Siouxsie and the Banshees oli brittiläinen rockyhtye, jonka perustivat Lontoossa vuonna 1976 solisti Siouxsie Sioux ja basisti Steven Severin. Yhtyeen vaikutusta sekä aikalaisyhtyeisiinsä että myöhemmin toimintansa aloittaneisiin yhtyeisiin voi pitää varsin merkittävänä. Musiikkilehti Mojo listasi yhtyeen kitaristin John McGeochin sadan kaikkien aikojen parhaan kitaristin listalleen hänen työskentelystään kappaleessa Spellbound. The Times nimesi Siouxsie and the Bansheesin post-punkin uskaliaimpien ja kompromissittomimpien yhtyeiden joukkoon. Alkuvaiheessaan yhtye assosioitui osaksi punkskeneä, mutta se loi nopeasti post-punkin riitasointuja hyödyntävän muodon, joka oli täynnä rytmillistä ja soonista kokeilua. Yhtyeen vuonna 1978 ilmestynyt esikoisalbumi Scream vastaanotti kriitikoiden taholta myönteiset arviot. Vuonna 1980 ilmestynyt Siouxsie and the Bansheesin kakkosalbumi Caleidoscope merkitsi voimakasta musiikillista tyylinmuutosta ja mainittu pitkäsoitto saavutti brittilistalla viidennen sijan. Vuonna 1981 ilmestynyt kolmas albumi Juju nousi niin ikään Britanniassa top teniin ja sen vaikutus esiin nousseeseen goottiskeneen oli varsin merkittävä. Vuonna 1988 ilmestynyt ja monipuolinen albumi Peepshow merkitsi yhtyeelle läpimurtoa Yhdysvalloissa ja pitkäsoitto vastaanotti myönteiset arviot. Vaihtoehtoiset rockkanavat suosivat Siouxsie and the Bansheesin musiikkia ja vuonna 1991 yhtye saavutti Yhdysvalloissa valtavirran hitin singlellään Kiss Them for Me. Uransa aikana Siouxsie and The Banshees julkaisi yksitoista albumia ja 30 singleä. Yhtyeen historiaan sisältyi useita miehistönvaihdoksia ja Sioux ja Severin säilyivät ainoina kaikissa yhtyeen line-upeissa mukana olleina jäseninä. Yhtye lopetti toimintansa vuonna 1996 ja Sioux ja rumpali Budgie jatkoivat musiikin työstämistä yhtyeessä The Creatures, toisessa yhtyeessä, jonka he olivat perustaneet 80-luvun alussa. Siouxsie aloitti soolouransa vuonna 2004. Sioux ja Severin tapasivat syyskuussa 1975 Roxy Musicin konsertissa. Tuossa vaiheessa glamrock oli häipynyt, eikä tiedossa ollut musiikillisesti mitään, mihin kaksikko olisi voinut samaistua. Helmikuusta 1976 eteenpäin Siouxsie, Severin ja muutamat heidän ystävänsä alkoivat seurata tuossa vaiheessa sainaamatonta yhtyettä The Sex Pistolsia, jonka kompromissiton asenne inspiroi heitä. Pistolsin manageri Malcolm McLaren järjesti 100 Club Punk Festivaalin, jonka esiintyjistä yksi peruutti viime hetkellä keikkansa. Niinpä Siouxsie ehdotti, että he soittaisivat Severinin kanssa siitä huolimatta, ettei yhtyeellä ollut nimeä tai muita jäseniä. Kahta päivää myöhemmin, eli 20. syyskuuta 1976 kaksikko esiintyi Lontoossa mainitulla festivaalilla kokoonpanolla, jonka täydensivät kitaristi Marco Pirroni ja rummuissa paremmin nimellä Sid Vicious tunnettu John Simon Richie. Heidän settinsä oli 20-minuuttinen, Isä meidän-rukoukseen perustunut improvisaatio. Yhtye oli aikeissa lopettaa toimintansa mainitun keikan jälkeen, mutta sitä pyydettiin esiintymään uudelleen. Kahta kuukautta myöhemmin Siouxsie ja Severin pyysivät mukaan rumpali Kenny Morrisin ja kitaristi Pete Fentonin. Soitettuaan useita keikkoja alkuvuodesta 1977 yhtye havaitsi, ettei Fenton sopinut sen kokoonpanoon, sillä hän oli todellinen rockkitaristi. Mainitun vuoden heinäkuussa hänen paikkansa otti John McKay. Saman vuoden marraskuussa Siouxsie and The Banshees teki ensimmäisen tv-esiintymisensä soittamalla Manchester Granadassa Tony Wilsonin tv-showssa So It Goes. Yhtye teki ensimmäisen nauhoituksensa John Peelille BBC Radioon ja seuraavassa kuussa yhtye nähtiin Sounds-lehden kannessa. Vaikka yhtye soitti Lontoossa loppuunmyytyjä keikkoja jo alkuvuodesta 1978, sille tuotti vaikeuksia löytää levy-yhtiötä, joka antaisi yhtyeelle täydellisen taiteellisen vapauden. Kesäkuussa yhtyeen sainannut Polydor takasi yhtyeelle lopulta taiteellisen vapauden. Siouxsie and the Bansheesin esikoissingle Hong Kong Garden nousi brittilistalla top teniin. NME:n arviossa kehuttiin sekä kappaleen narratiivia että kitarointia. Marraskuussa 1978 ilmestyneestä yhtyeen esikoisalbumista The Scream NME:n Nick Kent kuvasi yhtyeen soundia Velvet Undergroundin ja Tago Mago-albumin aikaisen Can-yhtyeen hybridiksi. Hänen mukaansa traditionaalia kolmen muusikon soundia ei koskaan ollut hyödynnetty yhtä epäpuhdasoppisesti yhtä tyrmäävin tuloksin. Vuonna 1979 ilmestyneestä yhtyeen kakkosalbumista Join Hands Record Mirror kirjoitti vaarallisena työnä, joka pitäisi kuunnella. Pitkäsoittoa promotakseen Banshees teki täyspitkän kiertueen, mutta riitaantuneet Morris ja McKay jättivät yhtyeen syyskuussa ainoastaan muutamaa päivää ennen kiertueen alkamista. The Slitsin rumpali Budgie valittiin koesoitossa tuuraavaksi rumpaliksi, mutta kitaristien koesoitattaminen oli vaikeampaa. Niinpä tehtävään valittiin The Curen Robert Smith, sillä yhtye oli entuudestaan kiertueen kakkosbändinä. Rundin päätyttyä Smith palasi omaan yhtyeeseensä. Budgiesta tuli yhtyeen pysyvä rumpali ja sen ryhtyessä nauhoittamaan uutta singleään Happy House kitaristiksi valikoitui Magazine-yhtyeen John McGeoch.
Vuonna 1980 ilmestyneellä kolmannella albumillaan Kaleidoscope The Banshees tutki uusia musiikillisia alueita, sillä instrumentaatiota täydennettiin syntetisaattoreilla, sitaareilla ja rumpukoneilla. Yhtyeen pyrkmyksenä oli saada jokainen kappale kuulostamaan erilaiselta huolimatta siitä, pystyttäisiinkö kaikkia biisejä soittamaan keikkakontekstissa. Kaleidoscopesta muodostui kaupallinen menestys, sillä albumi saavutti brittilistalla viidennen sijan. Kaleidoscopen tiimoilta Banshees soitti ensimmäiset keikkansa Yhdysvalloissa ja niihin lukeutui muun muassa kolme keikkaa New Yorkissa marraskuussa 1980. Vuonna 1981 ilmestyneellä albumilla Juju yhtye testasi erilaista taktiikkaa ja soitti kaikkia tulevan albuminsa kappaleita keikoillaan ennen niiden levyttämistä. Severinin mukaan Jujusta tuli tiedostamattomasti teema-albumi, jonka aiheet olivat synkkiä. Brittilistalla pitkäsoitto saavutti seitsemännen sijan, eli siitä muodostui eräs yhtyeen suurimmista menestyksistä. The Smiths-yhtyeen Johnny Marr kehui myöhemmin McGeochin kitaratyöskentelyä kyseisellä albumilla. Vuoden 1981 kiertueella Siouxsiesta ja Budgiesta tuli salaisesti pari. Samoihin aikoihin he aloittivat rumpu-laulu-duonsa The Creatures, joka julkaisi ensiksi ep:n Wild Things. Vuonna 1982 ilmestynyt psykedeelinen albumi A Kiss in the Dreamhouse sisälsi useissa kappaleisssaan jousia ja tyylillisesti se erosi voimakkaasti edeltäjästään. Lehdistö suhtautui albumiin innostuneesti. Alkoholiongelmista kärsinyt McGeoch sai lähteä yhtyeestä ja Robert Smithiä pyydettiin toistamiseen hänen tilalleen. Smith liittyi yhtyeeseen marraskuussa 1982. Vuoden 1983 aikana yhtyeen jäsenet vaikuttivat useissa sivuprojekteissa. Siouxsie ja Budgie sävelsivät The Creaturesin ensimmäisen albumin Feast Severinin ja Smithin levyttäessä nimellä The Glove. Smithin Bansheesissä oloaika dokumentoitiin Beatles-coverilla Dear Prudence. Se nousi brittilistalla kolmanneksi ollen yhtyeen suurin singlemenestys. Yhtye julkaisi livealbumin Nocturne ja viimeisteli kuudennen studiolevynsä Hyaena. Toukokuussa 1984 hieman ennen pitkäsoiton ilmestymistä Smith jätti yhtyeen terveyssyistä, sillä täysipainoinen keskittyminen kahteen yhtyeeseen oli liikaa. Hänen paikkansa yhtyeessä otti aikaisemmin yhtyeessä Clock DVA soittanut John Valentine Carruthers. The Thorn-ep:lle The Banshees levytti uudestaan neljä kappaletta vanhasta repertuaaristaan jousilla sävytettyinä. NME ylisti kyseistä projektia. Banshees käytti suuren osan vuodesta 1985 työskentelemällä uuden albuminsa Tinderbox parissa. Ennen pisintä kiertuettaan Britanniassa yhtye julkaisi uuden singlensä Cities in Dust. Tinderbox ilmestyi lopulta huhtikuussa 1986 ja Sounds kirjoitti albumista myönteisen arvion. Pitkäsoiton pitkäkestoisen levytysrupeaman jatkoksi Banshees julkaisi vuonna 1987 täysin covereista koostuneen albumin Through the Looking Glass. Musiikkilehti Mojo ylisti yhtyeen näkemystä Bilie Holidayn kappaleesta Strange Fruit. Albumin julkaisun jälkeen yhtye havaitsi, ettei Carruthers ollut enää täysipainoisesti mukana ja yhtye päätti jatkaa uuden materiaalinsa parissa triona. Pidemmän tauon aikana yhtye täydensi kokoonpanoaan multi-instrumentalisti Martin MacCarrickilla ja kitaristi Jon Kleinillä. Kvintetti nauhoitti vuonna 1988 albumin Peepshow, jolla kuultiin monia ei-traditionaalisia rockinstrumentteja, kuten selloa. Musiikkilehti Q antoi albumille täydet viisi tähteä. Sen ensimmäinen single Peek-a-Boo oli yhtyeen lopullinen läpimurto Yhdysvalloissa. Albumin tiimoilta tehdyn kiertueen jälkeen yhtye piti taukoa. Siouxsie ja Budgie levyttivät The Creaturesin kanssa arvostetuimman albuminsa Boomerang. Myös Severin ja McCarrick työskentelivät yhteisen materiaalin parissa.
Vuonna 1991 The Banshees palasi singlellä Kiss Them for Me, jossa yhdistettiin jousia tanssirytmeihin. Yhtye teki yhteistyötä aasialaisen Talvin Singhin, joka myös vokalisoi albumin bridgessä, kanssa. Single saavutti myönteiset arviot ja Billboardin listalla sijan 23. tavoittanut kappale toi yhtyeelle myös aivan uutta yleisöä. Singleä seurasi pian pitkäsoitto Superstition ja Banshees konsertoi Yhdysvalloissa Lollapalooza-kiertueen toisena pääesiintyjänä. Seuraavana vuonna elokuvan Batman Returns ohjaaja Tim Burton pyysi yhtyettä säveltämään elokuvan singlekappaleen Face to Face. Vuoden 1993 aikana The Banshees nauhoitti uusia jousisovituksiin pohjautuneita kappaleita, mutta siirtyi soittamaan festivaaleilla ulkomailla. Palattuaan kotiin yhtye palkkasi Velvet Undergroundin John Calen tuottamaan albumin loppuosan. Vuonna 1995 ilmestynyt pitkäsoitto The Rapture saavutti myönteiset arviot, mutta Polydor tiputti yhtyeen vain muutama viikko albumin ilmestymisen jälkeen. Kleinin paikan yhtyeen viimeisellä ja vuoteen 1995 ajoittuneella kiertueella ktaristina otti aikaisemmin yhtyeessä Psychedelic Furs vaikuttanut Knox Chandler. Siouxsie and the Banshees lopetti toimintansa huhtikuussa 1996 20 vuotta kestäneen uransa jälkeen. Siouxsie ja Budgie ilmoittivat jatkavansa työskentelyä The Creaturesissa. Vuonna 1999 ilmestynyt albumi Anima Animus vastaanotti myönteiset arviot. Vuonna 2002 Universal Music julkaisi Siouxsie and The Bansheesin remasteroidussa katalogissa ensiksi yhtyeen Best of-kokoelman. Mainitun vuoden huhtikuussa Siouxsie, Severin, Budgie ja Chanler tekivät paluukiertueen Seven Year Itch, jolta julkaistiin vuonna 2003 myös samanniminen livelevy ja dvd. The Bansheesin soitettua viimeisen konserttinsa Tokiossa Siouxsie ja Budgie jäivät kaupunkiin ja levyttivät The Creaturesina. Yhtyeen neljäs ja samalla viimeinen studioalbumi Hai! ilmestyi muutamaa kuukautta myöhemmin. Vuonna 2004 julkaistiin yhtyeen singlejen b-puolet yhteen kasannut boxi Downside Up sekä ep The Thorn. Vuonna 2006 yhtyeen neljä ensimmäistä albumia ilmestyivät remasteroituina ja ennen julkaisemattomia bonuskappaleita sisältäneinä versioina. Useat John Peelin radioshowta varten vuosien 1978 ja 1986 välillä tehdyt nauhoitukset ilmestyivät albumilla Voices in the Air:The Peel Sessions. Bansheesin vuosien 1982 ja 1986 välillä julkaisemat albumit ilmestyivät remasteroituina versiona huhtikuussa 2009. Saman vuoden kesäkuussa ilmestynyt boxi At the BBC sisälsi dvd:llä kaikki yhtyeen live-esiintymiset BBC:n televisiossa sekä kolme cd:tä livenauhoituksia. Huhtikuussa 2014 yhtyeen debyyttisingle Hong Kong Garden julkaistiin uudelleen seiskatuumaisena tuplavinyylinä. Lokakuun lopussa ilmestyivät remasteroituina ja bonuskappaleita sisältävinä versioina yhtyeen neljä viimeistä albumia. Syyskuussa Siouxsie ja Severin kasasivat musiikkilehti Q:ta varten kokoelmacd:n It's a Wonderful Life, jolla he kunnioittivat inspiraationsa lähteinä olleita elokuvamusiikin ja klassisen musiikin säveltäjiä. Vuonna 2015 ilmestynyt kokoelma Spellbound:The Collection sisälsi singlejä, niiden b-puolia ja albumiraitoja. Levykauppapäivänä julkaistiin uuden kansitaiteen kera yhtyeen vuoden 1979 kakkosalbumi Join Hands. Tammikuussa 2016 ilmestynyt boxi Classic Album Selection Volume One sisälsi yhtyeen kuusi ensimmäistä albumia Kevin Metcalfen uudelleen remasteroimina. Mainitun boxin kakkososa seurasi huhtikuussa ja myös se sisälsi kuusi albumia yhtyeen tuoreemmasta tuotannosta. Marraskuussa The Screamistä julkaistiin vinyylikuvalevy. Polydor julkaisi sarjana uudelleen remasteroituina yhtyeen kaikki albumit. Elokuussa ilmestyivät Tinderbox, Juju, Through the Looking Glass ja Join Hands. Syyskuussa vinyyliuusintajulkaisuissa olivat vuorossa Superstition, A Kiss in the Dreamhouse ja The Scream. Joulukuussa julkaistu sarjan viimeinen osa sisälsi albumit The Rapture, Peepshow, Kaleidoscope ja Hyena. The Screamin julkaisusta oli kulunut 40 vuotta ja marraskuussa albumista julkaistiin tuhannen kappaleen rajoitettuna painoksena sininen uusintapainosvinyyli, jota oli saatavilla ainoastaan itsenäisten levyliikkeiden verkkokaupoista. Joulukuussa 2020 yhtyeen ensimmäinen kokoelma-albumi Once Upon a Time:The Singles julkaistiin uudelleen vinyylinä ja samalla posterin sisältäneenä versiona. Lokakuussa 2021 Tinderboxista julkaistiin rajoitettu värivinyylipainos. Siouxsie and the Banshees on yleisesti tunnustettu erääksi ensimmäisistä ja keskeisimmistä vaihtoehtorockyhtyeistä. Yhtyeeltä saamansa vaikutteet ovat tunnustaneet esimerkiksi Joy Division, The Cure, The Smiths, Depeche Mode, P J Harvey, Radiohead ja Tricky.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti