Thick as a Brick nauhoitettiin loppuvuodesta 1971. Musiikki oli Andersonin säveltämää ja sovitukseen osallistui koko yhtye. Kyseessä on ensimmäinen pitkäsoitto Jethro Tullin uudelle rumpalille Barrie ”Barriemore” Barlowille, joka oli ottanut yhtyeen edellisen rumpalin Clive Bunkerin paikan. Monimutkaisia musiikillisia rakenteita ja tahtilajeja hyödyntävä albumi sisältää musiikillisesti elementtejä taidrockista, folkista ja jopa klassisesta musiikista. Albumin lyriikat liittyvät osittain Andersonin lapsuudenkokemuksiin ja niissä kuvataan esimerkiksi sukupolvien välistä konfliktia. Jethro Tull promosi Thick as a Brickiä vuosiin 1972-1973 ajoittuneella maailmankiertueella, jolla yhtye soitti albumin kokonaisuudessaan hyödyntäen teatraalisia elementtejä. Ilmestymisaikanaan Thick as a Brick vastaanotti kriitikoiden taholta ristiriitaisia arvioita. Sittemmin albumista on muodostunut klassikko progressiivisen rockin saralla siitä huolimatta, että se oli alunperin tarkoitettu parodiaksi mainitusta tyylilajista. Myyntimenestys albumista joka tapauksessa tuli, sillä se nousi esimerkiksi Billboardin listakärkeen Jethro Tullin albumeista ensimmäisenä. Myös Jethro Tullin seuraava pitkäsoitto,vuonna 1973 ilmestynyt A Passion Play jatkoi yhden pitkän kappaleen formaattia albumin muodossa. Vuonna 2012 ilmestynyt Thick as a Brick 2 on Ian Andersonin sooloalbumi, jossa hän tutkii fiktiivisen Gerald Bosvickin elämää aikuisena.

maanantai 16. marraskuuta 2026

Tiistain tukeva:Vuonna 1990 perustettu ja kulttimaineen saavuttanut yhdysvaltalainen punkrockyhtye

Lagwagon on yhdysvaltalainen punkrockyhtye, joka perustettiin vuonna 1990 Goletassa, Kaliforniassa lähellä Santa Barbaraa. Yhtye on ottanut nimensä keikkabussistaan, joka nähdään bändin toisen ja vuonna 1994 ilmestyneen albumin Trashed takakannessa. Fat Wreck Chords on julkaissut Lagwagonilta yhdeksän studioalbumia, yhden ep:n ja livelevyn sekä kokoelma-albumin, joka koostuu singlejen b-puolista, kokoelmilla ilmestyneistä kappaleista sekä demoista. Vaikka Lagwagon ei ole koskaan saavuttanut valtavirran suosiota, yhtyeellä on kulttimaine Yhdysvalloissa, Euroopassa ja Aasiassa. Rancidin, Green Dayn ja The Offspringin saavutettua merkittävää suosiota 90-luvun aikana, myös Lagwagonin musiikkiin kohdistui kasvavaa kiinnostusta. Yhtyeen originaalinimi oli Section 8, mutta siitä luovuttiin, koska toiminnassa oli jo useita samannimisiä yhtyeitä. Lagwagonin esikoisalbumi Duh ilmestyi vuoden 1992 aikana. Johtohahmo Joey Capen mukaan albumi nauhoitettiin ja miksattiin neljässä päivässä. Kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt kakkosalbumi Trashed osoittautui melko menestyksekkääksi ja sen kappaleesta Island of Shame työstettiin musiikkivideo. Lagwagonin kolmas pitkäsoitto Hoss ilmestyi marraskuussa 1995. Sen tiimoilta yhtye soitti kiertueet Euroopassa, Australiassa ja Japanissa. Niiden jälkeen kitaristi Shawn Dewey ja rumpali Derrick Plourde jättivät yhtyeen. Heidän paikkansa ottivat kitaristina väliaikaisesti The Posiesin Kenneth Stringfellow ja rumpalina pysyvästi RKL:n Dave Raun. Albumeiden Double Plaidinum ja Let’s Talk About Feelings jälkeen yhtye siirtyi tauolle vuoden 2000 aikana kaikkien sen jäsenten vaikuttaessa sivuprojekteissaan. Paluu ajoittui vuoteen 2002 ja seuraavana vuonna Lagwagon julkaisi kuudennen albuminsa Blaze. Vuonna 2004 Joey Cape julkaisi splitalbumin No Use for a Namen Tony Slyn kanssa. Kyseinen albumi koostui akustisista versioista kummankin yhtyeen tuotannosta. Marraskuun ensimmäisenä 2005 ilmestyi Lagwagonin seuraava albumi Resolve, joka oli omistettu yhtyeen originaalille rumpalille Derrick Plourdelle. Vuonna 2008 Lagwagonilta ilmestyi ep I Think My Older Brother Used to Listen to Lagwagon. Jey Cape julkaisi sooloalbuminsa Bridge ja Doesn’t Play Well with Others vuosina 2008 ja 2010. Lagwagonin perustajajäseniin lukeutunut Jesse Buglione jätti yhtyeen vuoden 2010 alussa. Mainitun vuoden kesällä Lagwagon konsertoi No Use for a Namen kanssa. RKL:n Joe Raposo siirtyi Lagwagonin uudeksi basistiksi. Marraskuussa 2011 Fat Wreck julkaisi laajennetut versiot Lagwagonin viidestä ensimmäisestä albumista sekä yksittäisinä levyinä että boxilla Putting Music in Its Place. Yhdysvalloissa Lagwagon teki pienen kiertueen joulukuussa 2011 ja seuraavan vuoden tammikuussa. Kiertue Euroopassa seurasi samaisen vuoden huhtikuussa. 28. lokakuuta 2014 ilmestyi Lagwagonin kahdeksas albumi Hang, joka debytoi Billboardin listalla sijalla 95. Yhtyeen tähän mennessä tuorein pitkäsoitto Railer ilmestyi lokakuun alussa 2019. Loppuvuodesta 2024 Jesse palasi yhtyeen basistiksi.

sunnuntai 15. marraskuuta 2026

Maanantain mainio:Styxin esikoisalbumi

Styx:Styx


Elokuun viimeisenä 1972 Wooden Nickelin julkaisemana ilmestynyt Styx on samannimisen yhdysvaltalaisen rockyhtyeen esikoispitkäsoitto. Yhtye oli aloittanut toimintansa häissä ja syntymäpäivillä soittaneena coverbändinä. Se aloitti toimintansa vuonna 1961 nimellä The Tradewinds ja yhtyeen muodostivat 12-vuotiaat kaksoset Chuck (basso) ja John Panozzo (rummut) sekä kosketinsoittajana ja solistina vaikuttanut heidän 14-vuotias naapurinsa Dennis DeYoung. Myöhemmin yhtyeen nimeksi vaihtui WC4. Vuonna 1968 lineupin täydensi koulutoveri John Curulewski ja kahta vuotta myöhemmin mukaan liittyi hardrockari James ”J Y” Young kaksikon vaikuttaessa kitaristeina, biisintekijöinä ja solisteina. Styxin esikoisalbumi on on yhdistelmä progressiivista sekä garagerockia. Sen avaa 13-minuuttinen Movement for the Common Man. Kyseessä on neliosainen teos, jonka avaa J Y:n vokalisoima Children of the Land, joka sisältää lisäksi John Panozzon rumpusoolon. Street Collage sisältää ambientteja urbaaneja Chicagon äänimaisemia. Seuraavaksi yhtye tarjoaa sinfonisen rocktulkinnan Aaron Coplandin sävellyksestä Fanfare for the Common Man. Kokonaisuuden päättää James Youngin ja Dennis DeYoungin käsialaa oleva ja folkia ja progea yhdistävä Mother Nature’s Matinee. Niin ikään Youngin ja DeYoungin yhteistyötä edustava nopeatempoinen poprockkappale Best Thing julkaistiin singleformaatissa loppuvuodesta 1972 ja se saavutti Billboardin singlelistalla sijan 82. Styxin esikoisalbumin loput kappaleet edustavat yhtyeen levy-yhtiön ehdottamia coverkappaleita. Ne eivät olleet yhtyeen jäsenille entuudestaan tuttuja, mutta näkemystä George S. Clintonin After You Leave Mestä on kehuttu. Styxin esikoisalbumin ensimmäinen uusintapainos ilmestyi vuonna 1979 nimellä Styx I ja uuden kansitaiteen kera. Loppuvuodesta 2012 Styxin neljä ensimmäistä albumia, eli debyytin lisäksi Styx II (1973), The Serpent Is Rising (1973) ja Man of Miracles (1974) julkaistiin uudelleen cd-formaatissa sekä digitaalisesti.

lauantai 14. marraskuuta 2026

Sunnuntain extra:Eppu Normaalin vuonna 1991 ilmestynyt harvinaisuuskokoelma

Eppu Normaali:Paskahatun paluu


Maaliskuun puolivälissä 1991 Pokon julkaisemana ilmestynyt Paskahatun paluu on järjestyksessään toinen Eppu Normaalin harvinaisesta tuotannosta kasattu kokoelma-albumi. Sen iäkkäintä tuotantoa edustaa alun perin Pokon ilmaiskokoelma-albumilla Kylmää joulua ilmestynyt Sex Pistols-henkinen räkäpunkversio joululaulusta Heinillä härkien kaukalon. Ajallisesti seuraavaksi siirrytään vuoteen 1984, jota edustavat biisit Pari kaunista riviä sekä todella iäkäs Esko veti ison geen, jotka ilmestyivät alun perin hittisinglejen Nyt reppu jupiset riimisi rupiset ja Pimeyden tango b-puolina. Upea Kivenä kengässä on Kitara, taivas ja tähdet-singlen flipside, veikeä Asustelaulu ilmestyi ensiksi Voi kuinka me sinua kaivataan -singlen b-puolella ja niin ikään melkoisen vanhaa tuotantoa edustava Koiralla on karvoissaan kirppuja Vuonna ’85-singlen kakkospuolena. Vähemmän ikimuistoista kappalemateriaalia kokoelmalla edustavat vuosina 1987 ja 1988 ilmestyneet Musiikillishygieeninen lausunto, Viinaa tsat tsat tsaa sekä Niksulan väkeä, jotka ilmestyivät b-puolina singleille Joka päivä ja jokaikinen yö, Afrikka, sarvikuonojen maa sekä Näin kulutan aikaa. Laatu paranee lopuksi vuonna 1990 ilmestyneiden singlejen Sydän tyhjää lyö ja Tahroja paperilla kakkosbiiseinä julkaistujen kappaleiden Hihnalla ja Puolustuksen puheenvuoro ansiosta. Vuoden 1990 tuotantoa edustaa lisäksi kokoelma-albumilla Sporttihitit ilmestynyt Urheiluhullu, joka Pimeyden tangon remixin tavoin lukeutuu kokoelman vähemmän keskeiseen tuotantoon. Lisäksi mukana on Eppujen ja Popedan vuonna 1987 nimellä EppuPopedaNormaali levytämän yhteisen singlen 20 vuotta sikana paaatipuoli. Eppujen b-puoli- kokoelma sisältää hauskoja kuriositeetteja, pari hutia, mutta myös muutaman klassikotasoisen kappaleen, joista ketjun kirkkaimpana helmenä loistaa Kivenä kengässä.

perjantai 13. marraskuuta 2026

Lauantain pitkä:Keskeinen brittiläinen biisintekijä, kitaristi ja solisti

13. marraskuuta 1949 syntynyt Terrance James Reid, lempinimeltään Superlungs, oli brittiläinen rocksolisti, biisintekijä ja kitaristi. Hän on tullut tunnetuksi esiintymisistään solistina, lämmittelijänä ja sessiomuusikkona useiden keskeisten rockmuusikoiden kanssa. Soolo- ja keikka-artistina Reidin diskografia käsittää seitsemän studioalbumia ja neljä livelevyä. Reidin käsialaa olevia kappaleita ovat levyttäneet useat artistit ja yhtyeet, kuten The Hollies, Crosby, Stills & Nash, Jackson Browne, Arrival, Marianne Faithfull, Cheap Trick, Jack White with The Raconteurs, Joe Perry, Rumer ja Chris Cornell. Reidin musiikillinen ura alkoi 1960-luvun alussa, jolloin häntä pyydettiin solistiksi yhtyeeseen Peter Jay and The Jaywalkers, joka soitti lämmittelijänä Rolling Stonesin vuoden 1966 kiertueella. Sooloartistin ominaisuudessa Reid on Stonesin lisäksi lämmitellyt Creamin, Jethro Tullin ja Fleetwood Macin kiertueita. Reid on tullut tunnetuksi siitä, että hän kieltäytyi Jimmy Pagen kutsusta liittyä tämän uuteen yhtyeeseen, josta oli muodostuva Led Zeppelin. Reid torjui niin ikään Ritchie Blackmoren tarjouksen liittyä Deep Purplen solistiksi Rod Evansin lähdettyä mainitusta yhtyeestä. Reidin liittyessä Peter Jay and the Jaywalkersiin hän vaikutti paikallisessa yhtyeessä The Redbeats, joka esiintyi säännöllisesti River Clubissa, St. Ivesissä. Peter Jay and the Jaywalkers tuli valituksi Rolling Stonesin 23 konsertista koostuneelle brittikiertueelle syys-lokakuussa 1966. Royal Albert Hallissa soitetussa konsertissa The Holliesin Graham Nash ystävystyi Reidin kanssa ja kehotti tämän yhtyettä solmimaan levytyssopimuksen EMI.n alamerkin, brittiläisen Columbia Recordsin kanssa päästäkseen levyttämään tuottaja John Burgesin alaisuudessa. The Jaywalkersin ensimmäinen single, soulvaikutteinen The Hand Don't Fit the Glove oli pieni hitti, mutta yhtye oli päättänyt lopettaa toimintansa. Tuottaja Mickie Mostista, joka tuohon aikaan teki yhteistyötä Peter Grantin kanssa, tuli Reidin manageri. Ensisinglestä Better by Far muodostui radiohitti. Esikoisalbumi Bang Bang, You're Terry Reid ilmestyi vuonna 1968. Samaisena vuonna Reid teki urkuri Peter Solleyn ja rumpali Keith Webbin kanssa kiertueen Yhdysvalloissa Creamin lämmittelijänä. Sen viimeinen, Miami Pop Festivaalilla soitettu konsertti vastaanotti musiikkilehdistössä myönteisiä arvioita. Esikoisalbumiltaan löytyvän kappaleen Without Expression Reid oli kirjoittanut 14-vuotiaana. Mainitusta biisistä julkaistiin useita coverversoita hieman eri nimillä. The Hollies levytti sen vuonna 1968 nimellä A Man with No Expression. Crosby, Stills, Nash and Young levytti mainitun kappaleen vuonna 1969 nimellä Horses through a Rainstorm ja REO Speedwagon vuonna 1973 nimellä Without Expression (Don't Be the Man). Kahdessa ensiksi mainitussa versiossa leadvokalistina oli Graham Nash. John Mellencamp sisällytti kyseisen kappaleen kokoelma-albumilleen The Best That I Could Do:1978-1988 niin ikään nimellä Don't Be the Man. Horses throug a Rainstormin oli tarkoitus ilmestyä Crosby, Stills, Nash and Youngin albumilla Deja Vu, mutta Carry On otti viime hetkellä sen paikan albumin biisilistassa. Horses through a Rainstorm julkaistiin näin ollen vasta vuosia myöhemmin. Reid kieltäytyi solistin paikasta Jimmy Pagen uudessa yhtyeessä, sillä hän oli sopinut toimivansa lämmittelijänä kahdella Stonesien ja yhdellä Creamin kiertueella. Mikäli Page olisi selvittänyt Keith Richardsille, miksi Reidin täytyisi vetäytyä pois Yhdysvaltain-kiertueelta, hän voisi yrittää Pagen uudessa yhtyeessä. Page ei kuitenkaan ottanut yhteyttä ja Reid ehdotti Pagelle solistiksi tilalleen The Band of Joyn vokalistia Robert Plantia ja kehotti tsekkaamaan myös yhtyeen rumpalin John Bonhamin. Band of Joy oli lämmitellyt Reidin keikkoja. Vuoden 1969 aikana Reid lämmitteli muun muassa Jethro Tullin ja Fleetwood Macin kiertueita Britanniassa sekä Stonesien samaisen vuoden kiertuettä Yhdysvalloissa. Hän ei kuitenkaan osallistunut Altamontin-konserttiin. Vuonna 1970 Reid esiintyi Isle of Wightin festivaalilla Ike & Tina Turnerin basistin Lee Milesin, David Lindleyn sekä Tim Davisin kanssa. Reid osallistui myös Atlantan toisen kansainväliseen popfestivaaliin ja hänen esiintymisensä Glastonburyssa vuonna 1971 kuvattiin. Samana vuonna Ahmed Ertegun kiinnitti Reidin Atlantic Recordsille. Taustayhtyeen muodostivat Lee Miles, David Lindley ja Alan White. Albumin nauhoitukset käynnistyivät Britanniassa ja jatkuivat Yhdysvalloissa. White siirtyi Yes-yhtyeeseen ja Lindley ryhtyi yhteistyöhön Jackson Brownen kanssa, mutta Lee Miles jatkoi musiikillista yhteistyötään Reidin kanssa vuosien ajan. Albumilla River musisoivat lisäksi rumpali Conrad Isidore ja perkussionisti Willie Bobo. Vuonna 1973 ilmestynyt pitkäsoitto vastaanotti myönteisiä arvioita, mutta ei menestynyt kaupallisesti. Samoista nauhoituksista julkaistiin vielä vuonna 2016 albumi The Other Side of the River. ABC Records julkaisi Reidiltä vuonna 1976 Graham Nashin tuottaman albumin Seed of Memory ja Capitol Records vuonna 1979 pitkäsoiton Rogue Waves, jonka työstämiseen osallistui mm. rumpali John Siomos. 80-luvun alussa Reid vaikutti sessiomuusikkona esimerkiksi Don Henleyn, Jackson Brownen ja Bonnie Raittin albumeilla. Reid palasi sooloartistiksi vuonna 1991 ilmestyneellä ja Trevor Hornin tuottamalla albumillaan The Driver. Siltä löytyvä cover Spencer Davis Groupin Gimme Some Lovin':ista pääsi mukaan myös Tony Scottin ohjaaman ja Tom Cruicen tähdittämän elokuvan Days of Thunder soundtrackille. 90-luvun aikana Reid konsertoi Yhdysvalloissa ja Hong Kongissa Mick Taylorin kanssa. Maaliskuussa 1993 perustetussa yhtyeessä The Flew olivat Reidin lisäksi mukana Joe Walsh, Nicky Hopkins, Rick Rosas ja Phil Jones. Ainoan keikkansa yhtye soitti San Juan Capistranossa ja kysessä oli Nicky Hopkinsin viimeinen esiintyminen ennen hänen edesmenoaan. Loppuvuodesta 2002 Reid esiintyi vuosien jälkeen Lee Milesin kanssa WOMAD-festivaalilla lähellä Readingia. Vuoteen 2005 ajoittui kiertue Britanniassa. Lontoon-konserteissaan ja festivaaliesiintymisissään Reidin taustalla on ollut suuri lineup. Vuonna 2012 ilmestynyt albumi Live in London oli taltioitu eräästä Reidin konserteista Ronnie Scott's:issa ilman remiksauksia tai päällekkäisäänityksiä. Vuosien 2002 ja 2012 välillä Reid esiintyi mm. useita kertoja Glastonbury Festivaalilla. EMI:n julkaisema boxi Superlangs sisälsi Reidin kaksi ensimmäistä albumia ja lisäksi hänen kaikki mainittuja albumeita varten tekemänsä muut nauhoitukset vuosien 1966 ja 1970 väliltä. Sanctuary Records julkaisi uuden konserttitaltioinnin Alive. Heinä-elokuussa 2007 Reid teki kuuden viikon kiertueen Britanniassa The Cosmic American Derelictsin taustoittamana. Yhtyeen kitaristi Eddie Rainey siirtyi Reidin yhtyeeseen noin kolmeksi vuodeksi. Reid on tehnyt yhteistyötä esimerkiksi ranskalaisen trip hop-artistin Shinen kanssa. Yhteistyön tuloksena syntynyt ep Shine featurin Terry Reid ilmestyi marraskuussa 2009. Reid menehtyi syöpäään Kaliforniassa elokuun neljäntenä 2025 75 vuoden ikäisenä.

torstai 12. marraskuuta 2026

Perjantain pohjat:Huey Lewis and the Newsin basisti ja perustajajäsen

Kymmenes marraskuuta 1954 syntynyt Mario Cipollina on yhdysvaltalainen basisti, joka identifioituu ensisijaisesti Huey Lewis and the Newsin perustajajäseneksi. San Rafaelissa, Kaliforniassa syntyneen Marion isoveli, vuonna 1943 syntynyt ja vuonna 1989 edesmennyt John Cipollina vaikutti kitaristina keskeisiin psykedeelisiin rockyhtyeisiin lukeutuneessa Quicksilver Messenger Servicessa. Mario soitti ensiksi San Francisco Bay Arean alueella operoineessa yhtyeessä Soundhole. Sen keskeisenä kilpailijana voi pitää yhtyettä Clover. Vuonna 1979 mainittujen yhtyeiden keskeiset jäsenet yhdistivät voimansa ja niistä muodostui Huey Lewis and the News. Vuonna 1983 ilmestyneellä kolmannella albumillaan Sports lopullisen läpimurtonsa tehneen yhtyeen tyyli on melko monipuolinen, sillä siihen sisältyy elementtejä R&B:stä, varhaisesta popista, doo wopista, blue-eyed soulista sekä uudesta aallosta. Cipollina sai lähteä Huey Lewis and the Newsistä 1990-luvun puolivälissä. Vuosien 2002 ja 2004 välillä Cipollina vaikutti Quiksilver Messenger Servicea coveroineessa yhtyeessä Quicksilver Gold. Cipollina vieraili stagella Huey Lewis and the Newsin konsertissa Kaliforniassa vuoden 2007 aikana.

keskiviikko 11. marraskuuta 2026

Torstain terävä:Neil Youngin esikoissooloalbumi

Neil Young:Neil Young


Neil Youngin nimeä kantava esikoissooloalbumi ilmestyi Reprisen julkaisemana hänen 23-vuotispäivänään 12. marraskuuta 1968. Aikaisemmin samana vuonna Young oli eronnut keskeisiin folkrockyhtyeisiin lukeutuvasta Buffalo Springfieldistä. Kesän 1969 aikana Youngin esikosalbumista julkaistiin osittain remiksattu uusintapainos, mutta albumi jäi molemmilla julkaisukerroillaan Billboard 200 -listan ulkopuolelle. Buffalo Springfieldin jätettyään Young palkasi managerikseen myös Joni Mitchellin managerina toimineen Elliot Robertsin. Hän säilyi Youngin managerina vuoteen 2019 ajoittuneeseen edesmenoonsa saakka. Roberts järjesti Youngin ensimmäisen pienimuotoisen soolokiertueen ja levytyssopimuksen Warnerin alamerkin Reprise Recordsin kanssa. Youngin esikoissooloalbumi tuli merkitsemään hänen yhteistyönsä alkamista tuottaja David Briggsin kanssa. Osa Youngin soolodebyytillä ilmestyneistä kappaleista oli varsin tuoreita, osa oli kirjoitettu vielä hänen Buffalo Springfieldissä vaikuttaessaan. Albumin kappaleista The Emperor of Wyoming ja String Quartet from Whiskey Boot Hill edustavat instrumentaaleja. Kitaran dominoima ja kulkeva rockkkappale The Loner julkaistiin lisäksi singleformaatissa ja Stephen Stills levytti mainitusta kappaleesta coverinsa vuonna 1976 ilmestyneelle albumilleen Illegal Stills. The Old Laughing Lady edustaa Youngin esikoissooloalbumin iäkkäintä tuotantoa; se oli kirjoitettu kolmea vuotta aikaisemmin. I’ve Loved Her So Longissa taustalla kuullaan melko tunnettua muusikkojoukkoa, eli kitaristi Ry Cooderia, pianisti Jack Nitzscheä, basisti Jim Messinaa ja rumpali Earl Palmeria. Kappaleessa The Last Trip to Tulsa Young säesti itseään kitaralla. Myöhemmin hän tuli esittämään kyseistä biisiä sähköisen yhtyeen kanssa ja julkaisi sen vuonna 1973 singlensä Time Fades Away b-puolella. Lokakuun lopussa 1968 Young soitti viikon ajan Joni Mitchellin lämmittelijänä Bitter Endissä, Greenwich Villagessa. Nauhoitukset Youngin esikoisalbumin seuraajalle Everybody Knows This Is Nowhere alkoivat jo tammikuun 1969 aikana Crazy Horse-yhtyeen kanssa ja kiertue starttasi samaisen vuoden helmikuussa. Youngin esikoisalbumista laaditut arviot olivat pääosin positiivisia ja sellaisista vastasivat esimerkiksi Cashbox ja Rolling Stone sekä retrospektiivisessä arviossaaan AllMusic Guide.