Keskiviikon klassikko:Joan Jettin onnistunut coveralbumi

Joan Jett:The Hit List

16. tammikuuta 1990 Yhdysvalloissa ja Japanissa Blackheartin/CBS- Sonyn ja Euroopassa Chrysaliksen julkaisemana ilmestynyt The Hit List on Joan Jettin seitsemäs albumi, ensimmäinen coverlevy ja toinen artistin omissa nimissään julkaisema albumi. The Hit Listillä versioituvien kappaleiden joukossa on huomattavan tunnettuja ja muutama hieman harvinaisempi. Albumin avauskappale, ärhäkkä näkemys Ac/Dc:n vuoden 1976 satoa edustavasta Dirty Deeds Done Dirt Cheapistä julkaistiin lisäksi seitsentuumaisena singlenä ja kasettisinglenä b-puolellaan varsinaiselta albumilta löytymätön The Rolling Stones-cover, alun perin vuonna 1969 ilmestyneen klassikkoalbumin Let It Bleed nimikappale. Mainittu versio pääsi kuitenkin mukaan The Hit Listin Japanin-painokselle. Toisena singlenä The Hit Listiltä julkaistiin tunnetta huokuva näkemys aikaisemmin The Everly Brothersin ja Nazarethin levytyksinä tunnetuksi tulleesta balladikappaleesta Love Hurts. Sen kakkospuolella on myös varsinaiselta The Hit List-pitkäsoitolta löytyvä The Jimi Hendrix Experience-laina, harvinaisuudessaan kiehtova Up from the Skies. Kyseessä on Joanin repertuaarissa toinen Hendrix-cover, sillä vuonna 1986 ilmestyneelle ja The Blackheartsin kanssa työstämälleen albumille Good Music Jett versioi Up from the Skiesin tavoin alun perin albumilta Axis:Bold as Love löytyvän kappaleen You Got Me Floating. Chrysalis Records julkaisi Love Hurtsin uudelleen singleformaatissa. Tällä kertaa sen b-puolelle päätyi niin ikään The Hit Listin kappalemateriaaliin lukeutuva ja albumin parhaimmistoon kuuluva, Sex Pistolsin ohjelmistosta poimittu Pretty Vacant. The Kinksin repertuaarista The Hit Listillä versioituu vuoden 1972 satoa edustava Celluloid Heroes ja yhtyeen johtohahmoa Ray Daviesia kuullaan coverissa taustalaulussa ja Peppy Castro-kitaran varressa. ZZ-Topin Tushin versioinnista Joan selviää suhteellisen onnistuneesti. Kyseessä on jo toinen tunnetun naisrockin edustajan kappaleesta levyttämä cover, sillä Girlschool versioi Teksasin pienen boogieyhtyeen vuonna 1975 albumilleen Fandango alun perin levyttämän Tushin vuoden 1981 klassikkoksi kohonneelle levylleen Hit and Run. Harvinaisempaa biisiaarteistoa The Hit Listillä edustaa näkemys The Chambers Brothersin vuonna 1968 Billboardin listalla yhdenneksitoista nousseesta, psykedeeliseen rockiin kallistuvasta kappaleesta Time Has Come Today, jonka versiossa on kaivattavaa vimmaa. The Doorsin Love Me Two Timesin näkemys ei lukeudu The Hit Listin ikimuistoisimpiin, mutta albumille levytetty näkemys Jonathan Richman & The Modern Loversin Roadrunnerista on Joanin ja The Blackheartsin neljä vuotta aikaisemmin albumilla Good Music ilmestynyttä coveria iskevämpi. Creedence Clearwater Revivalin loppukauden hitteihin lukeutuva Have You Ever Seen the Rain versioituu Joanin esittämänä melko sielukkaasti. Useat The Blackheartsin hittikappaleista I Love Rock N' Roll ja Crimson and Clover mukaan lukien ovat coverversioita ja The Hit Listille valikoituneisiin kappaleisiin Joan on niin ikään onnistunut puhaltamaan omaa kaivattavaa henkeään. Billboardin albumilistalla mainittu pitkäsoitto oli parhaimmillaan sijalla 36., Uudessa Seelannissa kuudentenatoista, Ruotsissa sijalla 22. ja Sveitsissä sijalla 27.

Tiistain tukeva:Bobby Tenchin varhainen yhtye

 The Gass oli Robert Tenchin sekä Godfrey ja Errol McLeanin toukokuussa 1965 perustama rockyhtye, jonka manageroinnista vastasivat Rik Gunnel ja Active Management. Melodioitaan The Gass rikasti soundiaan latinalaisvaikutteilla sekä elementeillä soulista, bluesista ja progressiivisesta rockista. Yhtye hyödynsi usein monimutkaista rytmiikkaa ja monenkirjavaa sekoitusta muista vaikutteista. The Gassin originaalin kokoonpanon muodostivat basisti Bobby Tench, perkussionisti Errol ja rumpali/solisti Godfrey McLean, saksofonisti Humprey Oka ja kitaristi Alan Roskams. Tenchistä tuli pian yhtyeen soolokitaristi ja vokalisti. Vuosien 1965 ja 1967 välillä The Gass julkaisi singlejä Parlophone ja EMI-yhtiöillä. Samalla kun yhtyeen musiikki kehittyi, sen kokooonpanossa tapahtui miehistönvaihdoksia. The Gass soitti clubikekkoja Britanniassa ja esiintyi Lontoon Sohossa muotitietoisissa keikkapaikoissa, joihin lukeutuivat esimerkiksi The Ad Lib Club, Flamingo ja Bag O' Nails. The Scotch of St. Jamesissa The Gass esiintyi housebändinä. Tuolloin Eric Burdon esiintyi yhtyeen kanssa ja Jimi Hendrix jamitteli sen kanssa. Vuoden 1968 aikana The Gass soitti esimerkiksi Led Zeppelinin lämmitelijänä. Seuraavana vuonna The Gassista tuli yhtye Jack Goodin tuottamaan rockmusikaaliin Catch My Soul-Rock Othelo ja sen osuutta kuvattiin musiikin tulkitsijana. Tässä vaiheessa yhtyeen nimi lyheni muotoon Gass ja vuonna 1979 se julkaisi ensimmäisen albuminsa Juju, jonka työstämiseen osallistui Fleetwood Macin johtohahmona ensisijaisesti muistettu kitaristi Peter Green. Godfrey McLean oli vastaavasti mukana samaisena vuonna ilmestyneellä Greenin sooloalbumilla End of the Game. Gass oli mukana vuonna 1971 ilmestyneellä albumilla Catch My Soul, joka oli taltioitu Catch My Soul-Rock Othellon brittiläisen näyttämöproduktion originaalien näyttelijöiden kanssa. Vuonna 1971 yhtye nauhoitti Polydorin julkaiseman singlen Something's Got to Change Your Ways. Pete Masden mainitsee teoksessaan Funk Guitar and Bass, että näihin aikoihin Bobby Tench ja Godfrey McLean osallistuivat säännöllisesti Ronnie Scottin clubilla järjestettyihin eri muusikoiden jamisessioihin. Niiden myötä syntyi lopulta fuusioyhtye Gonzalez. Toukokuussa 1971 Tench liittyi Jeff Beck Groupiin ja mainittu seikka merkitsi Gassin toiminnan loppumista. Godfrey McLean teki levytyksiä Brian Auger and The Oblivion Expressin kanssa. Gassin myöhäisemmän kokoonpanon basisti Leslie Harper osallistui Tenchin kanssa Freddie Kingin vuosina 1974 ja 1975 ilmestyneiden pitkäsoittojen Burglar ja Larger Than Life levytykseen ja Roskams ryhtyi musiikilliseen yhteistyöhön rhythm and blues-solisti Herbie Goinsin kanssa.Tench oli mukana Humble Piessa kyseisen yhtyeen vuosina 1980 ja 1981 ilmestyneillä albumeilla On to Victory ja Go for the Throat. 

