The Stranglers on brittiläinen rockyhtye, joka nousi esiin osana punkrockskeneä. Uransa aikana yhtye on saavuttanut Britanniassa 23 top 40:ään noussutta singleä ja 17 top 40:ään noussutta albumia. Neljä vuosikymmentä kestäneen uransa aikana The Stranglers on yksi pisimpään jatkaneista ja suosionsa säilyttäneistä punkrockin myötä esiin nousseista brittiyhtyeistä. Yhtye perustettiin nimellä Guildford Stranglers 11. syyskuuta 1974 Guildfordssa, Surreyssä. Kompromissittoman asenteensa vuoksi media identifioi yhtyeen osaksi 70-luvun puolivälissä esiin noussutta punkrockskeneä. Sitä vastoin musiikillisesti The Stranglers ei ollut lainkaan yksioikoinen yhtye. Se tutki useita musiikillisia genrejä ja esitti uutta aaltoa, taiderockia, ja goottirockia. Osalla 80-luvulla julkaisemastaan tuotannosta The Stranglers edusti sofistikoitunutta poppia. Valtavirran suosiota The Stranglers saavutti vuonna 1982 ilmestyneellä singlellään Golden Brown. Yhtyeen muihin hitteihin lukeutuvat No More Heroes, Peaches, Always the Sun sekä Skin Deep. Vuonna 2003 The Stranglers teki paluun top 40:ään kappaleellaan Big Thing Coming. The Stranglersin varhaiselle soundille tunnusomaisia elementtejä olivat Jean- Jaques Burnelin melodinen bassottelu ja Dave Greenfieldin kosketinsoittimet. Ajan myötä yhtyeen musiikki muuttui määritellymmäksi ja sofistikoituneemmaksi. Summatessaan myöhemmin The Stranglersin vaikutuksen popmusiikille Dave Thompson kirjoitti:"Pahatapaisista rentuista korkeimman pophienostuneisuuden hankkijoiksi muuttuessaan yhtye vastasi musiikista, joka saattoi olla rumaa ja raakaa, mutta se ei ollut milloinkaan tylsää." Yhtyeen jäsenistä nimeä Jet Black käyttänyt Brian Duffy oli selkeästi yhtyeen muita jäseniä vanhempi jo sen perustamisvaiheessa. Hän oli toiminut puoliammattimaisesti rumpalina 50-luvun lopussa ja seuraavan vuosikymmenen alussa. Vuonna 1974 Black palasi rumpujen pariin ja perusti yhtyeen, josta oli tuleva merkittävä osa brittien 70-luvun puolivälissä esiin noussutta punk- ja uusi aalto -skeneä. Vuosien 1974-1975 välillä perustettu yhtye oli originaalilta nimeltään The Guildford Stranglers ja sen originaaliin miehitykseen lukeutuivat Blackin lisäksi basisti/solisti Jean-Jaques Burnel, kitaristi/solisti Hugh Cornwell ja kitaristi/kosketinsoittaja Hans Wärmling, jonka paikan otti vuoden sisällä kosketinsoittaja Dave Greenfield. Kukaan yhtyeen jäsenistä ei itse asiassa ollut kotoisin Guildfordista. Black tuli Ilfordista, Burnel Notting Hillistä, Cornwell Kentish Townista ja Greenfield Brightonista. Ruotsista kotoisin ollut Wärmling palasi sinne yhtyeestä erottuaan. Cornwell oli bluesmuusikko, joka ennen yhtyeen perustamista oli soittanut Richard Thompsonin kanssa. Burnel oli sinfoniaorkestereiden kanssa esiintynyt klassisen taustan omaava kitaristi. Black oli musiikilliselta taustaltaan jazzrumpali ja Greenfield oli soittanut sotilastukikohdissa Saksassa. Yhtyeen varhaisiin vaikuttajiin lukeutuivat The Doorsin ja The Music Machinen kaltaiset psykedeelistä rockia edustaneet yhtyeet. Vuodesta 1976 eteenpäin The Stranglers assosioitui osaksi punkrockliikettä osaltaan siksi, että yhtye soitti Ramonesin ja Patti Smithin ensimmäisten Britanniaan suuntautuneiden kiertueiden lämmittelijänä. Jotkut liikkeen keskeiset edustajat brittilehdistössä suhtautuivat The Stranglersin epäluuloisesti yhtyeen suhteellisen korkean iän, musiikillisen virtuoositeetin ja ajoittain älykkäiden sanoitusten vuoksi.
Yhtyeen varhaiset albumit Rattus Norvegicus, No More Heroes ja Black and White, jotka kaikki ilmestyivät 13 kuukauden aikana, olivat huomattavan suosittuja ostavan yleisön keskuudessa ja Peachesin, Something Better Changen ja No More Heroesin kaltaisista singleistä muodostui punkklassikoita. Esiintyessään vuonna 1978 Surreyn yliopistossa BBC:n tv-ohjelmassa Rock Goes to College yhtye käveli pois lavalta, sillä sopimusta, jonka mukaan lippuja myytäisiin myös muille, kuin yliopiston opiskelijoille, ei ollut noudatettu. Helmikuussa 1978 The Stranglers aloitti salaisen minikiertueen, jolla se esiintyi niissä clubeissa, joiden yleisö ja omistajat olivat osoittaneet kannustusta yhtyeen aloittaessa nousunsa suosioon. Mainituista keikoista ensimmäinen oli Duke of Lancasterissa, New Barnetissa ystävänpäivänä, ja kaksi muuta The Red Cowssa, Hammersmithissa ja The Nashville Roomsissa, läntisessä Kensingtonissa syyskuun alussa samaisena vuonna. 1970-luvun jälkimmäisellä puoliskolla The Stranglers teki Japanissa kaksi kiertuetta ja pääsi mukaan Tokion vaihtoehtoiseen rockskeneen. Ainoana ulkomaisena yhtyeenä The Stranglers otti osaa Roppongissa sijainneeseen S-Ken studioon painottuneeseen skeneen ja soitti Shinjukussa ja Shimokitazawassa vuosien 1977 ja 1979 välillä. Mainittuun skeneen lukeutuneista yhtyeistä mainittakoon Friction. The Stranglers ystävystyi Red Lizard-yhtyeen kanssa ja kutsui sen Lontooseen, missä yhtye tultiin tuntemaan nimellä Lizard. Vuonna 1979 ollessaan vielä Japanissa Burnel ystävystyi ARB-yhtyeen rumpalin ja yhden perustajajäsenen Keithin kanssa. Vuoden 1983 lopussa ARB:n basisti joutui vankilaan ja yhtyeellä oli edessään kiertue. Burnel otti aikaa The Stranglersista ja lensi lyhyellä varoitusajalla Japaniin hoitaakseen kiertueen. Hän keikkaili ARB:n kanssa viiden viikon ajan ja soitti mm. Hibaya parkissa järjestetyllä All Japan Rock-festivaalilla. Burnelista tuli ensimmäinen ei japanilainen mainitulla festivaalilla soittanut muusikko. Hän soitti myös kappaleilla Yellow Blood ja Found It Out, jotka ilmestyivät RCA Victorin julkaisemalla ARB:n albumilla Yellow Blood. Vuonna 1979 The Stranglers lopetti yhteistyön senhetkisen managementtinsa kanssa. Samoihin aikoihin Burnel julkaisi kokeellisen sooloalbuminsa Euroman Cometh ja teki sen tiimoilta pienen kiertueen Britanniassa. Cornwell levytti albumin Nosferatu yhteistyössä Robert Williamsin kanssa. The Stranglersin myöhemmin samana vuonna julkaisema albumi The Raven tuli merkitsemään siirtymää melodisempaan ja monimuotoisempaan soundiin, jolla tähdättiin selkeämmin albumi-, kuin singlemarkkinoille. Pitkäsoiton kappaleiden teksteissä käsiteltiin esimerkiksi Iranin ja Australian senhetkistä poliittista tilannetta. Suurella osalla albumin kappaleista hyödynnettiin Oberheim-syntetisaattoreita. The Ravenia ei julkaistu lainkaan Yhdysvalloissa. Sitä vastoin siellä ilmestyi vuona 1980 kokoelma-albumi The Stranglers IV, joka sisälsi joitakin kappaleita The Ravenilta sekä vanhempia ja uudempia albumeilla julkaisemattomia kappaleita. The Raven menestyi hyvin ja saavutti brittilistalla parhaimmillaan neljännen sijan. Albumilta poimituista singleistä Dutchess oli top 20-menestys ja Nuclear Device saavutti sijan 36. Sitä seuranneen ep:n Don't Bring Harry listasijoitus oli 41. Singlestä Bear Cage/Shah Shah A Go Go julkaistiin myös yhtyeen ensimmäinen 12-tuumainen, pidennetyt versiot sisältävä maxisingle, mutta myös Bear Cagen sijoitukseksi jäi 36. Mainitun singlen paraatipuoli ei ollut mukana The Raven -albumilla.
Neljän edellisen pitkäsoittonsa saavuttaman menestyksen ansiosta The Stranglers sai täydellisen taiteellisen vapauden seuraavalla levyllään The Gospel According to the Men in Black. Kyseessä oli uskontoa tutkinut konseptialbumi, joka vieraannutti osan The Stranglersin diggareista. Sitä edelsi pitkäsoitolta löytymätön single Who Wants the World, joka nousi juuri top 40:ään. Pitkäsoiton paras listasijoitus brittilistalla oli kahdeksas, mitä pidettiin vuonna 1981 The Stranglersin edellisten albumien menestykseen verrattuna hienoisena epäonnistumisena. Albumin kappaleista Waltzinblack päätyi tv-tunnusmusiikiksi Keith Floydin ohjelmaan. Pitkäsoitto sisälsi myös vuonna 1978 Black and White -sessioissa nauhoitetun, mutta tuolloin hyllytetyn kappaleen Two Sunspots. The Ravenilta löytyvä kappale Meninblack on tulkittavissa Two Sunspotsin hidastetuksi versioksi. Vuonna 1981 ilmestyneellä albumillaan La Folie The Stranglers alkoi jälleen saavuttaa runsaammin suosiota sekä kriitikoiden että ostavan yleisön keskuudessa. Kyseessä oli jälleen konseptialbumi, jonka teemana oli tällä kertaa rakkaus. Aluksi La Folie menestyi huonommin kuin mikään The Stranglersin aikaisemmista levyistä ja ensimmäinen albumilta poimittu single Let Me Introduce You to My Family saavutti ainoastaan sijan 42. Toinen La Folielta julkaistu single oli sitä vastoin listakakkoseksi noussut ja valssin tempossa kulkenut Golden Brown. BBC Radio 2 nimesi Golden Brownin viikon levyksi, vaikka mainittu asema ei yleensä soittanut punkgenreen assosioitua musiikkia. Menestyksen myötä La Folie -pitkäsoitto saavutti albumilistalla yhdennentoista sijan. Trampia oli kaavailtu seuraavaksi singleksi, mutta Burnelin vakuutettua yhtyetovereilleen albumin nimikappaleen potentiaalia se julkaistiin Trampin sijaan. Ranskaksi laulettu kappale saavutti singlelistalla sijan 47. Pian tämän jälkeen The Stranglers jätti EMI:n, mutta julkaisi vuosien 1977-1982 tuotannostaan vielä Greatest Hits -tyyppisen kokoelman The Collection 1977-1982. Mukana oli myös uusi single Strange Little Girl, joka nousi brittilistalla seitsemänneksi. Alun perin yhtye oli demottanut mainitun kappaleen jo vuonna 1974, mutta tuolloin se oli tullut EMI:n hylkäämäksi. The Stranglersin uuden menestyksen myötä moni levy-yhtiö oli halukas sainaamaan yhtyeen. Virgin Records oli todennäköisin vaihtoehto, mutta vime hetken tarjouksellaan Epic Records valikoitui yhtyeen uudeksi levy-yhtiöksi. The Stranglers sai jälleen täydellisen taiteellisen vapauden. Vuonna 1983 ilmestyneeltä albumilta Feline poimittu single European Female saavutti yhdeksännen sijan. Feline merkitsi jälleen muutosta yhtyeen musiikillisessa suunnassa. Tällä kertaa vaikutteita oli otettu eurooppalaisesta musiikista. Kyseessä oli ensimmäinen akustisia kitaroita sisältänyt The Stranglersin albumi ja lisäksi Jet Black alkoi hyödyntää sähköistä rumpusettiä. Vaikka albumilta ei poimittu enempää singlemenestyksiä, se nousi brittilistalla neljänneksi ja merkitsi The Stranglersille yleisestikin läpimurtoa Euroopassa. Kyseessä oli The Stranglersin viimeinen kotimaassaan top teniin noussut albumi. Vuonna 1984 ilmestynyt albumi Aural Sculpture varmisti yhtyeen menestyksen Euroopassa ja osoittautui suosituksi myös Oceaniassa. Single Skin Deep nousi Britanniassa top 15:een, Australiassa yhdenneksitoista, Uudessa Seelannissa sijalle 19. ja oli top 30 -menestys myös Hollannissa. Kyseessä oli ensimmäinen The Stranglersin albumeista, jolla hyödynnettiin kolmemiehistä puhallinsektiota. Se oli mukana yhtyeen seuraavilla levyillä ja livekeikoilla aina vuoteen 1990 saakka, jolloin Hugh Cornwell erosi The Stranglersistä. Aural Sculpturen paras sijoitus brittilistalla oli 14. ilmestymisvuotensa marraskuussa. Vuonna 1986 ilmestynyt albumi Dreamtime käsitteli teksteissään muun muassa ympäristöasioita. Sen keskeisin kappale oli myös singleformaatissa ilmestynyt ja runsasta radiosoittoa saavuttanut Always the Sun, joka nousi Ranskassa sijalle 15., Irlannissa yhtä sijaa alemmaksi, Australiassa sijalle 21., Britanniassa sijalle 30. ja Hollannissa sijalle 42. Dreamtimesta tuli ainoa Yhdysvalloissa listoille noussut The Stranglersin albumi ja kotimaassaan se saavutti parhaillaan sijan 16. ilmestymisvuotensa marraskuussa.
The Stranglersin viimeinen Cornwellin kanssa työstetty albumi 10 ilmestyi vuonna 1990. Mainitulla pitkäsoitolla yhtye pyrki luomaan kulttisuosiota Yhdysvalloissa. Vuonna 1988 ilmestynyt The Kinks-cover All Day and All of the Night oli saavuttanut brittilistalla seitsemännen sijan. Sitä seurannut Question Mark & The Mysterians-laina 96 Tears saavutti sekin sijan 17. Seuraava pikkulevy Sweet Smell of Success nousi sitä vastoin ainoastaan sijalle 65. The Stranglers olisi toivonut Man of the Earthista albumin kolmatta singlekappaletta, mutta Epic Records päätti toisin. Hugh Cornwell lähti The Stranglersista elokuussa 1990 yhtyeen kaavaillun Yhdysvaltain-kiertueen jäätyä toteutumatta. Elämäkertakirjassaan Cornwell mainitsee että The Stranglers oli hänen mielestään kulunut loppuun luovassa mielessä ja hänen välinsä muihin yhtyeen jäseniin, erityisesti Burneliin olivat terävät. Cornwellin jätettyä yhtyeen CBS-Sony pudotti The Stranglersin. Jäljelle jääneet jäsenet kiinnittivät yhtyeeseen John Ellisin, joka oli heille pitkäaikainen tuttu. Tämä oli lämmitellyt The Stranglersiä 70-luvulla The Vibratorsin riveissä, työskennellyt Burnellin ja Greenfield kanssa heidän sivuprojektissaan Purple Helmets ja vaikuttanut The Stranglersissä kiertuekitaristina jo hieman ennen Cornwellin lähtöä yhtyeestä. Burnel ja Ellis jakoivat lauluosuudet tv-esiintymisessä The Word -ohjelmassa ja kiinnittivät sitten solistiksi Paul Robertsin, joka vokalisoi livenä suurimman osan kappaleista, mukaan lukien ne, joissa Cornwell oli alun perin ollut leadvokalistina. Mainittu The Stranglersin kokoonpano levytti albumit The Stranglers in the Night (1992), About Time (1995), Written in Red (1997) ja Coup De Grace (1998). Vuonna 2000 Ellis jätti yhtyeen ja se kiinnitti riveihinsä uuden kitaristin Baz Varnen. Vuonna 2004 ilmestynyt albumi Northfork Cost merkitsi yhtyeelle suosion paluuta sekä ostavan yleisön että kriitikoiden keskuudessa. Sen tiimoilta yhtye teki loppuunmyydyn kiertueen ja brittilistalla sijalle 31. noussut single Big Thing Coming oli yhtyeen ensimmäinen top 40 -menestys 14 vuoteen. Vuonna 2005 ilmestynyt Coast to Coast:Live on Tour oli taltioitu yhtyeen edellisenä vuonna tekemältä kiertueelta. The Stranglersin loppuunmyydyn Britannian kiertueen lämmittelijänä soitti Goldblade.
Toukokuussa 2006 Roberts jätti yhtyeen ja The Stranglers palasi Burnelin, Blackin, Greenfieldin ja Warnen muodostamaksi kvartettikokoonpanoksi. Warne ja Burnel jakoivat leadvokaaliosuudet Burnerlin laulaessa ne kappaleet, joiden levytysversioissa hän myös oli leadvokalistina ja Warne vokalisoi alun perin Hugh Cornwellin leadvokalisoimat kappaleet. Syyskuussa 2006 ilmestynyt uusi albumi Suite XVI jatkoi yhtyeen uutta menestystä. Vaikka albumi nojasi osittain yhtyeen raskaampiin punkjuuriin, se oli musiikillisesti varsin monipuolinen kokonaisuus, joka sisälsi muun muassa country and western -tyylisen kunnianosoituksen Johnny Cashille kappaleen I Hate You muodossa. Neljäs marraskuuta 2007 The Stranglers soitti 30-vuotisjuhlakonserttinsa Camdenin Rounhousessa, Pohjois-Lontoossa. Settilistaltaan keikka oli identtinen samassa paikassa vuonna 1977 soitetun konsertin kanssa sillä erotuksella, että viimeisessä encoressa kuultiin myös joitakin tuoreempia kappaleita. Konsertti dokumentoitiin dvd:lle Rattus at the Roundhouse.
Vuonna 2010 käynnistyi tiivis kiertue Britanniassa. Sen aikana The Stranglers soitti maaliskuussa loppuunmyydyn keikan Hammersmith Apollossa ja kyseessä oli yhtyeen ensmmäinen keikka mainitussa keikkapaikassa sitten vuoden 1987. 16 konsertista koostuneella kiertueella lämmittelijänä oli The Midlands-yhtyeen Max Raptor. Mainitun vuoden helmikuussa The Stranglersiltä julkaistiin tuplacd Decades Apart, joka sisälsi vähintään yhden näytteen jokaiselta yhtyeen siihen saakka julkaistulta 16 studioalbumilta. Lisäksi mukana oli kaksi uutta kappaletta; Retro Rockets ja I Don't See the World Like You Do. Kokoelman downloadattava versio sisälsi julkaisemattoman ja Rock Goes to College -keikan inspiroiman kappaleen Wasting Time vuodelta 1978. Sen originaalinimi oli Social Secs, eikä kappaletta koskaan julkaistu. Sen musiikki päätyi kuitenkin kappaleeseen Yellowcake UF6, joka ilmestyi vuonna 1979 singlen Nuclear Device b-puolella. Kesällä The Stranglers soitti festivaalien osalta Weyfestissä, Glastonburyssä ja T in the Parkissa Britanniassa ja Oxegen 2010:ssa Irlannissa. Lisäksi yhtye konsertoi Japanissa, Kreikassa, Puolassa, Slovakiassa ja Bulgariassa. The Stranglers julkaisi Hammersmith Apollossa toukokuussa 2010 taltioidun livealbumin ja dvd:n. Maaliskuuhun 2011 ajoittui uusi kiertue Britanniassa. Burnelin pitkäaikainen ystävä Wilko Johnson kutsuttiin Wilko Johnson Bandinsa kanssa mukaan kiertueelle. Mainitun vuoden huhtikuussa alkoi kiertue Euroopassa. Se käsitti useita konsertteja ja myös festivaaliesiintymisiä. Seuraava albumi Giants ilmestyi vuonna 2012. Se sisälsi The Stranglersin tuotannon ensimmäisen instrumentaalikappaleen sitten The Gospel According to Meinblackillä julkaistun kappaleen Waltzinblack. Albumin deluxe-version kakkoscd sisälsi akustisia biisejä marraskuuhun 2011 ajoittuneelta Weekend in Black -sessiolta. Vuonna 2013 The Stranglers teki kiertueen Britanniassa. Black soitti useimmiten konserttien jälkimmäisen osuuden Jim Macaulayn vastatessa ensimmäisestä. Vuoteen 2013 ajoittui useita festivaaliesiintymisiä mukaan lukien sessio BBC Prompsilla 12. elokuuta. Yhdysvaltain-kiertueella Macaulay soitti setit kokonaisuudessaan. Vuonna 2014 yhtye juhlisti 40-vuotista olemassaoloaan Ruby -kiertueella Britanniassa ja muualla Euroopassa. Vuoteen 2015 ajoittuneeseen March On -kiertueeseen sisältyi 18 konserttia Britanniassa. Heinäkuussa oli vuorossa vielä minikiertue Britanniassa. Seuraavaksi The Stranglers soitti marraskuuhun saakka keikkoja ympäri Eurooppaa. Huhtikuussa 2016 The Stranglers teki paluun Uuteen Seelantiin ja Australiaan. Maaliskuusta 2015 lähtien Black on soittanut The Stranglersin riveissä ainoastaan vajaita settejä, mutta hän säilyttää asemansa yhtyeen virallisena jäsenenä. Elokuussa 2017 The Stranglers soitti ulkoilmakonsertin Hullissa, joka on Britannian kulttuurikaupunki. Heinäkuussa 2018 vuorossa oli konsertti LUNAR-festivaalilla Tanworth-in-Ardenissa. Greenfield menehtyi koronavirukseen kolmas toukokuuta 2020 71-vuotiaana.
Kymmenes syyskuuta 2021 ilmestyi The Stranglersin 18. studioalbumi Dark Matters, jonka työstämiseen Greenfield ehti osallistua. Albumi nousi brittilistalla neljänneksi ollen yhtyeen ensimmäinen top teniin kohonnut pitkäsoitto sitten vuoden 1990. Kyseessä oli myös ensimmäinen Stranglersin albumeista, jonka yhtye työsti Jet Blackin jätettyä yhtyeen. Marraskuussa 2021 Stranglers aloitti viimeisen kiertueensa, jolla kosketinsoittajana kuultiin Rialto-yhtyeessä sekä Mungo Jerryssä 2000-luvulla soittanutta Toby Hounshamia. Britanniassa ja monissa muissa Euroopan maissa vierailevan kiertueen on tarkoitus päättyä Ruotsiin lokakuussa 2022.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti