Viides joulukuuta 1932 syntynyt ja yhdeksäs toukokuuta 2020 edesmennyt, paremmin taiteilijanimellä Little Richard tunnettu Richard Wayne Penniman oli yhdysvaltalainen laulaja, lauluntekijä ja muusikko. Seitsemän vuosikymmenen ajan hän oli vaikutusvaltainen hahmo populaarimusiikissa ja yleisesti -kulttuurissa. Legendaarisimmat levytyksensä Penniman teki 50-luvun puolivälistä eteenpäin. Hänen levytyksiään ja esityksiään dominoivat piano ja raaka laulutyyli, jotka omalta osaltaan olivat laskemassa rock and rollin perustuksia. Pennimanin innovatiivinen vokalisointi ja nopeatempoinen musiikki vaikuttivat myös muihin musiikkigenreihin, kuten souliin ja funkiin. Penniman vaikutti useisiin muusikoihin tyylillisesti rockista hip hopiin. Musiikillaan Penniman muovasi rhythm and bluesia sukupolviksi eteenpäin. Hänen vuonna 1955 levyttämästään Tutti Frutista tuli cross over-hitti, joka nousi listoille sekä Yhdysvalloissa että Britanniassa. Pennimanin seuraava hittisingle, vuoden 1956 puolella ilmestynyt Long Tall Sally nousi Billboardin Rhythm and Blues-listan kärkeen ja seuraavan vajaan kolmen vuoden aikana artisti saavutti 15 singlemenestystä lisää. Pennimanin yleisössä oli sekä valkoista että tummaihoista väestöä. Vuonna 1962 Pennimanista tuli uudelleen syntynyt kristitty ja mainittuna aikana konserttipromoottori Don Arden sai hänet keikkailemaan Euroopassa. Tuolloin The Beatles lämmitteli Pennimania joissakin konserteissa ja yhtyeen jäsenistä Richard opetti laulutyyliään Paul McCartneylle. Pennimania on pidetty eräänä ensimmäisistä tummaihoisista cross over-artisteista, jonka yleisössä oli kaikkien rotujen edustajia. Richardin aikalaisista Elvis Presley, Buddy Holly, Bill Haley, Jerry Lee Lewis, Gene Vincent, Eddie Cochran ja The Everly Brothers levyttivät covereita hänen tuotannostaan. Elvis Presley levytti kahdelle ensimmäiselle albumilleen neljä Richardin kappaletta ja hänen musiikistaan ja tyylistään otettu Presley mainitsi vuonna 1969 Richardin olevan suurin. Monet instituutiot ovat kunnioitaneet Pennimania. Rock and Roll Hall of Fameen hän pääsi jo vuonna 1986 ja lisäksi laulunkirjoittajien Hall of Fameen. Recording Academy ja Rhythm and Blues Foundation ovat palkinneet Richardin elämäntyöstään. Afrikkalais-amerikkalaisen musiikin kansallismuseo palkitsi Pennimanin keskeisestä roolistaan populaarimusiikin genrejen muovaamisessa ja amerikkalaisen kulttuurin merkittävässä muuttamisessa. Vuonna 2010 Tutti Frutti pääsi Kirjallisuuden kongressin kansalliseen ääniterekisteriin ja Richardin ainutlaatuinen vokalisointi vastustamattoman beatin päällä merkitsi musiikissa uutta aikakautta.
Lloyd Pricen kehotuksesta Richard lähetti demonauhan Pricen Specialty Recordsille helmikuussa 1955. Mainitun vuoden syyskuussa yhtiön johtaja Art Rupe vapautti Pennimanin aikaisemmasta sopimuksestaan Peacockin kanssa ja lähetti hänet työskentelemään tuottaja Robert "Bumps" Blackwellin kanssa. Blackwell koki Pennimanin olevan Specialtyn vastaus Ray Charlesille, mutta tämä itse diggasi Fats Dominon soundista. New Orleansissa Cosimo Matassan J&M -studioilla Penniman teki nauhoituksia useiden Fats Dominon taustamuusikoiden, kuten rumpali Earl Palmerin ja saksofonisti Lee Allenin kanssa. Pennimanin mainitussa kuussa tekemät äänitykset eivät herättäneet suurempaa huomiota. Turhautuneina Penniman ja Blackwell menivät rentoutumaan Dew Drop Innissä sijainneeseen yökerhoon. Siellä Penniman kehitteli tekstiltään uskaliaan blueskappaleen Tutti Frutti. Dorothy LaBostrie siisti kappaleen