Elokuussa 1973 Chess Recordsin julkaisemana ilmestynyt Can't Get No Grindin' on Muddy Watersin tuotantoa edustava pitkäsoitto, joka tuli vuonna 1991 valituksi Blues Hall of Fameen bluesäänitysten klassikkona. Rolling Stonessa albumista kirjoitettiin varsin myönteisesti. Arvion mukaan Muddy Waters oli saanut legendastaan kiinni ja nauhoittanut albumillisen suoraa Chicago-bluesia kuulostaen yhtä tuliselta kuin 20 vuotta aikaisemmin. Hänen välillä huomiotta jäänyt kitaransa toimii onnistuneena vastapainona lyriikoille ja tarjoaa ylimääräistä energiaa omalla painollaan. Muddy osaa edelleen valita ja vaatia äärimmäisyyttä chicagolaisten bluesmiesten rajatusta eliitistä. Supertähdet tai sähköinen kikkailu eivät häiritse Muddyn Can't Get No Grindin':ille loihtimaa bluesclubitunnelmaa. AllMusiciin albumin arvioineen Bruce Ederin mukaan Muddy Watersin toiseksi viimeinen Chessille työstämä albumi merkitsi hänelle paluuta työskentelyyn oman yhtyeensä kanssa useiden kokeellisten lineupien ja levytysten jälkeen. Raaka ja terävä musiikki edustaa selkeämmin jatkoa Muddyn 50-luvun tuotannolle kuin The London Sessionsille, Super Bluesille tai hänen työstämilleen psykedeelisille tai puhaltimia hyödyntäneille albumeille. Can't Get No Grindin':in tulkinnoissa on helppoa kuulla Muddyn sydän, hän vuotaa ulos sielukkuutta jokaisesta laulamastaan nuotista. The Blues Foundationin Jimmy O' Neill totesi Muddyn huuliharpisti James Cottonilla täydennetyn taustayhtyeen säestävän häntä nopeasti toteutetuissa nauhoituksissa, joissa taltioitiin samantyyppistä bluesia, joka oli tehnyt Muddysta kuuluisan 1950-luvun aikana. 1960- ja 1970-luvuilla ilmestyneiden albumien aikaan Chess oli pyrkinyt tekemään Muddy Watersista enemmän aikakautensa artistin, mutta klassikkotasoista materiaalia syntyi, kun Muddyn annettiin työstää suoraviivainen, koruton albumi ilman rocktähtiä. Can't Get No Grindin':illa ilmestyneet kymmenen kappaletta edustavat Muddyn omaa tuotantoa Avery Parrishin käsialaa ollutta After Hoursia lukuun ottamatta.
26. kesäkuuta 1972 Yhdysvalloissa Shelterin ja Britanniassa A&M:n julkaisemana ilmestynyt Carney on Leon Russellin kolmas sooloalbumi. Billboardin 200-listalla mainittu pitkäsoitto tavoitti parhaimmillaan toisen sijan ja sille sisältyi lisäksi singlehitti. Tight Trope/This Masquerade saavutti Billboardilla yhdennentoista sijan. Tyylillisesti albumi esittelee Russellin tuotannon ääripäitä. Sen ykköspuoli koostuu juurevasta rockista kakkospuolen sisältäessä psykedeelisvaikutteista musiikkia. Albumi on tulkittu surrealistisena tutkimuksena tekijänsä uudelleen löytyneestä kuuluisuudesta ja sitä olivat inspiroineet muusikon suositun live-esiintyjän henkilökohtaisen elämän varjopuolet. Carney on tulkittu puoliksi omaelämänkerrallisena albumina, jonka avulla Russell piirtää yhtäläisyyksiä omaan elämäänsä ja vanhanaikaisiin karnevaaleihin. Albumin kakkospuoli sisältää kaksi varsin kokeellista kappaletta. Eräänlaisena inspiraation lähteenä Carney-albumin teemoille oli The Bandin vuonna 1970 ilmestynyt kolmas albumi Stagefright, joka hyödynsi samanlaisia metaforia kuuluisien matkustavien muusikoiden sudenkuopille. Carneyn avaava Tight Trope sisältää elementtejä vaudevillestä ja music hallista. Runsaasti perkussioita hyödyntävän Out in the Woodsin Russell vokalisoi Howlin Wolfia ja Captain Beefheartia muistuttavasti. Kappaleen loppuosassa kuullaan zulun kielellä vokalisoivaa kuoroa. Balladituotantoa edustavan Manhattan Island Serenaden melodiaa on verrattu Paul McCartneyhin. Pitkäsoiton ykköspuolen päättävä Roller Derby on New Orleans boogie-pianoa ja Moog-syntetisaattoria hyödyntävä rockkappale. Carneyn kakkospuolen kokeelliset kappaleet ovat sen avaava, ainoastaan 45 sekuntia kestävä nimikappale sekä Acid Annapolis, jota pitkäsoiton kappaleista ainoana oli Russellin lisäksi ollut säveltämässä Don Preston. If the Shoe Fits on satiirinen countrykappale, jonka tekstissä kuvataan yksilöiden reaktioita rocktähtiin. Carneyn b-puolelle sisältyvästä kappaleesta This Masquerade levytti ensiksi coverinsa Helen Reddy vuonna 1972 ilmestyneelle albumilleen I Am a Woman. Seuraavana vuonna kappaleesta työsti coverinsa sisaryhtye The Carpenters albumilleen Now & Then ja mainittu versio päätyi myös singlen Please Mr Postman b-puolelle. George Bensonin This Masqueradesta levyttämä versio löytyy hänen vuonna 1976 ilmestyneeltä albumiltaan Breezin'. Billboardin listalla se nousi kymmenenneksi ja soul singlejen listalla kolmanneksi ollen Bensonin tuotannon ensimmäinen suuri hitti. Carneystä Stereo Reviewissä ja Billboardilla tuoreeltaan laaditut arviot olivat varsin myönteisiä. Thomas Erlewinen AllMusiciin Carleystä laatima retrospektiivinen arvio oli hienoisesti varauksellisempi, mutta myös siinä kehuttiin albumin ykköspuolta.
In Memoriam on itälontoolaisen rockyhtyeen The Small Facesin ensimmäinen bändin hajoamisen jälkeen ilmestynyt albumi. Mainittu pitkäsoitto ilmestyi toukokuun ensimmäisenä 1969 Immediate Recordsin julkaisemana ja ainoastaan Länsi-Saksassa. Kyseessä on Small Facesin toinen kokoelma-albumi vuonna 1967 ilmestyneen pitkäsoiton From the Beginning jälkeen. In Memoriam koostuu Newcastlessa marraskuussa 1968 taltioiduista livebiiseistä sekä aikaisemmin julkaisemattomista studioäänitteistä. Ne oli nauhoitettu vuosien 1967 ja 1968 aikana Ogden's Nut Gone Flake-albumin äänitysten aikaan. Lisäksi mukana on muutama kappale, joita oli todennäköisesti kaavailtu Small Facesin neljännelle ja julkaisematta jääneelle albumille 1862. Joulukuussa 1968 Small Faces teki vielä kreditoimatonta studiotyötä ranskalaiselle poptähdelle Johnny Hallydaylle, mutta Newcastlessa nauhoitetut livebiisit olivat yhtyeen viimeiset Small Facesin nimellä työstämät nauhoitukset ennen sen tammikuuhun 1969 ajoittunutta hajoamista Euroopaan suuntautuneenkiertueensa jälkeen. Small Facesin tuonaikaiset ex-jäsenet vastustivat In Memoriamin julkaisemista Britanniassa ja siellä albumin kappaleet olivat julkaisematta puolen vuoden ajan. Marraskuun puolivälissä 1969 Immediate julkaisi kuitenkin tupla-albumin The Autumn Stone, joka sisälsi kaiken In Memoriamilla julkaistun tuotannon lisäksi useita singlebiisejä, albumiraitoja sekä singlejen b-puolina alun perin ilmestyneitä kappaleita. Kyseessä on Immediaten ensimmäinen tupla-albumi. Sen livemateriaalista jää puuttumaan niin ikään Newcastlen konsertissa 18. marraskuuta 1968 soitettu singlebiisi The Universal. In Memoriamin studiopuolella julkaistuista kappaleista vanhinta tuotantoa edustaa 21. lokakuuta 1967 Olympic-studioilla Lontoossa nauhoitettu Call It Something Nice, jota voi raskaassa soundissaan pitää jopa hienoisesti edellä aikaansa olevana. Sen luomaa perustaa Steve Marriott kehitti eteenpäin Small Facesin tuotannosta kappaleessa Wham Bam Thank You Mam ja myöhemmin perustamassaan yhtyeessä Humble Pie. In Memoriamin kappaleista Ogden's Nut Gone Flaken nauhoitusten outtakeseihin lukeutuu varmuudella instrumentaalikappale A Collibosher, joka nauhoitettin kolmas huhtikuuta 1968 neljällä otolla. Mainittuun kappaleeseen ei milloinkaan ehditty lisätä lauluosuuksia. 23. toukokuuta 1968 päivä ennen Ogden's Nut Gone Flaken ilmetymistä Small Faces nauhoitti Trident-studioilla coverinsa Tim Hardinin kappaleesta Red Balloon. Siitä tehtiin kuusi ottoa ja julkaistu versio on yhdistelmä neljännestä ja kuudennesta otosta. Viides kesäkuuta 1968 Small Faces palasi Olympic-studioille ja nauhoitti nopeatempoisen instrumentaalikappaleen Wide-Eyed Girl on the Wall, jossa akustisista kitaroista vastasivat Steve Marriott ja Ian McLagan. Collibosherin tavoin myös mainittuun kappaleeseen kaavailtiin lauluraitaa, mutta se hylättiin miksausvaiheeessa. Viimeiset In Memoriamille päätyneet studioraidat nauhoitettiin 11. syyskuuta 1968 ja ne olivat vakava balladikappale The Autumn Stone ja sen vastapainoksi raskasta rocktyyliä edustanut Wham Bam Thank You Mam. Mainittuja kappaleita kaavailtiin singlelle, joka vedettiin markkinoilta viime hetkellä. Small Facesin tuotannolle harvinaislaatuisesti The Autumn Stone on merkitty pelkästään Steve Marriotin nimiin. Vaikka Small Facesin kappaleet merkittiin ensisijaisesti Steve Marriottin ja Ronnie Lanen yhteisiksi, he itse asiassa sävelsivät harvoin yhdessä ja The Autumn Stone on ensimmäinen ja ainoa kerta, jolloin totutusta käytännöstä poikettiin. Kaikkia In Memoriamilla julkaistuja kappaleita ei ollut alun perin kaavailtu julkaistavaksi albumilla havainnollisimpana esimerkkinä The Autumn Stone, jota manageri Andrew Lloyd Oldham ei kuitenkaan halunnut julkaista singlenä. Steve Marriott havaitsi myöhemmin kappaleeseen liittyneen ironian, sillä Oldham julkaisi kuitenkin samannimisen tupla-albumin. In Memoriamista laaditut arviot olivat suhteellisen myönteisiä. AllMusicin Bruce Eder piti etenkin albumin livepuolesta, joka osoitti Steve Marriottin olevan eräs Britannian parhaista solisteista. The Autumn Stone-kappaletta hän vertasi myönteisessä mielessä Syd Barrettin soolotuotantoon. Ederin latiman arvion lopussa todettiin, että vaikkei In Memoriam ollut paras mahdollinen jäähyväisalbumi, se ei myöskään ollut huonoin.
30. maaliskuuta 1949 syntynyt ja paremmin taiteilijanimellään Lele Lovich tunnettu Lili-MarlenePemilovich on yhdysvaltalais-englantilainen solisti, lauluntekijä ja muusikko. Hän saavutti ensiksi huomiota vuonna 1979 ilmestyneellä ja brittilistalla kolmanneksi nousseella singlellään Lucky Number, jonka ansiosta Lovichista muodostui eräs uuden aallon keskeisistä edustajista. Detroitista, Michiganista kotoisin ollut Lovich muutti Britanniaan 13-vuotiaana. Siellä hän tapasi kitaristi/lauluntekijä Les Chappelin, josta tuli Lovichin pitkäaikainen musiikillinen yhteistyökumppani ja myös elämänkumppani. Lovich kiinnostui taiteesta ja teatterista. Central School of Art and Designissa hän otti soittotunteja instrumenttinaan saksofoni. 70-luvun puolivälissä Lovich liittyi yhtyeeseen The Diversions ja pian tämän jälkeen hän vastasi lyriikoista Cerronen singlellä Supernature. Yhtyeen hajottua Lovich ryhtyi etsimään uutta. Hän otti yhteyttä radiojuontaja Charlie Gillettiin, joka antoi hänen nauhoittaa demon Tommy James & The Shondellsin kappaleesta I Think We're Alone Now. Gillett soitti demon Stiff Recordsin Dave Robinsonille, joka päätti sainata Lovichin. Mainittu kappale julkaistiin singlenä ja se pääsi lisäksi mukaan myös mm. Lucky Numberin sisältävälle ja vuonna 1978 ilmestyneelle Lovichin esikoisalbumille Stateless. Stiff Recordsille Lovich levytti vielä vuosina 1979 ja 1982 ilmestyneet pitkäsoitot Flex ja No Man's Land. Vuonna 1989 Lovich julkaisi itsenäisesti albumin March, jota seurasi 15 vuotta kestänyt levytystauko. Vuonna 2005 Lovich teki paluun julkaisemalla albumin Shadows and Dust. Vuonna 2013 Lovich perusti oman julkaisuyhtiönsä Flex Musicin. Sen kautta hän julkaisi rajoitettuna painoksena boxin, joka sisälsi remasteroituina versioina kaikki Lovichin albumit. Lovich syntyi brittiläiselle äidille ja yhdysvaltalaiselle, serbialaista sukujuurta omanneelle isälle. Tällä oli terveysongelmia ja äiti muutti kolmen lapsensa kanssa Hulliin, Yorkshireen, Britanniaan. Vuonna 1968 Lovich ja Chappel muuttivat Lontooseen ja ryhtyivät opiskelemaan taidekoulussa. Seuraavan vuosikymmenen aikana Lovich opiskeli useissa taidekouluissa, soluttautui Lontoonunderground-skeneen ja esiintyi cabaret-clubeissa itämaisena tanssijattarena. Hän soitti akustista rockmusiikkia ympäri Lontoota, oli jäsenenä Quintessence-nimisen shown suurkuorossa Royal Albert Hallissa ja esitti sotilasta Arthur Brownin showssa. Lovich esiintyi go go-tanssijattarena Radio One Roadshowssa ja konsertoi Italiassa länsi-intialaisen showbändin jäsenenä. Saksofonistina Lovich vaikutti Bob Flag's Balloonissa, Banana Bandissa sekä naisista koostuneessa cabaret-triossa The Sensations. Lovich vastasi kauhuelokuvien huudoista ja hän kirjoitti lyriikoita ranskalaiselle discoartistille Cerronelle. Niihin lukeutui suuri scifi-dancehitti Supernature, jonka Lovich levytti myös itse myöhemmin. Vuonna 1975 Lovich liittyi funkyhtyeeseen The Diversions, joka levytti Polydor Recordsille kolme singleä ja yhden albumin ilman suurempaa menestystä. Loppuvuodesta 1976 Lovich julkaisi omissa nimissään kolmesta kappaleesta koostuneen joulusinglen. Lovichin Cerronen Supernature-singleen kirjoittamat lyriikat kuvastivat hänen kiinnostustaan eläinoikeuksiin. Stiff Recordsin Dave Robinsonin kiinnostuttua I Think We're Alone Nowsta nauhoitetusta democoverversiosta hän kiinnitti Lovichin välittömästi levy-yhtiölleen aikomuksenaan julkaista mainittu kappale. Lovich ja Chappel kirjoittivat kappaleen b-puoleksi nopeasti Lucky Numberin, joka päädyttiiin julkaisemaan singlen a-puolena ja tuloksena oli kolmas sija brittilistalla. Robinson pyysi Lovichia mukaan Be Stiff '78-kiertueelle. Niinpä Lovich nauhoitti nopeasti esikoisalbuminsa Stateless. Sen singlemenestyksiin lukeutui Lucky Numberin ohella top 20-hitiksi osoittautunut Say When. Omintakeisuudestaan huolimatta Lovichin tyylissä oli elementtejä punkrockista ja uudesta aallosta.
Debyyttiä seuranneiden pitkäsoittojen Flex ja No Man's Land lisäksi Lovich levytti ep:n New Toy, jonka nimikappaleesta vastasi hänen kiertuebändinsä jäsenistöön kuulunut Thomas Dolby. Chappelin lisäksi Lovich kirjoitti Chris Judge Smithin kanssa ja esitti Mata Haria näytelmässä/musikaalissa Lontoon Lyric Hammersmithissa loka-marraskuussa 1982. Jätettyään Stiff Recordsin Lovich julkaisi Nina Hagenin kanssa levyttämänsä singlen Don't Kill the Animals. Lovich ja Hagen olivat olleet mukana Herman Broodin tähdittämässä elokuvassa Cha Cha ja kolmikko vastasi sen soundtrackistä. Keskityttyään usean vuoden ajan perhe-elämään Lovich teki vuonna 1989 paluun julkaisemalla Pathfinder Recordsin kautta albumin March. Siitä muodostui ainoastaan kohtuullinen menestys ja albumi ilmestyi vasta lähes vuosi sen jälkeen, kun ensimmäisestä siitä ennakkoon julkaistusta singlestä Wonderland oli muodostunut tanssihitti Yhdysvalloissa. Marchin ilmestymisen aikoihin Lovich esiintyi Yhdysvalloissa kolmesti ja kyseessä olivat hänen anoat konserttinsa siellä moneen vuoteen. Kaikki kolme kiertuetta huipentuivat People for the Ethical Treatment for Animalsille soitettuihin hyväntekeväisyyskonsertteihin. Lovichin ja Chappelin lisäksi mainittuihin kiertueisiin otti osaa sähköinen duo Tanz Waffen. Vuonna 1991 Lovich oli mukana Peter Hammilin ja Judge Smithin käsialaa olleessa oopperassa The Fall of the House of the Usher, jossa hän lauloi Madeline Usherin osan. Vuonna 2005 Lovich oli mukana Hawkwindin albumilla Take Me to Your Leader ja hän myös aika ajoin esiintyi yhtyeen kanssa. 13. syyskuuta 2005 Stereo Society-yhtiö julkaisi rajoitettuna painoksena Lovichin albumin Shadows and Dust. Vuonna 2006 Lovich esiintyi ensi kertaa vuosiin kokonaisen bändin kanssa The Drop Dead Festivaalilla. Samana vuonna Lovich vieraili The Dresden Dollsin Roundhousessa soittamassa konsertissa, joka ilmestyi extrana yhtyeen dvd:llä Live at the Roundhouse. Vuonna 2007 MVD Visual julkaisi dvd:n Lene Lovich:Live from New York, joka sisälsi artistin konsertin Studio 54:stä vuodelta 1981. Loppuvuodesta 2007 Lovich ja Chappel olivat tuottajina rockyhtye Eastroadin levyttämällä versiolla Lucky Numberista. Vuonna 2011 Lovich lauloi Eurydicen osan Judge Smithin laulukertomuksessa Orfeas. Kahta vuotta myöhemmin Lovich oli mukana Smithin albumilla Zoot Suit ja Mr Averellin pitkäsoitolla Gridlock. Vuonna 2012 Lovich aloitti esiintymiset uuden yhtyeensä kanssa. Sen muodostivat aikaisemmin yhtyeen Subterraneans johtohahmona vaikuttanut kitaristi Jude Rawlins, basisti Lydia Fischer, kosketinsoittaja Kirsten Morrison ja rumpali Morgan King. Lene Lovich Band soitti debyyttikeikkansa 29. lokakuuta mainittuna vuonna Lontoon 12 Bar Clubissa. Vuonna 2013 yhtye teki ensimmäisen täyspitkän kiertueensa, joka vieraili muun muassa Lontoossa ja Berliinissä. Lene Lovich Band ilmoitettiin viidentenä esiintyjänä vuoden 2013 Rebellion Festivaaleille. Vuoteen 2014 ajoittui yhtyeen ensimmäinen suuri kiertue Euroopassa ja tuolloin Valkyrie korvasi Fishcherin basson varressa. Lene Lovich Band esiintyi Rebellion Festivaalilla jälleen vuonna 2017 ja tuolloin pääesiintyjänä The Primitivesin kanssa.Mainittua keikkaa seurasi Lovichin pisin kiertue 27 vuoteen The Psychedelic Fursin lämmittelijänä. Syyskuussa 2013 Lovich ja Rowlins perustivat levy-yhtiö Flex Musicin, jonka ansiosta Lovichilla oli ensi kertaa täysi valta koko levytystuotantoonsa. Flex Music julkaisi rajoitettuna painoksena boxin Lovichin kolmesta ensimmäisestä albumista ja lisäksi harvinaisuuksista koostuneen bonus-cd:n Others:Volume 1.
Let There Be Rock on Angus ja Malcolm Youngin sekä Bon Scottin kirjoittama ja Ac/Dc:n esittämä kappale, joka on yhtyeen maaliskuussa 1977 ilmestyneen maailmanlaajuisesti kolmannen albumin nimibiisi. Samaisena vuonna kappale julkaistiin lisäksi singleformaatissa b-puolellaan Problem Child. Lyriikassaan kappale kertoo fiktiivisesti rockin synnystä. Siinä paljastetaan Tchaikovskyn itse asiassa vastaanottaneen Chuck Berryn kappaleessaan Roll Over Beethoven lähettämän viestin ja sen jakaminen massoille johti rockin nousuun. Rockin synnyttyä rockyhtyeitä ilmaantui kaikkialle, muusikot löysivät kuuluisuutta, bisnesmiehet tekivät rahaa heidän saavutuksillaan ja miljoonat ihmiset oppivat soittamaan sähkökitaraa. Vimeisen säkeistönsä jälkeen kappale päättyy Angus Youngin pitkään kitarasooloon. Let There Be Rock on päässyt mukaan useille Ac/Dc:n livealbumeille. Studioversionsa solistin Bon Scottin vokalisoimana kappale löytyy vuonna 1978 ilmestyneeltä Ac/Dc:n esikoisliveltä If You Want Blood, You've Got It ja vuonna 1979 nauhoitetulta, mutta vasta vuonna 1997 osana Bonfire-settiä ilmestyneeltä Let There Be Rock:The Movielta. Brian Johnsonin vokalisoimana kappaleen liveversiot löytyvät vuonna 1992 ilmestyneen Liven kahden cd:n Collector's Editionilta, vuonna 2001 ilmestyneeltä, mutta vuonna 1996 Plaza De Torosissa, Madridissa taltioidulta Stiff Upper Lip Tour Editionilta, vuonna 2012 ilmestyneeltä ja joulukuussa 2009 Buenos Airesissa nauhoitetulta Live at River Platelta. Let There Be Rockin liveversiot sisältävät usein studionäkemykseltään puuttuvan Angus Youngin yksin soittaman pitkän kitarasoolon. Kyseessä on viimeinen Let There Be Rock The Moviessa soitettu kappale, jonka välittömässä lopussa ruudulle ilmaantuu teksti To Bon. Viimeisimmillä kiertueillaan Ac/Dc on soittanut Let There Be Rockin viimeisenä biisinä varsinaisessa setissään ennen encoreita. Let There Be Rockista työstetty musiikkivideo kuvattiin heinäkuussa 1977 Kirk Gallery kirkossa Surry Hillsissä Sydneyssä ja Youngin veljesten ja Scottin lisäksi siinä esiintyivät rumpali Phil Rudd ja Mark Evansin paikan ottanut uusi basisti Cliff Williams, jolle kyseessä oli eräs ensimmäisistä esiintymisistä Ac/Dc:n riveissä. Videossa Scott oli pukeutunut papiksi ja muut yhtyeen jäsenet alttaripojiksi. Videon loppuosassa Angus nähdään soittamassa kitaraa ja muu bändi jammailemassa. Vaihtoehtoisen version videon lopussa kamera zoomaa tahraiseen lasi-ikkunaan. Videoversiossa Scott laulaa hienoisesti väärin esitellen lyriikassa äänen ennen valoa. Mainittu virhe korjattiin Let There Be Rockin liveversioissa.
Kuudes huhtikuuta 1988 Elektran julkaisemana ilmestynyt Fast Car on Tracy Chapmanin esikoissingle hänen samassa kuussa päivää aikaisemmin ilmestyneeltä ja artistin nimeä kantavalta esikoisalbumitaan. Chapmanin esiinnyttyä Nelson Mandelan 70-vuotissyntymäpäivätribuutissa Fast Carista muodostui top ten-menestys sekä Yhdysvalloissa että Britanniassa. Billboardilla kappaleen paras sijoitus oli kuudentena ja Britanniassa yhtä sijaa korkeammalla. Itse Tracy Chapmanin esikoisalbumi kohosi Billboardin listakärkeen elokuun lopussa 1988. Fast Car oli ehdolla kolmen Grammyn vastaanottajaksi. Se voitti vuoden parhaan naispoplauluesityksen Grammyn. Fast Car vastaanotti myönteisiä arvioita. Esimerkiksi Dave Marsh kuvasi mainittua kappaletta optimistisena folkrocknarratiivina. Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla Fast Car saavutti sijan 167. Kyseessä on Chapmanin ainoa mainitulle listalle päätynyt kappale ja samalla ainoa naisartistin yksin kirjoittama ja esittämä mainitun listan tavoittanut biisi. Michael Collinsin esitettyä Fast Carin Britain's Got Talentissa kappaleen originaaliversio nousi uudelleen Yhdysvalloissa top teniin huhtikuussa 2011 ja tällä kertaa yhtä sijaa originaalia listasijoitustaan korkeammalle. Vuonna 2015 Elektra Records julkaisi Fast Carista remasteroidun version.
Yhdysvalloissa yhdeksäs elokuuta1969 Atcon ja Britaniassa ja muualla Euroopassa 22. elokuuta 1969 Polydorin julkaisemana ilmestynyt Blind Faith on samannimisen superyhtyeen ainoaksi jäänyt studioalbumi. Mainittu pitkäsoitto nousi listakärkeen sekä Billboardilla että Britanniassa ja saavutti lisäksi Yhdysvalloissa soullistalla sijan 40. Blind Faithin kokoonpanoon kuului kaksi kolmasosaa toimintansa lopettaneesta superyhtyeestä Creamistä, eli kitaristi Eric Clapton ja rumpali Ginger Baker. Solisti/kosketinsoittaja Stevie Winwoodin varhaisempiin ja osittain myös Blind Faithin jälkeisiin yhtyeisiin lukeutuivat Spencer Davis Group ja Traffic ja basisti Ric Grechin varhaisempi yhtye oli ollut Family. Blind Faith aloitti työstää kappaleitaan alkuvuodesta 1969 ja mainitun vuoden helmi-maaliskuussa yhtye teki nauhoituksia Morgan-studioilla Lontoossa. Muutamat ensimmäiset lähes valmiit kappaleet viimeisteltiin silti vasta huhti-toukokuussa samaisena vuonna Olympic-studioilla tuottaja Jimmy Millerin kanssa. Blind Faithin esikoisalbumin nauhoitukset keskeytti ensiksi yhtyeen kiertue Skandinaviassa ja sen jälkeen heinäkuun 11:n ja elokuun 24:n päivän välille ajoittunut Yhdysvaltain-kiertue, joka alkoi Newportista ja päättyi Havaijille. Lämmittely-yhtyeinä soittivat brittiläisen bluesrockin keskeisiin edustajiin lukeutuva Free, keskeisen irlantilaisen kitaristi/solisti Rory Gallagherin varhainen yhtye Taste sekä hieman myöhemmin Claptonin keskeisiin musiikillisiin yhteistyökumppaneihin lukeutunut Delaney, Bonnie and Friends. Saavuttamistaan listaykkössijoituksista huolimatta Blind Faithin ainoaksi jäänyt pitkäsoitto nauhoitettiin nopeasti ja sen kakkospuoli koostuu ainoastaan kahdesta kappaleesta, joista toinen on 15-minuuttinen jamittelu nimeltä Do What You Like. Blind Faithin albumille sisältyi silti kaksi hitiksi osoittautunutta kappaletta, eli Winwoodin Can't Find My Way Home ja Claptonin Presence of the Lord. Polydor julkaisi Blind Faithin albumin ensimmäisen cd-version vuonna 1986. Peruslevyn lisäksi mukana oli kaksi bonuskappaletta; Exchange and Mart ja Spending All My Days. Ric Grech oli nauhoittanut mainitut biisit julkaisematta jäänyttä sooloalbumiaan varten George Harrisonin, Denny Lainen ja Trevor Burtonin kanssa. Yhdeksäs tammikuuta 2001 albumista julkaistiin laajennettu versio ennen julkaisemattomine kappaleineen ja jameineen. Sähköinen studioversio kappaleesta Sleeping in the Ground oli julkaistu aikaisemmin vuonna 1988 ilmestyneellä Eric Claptonin neljän cd:n boxilla Crossroads. Crech ei ole mukana bonuslevyn jameissa, sillä hän ei ollut vielä liittynyt yhtyeeseen, mutta sitä vastoin lineupiin kuuluu vieraileva perkussionisti Guy Warner. Hyde Parkissa taltioidut liveversiot Sleeping in the Groundista ja The Rolling Stones-coverista Under My Thumb eivät sisälly bonuslevylle, mutta sitä vastoin ne ovat mukana Stevie Winwoodin neljän cd:n boxilla Finer Things. Ilmestymisaikanaan Blind Faithin esikoisalbumi vastaanotti ristiriitaisia arvioita, mutta esimerkiksi Lester Bangs kirjoitti pitkäsoitosta tuoreeltaan myönteisesti kehuen erityisesti Claptonin soolotyöskentelyn taloudellisuutta, oveluutta ja tunnetta. Retrospektiiviset albumista laaditut arviot ovat olleet myönteisiä. Stereo Review mainitsi vuonna 1988 Blind Faithin albumin kuuluneen 20 vuoden ajan minkä tahansa perustavanlaatuisen rockkirjaston kulmakiviin. AllMusicin Bruce Eder piti albumia eräänä Eric Claptonin, Stevie Winwoodin ja Ginger Bakerin tuotannon jalokivistä. Vuonna 2016 Rolling Stone listasi 40 parasta yhden albumin ihmettä ja mainitulla listalla Blind Faithin pitkäsoitto saavutti neljännentoista sijan. Albumin kappaleista kehuja osakseen saivat Can't Find My Way Home ja Presence of the Lord.