Maanantain mainio:The Eaglesin hardrockvivahteinen kappale Hotel Californialla

Victim of Love on Don Felderin, Don Henleyn, Glenn Freyn ja JD Southerin käsialaa oleva kappale, joka julkaistiin ensiksi The Eaglesin viidennellä ja kahdeksas joulukuuta 1976 ilmestyneellä albumilla Hotel California. Victim of Love ilmestyi lisäksi mainitun albumin ensimmäisen singlen New Kid in Town b-puolella. Kun mainittu single julkaistiin, sekä Henley että Frey uskoivat sen molempien kappaleiden saavuttavan huomattavaa radiosoittoa. Victim of Loven pohjana oli Felderin käsialaa ollut instrumentaalikappale, jonka hän oli nimennyt Iron Lungiksi. Se oli mukana kasetilla, joka sisälsi useita Felderin ideoita tulevaa albumia varten. Henley ja Frey pitivät etenkin mainitusta kappaleesta sekä musiikista, joka johti Hotel Californian nimikappaleen syntyyn. Felder, Frey, Henley ja Souther alkoivat työstää kappaleen lyriikoita Freyn kotona. He keskustelivat päättyneistä ihmissuhteista ja kadotetuista unelmista ja Southerin mukaan särkynyt sydän on sama asia, kuin olisi auto-onnettomuuden uhri. Uhria pidettiin onnistuneena sanavalintana kappaleen otsikkoon ja Henley tai Frey ehdotti otsikoksi rakkauden uhria, josta muodostuikin kappaleen otsikko. Felderiä kaavailtiin leadvokalistiksi mainittuun kappaleeseen, mutta lopulta Victim of Lovesta albumille päätyi Don Henleyn leadvokalisointia sisältävä versio. Victim of Love on The Eaglesin repertuaarissa siinä mielessä harvinaislaatuinen kappale, että se on soitettu sataprosenttisesti livenä ilman päällekkäisäänityksiä. Ainoastaan sekä lead, että harmonialauluosuudet sisältävät mainitussa kappaleessa päällekkäisäänityksiä. Originaalin julkaisunsa jälkeen Victim of Love on päässyt mukaan vuosina 1982 ja 2003 ilmestyneille kokoelma-albumeille The Eagles Greatest Hits 2 ja Very Best of. Vuonna 2000 julkaistulle kokoelmalevylle Selected Works 1972-1999 sisältyy Victim of Loven livetulkinta.

Sunnuntain extra:Keskeisen yhdysvaltalaisen progeyhtyeen ensimmäinen kokoelma-albumi

 Kansas:Best of Kansas 

Heinäkuun lopussa 1984 ilmestynyt Best of Kansas on yhdysvaltalaisen progressiivista rockia edustavan Kansas-yhtyeen ensimmäinen kokoelma-albumi. Tuoretta tuotantoa mainitulla pitkäsoitolla tuossa vaiheessa edusti tuonaikaisen solistin John Elefanten ja hänen veljensä Dino Elefanten käsialaa oleva Perfect Lover. Best of Kansasista julkaistiin vuonna 1999 uusintapainos, jonka työstämisessä yhtyeen originaalijäsenet olivat olleet mukana. Perfect Lover oli mainitulla painoksella tiputettu pois, mutta sen sijaan mukana oli kolme originaalilla versiolla julkaisematonta kappaletta; The Pinnacle albumilta Masque, The Devil Game Song for Americalta sekä Closet Chroniclesin liveversio tupla-albumilta Two for the Show. Alun perin mainittu kappale oli ilmestynyt Kansasin vuonna 1977 julkaistulla menestysalbumilla Point of Know Return. Best of Kansasia on myyty Yhdysvalloissa neljä miljoonaa kappaletta ja albumi on saavuttanut nelinkertaisesti platinaa vuoteen 2001 mennessä. Kappaleiden Carry on Wayward Son ja The Wall Best of Kansasin originaalilla painoksella ilmestyneet versiot ovat yhtyeen varhaisen johtohahmon Kerry Livgrenin remiksaamia, eikä mainittuja versioita ole julkaistu myöhemmin. Vuoden 1999 uudelleenjulkaisulla on sitä vastoin hyödynnetty vuoden 1976 originaaleja, albumilla Leftoverture julkaistuja miksauksia. Vuonna 2014 Friday Music julkaisi Best of Kansasin originaalista biisilistasta kappale Perfect Lover mukaan lukien 180 gramman vinyyliversion, joka ilmestyi muutamaa vuotta myöhemmin lisäksi punaisena vinyylinä. Best of Kansasin tuoreinta tuotantoa edustavat Play the Game Tonight vuoden 1982 albumilta Vinyl Confessions sekä Fight Fire with Fire seuraavana vuonna ilmestyneeltä albumilta Drastic Measures.

Lauantain pitkä:Kotimaisen hardrockin todellisen tienraivaajan definitiivinen historiikki

Tero Karjalainen:Zero Nine (Like)

Kuusamolainen Zero Nine on kotimaisen hardrockin kiistaton pioneeriyhtye ja on todella ansaittua, että yhtye on viimein saanut Tero Karjalaisen kirjoittamana kattavan elämäkertateoksensa. Sen alkuosa käy läpi yhtyeen jäsenten vaiheita ajalta ennen Zero Ninen perustamista. Eniten varhaisia yhtyeitä oli soolokitaristi Timo Käsmällä. Niistä varhaisin, eli Deep Feeling viittasi jo nimessään Deep Purpleen. Hardrockin lisäksi Käsmään oli  vaikuttanut progresiivinen rock ja kotimaisista yhtyeistä etenkin Albert Järvisen, Pave Maijasen ja Ippe Kätkän muodostama Royals. Varhainen rumpali, sittemmin etenkin jäsenyydestään Nights of Iguanassa muistettu Veli-Sakari, eli Sika Kukkonen oli musiikillisesti varsin monipuolinen ja hänen paikkansa ottanut ja etenkin brittiläistä Slade-yhtyettä voimakkaasti digannut Mikko Korpela soitannollisesti jossakin määrin edeltäjäänsä suoraviivaisempi. Solisti Keijo ”Kepa” Salmirinne oli ennen rocksolistiuraansa laulanut runsaasti koulun juhlissa, mutta ensimmäisissä treeneissä Lutikkalinnassa vokalisoitu jälkimmäinen biisi, eli Stonesien Satisfaction varmisti jo hänen paikkansa yhtyeen solistina.Välillä muutaman vuoden Ruotsissa asunut Esa Harju tiedettiin kovaksi basistiksi ja viimeisenä yhtyeeseen liittyneen toisen kitaristin Martti Mäntyniemen musiikkimaku oli yhtyetovereitaan kevyempi, sillä Maran keskeisiin diggauskohteisiin lukeutuivat esimerkiksi Neil Young ja The Band. Keskeistä varhaista näkyvyyttä Zero Ninelle tuli merkitsemään esikoissinglen Down the Line voitto Levyraati -ohjelmassa. Vuonna 1981 Zero Nine pääsi Suosikin Rock Kuningas-kilpailun kiertuebändiksi ja loppuvuodesta 1981 Takomo-studioilla nauhoitettu, Kassu Halosen tuottama ja seuraavan vuoden alussa ilmestynyt yhtyeen esikoisalbumi Visions, Scenes and Dreams onnistui erinomaisesti. Albumi saavutti myönteisiä arvioita, eikä siinä ollut ainuttakaan täytteenomaista biisiä. Singleksi albumilta poimittiin I’m Gonna Try/In the Drizzlin’ Rain. Zero Ninen voi todeta menneen selkeästi musiikki edellä ja yhtyeellä oli vankka usko omiin tekemisiinsä. Toisen albuminsa myötä Zero Nine siirtyi varsin suurin kuvioihin siinä mielessä, että albumin tuotannosta Lontoossa vastasi Deep Purplen legendaarisimman line upin solistina muistettu ja tuossa vaiheessa omaa Gillan-yhtyettään johtanut Ian Gillan. Hän oli tsekannut Zero Ninen keikalla Valkealassa juhannusfestivaaleilla ja myös spiikannut bändin stagelle. Kappalemateriaalinsa osalta Blank Versen tuotanto oli osittain varsin tuoretta. Kiireestä ja kenties ajoittaisesta hienoisesta yliyrittämisestä huolimatta myös mainitulla albumilla on huippuhetkensä, kuten tyylitajuisesti balladituotantoa edustava Lady on the Shore, tiukka avausraita I Don’t Wanna See You So Dejected sekä upean melodinen Crimson Tide. Tällä kertaa mukana on myös yksi cover, näkemys Spencer Davis Groupin 1960-luvun puolivälin hitistä Somebody Help Me. Vuonna 1983 nauhoitettu ja samaisen vuoden lopussa ilmestynyt Zero Ninen kolmas albumi, Börje ”The Boss” Forsbergin tuottama Headline jäi yhtyeen uralla eräänlaiseksi välikausiraportiksi. Mainitulle albumille sisältyy myös selkeitä onnistumisia, kuten molempien levypuoliskojen avausraidat Magic Dream ja Queen of the Ocean Drive, nimikappaleesta käyvä ja albumin päättävä Hit the Headline, lähes hitiksi osoittautunut Walk Away sekä hienoisista popvivahteistaan huolimatta mitä parhaimmin svengannut Run to the Lights. Vuoden 1983 aikana oli ehtinyt lisäksi ilmestyä varsin laadukas ja pitkäsoitolta löytymätön single Much Too Young to Rock N’ Roll. Huhtikuussa 1985 ilmestyneestä Zero Ninen neljännestä albumista White Lines muodostui yhtyeen todellinen läpimurtolevy. Sen tuotannosta vastannut T. T. Oksala oli jo tuossa vaiheessa toiminut levytysten osalta soundivelhona usealle keskeiselle kotimaiselle yhtyeelle. Ennen albumia valmiiksi oli saatu kansainvälistä tasoa edustanut single, Zerojen ensimmäiseksi selkeäksi hitiksi osoittautunut Never Stop Runnin’. White Linesille tekstit laati Broadcast-yhtyeestä tuttu ja jo tuossa vaiheessa lisäksi suomenkielistä soolouraansa luonut Edu Kettunen. Albumin coverbiisi on Ike & Tina Turnerin vuoden 1966 klassikkohitti River Deep Mountain High ja Do It to Messä sekä Love Lostissa on aistittavissa Kissiltä saatua inspiraatiota. Nimikappale White Lines lukeutui albumin parhaimmistoon ja Dream of Me edustaa positiivisessa mielessä Zero Ninen tuotannossa suorastaan radikaalia slovariosastoa. White Linesin julkaisijana oli monikansallinen levy-yhtiö Virgin. Vuoden 1985 aikana Zero Ninen keikkatahti koveni selkeästi entisestään ja yhtyeestä muodostui eräs maamme suosituimmista. Elokuun puolivälissä 1986 ilmestyneellä seuraavalla ja Megafonin julkaisemalla albumillaan Intrigue Zero Ninen voinee sanoa pistäneen vielä astetta paremmaksi edeltäjästään. 

Albumille sisältyy klassikkotasoinen singlehitti Banging On Drums sekä Dump Men, Drag Me to the Moonin, rankan No Man’s Landin sekä yhtyeen kotipaikalle Kuusamolle omistetun To the Mountain kaltaisia huippuhetkiä. T. T. Oksala jatkoi tuottajana ja Edu Kettunen tekstittäjänä. Intriguen ilmestymisen aikoihin, eli elokuun loppupuolella 1986 Zero Ninen soitti yhdeksästä kappaleesta koostuneen puolen tunnin settinsä avausesiintyjänä Tukholman Monsters of Rockissa, jossa muina esiintyjinä olivat tuolloin Def Leppard, Ozzy Osbourne sekä Scorpions. Keskeisistä ulkomaan keikoista puheen ollen kesään 1987 Zero Ninen uralla ajoittui Lontoon Marqueella soitettu ja varsin onnistunut näyttökeikka. Yleisön joukossa olleen Uriah Heepin kitaristi Mick Box tuli keikan jälkeen kättelemään ja kiittämään kitaristi Käsmää. Kevättalviin 1987 ja 1988 Zero Ninen uralla ajoittuivat legendaariset Hard Rock Tourit Peer Güntin ja Backslidersin kanssa. Näihin aikoihin Zero Nine pyrki toden teolla ulkomaille ja yhtyeen tuossa vaiheessa tuoreinta, vuonna 1987 taltioitua demoa lähetettiin useisiin suuriin levy-yhtiöihin, mutta kohteliaiden kielteisten vastausten kera. Uran luominen ulkomailla olisi kaiken muun lisäksi edellyttänyt asumista Suomen ulkopuolella ja tätä Zero Ninen muusikot eivät halunneet. Kesällä 1988 Polarvoxin julkaisemana ilmestynyt Voodoo You on Zero Ninen tuotannon raskain ja myös listasijoitukseltaan menestynein albumi; pitkäsoitto nousi maamme virallsella albumilistalla kuudenneksi. Voodoo Youlle sisältyy avausraita Total Blackoutin, Dream Queenin ja Wrong Siden kaltaisia onnistuneita menobiisejä. Albumin coverpoiminta on Mike Oldfieldin Shadow on the Wall. Zero Nine konsertoi Neuvostoliitossa useamman kerran ja teki tammikuun 1989 aikana kymmenvuotisjuhlakiertueensa kotimaassa. Yhtyeen työtahti oli ollut huima ja niinpä akkuja täytyi ladata. Kepa Salmirinteen nimeä kantava suomenkielinen sooloalbumi ilmestyi vuonna 1993. Sillä soitti suuri osa Zero Ninen jäsenistä ja albumilla versioitiin onnistuneesti mm. Mott the Hooplen Roll Away the Stone Hectorin suomennoksena nimellä Tuskin toivun milloinkaan. Seuraava Zero Ninen albumi, niin ikään varsin onnistunut Freakshow ilmestyi alkuvuodesta 1996 Pokon julkaisemana. Samaisena vuonna Zero Nine soitti viisi konserttia Skandinaviassa ja Saksassa Ac/Dc:n Ballbreaker-kiertueen lämmittelijänä. Zero Nine-klassikoiksi Freakshowlta ovat kohonneet  etenkin Tango Del Dolor ja Zero Ninen uran kenties laadukkain balladikappale Angel. Kepa on joskus maininnut Freakshown suosikikseen yhtyeensä levyistä. Suuri osa Zero Ninen jäsenistä oli muuttanut Ouluun ja Kepa ja Elmo ryhtyivät pyörittämään  siellä 45 Special-ravintolaa, jossa myös Zero Nine soitti vaihtelevien settien kera heavyklassikoita. Vuonna 2002 yhtyeen basistiksi vaihtui vuosikymmenet bändin lähipiiriin kuulunut Jarski Jaakkola. Vuonna 2004 ilmestyi Zero Ninen seuraava albumi N. E. Files, jonka huippuhetkistä mainittakoon ensi alkuun Rock Talk ja Quiet Men (Shouting!!!) Albumin covervalinta on Pink Floydin vuonna 1975 ilmestyneen albumin Wish You Were Here nimikappale. Bändin toistaiseksi tuorein julkaistu albumi IX ilmestyi yhdeksäs syyskuuta 2009. Vahvalta albumikokonaisuudelta erottuvat erityisen myönteisesti esimerkiksi Thunder’s Calling ja Wake Me Up. 2020-luvulla Zero Nine aktivoitui keikkailunsa osalta toden teolla ja kahdeksas elokuuta 2025 bändi soitti Tavastialla ensi kertaa 36 vuoteen. Kyseisen loppuunmyydyn konsertin oletettiin olevan Mikko Korpelan viimeinen yhtyeen riveissä. Hän on kuitenkin toipunut oletettua paremmin ja tehnyt paluun myös keikkalavoille. Kesän 2026 aikana Zero Nine nauhoitti uutuuskappaleet Dreaming ja Shaking Off the Hound. Uuden täyspitkän albumin pitäisi ilmestyä viimeistään ensi talvena. Tero Karjalaisen Zero Nine-teos on kiistaton kulttuuriteko, ja lopussaan kirja listaa muun muassa kaikki yhtyeen soittamat keikat. Zero Nine on kotimaisen hardrockin kiistaton klassikkoyhtye. On. upeaa, että bändin ura jatkuu edelleen.

Perjantain pohjat:Viimeinen Decca Recordsin julkaisema Small Facesin single

Patterns on Steve Marriottin ja Ronnie Lanen käsialaa oleva kappale, jonka originaalilevytyksestä vastasi kaksikon johtama, 1960-luvun loppupuolen suosituimpiin lukeutunuyt brittiyhtye Small Faces. Ennen mainitun kappaleen julkaisua yhtye oli lopettanut yhteistyönsä managerinsa Don Ardenin ja levy-yhtiönsä Decca Recordsin kanssa. Uuden levytyssopimuksensa Small Faces solmi Immediate Recordsin kanssa. Patterns oli eräs niistä harvoista julkaisematta jääneistä Small Facesin kappaleista, joka oli vielä Don Ardenin hallussa. Musiikillisesti kappale on R&B-vaikutteinen ja siihen sisältyy lisäksi elementtejä freakbeatistä. Lyriikkansa osalta Patterns on tulkittavissa Small Facesin varhaisempaa tuotantoa monimutkaisemmaksi ja kappale on harvinaislaatuisesti Ronnie Lanen leadvokalisoima. Decca julkaisi Patternsin singlenä 27. toukokuuta 1967 b-puolellaan E Too D. Small Faces ei itse allekirjoittanut mainittua singlejulkaisua, eikä näin ollen myöskään promonnut sitä. Singlen listasijoitukseksi jäi näin ollen suhteellisen vaatimaton 51. Immediate Recordsin julkaisema ensimmäinen Small Facesin single Here Come the Nice menestyi selkeästi paremmin saavuttaen kahdennentoista sijan. Viikko Patternsin ilmestymisen jälkeen Decca julkaisi Small Facesiltä vielä kokoelma-albumin From the Beginning.

Torstain terävä:Skid Rown esikoisalbumin balladihelmi

 I Remember You on yhdysvaltalaisen heavy metal-yhtyeen Skid Rown tuotantoa edustava kappale, joka julkaistiin marraskuussa 1989 kolmantena singlenä yhtyeen nimeä kantavalta esikoisalbumilta. Skid Rown jäsenistä Rachel Bolanin ja Dave "the Snake" Sabon käsialaa oleva kappale kategorioituu voimaballadiksi. Alkuvuodesta 1990 I Remember You saavutti Billboardin Hot 100 -listalla kuudennen sijan ja Album Rock Tracks-listalla sijan 23. Yhdysvalloissa kyseessä oli toinen ja samalla viimeinen Skid Rown top teniin kohonnut singlekappale. Uudessa Seelannissa I Remember You oli parhaimmillaan toisena, Irlannissa ja Australiassa kahdentenatoista, Kanadassa neljäntenätoista, Suomessa sijalla 18. ja brittien singlelistalla sijalla 36. Vuonna 2003 Skid Rown tuolloin solistinaan vuonna 2021 edesmennyt Johnny Solinger levytti I Remember Yousta uuden version nimellä I Remember You Two, joka julkaistiin Skid Rown albumilla Thickskin. Basisti Rachel Bolanin mukaan I Remember You oli biisi, joka syntyi suunnittelematta. Snake keksi kiinnostavan sointuvaihdoksen, Bolan kirjoitti lyriikoita ja kappaletta työstettiin eteenpäin. Ennen kuin I Remember You sisällytettiin Skid Rown esikoisalbumille, yhtye oli esittänyt kappaletta ahkerasti clubikeikoillaan ja siitä oli muodostunut suosittu etenkin naispuoleisen yleisön keskuudessa. Bolan ja Sabo eivät kuitenkaan halunneet Skid Rown identifioituvan misujen bändiksi ja niinpä he epäröivät I Remember Youn sisällyttämistä Skid Rown esikoisalbumille. Solisti Sebastian Bach ja levy-yhtiö sitä vastoin aistivat kappaleessa piilleen potentiaalin, joten se päätettiin ottaa mukaan Skid Rown esikoispitkäsoitolle. Ultimate Classic Rockissa I Remember Youta kuvattiin räjähtäväksi voimaballadiksi. Sebastian Bachin vuonna 2007 antaman haastattelun mukaan I Remember You oli Yhdysvalloissa vuoden 1990 virallinen promootiokappale. Koko Amerikka kirjaimellisesti tanssi I Remember Youta yhden vuoden ajan ja kyseessä on varsin vahva muisto.