lyriikkaa ja se nauhoitettiin kolmella otolla syyskuussa 1955. Tutti Frutti-niminen kappale julkaistiin samaisen vuoden marraskuussa. Se nousi Billboardin Rhythm and Blues-listan kakkossijalle, poplistalla sijalle 21. ja Britanniassa sijalle 29. myyden lopulta yli miljoona kappaletta. Vuoden 1956 puolella ilmestynyt Pennimanin seuraava single Long Tall Sally nousi Rhythm and Blues-listan kärkeen, Billboardin top 100-listalla sijalle 13. ja Britanniassa top teniin. Edeltäjänsä tavoin mainittu single myi yli miljoona kappaletta. Penniman muodosti taustayhtyeen The Upsetters, johon kuuluivat saksofonistit Clifford "Gene" Burks ja yhtyeenjohtaja Grady Gaines, basisti Olsie "Baysee" Robinson sekä kitaristi Nathaniel "Buster" Douglas. Penniman alkoi tehdä pakettikiertueita ympäri Yhdysvaltoja esimerkiksi Fats Dominon ja Chuck Berryn kanssa. Vuoden 1956 aikana hän julkaisi seitsemän singleä, joista viisi, eli Slippin' and Slidin', Rip It Up, Ready Teddy, The Girl Can't Help It sekä Lucille nousi listoille myös Britanniassa. Saman vuoden aikana Elvis Presley ja Bill Haley levyttivät covereitaan Pennimanin tuotannosta. Vuoden 1956 aikana dj Alan Freed laittoi Pennimanin esiintymään rocelokuvissa Don't Knock the Rock ja Mister Rock and Roll. Seuraavana vuonna Pennimanilla oli suurempi solistin rooli elokuvassa The Girl Can't Help It. Pennimanin vuoden 1957 singlemenestyksiä olivat esimerkiksi Jenny Jenny ja Keep A-Knockin', joista jälkimmäinen oli artistin ensimmäinen Billboardin Hot 100 -listalla top teniin noussut single. Jättäessään Specialty Recordsin vuonna 1959 Penniman oli saavuttanut yhdeksän poplistalla ja seitsemäntoista R&B-listalla top 40:ään kohonnutta singleä. Hänen ensimmäinen pitkäsoittonsa oli Specialtyn toukokuussa 1957 julkaisema Here's Little Richard, joka saavutti Billboardin albumilistalla sijan 13. Aikakauden albumijulkaisujen tapaan se koostui kuudesta singlekappaleesta ja täytteenomaisemmasta tuotannosta. Alkuvuodesta 1958 ilmestynyt ja Little Richardin nimeä kantanut albumi ei saavuttanut listasijoitusta. Lokakuussa 1957 Penniman teki Australiassa pakettikiertueen Gene Vincentin ja Eddie Cochranin kanssa. Myöhemmin samassa kuussa Penniman piti jäähyväiskonserttinsa Apollo Theatressa ja teki viimeiset nauhoituksensa Specialtylle ja siirtyi opiskelemaan teologiaa Oakwood Collegessa, Huntsvillessa, Alabamassa. Specialty jatkoi Pennimanin levytysten julkaisua vuoteen 1960 saakka. Niihin lukeutuivat esimerkiksi Good Golly Miss Molly ja Pennimanin ainutlaatuinen näkemys kappaleesta Knasas City. Penniman siirtyi gospelmusiikin pariin. Ensiksi hän levytti End Recordsille ja solmi vuonna 1961 sopimuksen Mercury Recordsin kanssa. Mainitulle yhtiölle hän levytti vuonna 1962 ilmestyneen ja Quincy Jonesin tuottaman albumin King of Gospel Singers. Jonesin mukaan Pennimanin laulutyyli vaikutti häneen voimakkaammin kuin kenenkään muun hänen kanssaan työskennelleen artistin vokalisointi. Albumin kansiteksteistä vastasi Pennimanin nuoruuden sankaritar Mahalia Jackson, jonka mukaan Penniman lauloi gospelia tavalla, jolla sitä pitää laulaa. Jotkin Pennimanin gospellevytyksistä, kuten He's Not Just a Soldier ja He Got What He Wanted, nousivat poplistoille Yhdysvalloissa ja Britanniassa. Vuonna 1962 konserttipromoottori Don Arden pyysi Pennimania konsertoimaan Euroopassa, sillä hänen levynsä myivät siellä edelleen hyvin. Avajaisesiintyjänä oli Sam Cooke ja Pennimanin yhtyeessä vaikuttaneisiin muusikoihin lukeutui muun muassa nuori Billy Preston. Kuultuaan Pennimanin menestyksekkäistä konserteista Brian Epstein pyysi Beatlesiä lämmittelijäksi joihinkin konsertteihin. Penniman suostui ja ensimmäinen Beatlesin lämmittelemä Little Richardin konsertti oli New Brightonin Tower Ballroomissa mainitun vuoden lokakuussa. Seuraavassa kuussa Beatles lämmitteli Pennimania Hampurissa Jerry Williams and The Violentsin kanssa. Palattuaan Yhdysvaltoihin Penniman levytti The Upsettersin kanssa Little Star Recordsille kuusi rockkappaletta nimellä World Famous Upsetters. Kesän 1963 aikana Don Arden otti yhteyttä Pennimaniin ja pyysi häntä mukaan The Everly Brothersin, Bo Diddleyn ja juuri esikoisalbuminsa julkaisseen The Rolling Stonesin kiertueelle. Pennimanin konsertit olivat siinä määrin menestyksekkäitä, että Granada Televisionissa nähtiin hänen oma shownsa The Little Richard Spectacular. Siitä muodostui menestyksekäs ja 60 000 vastaanotetun fanikirjeen jälkeen show esitettiin kahdesti uudestaan.
Vuonna 1964 Penniman levytti Specialty Recordsille jälleen rockia edustaneen singlen Bama Lama Bama Loo, joka nousi Britanniassa top 20:een, mutta joutui Yhdysvalloissa tyytymään sijaan 82. Myöhemmin samana vuonna Penniman solmi sopimuksen Vee-Jay Recordsin kanssa ja levytti mainitulle yhtiölle comebackalbuminsa Little Richard is Back. Saman vuoden aikana Jimi Hendrix liittyi The Upsettersin täysaikaiseksi jäseneksi ja alkoi nauhoittaa kitaroita Pennimanin kappaleisiin mainitun vuoden kesäkuussa. Tuolloin hänen soittotyylinsä muuttui bluesista enemmän rockin suuntaan. Vuoden 1965 aikana Penniman levytti Hendrixin kanssa kahteen otteeseen. New Yorkissa nauhoituksiin otti Hendrixin lisäksi osaa Billy Preston ja levytetty kappale, Don Cowayn soulballadi I Don't Know What You've Got (But It's Got Me) saavutti R&B-listalla sijan 12. Modern Recordsille Penniman levytti hitin Do You Feel It? ja alkuvuodesta 1966 hänestä tuli Okeh Recordsin artisti. Mainitulle yhtiölle Penniman levytti kaksi Larry Williamsin tuottamaa albumia. Studiolevy The Explosive Little Richard sisälsi pieniksi hiteiksi muodostuneet kappaleet Poor Dog ja Commandments of Love. Little Richard's Greatest Hits Recorded Live! palautti Pennimanin jälleen albumilistoille. Vuosikymmenen lopussa Penniman esiintyi menestyksekkäästi esimerkiksi Atlantic City Pop Festivaalilla ja Toronto Pop Festivaalilla. Lisäksi hänet nähtiin esimerkiksi Dick Cavett Showssa. Vuonna 1970 Reprise Records solmi Pennimanin kanssa sopimuksen ja hän julkaisi albumin The Reel Thing. Siltä poimittu filosofinen single Freedom Blues oli artistin suurin singlemenestys vuosiin. Lisäksi menestyi näkemys swamp rock-artisti Travis Wammackin kappaleesta Greenwood, Mississippi, jossa häntä kuultiin myös kitaristina. Penniman vieraili esimerkisi Delaneyn ja Bonnien ja Joe Walshin levytyksillä ja oli mukana Canned Heatin vuoden 1972 hittisinglellä Rockin' with the King. Samana vuonna Penniman esiintyi Lontoossa Wembleyn stadionilla Rock and Roll Showssa Chuck Berryn kanssa ja mainituista konserteista työstettiin myös elokuva. Vuonna 1976 Penniman levytti Nashvillessa K-Tel Recordsille uusioversiot 18 klassikkokappaleestaan. Liveversiot Good Golly Miss Mollysta ja Rip It Upista sisältänyt single nousi listoille Britanniassa. Vuonna 1977 Penniman jätti jälleen rockin ja kahta vuotta myöhemmin ilmestyi gospelalbumi God's Beautiful City. 80-luvun puolivälissä ilmestynyt, Charles Whiten käsialaa ollut Little Richardin virallinen elämäkerta Quasar of Rock:The Life and Times of Little Richard toi artistin jälleen parrasvaloihin. Hyväksyttyään roolin elokuvassa Down and Out in Beverly Hills Penniman kirjoitti sitä varten Billy Prestonin kanssa myös gospelsävyjä sisältäneen rockkappaleen Great Gosh a Mighty, joka nousi listoille sekä Yhdysvalloissa että Britanniassa. Samana vuonna ilmestyi Warner Brosin julkaisemana uusi albumi Lifetime Friend, joka sisälsi Great Gosh a Mightyn lisäksi muun muassa Britanniassa listoille nousseet singlekappaleet Operator ja Somebody's Comin'. Vuosikymmmenen loppupuolella Penniman esintyi lähinnä tv:ssä ja elokuvissa. Vuonna 1989 Pennimania kuultiin taustavokalistina U2:n ja BB Kingin yhteistä tuotantoa edustavan kappaleen When Love Comes to Town pidennetyllä versiolla. Samana vuonna Penniman alkoi jälleen esittää konserteissaan legendaarisia hittejään. Penniman vastasi raposuudesta Living Colourin vuonna 1990 ilmestyneeltä albumilta Time's Up poimitulla hittisinglellä Elvis is Dead. Samana vuonna Penniman esiintyi Cinderella-yhtyeen kappaleesta Shelter Me työstetyssä musiikkivideossa. Pennimanin The Itsy Bitsy Spiderista levyttämä versio johti levytyssopimukseen Disney Recordsin kanssa. Mainitulle yhtiölle artisti levytti lasten albumin Shake It All About. Vuonna 1994 Penniman levytti tv-sarjan The Magic School Bus tunnusmelodian. Mainittu tv-sarja perustui Joanna Colen ja Bruce Degenin käsialaa olleeseen kirjasarjaan. 90-luvulla Penniman konsertoi ympäri maailmaa, esiintyi tv:ssä ja elokuvissa ja toisten artistien, kuten Jon Bon Jovin ja Salomon Burken levyillä. Vuonna 1992 ilmestyi Pennimanin viimeinen albumi Little Richard Meets Masayoshi Takanaka, jonka hän levytti tuonaikaisen kiertuebändinsä muusikoiden kanssa. Vuonna 2000 ilmestyi Pennimanin elämäkertaelokuva Little Richard, jossa häntä esitti Leon. Vuonna 2002 Penniman oli mukana Johnny Cashille työstetyllä tribuuttialbumilla Kindred Spirits:A Tribute to the Songs of Johnny Cash. Vuonna 2003 julkaistiin Pennimanin Okehille vuosina 1966-67 ja Repriselle vuosina 1970-72 levyttämiä, mutta tuolloin julkaisematta jääneitä kappaleita. Mukana oli mm. kokonaisuudessaan albumi Southern Child, jonka kirjoitustyöstä ja tuotannosta Penniman oli vastannut lähes täysin itse. Albumia oli kaavailtu julkaistavaksi vuonna 1972, mutta tuolloin se oli tullut hyllytetyksi. Vuonna 2005 Penniman levytti Jerrry Lee Lewisin kanssa coverin Beatlesin I Saw Her Standing Therestä ja mainittu versio ilmestyi vuonna 2006 Jerry Lee Lewisin albumilla Last Man Standing. Vuoden 2008 Grammy Awardseissa Penniman ja Lewis esiintyivät John Fogertyn kanssa. Vuonna 2009 Penniman valittiin New Orleansissa Louisiana Music Hall of Fameen konsertissa, jossa paikallaolijoihin lukeutui Fats Domino. Vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä Penniman piti yllä tiivistä keikkatahtia esiintyen ensisijaisesti Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Pennimanin kesäkuussa 2012 Washingonissa, Howard Theaterissa soittama konsertti oli Rolling Stoneen laaditun arvion mukaan edelleen onnistunut sekä laulusuorituksiltaan että shownsa osalta. Maaliskuussa 2013 Penniman esiintyi Viva Las Vegasin Rockabilly Weekendin pääesiintyjänä Orleans Hotelissa. Rolling Stonen syyskuun numerossa 2013 julkaistussa haastattelussa Penniman ilmoitti lopettavansa esiintymiset. Vuonna 2014 näyttelijä Brandon Mychal Smith vastaanotti myönteistä palautetta esitettyään Pennimania James Brownista kertoneessa elämäkerrallisessa draamaelokuvassa Get on Up.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti