Maanantain mainio:Useilta vuosilta tuotantoa sisältävä Rory Gallagherin livealbumi

Rory Gallagher:Live at Montreux

Heinäkuun viimeisenä 2006 Eagle Rockin julkaisemana ilmestynyt Live at Montreux on irlantilaisen kitaristin, solistin ja biisintekijän Rory Gallagherin postuumi livealbumi. Se koostuu Montreuxin Jazz-festivaaleilla vuosina 1975, 1977, 1979 ja 1985 taltioiduista nauhoituksista. Live at Montreuxille on valikoitunut 12 kohokohtaa mainituista konserteista. Rory Gallagherin esikoisalbumin ydintuotantoon lukeutuva Laudromat ja Sonny Thompsonin sävellystuotantoa edustava Toredown ovat vuoden 1975 konsertista. Kolme revittelevää poimintaa, eli lisäksi esimerkiksi soulduo Sam and Daven levytyksenä muistettu I Take What I Want, Bought and Sold sekä Do You Read Me ovat vuoden 1977 konsertista. Biiseistä kaksi ensiksi mainittua löytyvät Roryn levyttäminä studioversioina hänen vuoden 1975 albumiltaan Against the Grain ja viimeisin vuonna 1976 ilmestyneeltä ja Roger Gloverin tuottamalta pitkäsoitolta Calling Card. Vuoden 1979 konsertin osuus on Live at Montreuxilla kaikkein runsain. Mainitusta konsertista taltioiduista kappaleista The Last of the Independents ja Mississippi Shakes edustavat vuonna 1978 ilmestyneen albumin Photo-Finish tuotantoa ja Off the Handle seuraavana vuonna ilmestynyttä ja edeltäjänsä tavoin voimatriosoundia edustavaa albumia Top Priority. Vuoden 1979 akustisista kappaleista Huddie Ledbetterin Out of the Western Plain ilmestyi alun perin Roryn levytyksenä Against the Grainillä ja J. B. Hutton Too Much Alcohol tuplakonserttitaltioinnilla Irish Tour ’74. Vuoden 1985 nauhoituksia Live at Montreuxilla edustaa kaksi rypistystä. Niistä Shin Kicker on alun perin Photo-Finishin ja Philby Top Priorityn tuotantoa. Live at Montreux tuo Rory Gallagherin livelevyjen kaanoniin oman kiehtovan lisänsä.

Sunnuntain extra:Sandie Shawn 1960-luvun tuotannon päättänyt albumi

Sandie Shaw:Reviewing the Situation

Vuonna 1969 Pyen julkaisemana ilmestynyt Reviewing the Situation on brittilaulajatar Sandie Shawn viides studioalbumi. Tyylillisesti kyseessä on selkeästi Shawn varhaisemmasta poporientoituneemmasta tuotannosta eroava pitkäsoitto. Lisäksi Reviewing the Situation  on  Shawn ensimmäinen itsenäisesti tuottama albumi, jolle hän valitsi kappaleita yhtyeiltä ja artisteilta, joilla oli hänen mielestään keskeinen vaikutuksensa 60-luvun musiikkiin. Reviewing the Situationin rockorientoituneinta tuotantoa edustavat näkemykset Rolling Stonesin edellisen vuoden lopussa ilmestyneestä Sympathy for the Devilistä ja samaisen vuoden tammikuussa ilmestyneeltä Led Zeppelinin esikoisalbumilta alun perin löytyvästä Your Time is Gonna Comesta. Bob Dylanin tuotannosta versioituu niin ikään tuossa vaiheessa varsin tuore, eli niin ikään vuonna 1969 ilmestyneellä albumilla Nashville Skyline julkaistu Lay Lady Lay ja keskeiseltä folkrockyhtyeeltä Lovin' Spoonfulilta Coconut Grove, josta myös David Lee Roth levytti coverinsa 1980-luvun puolivälissä ilmestyneelle esikoissooloep:lleen Crazy from the Heat. Beatlesiltä Shaw coveroi yhtyeen debyyttisinglen Love Me Do ja bonuskappaleisiin lukeutuu näkemys Paul McCartneyn kappaleesta Junk, jonka Macca julkaisi itse vuoden 1970 esikoissooloalbumillaan McCartney. Myöhemmin ilmestynyt Reviewing the Situationin cd-uusintapainos sisältää aina kymmenen bonusbiisiä lisää. Niiden joukossa on muun muassa Beatlesin vuoden 1967 tuotantoa Magical Mystery Tourilta alun perin edustava Fool on the Hill.

Lauantain pitkä:Yhdysvaltalaisen punkrockin kiistaton pioneeriyhtye

The Dictators on yhdysvaltalainen New Yorkissa perustettu punkrockyhtye. Kriitikko John Douganin mukaan kyseessä on eräs maailman parhaista ja vaikutusvaltaisimmista protopunkyhtyeistä. The Dictators on esiteltynä Clevelandissa Rock and Roll Hall of Famen niinkutsutussa punksiivessä. Steven Van Zant kutsui yhtyettä linkiksi MC 5:n, Stoogesin ja New York Dollsin sekä 70-luvun puolivälin jälkeisen punkräjähdyksen välillä. Yhtyeen originaalin levytyskokoonpanon muodostivat basisti/laulaja/biisintekijä Andy Shernoff, soolokitaristi Ross "The Boss" Friedman, rytmikitaristi Scott "Top Ten" Kentner ja rumpali Stu Boy King. Mainittu kokoonpano vahvistettuna ajoittain vokalistin tehtäviä hoitaneella roudarilla Handsome Dick Manitoballa levytti Epic Recordsille vuonna 1975 ilmestyneen The Dictatorsin esikoisalbumin The Dictators Go Girl Crazy! Pitkäsoiton tuottajina olivat erityisesti Blue Öyster Cultin kanssa tekemästään yhteistyötä tunnetuksi tulleet Sandy Pearlman ja Murray Krugman. Ilmestymisaikanaan pitkäsoiton myynti jäi vähäiseksi, mutta myöhemmin albumia on pidetty jopa lähtölaukauksena amerikkalaiselle punkrockille. Se toimi myös inspiraation lähteenä ruohonjuuritason yhtyeille vuosikymmenien ajaksi eteenpäin. Huonoon levymyyntiin turhautuneena yhtye hajosi muutaman kuukauden ajaksi vuonna 1975, mutta palasi seuraavan vuoden alussa kokoonpanolla, jossa Shernoffin korvasi Mark "The Animal" Mendoza ja Kingin tilalle tuli Ritchie Teeter. Shernoff palasi yhtyeeseen muutamaa kuukautta myöhemmin, mutta tällä kertaa hän toimi kosketinsoittajana. Kyseinen line up varmisti levytyssopimuksen Asylum Recordsin kanssa ja julkaisi vuonna 1977 toisen pitkäsoittonsa Manifest Destiny. Tuottajina olivat edelleen Pearlman ja Krugman ja kappaleet Shernoffin käsialaa. Vuoteen 1978 mennessä Mendoza, joka tuli pian liittymään Twisted Sisteriin, oli jättänyt Dictatorsin.

Shernoff palasi originaaliin vakanssiinsa basistin paikalle. Manitobasta, Shernoffista, Friedmanista, Kentneristä ja Kingistä muodostunut lineup levytti pitkäsoiton Bloodbrothers. Tuottajat ja biisintekijä olivat samat, kuin kahdella edeltäneellä yhtyeen albumilla. Kyseessä on ensimmäinen Dictatorsin pitkäsoitto, jolla Manitoba toimi solistina kaikissa kappaleissa. Bruce Springsteen, joka oli jo tuolloin yhtyeen suuri diggari, laskee neljään albumin avauskappaleen Faster and Louder alussa. Pitkäsoitolta löytyvä Baby, Let's Twist oli pieni hitti itärannikon radioasemilla. Valtavirran suosio jäi silti saavuttamatta ja yhtye hajosi seuraavana vuonna. Hieman ennen hajoamista Twisted Sisterin jättänyt rumpali Mel Anderson korvasi Teeterin. Dictatorsin hajoamisen jälkeen Shernoff työskenteli levytuottajana ja biisintekijänä. Friedman teki aluksi töitä ranskalaisen hardrockyhtyeen Shakin Streetin kanssa. Vuonna 1982 hänestä tuli Manowarin perustajajäsen. Friedman oli mukana yhtyeen kuudella ensimmäisellä pitkäsoitolla ja hän jätti Manowarin vuonna 1988 ilmestyneen albumin Kings of Metal jälkeen. Friedman vaikutti lisäksi tuottajana Anthraxin ensimmäisllä demolla. Dictatorsin jäsenet alkoivat soitella jälleen vuonna 1981 ja ROIR julkaisi yhtyeeltä ainoastaan kasettiformaatissa Andy Shernoffin tuottaman Fuck 'Em If They Can't Take A Joken. Se sisälsi kappaleita kaikilta yhtyeen siihenastisilta pitkäsoitoilta, coverbiisit Velvet Undergroundilta ja Mott the Hooplelta ja myös kaksi uutta Shernoffin kirjoittamaa kappaletta. Seuraavan viiden vuoden aikana Dictators teki muutamia reunion-konsertteja. Loppuvuodesta 1986 Shernoff ja Manitoba perustivat kitaristi Daniel Reyn kanssa yhtyeen Wild Kingdom. Se levytti version New York New Yorkista vuonna 1988 ilmestyneelle soundtrackille Mondo New York. Vuonna 1990 MCA Records julkaisi Wild Kingdomin esikoisalbumin And You?, joka oli Shernoffin kirjoittama ja tuottama.

Välttääkseen oikeusjutun samannimiseltä tv-showlta yhtye ryhtyi käyttämään nimeä Manitoba's Wild Kingdom. Tähän mennessä Friedman oli korvannut Reyn kitaranvarressa. Kestoltaan ainoastaan 25-minuuttinen And You? saavutti erinomaiset arviot ja Rolling Stone kutsui albumia ensimmäiseksi 90-luvun hienoksi punkrocklevyksi. Shernoff levytti ja konsertoi The Fleshtonesin kanssa vuosina 1989 ja 1990. Hän kirjoitti ja levytti myös The Ramonesin kanssa ja hänestä tuli menestynyt levytuottaja. Kempner saavutti kunnioitusta rootsrockyleisön keskuudessa 80-luvun aikana työskentelemällä The Del- Lordsin kanssa. Vuonna 1992 Kempner julkaisi arvostetun sooloalbuminsa Tenement Angels ja seuraavana vuonna hän liittyi The Brandosiin. Heavy metal-yleisö kunnioitti Friedmania tämän Manowarin ja Brain Surgeonsin kanssa tekemänsä työn ansiosta. 1990-luvun lopussa Dictators alkoi äänittää uutta Shernoffin tuottamaa ja kirjoittamaa pitkäsoittoa. Rumpalina oli aluksi Frank Furnaro, sitten jälleeen Patterson. D.F.F.D. -niminen albumi ilmestyi 2001. Allmusicin mukaan kyseessä on yhtyeen laadukkain pitkäsoitto. The Dictators jatkoi esiintymisiä omistautuneelle yleisölle ja vuonna 2005 yhtye julkaisi Shernoffin tuottaman livealbumin Viva Dictators. Kahta vuotta myöhemmin yhtye viimeisteli demoista, harvinaisuuksista ja julkaisemattomista kappaleista koostuneen albumin, jonka äänitykset olivat yhtyeen yli 30 vuotta kestäneen uran ajalta. Norton Recordsin julkaisema pitkäsoitto oli nimeltään Every Day is Saturday. Nimensä se oli napannut Dictatorsin esikoisalbumilta löytyvästä kappaleesta Weekend. Shernoff muodosti yhtyeen The Masterplan. Vuonna 2003 siltä ilmestyi albumi Colossus of Destiny ja vuonna 2011 pitkäsoitto Maximum Respect. Lokakuussa 2006 Dictators esiintyi CBGB:n legendaarisen NYC -clubin viimeisissä konserteissa.

 Mukana oli myös Blondie ja Dictatorsin viimeisenä biisinä soitetussa Blitzkrig Bopissa lavalle saapui Tommy Ramone, tuossa vaiheessa viimeinen hengissä oleva Ramonesin originaalijäsen. Marraskuussa 2007 Manitoba julkaisi BackBeatBooksin kautta The Official Punk Rock Book of Listsin kirjailija Amy Wallacen kanssa. Toukokuussa 2008 Wild Kingdom teki reunionin Joey Ramonen Birthday Bashissa New Yorkin Fillmoressa. Saman vuoden heinäkuussa ilmestyi Kempnerin hyvän vastaanoton saavuttanut toinen sooloalbumi Saving Grace ja lokakuussa Dictators soitti neljä konserttia Espanjassa. Ross the Bossin debyyttisoolo New Metal Leader ilmestyi elokuussa 2008. Toinen pitkäsoitto Hailstorm oli vuorossa 2010. Pattersonin toinen albumi The LP is dead ilmestyi marraskuussa 2009 No Fun Recordsin julkaisemana. Kempner ja muut Del-Lordsit tekivät alkuvuodesta 2010 menestyksekkään kiertueen Espanjassa. Maaliskuussa 2011 GB Music julkaisi  uudelleen Kempnerin esikoissoolon Tenement Angels. Albumin remasteroitu cd-versio sisältää bonusraidan ja rajoitetun 500 kappaleen vinyylipainoksen mukana seuraa Kempnerin nimikirjoituksen sisältävä posteri. 2012 Shernoff julkaisi debyyttisooloep:nsä Don't Fade Away, jolle kriitikko Mark Deming antoi varauksettoman suosionsa. Vuonna 2013 oli vuorossa Shernoffin toinen ep On the First Day Man Created God. Molempien julkaisijana oli Yazoo Squelch Records. 10. huhtikuuta 2012 rumpali Richard Teeter menehtyi syövän aiheuttamiin komplikaatioihin. Syksyllä 2011 Manitoba, Ross the Boss ja Patterson muodostivat Reyn ja Dean Risplerin kanssa yhtyeen Manitoba ja soittivat muutamia konsertteja. Toukokuussa 2013 yhtyeen nimeksi vaihtui The Dictators NYC. Syksyllä 2015 yhtye julkaisi singlen Supply and Demand, jonka kakkosbiisinä coveroitiin MC5:n klassikko Kick Out the Jams. Toukokuun ensimmäisenä 2018 originaalirumpali Stuart "Stu Boy" King menehtyi syöpään. Marraskuussa 2019 ilmestyi Manitoban ensimmäinen sooloalbumi Born in the Bronx. 28. toukokuuta 2020 Andy Shernoff ilmoitti Dictatorsin kokoavan rivinsä nauhoitaakseen uutta tuotantoa ja lisäksi mahdollisesti jatkaakseen keikkailuaan. Bassosta ja vokalisoinnista vastanneen Shernoffin lisäksi lineupin muodostivat kitaristit Ross the Boss ja Kempner ja aikaisemmin Blue Öyster Cultissa vaikuttanut rumpali Albert Bouchard. Kuudes huhtikuuta 2021 yhtye ilmoitti Kempnerin jättävän Dictatorsin terveyssyistä. 18. lokakuuta ilmoitettiin hänen paikkansa ottavan esimerkiksi David Johansenin ja Earl Slickin kanssa työskennelleen Keith Rothin. Kempner menehtyi 29. marraskuuta 2023. Syyskuussa 2024 ilmestyi The Dictatosin nimeä kantava ja järjestyksessään kuudes studioalbumi.  

Perjantain pohjat:Canned Heatin kakkosalbumi

Canned Heat:Boogie with Canned Heat

22. tammikuuta 1968 Libertyn julkaisemana ilmestynyt Boogie with Canned Heat on yhdysvaltalaisen bluesrockyhtyeen Canned Heatin toinen studioalbumi. Toisin kuin yhtyeen edellisenä vuonna ilmestynyt esikoisalbumi, Boogie with Canned Heat koostuu ensisijaisesti bändin omasta tuotannosta. Mainitusta pitkäsoitosta muodostui Canned Heatin menestynein albumi, joka saavutti Billboardin listalla sijan 16. ja oli brittilistalla jopa viidentenä. Boogie with Canned Heatille sisältyvä On the Road Again on eräs yhtyeen tuotannon tunnetuimmista kappaleista ja se nousi top teniin. Amphetamine Annie vastaanotti merkittävää radiosoittoa ja Larry Taylorin käsialaa oleva ja reilut 11-minuuttinen Fried Hockey Boogie on ensimmäinen esimerkki Canned Heatin tuotannon pitkistä jamittelukappaleista. Boogie with Canned Heatin ensimmäinen cd-versio ilmestyi vuonna 2005 ja sen bonuskappaleina on kuusi alun perin singleformaatissa ilmestynyttä biisiä. Vuonna 2012 Iconoclassics julkaisi Boogie with Canned Heatistä remasteroidun cd-version. Myös mainitulla uusintapainoksella on kuusi bonuskappaletta, jotka kaikki ovat muita, kuin vuoden 2005 painoksella ilmestyneet. The Encyclopedia of Popular Music kirjoitti Boogie with Canned Heatistä myönteisesti ja kehui albumia vakuuttavaksi biisikokoelmaksi ja ylisti sen kappaleista erityisesti Fried Hockey Boogieta. Rolling Stonen albumista laatimassa arviossa kappaletta An Owl Song pidettiin Alan Wilsonin siihen mennessä laadukkaimpana laulusuorituksena ja biisissä ylistystä osakseen sai lisäksi rytmiryhmän työskentely.

Torstain terävä:Stonesien tammikuussa 1967 ilmestynyt single

 Ruby Tuesday on Mick Jaggerin ja Keith Richardin kirjoittama ja Rolling Stonesin marraskuussa 1966 levyttämä kappale. Se julkaistiin seuraavan vuoden tammikuussa ja Ruby Tuesdaysta muodostui Rolling Stonesin neljäs Yhdysvalloissa listakärkeen kohonnut single. Yhtyeen kotimaassa Britanniassa kappale julkaistiin kaksi a-puolta sisältäneenä singlenä Let's Spend the Night Togetherin kanssa ja sen paras listasijoitus oli kolmantena. Ruby Tuesday julkaistiin lisäksi albumin Between the Buttons Yhdysvalloissa ilmestyneellä painoksella. Britanniassa singlekappaleet jätettiin usein pois albumeilta. Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla Ruby Tuesday saavutti sijan 310. Kappaleen nauhoitukset tapahtuivat Olympic-studioilla marraskuussa 1966 Stonesien ollessa työstämässä albumiaan Between the Buttons. Tuotannosta vastasi Andrew Loog Oldham. Ruby Tuesdayn teksti kertoo Keith Richardsin 60-luvun puolivälin tyttöystävästä Linda Keithistä. Teoksessaan Rolling with The Stones Bill Wyman mainitsee lyriikoiden olevan kokonaan Richardsin käsialaa ja Brian Jonesin auttaneen sävellystyössä. Jones soitti kappaleessa nokkahuilua ja pystybassosta vastasivat sekä Wyman että Richards. Ruby Tuesday pääsi mukaan jo kesällä 1967 Yhdysvalloissa ilmestyneelle Stonesien kokoelma-albumille Flowers. Menestyksensä ansiosta Ruby Tuesday on sisältynyt useille Rolling Stonesin tuotannosta kasatuille kokoelma-albumeille, kuten  Through the Past, Darkly (Big Hits Vol. 2) (1969), Hot Rocks 1964–1971 (1971), Rolled Gold (1975) ja 30 Greatest Hits (1977). Monoversio kappaleesta on löydettävissä vuonna 1989 ilmestyneeltä kolmen cd:n boxilta Singles Collection:The London Years.  Melanie Safkan Ruby Tuesdaysta vuonna 1970 levyttämä coverversio saavutti Britanniassa yhdeksännen sijan.

Keskiviikon klassikko:Keskeinen Jeff Beckin soolouran käynnistänyt instrumentaalikappale

Beck’s Bolero on brittiläisen kitaristin Jeff Beckin vuonna 1966 levyttämä rockinstrumentaalikappale. Samalla kyseessä on Beckin ensimmäinen soololevytys, joka on yleisesti tunnustettu erääksi keskeisimmistä rockinstrumentaaleista. Beck’s Boleroa on kuvattu eeppisenä, harmonialtaan ja rytmiikaltaan kunnianhimoisena, mutta silti energisenä. Beck’s Bolero sisältää huomattavan melodian, useita kitaraosuuksia ja kappaleen rytmiikan inspiraation lähteenä on ollut ranskalaisen säveltäjän Maurice Ravelin vuoden 1928 työ Bolero. Jeff Beckin itsensä lisäksi Beck’s Boleron levytykseen osallistuivat kitaristi Jimmy Page, rumpali Keith Moon, basisti John Paul Jones sekä kosketinsoittaja Nicky Hopkins. Myöhemmin asianosaiset ovat olleet samaa mieltä siitä, että kyseinen lineup oli ensimmäinen pyrkimys kasata Led Zeppelin. Sen sijaan Beck’s Boleron sävellys- ja tuotantokrediiteistä on esiintynyt eripuraa. Sävellys on merkitty kokonaisuudessaan Jimmy Pagen nimiin, mutta Jeff Beck on maininnut vaikuttaneensa sävellykseen keskeisesti. Page ja Simon Napier-Bell ovat kumpikin pitäneet itseään Beck’s Boleron tuottajina, vaikka kappaleen tuottajakrediitin vastaanotti Mickie Most. Beck’s Bolero julkaistiin vasta kymmenen kuukautta nauhoitustensa jälkeen ja tuolloinkin se ilmestyi ensiksi Jeff Beckin ensimmäisen soolosinglen Hi Ho Silver Lining b-puolella. Beck’s Bolero vastaanotti runsaampaa huomiota vasta vuoden 1968 jälkimmäisellä puoliskolla, jolloin kappale ilmestyi Jeff Beck Groupin esikoisalbumilla Truth. Vaikka biisin nauhoituksesta oli tuolloin ehtinyt kulua lähemmäs kaksi vuotta, sitä pidettiin edelleen melkoisen edistyksellisenä. Lisäksi Beck’s Bolero on eräs niistä varhaisista kappaleista, jotka vaikuttivat osaltaan merkittävästi sekä hardrockin että heavy metallin kehitykseen. Beck’s Bolero lukeutui myös Jeff Beckin omiin suosikkikappaleisiin tuotannostaan ja hän jatkoi sen esittämistä koko uransa ajan. Kappaleesta on levytetty myös useita covereita, joista keskeisimpiin lukeutuu Joe Bonamassan versio, jota hän esittää usein medleynomaisesti toisen Jeff Beckin tuotantoa edustavan varhaisen merkkiteoksen Rice Puddingin kanssa.

Tiistain tukeva:Monessa keskeisessä yhtyeessä vaikuttanut basisti, biisintekijä ja tuottaja

13. helmikuuta 1950 syntynyt Robert John Daisley on australialainen muusikko ja biisintekijä. Basistina hänet tunnetaan ehkäpä parhaiten yhteistyöstään Ozzy Osbournen kanssa 1980-luvun aikana, jolloin Daisley toimi lisäksi apulaistuottajana ja biisintekijänä. Muihin yhtyeisiin ja artisteihin, joiden kanssa Daisley on työskennellyt, lukeutuvat esimerkiksi Black Sabbath, Rainbow, Gary Moore, Chicken Shack ja Uriah Heep. Vuonna 2013 Daisley julkaisi elämäkertateoksensa For Facts Sake. Kitaransoiton Daisley aloitti 13-vuotiaana siirtyen bassoon vuotta myöhemmin. Daisley kehittyi nopeasti ja hän vaikutti kitaristi Dennis Wilsonin kanssa yhtyeissä Powerpact ja Mecca. Jälkimmäisen ainoan singlebiisin Black Sally Human Instinct coveroi albumilleen Stoned Guitar. Seuraavaksi Wilson ja Daisley perustivat yhtyeen Kahvas Jute Tamam Shudissa soittaneiden Tim Gazen ja Dannie Davidsonin kanssa. Vuonna 1971 Infinity Records julkaisi yhtyeen ainoaksi jääneen albumin Wide Open. Vuonna 1972 Daisleystä tuli brittiläisen bluesyhtyeen Chicken Shackin jäsen. Seuraavana vuonna hän siirtyi Mungo Jerryyn ja oli mukana mainitun yhtyeen vuonna 1974 ilmestyneellä albumilla Long-Legged Woman Dressed in Black. Seuraavaksi Daisley oli mukana perustamassa yhtyettä Widowmaker, jonka vuonna 1975 ilmestyneen nimikkoalbumin ja vuonna 1977 julkaistun pitkäsoiton Too Late to Cry työstämiseen hän osallistui. Samaisena vuonna Daisley liittyi Richie Blackmoren Rainbow-yhtyeeseen ja oli mukana muutamilla vuonna 1978 ilmestyneen albumin Long Live Rock N’ Roll kappaleista. Vuonna 1979 Daisleyn paikan Rainbown basistina otti aikaisemmin Deep Purplen Mark II-kokoonpanossa vaikuttanut Roger Glover. Lokakuussa 1979 Daisley tapasi Black Sabbathista pois potkitun Ozzy Osbournen Camden Townissa. Kaksikko päätti kasata uuden yhtyeen. Kitaristiksi tuli Quiet Riotissa soittanut Randy Rhoads, jonka Osbourne oli tavannut vastikään Los Angelesissa. Rumpaliksi palkattiin Uriah Heepin Lee Kerslake ja yhtye päätyi nimeen The Blizzard of Ozz. Uuden bändin management päätti markkinoida yhtyettä konstailemattomasti Ozzy Osbournen nimellä. Yhtyeen ensimmäisellä ja vuonna 1980 julkaistulla albumilla The Blizzard of Ozz Daisley vaikutti basistina, biisintekijänä ja apulaistuottajana. Ozzy Osbournen vuonna 1981 ilmestyneellä toisella albumilla Diary of a Madman Daisley osallistui kaikkien kappaleiden kirjoitustyöhön, mutta hän ja Kerslake saivat lähteä yhtyeestä ennen albumin ilmestymistä. Basisti Rudy Sarzo vastaanotti krediitin mainitulla albumilla, vaikkei hän soittanut sillä. Daisley palasi  yhteistyöhön Osbournen kanssa 1980-luvun aikana. Albumeilla Bark at the Moon (1983), The Ultimate Sin (1986) ja No Rest for the Wicked (1988) hän vaikutti muusikkona ja/tai biisintekijänä. Vuonna 1991 ilmestyneellä albumilla No More Tears Daisley vaikutti vielä basistina kaikilla biiseillä. Myöhemmin Alice in Chainsiin liittynyt Mike Inez nähtiin sitä vastoin albumin kappaleista työstetyillä musiikkivideoilla. Jätettyään Ozzy Osbournen yhtyeen ensimmäistä kertaa vuoden 1981 aikana Daisley liittyi Kerslaken kanssa uudelleen muodostettuun Uriah Heeppiin ja osallistui sen vuosina 1982 ja 1983 ilmestyneiden albumien Abominog ja Head First työstämiseen. Molemmat pitkäsoitoista herättivät jonkinasteista uutta kiinnostusta yhtyettä kohtaan. Daisley oli niin ikään mukana useammalla Gary Mooren albumeista ja konsertoi tämän kanssa tiiviisti. Vuonna 1986 tuottaja Dave Glixman pyysi Daisleytä osallistumaan Black Sabbathin albumin Eternal Idol levytykseen, sillä yhtyeen tuonaikaisella basistilla Dave Spitzillä oli muita velvoitteita. Lopullisessa julkaisussa krediitin vastaanottivat sekä Daisley että Spitz. Daisleylle tarjottiin basistin paikkaa Black Sabbathissa. Hän kieltäytyi pestistä vedoten velvoitteisiinsa Gary Mooren kanssa. Daisley jatkoikin ajoittaista keikkailuaan irlantilaiskitaristin kanssa tämän vuoteen 2011 ajoittuneeseen edesmenoon saakka. 1980-luvulta alkaen Daisley on vaikuttanut basistina, tuottajana ja lyyrikkona merkittävällä osalla levytyksiä, joiden tekijöistä mainittakoon Yngwie Malmsteen, Takara, Black Sabbath ja Night Rangerin Jeff Watson. Daisley ja Watson perustivat Mother’s Armyn solisti Joe Lynn Turnerin ja rumpali Carmine Appicen kanssa. Vuonna 2003 Daisley nauhoitti Steve Morsen ja australialaisen solistin Jimmy Barnesin kanssa albumin nimellä Living Loud. Pitkäsoiton yhdestätoista kappaleesta kuusi edusti covereita alun perin Blizzard of Ozzilla ja Diary of a Madmanilla julkaistuista biiseistä. Kosketinsoittajana mainitulla albumilla vaikutti Don Airey. Seitsemäs helmikuuta 2003 Daisley oli mukana Basementissä, Sydneyssä soitetussa australialaisen bluesyhtyeen The Hootchie Cootchie Menin konsertissa, josta julkaistiin sekä cd että dvd. Mukana olivat lisäksi ensisijaisesti Deep Purplen kosketinsoittajaksi identifioitunut Jon Lord sekä Jimmy Barnes. Vuonna 2007 ilmestyneellä The Hoothie Cootchie Menin studioalbumilla Danger:White Men Dancing Jon Lord oli niin ikään mukana. Syyskuussa 2014 Daisley palkattiin tuottamaan Adelaidesta kotoisin olleen hardrockyhtyeen Cherry Grindin esikoisalbumi.

Maanantain mainio:Musiikillista suunnanmuutosta merkinnyt Wishbone Ashin neljäs albumi

Wishbone Ash:Wishbone Four

11. toukokuuta 1973 MCA Recordsin julkaisemana ilmestynyt Wishbone Four on englantilaisen rockyhtyeen Wishbone Ashin neljäs studioalbumi. Tyylillisesti mainittu pitkäsoitto eroaa voimakkaasti bändin edellisestä albumista Argus. Wishbone Fourilla kuullaan nimittäin varsin säästeliäästi kahden kitaran harmonioita ja albumin kahdeksasta kappaleessa puolessa keskeisiksi muodostuvat akustisvoittoiset folkelementit. Mainitunlaisiin kappaleisiin lukeutuvat Ballad of a Beacon, Everybody Needs a Friend, Sorrel ja Sing Out the Song. Kummankin levypuoliskon avausraidat So Many Things to Say ja Doctor ovat aggressiivisempia, mutta silti melodisia. Lyriikassaan osittain omaelämäkerrallisia aineksia sisältävää kappaletta No Easy Road värittävät ensi kertaa Wishbone Ashin uralla puhaltimet. Vaikka Wishbone Fourin akustisvoittoisten kappaleiden introihin sisältyy haikeita elementtejä Argusin kappaleiden tavoin, Wishbone Fourin biiseissä soolokitaroista jää puuttumaan Wishbone Ashin varhaisemmille töille tyypillistä energistä koristelua. Pitemmissä kappaleissa kitaroiden vuoropuhelulle on tunnusomaista hienovaraisuus ja hillittyys. Wishbone Ashin diggareiden keskuudessa Wishbone Fourista muodostui suosittu, sillä albumi merkitsi musiikillista kasvua ja suositun kaavan kokeilunhalua yhtyeen omilla ehdoilla. Brittirockin saralla vastaavantyyyppisellä tavalla yhtyeen edellisistä töistä erosi esimerkiksi Led Zeppelinin kolmas albumi. Wishbone Fourilla Wishbone Ash vastasi ensi kertaa itsenäisesti albuminsa tuotannosta. Bändin edelliset pitkäsoitot oli nimittäin tuottanut Derek Lawrence. Wishbone Fouria seuranneella yhtyeen viidennellä studioalbumilla There’s a Rub yhtyeen kokoonpanoa täydensi kitaristi/solisti Laurie Wisefield, joka tuli olemaan keskeinen osansa yhtyeen luovaa prosessia seuraavien 11 vuoden ajan. Wishbone Ashin perustajajäsen Ted Turner jätti yhtyeen Wishbone Fourin tiimoilta tehdyn kiertueen jälkeen. Albumista muodostui suhteellisen menestyksekäs, sillä se saavutti brittilistalla parhaimmillaan kahdennentoista sijan.

Sunnuntain extra:Eräs Dr. Feelgoodin varhaistuotannon klassikkokappaleista

Back in the Night on brittiläisen pubrockyhtyeen Dr. Feelgoodin tuotantoa edustava ja vuonna 1975 nauhoitettu kappale, joka pääsi mukaan Feelgoodin samaisen vuoden lokakuussa ilmestyneelle kakkosalbumille Malpractice. Kitaristi Wilko Johnsonin käsialaa oleva ja Vic Mailen tuottama Back in the Night ilmestyi lisäksi singlenä jo ennen mainittua pitkäsoittoa heinäkuussa 1975. Kyseessä on Dr. Feelgoodin diskografian kolmas singleformaatissa ilmestynyt biisi Roxetten ja She Does It Rightin jälkeen. Sen b-puolella julkaistiin liveversio Bo Diddleyn originaalituotantoa edustavasta kappaleesta I’m a Man. Back in the Night pääsi lisäksi mukaan vuonna 1997 ilmestyneelle Dr. Feelgoodin tuotannosta kasatulle kokoelma-albumille Twenty Five Years of Dr. Feelgood.

Lauantain pitkä:Vuosikymmenten uran tehnyt soulartisti

18. helmikuuta 1941 syntynyt Irma Thomas, syntymänimeltään Lee, on yhdysvaltalainen, New Orleansista kotoisin oleva soullaulajatar, jota on kutsuttu New Orleansin soulkuningattareksi. Vaikka Thomas on Aretha Franklinin ja Etta Jamesin aikalainen, hän ei ole saavuttanut vastaavanlaista suosiota. Vuonna 2007 Thomasin albumi After the Rain vastaanotti parhaan bluesalbumin Grammyn. Kyseessä on Thomasin ensimmäinen Grammy hänen yli viisi vuosikymmentä kestäneen uransa ajalta. Ponchatoulassa, Louisianassa syntynyt Lee lauloi baptistikirkon kuorossa ja teki koe-esiintymisensä Specialty Recordsille ollessaan 13-vuotias. 19-vuotiaana hänellä oli takanaan jo kaksi avioliittoa ja neljä lasta. Thomas säilytti jälkimmäisen aviomiehensä sukunimen, työskenteli tarjoilijana New Orleansissa ja lauloi ajoittain yhtyeenjohtaja Tommy Ridgleyn kanssa. Tämä auttoi Thomasia hankkimaan levytyssopimuksen paikallisen Ron-levy-yhtiön kanssa. Ensimmäinen single Don’t Mess with My Man ilmestyi loppuvuodesta 1959 ja saavutti Billboardin R&B-listalla sijan 22. Seuraavaksi Thomas levytti Minit-yhtiölle tehden yhteistyötä biisintekijän ja tuottajan Allen Toussaintin kanssa esimerkiksi kappaleilla It’s Raining ja Ruler of My Heart, joista viimeksi mainittu päätyi myöhemmin Otis Reddingin ohjelmistoon nimellä Pain in My Heart. Vuonna 1963 Thomasin levy-yhtiöksi vaihtyi Imperial Records, jolle hän levytti muun muassa hitit Wish Someone Would Care ja Breakaway. Jälkimmäisen kirjoitustyöstä vastasivat Jackie DeShannon ja Sharon Sheely ja se päätyi 1980-luvun alkupuolella Tracy Ullmanin coveroimaksi. Anyone Who Knows What Love Is (Will Understand) edusti nuoren Randy Newmanin ja sittemmin countryartistina menestyneen Jeannie Seelyn yhteistyötä. Kappale on saavuttanut uutta kiinnostusta päästyään mukaan useisiin jaksoihin science fiction-tv-sarjassa Black Mirror. Mainitun singlen b-puolella julkaistiin Kai Windingin ensiksi levyttämä ja Thomasin version jälkeen Rolling Stonesin coverohjelmistoon päätynyt Time is on My Side. Thomasin neljä ensimmäistä Imperialille levyttämää singleä nousivat Billboardin poplistalle. Toisin kuin kollegansa Aretha Franklin, Gladys Knight ja Dionne Warwick, Thomas ei koskaan saavuttanut levytyksillään crossover-suosiota. Vuosina 1967-1968 hän levytti Chess Recordsille jonkinasteista suosiota saavuttaen. R&B-listalle nousi Thomasin cover Otis Reddingin kappaleesta Good to Me. Muutettuaan Californiaan Thomas julkaisi levytyksiään useilla pienillä levy-yhtiöillä. Palattuaan Louisianaan Thomas avasi 1980-luvun alussa Lion’s Den Clubin. Useiden vuosien levytystauon jälkeen Thomas solmi levytyssopimuksen Rounder Recordsin kanssa ja vuonna 1991 hän vastaanotti ensimmäisen Grammy-ehdokkuutensa San Franciscossa nauhoitetusta livelevystä Live! Simply the Best. Thomas julkaisi sekä traditionaalista gospelia edustaneita albumeita että maallisempia levytyksiä. Hänen vuonna 1998 ilmestynyt albuminsa Sing It! oli seuraavana vuonna ehdolla Grammyn vastaanottajaksi. Thomas on ollut aktiivinen live-esiintyjä ja esiintynyt vuosittain New Orleans Jazz &Heritage-festivaaleilla. Häntä haastatellaan vuonna 2005 valmistuneessa dokumentissa Make It Funky, jossa esitellään New Orleansin musiikin historiaa ja sen vaikutusta rhythm and bluesiin, rockiin, funkiin ja jazziin. Elokuvassa hän esitti kappaleen Old Records Allen Toussaintin kanssa. Huhtikuussa 2007 Thomas tuli valituksi Louisiana Music Hall of Fameen. Samaisena vuonna järjestetyssä tribuuttikonsertissa Fats Dominolle Thomas esiintyi Marcia Ballin kanssa. Elokuusssa 2009 Rounder Recordsin julkaisemana ilmestynyt ja myös kolme uutta kappaletta sisältänyt kokoelma-albumi The Soul Queen of New Orleans: 50th Anniversary Celebration, joka juhlisti Thomasin 50-vuotista uraa levyttävänä artistina. Vuonna 2011 Thomas esiintyi kahdesti Byron Bay Bluesfestissä Australiassa. 24. huhtikuuta samaisena vuonna Thomas esiintyi Crossroads-lavalla Mavis Staplesin jälkeen ja seuraavana päivänä samaisella stagella pääesiintyjänä Jethro Tullin ja Osibisan jälkeen. Vuonna 2013 Thomas oli ehdolla bluesmusiikkipalkinnon vastaanottajaksi soul blues naisartisti-kategoriassa. Hän voitti sen, samoin kuin seuraavana vuonna. Vuonna 2018 Thomas palkittiin elämäntyöstään hänen esiintyessään Americana Music Honors & Awardsissa. Toukokuun toisena 2024 Thomas esiintyi Rolling Stonesin kanssa New Orleans Jazz &Heritage Festivaalilla duetoiden Mick Jaggerin kanssa Time is on My Siden, jonka Rolling Stones oli versioinut ainoastaan kuukausia Thomasin levytyksen ilmestymisen jälkeen. Thomasin toistaiseksi tuorein albumi, vuonna 2025 ilmestynyt pitkäsoitto Audience with the Queen edustaa yhteistyötä neworleansilaisen elektrofunkyhtyeen Galacticin kanssa.

Perjantain pohjat:Manic Street Preachersin vuoden 2001 merkittävä singlehitti

Ocean Spray on walesilaisen rockyhtyeen Manic Street Preachersin tuotantoa edustava kappale, joka julkaistiin neljäs kesäkuuta 2001 kolmantena singlenä yhtyeen kuudennelta pitkäsoitolta Know Your Enemy. Brittilistalla kappale saavutti parhaimmillaan viidennentoista sijan kesäkuun puolivälissä julkaisuvuonnaan. Sadan suosituimman joukossa brittilistalla Ocean Spray pysytteli kahden kuukauden ajan. Manic Street Preachers esitti Ocean Sprayn Top of the Popsissa. Rumpali Sean Moore vastasi kappaleen trumettisoolosta ja sen lyriikat ovat James Dean Bradfieldin varhaisimmat. Bradfield vastasi lisäksi Ocean Sprayn sävellyksestä. Nimensä kappale otti karpalojuomasta, jota Bradfield vei äidilleen sairaalaan tämän saadessa hoitoa syöpäänsä. Ocean Spraystä työstetyssä musiikkivideossa keskeisessä osassa on myös yhtyeen valokuvaaja Mitch Ikeda, joka vastaa sen japaninkielisestä dialogista. Cd-singlellä olivat lisäksi mukana kappaleet Groundhog Days ja Just a Kid sekä Ocean Sprayn musiikkivideo ja kasettiversiolla lisäksi biisi Little Trolls.

Torstain terävä:Spirit-yhtyeen jälkimmäinen reunion-albumi

Spirit:Thirteenth Dream

Kesäkuussa 1984 Mercuryn julkaisemana ilmestynyt Thirteenth Dream on Spirit-yhtyeen diskografian kaikkiaan 11. albumi ja samalla toinen ja viimeinen niin kutsuttu reunion-albumi. Mainitulle pitkäsoitolle sisältyy kolme täysin uutta tuotantoa edustavaa kappaletta sekä uudelleen nauhoitetut versiot seitsemästä Spiritin vanhasta ydintuotantoon lukeutuvasta biisistä. Vuoden 1968 esikoisalbumilta Sprit versioituvat Fresh Garbage, Uncle Jack sekä Mechanical World. Kakkosalbumilta Family That Plays Together versioidaan odotustenmukaisesti hittisingle I Got a Line on You ja 1984 on alun perin vuonna 1969 ainoastaan singleformaatissa ilmestynyt kappale. Spiritin suurimmaksi klassikoksi kohotetulta albumita, vuonna 1970 ilmestyneeltä pitkäsoitolta 12 Dreams of Dr. Sardonicus uusioversioitaviksi ovat päätyneet Mr Skin ja Nature’s Way. Albumin uutuuskappaleisiin lukeutuvat Black Satin Nights, Pick It Up ja All Over the World. Thirteenth Dreamin nauhoitukset ovat joulukuulta 1982 ja koska albumi julkaistiin cd-formaatissa, kyseessä on eräs varhaisimmista digitaalisista nauhoituksista ja eräs laadukkaimmista sellaisista rockyhtyeen osalta, kiitos hyödynnetyn äänitysteknologian. Thirteenth Dreamin alun perin cd-formaatissa julkaistu originaalipainos on varsin harvinainen. Vuonna 2004 Beat Goes On julkaisi albumin uudelleen toisen Spiritin diskografiaan lukeutuvan pitkäsoiton Future Games kanssa. Thirteenth Dreamin nauhoitusten yhteydessä taltioitiin lisäksi uusi versio alun perin Spiritin nimeä kantavalta esikoisalbumilta löytyvästä kappaleesta Elijah. Kyseinen versio julkaistiin ainoastaan maxisinglen b-puolena, mutta ei lainkaan cd- tai albumiformaatissa. Yhdysvalloissa Thirteenth Dream julkaistiin nimellä Spirit of ’84 ja erilaisen kansikuvan kera.

Keskiviikon klassikko:Eräs uuspunkin keskeisimmistä albumeista

Green Day:Dookie

Helmikuun ensimmäisenä 1994 Reprise Recordsin julkaisemana ilmestynyt Dookie on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Green Dayn kolmas studioalbumi ja samalla yhtyeen ensimmäinen suurelle levy-yhtiölle työstämä pitkäsoitto. Se nauhoitettiin edellisen vuoden aikana Berkeley-studioilla Kaliforniassa. Dookien kappalemateriaali on ensisijaisesti yhtyeen kitaristi/solisti Billy Joe Armstrongin käsialaa ja sen biisit pohjautuvat pitkälti hänen henkilökohtaisiin kokemuksiinsa. Dookielta julkaistiin singleformaatissa kappaleet Longview, Basket Case, uudelleen nauhoitettu versio alun perin vuonna 1991 Green Dayn kakkosalbumilla Kerplunk ilmestyneestä kappaleesta Welcome to Paradise sekä When I Come Around. Grungen oltua useamman vuoden ajan rockmusiikin johtava genre Dookie oli eräs niistä albumeista, jotka esittelivät eläväisempää ja melodisempaa rocksoundia. Pitkäsoiton vaikutusta sekä post-punkin että muidenkin musiikkigenrejen kehitykseen voikin pitää varsin merkittävänä. Dookiesta muodostui arviomenestys ja vuoden 1995 Grammy Awardseissa pitkäsoitto palkittiin vuoden parhaana vaihtoehtoalbumina. Billboardin albumilistalla Dookie oli parhaimmillaan toisena ja se nousi top teniin monissa muissa maissa. Yhdysvalloissa Dookie saavutti kaksinkertaisesti timanttia. Albumista on muodostunut eräs kaikkien aikojen myydyimmistä ja kriitikot sekä musiikkijournalistit ovat kohottaneet Dookien erääksi 90-luvun parhaista albumeista ja parhaista punkrock- ja poppunklevyistä. Vuonna 2017 Rolling Stone listasi Dookien kaikkien aikojen parhaaksi poppunklbumiksi. Vuonna 2024 Kongressin kirjasto valitsi Dookien kansainväliseen ääniterekisteriin kulttuurisesti, historiallisesti tai esteettisesti merkittävänä.

 

Tiistain tukeva:The Kinksin 1970-luvun kosketinsoittaja

Kuudes helmikuuta 1948 syntynyt ja neljäs elokuuta 2023 edesmennyt John ”The Baptist” Gosling oli brittiläinen kosketinsoittaja, pianisti ja solisti, joka muistetaan parhaiten jäsenyydestään The Kinksissä vuosien 1970 ja 1978 välisenä ajanjaksona. Lisäksi hän oli mukana The Kinksin ex-jäsenistä koostuneessa yhtyeessä The Kast of The Kinks. Paigntonissa, Devonissa syntyneen Goslingin ensimmäinen instrumentti oli hänen joululahjakseen vastaanottama harmoni. Hän opiskeli The Royal Academy of Musicissa ja vaikutti urkurina St. Andrewn kirkossa Stoke Newintgtonissa. Gosling opiskeli Luton Six Form Collegessa. Goslingin ensimmäinen yhtye The Challengers perustettiin hänen kuultuaan ystävänsä kanssa The Kinksin version Long Tall Sallystä BBC:n radioswhossa Saturday Club. Gosling vaikutti lisäksi paikallisessa, Bob Dylanin inspiroimassa yhtyeessä Hard Rain. Siinä hän soitti opiskellessaan Academy of Musicissa. Hard Rain nauhoitti joitakin kappaleita. Gosling lainasi kyseisen nauhan eräälle The Kinksin jäsenistä, eikä saanut sitä koskaan takaisin. Kosketinsoitinten lisäksi Gosling soitti bassoa ja kitaraa. Hänen keskeisiin vaikuttajiinsa lukeutuivat Small Facesin ja The Facesin Ian McLagan, Spencer Davis Groupin ja Trafficin Stevie Winwood, Procol Harumin Matthew Fisher, Paul McCartney ja Little Richard. The Kinksiin Gosling liittyi vuonna 1970 esitettyään koe-esiintymisessä onnistuneesti yhtyeen kappaleen Lola. Ensimmäisen keikkansa The Kinksin riveissä Gosling soitti Minneapolisissa, Yhdysvalloissa 22. toukokuuta 1970. Hänen viimeinen esiintymisensä The Kinksin jäsenenä oli uudenvuodenaattona 1977. Seuraavana vuonna Goslingin paikan The Kinksin kosketinsoittajana otti Gordon Edwards. Lempinimensä The Baptist Gosling sai mieltymyksestään juutalaisen saarnaajan John The Baptistin kuviin. 2000-luvulla Gosling mainitsi olevansa edelleen hyvissä väleissä The Kinksin jäsenten kanssa, vaikka hän ei ollut keskustellut Dave Daviesin kanssa enää yhtyeestä eroamisensa jälkeen. Gosling on kirjoittanut teoksen ajastaan The Kinksin jäsenenä. Hänen myöhäisempiä yhtyeitään ovat olleet Network, jossa vaikutti niin ikään The Kinksin jäsenistöön lukeutunut Andy Pyle. Vuonna 1994 Gosling perusti yhtyeen The Kast of The Kinks, johon kuuluivat lisäksi The Kinksin jäsenistöön lukeutuneet Mick Avory, Jim Rodford ja John Dalton. Goslingilla oli musiikkikauppa Berkhamstedissa ja myöhemmin hän toimi musiikin opettajana. Gosling eläköityi vuonna 2008. Hän edesmeni neljäs elokuuta 2023 75 vuoden ikäisenä.

Maanantain mainio:Peter Gabrielin vuoden 1992 menestysalbumi

Peter Gabriel:Us

28. syyskuuta 1992 Real World Recordsin ja Geffen Recordsin julkaisemana ilmestynyt Us on myös Genesis-yhtyeen varhaiskauden solistina muistetun brittiartisti Peter Gabrielin kuudes studioalbumi. Gabrielin tuotannosta vuonna 1989 ilmestynyt Passion oli soundtrack-albumi. Sen seuraaja Us oli Gabrielin ensimmäinen varsinainen uusi sooloalbumi sitten vuoden 1986, jolloi ilmestyi hänen soololevyjensä osalta artistin suurimmaksi menestysalbumiksi osoittautunut  So. Us-albumin lyriikoissa Gabrel käsitteli useita henkilökohtaisia teemoja, kuten 1980-luvun loppuun ajoittunutta avioeroaan, suhdettaan näyttelijätär Rosanna Arquetteen sekä lisääntynyttä etäisyyttä tyttäreensä. Macintosh-tietokoneet promosivat Us-albumia varhaisella interaktiivisella multimedialla, eli musiikkivideoilla useista albumin kappaleista nimellä X-Plora I: Peter Gabriel’s Secret World. Us-albumista muodostui edeltäjänsä tavoin suuri myyntimenestys. Pitkäsoitto nousi listakakkoseksi sekä Billboardin listalla että Britanniassa ja kohosi top teniin 12 muussa maassa. Singleformaatissa albumilta julkaistiin kappaleet Digging in the Dirt, Steam, Blood of Eden ja Kiss That Frog. Niistä suurimmaksi menestykseksi osoittautui brittilistalla kymmenennen sijan tavoittanut Steam. Us-albumin julkaisua seurasi vuosiin 1993 ja 1994 ajoittunut Secret World Tour. Siltä taltioitiin livealbumi Secret World Live ja samanniminen konserttielokuva, jotka molemmat ilmestyivät vuoden 1994 aikana. Vuonna 2002 Peter Gabrielin kaikista siihen mennessä ilmestyneistä sooloalbumeista Us mukaan lukien julkaistiin remasteroidut versiot.

Sunnuntain extra:Tim Buckleyn 1960-luvun tuotannon päättänyt albumi

Tim Buckley:Blue Afternoon

24. marraskuuta 1969 ilmestynyt Blue Afternoon on Tim Buckleyn neljäs studioalbumi. Samalla kyseessä on artistin debyyttipitkäsoitto Herb Cohenin ja Frank Zappan levy-yhtiölle Straight Recordsille. Albumilla soittavat samat muusikot, kuin Buckleyn edellisellä albumilla Happy Sad, mutta lisäyksenä on rumpali Jimmy Madison. Tyylillisesti Blue Afternoon enteili Buckleyn tuotannon kahden seuraavan pitkäsoiton edustamaa kokeellisempaa tyyliä. Blue Afternoonille sisältyy useita kappaleita, jotka Buckley oli ollut aikeissa nauhoittaa jo aikaisemmin, mutta hän ei ollut ehtinyt viimeistellä niitä. Chase the Blues Away ja Happy Time ovat kappaleita, joiden parissa Buckley oli työskennellyt kesän 1968 aikana aikomuksenaan niiden mahdollinen sisältyminen albumille Happy Sad. Mainitujen kappaleiden demoversiot ovat löydettävissä Rhinon julkaisemalta albumilta Works in Progress. Buckleyn albumeista Starsailorin tavoin myös Blue Afternoon on ilmestynyt yksittäisenä cd:nä Yhdysvalloissa ainoastaan kerran. Kyseisestä vuonna 1989 ilmestyneestä cd-julkaisusta on kiittäminen Enigma Retro-yhtiötä. Vuonna 2011 Warner/Rhino Records julkaisi Buckleyltä The Original Album Series -boxin, jolle sisältyvät Blue Afternoonin lisäksi artistin neljä Elektra Recordsille levyttämää pitkäsoittoa. Vuonna 2017 Rhinon julkaisemana ilmestyi Tim Buckley The Complete Album Collection, joka sisältää artistin seitsemän ensimmäistä albumia ja lisäksi uusintajulkaisun Work in Progressista.

Lauantain pitkä:Keskeistä brittiprogen edustajaa edeltänyt psykedeelinen rockyhtye

Simon Dupree and the Big Sound oli vuonna 1966 perustettu brittiläinen, psykedeelistä rockia edustanut yhtye. Sen kokoonpanon muodostivat veljekset Derek (laulu), Phil (laulu, saksofoni, trumpetti) ja Ray Shulman (kitara, viulu, trumpetti, laulu). Myöhemmin he perustivat brittiprogen keskeisiin edustajiin lukeutuvan yhtyeen Gentle Giant.  Shulmanin veljesten yhtye aloitti toimintansa nimellä The Howlin Wolfs ja muutti sen The Road Runnersiksi soittaen R&B:tä Porsmouthin alueella, joka oli Shulmanin veljesten kotiseutua. Alkuvuodesta 1966 yhtyeen nimeksi vaihtui Simon Dupree and the Big Sound. Muilta osin yhtyeen kokoonpanon muodostivat basisti Peter O' Flaherty, kosketinsoittaja Eric Hine ja rumpali Tony Ransley. Varhaisista yhtyeen nimivalinnoista huolimatta ohjelmisto painottui Wilson Pickettiin, Don Covayhin ja Otis Reddingiin Howlin Wolfin ja Bo Diddleyn sijaan. Yhtyeen etsiessä mieleen jäävää nimeä se päätyi vaihtoehtoon Simon Dupree and the Big Sound. Tuottaja Dave Paramour kiinnitti yhtyeen EMI:n Parlophone-merkille. Simon Dupree and the Big Soundin ensimmäiset singlet, kuten vuonna 1966 ilmestynyt I See the Light eivät nousseet listoille. Lokakuussa 1967 yhtyeen management ja levy-yhtiö päättivät vaihtaa sen musiikillisen tyylin psykedeelisvaikutteisemmaksi.Loppuvuodesta 1967 ilmestynyt ja psykedeelistä tyyliä edustanut Kites nousi top teniin brittilistalla. Yhtye piti itseään blue-eyed soulin edustajana, eikä pitänyt kappaleesta, sillä se ei edustanut lainkaan yhtyeelle tunnusomaista tyyliä. Seuraava single For Whom the Bell Tolls oli ainoastaan pieni hitti ja sitä seurannut Broken Hearted Pirates, jossa Dudley Moorea kuultiin kreditoimattomana pianistina, ei noussut listoille lainkaan. Yhtyeen vuoden 1967 Skotlannin-kiertueella tuolloin tuntematon kosketinsoittaja Reginald Dwight tuurasi sairastunutta Eric Hinea. Hänestä tuli miltei Simon Dupree and the Big Soundin pysyvä jäsen. Dwightin sävellyksistä yhtye nauhoitti tosin ainoastaan kappaleen I'm Going Home ja sekin ilmestyi yhtyeen viimeisen, sopimusteknisenä julkaisuna ilmestyneen singlen b-puolella. Dwight tultiin myöhemmin tuntemaan taiteilijanimellään Elton John. Viides huhtikuuta 1968 Simon Dupree and the Big Sound esiintyi Amen Cornerin, Gene Pitneyn, Don Partridgen ja Status Quon kanssa The Odeon Theatressa, Lewishamissa, Lontoossa osana kaksi-iltaisen brittikiertueen ensimmäistä iltaa. Alkuvuodesta 1969 Simon Dupree and the Big Sound oli buukattu esiintymään Coventryn Lanchester Polytechnicissa, mutta yhtye ei saapunut paikalle. Lämppäri Raymond Froggatt esiintyi näin ollen koko illan. Parlophone Records julkaisi Simon Dupree and the Big Soundilta vuonna 1967 studioalbumin Without Reservations ja vuonna 1980 ilmestyi kokoelma-albumi Amen. Vuonna 2004 ilmestynyt Part of My Past sisältää kaikki yhtyeen singlebiisit, albumiraidat ja myös ennen julkaisemattomia kappaleita, joita lienee kaavailtu yhtyeen toiselle ja konkretisoitumattomalle albumille. Marraskuussa 1968 Parlophone-yhtiö julkaisi yhtyeeltä The Molesin nimellä kahteen osaan jaetun singlen We Are The Moles. Singlen kannessa ei ollut tietoja artistien henkilöllisyydestä. The Beatles oli samaisen levy-yhtiön artisteja, joten kyseessä arveltiin olevan mahdollisesti itsensä Fab Fourin salanimellä julkaisema ja Ringo Starrin leadvokalisoima single. Simon Dupree and the Big Sound kyllästyi olemaan yhden hitin ihme, josta levy-yhtiö oli pyrkinyt tekemään popyhtyeen siitä huolimatta, että bändi itse oli aina kokenut itsensä soulyhtyeeksi. Yhtye lopettikin toimintansa vuonna 1969 ja Shulmanin veljekset muodostivat progressiivista rockia edustavan Gentle Giantin.

Perjantain pohjat:HDTV:n laadukas setti omaa tuotantoa

 Joensuulaislupaus HDTV soitti varsin onnistuneen keikan Grand Old Rockers of Joensuun järjestämässä GOR-illassa juuri 15 vuotta nykyisissä toimitiloissaan täyttäneessä Ravintola Kerubissa. Setti käynnistyi rivakampaa tuotantoa edustavalla kappaleella Lost Control, jonka jälkeen siirryttiin nyanssikkaampaan kappalemateriaaliin. Sen ensimmäinen huippuhetki oli yhtyeen ydintuotantoon jo tässä vaiheessa laskettavissa oleva Flower Pot. Neljäntenä soitettu instrumentaalikappale Project # 1 on HDTV:n diskografian kaikkien aikojen ensimmäinen biisi. Do You Wanna Know edustaa onnistuneesti vauhdikkaampaa tuotantoa ja sen jälkeen setissä oli jälleen vuorossa maalailevampia, ajoittain jopa hienoisesti psykedeliavivahteisia kappaleita. Niistä More Than ja Hyrbid kuulostavat jo varsin lupaavilta, mutta keikan huippuhetkiksi osoittautuivat varsinaisen setin päättäneet Rain ja People Hurry, joiden aikana basisti/solisti Usva ja kitaristi Akseli vaihtoivat instrumentteja. Varsinainen setti päättyi revittelevämpään osastoon lukeutuvaan Stuck on the Flooriin. Melko vähälukuinen, mutta sitäkin valveutuneempi yleisö tahtoi lisää ja encorena kuultiin Johnny Kidd and the Piratesin ikiklassikko Shakin’ All Over. HDTV:n keikkasetit koostuvat ansaitusti pääosin omasta tuotannosta, mutta bändin soittamiin lainabiiseihin lukeutuvat lisäksi ajoittain esimerkiksi The Jimi Hendrix Experiencen Fire ja Blondie-yhtyeen One Way Or Another. Laadukkaita retrohenkisiä rockyhtyeitä ei  maassamme ole liikaa, joten toivotetaan HDTV:lle pitkää ja valoisaa tulevaisuutta. Ainesta yhtyeessä totisesti on.

HDTV Kerubissa 11. 2. 2026.

Torstain terävä:Vuonna 1974 listaykkösen saavuttanut brittiläinen soulyhtye

Sweet Sensation oli kahdeksasta jäsenestä koostunut brittiläinen soulyhtye, joka saavutti jonkinasteista menestystä 70-luvun puolivälin tienoilla. Parhaiten se muistetaan vuonna 1974 brittilistan kärkeen kohonneesta singlestään Sad Sweet Dreamer. Manchesterissa vuonna 1971 perustettu yhtye saavutti tunnettuutta esiinnyttyään ITV:n kykykilpailussa New Faces. Panelisti Tony Hachin kehotuksesta yhtye solmi levytyssopimuksen Pye Recordsin kanssa. Sweet Sensationin esikoissingle Snowfire ei noussut listoille, mutta toinen pikkulevy Sad Sweet Dreamer oli listaykkönen Britanniassa lokakuussa 1974. Seuraavana keväänä mainittu kappale saavutti myös Billboard Hot 100 -listalla 14:n sijan. Sitä seurannut single Purely by Coincidence oli brittilistalla parhaimmillaan sijalla 11. tammikuussa 1975. Molemmat kappaleista olivat David Partonin kirjoittamia. Seuraavien kahden vuoden aikana ilmestyneistä singleistä Hide Away from the Sun, Mr Cool, Sweet Regrets ja Mail Train yksikään ei noussut listoille. Vuonna 1977 yhtye osallistui kilpailuun A Song for Europe pyrkimyksenään edustaa Britanniaa Euroviisuissa. Sen esittämä kappale You're My Sweet Sensation päätyi kahdeksannelle sijalle. Pye pudotti Sweet Sensationin ja yhtye lopetti toimintansa pian tämän jälkeen. Sweet Sensation oli kuitenkin pioneeriasemassa monille saman tyylisuunnan yhtyeille The Real Thingistä Imaginationiin. Solisti Marcel King aloitti soolouransa. 1980-luvun puolivälissä hän levytti A Certain Ration Donald Johnsonin ja New Orderin Bernard Sumnerin kanssa Factory Recordsille omaa käsialaansa olevan kappaleen Reach for Love, joka ei noussut listoille. ZYX:ille King levytti kappaleen Hollywood Nights. Hän menehtyi viides lokakuuta 1995 38 vuoden ikäisenä. Basisti Barry Johnson liittyi Quando Quangohun ja myöhemmin Aswardiin. Sweet Sensationin perustajajäsen Leroy Smith menehtyi Manchesterissa tammikuun puolivälissä 2009 56 vuoden ikäisenä.

Keskiviikon klassikko:Carole Kingin 1970-luvun tuotannon viimeinen huipputyö

Carole King:Thoroughbred

13. tammikuuta 1976 ilmestynyt Thoroughbred on yhdysvaltalaisen laulaja/lauluntekijän Carole Kingin seitsemäs studioalbumi. Kyseessä on artistin viimeinen Ode Recordsille levyttämä pitkäsoitto ja samalla viimeinen albumi, jonka tuotannosta vastasi Kingin kanssa vuoden 1971 klassikkoalbumista Tapestry lähtien työskennellyt Lou Adler. Tämän jälkeen King vastasi itse muutamien Capitolin ja Atlantic Recordsin julkaisemien albumiensa tuotannosta. Adler palasi Kingin tuottajaksi artistin vuonna 1984 ilmestyneellä pitkäsoitolla Speeding Time. Ensimmäisenä singlenä Thoroghbrediltä julkaistusta kappaleesta Only Love is Real muodostui Kingin neljäs ja samalla viimeinen Billboardin Adult Contemporary-listan kärkeen kohonnut single. Toisena singlenä albumilta julkaistiin David Crosbyn ja Graham Nashin taustavokalisoima High Out of Time. Kappaleessa There’s a Space Between Us harmoniavokalisoinnista vastasi James Taylor. High Out of Timea Cash Box kuvasi sieväksi balladiksi, joka on kuorrutettu Kingin odotustenmukaisilla, mutta aina jännittävillä melodiakoukuilla. Record Worldin arviossa samaista kappaletta kuvattiin ajattelemisen aihetta antavaksi ja liikkuvaksi tarinaksi, jonka ainoastaan sen työstänyt laulajatar voisi kertoa. Throoughbredin paras sijoitus Billboardin albumilistalla oli kolmantena ja albumi myi kultalevyyn oikeuttavan määrän. Kanadan RPM-albumilistalla Thoroughbred sijoittui parhaimmillaan yhdeksänneksi.

Tiistain tukeva:Vuonna 1970 perustettu ja useita hittejä saavuttanut soul ja R&B-yhtye

The Real Thing on 1970 luvulla perustettu brittiläinen soulyhtye, jonka tuotannosta kappale You to Me Are Everything menestyi kansainvälisesti ja nousi brittilistan kärkeen. The Real Thingin muihin brittihitteihin lukeutuvat Can’t Get Buy without You ja Can You Feel the Force? Paluuta valtavirran suosioon tuli merkitsemään vuonna 1986 työstetty Decade Remix You to Me Are Everythingistä. Levymyyntinsä osalta The Real Thing oli 1970-luvun aikana suosituin tummaihoinen rock/soul -yhtye Britanniassa. Musiikkilehti Mojon perustaja ja journalisti Paul Du Nouer antaa The Real Thingille Deaf School-yhtyeen kanssa kunnian Liverpoolin musiikillisen maineen palauttamisesta 1970-luvulla menestyksensä ansiosta. The Real Thingin perustivat vuonna 1970 Chris Amoo, Dave Smith, Kenny Davis ja Ray Lake. Yhtyeen progressiiviset, soulvaikutteiset tulkinnat aikakauden yhdysvaltalaisista hiteistä saivat osakseen siinä määrin huomiota, että yhtye varmisti itselleen levytyssopimuksen EMI:n kanssa. Mainitun levy-yhtiön julkaisemina vuosina 1972 ja 1973 ilmestyneet singlet, kuten Vicious Circle olivat varsin laadukkaita, mutta ne eivät menestyneet. Mitään mainitun aikakauden kappaleita The Real Thingin tuotannosta ei ole sisällytetty millekään yhtyeen kokoelma-albumeista. Yhtye jatkoi toimintaansa Kenny Davisin lähdöstä huolimatta. The Real Thing oli mukana tv:n kykykilpailussa Opportunity Knocks. Menestyksen alkua yhtyeelle tuli merkitsemään yhteistyö David Essexin ja Pye Recordsin kanssa. The Real Thing teki Essexin kanssa kansainvälisen kiertueen ja levytti hänen kanssaan suosittuja singlejä, joista ei kuitenkaan muodostunut todella suuria listahittejä. Chris Amoon veljen Eddien liityttyä The Real Thingin jäseneksi yhtye saavutti viiimein menestystä popsoulsinglellään You to Me Are Everything. Mainittu kappale nousi brittilistan kärkeen, Billboardin R&B-listalla sijalle 29. ja poplistalla sijalle 66. Single saavutti hopealevyn 250 000 kappaleen myynnillään. Sen seuraaja Can’t Get By without You ei saavuttanut Yhdysvalloissa listasijoitusta, mutta nousi yhtyeen kotimaassa kakkossijalle. The Real Thingin esikois- ja samalla nimikkoalbumi ilmestyi vuonna 1976. Mainitulle pitkäsoitolle sisältyivät molemmat yhtyeen siihenastiset singlemenestykset sekä kolmas hitti You’ll Never Know What You’re Missing, joka saavutti brittilistalla sijan 16. Vuonna 1977 ilmestyi seuraava albumi Four from Eight, vuonna 1978 pitkäsoitto Step into Our World, joka julkaistiin seuraavana vuonna uudelleen nimellä Can You Feel the Force? ja vuonna 1982 kokoelma-albumi 100 Minutes. The Real Thingin singleistä vuonna 1977 ilmestynyt Love’s Such a Wondeful Thing saavutti sijan 33. Vuoden 1978 singlehittejä olivat sijan 18. tavoittanut Whenever You Want My Love, sijalle 39. päätynyt Let’s Go Disco ja juuri top 40:än tavoittanut Rainin’ through My Sunshine. Can You Feel the Force nousi vuonna 1979 viidenneksi ja Boogie Down (Funky Now) saavutti sijan 33. Vuonna 1980 ilmestynyt She’s a Groovy Freak nousi sijalle 52., mutta ilmestyi muutamaa kuukautta liian myöhään ehtiäkseen  mukaan The Real Thingin ensimmäiselle ja K-Telin julkaisemalle kokoelma-albumille Greatest Hits. Vuonna 1982 The Real Thing ryhtyi jälleen yhteistyöhön David Essexin kanssa. Yhtye oli taustavokalisteina artistin kiertueella ja edellä mainittuna vuonna ilmestyneellä top 20-hitillä Me and My Girl (Nighclubbing), jonka Essex ja The Real Thing esittivät myös Top of the Popsissa. The Real Thin levy-yhtiöksi vaihtui RCA ja vuonna 1984 yhtye levytti Lynsey De Paulin ja Terry Brittenin heille varta vasten kirjoittaman sekä Nick Martinellin tuottaman kappaleen We Got Love (Real Thing), joka saavutti brittien discolistalla sijan 58. Mainittu biisi sisältyy The Real Thingin albumille Black Magic sekä vuonna 1984 Indonesiassa julkaistulle various artists-tyyppiselle mainitun vuoden suurimpia hittejä sisältävälle kokoelma-albumille. Vuonna 1986 listasijoituksen saavuttivat useiden The Real Thingin vanhojen hittien remix-versiot. You To Me Are Everythingin Decade Remixistä vastasivat DJ Froggy, Simon Harris ja KC ja se nousi brittilistalla viidenneksi 12:ksi viikoksi. Can’t Get By without Youn Second Decade Remix sijoittui ainoastaan yhtä sijaa alemmaksi ja sille kertyi 13 listaviikkoa. Can You Feel the Forcen vuoden 1986 Remix saavutti sijan 24., mutta The Real Thingin viimeinen vuonna 1986 julkaistu single Straight to the Heart joutui tyytymään listasijoitukseen 71. Yhtyeen originaalijäsenistä Kenny Davis menehtyi hukkumalla 44 vuoden ikäisenä. Heroiiniaddiktiosta kärsinyt Ray Lake päätyi itsemurhaan maaliskuun yhdeksäntenä 2000. Vuonna 2002 Daft Punkin Thomas Bangalter lyöttäytyi yhteen DJ Falconin kanssa nimellä Together. Kaksikon kappaleessa So Much Love to Give sämplättiin The Real Thingin kappaletta Love’s Such a Wonderful Thing. Togetherin kappaleesta tuli clubeissa siinä määrin suosittu, että seuraavien vuosien aikana samaa sämpläystä hyödynnettiin useissa muissa tanssikappaleissa. N-Trancen Kevin O’ Toole ja Dale Longworth levyttivät So Much Love to Givestä coverinsa Freeloadersin nimellä ja antoivat The Real Thingin lauluosuuksille krediitin toisin kuin aikaisemmin mainittu ranskalaisduo. AATW:n julkaisemana vuonna 2005 ilmestynyt single nousi brittilistalla yhdeksänneksi ja siitä muodostui samalla The Real Thingin kuudes ja samalla viimeinen top ten-hitti remixit mukaan luettuina ja lisäksi yleisesti viimeinen singlehitti. Eddie Aimoo edesmeni 23. helmikuuta 2018. Seuraavana vuonna The Real Thing oli mukana Simon Sheridanin ohjaamassa dokumentissa Everything-The Real Thing Story. Siinä käsiteltiin lisäksi Eddien varhaista doo wop-yhtyettä The Chants ja Chrisin yhtyeitä The Sophisticated Soul Brothers ja Vocal Perfection, joista viimeksi mainitun manageri Tony Hall nimesi The Real Thingiksi nähtyään Piccadilly Circusilla suuren virvoitusjuomamainoksen. Dokumentissa haastateltuihin artisteihin lukeutuivat David Essex, Billy Ocean, Five Star- yhtyeen Denise Pearson ja Imagination-yhtyeen Leee John sekä Kim Wilde. Eddie Amoo edesmeni dokumentin tuotantovaiheessa ja niinpä se päädyttiin julkaisemaan vasta kaksi vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Teatteriesitystensä jälkeen elokuva nähtiin BBC Fourilla elokuussa 2000.

Maanantain mainio:Pelle Miljoonan paluuta juurilleen merkinnyt 1980-luvun puolivälin albumi

Miljoonaliiga:Enkeltenkaupungissa

Lokakuussa 1985 Pyramidin julkaisemana ilmestynyt Enkeltenkaupungissa on Pelle Miljoonan useista kokoonpanoista ainoa Miljoonaliiga-yhtyeen julkaisema pitkäsoitto. Pellen itsensä lisäksi albumin työstämiseen osallistuivat hänen aisaparinsa vuosikymmenten ajalta, eli Tumppi Varonen, lähes Pellen luottokitaristista käynyt Stefan Piesnack sekä uutena kasvona aikaisemmin yhtyeessä Soundstorm Shock vaikuttanut ja sittemmin esimerkiksi maamme keskeisimmästä katurockryhmästä Smackistä, Balls-yhtyeestä ja myös Tumppi Varosen Problemsista muistettu basisti Jimi Sero. Tyylillisesti Enkeltenkaupungissa tuli merkitsemään Pellelle paluuta suoraviivaisempaan rockilmaisuun muutamien kokeilevampien albumien, eli Pelle Miljoona Oy:n joutsenlaulualbumin Radio Kebab, akustisvoittoisen pitkäsoiton Laulava idiootti sekä lyriikoiltaan onnistuneen ja musiikillisesti melko monipuolisen albumin Jos...jälkeen. Mainituista pitkäsoitoista kaksi viimeksi mainittua julkaistiin ainoastaan Pelle Miljoonan nimellä. Johnny on kadulla taas käynnistää Enkeltenkaupungissa- albumin viriilillä katurockauksella. Theresa ja Suuri hiljainen aika edustavat hienoisesti nyanssikkaampaa tuotantoa. Albumin kakkospuolen avaava Nuori, moderni (Konservatiivi) sisältää tietynlaisesta pelkistetystä ilmaisustaan huolimatta tartuntapintaa ja mainion kitarariffin. Albumin nimikappaleesta käyvä Enkeltenkaupunki yhdistää elämänmakuisen lyriikan ja melkoisen onnistuneen melodian. Pellen käsialaa edustavista kappaleista päätösraita Rakkauden säde huokuu otsikkonsa veroista optimismia. Tumppi Varonen värittää kokonaisuutta kolmella biisillään, joista  Ja mä menen, Hei, Baby ja Kuuno edustavat kaikki toimivaa kitararockia. Vaikka Enkeltenkaupungissa ei lukeudu Pellen tuotannon  arvostetuimpien albumien joukkoon, edustaa se artistin diskografiassa 80-luvun hiljaisempien vuosien jälkeen huomionarvoista ja osittain myös varsin onnistunutta paluuta suoraviivaisemman rockilmaisun pariin. Albumin cd-version bonuskappaleina ovat singlen Down ja out/Satelliittipoika molemmat biisit. Niistä paraatipuoli on  kruunautunut pieneksi klassikoksi.

 

Sunnuntain extra:Bob Marleyn ydintuotantoon lukeutuva ja useamman kerran levytetty kappale

 One Love on Bob Marleyn kirjoittama ja hänen yhtyeensä The Wailersin vuonna 1965 ensimmäiselle albumilleen Wailing Wailers ensiksi levyttämä skakappale. Mainittu kappale levytettiin uudelleen vuonna 1970 osaksi mainittuna vuonna ilmestynyttä medleytä All in One, joka sisälsi reggaeuusioversioita The Wailersin varhaisista skakappaleista. Se julkaistiin singleformaatissa ja lisksi kokoelma-albumilla African Herbsman. One Loven tunnetuimman version Bob Marley and the Wailers levytti vuonna 1977 ilmestyneelle albumilleen Exodus nimellä One Love/People Get Ready. Kyseinen Island Recordsin julkaisema versio antaa kirjoituskrediitin Marleyn lisäksi Curtis Mayfieldille, sillä kappaletta rikastetaan Mayfieldin käsialaa olevalla The Impressionsin kappaleella People Get Ready. Singleformaatissa One Love/People Get Ready julkaistiin vasta huhtikuun puolivälissä 1984, jolloin se promosi vielä tuossa vaiheessa julkaisuaan odottavaa Bob Marley and the Wailersin tuotannosta koostettua kokoelma-albumia Legend. Singlestä muodostui eräs Bob Marley and the Wailersin suosituimmista. Se nousi listakärkeen Uudessa Seelannissa,  oli Alankomaissa kolmantena, Belgiassa neljäntenä ja Irlannissa kuudentena. One Love/People Get Ready on sittemmin päässyt mukaan myös useille muille yhtyeen kokoelma-albumeille. Kappaleen originaaliversio ei kreditoi Mayfieldin kappaletta ja on nimeltään ainoastaan One Love. Vuonna 2007 One Loven vuonna 1965 nauhoitettu originaaliversio tuli valituksi Grammy Hall of Fameen.

Lauantain pitkä:Keskeinen New Orleans bluesin edustaja

 19. joulukuuta 1918 syntynyt ja 30. tammikuuta 1980 edesmennyt Henry Roeland Byrd, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Professor Longhair, oli yhdysvaltalainen pianisti ja solisti, jonka tyylisuuntana oli New Orleans blues. Hänen suosion kaudellaan on erotettavissa kaksi eri periodia; ensiksi varhaisen rhythm and bluesin kultakausi ja myöhemmin uudelleen herännyt kiinnostus traditionaaliseen jazziin. Viimeksi mainittuun vaikutti osaltaan keskeisesti New Orleans Jazz and Herigage Festival, jonka toiminta alkoi vuonna 1970. Longhairin pianonsoittotyyliä on kuvattu varsin tunnistettavaksi sen yhdistäessä elementtejä rumbasta, mambosta ja calypsosta. Teoksessaan Blues:From Robert Johnson to Robert Cray musiikkijournalisti Tony Russell mainitsee Longhairin olleen soitto- ja laulutyyliltään liian voimakkaasti tyypillisestä erottuva myydäkseen miljoonittain levyjä, toisin kuin Fats Domino tai Huey "Piano" Smith. Sitä vastoin hän oli isähahmona Allen Toussaintin ja Dr. Johnin kaltaisille muusikoille. Bogalusassa, Louisianassa syntynyt Byrd opetteli soittamaan ensiksi pianolla, josta puuttui muutamia koskettimia ja mainittu seikka vaikutti osaltaan keskeisesti hänen erottuvaan soittotyyliinsä. Byrd aloitti musiikkiuransa New Orleansissa vuonna 1948. Professor Longhair -nimen hänelle keksi Caldonia Clubin omistaja Mike Tessitore. Ensimmäiset levytyksensä Longhair teki vuonna 1949 Star Talent- levy-yhtiölle yhtyeen The Shuffling Hungarians jäsenenä. Neljän hänen käsialaansa olleen kappaleen joukossa oli varhainen versio sittemmin Longhairin tunnuskappaleeksi muodostuneesta Mardi Grass in New Orleansista. Kyseisten kappaleiden painos oli vielä niukka, mutta vielä samaisen vuoden aikana Longhair ehti levyttää menestyksekkäästi Mercury Recordsille. 1950-luvun aikana Longhair teki levytyksiä Atlantic Recordsille, Federal Recordsille ja paikallisille levy-yhtiöille. Kansainvälisesti Longhairin levytystuotannosta menestyi ainoastaan vuonna 1950 ilmestynyt ja nimellä Roy Byrd and His Blues Jumpers levytetty Bald Head. Lisäksi hän levytti suosikkeihinsa lukeutuneet kappaleet Tipitina ja Go to the Mardi Gras. Vaikka Longhairilta puuttui valkoisen yleisön crossover-suosio, hänellä oli keskeinen vaikutuksensa useisiin keskeisiin muusikoihin, kuten Allen Toussaintiin, Fats Dominoon sekä Dr. Johniin. Vuonna 1957 Longhair levytti kappaleen No Buts-No Maybes ja kahta vuotta myöhemmin uusioversion Go to the Mardi Grasista. Vuonna 1964 hän levytti ensimmäisen versionsa kappaleesta Big Chief  biisin säveltäjän Earl Kingin kanssa. Oltuaan välillä joitakin vuosia poissa musiikkibisneksestä Longhairin ura koki ansaitun renessanssin. Vuonna 1971 hänet kutsuttiin esiintymään New Orleans Jazz and Heritage-festivaalille ja kahta vuotta myöhemmin Newportin ja Monreuxin jazzfestivaaleille. Britanniassa nauhoitettua albumia London Concert seurannut ja  24. maaliskuuta 1975 nauhoitettu Live at the Queen Mary oli taltioitu manitulla laivalla Paul ja Linda McCartneyn järjestämässä yksityistilaisuudessa. 1980-luvulle ehdittäessä Longhairin albumeista Alligator Recordsille työstetty Crawfish Fiesta ja Atlantic Recordsin julkaisema New Orleans Piano olivat saatavilla ympäri Yhdysvaltoja. Vuonna 1974 Longhair esiintyi PBS:n sarjassa Soundstage Dr. Johnin, Earl Kingin ja The Metersin kanssa. Vuonna 1980 hän esiintyi Tuts Washingtonin ja Allen Toussaintin kanssa elokuvadokumentissa Piano Players Rarely Ever Play Together, jonka tuotannosta ja ohjauksesta vastasi Stevenson Palfi. Mainittu dokumentti nähtiin tv:ssä varmuudella ainoastaan vuonna 1982. Kyseinen dokkari sekä Longhairin pitkä haastattelu, joka oli taltioitu ainoastaan kahta päivää ennen hänen äkillistä edesmenoaan, sisältyivät vuonna 2018 ilmestyneeseen projektiin Fessed Up. Longhair menehtyi sydänkohtaukseen dokumentin kuvausten ollessa vielä kesken. Livekonsertin olisi nimittäin pitänyt olla dokumentin kliimaksi. Siihen sisällytettiin lisäksi aineistoa hänen hautajaisistaan. Longhair on haudattu Mount Olivetin hautausmaalle New Orleansissa. Professor Longhairin managerina hänen myöhäisemmän suosionsa aikoina vaikutti Allison Miner, jonka omistautuminen Professor Longhairille antoi jazztuottaja George Weinin mukaan tälle hänen elämänsä parhaat vuodet.

Perjantain pohjat:Alice Cooperin 80-luvun lopullinen paluuhitti

Poison on yhdysvaltalaisrockari Alice Cooperin tuotantoa edustava kappale. Cooperin itsensä, tuottaja Desmond Childin ja kitaristi John McCurryn käsialaa oleva Poison julkaistiin singleformaatissa elokuussa 1989 Cooperin järjestyksessään 18:lta albumilta Trash. Poisonista muodostui eräs Alice Cooperin uran suurimmista singlemenestyksistä. Billboardilla kappaleen paras listasijoitus oli Suomen tavoin seitsemäntenä ja Britanniassa jopa kakkossijalla Uuden Seelannin tavoin. Kolmanneksi Poison sijoittui Australiassa, Norjassa ja Irlannissa. Billboard listasi Poisonin ilmestymisvuotensa 91:ksi suosituimmaksi kappaleeksi ja Classic Rock Cooperin tuotannon seitsemänneksi parhaaksi biisiksi. Classic Rockin laatiman arvion mukaan Poison kuulostaa ajoittain tyypilliseltä 80-luvun popmetallikappaleelta, mutta Cooperin tulkinnan intensiteetti vie biisin aivan uudelle tasolle. Kappaleen kitarariffi on kitaristi John McCurryn käsialaa ja hän oli hyödyntänyt sitä kahta vuotta aikaisemmin John Waiten kappaleessa Circulated. Poisonista työstettiin kaksi erilaista musiikkivideota, joista toisessa nähtiin yläosaton malli. Musiikkivideon mainitun version esittäminen oli päiväsaikaan kiellettyä. Poisonin musiikkivideota on nähty vielä myöhemmininkin runsaasti  MTV Classicsin Metal Mayhemissä.

Torstain terävä:The Kinksin vuoden 1972 tupla-albumi

The Kinks:Everybody’s in Show-Biz

Syyskuun ensimmäisenä 1972 RCA:n julkaisemana ilmestynyt Everybody’s in Show-Biz on brittiläisen rockyhtyeen The Kinksin 11. pitkäsoitto. Kyseessä on tupla-albumi, jonka ensimmäinen levy koostuu studionauhoituksista ja jälkimmäinen kahtena iltana Carnegie Hallissa soitetuista konserteista taltioiduista livebiiseistä. Yhtyeen diggarit ovat pitäneet Everybody in Show-Biziä siirtymäkauden albumina, jolla yhtyeen johtohahmon Ray Daviesin biisinkirjoitustyyliin alkoi ilmaantua teatraalisia ja vaudevillesta elementtejä napanneita vaikutteita. Vielä ilmeisemmäksi mainittu käytäntö muuttui Everybody’s in Show-Biziä The Kinksin tuotannossa seuranneilla konseptialbumeilla. Everybody's in Show-Bizin aiheina ovat rocktähden elämän koetokset ja keikkailun monotonisuus. Mainittuihin teemoihin The Kinksin tuotannossa tultiin myöhemmin palaamaan etenkin studioalbumilla The Kinks Present A Soap Opera sekä vuonna 1987 ilmestyneellä konserttitaltioinnilla Live:The Road. Kesäkuun alussa 2016 Everybody’s in Show-Bizistä julkaistiin kahdesta cd:stä koostunut Legacy Edition. Sen ensimmäinen levy sisälsi kokonaisuudessaan originaalin albumin ja jälkimmäinen aikaisemmin julkaisemattomia livebiisejä Carnegie Hallissa soitetuista konserteista, vaihtoehtoisia miksauksia sekä studio-outtakeseja, joihin sisältyy ainakin yksi aikaisemmin julkaisematon. Everybody’s in Show-Bizin studioalbumin tunnetuimpiin kappaleisiin lukeutuvat singlebiisi Supersonic Rocket Ship sekä Juice Leskinen Slamin vuonna 1978 albumilleen Tauko I ansiokkaasti nimellä Paperitähdet versioima Celluloid Heroes.

Keskiviikon klassikko:Merkittävän folkrockin edustajan kolmas albumi

Melanie:Candles in the Rain

Huhtikuussa 1970 Budahin julkaisemana ilmestynyt Candles in the Rain on folkartistiksi ensisijaisesti identifioituvan Melanie Safkan kolmas studioalbumi. Kyseisen pitkäsoiton eräänlaisesta nimiraidasta käyvästä kappaleesta Lay Down (Candles in the Rain) muodostui artistin ensimmäinen Billboardin listalla top teniin kohonnut single. Inspiraationsa mainittu biisi oli saanut yleisön reaktiosta Melanien esiintymiseen Woodstockin mammuttifestivaaleilla elokuussa 1969. Albumin kappaleista cover Rolling Stonesin vuoden 1967 hitistä Ruby Tuesday nousi vastaavasti Britanniassa kymmenen suosituimman joukkoon. Billboard Magazine laati Candles in the Rainistä  tuoreeltaan arvion, jossa mainittiin Melanien sävellysten ja laulutulkintojen olevan jo entuudestaan suosittuja laajalti Euroopassa ja mainitun albumin myötä  hänen suosionsa myös Yhdysvalloissa pitäisi oleman varmaa. Arvion mukaan The Edwin Hawkins Singersin taustoittama Lay Down (Candles in the Rain) on albumin tuorein single ja samalla jännittävin kappale. Muuhun keskeiseen originaalituotantoon albumilla lukeutuvat etenkin kappaleet Leftover Wine ja Citiest People. Melanien coverit Ruby Tuesdaysta ja James Taylorin Carolina in My Mindista ovat ehdottomia. Cashboxin arvion mukaan kauniisti poeettinen Candles in the Rain esittää Melanien tuotannosta tähän mennessä suurimman tarjouksen artistin albumimenestykselle. Melanien kyseisen erinomaisen albumin pitäisi löytää tiensä listoille. AllMusicin retrospektiivisen arvion mukaan Candles in the Rain oli Melanien tuotannosta se albumi, jolla artisti osui ensi kertaa maaliin. Albumin menestykseen ei vaikuttanut ainoastaan Melanien tuohon saakka suurin singlehitti, vaan se seikka, että kappalemateriaali ja tulkinnat olivat laadukkaampia kuin Melanien varhaisemmila pitkäsoitoilla. Candles in the Rain onkin eräs Melanien tuotannon parhaista töistä.