Small Faces oli brittiläinen, Lontoossa vuonna 1965 perustettu
rockyhtye. Sen originaalin kokoonpanon muodostivat Steve Marriott,
Ronnie Lane, Kenney Jones ja Jimmy Winston, joista viimeksi mainitun
yhtyeen kosketinsoittajana korvasi vuonna 1966 Ian McLagan.
Yhtye oli yksi 1960-luvun arvostetuimmista ja vaikutusvaltaisimmista
modyhtyeistä. Se levytti All Or Nothingin, Itchycoo Parkin, Tin
Soldierin ja Lazy Sundayn kaltaisia singlehittejä ja julkaisi vuonna
1968 brittilistan kärkeen nousseen konseptialbumin Ogden's
Nut Gone Flake. Myöhemmin Small Facesistä kehittyi eräs Britannian
suosituimmista psykedeelistä rockia edustaneista yhtyeistä. Marriottin
lähdettyä perustamaan Humble Pieta aivan vuoden 1968 lopussa Small Faces
ei varsinaisesti hajonnut. Jäljelle jäänyt kolmikko
teki yhteistyötä Ronnie Woodin, tämän isoveljen Art Woodin, Rod
Stewartin sekä Kim Gardnerin kanssa. Nimellä Quiet Melon julkaistiin
neljä kappaletta, joiden jälkeen Art Wood ja Gardner lähtivät. Viidestä
jäljelle jääneestä jäsenestä muodostui yhtye The Faces,
tosin Yhdysvalloissa yhtyeen ensimmäinen albumi julkaistiin Small
Facesin nimellä ja mainittu käytäntö on jatkunut albumista
Yhdysvalloissa julkaistujen uusintapainosten tapauksissa. Sekä The
Facesin että Humble Pien lopetettua toimintansa vuoteen 1975 mennessä
Small Facesin legendaarinen line-up teki paluun Itchycoo Parkin
uudelleenjulkaisun muodostuttua hitiksi. Lane lähti pian tämän jälkeen
ja hänen paikkansa otti myöhemmin Foreigner-yhtyeessä huomattavaa
menestystä saavuttanut Rick Wills. Marriottin Mk-II:ksi
nimeämä Small Facesin kokoonpano julkaisi vuonna 1977 albumin Playmates
ja täydensi sitten kokoonpanoaan kitaaristi Jimmy McCullochilla.
Mainittu line-up levytti vuonna 1978 ilmestyneen pitkäsoiton 78 in the
Shade ja lopetti sitten toimintansa. Small Faces
oli eräs keskeisimmistä 90-luvun puolivälin brittipop-liikkeeseen
vaikuttaneista yhtyeistä. Vuonna 2012 se pääsi Rock and Roll Hall of
Fameen. McCulloch menehtyi yliannostukseen 27. syyskuuta 1979, Marriott
kuoli tulipalossa 20. huhtikuuta 1991 ja Ian McLagan
menehtyi kolmas joulukuuta 2014. Jones, Wills ja Winston ovat säilyneet
musiikillisesti aktiivisina aivan viime aikoihin saakka.
Lane ja Marriott tapasivat vuonna 1965 jälkimmäisen työskennellessä musiikkiliikkeessä Manor Parkissa Lontoossa. Lane tuli isänsä Stanin kanssa liikkeeseen ostamaan bassoa, keskusteli Marriottin kanssa, osti basson ja palasi työpäivänsä jälkeen Marriottin kotiin kuuntelemaan levyjä. Mukaan tulivat ystävät Kenney Jones ja Jimmy Winston, joista jälkimmäisen instrumentti vaihtui kitarasta kosketinsoittimiin. Yhtye kehittyi nopeasti treenatessaan Winstonin vanhempien omistamassa, Lontoon Manor Parkissa sijainneessa The Ruskin Arms Public Housessa. Yhtye soitti pubkeikkoja ja clubeissa puoliammattimaisesti. Yhtyeen nimeksi valikoituneen Small Facesin adjektiiviattribuutti viittasi jäsentensä lyhyyteen Winstonia lukuun ottamatta ja face merkitsi modpiireissä arvostettua henkilöä. Yhtyeen varhaiseen settiin kuului R&B ja soulkappaleita, kuten Jump Back, James Brownin Please Please Please, Smokey Robinson & The Miraclesin You Really Got a Hold on Me ja Ben E Kingin Stand by Me. Mukana oli lisäksi kaksi rankkaa Marriottin ja Lanen käsialaa ollutta originaalia, eli Come On Children ja E Too D, joista jälkimmäisessä Marriott pääsi revittelemään sankariensa ja roolimalliensa Otis Reddingin ja Bobby Blandin hengessä. Molemmat kappaleet ovat mukana Small Facesin esikoisalbumilla ja nistä jälkimmäinen on saanut nimensä kitarasointurakenteensa mukaan ja Yhdysvalloissa julkaituilla kokoelma-albumeilla kappale tunnetaan nimellä Running Wild. Marriottin voimakas laulutyyli alkoi herättää nousevaa kiinnostusta. Elkie Brooks vakuuttui Marriottin lauluäänestä ja lavakarismasta ja suositteli Small Facesiä paikalliselle clubin omistajalle Maurice Kingille. Tämä ryhtyi etsimään yhtyeelle esiintymistilaisuuksia Lontoossa ja kauempanakin. Ensimmäisen keikkansa Lontoon ulkopuolella yhtye heitti Sheffieldissä työläisten pubissa. Yleisörakenteen vuoksi yhtyeelle maksettiin kolmen soitetun kappaleen jälkeen. Pettyneinä yhtye käveli läheisyydessä sijainneeseen modorientoituneeseen, Peter Stringfellown omistamaan King Mojo Clubiin, tarjoutui esiintymään ilmaiseksi ja soitti setin, joka sai modit janoamaan lisää. Leicester Squaren Cavern-clubilla soittaessaan Small Facesiä lämmittelivät tuolloin Lontoossa asuneet Sonny ja Cher. Small Faces solmi managerisopimuksen Don Ardenin kanssa ja se sainattiin Decca Recordsin artistiksi. Mainitulla yhtiöllä yhtye julkaisi useita energisiä mod/soulsinglejä. Debyyttilevytys What'cha Gonna Do About It saavutti brittilistalla sijan 14. Marriott ja Lane on kreditoitu kappaleen instrumentaaliosan tekijöiksi, riffi on lainattu Solomon Burken Everybody Needs Somebody to Lovesta ja lyriikoista vastaavat The Driftersin jäsen Ian Samwell (joka kirjoitti Cliff Richardin debyyttihitin Move It) ja Brian Potter. Marriottin ja Lanen käsialaa ollut raaka modkappale I've Got Mine ei laadukkuudestaan huolimatta noussut listoille. Small Faces esitti kyseisen kappaleen vuonna 1965 valmistuneessa elokuvassa Dateline Diamonds, jossa Kenneth Cope esitti yhtyeen manageria. Elokuvan ensi-ilta kuitenkin viivästyi, eikä kappale saanut ansaitsemaansa huomiota, vaikka vastaanottikin myönteisiä arvioita. Pian tämän jälkeen Jimmy Winston jätti Small Facesin ja siirtyi näyttelijäksi ja musiikilliselle soolouralleen saavuttaen menestystä sekä tv:ssä että elokuvissa. Vuonna 2000 antamassaan haastattelussa Kenney Jones ilmoitti Winstonin lähdön syyksi sen, että hän yritti kilpailla Steve Marriottin kanssa. Omien sanojensa mukaan Winston lähti Ardenin ja veljensä välisten konfliktien vuoksi. Winstonin paikan ottanut Ian McLagan sopi yhtyeeseen upeasti sekä soittotaitonsa että lyhytkasvuisuutensa ansiosta. Hän soitti debyyttikeikkansa Small Facecissä toinen marraskuuta 1965. Yhtyeen uusiutunut kokoonpano nousi singlelistan kolmanneksi 28. tammikuuta 1966 ilmestyneellä, Mort Shumanin ja Kenny Lynchin kirjoittamalla rallatuksella Sha La La Lee. 11. toukokuuta samaisena vuonna ilmestynyt Small Facesin esikoisalbumi oli myös huomattava menestys. Yhtyeen menestys kasvoi jokaisen uuden julkaisun myötä ja se esiintyi säännöllisesti useissa brittiläisissä tv-ohjelmissa, kuten Ready, Steady, Gossa ja Top of the Popsissa. Suosionsa senastisen huipentuman Small Faces koki elokuussa 1966, jolloin yhtyeen viides single All Or Nothing nousi brittilistan ykkössijalle. Vuoden 1966 loppuun mennessä Small Facesistä oli muodostunut yksi maan suosituimmista live-esiintyjistä ja yhtye oli työstänyt monia suosittuja singlejä. Silti yhtyeen raha-asiat olivat huonolla tolalla ja se lopetti yhteistyönsä sekä Don Ardenin että Decca Recordsin kanssa.
Small Facesille tarjottiin lähes välittömästi sopimusta aikaisemmin Rolling Stonesin managerina toimineen ja uuden Immediate-yhtiön perustaneen Andrew Loog Oldhamin kanssa. Yhtyeelle tarjoutui tilaisuus työskennellä Olympic-studioilla Barnesissa, Lontoossa. Yhtye kehittyi nopeasti ja teki yhteistyötä insinööri Glyn Jonesin kanssa. Ensimmäinen Immediaten julkaisema single oli uskalias Here Come The Nice, joka jäi hienoisesti top tenin ulkopuolelle. Sitä seurasi edeltäjänsä tavoin Small Faces -niminen yhtyeen kakkosalbumi. Vaikkei mainittu pitkäsoitto ollut huomattava myyntimenestys, monet muusikkokollegat arvostivat sitä ja albumilla oli keskeinen vaikutuksensa useisiin yhtyeisiin niin kotimaassa kuin ulkomailla. Kolmea viikkoa aikaisemmin Decca oli julkaissut hittisinglejä ja aikaisemmin julkaisemattomia kappaleita yhdistäneen kokoelma-albumin From the Beginning. Se sisälsi muun muassa varhaisemmat versiot myöhemmin Immediatelle levytetyistä kappaleista My Way of Giving ja Tell Me Have You Ever Seen Me. Niistä ensin mainitun Small Faces oli demottanut Chris Farlowea varten ja jälkimmäisen yhtye oli lahjoittanut yhtyeelle Apostolic Intervention. 11. elokuuta 1967 julkaistu single Itchycoo Park oli ensimmäinen Small Facesin kahdesta Billboardin listalle nousseesta pikkulevystä. Yhdysvalloissa se saavutti sijan 16. alkuvuodesta 1968 ja oli Britanniassa pian julkaisunsa jälkeen kolmantena. Sitä loppuvuodesta 1967 seurannut, Britanniassa yhdeksänneksi noussut ja Yhdysvalloissa sijan 73. tavoittanut Tin Soldier oli Marriottin kirjoittama raaka balladi, jossa taustavokalistina oli yhdysvaltalainen, Immediatella myös kaksi sooloalbumiaan julkaissut laulajatar P. P. Arnold. Immediaten Britanniassa nimellä Small Faces ilmestynyt albumi Yhdysvalloissa nimellä There Are But Four Small Faces. Siltä puuttui useita brittialbumilla julkaistuja kappaleita, mutta sitä vastoin mukana olivat singlebiisit Here Come The Nice, Itchycoo Park ja Tin Soldier. Vuonna 1968 ilmestynyt seuraava single Lazy Sunday oli East End Music Hall-tyyppinen kappale, jonka Marriott oli kirjoittanut huumorimielessä naapureidensa valitusten innoittamana. Immediate julkaisi mainitun kappaleen vastoin yhtyeen toivomuksia, mutta sen sijoituksena brittien singlelistalla oli toinen sija. Small Facesin viimeinen virallinen single siltä erää oli kesällä 1968 ilmestynyt folkhenkinen The Universal, jonka pohjat Marriott oli äänittänyt nauhurilla kotinsa takapihalla Essexissä akustisen kitaran kanssa. Kappaleen taustalla kuullaan hänen koiransa haukuntaa. Brittilistalla The Universal saavutti ainoastaan sijan 16. ja pettyneenä Marriott lopetti joksikin aikaa musiikin kirjoittamisen. Britanniassa Small Facesin ura saavutti huipentumansa 24. toukokuuta 1968 julkaistun psykedeelisen konseptialbumin Ogden's Nut Gone Flake myötä. Se nousi brittien albumilistan kärkeen kuuden viikon ajaksi ja sisälsi kansiratkaisunaan pyöreän, tupakka-askia muistuttavan kannen. Yhdysvalloissa Ogden's joutui tyytymään listasijoitukseen 159. Kahdesta osasta koostuvan konseptialbumin ykköspuoli sisältää kuusi kappaletta. B-puolen kappaleet niputtaa yhteen Stanley Unwinin kertoma psykedeelinen satu. Originaali idea hankkia Spike Milligan kertomaan kyseinen tarina kariutui. Kriitikot olivat mielissään, mutta Small Faces oli luonut mestariteoksen, joka oli mahdotonta toistaa keikkakontekstissa. Ogden's esitettiin kokonaisuudessaan ainoastaan tv-ohjelmassa Colour Me Pop. Marrott jätti yhtyeen virallisesti vuoden 1968 uuden vuoden aaton konsertissa. Hän oli turhautunut siitä, ettei yhtye päässyt eroon popimagostaan eikä kyennyt kunnolla esittämään sofistikoituneempaa tuotantoaan keikkatilanteessa. Marriott katsoi jo eteenpäin uuteen yhtyeeseensä Humble Piehin, jonka hän kokosi Peter Framptonin kanssa. Myöhemmin vuoden 1969 aikana ilmestynyt postuumi tupla-albumi Autumn Stone sisälsi Small Facesin keskeistä Immediate-tuotantoa ja ennen julkaisemattomia livebiisejä sekä studioraitoja, joita kaavailtiin yhtyeen julkaisematta jääneelle neljännelle albumile 1862. Niiden joukossa olivat instrumentaalikappaleet Collibosher ja Wide Eyed Girl on the Wall sekä Donkey Rides, A Penny A Glass, jonka sävellystyöhön Ian McLagan oli osallistunut. Viimeisenä singlenä yhtyeen jo lopetettua toimintansa julkaistiin pitempi versio sielukkaasta, myös Ogden's:ilta löytyvästä kappaleesta Afterglow of Your Love, mutta se saavutti brittilistalla ainoastaan sijan 36.
Debyyttialbumiaan First Step lukuun ottamatta kaikki muut The Facesin albumit julkaistiin kyseisellä nimellä. Jones ja McLagan olivat mukana yhtyeessä sen vuoteen 1975 ajoittuneeseen hajoamiseen saakka. Lane jätti yhtyeen jo vuonna 1973. Yhtyeensä Slim Chancen kanssa Lane julkaisi vuosien 1973 ja 1976 välillä useita albumeita ja singlejä mukaan lukien vuoden 1974 brittihitti How Come. Myös Steve Marriottin luotsaama Humble Pie muodostui suureksi menestykseksi, mutta lopetti niin ikään toimintansa vuonna 1976. Small Facesin reunion muodostui ajankohtaiseksi Itchycoo Parkin noustua uudelleen listoille samaisena vuonna Ronnie Lane ei riitaan vedoten kuitenkaan lähtenyt mukaan. Toiset eivät tienneet hänen osoittaneen ensimmäisiä oireita ms-taudistaan. Marriott, McLagan ja Jones päättivät kuitenkin jatkaa ja kiinnittivät uudeksi basisti Roxy Musicissa soittaneen Rick Willisin. Paluualbumit Playmates ja 78 in the Shade olivat pettymyksiä sekä arvioidensa osalta että kaupallisesti. Jälkimmäisen pitkäsoiton työstämiseen osallistui lisäksi Jimmy McCulloch. Small Faces lopetti uudelleen toimintansa vuonna 1978. Steve Marriott levytti ja keikaili Humble Pien uuden version kanssa vuosien 1980 ja 1982 välillä. Vuonna 1981 hän perusti uuden yhtyeen Majik Mijits, mutta yhtyeen ainoa albumi Together Again:The Lost Majik Mijits Recordings julkaistiin vasta vuonna 2000. Myöhemmin 80-luvun aikana Marriott siirtyi sooloartistiksi soittaen lähes 200 keikkaa vuodessa. Marriott menehtyi kotonaan Essexissä, Britanniassa tulipalossa, joka oli saanut alkunsa savukkeesta. Vain muutamaa päivää aikaisemmin hän oli aloittanut Yhdysvalloissa uuden albumin nauhoitukset Peter Framptonin kanssa. Ronnie Lane työsti 70-luvun loppupuolella yhteiset albumit Pete Townshendin ja Ronnie Woodin kanssa. Hän muutti Yhdysvaltoihin ja jatkoi keikkailuaan 90-luvun alkuun. Lane menehtyi neljäs kesäkuuta 1997 Trinidadissa, Coloradossa taisteltuaan lähes 20 vuoden ajan ms-tautia vastaan. Kenney Jonesista tuli The Whon rumpali Keith Moonin kuoleman jälkeen ja hän vaikutti yhtyeessä vuoteen 1984 saakka. Ian McLagan esiintyi esimerkiksi Bonnie Raittin, Rolling Stonesin, Bob Dylanin ja myöhemmin Billy Braggin kanssa. Vuonna 1998 hän julkaisi omaelämäkertansa All the Rage. McLagan asui pienessä Manorin kaupungissa Teksasissa ja johti omaa yhtyettään Bumb Band. Mc Lagan menehtyi kolmas joulukuuta 2014. Rick Wills soitti David Gilmourin vuonna 1978 ilmestyneellä nimikkoalbumilla. Myöhemmin samana vuonna Wills liittyi Foreigner-yhtyeeseen, jonka kokoonpanossa hän pysytteli vuoteen 1992. Bad Companyssa Wills vaikutti vuosien 1993 ja 1999 välillä ja jälleen vuonna 2001. Nykyisin hän asuu Cambridgessa, Britanniassa ja soittaa Kenney Jonesin kanssa The Jones Gangissä. Small Facesin jälkeen Jimmy McCulloch vaikutti yhtyeessä Wild Horses Brian Robertsonin, Jimmy Bainin ja Kenney Jonesin kanssa. McCulloch ja Jones jättivät yhtyeen ennen kuin se ehti julkaista levytyksiä. Seuraavaksi McCullochista tuli vuonna 1979 yhden albumin julkaisseen The Dukesin jäsen. Hän menehtyi heroiinin yliannostukseen 27. syyskuuta 1976 26-vuotiaana kotonaan Maida Valessa. Rock and Roll Hall of Fameen Small Faces pääsi 14. huhtikuuta 2012.
Lane ja Marriott tapasivat vuonna 1965 jälkimmäisen työskennellessä musiikkiliikkeessä Manor Parkissa Lontoossa. Lane tuli isänsä Stanin kanssa liikkeeseen ostamaan bassoa, keskusteli Marriottin kanssa, osti basson ja palasi työpäivänsä jälkeen Marriottin kotiin kuuntelemaan levyjä. Mukaan tulivat ystävät Kenney Jones ja Jimmy Winston, joista jälkimmäisen instrumentti vaihtui kitarasta kosketinsoittimiin. Yhtye kehittyi nopeasti treenatessaan Winstonin vanhempien omistamassa, Lontoon Manor Parkissa sijainneessa The Ruskin Arms Public Housessa. Yhtye soitti pubkeikkoja ja clubeissa puoliammattimaisesti. Yhtyeen nimeksi valikoituneen Small Facesin adjektiiviattribuutti viittasi jäsentensä lyhyyteen Winstonia lukuun ottamatta ja face merkitsi modpiireissä arvostettua henkilöä. Yhtyeen varhaiseen settiin kuului R&B ja soulkappaleita, kuten Jump Back, James Brownin Please Please Please, Smokey Robinson & The Miraclesin You Really Got a Hold on Me ja Ben E Kingin Stand by Me. Mukana oli lisäksi kaksi rankkaa Marriottin ja Lanen käsialaa ollutta originaalia, eli Come On Children ja E Too D, joista jälkimmäisessä Marriott pääsi revittelemään sankariensa ja roolimalliensa Otis Reddingin ja Bobby Blandin hengessä. Molemmat kappaleet ovat mukana Small Facesin esikoisalbumilla ja nistä jälkimmäinen on saanut nimensä kitarasointurakenteensa mukaan ja Yhdysvalloissa julkaituilla kokoelma-albumeilla kappale tunnetaan nimellä Running Wild. Marriottin voimakas laulutyyli alkoi herättää nousevaa kiinnostusta. Elkie Brooks vakuuttui Marriottin lauluäänestä ja lavakarismasta ja suositteli Small Facesiä paikalliselle clubin omistajalle Maurice Kingille. Tämä ryhtyi etsimään yhtyeelle esiintymistilaisuuksia Lontoossa ja kauempanakin. Ensimmäisen keikkansa Lontoon ulkopuolella yhtye heitti Sheffieldissä työläisten pubissa. Yleisörakenteen vuoksi yhtyeelle maksettiin kolmen soitetun kappaleen jälkeen. Pettyneinä yhtye käveli läheisyydessä sijainneeseen modorientoituneeseen, Peter Stringfellown omistamaan King Mojo Clubiin, tarjoutui esiintymään ilmaiseksi ja soitti setin, joka sai modit janoamaan lisää. Leicester Squaren Cavern-clubilla soittaessaan Small Facesiä lämmittelivät tuolloin Lontoossa asuneet Sonny ja Cher. Small Faces solmi managerisopimuksen Don Ardenin kanssa ja se sainattiin Decca Recordsin artistiksi. Mainitulla yhtiöllä yhtye julkaisi useita energisiä mod/soulsinglejä. Debyyttilevytys What'cha Gonna Do About It saavutti brittilistalla sijan 14. Marriott ja Lane on kreditoitu kappaleen instrumentaaliosan tekijöiksi, riffi on lainattu Solomon Burken Everybody Needs Somebody to Lovesta ja lyriikoista vastaavat The Driftersin jäsen Ian Samwell (joka kirjoitti Cliff Richardin debyyttihitin Move It) ja Brian Potter. Marriottin ja Lanen käsialaa ollut raaka modkappale I've Got Mine ei laadukkuudestaan huolimatta noussut listoille. Small Faces esitti kyseisen kappaleen vuonna 1965 valmistuneessa elokuvassa Dateline Diamonds, jossa Kenneth Cope esitti yhtyeen manageria. Elokuvan ensi-ilta kuitenkin viivästyi, eikä kappale saanut ansaitsemaansa huomiota, vaikka vastaanottikin myönteisiä arvioita. Pian tämän jälkeen Jimmy Winston jätti Small Facesin ja siirtyi näyttelijäksi ja musiikilliselle soolouralleen saavuttaen menestystä sekä tv:ssä että elokuvissa. Vuonna 2000 antamassaan haastattelussa Kenney Jones ilmoitti Winstonin lähdön syyksi sen, että hän yritti kilpailla Steve Marriottin kanssa. Omien sanojensa mukaan Winston lähti Ardenin ja veljensä välisten konfliktien vuoksi. Winstonin paikan ottanut Ian McLagan sopi yhtyeeseen upeasti sekä soittotaitonsa että lyhytkasvuisuutensa ansiosta. Hän soitti debyyttikeikkansa Small Facecissä toinen marraskuuta 1965. Yhtyeen uusiutunut kokoonpano nousi singlelistan kolmanneksi 28. tammikuuta 1966 ilmestyneellä, Mort Shumanin ja Kenny Lynchin kirjoittamalla rallatuksella Sha La La Lee. 11. toukokuuta samaisena vuonna ilmestynyt Small Facesin esikoisalbumi oli myös huomattava menestys. Yhtyeen menestys kasvoi jokaisen uuden julkaisun myötä ja se esiintyi säännöllisesti useissa brittiläisissä tv-ohjelmissa, kuten Ready, Steady, Gossa ja Top of the Popsissa. Suosionsa senastisen huipentuman Small Faces koki elokuussa 1966, jolloin yhtyeen viides single All Or Nothing nousi brittilistan ykkössijalle. Vuoden 1966 loppuun mennessä Small Facesistä oli muodostunut yksi maan suosituimmista live-esiintyjistä ja yhtye oli työstänyt monia suosittuja singlejä. Silti yhtyeen raha-asiat olivat huonolla tolalla ja se lopetti yhteistyönsä sekä Don Ardenin että Decca Recordsin kanssa.
Small Facesille tarjottiin lähes välittömästi sopimusta aikaisemmin Rolling Stonesin managerina toimineen ja uuden Immediate-yhtiön perustaneen Andrew Loog Oldhamin kanssa. Yhtyeelle tarjoutui tilaisuus työskennellä Olympic-studioilla Barnesissa, Lontoossa. Yhtye kehittyi nopeasti ja teki yhteistyötä insinööri Glyn Jonesin kanssa. Ensimmäinen Immediaten julkaisema single oli uskalias Here Come The Nice, joka jäi hienoisesti top tenin ulkopuolelle. Sitä seurasi edeltäjänsä tavoin Small Faces -niminen yhtyeen kakkosalbumi. Vaikkei mainittu pitkäsoitto ollut huomattava myyntimenestys, monet muusikkokollegat arvostivat sitä ja albumilla oli keskeinen vaikutuksensa useisiin yhtyeisiin niin kotimaassa kuin ulkomailla. Kolmea viikkoa aikaisemmin Decca oli julkaissut hittisinglejä ja aikaisemmin julkaisemattomia kappaleita yhdistäneen kokoelma-albumin From the Beginning. Se sisälsi muun muassa varhaisemmat versiot myöhemmin Immediatelle levytetyistä kappaleista My Way of Giving ja Tell Me Have You Ever Seen Me. Niistä ensin mainitun Small Faces oli demottanut Chris Farlowea varten ja jälkimmäisen yhtye oli lahjoittanut yhtyeelle Apostolic Intervention. 11. elokuuta 1967 julkaistu single Itchycoo Park oli ensimmäinen Small Facesin kahdesta Billboardin listalle nousseesta pikkulevystä. Yhdysvalloissa se saavutti sijan 16. alkuvuodesta 1968 ja oli Britanniassa pian julkaisunsa jälkeen kolmantena. Sitä loppuvuodesta 1967 seurannut, Britanniassa yhdeksänneksi noussut ja Yhdysvalloissa sijan 73. tavoittanut Tin Soldier oli Marriottin kirjoittama raaka balladi, jossa taustavokalistina oli yhdysvaltalainen, Immediatella myös kaksi sooloalbumiaan julkaissut laulajatar P. P. Arnold. Immediaten Britanniassa nimellä Small Faces ilmestynyt albumi Yhdysvalloissa nimellä There Are But Four Small Faces. Siltä puuttui useita brittialbumilla julkaistuja kappaleita, mutta sitä vastoin mukana olivat singlebiisit Here Come The Nice, Itchycoo Park ja Tin Soldier. Vuonna 1968 ilmestynyt seuraava single Lazy Sunday oli East End Music Hall-tyyppinen kappale, jonka Marriott oli kirjoittanut huumorimielessä naapureidensa valitusten innoittamana. Immediate julkaisi mainitun kappaleen vastoin yhtyeen toivomuksia, mutta sen sijoituksena brittien singlelistalla oli toinen sija. Small Facesin viimeinen virallinen single siltä erää oli kesällä 1968 ilmestynyt folkhenkinen The Universal, jonka pohjat Marriott oli äänittänyt nauhurilla kotinsa takapihalla Essexissä akustisen kitaran kanssa. Kappaleen taustalla kuullaan hänen koiransa haukuntaa. Brittilistalla The Universal saavutti ainoastaan sijan 16. ja pettyneenä Marriott lopetti joksikin aikaa musiikin kirjoittamisen. Britanniassa Small Facesin ura saavutti huipentumansa 24. toukokuuta 1968 julkaistun psykedeelisen konseptialbumin Ogden's Nut Gone Flake myötä. Se nousi brittien albumilistan kärkeen kuuden viikon ajaksi ja sisälsi kansiratkaisunaan pyöreän, tupakka-askia muistuttavan kannen. Yhdysvalloissa Ogden's joutui tyytymään listasijoitukseen 159. Kahdesta osasta koostuvan konseptialbumin ykköspuoli sisältää kuusi kappaletta. B-puolen kappaleet niputtaa yhteen Stanley Unwinin kertoma psykedeelinen satu. Originaali idea hankkia Spike Milligan kertomaan kyseinen tarina kariutui. Kriitikot olivat mielissään, mutta Small Faces oli luonut mestariteoksen, joka oli mahdotonta toistaa keikkakontekstissa. Ogden's esitettiin kokonaisuudessaan ainoastaan tv-ohjelmassa Colour Me Pop. Marrott jätti yhtyeen virallisesti vuoden 1968 uuden vuoden aaton konsertissa. Hän oli turhautunut siitä, ettei yhtye päässyt eroon popimagostaan eikä kyennyt kunnolla esittämään sofistikoituneempaa tuotantoaan keikkatilanteessa. Marriott katsoi jo eteenpäin uuteen yhtyeeseensä Humble Piehin, jonka hän kokosi Peter Framptonin kanssa. Myöhemmin vuoden 1969 aikana ilmestynyt postuumi tupla-albumi Autumn Stone sisälsi Small Facesin keskeistä Immediate-tuotantoa ja ennen julkaisemattomia livebiisejä sekä studioraitoja, joita kaavailtiin yhtyeen julkaisematta jääneelle neljännelle albumile 1862. Niiden joukossa olivat instrumentaalikappaleet Collibosher ja Wide Eyed Girl on the Wall sekä Donkey Rides, A Penny A Glass, jonka sävellystyöhön Ian McLagan oli osallistunut. Viimeisenä singlenä yhtyeen jo lopetettua toimintansa julkaistiin pitempi versio sielukkaasta, myös Ogden's:ilta löytyvästä kappaleesta Afterglow of Your Love, mutta se saavutti brittilistalla ainoastaan sijan 36.
Debyyttialbumiaan First Step lukuun ottamatta kaikki muut The Facesin albumit julkaistiin kyseisellä nimellä. Jones ja McLagan olivat mukana yhtyeessä sen vuoteen 1975 ajoittuneeseen hajoamiseen saakka. Lane jätti yhtyeen jo vuonna 1973. Yhtyeensä Slim Chancen kanssa Lane julkaisi vuosien 1973 ja 1976 välillä useita albumeita ja singlejä mukaan lukien vuoden 1974 brittihitti How Come. Myös Steve Marriottin luotsaama Humble Pie muodostui suureksi menestykseksi, mutta lopetti niin ikään toimintansa vuonna 1976. Small Facesin reunion muodostui ajankohtaiseksi Itchycoo Parkin noustua uudelleen listoille samaisena vuonna Ronnie Lane ei riitaan vedoten kuitenkaan lähtenyt mukaan. Toiset eivät tienneet hänen osoittaneen ensimmäisiä oireita ms-taudistaan. Marriott, McLagan ja Jones päättivät kuitenkin jatkaa ja kiinnittivät uudeksi basisti Roxy Musicissa soittaneen Rick Willisin. Paluualbumit Playmates ja 78 in the Shade olivat pettymyksiä sekä arvioidensa osalta että kaupallisesti. Jälkimmäisen pitkäsoiton työstämiseen osallistui lisäksi Jimmy McCulloch. Small Faces lopetti uudelleen toimintansa vuonna 1978. Steve Marriott levytti ja keikaili Humble Pien uuden version kanssa vuosien 1980 ja 1982 välillä. Vuonna 1981 hän perusti uuden yhtyeen Majik Mijits, mutta yhtyeen ainoa albumi Together Again:The Lost Majik Mijits Recordings julkaistiin vasta vuonna 2000. Myöhemmin 80-luvun aikana Marriott siirtyi sooloartistiksi soittaen lähes 200 keikkaa vuodessa. Marriott menehtyi kotonaan Essexissä, Britanniassa tulipalossa, joka oli saanut alkunsa savukkeesta. Vain muutamaa päivää aikaisemmin hän oli aloittanut Yhdysvalloissa uuden albumin nauhoitukset Peter Framptonin kanssa. Ronnie Lane työsti 70-luvun loppupuolella yhteiset albumit Pete Townshendin ja Ronnie Woodin kanssa. Hän muutti Yhdysvaltoihin ja jatkoi keikkailuaan 90-luvun alkuun. Lane menehtyi neljäs kesäkuuta 1997 Trinidadissa, Coloradossa taisteltuaan lähes 20 vuoden ajan ms-tautia vastaan. Kenney Jonesista tuli The Whon rumpali Keith Moonin kuoleman jälkeen ja hän vaikutti yhtyeessä vuoteen 1984 saakka. Ian McLagan esiintyi esimerkiksi Bonnie Raittin, Rolling Stonesin, Bob Dylanin ja myöhemmin Billy Braggin kanssa. Vuonna 1998 hän julkaisi omaelämäkertansa All the Rage. McLagan asui pienessä Manorin kaupungissa Teksasissa ja johti omaa yhtyettään Bumb Band. Mc Lagan menehtyi kolmas joulukuuta 2014. Rick Wills soitti David Gilmourin vuonna 1978 ilmestyneellä nimikkoalbumilla. Myöhemmin samana vuonna Wills liittyi Foreigner-yhtyeeseen, jonka kokoonpanossa hän pysytteli vuoteen 1992. Bad Companyssa Wills vaikutti vuosien 1993 ja 1999 välillä ja jälleen vuonna 2001. Nykyisin hän asuu Cambridgessa, Britanniassa ja soittaa Kenney Jonesin kanssa The Jones Gangissä. Small Facesin jälkeen Jimmy McCulloch vaikutti yhtyeessä Wild Horses Brian Robertsonin, Jimmy Bainin ja Kenney Jonesin kanssa. McCulloch ja Jones jättivät yhtyeen ennen kuin se ehti julkaista levytyksiä. Seuraavaksi McCullochista tuli vuonna 1979 yhden albumin julkaisseen The Dukesin jäsen. Hän menehtyi heroiinin yliannostukseen 27. syyskuuta 1976 26-vuotiaana kotonaan Maida Valessa. Rock and Roll Hall of Fameen Small Faces pääsi 14. huhtikuuta 2012.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti