19. joulukuuta 1918 syntynyt ja 30. tammikuuta 1980 edesmennyt Henry Roeland Byrd, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Professor Longhair, oli yhdysvaltalainen pianisti ja solisti, jonka tyylisuuntana oli New Orleans blues. Hänen suosion kaudellaan on erotettavissa kaksi eri periodia; ensiksi varhaisen rhythm and bluesin kultakausi ja myöhemmin uudelleen herännyt kiinnostus traditionaaliseen jazziin. Viimeksi mainittuun vaikutti osaltaan keskeisesti New Orleans Jazz and Herigage Festival, jonka toiminta alkoi vuonna 1970. Longhairin pianonsoittotyyliä on kuvattu varsin tunnistettavaksi sen yhdistäessä elementtejä rumbasta, mambosta ja calypsosta. Teoksessaan Blues:From Robert Johnson to Robert Cray musiikkijournalisti Tony Russell mainitsee Longhairin olleen soitto- ja laulutyyliltään liian voimakkaasti tyypillisestä erottuva myydäkseen miljoonittain levyjä, toisin kuin Fats Domino tai Huey "Piano" Smith. Sitä vastoin hän oli isähahmona Allen Toussaintin ja Dr. Johnin kaltaisille muusikoille. Bogalusassa, Louisianassa syntynyt Byrd opetteli soittamaan ensiksi pianolla, josta puuttui muutamia koskettimia ja mainittu seikka vaikutti osaltaan keskeisesti hänen erottuvaan soittotyyliinsä. Byrd aloitti musiikkiuransa New Orleansissa vuonna 1948. Professor Longhair -nimen hänelle keksi Caldonia Clubin omistaja Mike Tessitore. Ensimmäiset levytyksensä Longhair teki vuonna 1949 Star Talent- levy-yhtiölle yhtyeen The Shuffling Hungarians jäsenenä. Neljän hänen käsialaansa olleen kappaleen joukossa oli varhainen versio sittemmin Longhairin tunnuskappaleeksi muodostuneesta Mardi Grass in New Orleansista. Kyseisten kappaleiden painos oli vielä niukka, mutta vielä samaisen vuoden aikana Longhair ehti levyttää menestyksekkäästi Mercury Recordsille. 1950-luvun aikana Longhair teki levytyksiä Atlantic Recordsille, Federal Recordsille ja paikallisille levy-yhtiöille. Kansainvälisesti Longhairin levytystuotannosta menestyi ainoastaan vuonna 1950 ilmestynyt ja nimellä Roy Byrd and His Blues Jumpers levytetty Bald Head. Lisäksi hän levytti suosikkeihinsa lukeutuneet kappaleet Tipitina ja Go to the Mardi Gras. Vaikka Longhairilta puuttui valkoisen yleisön crossover-suosio, hänellä oli keskeinen vaikutuksensa useisiin keskeisiin muusikoihin, kuten Allen Toussaintiin, Fats Dominoon sekä Dr. Johniin. Vuonna 1957 Longhair levytti kappaleen No Buts-No Maybes ja kahta vuotta myöhemmin uusioversion Go to the Mardi Grasista. Vuonna 1964 hän levytti ensimmäisen versionsa kappaleesta Big Chief biisin säveltäjän Earl Kingin kanssa. Oltuaan välillä joitakin vuosia poissa musiikkibisneksestä Longhairin ura koki ansaitun renessanssin. Vuonna 1971 hänet kutsuttiin esiintymään New Orleans Jazz and Heritage-festivaalille ja kahta vuotta myöhemmin Newportin ja Monreuxin jazzfestivaaleille. Britanniassa nauhoitettua albumia London Concert seurannut ja 24. maaliskuuta 1975 nauhoitettu Live at the Queen Mary oli taltioitu manitulla laivalla Paul ja Linda McCartneyn järjestämässä yksityistilaisuudessa. 1980-luvulle ehdittäessä Longhairin albumeista Alligator Recordsille työstetty Crawfish Fiesta ja Atlantic Recordsin julkaisema New Orleans Piano olivat saatavilla ympäri Yhdysvaltoja. Vuonna 1974 Longhair esiintyi PBS:n sarjassa Soundstage Dr. Johnin, Earl Kingin ja The Metersin kanssa. Vuonna 1980 hän esiintyi Tuts Washingtonin ja Allen Toussaintin kanssa elokuvadokumentissa Piano Players Rarely Ever Play Together, jonka tuotannosta ja ohjauksesta vastasi Stevenson Palfi. Mainittu dokumentti nähtiin tv:ssä varmuudella ainoastaan vuonna 1982. Kyseinen dokkari sekä Longhairin pitkä haastattelu, joka oli taltioitu ainoastaan kahta päivää ennen hänen äkillistä edesmenoaan, sisältyivät vuonna 2018 ilmestyneeseen projektiin Fessed Up. Longhair menehtyi sydänkohtaukseen dokumentin kuvausten ollessa vielä kesken. Livekonsertin olisi nimittäin pitänyt olla dokumentin kliimaksi. Siihen sisällytettiin lisäksi aineistoa hänen hautajaisistaan. Longhair on haudattu Mount Olivetin hautausmaalle New Orleansissa. Professor Longhairin managerina hänen myöhäisemmän suosionsa aikoina vaikutti Allison Miner, jonka omistautuminen Professor Longhairille antoi jazztuottaja George Weinin mukaan tälle hänen elämänsä parhaat vuodet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti