Sunnuntain extra:Eräs Dr. Feelgoodin varhaistuotannon klassikkokappaleista

Back in the Night on brittiläisen pubrockyhtyeen Dr. Feelgoodin tuotantoa edustava ja vuonna 1975 nauhoitettu kappale, joka pääsi mukaan Feelgoodin samaisen vuoden lokakuussa ilmestyneelle kakkosalbumille Malpractice. Kitaristi Wilko Johnsonin käsialaa oleva ja Vic Mailen tuottama Back in the Night ilmestyi lisäksi singlenä jo ennen mainittua pitkäsoittoa heinäkuussa 1975. Kyseessä on Dr. Feelgoodin diskografian kolmas singleformaatissa ilmestynyt biisi Roxetten ja She Does It Rightin jälkeen. Sen b-puolella julkaistiin liveversio Bo Diddleyn originaalituotantoa edustavasta kappaleesta I’m a Man. Back in the Night pääsi lisäksi mukaan vuonna 1997 ilmestyneelle Dr. Feelgoodin tuotannosta kasatulle kokoelma-albumille Twenty Five Years of Dr. Feelgood.

Lauantain pitkä:Vuosikymmenten uran tehnyt soulartisti

18. helmikuuta 1941 syntynyt Irma Thomas, syntymänimeltään Lee, on yhdysvaltalainen, New Orleansista kotoisin oleva soullaulajatar, jota on kutsuttu New Orleansin soulkuningattareksi. Vaikka Thomas on Aretha Franklinin ja Etta Jamesin aikalainen, hän ei ole saavuttanut vastaavanlaista suosiota. Vuonna 2007 Thomasin albumi After the Rain vastaanotti parhaan bluesalbumin Grammyn. Kyseessä on Thomasin ensimmäinen Grammy hänen yli viisi vuosikymmentä kestäneen uransa ajalta. Ponchatoulassa, Louisianassa syntynyt Lee lauloi baptistikirkon kuorossa ja teki koe-esiintymisensä Specialty Recordsille ollessaan 13-vuotias. 19-vuotiaana hänellä oli takanaan jo kaksi avioliittoa ja neljä lasta. Thomas säilytti jälkimmäisen aviomiehensä sukunimen, työskenteli tarjoilijana New Orleansissa ja lauloi ajoittain yhtyeenjohtaja Tommy Ridgleyn kanssa. Tämä auttoi Thomasia hankkimaan levytyssopimuksen paikallisen Ron-levy-yhtiön kanssa. Ensimmäinen single Don’t Mess with My Man ilmestyi loppuvuodesta 1959 ja saavutti Billboardin R&B-listalla sijan 22. Seuraavaksi Thomas levytti Minit-yhtiölle tehden yhteistyötä biisintekijän ja tuottajan Allen Toussaintin kanssa esimerkiksi kappaleilla It’s Raining ja Ruler of My Heart, joista viimeksi mainittu päätyi myöhemmin Otis Reddingin ohjelmistoon nimellä Pain in My Heart. Vuonna 1963 Thomasin levy-yhtiöksi vaihtyi Imperial Records, jolle hän levytti muun muassa hitit Wish Someone Would Care ja Breakaway. Jälkimmäisen kirjoitustyöstä vastasivat Jackie DeShannon ja Sharon Sheely ja se päätyi 1980-luvun alkupuolella Tracy Ullmanin coveroimaksi. Anyone Who Knows What Love Is (Will Understand) edusti nuoren Randy Newmanin ja sittemmin countryartistina menestyneen Jeannie Seelyn yhteistyötä. Kappale on saavuttanut uutta kiinnostusta päästyään mukaan useisiin jaksoihin science fiction-tv-sarjassa Black Mirror. Mainitun singlen b-puolella julkaistiin Kai Windingin ensiksi levyttämä ja Thomasin version jälkeen Rolling Stonesin coverohjelmistoon päätynyt Time is on My Side. Thomasin neljä ensimmäistä Imperialille levyttämää singleä nousivat Billboardin poplistalle. Toisin kuin kollegansa Aretha Franklin, Gladys Knight ja Dionne Warwick, Thomas ei koskaan saavuttanut levytyksillään crossover-suosiota. Vuosina 1967-1968 hän levytti Chess Recordsille jonkinasteista suosiota saavuttaen. R&B-listalle nousi Thomasin cover Otis Reddingin kappaleesta Good to Me. Muutettuaan Californiaan Thomas julkaisi levytyksiään useilla pienillä levy-yhtiöillä. Palattuaan Louisianaan Thomas avasi 1980-luvun alussa Lion’s Den Clubin. Useiden vuosien levytystauon jälkeen Thomas solmi levytyssopimuksen Rounder Recordsin kanssa ja vuonna 1991 hän vastaanotti ensimmäisen Grammy-ehdokkuutensa San Franciscossa nauhoitetusta livelevystä Live! Simply the Best. Thomas julkaisi sekä traditionaalista gospelia edustaneita albumeita että maallisempia levytyksiä. Hänen vuonna 1998 ilmestynyt albuminsa Sing It! oli seuraavana vuonna ehdolla Grammyn vastaanottajaksi. Thomas on ollut aktiivinen live-esiintyjä ja esiintynyt vuosittain New Orleans Jazz &Heritage-festivaaleilla. Häntä haastatellaan vuonna 2005 valmistuneessa dokumentissa Make It Funky, jossa esitellään New Orleansin musiikin historiaa ja sen vaikutusta rhythm and bluesiin, rockiin, funkiin ja jazziin. Elokuvassa hän esitti kappaleen Old Records Allen Toussaintin kanssa. Huhtikuussa 2007 Thomas tuli valituksi Louisiana Music Hall of Fameen. Samaisena vuonna järjestetyssä tribuuttikonsertissa Fats Dominolle Thomas esiintyi Marcia Ballin kanssa. Elokuusssa 2009 Rounder Recordsin julkaisemana ilmestynyt ja myös kolme uutta kappaletta sisältänyt kokoelma-albumi The Soul Queen of New Orleans: 50th Anniversary Celebration, joka juhlisti Thomasin 50-vuotista uraa levyttävänä artistina. Vuonna 2011 Thomas esiintyi kahdesti Byron Bay Bluesfestissä Australiassa. 24. huhtikuuta samaisena vuonna Thomas esiintyi Crossroads-lavalla Mavis Staplesin jälkeen ja seuraavana päivänä samaisella stagella pääesiintyjänä Jethro Tullin ja Osibisan jälkeen. Vuonna 2013 Thomas oli ehdolla bluesmusiikkipalkinnon vastaanottajaksi soul blues naisartisti-kategoriassa. Hän voitti sen, samoin kuin seuraavana vuonna. Vuonna 2018 Thomas palkittiin elämäntyöstään hänen esiintyessään Americana Music Honors & Awardsissa. Toukokuun toisena 2024 Thomas esiintyi Rolling Stonesin kanssa New Orleans Jazz &Heritage Festivaalilla duetoiden Mick Jaggerin kanssa Time is on My Siden, jonka Rolling Stones oli versioinut ainoastaan kuukausia Thomasin levytyksen ilmestymisen jälkeen. Thomasin toistaiseksi tuorein albumi, vuonna 2025 ilmestynyt pitkäsoitto Audience with the Queen edustaa yhteistyötä neworleansilaisen elektrofunkyhtyeen Galacticin kanssa.

Perjantain pohjat:Manic Street Preachersin vuoden 2001 merkittävä singlehitti

Ocean Spray on walesilaisen rockyhtyeen Manic Street Preachersin tuotantoa edustava kappale, joka julkaistiin neljäs kesäkuuta 2001 kolmantena singlenä yhtyeen kuudennelta pitkäsoitolta Know Your Enemy. Brittilistalla kappale saavutti parhaimmillaan viidennentoista sijan kesäkuun puolivälissä julkaisuvuonnaan. Sadan suosituimman joukossa brittilistalla Ocean Spray pysytteli kahden kuukauden ajan. Manic Street Preachers esitti Ocean Sprayn Top of the Popsissa. Rumpali Sean Moore vastasi kappaleen trumettisoolosta ja sen lyriikat ovat James Dean Bradfieldin varhaisimmat. Bradfield vastasi lisäksi Ocean Sprayn sävellyksestä. Nimensä kappale otti karpalojuomasta, jota Bradfield vei äidilleen sairaalaan tämän saadessa hoitoa syöpäänsä. Ocean Spraystä työstetyssä musiikkivideossa keskeisessä osassa on myös yhtyeen valokuvaaja Mitch Ikeda, joka vastaa sen japaninkielisestä dialogista. Cd-singlellä olivat lisäksi mukana kappaleet Groundhog Days ja Just a Kid sekä Ocean Sprayn musiikkivideo ja kasettiversiolla lisäksi biisi Little Trolls.

Torstain terävä:Spirit-yhtyeen jälkimmäinen reunion-albumi

Spirit:Thirteenth Dream

Kesäkuussa 1984 Mercuryn julkaisemana ilmestynyt Thirteenth Dream on Spirit-yhtyeen diskografian kaikkiaan 11. albumi ja samalla toinen ja viimeinen niin kutsuttu reunion-albumi. Mainitulle pitkäsoitolle sisältyy kolme täysin uutta tuotantoa edustavaa kappaletta sekä uudelleen nauhoitetut versiot seitsemästä Spiritin vanhasta ydintuotantoon lukeutuvasta biisistä. Vuoden 1968 esikoisalbumilta Sprit versioituvat Fresh Garbage, Uncle Jack sekä Mechanical World. Kakkosalbumilta Family That Plays Together versioidaan odotustenmukaisesti hittisingle I Got a Line on You ja 1984 on alun perin vuonna 1969 ainoastaan singleformaatissa ilmestynyt kappale. Spiritin suurimmaksi klassikoksi kohotetulta albumita, vuonna 1970 ilmestyneeltä pitkäsoitolta 12 Dreams of Dr. Sardonicus uusioversioitaviksi ovat päätyneet Mr Skin ja Nature’s Way. Albumin uutuuskappaleisiin lukeutuvat Black Satin Nights, Pick It Up ja All Over the World. Thirteenth Dreamin nauhoitukset ovat joulukuulta 1982 ja koska albumi julkaistiin cd-formaatissa, kyseessä on eräs varhaisimmista digitaalisista nauhoituksista ja eräs laadukkaimmista sellaisista rockyhtyeen osalta, kiitos hyödynnetyn äänitysteknologian. Thirteenth Dreamin alun perin cd-formaatissa julkaistu originaalipainos on varsin harvinainen. Vuonna 2004 Beat Goes On julkaisi albumin uudelleen toisen Spiritin diskografiaan lukeutuvan pitkäsoiton Future Games kanssa. Thirteenth Dreamin nauhoitusten yhteydessä taltioitiin lisäksi uusi versio alun perin Spiritin nimeä kantavalta esikoisalbumilta löytyvästä kappaleesta Elijah. Kyseinen versio julkaistiin ainoastaan maxisinglen b-puolena, mutta ei lainkaan cd- tai albumiformaatissa. Yhdysvalloissa Thirteenth Dream julkaistiin nimellä Spirit of ’84 ja erilaisen kansikuvan kera.

Keskiviikon klassikko:Eräs uuspunkin keskeisimmistä albumeista

Green Day:Dookie

Helmikuun ensimmäisenä 1994 Reprise Recordsin julkaisemana ilmestynyt Dookie on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Green Dayn kolmas studioalbumi ja samalla yhtyeen ensimmäinen suurelle levy-yhtiölle työstämä pitkäsoitto. Se nauhoitettiin edellisen vuoden aikana Berkeley-studioilla Kaliforniassa. Dookien kappalemateriaali on ensisijaisesti yhtyeen kitaristi/solisti Billy Joe Armstrongin käsialaa ja sen biisit pohjautuvat pitkälti hänen henkilökohtaisiin kokemuksiinsa. Dookielta julkaistiin singleformaatissa kappaleet Longview, Basket Case, uudelleen nauhoitettu versio alun perin vuonna 1991 Green Dayn kakkosalbumilla Kerplunk ilmestyneestä kappaleesta Welcome to Paradise sekä When I Come Around. Grungen oltua useamman vuoden ajan rockmusiikin johtava genre Dookie oli eräs niistä albumeista, jotka esittelivät eläväisempää ja melodisempaa rocksoundia. Pitkäsoiton vaikutusta sekä post-punkin että muidenkin musiikkigenrejen kehitykseen voikin pitää varsin merkittävänä. Dookiesta muodostui arviomenestys ja vuoden 1995 Grammy Awardseissa pitkäsoitto palkittiin vuoden parhaana vaihtoehtoalbumina. Billboardin albumilistalla Dookie oli parhaimmillaan toisena ja se nousi top teniin monissa muissa maissa. Yhdysvalloissa Dookie saavutti kaksinkertaisesti timanttia. Albumista on muodostunut eräs kaikkien aikojen myydyimmistä ja kriitikot sekä musiikkijournalistit ovat kohottaneet Dookien erääksi 90-luvun parhaista albumeista ja parhaista punkrock- ja poppunklevyistä. Vuonna 2017 Rolling Stone listasi Dookien kaikkien aikojen parhaaksi poppunklbumiksi. Vuonna 2024 Kongressin kirjasto valitsi Dookien kansainväliseen ääniterekisteriin kulttuurisesti, historiallisesti tai esteettisesti merkittävänä.

 

Tiistain tukeva:The Kinksin 1970-luvun kosketinsoittaja

Kuudes helmikuuta 1948 syntynyt ja neljäs elokuuta 2023 edesmennyt John ”The Baptist” Gosling oli brittiläinen kosketinsoittaja, pianisti ja solisti, joka muistetaan parhaiten jäsenyydestään The Kinksissä vuosien 1970 ja 1978 välisenä ajanjaksona. Lisäksi hän oli mukana The Kinksin ex-jäsenistä koostuneessa yhtyeessä The Kast of The Kinks. Paigntonissa, Devonissa syntyneen Goslingin ensimmäinen instrumentti oli hänen joululahjakseen vastaanottama harmoni. Hän opiskeli The Royal Academy of Musicissa ja vaikutti urkurina St. Andrewn kirkossa Stoke Newintgtonissa. Gosling opiskeli Luton Six Form Collegessa. Goslingin ensimmäinen yhtye The Challengers perustettiin hänen kuultuaan ystävänsä kanssa The Kinksin version Long Tall Sallystä BBC:n radioswhossa Saturday Club. Gosling vaikutti lisäksi paikallisessa, Bob Dylanin inspiroimassa yhtyeessä Hard Rain. Siinä hän soitti opiskellessaan Academy of Musicissa. Hard Rain nauhoitti joitakin kappaleita. Gosling lainasi kyseisen nauhan eräälle The Kinksin jäsenistä, eikä saanut sitä koskaan takaisin. Kosketinsoitinten lisäksi Gosling soitti bassoa ja kitaraa. Hänen keskeisiin vaikuttajiinsa lukeutuivat Small Facesin ja The Facesin Ian McLagan, Spencer Davis Groupin ja Trafficin Stevie Winwood, Procol Harumin Matthew Fisher, Paul McCartney ja Little Richard. The Kinksiin Gosling liittyi vuonna 1970 esitettyään koe-esiintymisessä onnistuneesti yhtyeen kappaleen Lola. Ensimmäisen keikkansa The Kinksin riveissä Gosling soitti Minneapolisissa, Yhdysvalloissa 22. toukokuuta 1970. Hänen viimeinen esiintymisensä The Kinksin jäsenenä oli uudenvuodenaattona 1977. Seuraavana vuonna Goslingin paikan The Kinksin kosketinsoittajana otti Gordon Edwards. Lempinimensä The Baptist Gosling sai mieltymyksestään juutalaisen saarnaajan John The Baptistin kuviin. 2000-luvulla Gosling mainitsi olevansa edelleen hyvissä väleissä The Kinksin jäsenten kanssa, vaikka hän ei ollut keskustellut Dave Daviesin kanssa enää yhtyeestä eroamisensa jälkeen. Gosling on kirjoittanut teoksen ajastaan The Kinksin jäsenenä. Hänen myöhäisempiä yhtyeitään ovat olleet Network, jossa vaikutti niin ikään The Kinksin jäsenistöön lukeutunut Andy Pyle. Vuonna 1994 Gosling perusti yhtyeen The Kast of The Kinks, johon kuuluivat lisäksi The Kinksin jäsenistöön lukeutuneet Mick Avory, Jim Rodford ja John Dalton. Goslingilla oli musiikkikauppa Berkhamstedissa ja myöhemmin hän toimi musiikin opettajana. Gosling eläköityi vuonna 2008. Hän edesmeni neljäs elokuuta 2023 75 vuoden ikäisenä.

Maanantain mainio:Peter Gabrielin vuoden 1992 menestysalbumi

Peter Gabriel:Us

28. syyskuuta 1992 Real World Recordsin ja Geffen Recordsin julkaisemana ilmestynyt Us on myös Genesis-yhtyeen varhaiskauden solistina muistetun brittiartisti Peter Gabrielin kuudes studioalbumi. Gabrielin tuotannosta vuonna 1989 ilmestynyt Passion oli soundtrack-albumi. Sen seuraaja Us oli Gabrielin ensimmäinen varsinainen uusi sooloalbumi sitten vuoden 1986, jolloi ilmestyi hänen soololevyjensä osalta artistin suurimmaksi menestysalbumiksi osoittautunut  So. Us-albumin lyriikoissa Gabrel käsitteli useita henkilökohtaisia teemoja, kuten 1980-luvun loppuun ajoittunutta avioeroaan, suhdettaan näyttelijätär Rosanna Arquetteen sekä lisääntynyttä etäisyyttä tyttäreensä. Macintosh-tietokoneet promosivat Us-albumia varhaisella interaktiivisella multimedialla, eli musiikkivideoilla useista albumin kappaleista nimellä X-Plora I: Peter Gabriel’s Secret World. Us-albumista muodostui edeltäjänsä tavoin suuri myyntimenestys. Pitkäsoitto nousi listakakkoseksi sekä Billboardin listalla että Britanniassa ja kohosi top teniin 12 muussa maassa. Singleformaatissa albumilta julkaistiin kappaleet Digging in the Dirt, Steam, Blood of Eden ja Kiss That Frog. Niistä suurimmaksi menestykseksi osoittautui brittilistalla kymmenennen sijan tavoittanut Steam. Us-albumin julkaisua seurasi vuosiin 1993 ja 1994 ajoittunut Secret World Tour. Siltä taltioitiin livealbumi Secret World Live ja samanniminen konserttielokuva, jotka molemmat ilmestyivät vuoden 1994 aikana. Vuonna 2002 Peter Gabrielin kaikista siihen mennessä ilmestyneistä sooloalbumeista Us mukaan lukien julkaistiin remasteroidut versiot.

Sunnuntain extra:Tim Buckleyn 1960-luvun tuotannon päättänyt albumi

Tim Buckley:Blue Afternoon

24. marraskuuta 1969 ilmestynyt Blue Afternoon on Tim Buckleyn neljäs studioalbumi. Samalla kyseessä on artistin debyyttipitkäsoitto Herb Cohenin ja Frank Zappan levy-yhtiölle Straight Recordsille. Albumilla soittavat samat muusikot, kuin Buckleyn edellisellä albumilla Happy Sad, mutta lisäyksenä on rumpali Jimmy Madison. Tyylillisesti Blue Afternoon enteili Buckleyn tuotannon kahden seuraavan pitkäsoiton edustamaa kokeellisempaa tyyliä. Blue Afternoonille sisältyy useita kappaleita, jotka Buckley oli ollut aikeissa nauhoittaa jo aikaisemmin, mutta hän ei ollut ehtinyt viimeistellä niitä. Chase the Blues Away ja Happy Time ovat kappaleita, joiden parissa Buckley oli työskennellyt kesän 1968 aikana aikomuksenaan niiden mahdollinen sisältyminen albumille Happy Sad. Mainitujen kappaleiden demoversiot ovat löydettävissä Rhinon julkaisemalta albumilta Works in Progress. Buckleyn albumeista Starsailorin tavoin myös Blue Afternoon on ilmestynyt yksittäisenä cd:nä Yhdysvalloissa ainoastaan kerran. Kyseisestä vuonna 1989 ilmestyneestä cd-julkaisusta on kiittäminen Enigma Retro-yhtiötä. Vuonna 2011 Warner/Rhino Records julkaisi Buckleyltä The Original Album Series -boxin, jolle sisältyvät Blue Afternoonin lisäksi artistin neljä Elektra Recordsille levyttämää pitkäsoittoa. Vuonna 2017 Rhinon julkaisemana ilmestyi Tim Buckley The Complete Album Collection, joka sisältää artistin seitsemän ensimmäistä albumia ja lisäksi uusintajulkaisun Work in Progressista.

Lauantain pitkä:Keskeistä brittiprogen edustajaa edeltänyt psykedeelinen rockyhtye

Simon Dupree and the Big Sound oli vuonna 1966 perustettu brittiläinen, psykedeelistä rockia edustanut yhtye. Sen kokoonpanon muodostivat veljekset Derek (laulu), Phil (laulu, saksofoni, trumpetti) ja Ray Shulman (kitara, viulu, trumpetti, laulu). Myöhemmin he perustivat brittiprogen keskeisiin edustajiin lukeutuvan yhtyeen Gentle Giant.  Shulmanin veljesten yhtye aloitti toimintansa nimellä The Howlin Wolfs ja muutti sen The Road Runnersiksi soittaen R&B:tä Porsmouthin alueella, joka oli Shulmanin veljesten kotiseutua. Alkuvuodesta 1966 yhtyeen nimeksi vaihtui Simon Dupree and the Big Sound. Muilta osin yhtyeen kokoonpanon muodostivat basisti Peter O' Flaherty, kosketinsoittaja Eric Hine ja rumpali Tony Ransley. Varhaisista yhtyeen nimivalinnoista huolimatta ohjelmisto painottui Wilson Pickettiin, Don Covayhin ja Otis Reddingiin Howlin Wolfin ja Bo Diddleyn sijaan. Yhtyeen etsiessä mieleen jäävää nimeä se päätyi vaihtoehtoon Simon Dupree and the Big Sound. Tuottaja Dave Paramour kiinnitti yhtyeen EMI:n Parlophone-merkille. Simon Dupree and the Big Soundin ensimmäiset singlet, kuten vuonna 1966 ilmestynyt I See the Light eivät nousseet listoille. Lokakuussa 1967 yhtyeen management ja levy-yhtiö päättivät vaihtaa sen musiikillisen tyylin psykedeelisvaikutteisemmaksi.Loppuvuodesta 1967 ilmestynyt ja psykedeelistä tyyliä edustanut Kites nousi top teniin brittilistalla. Yhtye piti itseään blue-eyed soulin edustajana, eikä pitänyt kappaleesta, sillä se ei edustanut lainkaan yhtyeelle tunnusomaista tyyliä. Seuraava single For Whom the Bell Tolls oli ainoastaan pieni hitti ja sitä seurannut Broken Hearted Pirates, jossa Dudley Moorea kuultiin kreditoimattomana pianistina, ei noussut listoille lainkaan. Yhtyeen vuoden 1967 Skotlannin-kiertueella tuolloin tuntematon kosketinsoittaja Reginald Dwight tuurasi sairastunutta Eric Hinea. Hänestä tuli miltei Simon Dupree and the Big Soundin pysyvä jäsen. Dwightin sävellyksistä yhtye nauhoitti tosin ainoastaan kappaleen I'm Going Home ja sekin ilmestyi yhtyeen viimeisen, sopimusteknisenä julkaisuna ilmestyneen singlen b-puolella. Dwight tultiin myöhemmin tuntemaan taiteilijanimellään Elton John. Viides huhtikuuta 1968 Simon Dupree and the Big Sound esiintyi Amen Cornerin, Gene Pitneyn, Don Partridgen ja Status Quon kanssa The Odeon Theatressa, Lewishamissa, Lontoossa osana kaksi-iltaisen brittikiertueen ensimmäistä iltaa. Alkuvuodesta 1969 Simon Dupree and the Big Sound oli buukattu esiintymään Coventryn Lanchester Polytechnicissa, mutta yhtye ei saapunut paikalle. Lämppäri Raymond Froggatt esiintyi näin ollen koko illan. Parlophone Records julkaisi Simon Dupree and the Big Soundilta vuonna 1967 studioalbumin Without Reservations ja vuonna 1980 ilmestyi kokoelma-albumi Amen. Vuonna 2004 ilmestynyt Part of My Past sisältää kaikki yhtyeen singlebiisit, albumiraidat ja myös ennen julkaisemattomia kappaleita, joita lienee kaavailtu yhtyeen toiselle ja konkretisoitumattomalle albumille. Marraskuussa 1968 Parlophone-yhtiö julkaisi yhtyeeltä The Molesin nimellä kahteen osaan jaetun singlen We Are The Moles. Singlen kannessa ei ollut tietoja artistien henkilöllisyydestä. The Beatles oli samaisen levy-yhtiön artisteja, joten kyseessä arveltiin olevan mahdollisesti itsensä Fab Fourin salanimellä julkaisema ja Ringo Starrin leadvokalisoima single. Simon Dupree and the Big Sound kyllästyi olemaan yhden hitin ihme, josta levy-yhtiö oli pyrkinyt tekemään popyhtyeen siitä huolimatta, että bändi itse oli aina kokenut itsensä soulyhtyeeksi. Yhtye lopettikin toimintansa vuonna 1969 ja Shulmanin veljekset muodostivat progressiivista rockia edustavan Gentle Giantin.

Perjantain pohjat:HDTV:n laadukas setti omaa tuotantoa

 Joensuulaislupaus HDTV soitti varsin onnistuneen keikan Grand Old Rockers of Joensuun järjestämässä GOR-illassa juuri 15 vuotta nykyisissä toimitiloissaan täyttäneessä Ravintola Kerubissa. Setti käynnistyi rivakampaa tuotantoa edustavalla kappaleella Lost Control, jonka jälkeen siirryttiin nyanssikkaampaan kappalemateriaaliin. Sen ensimmäinen huippuhetki oli yhtyeen ydintuotantoon jo tässä vaiheessa laskettavissa oleva Flower Pot. Neljäntenä soitettu instrumentaalikappale Project # 1 on HDTV:n diskografian kaikkien aikojen ensimmäinen biisi. Do You Wanna Know edustaa onnistuneesti vauhdikkaampaa tuotantoa ja sen jälkeen setissä oli jälleen vuorossa maalailevampia, ajoittain jopa hienoisesti psykedeliavivahteisia kappaleita. Niistä More Than ja Hyrbid kuulostavat jo varsin lupaavilta, mutta keikan huippuhetkiksi osoittautuivat varsinaisen setin päättäneet Rain ja People Hurry, joiden aikana basisti/solisti Usva ja kitaristi Akseli vaihtoivat instrumentteja. Varsinainen setti päättyi revittelevämpään osastoon lukeutuvaan Stuck on the Flooriin. Melko vähälukuinen, mutta sitäkin valveutuneempi yleisö tahtoi lisää ja encorena kuultiin Johnny Kidd and the Piratesin ikiklassikko Shakin’ All Over. HDTV:n keikkasetit koostuvat ansaitusti pääosin omasta tuotannosta, mutta bändin soittamiin lainabiiseihin lukeutuvat lisäksi ajoittain esimerkiksi The Jimi Hendrix Experiencen Fire ja Blondie-yhtyeen One Way Or Another. Laadukkaita retrohenkisiä rockyhtyeitä ei  maassamme ole liikaa, joten toivotetaan HDTV:lle pitkää ja valoisaa tulevaisuutta. Ainesta yhtyeessä totisesti on.

HDTV Kerubissa 11. 2. 2026.

Torstain terävä:Vuonna 1974 listaykkösen saavuttanut brittiläinen soulyhtye

Sweet Sensation oli kahdeksasta jäsenestä koostunut brittiläinen soulyhtye, joka saavutti jonkinasteista menestystä 70-luvun puolivälin tienoilla. Parhaiten se muistetaan vuonna 1974 brittilistan kärkeen kohonneesta singlestään Sad Sweet Dreamer. Manchesterissa vuonna 1971 perustettu yhtye saavutti tunnettuutta esiinnyttyään ITV:n kykykilpailussa New Faces. Panelisti Tony Hachin kehotuksesta yhtye solmi levytyssopimuksen Pye Recordsin kanssa. Sweet Sensationin esikoissingle Snowfire ei noussut listoille, mutta toinen pikkulevy Sad Sweet Dreamer oli listaykkönen Britanniassa lokakuussa 1974. Seuraavana keväänä mainittu kappale saavutti myös Billboard Hot 100 -listalla 14:n sijan. Sitä seurannut single Purely by Coincidence oli brittilistalla parhaimmillaan sijalla 11. tammikuussa 1975. Molemmat kappaleista olivat David Partonin kirjoittamia. Seuraavien kahden vuoden aikana ilmestyneistä singleistä Hide Away from the Sun, Mr Cool, Sweet Regrets ja Mail Train yksikään ei noussut listoille. Vuonna 1977 yhtye osallistui kilpailuun A Song for Europe pyrkimyksenään edustaa Britanniaa Euroviisuissa. Sen esittämä kappale You're My Sweet Sensation päätyi kahdeksannelle sijalle. Pye pudotti Sweet Sensationin ja yhtye lopetti toimintansa pian tämän jälkeen. Sweet Sensation oli kuitenkin pioneeriasemassa monille saman tyylisuunnan yhtyeille The Real Thingistä Imaginationiin. Solisti Marcel King aloitti soolouransa. 1980-luvun puolivälissä hän levytti A Certain Ration Donald Johnsonin ja New Orderin Bernard Sumnerin kanssa Factory Recordsille omaa käsialaansa olevan kappaleen Reach for Love, joka ei noussut listoille. ZYX:ille King levytti kappaleen Hollywood Nights. Hän menehtyi viides lokakuuta 1995 38 vuoden ikäisenä. Basisti Barry Johnson liittyi Quando Quangohun ja myöhemmin Aswardiin. Sweet Sensationin perustajajäsen Leroy Smith menehtyi Manchesterissa tammikuun puolivälissä 2009 56 vuoden ikäisenä.

Keskiviikon klassikko:Carole Kingin 1970-luvun tuotannon viimeinen huipputyö

Carole King:Thoroughbred

13. tammikuuta 1976 ilmestynyt Thoroughbred on yhdysvaltalaisen laulaja/lauluntekijän Carole Kingin seitsemäs studioalbumi. Kyseessä on artistin viimeinen Ode Recordsille levyttämä pitkäsoitto ja samalla viimeinen albumi, jonka tuotannosta vastasi Kingin kanssa vuoden 1971 klassikkoalbumista Tapestry lähtien työskennellyt Lou Adler. Tämän jälkeen King vastasi itse muutamien Capitolin ja Atlantic Recordsin julkaisemien albumiensa tuotannosta. Adler palasi Kingin tuottajaksi artistin vuonna 1984 ilmestyneellä pitkäsoitolla Speeding Time. Ensimmäisenä singlenä Thoroghbrediltä julkaistusta kappaleesta Only Love is Real muodostui Kingin neljäs ja samalla viimeinen Billboardin Adult Contemporary-listan kärkeen kohonnut single. Toisena singlenä albumilta julkaistiin David Crosbyn ja Graham Nashin taustavokalisoima High Out of Time. Kappaleessa There’s a Space Between Us harmoniavokalisoinnista vastasi James Taylor. High Out of Timea Cash Box kuvasi sieväksi balladiksi, joka on kuorrutettu Kingin odotustenmukaisilla, mutta aina jännittävillä melodiakoukuilla. Record Worldin arviossa samaista kappaletta kuvattiin ajattelemisen aihetta antavaksi ja liikkuvaksi tarinaksi, jonka ainoastaan sen työstänyt laulajatar voisi kertoa. Throoughbredin paras sijoitus Billboardin albumilistalla oli kolmantena ja albumi myi kultalevyyn oikeuttavan määrän. Kanadan RPM-albumilistalla Thoroughbred sijoittui parhaimmillaan yhdeksänneksi.

Tiistain tukeva:Vuonna 1970 perustettu ja useita hittejä saavuttanut soul ja R&B-yhtye

The Real Thing on 1970 luvulla perustettu brittiläinen soulyhtye, jonka tuotannosta kappale You to Me Are Everything menestyi kansainvälisesti ja nousi brittilistan kärkeen. The Real Thingin muihin brittihitteihin lukeutuvat Can’t Get Buy without You ja Can You Feel the Force? Paluuta valtavirran suosioon tuli merkitsemään vuonna 1986 työstetty Decade Remix You to Me Are Everythingistä. Levymyyntinsä osalta The Real Thing oli 1970-luvun aikana suosituin tummaihoinen rock/soul -yhtye Britanniassa. Musiikkilehti Mojon perustaja ja journalisti Paul Du Nouer antaa The Real Thingille Deaf School-yhtyeen kanssa kunnian Liverpoolin musiikillisen maineen palauttamisesta 1970-luvulla menestyksensä ansiosta. The Real Thingin perustivat vuonna 1970 Chris Amoo, Dave Smith, Kenny Davis ja Ray Lake. Yhtyeen progressiiviset, soulvaikutteiset tulkinnat aikakauden yhdysvaltalaisista hiteistä saivat osakseen siinä määrin huomiota, että yhtye varmisti itselleen levytyssopimuksen EMI:n kanssa. Mainitun levy-yhtiön julkaisemina vuosina 1972 ja 1973 ilmestyneet singlet, kuten Vicious Circle olivat varsin laadukkaita, mutta ne eivät menestyneet. Mitään mainitun aikakauden kappaleita The Real Thingin tuotannosta ei ole sisällytetty millekään yhtyeen kokoelma-albumeista. Yhtye jatkoi toimintaansa Kenny Davisin lähdöstä huolimatta. The Real Thing oli mukana tv:n kykykilpailussa Opportunity Knocks. Menestyksen alkua yhtyeelle tuli merkitsemään yhteistyö David Essexin ja Pye Recordsin kanssa. The Real Thing teki Essexin kanssa kansainvälisen kiertueen ja levytti hänen kanssaan suosittuja singlejä, joista ei kuitenkaan muodostunut todella suuria listahittejä. Chris Amoon veljen Eddien liityttyä The Real Thingin jäseneksi yhtye saavutti viiimein menestystä popsoulsinglellään You to Me Are Everything. Mainittu kappale nousi brittilistan kärkeen, Billboardin R&B-listalla sijalle 29. ja poplistalla sijalle 66. Single saavutti hopealevyn 250 000 kappaleen myynnillään. Sen seuraaja Can’t Get By without You ei saavuttanut Yhdysvalloissa listasijoitusta, mutta nousi yhtyeen kotimaassa kakkossijalle. The Real Thingin esikois- ja samalla nimikkoalbumi ilmestyi vuonna 1976. Mainitulle pitkäsoitolle sisältyivät molemmat yhtyeen siihenastiset singlemenestykset sekä kolmas hitti You’ll Never Know What You’re Missing, joka saavutti brittilistalla sijan 16. Vuonna 1977 ilmestyi seuraava albumi Four from Eight, vuonna 1978 pitkäsoitto Step into Our World, joka julkaistiin seuraavana vuonna uudelleen nimellä Can You Feel the Force? ja vuonna 1982 kokoelma-albumi 100 Minutes. The Real Thingin singleistä vuonna 1977 ilmestynyt Love’s Such a Wondeful Thing saavutti sijan 33. Vuoden 1978 singlehittejä olivat sijan 18. tavoittanut Whenever You Want My Love, sijalle 39. päätynyt Let’s Go Disco ja juuri top 40:än tavoittanut Rainin’ through My Sunshine. Can You Feel the Force nousi vuonna 1979 viidenneksi ja Boogie Down (Funky Now) saavutti sijan 33. Vuonna 1980 ilmestynyt She’s a Groovy Freak nousi sijalle 52., mutta ilmestyi muutamaa kuukautta liian myöhään ehtiäkseen  mukaan The Real Thingin ensimmäiselle ja K-Telin julkaisemalle kokoelma-albumille Greatest Hits. Vuonna 1982 The Real Thing ryhtyi jälleen yhteistyöhön David Essexin kanssa. Yhtye oli taustavokalisteina artistin kiertueella ja edellä mainittuna vuonna ilmestyneellä top 20-hitillä Me and My Girl (Nighclubbing), jonka Essex ja The Real Thing esittivät myös Top of the Popsissa. The Real Thin levy-yhtiöksi vaihtui RCA ja vuonna 1984 yhtye levytti Lynsey De Paulin ja Terry Brittenin heille varta vasten kirjoittaman sekä Nick Martinellin tuottaman kappaleen We Got Love (Real Thing), joka saavutti brittien discolistalla sijan 58. Mainittu biisi sisältyy The Real Thingin albumille Black Magic sekä vuonna 1984 Indonesiassa julkaistulle various artists-tyyppiselle mainitun vuoden suurimpia hittejä sisältävälle kokoelma-albumille. Vuonna 1986 listasijoituksen saavuttivat useiden The Real Thingin vanhojen hittien remix-versiot. You To Me Are Everythingin Decade Remixistä vastasivat DJ Froggy, Simon Harris ja KC ja se nousi brittilistalla viidenneksi 12:ksi viikoksi. Can’t Get By without Youn Second Decade Remix sijoittui ainoastaan yhtä sijaa alemmaksi ja sille kertyi 13 listaviikkoa. Can You Feel the Forcen vuoden 1986 Remix saavutti sijan 24., mutta The Real Thingin viimeinen vuonna 1986 julkaistu single Straight to the Heart joutui tyytymään listasijoitukseen 71. Yhtyeen originaalijäsenistä Kenny Davis menehtyi hukkumalla 44 vuoden ikäisenä. Heroiiniaddiktiosta kärsinyt Ray Lake päätyi itsemurhaan maaliskuun yhdeksäntenä 2000. Vuonna 2002 Daft Punkin Thomas Bangalter lyöttäytyi yhteen DJ Falconin kanssa nimellä Together. Kaksikon kappaleessa So Much Love to Give sämplättiin The Real Thingin kappaletta Love’s Such a Wonderful Thing. Togetherin kappaleesta tuli clubeissa siinä määrin suosittu, että seuraavien vuosien aikana samaa sämpläystä hyödynnettiin useissa muissa tanssikappaleissa. N-Trancen Kevin O’ Toole ja Dale Longworth levyttivät So Much Love to Givestä coverinsa Freeloadersin nimellä ja antoivat The Real Thingin lauluosuuksille krediitin toisin kuin aikaisemmin mainittu ranskalaisduo. AATW:n julkaisemana vuonna 2005 ilmestynyt single nousi brittilistalla yhdeksänneksi ja siitä muodostui samalla The Real Thingin kuudes ja samalla viimeinen top ten-hitti remixit mukaan luettuina ja lisäksi yleisesti viimeinen singlehitti. Eddie Aimoo edesmeni 23. helmikuuta 2018. Seuraavana vuonna The Real Thing oli mukana Simon Sheridanin ohjaamassa dokumentissa Everything-The Real Thing Story. Siinä käsiteltiin lisäksi Eddien varhaista doo wop-yhtyettä The Chants ja Chrisin yhtyeitä The Sophisticated Soul Brothers ja Vocal Perfection, joista viimeksi mainitun manageri Tony Hall nimesi The Real Thingiksi nähtyään Piccadilly Circusilla suuren virvoitusjuomamainoksen. Dokumentissa haastateltuihin artisteihin lukeutuivat David Essex, Billy Ocean, Five Star- yhtyeen Denise Pearson ja Imagination-yhtyeen Leee John sekä Kim Wilde. Eddie Amoo edesmeni dokumentin tuotantovaiheessa ja niinpä se päädyttiin julkaisemaan vasta kaksi vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Teatteriesitystensä jälkeen elokuva nähtiin BBC Fourilla elokuussa 2000.

Maanantain mainio:Pelle Miljoonan paluuta juurilleen merkinnyt 1980-luvun puolivälin albumi

Miljoonaliiga:Enkeltenkaupungissa

Lokakuussa 1985 Pyramidin julkaisemana ilmestynyt Enkeltenkaupungissa on Pelle Miljoonan useista kokoonpanoista ainoa Miljoonaliiga-yhtyeen julkaisema pitkäsoitto. Pellen itsensä lisäksi albumin työstämiseen osallistuivat hänen aisaparinsa vuosikymmenten ajalta, eli Tumppi Varonen, lähes Pellen luottokitaristista käynyt Stefan Piesnack sekä uutena kasvona aikaisemmin yhtyeessä Soundstorm Shock vaikuttanut ja sittemmin esimerkiksi maamme keskeisimmästä katurockryhmästä Smackistä, Balls-yhtyeestä ja myös Tumppi Varosen Problemsista muistettu basisti Jimi Sero. Tyylillisesti Enkeltenkaupungissa tuli merkitsemään Pellelle paluuta suoraviivaisempaan rockilmaisuun muutamien kokeilevampien albumien, eli Pelle Miljoona Oy:n joutsenlaulualbumin Radio Kebab, akustisvoittoisen pitkäsoiton Laulava idiootti sekä lyriikoiltaan onnistuneen ja musiikillisesti melko monipuolisen albumin Jos...jälkeen. Mainituista pitkäsoitoista kaksi viimeksi mainittua julkaistiin ainoastaan Pelle Miljoonan nimellä. Johnny on kadulla taas käynnistää Enkeltenkaupungissa- albumin viriilillä katurockauksella. Theresa ja Suuri hiljainen aika edustavat hienoisesti nyanssikkaampaa tuotantoa. Albumin kakkospuolen avaava Nuori, moderni (Konservatiivi) sisältää tietynlaisesta pelkistetystä ilmaisustaan huolimatta tartuntapintaa ja mainion kitarariffin. Albumin nimikappaleesta käyvä Enkeltenkaupunki yhdistää elämänmakuisen lyriikan ja melkoisen onnistuneen melodian. Pellen käsialaa edustavista kappaleista päätösraita Rakkauden säde huokuu otsikkonsa veroista optimismia. Tumppi Varonen värittää kokonaisuutta kolmella biisillään, joista  Ja mä menen, Hei, Baby ja Kuuno edustavat kaikki toimivaa kitararockia. Vaikka Enkeltenkaupungissa ei lukeudu Pellen tuotannon  arvostetuimpien albumien joukkoon, edustaa se artistin diskografiassa 80-luvun hiljaisempien vuosien jälkeen huomionarvoista ja osittain myös varsin onnistunutta paluuta suoraviivaisemman rockilmaisun pariin. Albumin cd-version bonuskappaleina ovat singlen Down ja out/Satelliittipoika molemmat biisit. Niistä paraatipuoli on  kruunautunut pieneksi klassikoksi.

 

Sunnuntain extra:Bob Marleyn ydintuotantoon lukeutuva ja useamman kerran levytetty kappale

 One Love on Bob Marleyn kirjoittama ja hänen yhtyeensä The Wailersin vuonna 1965 ensimmäiselle albumilleen Wailing Wailers ensiksi levyttämä skakappale. Mainittu kappale levytettiin uudelleen vuonna 1970 osaksi mainittuna vuonna ilmestynyttä medleytä All in One, joka sisälsi reggaeuusioversioita The Wailersin varhaisista skakappaleista. Se julkaistiin singleformaatissa ja lisksi kokoelma-albumilla African Herbsman. One Loven tunnetuimman version Bob Marley and the Wailers levytti vuonna 1977 ilmestyneelle albumilleen Exodus nimellä One Love/People Get Ready. Kyseinen Island Recordsin julkaisema versio antaa kirjoituskrediitin Marleyn lisäksi Curtis Mayfieldille, sillä kappaletta rikastetaan Mayfieldin käsialaa olevalla The Impressionsin kappaleella People Get Ready. Singleformaatissa One Love/People Get Ready julkaistiin vasta huhtikuun puolivälissä 1984, jolloin se promosi vielä tuossa vaiheessa julkaisuaan odottavaa Bob Marley and the Wailersin tuotannosta koostettua kokoelma-albumia Legend. Singlestä muodostui eräs Bob Marley and the Wailersin suosituimmista. Se nousi listakärkeen Uudessa Seelannissa,  oli Alankomaissa kolmantena, Belgiassa neljäntenä ja Irlannissa kuudentena. One Love/People Get Ready on sittemmin päässyt mukaan myös useille muille yhtyeen kokoelma-albumeille. Kappaleen originaaliversio ei kreditoi Mayfieldin kappaletta ja on nimeltään ainoastaan One Love. Vuonna 2007 One Loven vuonna 1965 nauhoitettu originaaliversio tuli valituksi Grammy Hall of Fameen.

Lauantain pitkä:Keskeinen New Orleans bluesin edustaja

 19. joulukuuta 1918 syntynyt ja 30. tammikuuta 1980 edesmennyt Henry Roeland Byrd, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Professor Longhair, oli yhdysvaltalainen pianisti ja solisti, jonka tyylisuuntana oli New Orleans blues. Hänen suosion kaudellaan on erotettavissa kaksi eri periodia; ensiksi varhaisen rhythm and bluesin kultakausi ja myöhemmin uudelleen herännyt kiinnostus traditionaaliseen jazziin. Viimeksi mainittuun vaikutti osaltaan keskeisesti New Orleans Jazz and Herigage Festival, jonka toiminta alkoi vuonna 1970. Longhairin pianonsoittotyyliä on kuvattu varsin tunnistettavaksi sen yhdistäessä elementtejä rumbasta, mambosta ja calypsosta. Teoksessaan Blues:From Robert Johnson to Robert Cray musiikkijournalisti Tony Russell mainitsee Longhairin olleen soitto- ja laulutyyliltään liian voimakkaasti tyypillisestä erottuva myydäkseen miljoonittain levyjä, toisin kuin Fats Domino tai Huey "Piano" Smith. Sitä vastoin hän oli isähahmona Allen Toussaintin ja Dr. Johnin kaltaisille muusikoille. Bogalusassa, Louisianassa syntynyt Byrd opetteli soittamaan ensiksi pianolla, josta puuttui muutamia koskettimia ja mainittu seikka vaikutti osaltaan keskeisesti hänen erottuvaan soittotyyliinsä. Byrd aloitti musiikkiuransa New Orleansissa vuonna 1948. Professor Longhair -nimen hänelle keksi Caldonia Clubin omistaja Mike Tessitore. Ensimmäiset levytyksensä Longhair teki vuonna 1949 Star Talent- levy-yhtiölle yhtyeen The Shuffling Hungarians jäsenenä. Neljän hänen käsialaansa olleen kappaleen joukossa oli varhainen versio sittemmin Longhairin tunnuskappaleeksi muodostuneesta Mardi Grass in New Orleansista. Kyseisten kappaleiden painos oli vielä niukka, mutta vielä samaisen vuoden aikana Longhair ehti levyttää menestyksekkäästi Mercury Recordsille. 1950-luvun aikana Longhair teki levytyksiä Atlantic Recordsille, Federal Recordsille ja paikallisille levy-yhtiöille. Kansainvälisesti Longhairin levytystuotannosta menestyi ainoastaan vuonna 1950 ilmestynyt ja nimellä Roy Byrd and His Blues Jumpers levytetty Bald Head. Lisäksi hän levytti suosikkeihinsa lukeutuneet kappaleet Tipitina ja Go to the Mardi Gras. Vaikka Longhairilta puuttui valkoisen yleisön crossover-suosio, hänellä oli keskeinen vaikutuksensa useisiin keskeisiin muusikoihin, kuten Allen Toussaintiin, Fats Dominoon sekä Dr. Johniin. Vuonna 1957 Longhair levytti kappaleen No Buts-No Maybes ja kahta vuotta myöhemmin uusioversion Go to the Mardi Grasista. Vuonna 1964 hän levytti ensimmäisen versionsa kappaleesta Big Chief  biisin säveltäjän Earl Kingin kanssa. Oltuaan välillä joitakin vuosia poissa musiikkibisneksestä Longhairin ura koki ansaitun renessanssin. Vuonna 1971 hänet kutsuttiin esiintymään New Orleans Jazz and Heritage-festivaalille ja kahta vuotta myöhemmin Newportin ja Monreuxin jazzfestivaaleille. Britanniassa nauhoitettua albumia London Concert seurannut ja  24. maaliskuuta 1975 nauhoitettu Live at the Queen Mary oli taltioitu manitulla laivalla Paul ja Linda McCartneyn järjestämässä yksityistilaisuudessa. 1980-luvulle ehdittäessä Longhairin albumeista Alligator Recordsille työstetty Crawfish Fiesta ja Atlantic Recordsin julkaisema New Orleans Piano olivat saatavilla ympäri Yhdysvaltoja. Vuonna 1974 Longhair esiintyi PBS:n sarjassa Soundstage Dr. Johnin, Earl Kingin ja The Metersin kanssa. Vuonna 1980 hän esiintyi Tuts Washingtonin ja Allen Toussaintin kanssa elokuvadokumentissa Piano Players Rarely Ever Play Together, jonka tuotannosta ja ohjauksesta vastasi Stevenson Palfi. Mainittu dokumentti nähtiin tv:ssä varmuudella ainoastaan vuonna 1982. Kyseinen dokkari sekä Longhairin pitkä haastattelu, joka oli taltioitu ainoastaan kahta päivää ennen hänen äkillistä edesmenoaan, sisältyivät vuonna 2018 ilmestyneeseen projektiin Fessed Up. Longhair menehtyi sydänkohtaukseen dokumentin kuvausten ollessa vielä kesken. Livekonsertin olisi nimittäin pitänyt olla dokumentin kliimaksi. Siihen sisällytettiin lisäksi aineistoa hänen hautajaisistaan. Longhair on haudattu Mount Olivetin hautausmaalle New Orleansissa. Professor Longhairin managerina hänen myöhäisemmän suosionsa aikoina vaikutti Allison Miner, jonka omistautuminen Professor Longhairille antoi jazztuottaja George Weinin mukaan tälle hänen elämänsä parhaat vuodet.

Perjantain pohjat:Alice Cooperin 80-luvun lopullinen paluuhitti

Poison on yhdysvaltalaisrockari Alice Cooperin tuotantoa edustava kappale. Cooperin itsensä, tuottaja Desmond Childin ja kitaristi John McCurryn käsialaa oleva Poison julkaistiin singleformaatissa elokuussa 1989 Cooperin järjestyksessään 18:lta albumilta Trash. Poisonista muodostui eräs Alice Cooperin uran suurimmista singlemenestyksistä. Billboardilla kappaleen paras listasijoitus oli Suomen tavoin seitsemäntenä ja Britanniassa jopa kakkossijalla Uuden Seelannin tavoin. Kolmanneksi Poison sijoittui Australiassa, Norjassa ja Irlannissa. Billboard listasi Poisonin ilmestymisvuotensa 91:ksi suosituimmaksi kappaleeksi ja Classic Rock Cooperin tuotannon seitsemänneksi parhaaksi biisiksi. Classic Rockin laatiman arvion mukaan Poison kuulostaa ajoittain tyypilliseltä 80-luvun popmetallikappaleelta, mutta Cooperin tulkinnan intensiteetti vie biisin aivan uudelle tasolle. Kappaleen kitarariffi on kitaristi John McCurryn käsialaa ja hän oli hyödyntänyt sitä kahta vuotta aikaisemmin John Waiten kappaleessa Circulated. Poisonista työstettiin kaksi erilaista musiikkivideota, joista toisessa nähtiin yläosaton malli. Musiikkivideon mainitun version esittäminen oli päiväsaikaan kiellettyä. Poisonin musiikkivideota on nähty vielä myöhemmininkin runsaasti  MTV Classicsin Metal Mayhemissä.

Torstain terävä:The Kinksin vuoden 1972 tupla-albumi

The Kinks:Everybody’s in Show-Biz

Syyskuun ensimmäisenä 1972 RCA:n julkaisemana ilmestynyt Everybody’s in Show-Biz on brittiläisen rockyhtyeen The Kinksin 11. pitkäsoitto. Kyseessä on tupla-albumi, jonka ensimmäinen levy koostuu studionauhoituksista ja jälkimmäinen kahtena iltana Carnegie Hallissa soitetuista konserteista taltioiduista livebiiseistä. Yhtyeen diggarit ovat pitäneet Everybody in Show-Biziä siirtymäkauden albumina, jolla yhtyeen johtohahmon Ray Daviesin biisinkirjoitustyyliin alkoi ilmaantua teatraalisia ja vaudevillesta elementtejä napanneita vaikutteita. Vielä ilmeisemmäksi mainittu käytäntö muuttui Everybody’s in Show-Biziä The Kinksin tuotannossa seuranneilla konseptialbumeilla. Everybody's in Show-Bizin aiheina ovat rocktähden elämän koetokset ja keikkailun monotonisuus. Mainittuihin teemoihin The Kinksin tuotannossa tultiin myöhemmin palaamaan etenkin studioalbumilla The Kinks Present A Soap Opera sekä vuonna 1987 ilmestyneellä konserttitaltioinnilla Live:The Road. Kesäkuun alussa 2016 Everybody’s in Show-Bizistä julkaistiin kahdesta cd:stä koostunut Legacy Edition. Sen ensimmäinen levy sisälsi kokonaisuudessaan originaalin albumin ja jälkimmäinen aikaisemmin julkaisemattomia livebiisejä Carnegie Hallissa soitetuista konserteista, vaihtoehtoisia miksauksia sekä studio-outtakeseja, joihin sisältyy ainakin yksi aikaisemmin julkaisematon. Everybody’s in Show-Bizin studioalbumin tunnetuimpiin kappaleisiin lukeutuvat singlebiisi Supersonic Rocket Ship sekä Juice Leskinen Slamin vuonna 1978 albumilleen Tauko I ansiokkaasti nimellä Paperitähdet versioima Celluloid Heroes.

Keskiviikon klassikko:Merkittävän folkrockin edustajan kolmas albumi

Melanie:Candles in the Rain

Huhtikuussa 1970 Budahin julkaisemana ilmestynyt Candles in the Rain on folkartistiksi ensisijaisesti identifioituvan Melanie Safkan kolmas studioalbumi. Kyseisen pitkäsoiton eräänlaisesta nimiraidasta käyvästä kappaleesta Lay Down (Candles in the Rain) muodostui artistin ensimmäinen Billboardin listalla top teniin kohonnut single. Inspiraationsa mainittu biisi oli saanut yleisön reaktiosta Melanien esiintymiseen Woodstockin mammuttifestivaaleilla elokuussa 1969. Albumin kappaleista cover Rolling Stonesin vuoden 1967 hitistä Ruby Tuesday nousi vastaavasti Britanniassa kymmenen suosituimman joukkoon. Billboard Magazine laati Candles in the Rainistä  tuoreeltaan arvion, jossa mainittiin Melanien sävellysten ja laulutulkintojen olevan jo entuudestaan suosittuja laajalti Euroopassa ja mainitun albumin myötä  hänen suosionsa myös Yhdysvalloissa pitäisi oleman varmaa. Arvion mukaan The Edwin Hawkins Singersin taustoittama Lay Down (Candles in the Rain) on albumin tuorein single ja samalla jännittävin kappale. Muuhun keskeiseen originaalituotantoon albumilla lukeutuvat etenkin kappaleet Leftover Wine ja Citiest People. Melanien coverit Ruby Tuesdaysta ja James Taylorin Carolina in My Mindista ovat ehdottomia. Cashboxin arvion mukaan kauniisti poeettinen Candles in the Rain esittää Melanien tuotannosta tähän mennessä suurimman tarjouksen artistin albumimenestykselle. Melanien kyseisen erinomaisen albumin pitäisi löytää tiensä listoille. AllMusicin retrospektiivisen arvion mukaan Candles in the Rain oli Melanien tuotannosta se albumi, jolla artisti osui ensi kertaa maaliin. Albumin menestykseen ei vaikuttanut ainoastaan Melanien tuohon saakka suurin singlehitti, vaan se seikka, että kappalemateriaali ja tulkinnat olivat laadukkaampia kuin Melanien varhaisemmila pitkäsoitoilla. Candles in the Rain onkin eräs Melanien tuotannon parhaista töistä.

 

Tiistain tukeva:1970-luvulla huippusuosittu ja paluun tehnyt disco- ja funkyhtye

KC and the Sunshine Band on vuonna 1973 Hialehissa, Floridassa perustettu disco- ja funkyhtye, jonka keskeisimpiin hittisingleihin lukeutuvat Get Down Tonight, That’s The Way (I Like It), Shake Your Booty, I’m Your Boogie Man, Keep It Comin’ Love, Boogie Shoes, Please Don’t Go ja Give It Up. Yhtye otti nimensä solistinsa Harry Wayne Caseyn sukunimestä ja hänen kotiosavaltiostaan, Floridassa sijaitsevasta Sunshine Statesta. KC and the Sunshine Band on saavuttanut viisi Billboard Hot 100 -listalla kärkeen kohonnutta singleä, niistä neljä 1970-luvun aikana ja yhden heti seuraavan vuosikymmenenen alkajaisiksi. Perustajajäsen Harry Wayne Casey työskenteli osa-aikaisesti TK Recordsilla. Hänen yhtyeensä originaalinimi oli KC & The Sunshine Junkanoo Band, koska sen muusikoihin kuului paikallisen The Miami Junkanoo Bandin soittajia. Näihin aikoihin basisti Richard Finch oli toiminut ääni-insinöörinä TK:lla ja tästä alkoikin hänen sekä Harry Wayne Caseyn musiikillinen yhteistyö. Lineupia täydensivät pian niin ikään TK:n studiomuusikoihin lukeutuneet kitaristi Jerome Smith ja rumpali Robert Smith. Ensimmäiset singlet, syyskuussa 1973 ilmestynyt Blow Your Whistle ja helmikuussa 1974 seurannut Sound Your Funky Horn saavuttivat Billboardin R&B-listalla ja myös ulkomailla siinä määrin vastakaikua, että TK halusi julkaista yhtyeeltä pitkäsoiton ja uuden singlen. Käydessään läpi demoja KC and the Sunshine Bandille Casey sävelsi kappaleen Rock Your Baby. Se päätyi George McCraen levytysohjelmistoon ja nousi listakärkeen 51:ssä maassa kesän 1974 aikana. KC and the Sunshine Bandin tuotannosta kappale Queen of Clubs sisälsi kreditoimattomana McCraen vokalisointia. Se nousi brittilistalla seitsemänneksi ja bändi tek kiertueen Britanniassa vuoden 1975 aikana. Samana vuonna yhtye julkaisi toisen nimeään kantavan albumin. Siltä poimitusta Get Down Tonightista muodostui yhtyeen ensimmäinen suuri hitti, joka nousi Billboardin R&B-listan kärkeen huhtikuussa 1975 ja Hot 100 -listan kärkeen samaisen vuoden elokuussa. Marraskuussa julkaistu That’s The Way (I Like It) nousi niin ikään listakärkeen. Vuonna 1976 ilmestyneeltä albumilta Part 3 poimittiin listakärkeen kohonneet singlet I’m Your Boogie Man ja Shake Your Booty. Vuoden 1977 tuotantoa edustava Keep It Comin’ Love saavutti Yhdysvalloissa toisen sijan. KC and The Sunshine Bandin suosio jatkui yhtyeen viidenteen ja vuonna 1979 ilmestyneeseen albumiin saakka. Siltä poimittu Please Don’t Go kohosi viikon ajaksi listakärkeen tammikuussa 1980. Kyseessä oli kyseisen vuosikymmenen ensimmäinen Billboardin listaykkössingle. Vuonna 1980 yhtyeen levy-yhtiöksi vaihtui Epic Records ja se kokeili erilaisia musiikillisia tyylejä. Teri De Sarion kanssa levyttämästään duetosta Yes, I’m Ready Casey saavutti listakkosen maaliskuussa 1980. Adult Contemporary-tyylinen soundi erosi voimaasti KC and the Sushine Bandin edustamasta tyylistä ja mainittu single oli Caseyn ensimmäinen menestyskappale Sunshine Bandin ulkopuolella. Kaksi vuotta edellisen albumin julkaisun jälkeen yhtyeeltä ilmestyi vuoden 1981 aikana jopa kaksi pitkäsoittoa; The Painter ja Space Cadet Solo Flight. Mainitut albumit eivät saavuttaneet listasijoitusta, mutta vuonna 1982 ilmestyneeltä albumilta All in a Night’s Work poimittu kappale Give It Up palautti yhtyeen suosiota ja nousi seuraavana vuonna Bilboardilla top 40:ään. Kappale sisältyy myös KC and the Sunshine Bandin vuonna 1983 ilmestyneelle albumille KC Ten. Epic Records kieltäytyi kuitenkin julkaisemasta kappaletta Yhdysvalloissa sen varhaisemman menestymättömyyden vuoksi. Turhautuneena Casey perusti oman Meca Recordsinsa ja julkaisi Give It Upin singleformaatissa Yhdysvalloissa oman levy-yhtiönsä kautta. Menestystä seurasi, mutta albumi ei kokonaisuutena vastannut sille asetettuihin odotuksiin. Yhtye lopetti toimintansa Caseyn jätettyä musiikkibisneksen vuonna 1984. 1990-luvun alussa diskomusiikkiin oli kohdistunut uutta kiinnostusta ja Casey perusti Sunshine Bandin uudelleen kahden muun originaalijäsenen, perkussionisti Fermin Goytisolon ja vokalisti Beverly Champion-Fosterin kanssa ja aloitti jälleen keikkailun. Rhino Records on julkaissut uudelta yhtyeeltä useita uudelleen nauhoitettua tuotantoa sisältäviä albumeita. Vuonna 1993 ilmestynyt Oh Yeah! oli yhtyeen ensimmäinen uudesta tuotannosta koostunut albumi kymmeneen vuoteen. Kitaristi Jerome Smith edesmeni 28. heinäkuuta 2000. Elokuun toisena 2002 KC and the Sunshine Band sai tähtensä Hollywood Walk of Famelle. Vuosina 2001 ja 2007 ilmestyneet albumit I’ll Be There for You ja Yummy koostuivat yhtyeen ennen taukoaan työstämästä arkistomateriaalista. Vuonna 2003 elokuvasta The In-Laws työstettiin uusi versio, jossa KC and the Sunshine Band oli mukana. Kuudes heinäkuuta 2013 KC and the Sunshine Band sai tähtensä Palm Springs Walk of Starsiin. Heinäkuun ensimmäisenä 2024 oli KC and the Sunshine Bandista kertovan musikaalin Who Do Ya Love? ensi-ilta Edinburgh Festival Fringessä. Sen uusi versio nimeltä Get Down Tonight nähtiin Charing Cross Theatressa Lontoon West Endissä syyskuussa 2025.

Maanantain mainio:Public Image Ltd:n ensimmäinen virallinen livealbumi

Public Image Ltd:Paris au Printemps

Britanniassa 14. marraskuuta 1980 ja Japanissa seuraavan vuoden tammikuussa Virginin julkaisemana ilmestynyt Paris au Printemps on brittiläisen postpunk-yhtyeen Public Image Ltd:n ensimmäinen livealbumi. Otsikkonsa mukaisesti Paris au Printempsin nauhoitukset ovat Pariisista;ne kaksi konserttia, joista nauhoitukset ovat, soitettiin tosin jo tammikuussa 1980. Albumin nimen lisäksi sekä sen kappaleille että yhtyeelle itselleen on albumin kannessa annettu ranskankieliset nimet. Paris au Printemps jäi viimeiseksi täyspitkäksi albumiksi Public Image Ltd:n perustajajäseniin lukeutuneelle basistille Jah Wobblelle. Vastaavasti Pariisin-konsertit olivat ensimmäiset, joihin yhtyeen uusi rumpali Martin Atkins otti osaa. Brittilistalla Paris au Printempsin paras listasijoitus oli 61. John Lydon on maininnut Public Image Ltd:n työstäneen Paris au Printempsin ja lähettäneen sen Virgin Recordsille kattaakseen edellisestä studioalbumistaan Metal Box aiheutuneet kustannukset. Vuonna 1992 BBC Radiolle antamassaan haastattelussa John Lydon on maininnut Paris au Printempsin tulleen julkaistuksi juuri mainitusta syystä. Hän ei pitänyt mainittua livealbumia erityisen laadukkaana. Mainittua pitkäsoittoa on joka tapauksessa kuvattu vastaiskuna niille heikkotasoisille bootleg-nauhoituksille, joita Public Image Ltd:n konserteista oli ilmaantunut. Lydonin mukaan livealbumin tekeminen maksoi yhtyeelle tarkalleen yhden kelanauhurin hinnan. Nauhoitukset tehtiin Revox-kelanauhurilla, josta Public Image Ltd vastaanotti Virgin Recordsilta 30 000 puntaa. Mainitun summan on mainittu olleen täsmälleen sama, jonka yhtye investoi Metal Box-albuminsa julkaisemiseen. Paris au Printempsin kansikuva on John Lydonin käsialaa ja siinä nähdään hänen itsensä lisäksi Keith Levene ja Jeannette Lee.

Sunnuntain extra:Eräs The Everly Brothersin vuoden 1958 hiteistä

 27.lokakuuta 1958 Cadencen julkaisemana ilmestynyt ja 13. lokakuuta samaisena vuonna nauhoitettu Problems on The Everly Brothersin single, joka pysytteli Billboardin Hot 100 -listalla 15 viikon ajan. Sen nousun listakärkeen esti ainoastaan The Teddy Bearsin To Know Him is to Love Him. Kanadassa CHUM Hit Paradella ja Alankomaissa Problemsin paras sijoitus oli viidentenä ja Britanniassa New Musical Express-listalla yhtä sijaa alempana.

Lauantain pitkä:Eräs 90-luvun suosituimmista danceyhtyeistä

 

M People on vuonna 1990 perustettu brittiläinen tanssiyhtye, joka saavutti menestystä suurimman osan mainitusta vuosikymmenestä. Yhtyeen nimi on johdettu sen perustajajäsenen Mike Pickeringin etunimen ensimmäisestä kirjaimesta. Joulukuussa 2016 Billboard nimesi M Peoplen kaikkien aikojen 83:ksi suosituimmaksi tanssiyhtyeeksi. Vuoteen 2021 mennessä M Peoplen levyjä oli myyty yli 11 miljoonaa kappaletta. Pickeringin varhaisempi yhtye oli ollut Quando Quando, Paul Heard oli kuulunut acid jazz-yhtyeeseen Ace of Clubs ja Shovell kollektiiviin Natural Life. Uuden yhtyeen alkuperäisenä tarkoituksena olisi ollut hyödyntää eri solisteja eri biiseissä, mutta Pickering ja Heard plokkasivat Heather Smallin yhtyeen solistiksi. Tämä oli vaikuttanut aikaisemmin brittiläisessä soulyhtyeessä Hot House. Se oli julkaissut kriitikoiden arvostamia albumeita, jotka olivat kuitenkin jääneet vaille suurta kaupallista menestystä. M Peoplen ensimmäinen single oli rajoitettuna painoksena ilmestynyt Colour My Life, mutta yhtyeen ensimmäinen virallinen singlejulkaisu How Can I Love You More nousi Britanniassa top 30:een. Erityisesti yhtye huomioitiin Manchesterin clubisekenessä, jossa Pickering vaikutti edelleen dj:nä. Esikoisalbumi Northern Soul ilmestyi maaliskuussa 1992. Colour My Lifen täyspitkän version lisäksi albumin singlekappaleisiin lukeutuivat Someday ja Excited. Northern Soulista julkaistiin myös uusi painos. Tammikuussa 1993 ilmestynyt remiksattu How Can I Love You Moren uudelleenjulkaisu toi M Peoplelle ensimmäisen top ten-hitin kappaleen sijoittuessa brittilistalla kahdeksanneksi. Samaisen vuoden kesällä ilmestynyt seuraava single One Night in Heaven sijoittui kuudenneksi Seuraavasta singlestä Moving on Up muodostui vielä suurempi menestys ja lokakuun alussa 1993 ilmestynyt albumi Elegant Slumming oli parhaimmillaan brittilistan kakkosena. Pitkäsoitto pysytteli listalla seuraavan vuoden kesään saakka. Myöhemmin yhtye vastaanotti albumista Mercury Music-palkinnon. Dennis Edwards-cover Don’t Look Any Further ja BBC 2:llä lähetetyn Living Soap-ohjelman tunnuskappaleeksi päätynyt Renaissance olivat molemmat top ten -hittejä niistä viimeksi mainitun saavuttaessa viidennen sijan. Vuosina 1994 ja 1995 M People voitti parhaan tanssiyhtyeen Brit Awardin. Niistä jälkimmäisen yhtye vastaanotti seuraavasta albumistaan Bizarre Fruit. Ensimmäinen siltä poimittu single Sight for Sore Eyes saavutti kuudennen sijan, itse pitkäsoitto nousi neljänneksi ja pysytteli top tenissä neljän kuukauden ajan. Sen seuraavasta singlestä Open Your Heart M People sai seitsemännen peräkkäisen top ten -hittinsä. Vuoden 1995 Brit Awardseissa M People esitti Stingin kanssa hänen tuotantoaan edustavan kappaleen If You Love Somebody Set Them Free. Kolmas single Search for the Hero saavutti yhdeksännen sijan. Vuonna 1995 M People teki ensimmäisen maailmankiertueensa Come Again Tourin. Uudelleenjulkaistulta albumilta Bizarre Fruit II julkaistiin singlet Love Rendezvous ja Itchycoo Park. Itse albumi nousi kolmanneksi ja siltä poimituista singleistä ensiksi mainittu saavutti sijan 32.ja jälkimmäinen, joka oli cover Small Facesin vuoden 1967 hitistä, yhdennentoista sijan. Yhdysvalloissa M Peoplen singleistä viisi nousi Hot Dance Music/ Club Play -listalla viiden suosituimman joukkoon ja niistä neljä kärkisijalle. Bizarre Fruit II:n kiertue ja promootio veivät puolitoista vuotta ja yhtye piti taukoa vuoden 1996 aikana. Marraskuussa 1995 julkaistu pitkäsoitto pysytteli listalla huhtikuuhun 1997 ja siitä muodostui eräs vuosikymmenensä menestyneimmistä albumeista. Kesäkuussa 1996 M People esiintyi Summer M Partiesissa ja Manchesterissa The Crowd Are on a Pitch:The Euro ’96 Extravaganzassa Dodgyn, Madnessin ja Simply Redin kanssa. Syyskuussa 1997 yhtye julkaisi seuraavan singlensä Just For You. Se saavutti kahdeksannen sijan ja kahta viikkoa myöhemmin ilmestynyt albumi Fresco nousi kakkossijalle ja myi miljoona kappaletta saavuttaen platinalevyn. Heather Small oli eräs solisteista menestyneellä hyväntekeväisyyssinglellä Perfect Day. Frescolta poimittu single Fantasy Island saavutti sijan 33. ja M People promosi uusinta albumiaan 15 konsertista koostuneella kiertueella Britanniassa. Viimeinen albumilta poimittu single Angel St. Saavutti kahdeksannen sijan ja siitä muodostui maaliskuussa 1998 M Peoplen kymmenes top teniin kohonnut single. Sekä levymyyntinsä että radiosoittonsa osalta yhtyeestä muodostui eräs 90-luvun suosituimmista. Maaliskuussa 1998 ilmestyi M Peoplen ensimmäinen kokoelma-albumi Best of M People, jolle sisältyi myös kolme uutuuskappaletta; Testify, Dreaming sekä What a Fool Believes, joista viimeksi mainittu on cover The Doobie Brothersin originaalikappaleesta. Kaksi ensiksi mainittua julkaistiin lisäksi singleformaatissa ja ne saavuttivat sijat 12. ja 13.; Testify lokakuussa 1998 ja Dreaming seuraavan vuoden helmikuussa ollen samalla yhtyeen viimeinen listasijoituksen saavuttanut single. Kokoelma-albumin jälkeen M People piti pitkän tauon. Heather Small julkaisi sooloalbumin Proud ja vaikutti siltä, että M People oli lopettanut toimintansa. Vuonna 2005 yhtyeeltä julkaistiin toinen kokoelma The Ultimate Collection. Seuraavana vuonna ilmestyi Smallin toinen sooloalbumi Close to a Miracle. Vuonna 2007 M People konsertoi osana metsäkomission vuoden 2007 kiertueita Cheshiressa, Suffolkissa ja Wiltshiressa. Vuosiin 2007 ja 2008 ajoittui lisää festivaalikeikkoja. 3.-8. heinäkuuta 2012 M People oli yksi niistä viidestä artistista Status Quon, James Morrisonin, Will Youngin ja Gipsy Kingsin tavoin, joka esiintyikaikkina mainittuina viitenä päivänä osana Kew Gardensin kesäkonserttisarjaa. Neljäs kesäkuuta M People soitti 60 minuutin konsertin Chicin ja Nile Rodgersin lämmittelemänä. Vuoden 2013 lokakuuhun ajoittui 14 konsertista koostunut Greatest Hits Tour. Tuolloin Mercury Music Pricen voittanen albumin Elegant Slumming ilmestymisestä oli kulunut 20 vuotta. Kyseessä oli M Peoplen ensimmäinen brittikiertue vuoden 2005 The Ultimate Collection Tourin jälkeen, tosin Piercing ei ottanut siihen osaa. Maaliskuussa 2020 M Peoplelta julkaistiin boxi Renaissance, jolle sisältyivät kaikki yhtyeen viisi albumia, suuren määrän bonusremixejä ja dvd:tä, jotka sisälsivät yhtyeen musiikkivideoita ja livebiisejä Come Again-kiertueelta. Lisäksi mukana oli kirja, joka sisälsi yhtyeen jäsenten merkintöjä, harvinaisia valokuvia ja kopion kappaleen Search for the Hero käsinkirjoitetusta lyriikasta.

Perjantain pohjat:Kiehtovan yhdysvaltalaisyhtyeen kolmas pitkäsoitto

 The Tubes:Now

Toukokuussa 1977 A&M:n julkaisemana ilmestynyt Now on The Tubes-yhtyeen kolmas studioalbumi. John Anthonyn tuottama pitkäsoitto oli hänen Bill Spoonerin, Don Woodin ja Bud Scoppan kanssa viimeistelemänsä. Now-albumille sisältyy coverversio Captain Beefheartin kappaleesta My Head is My Only House Until It Rains. Beefheartia kuultiin lisäksi saksofonistina kappaleessa Cathy's Clone. Nowsta kaavailtiin aluksi tupla-albumia, mutta lopulta päädyttiin julkaisemaan yksittäinen pitkäsoitto, jolta jäi puuttumaan muun muassa valmiin puhallinsovituksen sisältänyt versio Gene Pitneyn kappaleesta Town Without Pity. Nown kansi, joka on otsikoltaan  Tubes Descending a Staircase,  on The Tubesin rumpalin Prairie Princen käsialaa ja sitä oli inspiroinut Time -lehdessä Ramonesista julkaistu samantyyppinen piirros. Anthony on myöhemmin maininnut olleensa tyytyväinen siihen, että sai The Tubesin soittamaan Now-albumilla livenä studiossa samantyylisesti, kuin yhtye oli tehnyt Bay Arean keikkapaikoissa. Vuonna 2012 Real Gone Records julkaisi Nown tuplacd:llä The Tubesin toisen albumin Young and Richin kanssa. Kansiteksteihin sisältyvät rumpali Prairie Princen kommentit. Toisin kuin Iconclassicin julkaisemien The Tubesin albumien uusintajulkaisujen tapauksessa, Real Gone Recordsin uusintajulkaisulle ei sisälly bonuskappaleita.

Torstain terävä:Thin Lizzyn viimeinen studioalbumi

 Thin Lizzy:Thunder and Lightning

Neljäs maaliskuuta 1983 muualla maailmassa Vertigon, Kanadassa Mercuryn ja Yhdysvalloissa Warner Brosin julkaisemana ilmestynyt Thunder and Lightning on irlantilaisen hardrockyhtyeen Thin Lizzyn 12. ja samalla viimeinen studioalbumi. Vuonna 1981 ilmestyneen albumin Renegade jälkeen kitaristi John Sykes oli ottanut yhtyeessä Snowy Whiten paikan ja hänen myötään Thunder and Lightningilla kuultiin Thin Lizzyn aikaisempia albumeita raskaampaa kitarasoundia. Myös singleformaatissa ilmestynyttä kappaletta Cold Sweat lukuun ottamatta Thunder and Lightningilla julkaistut kappaleet oli kuitenkin ehditty saada valmiiksi jo ennen kuin Sykes oli liittynyt yhtyeeseen. Myös kosketinsoittaja Darren Whartonin osuus Thin Lizzyn viimeisellä studioalbumilla osoittautui varsin merkittäväksi. Hän osallistui useiden Thunder and Lightningin kappaleiden, kuten Someday She Is Going to Hit Back ja The Sun Goes Down kirjoitustyöhön. Mainituista kappaleista jälkimmäinen ilmestyi lisäksi Thin Lizzyn viimeisenä singlenä. Albumin julkaisua seurasi Thin Lizzyn jäähyväiskiertue, jolta julkaistiin tupla-albumi Life. Yhtyeen basisti/solisti, johtohahmo ja perustajajäseniin lukeutunut Phil Lynott edesmeni neljäs tammikuuta 1986. AllMusiciin Thunder and Lightningin arvioineen Greg Praton mukaan albumi merkitsi keskeistä edistysaskelta suureen osaan Thin Lizzyn 80-luvun aikana julkaisemaan tuotantoon, mutta kyseessä ei silti ollut yhtyeen laadukkain albumi. Jo Thunder and Lightningin ilmestymisen aikaan siitä julkaistiin rajoitettuna painoksena tuplavinyyli ja kasetti, jonka bonuksina olivat neljä livebiisiä, jotka oli taltioitu vielä Snowy Whiten yhtyeessä vaikuttamisen aikana. Kyseisistä kappaleista Emerald ja The Boys Are Back in Town edustivat 1970-luvun puolivälin klassikkotuotantoa ja Killer on the Loose sekä Hollywood (Down on Your Luck) seuraavan vuosikymmenen alun keskeistä biisistöä. Vuonna 2013 Thunder and Lightnigista julkaistiin Deluxe Edition-tuplaversio. Sen ensimmäinen levy sisälsi perusalbumin ja jälkimmäinen kaksi ensiksi singlen Cold Sweat b-puolina ilmestynyttä kappaletta, eli Angel of Death ja Don't Believe a Word, kuusi Hammersmith Odeonissa, Lontoossa 27. maraskuuta 1981 taltioitua livebiisiä, originaalin tupla-albumiversion livebiisit sekä demoversiot yhdeksästä Thunder and Lightnigilla julkaistusta kappaleesta.

Keskiviikon klassikko:Merkittävän garagerockyhtyeen esikoisalbumi

 The Sonics:Here Are the Sonics

Maaliskuussa 1965 Etiquetten julkaisemana ilmestynyt ja edellisen vuoden puolella nauhoitettu Here Are The Sonics on yhdysvaltalaisen garagerockia edustavan The Sonics-yhtyeen esikoispitkäsoitto. Mainitun albumin kappaleista omaa tuotantoa edustavat pieneksi hitiksi paikallistasolla muodostunut The Witch, Psycho, Boss Hoss sekä Strychnine. Muilta osin albumi koostuu coverversioista rockin ja rhythm and bluesin klassikoista. Niistä keskeisimpiin lukeutuvat Chuck Berryn Roll Over Beethoven, Rufus Thomasin Walking the Dog sekä Little Richardin Good Golly Miss Molly. Huippuhetkiin luketuuu lisäksi Richard Berryn sävellystuotantoa edustava Have Love Will Travel. Vuonna 1999 Norton Records julkaisi Here Are The Sonicista uusintapainoksen monoversiona. Se sisältää perusalbumin lisäksi neljä  bonuskappaletta, joista kolme on jouluaiheisia ja tunnetumpana extrabiisinä kuullaan näkemys Little Richardin Keep on Knockin':ista. Myös Brownsville Station-yhtyeen jäsenenä muistettu Cub Koda kirjoitti Here Are The Sonicsilla soittavan voimansa huipulla olevan livebändin. Lisäksi hän mainitsi albumin olevan erottamaton osa seattlelaista rock and roll-historiaa. Here Are The Sonics on päässyt lisäksi mukaan Robert Dimeryn teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die.

Tiistain tukeva:Merkittävä country, rock- ja folkartisti

17. tammikuuta 1955 syntynyt Stephen Fain Earle on yhdysvaltalainen rock, country- ja folksolisti, biisintekijä, levytuottaja, kirjailija ja näyttelijä. Musiikillisen uransa hän aloitti biisintekijänä Nashvillessa ja julkaisi ensimmäisen ep:nsä vuonna 1982. Vuonna 1986 ilmestynyt Earlen esikoisalbumi Guitar Town oli myös hänen läpimurtolevynsä. Sen nimikappale saavutti seitsemännen sijan Billboardin Hot Country-listalla. Tuosta lähtien Earle on julkaissut 20 albumia lisää. Hän on voittanut kolme Grammya, joiden kaikkien kategoriana on ollut paras folkalbumi. Samassa kategoriassa hän on ollut lisäksi ehdokkaana neljä kertaa. Earlen tuotannon suurin menestyssingle on vuonna 1988 ilmestynyt Copperhead Road. Mainittu kappale nousi kymmenenneksi Alternative Rock-listalla ja saavutti 15:n sijan Hot Rock & Alternative Songs-listalla. Earlen käsialaa olevia kappaleita ovat levyttäneet Johnny Cash, Waylon Jennings, Willie Nelson, Levon Helm, The Highwaymen, Travis Tritt, Vince Gill, Patty Loveless, Shawn Colvin, Bob Seger, Percy Sledge ja Emmylou Harris. Lisäksi Earle on esiintynyt elokuvissa ja tv:ssä. Erityisen keskeinen rooli hänellä on ollut HBO:n arvostetussa showssa The Wire. Earle on vaikuttanut myös novelli- ja näytelmäkirjailijana. Earlen poika on laulaja/lauluntekijä Justin Townes Earle, jonka kanssa hän on niin ikään työskennellyt.

19-vuotiaana Earle muutti Nashvilleen, missä hän esitti iltaisin musiikkia. Tässä vaiheessa Earle kirjoitti jo kappaleita, soitti bassoa Guy Clarkin yhtyeessä ja vaikutti solistina Clarkin vuonna 1975 ilmestyneellä albumilla Old No. 1.Hän oli mukana seuraavana vuonna valmistuneessa elokuvassa Heartworn Highways. Kyseessä on nashvillelaisesta musiikiskenestä kertova dokumentti, jossa esiintyvät mm. David Allan Coe ja Townes Van Zant. Earle asui Nashvillessa usean vuoden ajan ja saavutti lauluntekijän aseman musiikin julkaisuyhtiössä nimeltä Sunbry Dunbar. Palattuaan Teksasiin Earle perusti yhtyeen nimeltä The Dukes. 1980-luvun alkuvuosina Earle palasi Nashvilleen ja vaikutti biisintekijänä Roy Dealle ja Pat Carterille. Vuonna 1982 kappale When You Fall in Love, jonka kirjoitustyöhön Earle oli osallistunut, nousi countrylistalla sijalle 14. Johnny Leen levytyksenä. Earlen kirjoittamista kappaleista Carl Perkins levytti Mustan Winen ja Zella Lehr kaksi hänen biisiään. Myöhemmin Dea ja Carter perustivat itsenäisen levy-yhtiön LSI:n, jolle he pyysivät Earlea levyttämään. Earlen käsialaa olevista kappaleista Connie Smithin levyttämä A Far Cry from You nousi 80-luvun puolivälissä countrylistoille. Vuonna 1982 Earle julkaisi yhteistyötä The Dukesin kanssa edustavan ep:n Pink & Black. Seuraavana vuonna Earle solmi levytyssopimuksen CBS:n kanssa ja levytti neorockabillyä edustavan albumin. MCA Recordsin kanssa Earle solmi seitsemän albumin sopimuksen ja vuonna 1985 ilmestyneen esikosipitkäsoiton Guitar Town kappaleista nimibiisin lisäksi singlelistoilla top teniin Goodbye's All We've Got Left. Samana vuonna julkaistiin kokoelma Earlen varhaisia levytyksiä nimellä Early Tracks sekä The Dukesin kanssa työstetty ja myönteiset arviot kerännyt albumi Exit O. Vuonna 1988 Uni Records julkaisi Earlelta albumin Copperhead Road, jonka nimikappaleesta muodostui hänen tuotantonsa suurin singlemenestys. Vuonna 1990 ilmestyneellä albumilla The Hard Way oli voimakas rocksoundi ja sitä Earlen diskografiassa seurasi livelevy Shut Up and Die Like an Aviator. Tauon jälkeen Winter Harvest Records julkaisi Earlelta albumin Train A Comin'. Vuonna 1996 Earle perusti oman levy-yhtiönsä E-Squared Records ja julkaisi albumin I Feel All Right, jonka tyylissä yhdistyivät country, rock ja rockabilly. Vuonna 1997 Earlelta ilmestyi albumi El Corazon ja kahta vuotta myöhemmin ilmestynyt ja Earlen Del McCoury Bandin kanssa työstämä albumi The Mountain edusti bluegrassia. Vuonna 2000 Earle levytti albumin Trancendental Blues.

Maanantain mainio:Ensimmäinen Steve Marriottin ja Ronnie Lanen käsialaa oleva Small Facesin hittisingle

Kuudes toukokuuta 1966 Decca Recordsin julkaisemana ilmestynyt Hey Girl on brittiläisen rockyhtyeen Small Facesin single, joka saavutti Britanniassa Record Retailer-listalla parhaimmillaan kymmenennen sijan. Small Facesin johtohahmoiksi tulkittavissa olevien Steve Marriottin ja Ronnie Lanen käsialaa oleva Hey Girl on tulkittavissa kompromissiksi yhtyeen omien musiikillisten intressien ja manageri Don Ardenin pyrkimysten välillä. Viimeksi mainittu nimittäin halusi yhtyeen julkaisevan selkeästi kaupallisen ja tarttuvan kappaleen ammattisäveltäjien kirjoittaman Sha La La Leen jatkoksi. Kuten suurin osa Small Facesin esikoisalbumin tuotannosta, myös Hey Girl nauhoitettiin eräässä niistä rupeamista, joiden äänitykset ajoittuivat maaliskuun 22:n ja 25:n päivän väliselle ajanjaksolle 1966 IBC-studioilla Lontoossa ääni-insinööri John Pantryn kanssa. Kyseessä on ensikerta, kun Don Arden kreditoitui Small Facesin levytyksen tuottajaksi. Ardenin pojan Davidin mukaan hänen isänsä koki artisteillaan menevän hyvin ja Arden halusi olla itse osa mainittua prosessia. Decca Records julkaisi Hey Girlin Small Facesin neljäntenä yhtyeen kotimaassa ilmestyneenä singlenä. Kyseessä oli yhtyeen ensimmäinen pikkulevy, jonka molemmat kappaleet oli kreditoitu Marriottin ja Lanen nimiin. Uutuussingleään promotakseen Small Faces esitti Hey Girlin ja kolme muuta hittiään tv:n musiikkiohjelmassa Ready Steady Go kesäkuun kymmenentenä 1966. Singlen b-puolella julkaistiin Ian McLaganin urkutyöskentelyn dominoima ja tyylillisesti hienoisesti Booker T and the MG’s:iä muistuttava instrumentaalikappale Almost Grown. Small Faces työsti Hey Girlistä myös promovideon ja mainitunlainen käytäntö jatkui yhtyeen singlehiteillä All Or Nothing, My Mind's Eye, Itchycoo Park ja Lazy Sunday.

Sunnuntain extra:Eräs Kissin Destroyer-albumin singlehiteistä

Flaming Youth on Kissin tuotantoa edustava kappale, joka julkaistiin yhtyeen maaliskuussa 1976 ilmestyneellä neljännellä studioalbumilla Destroyer. Lisäksi biisi ilmestyi yhtenä albumilta poimituista singleistä ja sitä promottiin Kissin nelivitosista ensimmäisenä kuvakannen kera. Billboardilla Flaming Youth saavutti sijan 74. ja oli Kanadassa yhtä sijaa korkeammalla. Suomessa singlen paras sijoitus oli sijalla 30. Vaikka Flaming Youthin kokonaiskesto on ainoastaan 2 minuuttia ja 55 sekuntia, kappaleen singleversio edtitoitiin kahden minuutin ja 39 sekunnin mittaiseksi. Flaming Youthin kirjoitustyöstä vastasivat Ace Frehley, Paul Stanley, Gene Simmons sekä Bob Ezrin. Viimeksi mainittu poimi Kiss-kolmikon säveltämiä osuuksia ja muodosti niistä yhden biisin. Esimerkiksi yksi Flaming Youthin keskeisistä riffeistä oli Gene Simmonsin käsialaa olevasta kappaleesta Mad Dog, joka julkaistiin vuonna 2001 ilmestyneellä Kissin boxilla Box Set. Flaming Youthin instrumentaatioon lukeutuu harvinainen höyryllä toimiva kosketinsoitin kalliope. Cash Boxissa laaditussa arviossa kehuttiin Flaming Youthin kirkuvia instrumentteja; etenkin kitaroita ja kappaleen energisyyttä. Record Worldin laaditun arvion mukaan kyseessä oli upea anthem kasvamiselle ja onnistunut jatko Kissin edelliselle singlelle Shout It Out Loud. Kissin tuotannosta kasatulle boxille The Casablanca Singles 1974-1982 sisältyy Flaming Youthin seiskatuumainen Yhdysvalloissa ilmestynyt single, joka on silti painettu Kanadassa ja Japanissa painetulle tummansiniselle labelille.

Lauantain pitkä:1980-luvun lopussa varsin suosittu brittiyhtye

Transvision Vamp oli brittiläinen poprockyhtye, jonka perustivat vuonna 1986 Nick Chritian Sayer ja Wendy James. Yhtye saavutti listamenestystä 1980-luvun loppupuolella; etenkin vuoden 1989 aikana. Transvision Vampin keulakuva oli seksuaalisen ja kapinallisen imagon omannut James. Yhtye saavutti Britanniassa kymmenen listoille kohonnutta singleä ja menestyi mainittavasti myös Australiassa. Transvision Vampin suurin hitti on yhtyeen vuoden 1989 tuotantoa edustava Baby I Don't Care, joka saavutti kolmannen sijan sekä Britanniassa että Australiassa. Jamesin ja Sayerin lisäksi Transvision Vampin originaaliin kokoonpanoon kuuluivat , Dave Parsons (basso), Tex Axile (koskettimet) ja Pol Burton (rummut). Sayerin varhaisempi yhtye oli ollut vuonna 1977 perustettu ja punkrockia edustanut Plastics. Yhtye konsertoi mm. Lontoon Roxylla ja sen lopetettua toimintansa Sayer ja rumpali Mark Storr Hoggins liittyivät brightonilaisyhtyeeseen Midinight and the Lemon Boys, joka soitti U2:n ensimmäisen Britannian-kiertueen lämmittelijänä. Parsons ja Axile olivat niin ikään ehtineet soittaa useissa punkyhtyeissä; Parsons The Partisansissa ja Axile tunnetuimpana The Moors Murderersissa. Transvision Vamp kiinnitettiin MCA:lle joulukuussa 1986 ja yhtyeen ensimmäinen single Revolution Baby ilmestyi seuraavana vuonna. Toinen single, maaliskuussa 1988 ilmestynyt Tell That Girl to Shut Up oli cover Holly and the Italiansin originaalituotantoa edustavasta kappaleesta ja se saavutti brittilistalla sijan 45. Kyseessä oli lisäksi yhtyeen ainoa Billboardin listalle kohonnut single, joka tavoitti sijan 87. Transvision Vampin kolmas single I Want Your Love omasi crossover-vetovoimaa. Mainittu kappale nousi Norjassa listakärkeen ja saavutti top tenin Britannian lisäksi Irlannissa, Uudessa Seelannissa, Ruotsissa, Australiassa ja Sveitsissä. Seuraava single oli Revolution Babyn uudelleenjulkaisu, joka menestyi parhaiten Irlannissa, missä kappale saavutti sijan 17. Neljäs single Sister Moon jäi juuri ja juuri top 40:än alapuolelle. Lokakuussa 1988 ilmestynyt Transvision Vampin esikoisalbumi Pop Art oli suuri menestys Britanniassa, missä pitkäsoiton paras sijoitus oli neljäntenä ja listaviikkoja kertyi 32. Australiassa albumi myi platinalevyksi ja oli vuoden 1989 25:ksi myydyin pitkäsoitto. Sveitsissä pitkäsoitto saavutti sijan 20. Vuodesta 1989 muodostui Transvision Vampin uran suosituin. Single Baby I Don't Care nousi kolmanneksi sekä Britanniassa että Australiassa. Jälkimmäisessä listaviikkoja top 50:ssä kertyi 20. Yhtyeen toinen pitkäsoitto Velveteen debytoi Britanniassa listakärjessä ja nousi Australiassa kakkossijalle. Ensiksi mainitussa listaviikkoja kertyi 26 ja jälkimmäisessä ainoastaan yksi vähemmän. Uudessa Seelannissa albumi saavutti sijan 12. ja nousi 20:n suosituimman joukkoon Sveitsissä, Saksassa ja Norjassa. Velveteeniltä poimitut muut singlet; The Only One, Landslide of Love ja Born to Be Sold kohosivat Britanniassa top 30:een ja Irlannissa top 20:een. Transvision Vampin kolmas single Little Magnets Versus the Bubble of Babble jäi julkaisematta Britanniassa, sillä sitä edeltäneet singlet eivät olleet menestyneet varhaisempien veroisesti. Uudessa Seelannissa pitkäsoitto saavutti sitä vastoin sijan 14. ja Australiassa sijan 25 ollen Ruotsissa kahta sijaa alempana. Ensimmäinen single (I Just Wanna) B with U nousi Australiassa sijalle 16. Toinen single If Looks Could Kill jäi Britanniassa juuri top 40:än ulkopuolelle ja kyseessä on Transvision Vampin viimeinen singlejulkaisu. Yhtye lopetti toimintansa helmikuussa 1992. Wendy James aloitti soolouransa ja julkaisi seuraavana vuonna Elvis Costellon kirjoittamia kappaleita sisältävän albumin Now Ain't Time for Your Tears. Antohony Doughty liittyi yhtyeeseen Max, jossa hän soitti koskettimia. Bändiltä ilmestyi vuonna 1992 Trevor Hornin tuottama albumi Silence Running. Yhtyeen lopetettua toimintansa Doughty on jatkanut sooloalbumiensa julkaisua omalla levy-yhtiöllään. Dave Parsons liittyi brittiläiseen post-grunge-yhtyeeseen Bush, joka saavutti suosiota 1990-luvun jälkipuoliskolla. Wendy Jamesin esikoissooloalbumi saavutti brittilistalla sijan 43. ja siltä poimittu ensimmäinen single The Nameless One sijan 34. Jamesin toinen ja One Little Indian Recordsille työstämä sooloalbumi jäi vaille julkaisua. Vuonna 2004 James muodosti yhtyeen Racine, jonka kanssa hän työsti kaksi pitkäsoittoa. Yhtye lopetti toimintansa joulukuussa 2008.

Perjantain pohjat:Eräs The Shirellesin keskeisimmistä singlehiteistä

Mama Said on Luther Dixonin ja Willie Densonin käsialaa oleva kappale, jonka ensimmäisestä levytysversiosta vastasi ensisijaisesti Gerry Goffinin ja Carole Kingin käsialaa olevan klassikkokappaleen Will You Love Me Tomorrow ensimmäisenä levyttäjänä muistettu tyttöyhtye The Shirelles. Kun Mama Said julkaistiin huhtikuussa 1961, siitä muodostui top ten-menestys sekä Billboadin Hot 100, että R&B-listalla. Ensiksi mainitulla Mama Said saavutti neljännen ja R&B-tilastoissa jopa toisen sijan. Kanadassa Mama Saidin sijoitus oli parhaimmillaan neljäntenä. Kappaleesta on levytetty useita coverversioita, joista ovat vastanneet American Spring, Melanie, Dusty Springfield, The Stereos, The Growlers ja nuori Dionne Bromfield vuonna 2009 ilmestyneellä albumillaan Introuducing. Nick Lowe levytti Mama Saidin vuonna 2001 ilmestyneelle albumilleen The Great Convincor ja kappale on ollut lisäksi inspiraation lähteenä Van Morrisonin tuotantoa edustavalle kappaleelle Days Like This. Mama Saidin levyttäjiin lukeutuu lisäksi Little Eva, jonka cover saavutti vuonna 1970 Kanadassa sijan 96. Mama Said kuultiin yhdysvaltalaisen draamasarjan Orange is the New Black kolmannen tuotantokauden päätösjaksossa Fake It til You Fake It Some More. Yhdysvaltalaisessa animaatiofantasiatv-sarjassa Adventure Time Mama Said oli mukana seitsemännellä tuotantokaudella jaksossa, joka totteli niin ikään nimeä Mama Said. Billboardin laatimalla sadan kaikkien aikojen parhaan tyttöyhtyekappaleen listalla Mama Said saavutti sijan 44.

Torstain terävä:Warren Zevonin tuotannon suurin menestysalbumi

Warren Zevon:Excitable Boy

18. tammikuuta 1978 Asylum Recordsin julkaisemana ilmestynyt Excitable Boy on yhdysvatalaisartisti Warren Zevonin kolmas sooloalbumi. Mainitulta pitkäsoitolta poimittu single Werewolwes of London saavutti Billboardin listalla parhaimmillaan sijan 21. ja listaviikkoja kappaleelle kertyi kuusi. Excitable Boy teki Zevonista kaupallisesti tunnetun artistin. Mainittu albumi säilyy hänen menestyneimpänään; se on myynyt platinaan oikeuttavan määrän kohoten Billboardin listalla parhaimmillaan top teniin. Vuonna 2008 Excitable Boysta julkaistiin remasteroitu ja perusalbumin lisäksi bonuskappaleita sisältävä versio. Monet kriitikot pitivät albumin nimikappaletta sekä Warewolves of Londonia humoristisina. Veracruz oli Zevonin ensimmäinen Jorge Calderonin kanssa kirjoittama kappale. Roland the Headless Thompson Gunner on fiktiivinen kuvaus David Lindelin kokemuksista Afrikassa. Lawyers, Guns and Money on kieli poskessa työstetty kertomus nuoren miehen kokemuksista kylmänsodan aikaisessa Latinalaisessa Amerikassa. Se perustuu Zewonin todellisiin kokemuksiin Kauaissa. Excitable Boylle sisältyy lisäksi kaksi balladikappaletta, eli Accidentally Like a Martyr ja Tenderness in Block Nighttime in the Switching Yardin musiikillisen inspiraation ollessa funkissa ja discossa. Vuonna 1981 ilmestyneessä teoksessaan Christgau’s Album Guide:Rock Albums of the Seventies Robert Christgau kirjoittaa Excitable Boysta myönteisesti. The Globe and Mailiin albumista laadittu arvio oli selkeästi penseämpi. Excitable Boylla vierailee useita tunnettuja muusikoita, joista mainittakoon Jackson Browne, Linda Ronstadt, John Mc Vie, Mick Fleetwood sekä Jeff Porcaro.

Keskiviikon klassikko:Sam Cooken ensimmäinen single

You Send Me on soulartisti Sam Cooken käsialaa oleva ja lisäksi hänen itsensä alun perin kesäkuun ensimmäisenä 1957 levyttämä ja Keen Recordsin syyskuun seitsemänä samaisena vuonna julkaisema kappale. Bumps Blackwellin tuottama ja Rene Hallin sovittama ja johtama You Send Me ilmestyi Cooken tuotannon ensimmäisenä singlenä ja siitä muodostui suuri menestys. You Send Me nousi nimittäin listakärkeen sekä Billboardin Rhythm and Blues Records-listalla että Billboard Hot 100 -listalla. Jälkimmäisen listan osalta kyseessä on Cooken ainoa listakärkeen kohonnut single. Rock and Roll Hall of Fame on nimennyt You Send Men 500:n kaikkien aikojen keskeisimmän rock and roll-levytyksen joukkoon. Rolling Stonen vuonna 2010 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla You Send Me saavutti sijan 115. Sam Cooken originaalin jälkeen You Send Mestä on levytetty useita coverversioita joista kekseisimmistä lienevät vastanneet Teresa Brewer vuonna 1957, Aretha Franklin vuonna 1968, Ponderosa Twins Plus One vuonna 1971 ja The Manhattans 1980-luvun puolivälissä. Viimeksi mainitusta muodostui melko menestyksekäs, sillä se nousi kahdeksanneksi Billboardin Adult Contemporary-listalla ja oli Cash Boxin listalla parhaimmillaan yhdentenätoista. Sam Cooken originaalin singlen b-puolena ilmestyi cover George Gershwinin ja DuBose Haywardin sekä Ira Gershwinin käsialaa olevasta ikiklassikosta Summertime. Cooken näkemys mainitusta kappaleesta ilmestyi lisäksi artistin vuonna 1957 ilmestyneellä albumilla Songs by Sam Cooke.

Tiistain tukeva:The Banglesin ensimmäinen listaykkössingle

Walk Like an Egyptian on yhdysvaltalaisen poprockyhtyeen The Banglesin tuotantoa edustava kappale, joka julkaistiin syyskuussa 1986 kolmantena singlenä yhtyeen samaisen vuoden tammikuussa ilmestyneeltä ja järjestyksessään toiselta albumilta Different Light. Siitä tuli yhtyeen ensimmäinen Billboardin listakärkeen kohonnut single, josta muodostui mainitulla listalla seuraavan vuoden suosituin. Toinen kappaleen tekijöistä, eli Liam Sternberg on maininnut saaneensa inspiraation kappaleeseen ylittäessään lautalla Englannin kanaalia. Aluksen koskettaessa nykivää vettä matkustajat pitivät yllä tasapainoaan  tehden samalla käsiliikkeitä, joista Sternbergin mieleen palautuivat muinaisen Egyptin hautapiirustukset. Hän kirjoitti muistikirjaansa otsikon Walk Like an Egyptian ja sävelsi myöhemmin kitarallaan kappaleen melodian. Biisistä muodostui nopeatempoinen ja sen lyriikassa mainittiin esimerkiksi egyptiläiset hieroglyfit, Niili, krokotiilit, ja autiomaan hiekka ja toisaalta modernimpaa kuvastoa, kuten blondit tarjoilijattaret, koululaiset ja poliisit. Sternberg viimeisteli Walk Like an Egyptianin demoversion tammikuussa 1984 solisti Marti Jonesin kanssa. Hän vei demon Banglesin Different Light-albumin tuottajalle David Kahnelle. Myös Banglesin jäsenet diggasivat biisistä siinä määrin, että tahtoivat levyttää sen. Kappale sisältää kolme säkeistöä, joissa leadvokalisteina kuullaan järjestyksessä soolokitaristi Vicki Petersonia, basisti Michael Steeleä ja rytmikitaristi Susanna Hoffsia. Rumpali Debbi Peterson jäi ilman soolo-osuutta ja kaiken lisäksi kappaleessa hyödynnettiin rumpukonetta. Walk Like an Egyptian nousi marraskuussa 1986 brittilistalla kolmanneksi. Billboardin listalla se nousi listakärkeen 20. joulukuuta samaisena vuonna ja piti sijoituksensa neljän viikon ajan. Walk Like an Egyptian ja Manic Monday-singlejen menestyksen myötä myös Different Light-pitkäsoitto nousi parhaimmillaan Billboardin albumilistalla kakkossijalle ja siitä on muodostunut Banglesin diskografian suosituin albumi. Vuoden 1987 MTV Music Awardseissa Walk Like an Egyptianista työstetty musiikkivideo oli ehdokkaana parhaan videon Grammyn vastaanottajaksi. Videoon sisältyy muun muassa livekeikalla kuvattuja pätkiä. Siinä nähty Susanna Hoffsin silmien liikuttelu puolelta toiselle oli itse asiassa hänen tapansa vältää esiintymisjännitystä. Walk Like an Egyptian julkaistiin Britanniassa singleformaatissa uudelleen vuonna 1990, jolloin se promosi samaisena vuonna ilmestynyttä The Banglesin Greatest Hits-kokoelma-albumia. Vielä tuolloinkin kappale saavutti brittilistalla sijan 73.