Keskiviikon klassikko:Merkittävän irlantilaisartistin vuoden 1973 albumi

 Van Morrison:Hard Nose the Highway

Elokuussa 1973 ilmestynyt Hard Nose the Highway on irlantilaisen laulaja/lauluntekijän Van Morrisonin seitsemäs studioalbumi, jonka kappaleisiin lukeutuu esimerkiksi singleformaatissa ilmestynyt ja diggareiden suosikiksi muodostunut kappale Warm Love. Kyseessä on Morrisonin tuotannon järjestyksessään toinen albumi, joka sisältää myös muuta kuin Morrisonin omaa sävellystuotantoa. Mukana on esimerkiksi näkemys traditionaalista kappaleesta Purple Heather. Hard Nose the Highwayn nauhoitukset tapahtuivat elo- ja marraskuun 1972 välillä. Materiaalia olisi hyvinkin ollut tarjolla  tupla-albumiin, mutta Morrisonin idea ei tullut hyväksytyksi levy-yhtiön taholta ja niinpä päädyttiin yksittäisen pitkäsoiton julkaisemiseen. Kaiken kaikkiaan nauhoitettuna oli lähes 30 kappaletta, joista kolme neljäsosaa edusti Morrisonin originaalituotantoa. Joitakin yli jääneistä kappaleista nauhoitettiin uudelleen ja julkaistiin esimerkiksi albumilla Veedon Fleece, mutta suurin osa, eli yhdeksän mainituista kappaleista ilmestyi vuonna 1998 julkaistulla ja outtakeseista koostuneella albumilla The Philosopher's Stone. Morrisonin tuotannosta Hard Nose the Highway on ensimmäinen albumi, jolla hän vastasi tuotannosta täysin itsenäisesti. Nauhoituksia työstettiin jopa studiossa, jonka Morrison oli rakentanut lähelle Fairfaxissa, Kaliforniassa sijainnutta kotiaan. Morrisonin omasta mielestä albumin toinen puoli on raskas ja toinen kevyempi. Avauskappaleessa Snow in San Anselmo taustavokalisteina kuullaan Oaklandin sinfoniaorkesterin kuoroa. Morrisonin mukaan kappaleen teksti sisältää kuvia siitä, kun San Anselmossa sataa ensi kertaa 30:een vuoteen. Wild Children kertoo sodanjälkeisistä ja vieraissa maissa asuvista lapsista. Kymmenen ja puoliminuuttinen Autumn Song kallistuu musiikillisesti funkiin. Ilmestymisaikanaan Hard Nose the Highway vastaanotti myönteisiä arvioita, mutta myöhemmin albumiin on suhtauduttu nihkeämmin ensisijaisesti siksi, että Morrisonin diskografiassa se sijoittuu kahden varsin arvostetun pitkäsoiton, eli vuonna 1972 ilmestyneen Sain't Dominic's Previewin ja vuonna 1974 julkaistun Veedon Fleecen väliin.

