Tiistain tukeva:Monipuolinen instrumentaaliyhtye

 The Dixie Dregs on yhdysvaltalainen, Augustasta, Georgiasta kotoisin oleva rockyhtye. Se perustettiin vuonna 1970 ja yhtyeen musiikki koostuu pelkästään instrumentaalikappaleista. Niissä vaikeasti kategorioitavissa olevaan soundiin yhdistyy elementtejä niinkin erityyppisistä genreistä, kuin rockista, klassisesta, bluegrassista ja jazzista. Virtuoosimaista soittoa tarjoavan yhtyeen musiikkia on 70-luvun aikana kuvattu southern rockiksi, progressiiviseksi rockiksi sekä jazz-fuusioksi. Vuonna 1976 yhtye nauhoitti demoalbuminsa The Great Spectacular ja julkaisi sitä omakustanteisesti rajoitettuna painoksena. Seuraavana vuonna yhtye solmi levytyssopimuksen Capricorn Recordsin kanssa ja yhtyeen esikoisalbumi Free Fall ilmestyi seuraavana vuonna. Vuonna 1979 ilmestynyt pitkäsoitto Night of the Living Drecks sisälsi sekä studio, että livetuotantoa ja se oli ehdolla parhaan instrumentaalialbumin Grammyn vastaanottajaksi. Samaisen ehdokkuuden vastaanottivat myös The Dixie Dregsin kolme seuraavaa pitkäsoittoa. Capricorn Recordsin lopetettua toimintansa The Dixie Dregs solmi uuden levytyssopimuksen Arista Recordsin kanssa. Mainittu levy-yhtiö julkaisi yhtyeeltä vuonna 1980 albumin Dregs of the Earth. Seuraavana vuonna yhtye lyhensi nimensä muotoon The Dregs. Mainitulla nimellä yhtyeeltä ilmestyivät vuosina 1981 ja 1982 albumit Unsung Heroes ja Industry Standard. Pitkäsoitoista jälkimmäinen on yhtyeen tuotannossa ainoa myös vokalisointia sisältävä. The Dregs lopetti toimintansa vuonna 1983, mutta yhtyeen reunion ajoittui vuoteen 1988. Sen jälkeen The Dregs on julkaissut vuonna 1994 ilmestyneen studioalbumin Full Circle sekä vuosina 1992 ja 2000 ilmestyneet konserttitaltioinnit Bring 'em Back Alive ja California Screamin'.
Dixie Dregsin esiasteena oli Steve Morsen ja Andy Westin vuonna 1970 Augustassa, Georgiassa yhtye Dixie Grift. Morsen isoveli Dave vaikutti mainitussa yhtyeessä rumpalina, Frank Brittingham kitaristina ja solistina ja Johnny Carr kosketinsoittajana. Viimeksi mainitun paikan otti myöhemmin Mark Parrish. Dixie Grift lopetti toimintansa Steve Morsen siirryttyä opiskelemaan musiikkia Miamin yliopistoon. Morse ja West jatkoivat musiikin esittämistä duona nimellä Dixie Dregs. Vuonna 1973 kaksikko tapasi Miamin yliopiston musiikkiopintojen tiimoilta viulisti Allen Sloanin ja rumpali Bart Yarnalin ja alkoi soittaa nimellä Rock Ensemble II. Morsesta, Westistä, Parrisista ja rumpali Gilbert Frayeristä koostunut kvartetti soitti lämmittelykeikkoja toisille yhtyeille ja paikallistasolla pääesiintyjänä nimellä Dixie Dregs. Vuonna 1974 kosketinsoittaja Frank Josephs täydensi yhtyeen kokoonpanon. Vuonna 1975 yhtye nauhoitti esikoisalbuminsa The Great Spectacular, josta otettiin noin tuhannen kappaleen painos. Vuonna 1997 albumi julkaistiin uudelleen cd-formaatissa. Kolmesta kappaleesta koostuneen demon ja The Allman Brothers Bandin Chuck Leavelin ja Twiggs Lyndonin vihjeestä Capricorn Records solmi yhtyeen kanssa levytyssopimuksen vuoden 1976 aikana. Seuraavana vuonna ilmestyi bändin esikoisalbumi Free Fall, jolla kosketinsoittajana vaikutti Steve Davidowski. Hänen lähdettyään työskentelemään viulisti Vassar Clementsin kanssa originaali kosketinsoittaja Parrish teki paluun Dixie Dregsin riveihin. Free Fall oli saavuttanut myönteisiä arvioita ja lisäksi jonkin verran menestystä. Niinpä Dixie Dregs teki ensimmäisen kiertueensa Yhdysvalloissa vuonna 1978 ilmestyneen kakkospitkäsoittonsa What If...tiimoilta. Huhtikuussa 1979 ilmestynyt yhtyeen kolmas albumi Night of the Living Dregs, joka työstetiin kokoonpanolla Morse, West, Sloan, Parrish ja Morgenstein, oli ehdolla parhaan instrumentaaliesityksen Grammyn vastaanottajaksi. Sen voitti tosin Paul McCartneyn Wings.Night of the Living Dregs koostui sekä studiotallenteista että Montreuxin Jazzfestivaaleilla heinäkuussa 1978 taltioiduista nauhoituksista. What Ifin ja Night of the Living Dregsin tuotannosta vastasi George Martinin kanssa tekemästään yhteistyöstä muun muassa tunnetuksi tullut ääni-insinööri Ken Scott. Tammikuussa 1980 Dixie Dregs solmi kolmen albumin mittaisen sopimuksen Arista Recordsin kanssa. Parrishin paikan otti T Lavitz ja uuden kokoonpanon esikoisalbumi oli myöhemmin samaisena vuonna ilmestynyt Dregs of the Earth. Parrish vaikutti pianistina ja kosketinsoittajana kitaristi Larry Coryelille sekä solisteille  Andy Williams, Roberta Flack, Natalie Cole, Luther Vandross, Peabo Bryson, Celine Dion, Regina Belle, Deborah Gibson, Pat Boone , tytär Debby Boone sekä Glenn Campbell. Charles Landin albumilla With Reverence Parrish vaikutti muusikkona kaikilla biiseillä ja lisäksi sovittajana. Mainitusta albumista hänet palkittiin Angel Awardilla. Musiikillisena ohjaajana ja kosketinsoittajana hän on vaikuttanut useissa stageshow:issa, kuten Cats, Meet Me in St. Louis, The Wizard of Oz, Little Shop of Horrors, Nunsense, Brigadoon, The Phantom of the Opera ja  Anything Goes. Vuonna 1981 ilmestyneen albuminsa Unsung Heroes yhtye julkaisi nimellä The Dregs. Mark O' Connor otti viulisti Sloanin paikan. Vuonna 1982 ilmestynyt albumi Industry Standard palkittiin Nashvillessa viulukilpailussa. Kyseessä oli The Dregsin ensimmäinen myös vokalisointia sisältänyt albumi, jolla vierailivat The Doobie Brothersin Pat Simmons ja Santanan Alex Ligertwood. Myös Industry Standard oli ehdolla parhaan instrumentaaliesityksen Grammyn vastaanottajaksi. Levymyynti ei kuitenkaan parantunut  merkittävästi ja vuonna 1983 yhtye laitettiin väliaikaisesti jäihin. 1980-luvun lopussa Dixie Dregsin kokoonpano, jossa olivat mukana Morse, myös Wingerissä soittanut Morgenstein, Lavitz ja Sloan, teki paluukiertueen. Vuonna 1989 ilmestyi Best of-tyyppinen kokoelma-albumi Divided We Stand. Basisti Dave LaRue täydensi yhtyeen kokoonpanon seitsemästä konsertista koostuneella minikiertueella, jolta julkaistiin livealbumi Bring 'em Back Alive. Tammikuussa 1993 kyseinen albumi oli yhtyeen tuotannosta järjestyksessään viidentenä ehdolla parhaan instrumentaaliesityksen Grammyn vastaanottajaksi. Mainitulla kerralla palkinto meni Stevie Ray Vaughan & Double Troublen tulkinnalle The Jimi Hendrix Experiencen Little Wingistä. The Mahavishnu Orchestran Jerry Goodman otti lääkärin uraansa luoneen Sloanin paikan. Yhtye solmi uudelleen sopimuksen Capricorn Recordsin kanssa ja vuonna 1994 ilmestyi vuosien jälkeen uusi pitkäsoitto Full Circle.Nykyisin The Dregs tekee ajoittain lyhyitä kiertueita ja studiotyötä. Vuoden 1997 albumijulkaisut olivat retrospektiiviset The Great Spectacular ja King Biscuit Flower Hour Presents, joista viimeksi mainittu on nauhoitettu vuonna 1979. Vuonna 2000 ilmestynyt California Screamin' koostui edellisen vuoden elokuussa Roxy Theatressa työstetyistä livenauhoituksista. Mainitulla albumilla covereita edustavat The Allman Brothers Bandin Jessica ja Frank Zappan Peaches en Regalia, joista viimeksi mainitussa Dweezil Zappa vierailee toisena soolokitaristina. Vuonna 2002 ilmestyi kokoelma-albumi 20:th Century Masters:The Best of Dixie Dregs sekä dvd Sects, Degs and Rock 'n' Roll. Yhtyeen paluukiertue alkoi helmikuun viimeisenä 2018 Clearwaterista, Floridasta. Se työstettiin originaalilla Morsesta, Westistä, Morgensteinista, Sloanista ja Davidowskista koostuneella lineupilla.

Maanantain mainio:Bobbie Gentryn 1960-luvun tuotannon päättänyt coverpainotteinen albumi

Bobbie Gentry:Touch ’em with Love

Seitsemäs heinäkuuta 1969 Capitol Recordsin julkaisemana ilmestynyt Touch ’em with Love on yhdysvaltalassolisti ja biisintekijä Bobbie Gentryn viides studioalbumi. Nashvillessa, Tennesseessä nauhoitetun pitkäsoiton tuotannosta vastasi Kelso Herston. Gentryn edellinen, Glen Campbellin kanssa työstämä albumi oli osoittautunut menestyksekkääksi ja sen seuraajan musiikillisesta tyylistä väännettiin kättä. Helmi-maaliskuussa 1969 Gentry nauhoitti kahdeksan jazzvaikutteista kappaletta, jotka julkaistiin vasta vuonna 2018 boxilla The Girl from Chickasaw Country:The Complete Capitol Masters. Touch ’em with Lovesta muodostui blue -eyed soul-tyyppinen albumi, jonka kappaleista ainoastaan kaksi edusti Gentryn omaa sävellystuotantoa. Suuri osa albumista nauhoitettiin livenä ilman päällekkäisäänityksiä ja jouset, taustalaulut sekä rytmiryhmän osuus lisättiin myöhemmin. Albumin kymmenestä kappaleesta kuusi nauhoitettiin huhtikuun viidentenä 1969. Ensisijaisesti Dusty Springfieldin levytyksenä tunnetunSon of a Preacher Manin sekä kappaleen Where’s the Playground Johnny Gentry nauhoitti 29. huhtikuuta ja Blood, Sweat and Tearsin ohjelmistosta tutuksi tulleen You’ve Made Me So Very Happyn sekä biisin I Wouldn’t Be Surprised toukokuun ensimmäisenä. Billboard ja Cashbox laativat Touch ’em with Lovesta myönteiset arviot. Myös AllMusicin retrospektiivinen arvio albumista oli positiivissävytteinen.

Sunnuntain extra:Earth, Wind & Firen vuoden 1978 suurhitti

September on yhdysvaltalaisyhtye Earth, Wind & Firen tuotantoa edustava kappale, joka julkaistiin singleformaatissa 18. syyskuuta 1978. Allee Willisin ja Maurice Whiten käsialaa oleva kappale pohjautui kitaristi Al McKayn luomaan musiikilliseen jaksoon. September pääsi mukaan Earth, Wind and Firen tuotannosta kasatulle kokoelma-albumille The Best of Earth, Wind & Fire Vol 1. Kaupallisesti kappaleesta muodostui varsin suosittu, sillä se kohosi listakärkeen sekä Billboardin R&B-listalla että poplistalla ja oli myös brittilistalla parhaimmillaan kolmantena. Kyseessä on Earth, Wind & Firen ydintuotantoon lukeutuva kappale, jota on sämplätty, coveroitu, remiksattu ja levytetty uudelleen lukuisia kertoja. Vuonna 2018 September pääsi Kongressin kirjaston kansallisen ääniterekisterin kulttuurisesti, historiallisesti tai esteettisesti tärkeiden levytysten joukkoon.

Lauantain pitkä:Pitkän uran tehnyt australialainen vaihtoehtorockyhtye

Died Pretty, jonka nimeä nähtiin joskus myös kirjoitusasussa The Died Pretty, oli australialainen vaihtoehtorockyhtye. Sen perustivat vuonna 1983 solisti Ron Peno ja soolokitaristi/taustalaulaja Brett Myers. Yhtyeen musiikkiin vaikuttivat varhainen sähköinen Bob Dylan ja psykedeliavivahteita toivat The Velvet Undergroundin ja Televisionin kaltaiset yhtyeet. Yhtyeen managerina toiminut John Needham oli myös sen levy-yhtiön Citadel Recordsin omistaja. Died Prettyn 90-luvulla ilmestyneet albumit Doughboy Hollow, Trace ja Sold näyttäytyivät Australian albumilistalla, mutta saavuttivat voimakkaampaa suosiota vaihtoehtoskenessä. Rochistorioitsija Ian McFarlanen mukaan yhtye tuotti osaltaan inspiroituneinta Australiassa kuultua rockmusiikkia. Died Pretty lopetti virallisesti toimintansa vuonna 2002, mutta yhtye on tehnyt ajoittain sen jälkeen lyhyitä paluuturneita Australiassa. Kesä-heinäkuuhun 2017 ajoittui yhteinen kiertue Radio Birdmanin kanssa. Ennen Died Prettyn perustamista Peno oli vaikuttanut sydneyläisessä punkyhtyeessä The Hellcats Ronnie Popin nimellä vuonna 1977, sitä seurannut the 31:st oli toiminut Brisbanessa vuosien 1979 ja 1981 välillä ja Screaming Tribesmen vuosien 1981 ja 1983 välillä ensiksi Brisbanessa ja myöhemmin Sydneyssä. Huhtikuussa 1983 yhtyeessä Super K vaikuttanut kosketinsoittaja, myös musiikkijournalistina toiminut Frank Brunetti oli perustanut duon The End- yhtyeen soolokitaristin ja solistin Brett Myersin kanssa. Myers diggasi Velvet Undergroundia ja imagollisesti duoon vaikutti kokeellinen New Yorkista kotoisin ollut protopunk-yhtye Suicide. Brunetti ehdotti Penoa liittymään mukaan solistiksi. Ensimmäiset viisi keikkaansa yhtye soitti Brisbanessa nimellä Final Solution, joka oli napattu Pere Ubun kappaleesta. Peno keksi nimen Died Pretty ja kahden kuukauden ajan yhtyeen rumpalina vaikutti Radio Birdmanin ja Super K:n Rob Younger. Useiden basistikokelaiden joukosta valituksi tuli Jonathan Lickliter. Youngerin paikan rumpalina otti Colin Barwick. Uuden rytmiryhmän jäsenet olivat aikaisemmin Myersin tavoin kuuluneet The Endiin. Younger keskittyi uraansa tuottajana Citadeli Recordsilla. Died Pretty solmi levytyssopimuksen samaisen yhtiön kanssa. Died Pretty alkoi saavuttaa huomiota Australian indiemusiikkiskenessä ja tammikuussa 1984 yhtye nauhoitti ensimmäisen singlensä Out of the Unknown. Ennen Brisbaneen suuntautunutta kiertuetta Lickliterin paikan yhtyeen basistina otti aikaisemmin The Phantom Agentsissa ja Endissä soittanut Mark Lock. Samaisen vuoden elokuussa yhtye nauhoitti kymmenminuuttisen eeppisen kappaleen Mirror Blues, joka julkaistiin Australiassa seiskatuumaisen singlen eri puolilla ja Britanniassa 12-tuumaisena singlenä. Barwick oli tyytymätön Died Prettyyn ja basistiksi vaihtui lopulta Chris Welsh ja hänen kanssaan yhtye nauhoitti elokuussa 1985 ilmestyneen ep:n Next to Nothing. Se pysytteli vaihtoehtolistalla top tenissä lähes vuoden ajan ja siltä poimittiin kolme samaisen listan kärkisijan tavoittanutta singleä. What Goes On julkaisi Died Prettyn varhaiset singlet kolmesta biisistä koostuneella ep:llä The Died Pretty ja ranskalaisyhtiö Closer julkaisi Next to Nothingin niin ikään vuoden 1985 aikana.Kolme kappaletta Died Prettyn tuotannosta tuli valituksi Melody Makerissa viikon singleiksi. Silti yhtye ei saavuttanut kovin suurta huomiota britiläisessä musiikkilehdiistössä. Kesäkuussa 1986 ilmestyi seuraava single Stoneage Cinderella, jota elokuussa seurasi yhtyeen esikoisalbumi Free Dirt. What Goes On ja Citadel julkaisivat albumin kansainvälisesti. Lokakuussa Died Pretty teki ensimmäisen kiertueensa Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Etenkin Ranskassa ja Italiassa yhtyeestä muodostui suosittu. Kahden viikon Ranskan-osuudella Andrew Edge tuurasi jalkansa loukannutta Welshiä. Kesäkuussa 1988 ilmestyi Died Prettyn kakkospitkäsoitto Lost. Sen julkaisijana oli Citadelin ja Festival Recordsin alamerkki Blue Mosque. Australian ulkopuolella albumin julkaisijoina olivat Beggars Banquet ja Closer. Kyseessä oli ilmestymisvuotensa toiseksi parhaiten menestynyt alternative-albumi, joka saavutti Italiassa kolmannen sijan. Myers tuotti kaksi albumia niin ikään Citadelille levyttäneelle Porcelain Busille. Lock jätti yhtyeen Lostin nauhoitusten jälkeen, mutta ennen sen julkaisua. Hän oli väsynyt keikkailuun. Lockin paikan yhtyeessä otti aikaisemmin The Glassissä ja 30/40 Purplessa soittanut Steve Clark. Died Pretty teki toisen kiertueensa Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Lostilta julkaistiin singleformaatissa kappaleet Winterland, Towers of Strenght ja Out of My Hands. Brunetti oli jättänyt yhtyeen huhtikuussa 1988. Hänen viimeiseksi jäänyt levytyksensä yhtyeen riveissä, eli Everybody Moves julkaistiin seuraavana vuonna. Brunettin paikan kosketinsoittajana ottaneen John Hoen varhaisempia yhtyeitä olivat olleet Thought Criminals, X-Men ja New Christs. Died Pretty teki kolmannen kiertueensa Euroopassa ja Yhdysvalloissa, mutta jäi Los Angelesiin valmistautumaan kolmannen albuminsa nauhoituksiin. Kyseinen pitkäsoitto Every Brilliant Eye julkastiin esimerkiksi The Gun Clubin, Plimsoulsin ja The Blastersin kanssa yhteistyötä tehneen Jeff Eyrichin tuottamana. Selkeämmin rockorientoituneelta albumilta julkaistiin singleformaatissa kappaleet Whitlam Square, True Fools Fall ja Is There Anyone? Sitä seurannut ja elokuussa 1991 Beggars Banquetin ja Blue Mosquen julkaisemana ilmestynyt Doughboy Hollow saavutti Australiassa sijan 24. Pitkäsoiton tuottanut brittiläinen Hugh Jones oli työskennellyt aikaisemmin esimerkiksi The Damnedin, Echo & The Bunnymenin ja Simple Mindsin kanssa. Singleformaatissa ilmestyneet Stop Myself, DC ja Sweetheart edustivat tarttuvaa poppia, mutta eivät saavuttaneet listasijoituksia. Albumin nauhoitusten jälkeen yhtyeen basistiksi vaihtui Robert Warren. Welschiä rumpalina tuurasivat Murray Shepherd (Screaming Tribesmen), Warwick Fraser (Screaming Tribesmen) ja Stuart Eadie (Clouds) kunnes hän palasi vuoden lopulla. Syyskuussa 1993 ilmestyneellä seuraavalla ja Sony Musicin julkaisemalla albumillaan Trace Died Pretty teki jälleen yhteistyötä tuottaja Hugh Jonesin kanssa. Pitkäsoitosta muodostui yhtyeen suosituin sen saavuttaessa Australiassa yhdennentoista sijan. Singleinä ja videoina albumilta julkaistiin kappaleet Caressing Swine, Harness Up, Headaround ja A State of a Graceful Morning. Pian albumin julkaisun jälkeen pitkäaikainen rumpali Welsh jätti yhtyeen ja ryhtyi englannin opettajaksi. Loppuvuodesta 1994 ilmestyneellä ep:llä Days rumpalina kuultiin Big Heavy Stuffissa soittanutta Nick Kennedyä. Alkuvuodesta 1994 Died Pretty soitti R.E.M:in Monster-kiertueen Australian-osuuden lämmittelijänä mainitun yhtyeen itsensä pyynnöstä. Helmikuussa 1996 ilmestyneellä seuraavalla albumilla Sold rumpaleina vaikuttivat sekä Kennedy että hänen paikkansa ottanut ja aikaisemmin Sidewinderissä soittanut Shane Melder. Originaali tuottaja Younger tuotti mainitun albumin Wayne Connollyn kanssa. Paul Korderie ja Sean Slade miksasivat albumin Fort Apache-studioilla Bostonissa. Edeltäjiään raakasoundisempi albumi vastaanotti myönteisiä arvioita ja kohosi top 30:een. Pitkäsoitolta poimitut singlet eivät nousseet listoille ja Sony Music pudotti Died Prettyn huhtikuussa 1996. Toukokuussa aikaisemmin Juicessa soittanut Simon Cox vaihtui yhtyeen rumpaliksi. Died Pretty palasi Citadelin artistiksi ja jukaisi marraskuussa ep:n Deeper. Hoodoo Gurusin kitaristi Brad Shepherd vieraili ep:llä ja avauskappaleessa You Need Wings. Connollystä oli tullut yhtyeen tuottaja ja hän jatkoi yhteistyötä kaikilla Died Prettyn myöhäisemmnillä studiotallenteilla. Died Prettyn kaksi viimeistä albumia Using My Gills as a Roadmap (1998) ja Everydaydream edustivat varhaisempaa sähköisempää soundia esimerkiksi Kraftwerkin ja David Bowien Lown innoittamana. Vuonna 1999 Citadel julkaisi Died Prettyltä kokoelma-albumin Out of the Unknown-The Best of Died Pretty. Toukokuussa 2002 Died Pretty ilmoitti lopettavansa toimintansa tehtyään viimeisen kiertueensa Australiassa. Mainitun vuoden elokuussa ilmestyi vielä kolmesta kappaleesta koostuva jäähyväissingle My Generation Landslide. Solisti/kitaristi Kim Salmonin kanssa Peno muodosti vuonna 2005 country-yhtyeen Darling Downs, joka julkaisi vuosina 2005 ja 2007 albumit How Can I Forget This Heart of Mine ja From One to Another. Vuonna 2007 Peno ja Myers julkaisivat itsenäisesti albumin Noises and Other Voices, joka sisältää myös Died Prettyn julkaisematta jääneelle albumille alun perin kaavailtua tuotantoa. Helmikuussa 2008 Died Prettyn Doughboy Hollown aikainen lineup soitti mainitun albumin osana All Tomorrow’s Partiesin Don’t Look Back -sarjaa. Samaan aikaan Citadel julkaisi albumista laajennetun ja remasteroidun version ja sen tiimoilta tehtiin suurissa kaupungeissa vieraillut kiertue. Tammikuuhun 2009 ajoittui Big Day Out -kiertue. Loppuvuodesta 2008 Actez Music julkaisi Died Prettyn esikoisalbumista Free Dirt kahden cd:n deluxe-version ja kesäkuussa 2013 seurasi laajennettu versio kakkosalbumista Lost. Lokakuussa 2010 Doughboy Hollow pääsi mukaan teokseen 100 Best Australian Albums. Peno oli palannut soolouralleen samaisen vuoden toukokuussa. Huhtikuussa 2012 Died Pretty esiintyi ympäri Australiaa Dig it up!-konserttisarjassa, jossa juhlistettiin Hoodoo Gurusin 30-vuotista levytysuraa. Maaliskuussa 2016 Died Pretty soitti ympäri Australiaa osana the 'A Day on the Green' – konserttisarjaa Hoodoo Gurusin, Sunnyboysin, Violent Femmesin ja Ratcatin kanssa. Kesä-heinäkuuhun 2017 ajoittui yhteiskiertue Radio Birdmanin kanssa. Virallisen paluunsa Died Pretty teki 17. huhtikuuta 2021 soittaessaan Factory Theatressa, Sydneyssä. 24. maaliskuuta 2023 ilmestyi tupla-albumi Live, joka oli taltioitu Melbournen Forum Theatressa vuonna 2008  Don’t Look Back-konserttisarjaa edustaneessa konsertissa. Peno edesmeni 10. elokuuta 2023 68 vuoden ikäisenä.

Perjantain pohjat:The Exploitedin menestyksekäs esikoisalbumi

The Exploited:Punks Not Dead

Huhtikuussa 1981 Secret Recordsin julkaisemana ilmestynyt Punks Not Dead on skotlantilaisen punkrockyhtyeen The Exploitedin esikoisalbumi. Otsikossaan albumi osoitti lojaaliutta 1970-luvun punkliikkeelle ja samalla se oli reaktio kriitikoille, jotka uskoivat punkrockin kuolleen. Samalla albumi vastusti uuden aallon ja post-punkin edustamia suosittuja genrejä. Punks Not Deadiltä julkaistiin kaksi a-puolta sisältänyt single Army Life/Fuck the Mods ja toisena nelivitosena I Believe in Anarchy. Brittien albumilistalla Punks Not Dead saavutti sijan 20. ilmestymisvuotensa toukokuussa. Britanniassa The Exploitedista muodostui suosittu ja yhtyeen esikoisalbumista ilmestymisvuotensa parhaiten menestynyt independent-pitkäsoitto. Punks Not Deadin tiimoilta The Exploited teki kiertueen Anti-Nowhere Leaguen kanssa. The Exploitedin myötä suosiota saavuttivat lisäksi useat muut uudet punkrockyhtyeet, kuten The Business. The Exploitedin esikoisalbumin nimikappaleella on symbolinen merkityksensä yleisesti koko punkliikkeelle. k

Torstain terävä:Slashin vieralijoidensa kanssa työstämä bluesalbumi

Slash:Orgy of the Damned

17. toukokuuta 2024 Gibsonin julkaisemana ilmestynyt Orgy of the Damned on yhdysvaltalais-brittiläisen kitaristin Slashin kuudes sooloalbumi. Kyseessä on bluesprojekti, jonka työstämiseen maestron itsensä lisäksi osallistuivat esimerkiksi Billy Gibbons, Paul Rodgers, Iggy Pop, Brian Johnson ja Chris Robinson. Kahdeksas maaliskuuta ja 12. huhtikuuta 2024 albumilta julkaistiin ennakkoon singleformaatissa coverit Howlin Wolfin Killing Floorista ja Fleetwood Macin Oh Wellistä. Slashin ensimmäiset työt bluesin saralla ajoittuvat vuoteen 1996, jolloin hän teki kiertueen yhtyeen Slash’s Blues Ball kanssa. Vuoden 2023 aikana Slash lyöttäytyi yhteen basisti Johnny Griparicin, kosketinsoittaja Teddy Andreadisin ja rumpali Michael Jermonen kanssa ja nauhoitti Los Angelesissa East West-studioilla ja Snakepit-studiolla tuottaja Mike Clinkin kanssa albuminsa instrumentaalikappaleet. Rolling Stonelle antamassaan haastattelussa Slash mainitsi Killing Floorin olleen kappale, jonka hän oli aina halunnut levyttää ja tavanomaista matalammassa rekisterissä vokalisoinut Brian Johnson oli ainoa solisti, jonka hän saattoi ajatella vokalisoivan kyseisen biisin. Blues Rock Reviewssa Meghan Roos kirjoitti albumista myönteisesti ja kohotti sen huippuhetkiksi kappaleet Stormy Monday, Born Under a Bad Sign ja Live for the City vokalisteinaan Beth Hart, Paul Rodgers sekä Tash Neal. Omassa arviossaan Riff Magazinen Sam Richards totesi, että vaikka albumin kappaleet ovat vanhoja sotaratsuja, on löydettävissä syy sille, miksi niistä on muodostunut standardeja. Slash tiedostaa tämän ja suurin osa albumin vierailijoista pitää yksityiskohtia hänen ympärillään mielenkiintoisina. Billboardin listalla Orgy of the Damned debytoi sijalla 98. Pitkäsoitto nousi blueslistan kärkeen ja Top Rock & Alternative Albums -listalla Orgy of the Damned saavutti parhaimmillaan sijan 26.

Keskiviikon klassikko:Santanan merkittävä kakkosalbumi

Santana:Abraxas

23. syyskuuta 1970 Columbia Recordsin julkaisemana ilmestynyt Abraxas on Santanan toinen studioalbumi. Santanan pitkäsoitoista ensimmäisenä se kohosi Yhdysvalloissa Billboard 200 -listalle. Rolling Stonen vuonna 2020 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Abraxas saavutti sijan 334. Nimensä Abraxas otti Herman Hessen vuonna 1919 ilmestyneestä teoksesta Demian. Carlos Santana oli vakuuttunut Peter Greenin johtaman Fleetwood Macin Fillmore Westissä, San Franciscossa soittamasta konsertista ja hän päättikin coveroida Abraxasille mainitun yhtyeen tuotannosta kappaleen Black Magic Woman. Sen jatkoksi Santana versioi Gabor Szabosin tuotantoa edustavan instrumentaalikappaleen Gypsy Queen. Niin ikään Abraxasin tunnetuimpaan antiin lukeutuva Oye Como Va oli alun perin Tito Puenten 1960-luvun alun tuotannon hitti. Incident at Neshabur edustaa Carlos Santanan ja hänen ystävänsä, mainitussa biisissä pianosta vastanneen Alberto Gianquinton yhteistyötä. Muista kosketinsoitinosuuksista albumilla vastasi Gregg Rolie. Instrumentaalikappaleen Samba Pa Ti (Samba for You) Santana kirjoitti kuultuaan jazzsaksofonistin esiintyvän asuntonsa ulkopuolella. Jose Feliciano levytti mainitusta biisistä coverin omaa käsialaansa olleiden lyriikoiden kera ja Angelique Kidjo coveroi Samba Patin joruban kielisenä albumilleen Oyo. Samba Pa Ti on lisäksi yksi Nick Hornsbyn teokseen 31 Songs päässeistä kappaleista. Vuonna 2000 Abraxas saavutti sijan 222. Colin Larkinin teoksessa All Time Top 1000 Albums. Pitkäsoitto on päässyt lisäksi mukaan teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die. Vuonna 2015 Kongressin kirjasto valitsi Abraxasin kansalliseen ääniterekisteriin kulttuurisen, historiallisen tai esteettisen merkittävyytensä ansiosta.