Launtain pitkä:Merkittävä brittiläinen biisintekijä ja muusikko

Yhdestoista syyskuuta 1948 syntynyt ja 29. tammikuuta 2009 edesmennyt Iain David McGeachy, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään John Martyn, oli brittiläinen laulaja/lauluntekijä ja kitaristi. Yli 40 vuotta kestäneen uransa aikana hän julkaisi 23 albumia, jotka saivat kriitikoiden keskuudessa myönteisen vastaanoton. The Timesissa häntä kehuttiin sähköiseksi kitaristiksi ja solistiksi, joka hämärsi folkin, jazzin, bluesin ja rockin väliset rajat. Martynin ura muusikkona alkoi 17-vuotiaana. Hänestä muodostui eräs brittiläisen folkrockin keskeisimmistä hahmoista. Inspiraationsa hän sai amerikkalaisesta bluesista ja brittiläisestä perinnemusiikista. Martyn solmi levytyssopimuksen Island Recordsin kanssa. Tuotantonsa albumeilla, kuten Solid Air (1973) ja One World (1977) Martyn rikasti soundiaan elementeillä rockista ja jazzista. Lisäksi hän kokeili kitaraefektejä ja nauhoja hidastaneita koneita. Vaikka Martynilla oli henkilökohtaisia ongelmia, hän jatkoi albumien julkaisemista Phil Collinsin ja Lee "Scratch" Perryn kaltaisten artistien kanssa. Musiikin tekemisensä osalta Martyn säilyi aktiivisena kuolemaansa saakka. Martyn syntyi New Maldenissa Belgian juutalaiselle äidille ja skottilaiselle isälle. Hänen vanhempansa olivat kumpikin oopperalaulajia ja erosivat Martynin ollessa viisivuotias. Lapsuutensa Martyn vietti Skotlannin ja Englannin välillä. Suurimman osan ajasta Martyn vietti Shawlandsissa, Glasgowssa isänsä ja isoäitinsä kanssa. Martynin omaksuma aksentti riippui kontekstista tai seurasta. Glasgowssa Shawlands Academyä käynyt Martyn siirtyi Glasgown taidekouluun, mutta jätti sen musiikillisten intressiensä vuoksi. Hamish Imlachin mentoroima Martyn aloitti musiikkiuransa 17-vuotiaana. 60-luvun puolivälissä Martynista muodustui eräs brittiläisen folkin keskeisimmistä hahmoista hänen edustamansa bluesin ja folkin mikstuuran ansiosta. Hän solmi levytyssopimuksen Chris Blackwellin Island Recordsin kanssa ja julkaisi esikoisalbuminsa London Conversation samaisena vuonna. Martynin vuonna 1968 ilmestynyt toinen albumi The Tumbler siirtyi tyylillisesti lähemmäksi jazzia. Vuoteen 1970 mennessä Martyn oli kehittänyt ainutlaatuisen soundinsa soittamalla akustista kitaraa fuzzboxin, phaseshifterin ja Echoplexin läpi. Mainittua soundia edusti ensiksi helmikuussa 1970 ilmestynyt Martynin kolmas albumi Stormbringer! Kyseessä oli yhteinen albumi Martynin tuonaikaisen vaimon Beverleyn kanssa. Hän oli aikaisemmin levyttänyt soolona nimellä Beverley Kutner. Kaksikon seuraava yhteinen albumi oli samaisen vuoden marraskuussa ilmestynyt The Road to Ruin. Island Records koki John Martynin markkinoimisen sooloartistina tarkoituksenmukaisemmaksi. Niinpä seuraavat albumit julkaistiin pelkästään hänen nimissään, vaikka Beverley lauloi niillä taustoja ja jatkoi myös omaa soolouraansa. Vuonna 1971 ilmestynyt Bless the Weather oli Martinin kolmas sooloalbumi. Helmikuussa 1973 Martyn julkaisi albumin Solid Air, jonka nimikappale oli omistettu saman levy-yhtiön artisteihin lukeutuneelle ja marraskuussa 1974 lääkkeiden yliannostukseen kuolleelle Martynin läheiselle ystävälle Nick Drakelle. Vuonna 2009 Solid Airista julkaistiin kahden cd:n versio, jonka jälkimmäinen levy koostui aikaisemmin julkaisemattomista kappaleista sekä outtakeseista. Albumin kansiteksteistä vastasi Record Collectorin Daryl Easlea. Bless the Weatherillä ja Solid Airilla Martyn teki yhteistyötä jazzbasisti Danny Thompsonin kanssa. Kyseinen musiikillinen kumppanuus jatkui Martynin kuolemaan saakka. Solid Airin kaupallisen menestyksen jälkeen Martyn nauhoitti ja julkaisi nopeasti kokeellisen albumin Inside Out myöhemmin vuoden 1973 aikana. Sillä improvisaatio painottui kappaleisiin rakenteiden sijaan. Vuonna 1975 ilmestynyt Sunday's Child oli jälleen enemmän kappaleisiin painottunut kokonaisuus ja sen biiseistä My Baby Girl ja Spencer the Rover ovat viittauksia hänen nuoreen perheeseensä. Syyskuussa 1975 Martyn julkaisi konserttitaltioinnin Live at Leeds. Island Records ei julkaissut  mainittua albumia ja niinpä Martin myi sitä postitse kotoaan Hastingsista sainattuina kappaleina. Live at Leeds oli nauhoitettu Danny Thompsonin ja rumpali John Stevensin kanssa. Vuonna 2010 Live at Leedsistä julkaistiin tuplacdversio ja samalla selvisi, että kaikkia originaalilla albumilla julkaistuja kappaleita ei ollut nauhoitettu Leedsissä. 

 

Live at Leedsin julkaisun jälkeen Martyn piti taukoa. Hän matkusti Jamaikalle ja vietti aikaa muun muassa reggaetuottaja Lee "Scratch" Perryn kanssa. Vuonna 1977 ilmestyneen albumin One World ansiosta jotkut kutsuivat Martynia trip-hopin isäksi. Mainitulla albumilla hyödynnettiin ambientteja ulkoilmassa nauhoitettuja soundeja. Vuonna 1978 Martyn vaikutti kitaristina Neil Ardleyn albumilla Harmony of the Spheres. Martynin avioliitto mureni 70-luvun lopussa ja raskaasta ajasta syntyi lokakuussa 1980 ilmestynyt synkkä albumi Grace and Danger. Otis Blackwell viivytteli mainitun albumin julkaisua yli vuoden. Mainitun vuosikymmenen lopussa Martyn nimesi Grace and Dangerin suosikkialbumikseen. Hänen mukaansa se oli hänen tarkin päiväkirjansa. Phil Collins vaikutti Grace and Dangerillä rumpalina ja taustavokalistina. Vuonna 2007 albumista julkaistiin deluxe-versio. Martynin vuonna 1981 ilmestyneellä albumilla Glorious Fool artisti oli jättänyt Island Recordsin ja mainitun albumin ja sen seuraajan Well Kept Secret hän levytti WEA:lle. Jälkimmäisestä albumista muodostui Martynin ensimmäinen top 30:een noussut pitkäsoitto. Vuonna 1983 Martyn julkaisi livelevyn Philentropy ja meni meni naimisiin Annie Murlongin kanssa, mutta Skotlannissa asunut pari erosi myöhemmin. Island Recordsille Martyn nauhoitti albumit Sapphire (1984), Piece by Piece (1986) ja the Live Foundations (1987) ennen kuin jätti kyseisen levy-yhtiön vuonna 1988. Vuosina 1990 ja 1991 Martyn nauhoitti Permanent Recordsille albumit The Apprentice ja Cool Tide. Vuonna 1993 ilmestynyt pitkäsoitto No Little Boy edusti yhteistyötä Phil Collinsin kanssa ja se sisälsi uusia versioita Martynin vanhaan ydintuotantoon lukeutuvista kappaleista. Vuonna 1992 nauhoitettu ja samanhenkinen Could't Love You More jäi julkaisematta, mutta sen kappaleita julkaistiin useilla kokoelmilla The Apprenticen ja Cool Tiden biisien tavoin. Vuonna 1994 Permanent Records julkaisi Martynilta tuplaliven. Go! Discsin vuonna 1996 julkaisema And ja vuonna 2000 ilmestynyt Glasgow Walker edustavat trip-hoppia. Vuonna 1998 ilmestynyt The Church with One Bell on coveralbumi, jolla versioidaan esimerkiksi Portisheadin ja Ben Harperin tuotantoa. Heinäkuussa 2006 BBC esitti dokumentin Johnny Too Bad, jossa käsiteltiin muun muassa vuonna 2004 ilmestyneen albumin On the Cobbles kirjoittamista ja levyttämistä. Sitä pidetään eräänä Martinin vahvimmista töistä, ja se tekee paluuta artistin akustisvoittoiseen soundiin. Viimeiset konserttinsa Martyn piti marraskuussa 2008. Tuolloin hän esitti ensisijaisesti tuotantoaan Grace and Dangerilta. Yhteistyössä kosketinsoittajansa Spenser Cozensin kanssa Martyn kirjoitti ja esitti musiikin Robert Wallacen elokuvaan Strangebrew, joka palkittiin Lontoon lyhytelokuvafestivaaleilla samana vuonna. Neljäs helmikuuta 2008 Martyn vastaanotti palkinnon elämäntyöstään BBC Radio 2:n Folk Awardseissa. Palkinnon esitteli Phil Collins ja Eric Clapton on maininnut Martynin olleen hämmästyttävästi edellä kaikessa.  Syyskuun alussa 2008 Island muisti Martynin 60-vuotispäivää neljän cd:n boxilla Ain't No Saint. Se sisälsi ennen julkaisematonta studiomateriaalia ja harvinaisia liveäänitteitä. Martyn  menehtyi 29. tammikuuta 2009 Thomastownissa, Irlannissa. Hänen viimeiseksi jäänyt albuminsa Heaven and Earth viimeisteltiin ja julkaistiin postuumisti toukokuussa 2011. 25. helmikuuta 2009 Mike Harding esitteli Martyniin liittyneen tunnin mittaisen tribuuttiohjelman BBC Radio 2:lla. Elokuun puolivälissä 2011 ilmestyi eri artistien tribuuttialbumi Johnny Boy Would Love This. 27. tammikuuta 2019 Glasgow Royal Concert  Hallissa pidettiin Martinille tribuuttikonsertti A Grace and Danger:A Celebration of John Martyn. Sen esiintyjiin lukeutui mm. Paul Weller.