Tiistain tukeva:The Jamin basisti ja paljon muuta

 Ensimmäinen syyskuuta 1955 syntynyt Bruce Douglas Foxton on brittiläinen muusikko, biisintekijä ja solisti. Hänen musiikillinen uransa on kestänyt yli neljän vuosikymmenen ajan. Foxton tuli tunnetuksi 1970-luvun jälkimmäisellä puoliskolla mod revival-yhtyeeksi identifioituvan The Jam-yhtyeen basistina ja taustavokalistina. Lisäksi hän lauloi leadia muutamilla yhtyeen kappaleista, kuten Carnaby Street, News of the World, Smithers-Jones sekä The Kinks-coverissa David Watts. The Jamin lopetettua toimintansa Foxton julkaisi vuonna 1984 sooloalbuminsa Touch Sensitive, jolta edellisenä vuonna poimittu single Freak nousi Britanniassa top 20:een. Hän soitti useissa yhtyeissä, kuten Sharpissa The Jamin rumpalin Rick Buckerin kanssa. Vuonna 1990 Foxton liittyi Stiff Little Fingersiin ja pysytteli mainitussa irlantilaisen punkrockin klassikkoyhtyeessä vuoteen 2007 saakka. Tuolloin Foxton liittyi Bucklerin tribuuttiyhtyeeseen The Gift, joka ryhtyi keikkailemaan nimellä From the Jam. Foxton joutui lopettamaan kitaransoiton tammikuussa 2025. Hän syntyi Wokingissa, Surreyssa kolmesta veljeksestä nuorimpana. Käydessään koulua Sheerwaterissa Foxton osoitti lahjakkuutta jalkapallossa ja teknisessä piirustuksessa, mutta mikä merkittävintä, hän tapasi siellä tulevat yhtyetoverinsa Paul Wellerin ja Rick Bucklerin. Bruce jätti koulun vuonna 1972 ja aloitti työskentelynsä veljensä Derekin painatusfirmassa. Siellä ollessaan hän muodosti yhtyeen työtovereidensa kanssa, mutta koska se ei osoittanut riittävää kehitystä, Foxton liittyi  koulutovereidensa Paul Wellerin ja Rick Bucklerin perustamaan The Jamiin. Yhtye aloitti toimintansa samoihin aikoihin punkrockia edustaneiden The Clashin, The Damnedin ja Sex Pistolsin kanssa. Yhtyeistä ensiksi mainittu otti The Jamin kakkosbändikseen White Riot-kiertueelleen toukokuussa 1977. Samassa kuussa The Jamin esikoissingle In the City nousi brittilistalla top 40:ään. Vuonna 1979 ilmestynyt Elton Rifles nousi The Jamin singleistä ensimäisenä top teniin tavoittaen kolmannen sijan mainitun vuoden marraskuussa. Maaliskuussa 1980 Going Undergroundista muodostui The Jamin ensimmäinen Britanniassa listakärkeen kohonnut single. Yhtyeestä tuli ensimmäinen bändi sitten Beatlesin, joka esitti samassa Top of the Popsin jaksossa samaisen singlensä molemmat puolet, eli kyseessä olivat kappaleet Town Called Malice ja Precious. The Jamin singleistä That's Enterntainment ja Who's the 5 o Clock Hero saavuttivat brittilistalla sijat 21. ja 8. siitä huolimatta, ettei kumpaakaan mainituista singleistä julkaistu Britanniassa singleformaatissa. Ne saavuttivat listasijoituksensa Saksassa julkaistujen singlejen import-myynnistä. Tuohon aikaan That's Enterntainment oli parhaiten menestynyt import-single Britanniassa. Foxton liittyi yhtyeeseen ensiksi soolokitaristiksi ja Weller basistiksi, mutta instrumentit vaihtuivat kitaristi Steve Brookesin erottua yhtyeestä. Kenties keskeisin Foxtonin The Jamille kirjoittama kappale on Smithers-Jones. Alun perin kyseessä oli suoraviivainen rockkappale, joka julkaistiin When You're Young-singlen b-puolella. Jousilla sävytetty versio samaisesta biisistä julkaistiin The Jamin albumilla Setting Sons. Foxtonin liityttyä Stiff Little Fingersiin mainittu yhtye esitti Smithers-Jonesia keikkaohjelmistossaan. The Jamissa ollessaan Foxton löysi uutta aaltoa edustavan yhtyeen The Vapors ja tarjosi sille kahta lämmittelykeikkaa The Jamin toukokuuhun 1979 ajoittuneella kiertueella. The Vaporsin managerina vaikutti Paulin isä John Weller. The Jamin jälkeen Foxton vaikutti Stiff Little Fingersissä 15 vuoden ajan. Mainittuna ajanjaksona yhtye työsti viisi albumia, eli pitkäsoitot Flags and Emblems, Get a Life, Tinderbox, Hope Street  ja Guitar and Drum. Stiff Little Fingersissä vaikuttaessaan Foxton kirjoitti useita kappaleita yhteen solistin Jake Burnsin kanssa. Vuonna 19994 Foxton ja Buckler tekivät yhteistyötä The Jam-biografian Our Story tiimoilta. Vuonna 2006 Foxton keikkaili Bruce Watsonin, Mark Brzezickin ja Simon Townshendin kanssa yhtyeessä The Casbah Club. Mainitun yhtyeen soittaessa Britanniassa The Whon lämmittelijänä Foxton kutsui Paul Wellerin backstagelle ensi kertaa lähes 25 vuoteen. Helmikuussa 2007 Foxton ja Buckler ilmoittivat keikkailevansa jälleen ja tällä kertaa nimellä From the Jam muiden muusikoiden koostuessa Bucklerin johtaman tribuuttiyhtyeen The Gift soittajista. Maaliskuuhun 2008 ajoittui kiertue Australiassa ja Uudessa Seelannissa. London Astoriassa joulukuussa 2007 soitettu konsertti ilmestyi seuraavana vuonna dvd-formaatissa lontoolaisen indie-yhtiön Invisible Hands Musicin julkaisemana. Huhtikuussa 2010 ilmestyneellä Paul Wellerin esikoissooloalbumilla Wake Up the Nation Foxton vaikutti basistina ja taustavokalistina kappaleissa Fast Car/Slow Traffic ja She Speaks. 25. toukokuuta samaisena vuonna Wellerin esiintyessä Royal Albert Hallissa Foxton liittyi lavalle hänen seurakseen ensi kertaa 28 vuoteen ja esitti kappaleet Fast Car/Slow Traffic, The Eton Rifles ja The Butterfly Collector. Lokakuun ensimmäisenä 2012 ilmestynyt Back in the Room oli Foxtonin ensimmäinen albumi 30:een vuoteen. Diggarit osallistuivat PledgeMusicin kautta mainitun pitkäsoiton rahoitukseen ja sen julkaisijana oli Universalin kautta Absolute. Foxton oli kirjoittanut kappaleet From the Jamin solistin Russel Hastingsin kanssa ja levytykseen osallistui lisäksi rumpali Michael Brzezicki. Paul Weller on mukana albumin kolmella biisillä; singlekappaleella Number Six sekä biiseissä Window Shopping ja Coming On Strong. Marraskuussa 2016 Absolute julkaisi Foxtonin toisen Russell Hastingsin kanssa yhteistyössä tekemän albumin Smash the Clock. Paul Weller vieraili myös mainitulla, myönteisiä arvioita vastaanottaneella albumilla. Joulukuussa 2017 ilmestyi Foxtonin ja Hastingsin yhteinen konserttitaltiointi From the Jam Live! Vuonna 2020 Foxton ja Hastings juhlistivat The Jamin neljännen albumin Setting Sonsin 40-vuotista olemassaoloa From the Jam!-kiertueella, jonka lämmittelijänä soittanut The Vapors oli ollut myös The Jamin vuoden 1979 Setting Sons-kiertueen kakkosbändinä. Koronapandemian vuoksi kiertue siirtyi lopulta vuoteen 2021. Lokakuussa 2022 Absolute julkaisi kolmannen Foxtonin ja Hastingsin yhteistyötä edustavan albumin The Butterfly Effect. Terveyssyistä Foxton soitti viimeiset keikkansa From the Jamin Setting Sons-kiertueella vuoden 2025 alkupuolella.

Maanantain mainio:Molly Hatchetin vuoden 1983 vankkaa soundia

Molly Hatchet:No Guts...No Glory

Maaliskuussa 1983 Epicin julkaisemana ilmestynyt No Guts...No Glory on yhdysvaltalaisen southern rock- yhtyeen Molly Hatchetin viides studioalbumi. Originaali solisti Danny Joe Brown oli tehnyt paluun yhtyeen riveihin, mutta sitä vastoin bändin uuden rytmiryhmän muodostivat aikaisemmin yhtyeessä White Which soittanut basisti Riff West sekä aikaisemmin Mother's Finestiin kuulunut rumpali Barry Borden. Toisin kuin Molly Hatchetin levynkansien tapauksessa yleensä, No Guts... No Glory ei sisältänyt fantasia-aiheista kuvaa, vaan kyseessä oli Silver Springisssa, Floridassa napattu bändipotretti. No Guts...No Gloryn legendaarisinta tuotantoa edustaa kahdeksanminuuttinen balladikappale Fall of the Peacemakers. Gary O' Connorin käsialaa oleva What's It Gonna Take coveroitui Fast Forwardin levyttämänä mainitun yhtyeen vuonna 1984 ilmestyneelle albumille Living in Fiction. No Guts...No Glorysta kirjoittamassaan arviossa AllMusicin Michael B. Smith kehui Molly Hatchetin tehneen paluun siihen voimakkaaseen soundiin, jota yhtyeen vuonna 1978 ilmestynyt esikoisalbumi oli edustanut. No Guts...No Gloryn hardrocktyyli muistutti myönteisesti Mountainia ja Grand Funk Railroadin varhaistuotantoa. Rumpali Barry Bordenin tukeva työskentely sai osakseen myönteistä palautetta, samoin albumilla vierailleen Dru Lombarin kitarointi. Kanadalaisjournalisti Martin Popoff ylisti albumin kappaleista Fall of the Peacemakersin lisäksi Kinda Like Lovea, jota hän tituleerasi Molly Hatchetin ensimmäiseksi countryrockbiisiksi.

Sunnuntain extra:Brittiläisen bluesrockyhtyeen kakkosalbumi

 Juicy Lucy:Lie Back and Enjoy It

Lokakuussa 1970 Britanniassa Vertigon ja Yhdysvalloissa Bronzen julkaisemana ilmestynyt Lie Back and Enjoy It on brittiläis-yhdysvaltalaisen bluesrockyhtyeen Juicy Lucyn toinen studioalbumi. Vaikka yhtye oli kokenut useamman miehistövaihdoksen solisti Ray Owenin ja soolokitaristi Neil Hubbardin jätettyä Juicy Lucyn, yhtyeen toinen pitkäsoitto on tunnustettu kunnianarvoiseksi seuraajaksi bändin edellisenä vuonna ilmestyneelle ja sen nimeä kantavalle esikoisalbumille. Lie Back and Enjoy Itillä laulusta, congista ja pianosta vastaa Paul Williams ja steel-kitaroista ja mandolinista Glenn Ross Campbell. Toisena kitaristina albumilla kuultiin jo Juicy Lucyn debyytillä musisoinutta Mick Moodya. Lie Back and Enjoy Itin kappaleet edustavat yhtyeen omaa tuotantoa lukuun ottamatta näkemyksiä Willie Dixonin Built for Comfortista ja Frank Zappan Willie the Pimpistä. Albumin etukannen kuvassa nähdään steel-kitaristi Glenn Ross-Campbell. Brittien albumilistalla pitkäsoiton paras sijoitus oli sijalla 53. ilmestymisvuotensa marraskuussa.

Lauantain pitkä:Lyhytikäinen, mutta merkittävä brittiläinen uuden aallon yhtye

Rich Kids oli lyhytikäinen ja Lontoosta kotoisin ollut, uutta aaltoa edustanut yhtye, jonka basisti Glen Matlock perusti vuonna 1977 erottuaan Sex Pistolsista. Rich Kidsin kokoonpanoon kuuluivat lisäksi tulevat Ultravox-yhtyeen jäsenet Midge Ure ja Rusty Egan, jotka perustivat myöhemmin myös yhteisen yhtyeen Visage. Aktiiviaikansa, eli maaliskuun 1977 ja joulukuun 1978 välisenä aikana Rich Kids julkaisi yhden albumin ja kolme singleä. Virallisesti Rich Kidsin hajoamisesta ilmoitettiin tosin vasta kesällä 1979. Rich Kidsiä voi pitää yhtenä brittiläisen power pop -tyylin tienraivaajista. Se yhdisti Small Facesin ja The Whon kaltaisten 60-luvun brittipopyhtyeiden suosimia elementtejä oman aikakautensa tuoreisiin punksoundeihin. Brittilistalla ainoastaan yksi Rich Kidsin singleistä nousi top 40:ään ja niinpä yhtye niputettiin edustamansa tyylisuunnan yhden hitin ihmeisiin esimerkiksi The Vibratorsin ja 999:n tavoin. Rich Kidsin originaalikokoonpanoon kuuluivat Glen Matlockin lisäksi kitaristi/kosketinsoittaja Bill Smyth, rumpali Rusty Egan, soolokitaristi Steve New ja The Clashin Mick Jones sessiolivesoittajan ominaisuudessa. Midge Uren yhtye Slick oli hajonnut ja se oli perustettu uudelleen punksoundisena ja nimellä PVC 2. Uren muutettua Lontooseen hän täydensi Rich Kidsin kokoonpanon. Smyth jätti yhtyeen ja pian kokoonpanosta poistui myös täysipainoisesti The Clashiin keskittynyt Jones. Rich Kids nauhoitti ensimmäisen radiosessionsa lokakuun ensimmäisenä 1977. Se lähetettiin marraskuun seitsemäntenä BBC Radio 1:llä John Peelin isännöimässä ohjelmassa. Yhtyeen esikoissingle Rich Kids saavutti helmikuun neljäntenä 1978 brittilistalla sijan 24. Menestyksen seurauksena BBC kutsui Rich Kidsin esiintymään Top of the Popsissa ja Peter Cookin isännöimässä lyhytikäisessä, livemusiikkia esitelleessä tv-sarjassa Revolver Rich Kids esiintyi useita kertoja. 22. maaliskuuta yhtye nauhoitti John Peelille uuden session, joka lähetettiin huhtikuun kolmantena. 19. maaliskuuta julkaistiin seuraava single Marching Men, jonka oli tarkoitus promota Mick Ronsonin tuottamaa Rich Kidsin esikoisalbumia. Vaikka singlestä työstettiin musiikkivideo Donnie Sutherlandia ja After Darkia varten, kappale ei saavuttanut listasijoitusta. Rich Kidsin Lyceumissa keväällä 1978 soittamassa konsertissa Mick Ronson vieraili kitaristina ja Small Facesin ja The Facesin Ian McLagan kosketinsoittajana. Useat yhtyeen esiintymisistä pääsivät mukaan vuonna 1981 valmistuneeseen punkrockdokumenttiin D.O.A. Matlock ja New soittivat myöhemmin Sid Viciousin kanssa ainoastaan yhden keikan tehneessä yhtyeessä Vicious White Kids. Elokuussa 1978 Rich Kids julkaisi albumin Ghosts of Princess in Towers sekä singleformaatissa albumin nimikappaleen, joka saavutti listasijoituksen 51. Yhtyeen vimeinen tv-esiintyminen oli Readingin yliopistossa 27. lokakuuta samaisena vuonna. Tuolloin Rich Kids nauhoitti osuutensa sarjaan Rock Goes to College. Nauhoittaessaan demoja toista albumiaan varten Rich Kidsin jäsenet törmäsivät luoviin eroavaisuuksiin. Ure ja Egan halusivat hyödyntää syntetisaattoria yhtyeen soundissa, mutta Matlock ja New kannattivat edelleen traditionaalisia kitaroita ja rumpuja. Niinpä yhtyeen jäsenet päättivät valita omat tiensä. Matlock ja New lähtivät kiertueelle Iggy Popin kanssa ja Egan ja Ure perustivat yhtyeen The Misfits, jota ei pidä sekoittaa samannimiseen yhdysvaltalaiseen kauhupunkyhtyeeseen. Eganin vierailtua Skidsissä ja Uren Thin Lizzyssä kaksikko perusti Visage-yhtyeen. Huhtikuussa 1979 Ure liittyi Ultravoxiin. Seitsemäs tammikuuta 2010 Rich Kids soitti yhden reunion-keikan The 02 Academy Islingtonissa, Lontoossa Newtä auttaakseen. Hän menehtyi syöpään 24. toukokuuta samaisena vuonna. Helmikuussa 2016 Rich Kidsin ilmoitettiin soittavan reunion-keikan Lontoon 02 Shepherd's Bush Empiressa 16. toukokuuta kokoonpanolla, jonka täydensivät soolokitaristi Gary Kemp ja kosketinsoittaja James Hallawell. Toisena yhtyeenä konsertissa oli soittava The Professionals. Konserttipaikan rakennustöiden vuoksi konsertti siirtyi 23:ksi kesäkuuta.  Yhden reunion-konserttinsa Rich Kids soitti vielä 27. maaliskuuta 2019 Lontoossa, 02 Academy Islingtonissa Vive Le Rock -lehden palkintotilaisuudessa. Soolokitaristina yhtyeessä vaikutti tuolloin Sigue Sigue Sputnik- yhtyeen Neal X.

Perjantain pohjat:Kissin Love Gun -albumin singlemenestys

Christine Sixteen on Gene Simmonsin käsialaa oleva ja Kissin kesäkuun lopussa 1977 ilmestyneellä kuudennella studioalbumilla Love Gun julkaistu kappale. Mainittu biisi ilmestyi lisäksi singleformaatissa ja saavutti Billboardin listalla sijan 25. Kanadassa Christine Sixteen nousi vielä kolmea sijaa korkeammalle. Kappale kertoo vanhemmasta miehestä, joka on ihastunut 16-vuotiaaseen tyttöön nimeltä Christine. Aiheensa vuoksi jotkin radioasemat kieltäytyivät soittamasta kappaletta ja jotkut soittivat sitä vasta seitsemän jälkeen illalla ja tuolloinkin ainoastaan albumiraitana. Kappaleen otsikko on Paul Stanleyn käsialaa ja hän oli aikeissa kirjoittaa kyseisen biisin, mutta Simmons löi hänet kyseisellä kerralla laudalta. Guitar Worldissa julkaistun haastattelun mukaan Eddie ja Alex Van Halen soittivat Christine Sixteenistä työstetyllä demolla. Kissin nauhoittamalla versiolla Ace Frehley kopioi Eddie Van Halenin demolla kyseisessä kappaleessa soittaman soolon. Christine Sixteenistä ovat Kiss-tribuuttialbumeille levyttäneet coverinsa yhtyeet Gin Blossoms ja All. Lisäksi punk/goottiyhtye The Nuns levytti kappaleesta versionsa vuonna 2003 ilmestyneelle albumilleen New York Vampires.

Torstain terävä:Eräs The Velvet Undergroundin myöhäistuotannon merkkiteoksista

Sweet Jane on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen The Velvet Undergroundin tuotantoa edustava kappale, joka julkaistiin yhtyeen vuonna 1970 ilmestyneellä ja viimeisellä studioalbumilla Loaded. Sweet Jane on The Velvet Undergroundin johtohahmon Lou Reedin käsialaa ja hän jatkoi kappaleen esittämistä soolokonserteissaan The Velvet Undergroundin toiminnan loppumisen jälkeen. Loaded-albumin originaali painos sisältää Sweet Janesta version, jossa bridge on katkaistu. Kappaleen täyspitkä studioversio sisältyy sitä vastoin 1990-luvun puolivälissä ilmestyneelle boxille Peel Slowly and See sekä uusintapainokselle Loaded:Fully Loaded Edition. The Velvet Undergroundin diskografiasta Sweet Jane on päässyt mukaan albumeille Live at Max's Kansas City; 1969: The Velvet Underground Live; Peel Slowly and See; Live MCMXCIII; Loaded: Fully Loaded Edition; American Poet; Rock 'n' Roll Animal; Live: Take No Prisoners; Live in Italy; The Concert for the Rock and Roll Hall of Fame; Rock and Roll: an Introduction to The Velvet Underground; NYC Man (The Ultimate Collection 1967–2003); Live on Letterman: Music from The Late Show;  ja Berlin: Live At St. Ann's Warehouse. Live at Max's Kansas Cityllä kuultava versio sisältää vaihtoehtoisen studioversiolta löytymättömän bridgen ja 1969:The Velvet Undergroundilla julkaistu versio erilaisen biisirakenteen ja lyriikat.