Tiistain tukeva:70-luvun loppupuolella uransa aloittanut keskeinen uuden aallon edustaja

30. maaliskuuta 1949 syntynyt ja paremmin taiteilijanimellään Lele Lovich tunnettu Lili-Marlene Pemilovich on yhdysvaltalais-englantilainen solisti, lauluntekijä ja muusikko. Hän saavutti ensiksi huomiota vuonna 1979 ilmestyneellä ja brittilistalla kolmanneksi nousseella singlellään Lucky Number, jonka ansiosta Lovichista muodostui eräs uuden aallon keskeisistä edustajista. Detroitista, Michiganista kotoisin ollut Lovich muutti Britanniaan 13-vuotiaana. Siellä hän tapasi kitaristi/lauluntekijä Les Chappelin, josta tuli Lovichin pitkäaikainen musiikillinen yhteistyökumppani ja myös elämänkumppani. Lovich kiinnostui taiteesta ja teatterista. Central School of Art and Designissa hän otti soittotunteja instrumenttinaan saksofoni. 70-luvun puolivälissä Lovich liittyi yhtyeeseen The Diversions ja pian tämän jälkeen hän vastasi lyriikoista Cerronen singlellä Supernature. Yhtyeen hajottua Lovich ryhtyi etsimään uutta. Hän otti yhteyttä radiojuontaja Charlie Gillettiin, joka antoi hänen nauhoittaa demon Tommy James & The Shondellsin kappaleesta I Think We're Alone Now. Gillett soitti demon Stiff Recordsin Dave Robinsonille, joka päätti sainata Lovichin. Mainittu kappale julkaistiin singlenä ja se pääsi lisäksi mukaan myös mm. Lucky Numberin sisältävälle ja vuonna 1978 ilmestyneelle Lovichin esikoisalbumille Stateless. Stiff Recordsille Lovich levytti vielä vuosina 1979 ja 1982 ilmestyneet pitkäsoitot Flex ja No Man's Land. Vuonna 1989 Lovich julkaisi itsenäisesti albumin March, jota seurasi 15 vuotta kestänyt levytystauko. Vuonna 2005 Lovich teki paluun julkaisemalla albumin Shadows and Dust. Vuonna 2013 Lovich perusti oman julkaisuyhtiönsä Flex Musicin. Sen kautta hän julkaisi rajoitettuna painoksena boxin, joka sisälsi remasteroituina versioina kaikki Lovichin albumit. Lovich syntyi brittiläiselle äidille ja yhdysvaltalaiselle, serbialaista sukujuurta omanneelle isälle. Tällä oli terveysongelmia ja äiti muutti kolmen lapsensa kanssa Hulliin, Yorkshireen, Britanniaan. Vuonna 1968 Lovich ja Chappel muuttivat Lontooseen ja ryhtyivät opiskelemaan taidekoulussa. Seuraavan vuosikymmenen aikana Lovich opiskeli useissa taidekouluissa, soluttautui Lontoon underground-skeneen ja esiintyi cabaret-clubeissa itämaisena tanssijattarena. Hän soitti akustista rockmusiikkia ympäri Lontoota, oli jäsenenä Quintessence-nimisen shown suurkuorossa Royal Albert Hallissa ja esitti sotilasta Arthur Brownin showssa. Lovich esiintyi go go-tanssijattarena Radio One Roadshowssa ja konsertoi Italiassa länsi-intialaisen showbändin jäsenenä. Saksofonistina Lovich vaikutti Bob Flag's Balloonissa, Banana Bandissa sekä naisista koostuneessa cabaret-triossa The Sensations. Lovich vastasi kauhuelokuvien huudoista ja hän kirjoitti lyriikoita ranskalaiselle discoartistille Cerronelle. Niihin lukeutui suuri scifi-dancehitti Supernature, jonka Lovich levytti  myös itse myöhemmin. Vuonna 1975 Lovich liittyi funkyhtyeeseen The Diversions, joka levytti Polydor Recordsille kolme singleä ja yhden albumin ilman suurempaa menestystä. Loppuvuodesta 1976 Lovich julkaisi omissa nimissään kolmesta kappaleesta koostuneen joulusinglen. Lovichin Cerronen Supernature-singleen kirjoittamat lyriikat kuvastivat hänen kiinnostustaan eläinoikeuksiin. Stiff Recordsin Dave Robinsonin kiinnostuttua I Think We're Alone Nowsta nauhoitetusta democoverversiosta hän kiinnitti Lovichin välittömästi levy-yhtiölleen aikomuksenaan julkaista mainittu kappale. Lovich ja Chappel kirjoittivat kappaleen b-puoleksi nopeasti Lucky Numberin, joka päädyttiiin julkaisemaan singlen a-puolena ja tuloksena oli kolmas sija brittilistalla. Robinson pyysi Lovichia mukaan Be Stiff '78-kiertueelle. Niinpä Lovich nauhoitti nopeasti esikoisalbuminsa Stateless. Sen singlemenestyksiin lukeutui Lucky Numberin ohella top 20-hitiksi osoittautunut Say When. Omintakeisuudestaan huolimatta Lovichin tyylissä oli elementtejä punkrockista ja uudesta aallosta.

 Debyyttiä seuranneiden pitkäsoittojen Flex ja No Man's Land lisäksi Lovich levytti ep:n New Toy, jonka nimikappaleesta vastasi hänen kiertuebändinsä jäsenistöön kuulunut Thomas Dolby. Chappelin lisäksi Lovich kirjoitti Chris Judge Smithin kanssa ja esitti Mata Haria näytelmässä/musikaalissa Lontoon Lyric Hammersmithissa loka-marraskuussa 1982. Jätettyään Stiff Recordsin Lovich julkaisi Nina Hagenin kanssa levyttämänsä singlen Don't Kill the Animals. Lovich ja Hagen olivat olleet mukana Herman Broodin tähdittämässä elokuvassa Cha Cha ja kolmikko vastasi sen soundtrackistä. Keskityttyään usean vuoden ajan perhe-elämään Lovich teki vuonna 1989 paluun julkaisemalla Pathfinder Recordsin kautta albumin March. Siitä muodostui ainoastaan kohtuullinen menestys ja albumi ilmestyi vasta lähes vuosi sen jälkeen, kun ensimmäisestä siitä ennakkoon julkaistusta singlestä Wonderland oli muodostunut tanssihitti Yhdysvalloissa. Marchin ilmestymisen aikoihin Lovich esiintyi Yhdysvalloissa kolmesti ja kyseessä olivat hänen anoat konserttinsa siellä moneen vuoteen. Kaikki kolme kiertuetta huipentuivat People for the Ethical Treatment for Animalsille soitettuihin hyväntekeväisyyskonsertteihin. Lovichin ja Chappelin lisäksi mainittuihin kiertueisiin otti osaa sähköinen duo Tanz Waffen. Vuonna 1991 Lovich oli mukana Peter Hammilin ja Judge Smithin käsialaa olleessa oopperassa The Fall of the House of the Usher, jossa hän lauloi Madeline Usherin osan. Vuonna 2005 Lovich oli mukana Hawkwindin albumilla Take Me to Your Leader ja hän myös aika ajoin esiintyi yhtyeen kanssa. 13. syyskuuta 2005 Stereo Society-yhtiö julkaisi rajoitettuna painoksena Lovichin albumin Shadows and Dust. Vuonna 2006 Lovich esiintyi ensi kertaa vuosiin kokonaisen bändin kanssa The Drop Dead Festivaalilla. Samana vuonna Lovich vieraili The Dresden Dollsin Roundhousessa soittamassa konsertissa, joka ilmestyi extrana yhtyeen dvd:llä Live at the Roundhouse.  Vuonna 2007 MVD Visual julkaisi dvd:n Lene Lovich:Live from New York, joka sisälsi artistin konsertin Studio 54:stä vuodelta 1981. Loppuvuodesta 2007 Lovich ja Chappel olivat tuottajina rockyhtye Eastroadin levyttämällä versiolla Lucky Numberista. Vuonna 2011 Lovich lauloi Eurydicen osan Judge Smithin laulukertomuksessa Orfeas. Kahta vuotta myöhemmin Lovich oli mukana Smithin albumilla Zoot Suit ja Mr Averellin pitkäsoitolla Gridlock. Vuonna 2012 Lovich aloitti esiintymiset uuden yhtyeensä kanssa. Sen muodostivat aikaisemmin yhtyeen Subterraneans johtohahmona vaikuttanut kitaristi Jude Rawlins, basisti Lydia Fischer, kosketinsoittaja Kirsten Morrison ja rumpali Morgan King. Lene Lovich Band soitti debyyttikeikkansa 29. lokakuuta mainittuna vuonna Lontoon 12 Bar Clubissa. Vuonna 2013 yhtye teki ensimmäisen täyspitkän kiertueensa, joka vieraili muun muassa Lontoossa ja Berliinissä. Lene Lovich Band ilmoitettiin viidentenä esiintyjänä vuoden 2013  Rebellion Festivaaleille. Vuoteen 2014 ajoittui yhtyeen ensimmäinen suuri kiertue Euroopassa ja tuolloin Valkyrie korvasi Fishcherin basson varressa. Lene Lovich Band esiintyi Rebellion Festivaalilla jälleen vuonna 2017 ja tuolloin pääesiintyjänä The Primitivesin kanssa.Mainittua keikkaa seurasi Lovichin pisin kiertue 27 vuoteen The Psychedelic Fursin lämmittelijänä. Syyskuussa 2013 Lovich ja Rowlins perustivat levy-yhtiö Flex Musicin, jonka ansiosta Lovichilla oli ensi kertaa täysi valta koko levytystuotantoonsa. Flex Music julkaisi rajoitettuna painoksena boxin Lovichin kolmesta ensimmäisestä albumista ja lisäksi harvinaisuuksista koostuneen bonus-cd:n Others:Volume 1.

Maanantain mainio:Ac/Dc:n vuoden 1977 albumin nimikappale

 Let There Be Rock on Angus ja Malcolm Youngin sekä Bon Scottin kirjoittama ja Ac/Dc:n esittämä kappale, joka on yhtyeen maaliskuussa 1977 ilmestyneen maailmanlaajuisesti kolmannen albumin nimibiisi. Samaisena vuonna kappale julkaistiin lisäksi singleformaatissa b-puolellaan Problem Child. Lyriikassaan kappale kertoo fiktiivisesti rockin synnystä. Siinä paljastetaan Tchaikovskyn itse asiassa vastaanottaneen Chuck Berryn kappaleessaan Roll Over Beethoven lähettämän viestin ja sen jakaminen massoille johti rockin nousuun. Rockin synnyttyä rockyhtyeitä ilmaantui kaikkialle, muusikot löysivät kuuluisuutta, bisnesmiehet tekivät rahaa heidän saavutuksillaan ja miljoonat ihmiset oppivat soittamaan sähkökitaraa. Vimeisen säkeistönsä jälkeen kappale päättyy Angus Youngin pitkään kitarasooloon. Let There Be Rock on päässyt mukaan useille Ac/Dc:n livealbumeille. Studioversionsa solistin Bon Scottin vokalisoimana kappale löytyy vuonna 1978 ilmestyneeltä Ac/Dc:n esikoisliveltä If You Want Blood, You've Got It ja vuonna 1979 nauhoitetulta, mutta vasta vuonna 1997 osana Bonfire-settiä ilmestyneeltä Let There Be Rock:The Movielta. Brian Johnsonin vokalisoimana kappaleen liveversiot löytyvät vuonna 1992 ilmestyneen Liven kahden cd:n Collector's Editionilta, vuonna 2001 ilmestyneeltä, mutta vuonna 1996 Plaza De Torosissa, Madridissa taltioidulta Stiff Upper Lip Tour Editionilta, vuonna 2012 ilmestyneeltä ja joulukuussa 2009 Buenos Airesissa nauhoitetulta Live at River Platelta. Let There Be Rockin liveversiot sisältävät usein studionäkemykseltään puuttuvan Angus Youngin yksin soittaman pitkän kitarasoolon. Kyseessä on viimeinen Let There Be Rock The Moviessa soitettu kappale, jonka välittömässä lopussa ruudulle ilmaantuu teksti To Bon. Viimeisimmillä kiertueillaan Ac/Dc on soittanut Let There Be Rockin viimeisenä biisinä varsinaisessa setissään ennen encoreita. Let There Be Rockista työstetty musiikkivideo kuvattiin heinäkuussa 1977 Kirk Gallery kirkossa Surry Hillsissä Sydneyssä ja Youngin veljesten ja Scottin lisäksi siinä esiintyivät rumpali Phil Rudd ja Mark Evansin paikan ottanut uusi basisti Cliff Williams, jolle kyseessä oli eräs ensimmäisistä esiintymisistä Ac/Dc:n riveissä. Videossa Scott oli pukeutunut papiksi ja muut yhtyeen jäsenet alttaripojiksi. Videon loppuosassa Angus nähdään soittamassa kitaraa ja muu bändi jammailemassa. Vaihtoehtoisen version videon lopussa kamera zoomaa tahraiseen lasi-ikkunaan. Videoversiossa Scott laulaa hienoisesti väärin esitellen lyriikassa äänen ennen valoa. Mainittu virhe korjattiin Let There Be Rockin liveversioissa.

Sunnuntain extra:Tracy Chapmanin esikoissingle

 Kuudes huhtikuuta 1988 Elektran julkaisemana ilmestynyt Fast Car on Tracy Chapmanin esikoissingle hänen samassa kuussa päivää aikaisemmin ilmestyneeltä ja artistin nimeä kantavalta esikoisalbumitaan. Chapmanin esiinnyttyä Nelson Mandelan 70-vuotissyntymäpäivätribuutissa Fast Carista muodostui top ten-menestys sekä Yhdysvalloissa että Britanniassa. Billboardilla kappaleen paras sijoitus oli kuudentena ja Britanniassa yhtä sijaa korkeammalla. Itse Tracy Chapmanin esikoisalbumi kohosi Billboardin listakärkeen elokuun lopussa 1988.  Fast Car oli ehdolla kolmen Grammyn vastaanottajaksi. Se voitti vuoden parhaan naispoplauluesityksen Grammyn. Fast Car vastaanotti myönteisiä arvioita. Esimerkiksi Dave Marsh kuvasi mainittua kappaletta optimistisena folkrocknarratiivina. Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla Fast Car saavutti sijan 167. Kyseessä on Chapmanin ainoa mainitulle listalle päätynyt kappale ja samalla ainoa naisartistin yksin kirjoittama ja esittämä mainitun listan tavoittanut biisi. Michael Collinsin esitettyä Fast Carin Britain's Got Talentissa kappaleen originaaliversio nousi uudelleen Yhdysvalloissa top teniin huhtikuussa 2011 ja tällä kertaa yhtä sijaa originaalia listasijoitustaan korkeammalle. Vuonna 2015 Elektra Records julkaisi Fast Carista remasteroidun version.

Lauantain pitkä:Blind Faithin ainoa studioalbumi

 Blind Faith:Blind Faith

Yhdysvalloissa yhdeksäs elokuuta 1969 Atcon ja Britaniassa ja muualla Euroopassa 22. elokuuta 1969  Polydorin julkaisemana ilmestynyt Blind Faith on samannimisen superyhtyeen ainoaksi jäänyt studioalbumi.  Mainittu pitkäsoitto nousi listakärkeen sekä Billboardilla että Britanniassa ja saavutti lisäksi Yhdysvalloissa soullistalla sijan 40. Blind Faithin kokoonpanoon kuului kaksi kolmasosaa toimintansa lopettaneesta superyhtyeestä Creamistä, eli kitaristi Eric Clapton ja rumpali Ginger Baker. Solisti/kosketinsoittaja Stevie Winwoodin varhaisempiin ja osittain myös Blind Faithin jälkeisiin yhtyeisiin lukeutuivat Spencer Davis Group ja Traffic ja basisti Ric Grechin varhaisempi yhtye oli ollut Family. Blind Faith aloitti työstää kappaleitaan alkuvuodesta 1969 ja mainitun vuoden helmi-maaliskuussa yhtye teki nauhoituksia Morgan-studioilla Lontoossa. Muutamat ensimmäiset lähes valmiit kappaleet viimeisteltiin silti vasta huhti-toukokuussa samaisena vuonna Olympic-studioilla tuottaja Jimmy Millerin kanssa. Blind Faithin esikoisalbumin nauhoitukset keskeytti ensiksi yhtyeen kiertue Skandinaviassa ja sen jälkeen heinäkuun 11:n ja elokuun 24:n päivän välille ajoittunut Yhdysvaltain-kiertue, joka alkoi Newportista ja päättyi Havaijille. Lämmittely-yhtyeinä soittivat brittiläisen bluesrockin keskeisiin edustajiin lukeutuva Free, keskeisen irlantilaisen kitaristi/solisti Rory Gallagherin varhainen yhtye Taste sekä hieman myöhemmin Claptonin keskeisiin musiikillisiin yhteistyökumppaneihin lukeutunut Delaney, Bonnie and Friends. Saavuttamistaan listaykkössijoituksista huolimatta Blind Faithin ainoaksi jäänyt pitkäsoitto nauhoitettiin nopeasti ja sen kakkospuoli koostuu ainoastaan kahdesta kappaleesta, joista toinen on 15-minuuttinen jamittelu nimeltä Do What You Like. Blind Faithin albumille sisältyi silti kaksi hitiksi osoittautunutta kappaletta, eli Winwoodin Can't Find My Way Home ja Claptonin Presence of the Lord. Polydor julkaisi Blind Faithin albumin ensimmäisen cd-version vuonna 1986. Peruslevyn lisäksi mukana oli kaksi bonuskappaletta; Exchange and Mart ja Spending All My Days. Ric Grech oli nauhoittanut mainitut biisit julkaisematta jäänyttä sooloalbumiaan varten George Harrisonin, Denny Lainen ja Trevor Burtonin kanssa. Yhdeksäs tammikuuta 2001 albumista julkaistiin laajennettu versio ennen julkaisemattomine kappaleineen ja jameineen. Sähköinen studioversio kappaleesta Sleeping in the Ground oli julkaistu aikaisemmin vuonna 1988 ilmestyneellä Eric Claptonin neljän cd:n boxilla Crossroads. Crech ei ole mukana bonuslevyn jameissa, sillä hän ei ollut vielä liittynyt yhtyeeseen, mutta sitä vastoin lineupiin kuuluu vieraileva perkussionisti Guy Warner. Hyde Parkissa taltioidut liveversiot Sleeping in the Groundista ja The Rolling Stones-coverista Under My Thumb eivät sisälly bonuslevylle, mutta sitä vastoin ne ovat mukana Stevie Winwoodin neljän cd:n boxilla Finer Things. Ilmestymisaikanaan Blind Faithin esikoisalbumi vastaanotti ristiriitaisia arvioita, mutta esimerkiksi Lester Bangs kirjoitti pitkäsoitosta tuoreeltaan myönteisesti kehuen erityisesti Claptonin soolotyöskentelyn taloudellisuutta, oveluutta ja tunnetta. Retrospektiiviset albumista laaditut arviot ovat olleet myönteisiä. Stereo Review mainitsi vuonna 1988 Blind Faithin albumin kuuluneen 20 vuoden ajan minkä tahansa perustavanlaatuisen rockkirjaston kulmakiviin. AllMusicin Bruce Eder piti albumia eräänä Eric Claptonin, Stevie Winwoodin ja Ginger Bakerin tuotannon jalokivistä. Vuonna 2016 Rolling Stone listasi 40 parasta yhden albumin ihmettä ja mainitulla listalla Blind Faithin pitkäsoitto saavutti neljännentoista sijan. Albumin kappaleista kehuja osakseen saivat Can't Find My Way Home ja Presence of the Lord.

Perjantain pohjat:Nick Lowe & His Cowboy Outfitin esikoisalbumi

 Nick Lowe and His Cowboy Outfit

Toukokuussa 1984 Australiassa,  suurimmassa osassa Eurooppaa ja Japanissa F-Beatin, Yhdysvalloissa ja Kanadassa Columbian, Kreikassa ja Espanjassa RCA:n ja Britannian uusintajulkaisuna Demonin julkaisemana ilmestynyt Nick Lowe and His Cowboy Outfit on brittiläisen laulaja/lauluntekijän Nick Lowen albumi. Kyseessä oli hänen samannimisen yhtyeensä virallinen esikoispitkäsoitto, vaikka yhtyeen muusikoita oli kuultu jo Lowen edellisellä albumilla, vuonna 1983 ilmestyneellä pitkäsoitolla The Abominable Showman. Albumin vuonna 2000 ilmestyneestä uusintajulkaisusta vastasi Demon Music Group. Tyylillisesti mainittu pitkäsoitto nojaa Lowen varhaisempia albumeita voimakkaammin juurevaan rockiin. Sen tuotannosta Half a Boy and Half a Man sisältää Tex-Mex-elementtejä, Awesome edustaa 50-lukuhenkisiä kitarainstrumentaaleja ja cover Faron Youngin kappaleesta Live Fast, Love Hard Die Young countrya. Soulvaikutteinen L.A.F.S. oli osittain Elvis Costellon kirjoittama ja lisäksi hänen tuottamansa. Lowe oli vastavuoroisesti vastannut Costellon viiden ensimmäisen albumin tuotantotyöstä. Nick Lowe and His Cowboy Outfit sisältää lisäksi coverin Mickey Juppin kappaleesta You'll Never Get Me Up in One of Those. Rockpile oli soittanut originaaliversion taustabändinä Juppin vuoden 1978 albumilla Juppanese ja seuraavana vuonna Rockpilen jäsenistöön lukeutunut Dave Edmunds oli versioinut kappaleen albumilleen Twangin'. Vastaanottamistaan myönteisistä arvioista huolimatta Nick Lowe's Cowboy Outfit joutui Billboardin listalla tyytymään sijaan 113. Britanniassa albumilta poimittu ensimmäinen single Half a Boy and Half a Man oli sentään kohtuullinen menestys saavuttaessaan sijan 53.

Torstain terävä:Funkin kuningattaren 80-luvun käynnistänyt albumi

 Chaka Khan:What Cha' Gonna Do for Me

Huhtikuun puolivälissä 1981 Warner Brosin julkaisemana ilmestynyt What Cha' Gonna Do for Me on soolouransa lisäksi Rufus-yhtyeestä muistetun Chaka Khanin kolmas studioalbumi. Singleformaatissa mainitulta pitkäsoitolta julkaistuista kappaleista Beatles-cover We Can Work It Out saavutti Billboardin R&B-listalla sijan 34., The McCrarys-cover Any Old Sunday sijan 68. ja albumin nimikappale kohosi mainitun listan kärkisijalle. Billboardin listoista albumi saavutti R&B-listalla kolmannen sijan, Jazz-listalla sijan 77. ja poplistalla seitsemännentoista sijan. What Cha' Gonna Do to Me oli Chaka Khanin menestynein albumi ennen hänen 80-luvun lopullista läpimurtolevyään I Feel for You. Albumin menestykseen jazzyleisön keskuudessa vaikutti se, että se sisälsi coverin Dizzy Gillespien kappaleesta Night in Tunisia, jossa Gillespie itse vieraili. Charlie Parker levytti mainitusta kappaleesta versionsa vuonna 1956 ja sen altobreakista kuullaan Khanin versiossa pätkä, jota nykyisin kutsuttaisiin sampleksi. Khanin vokalisoimaan versioon sisältyy myös hänen itse kirjoittamiaan lyriikoita. Albumi oli ehdolla parhaan nais- RB-laulusuorituksen palkinnon vastaanottajaksi vuonna 1981. 1990- ja 2000-luvuilla useat tanssiartistit sämpläsivät kappaleen Fate introa. Niistä tunnetuin on vuonna 1998 ilmestynyt Stardustin singlehitti Music Sounds Better with You. What Cha' Gonna Do For Me on ilmestynyt cd-formaatissa ainoastaan Euroopassa ja Japanissa. Yhdysvalloissa albumi ei toisin sanoen ole toistaiseksi ilmestynyt cd:nä, mutta on kylläkin ollut saatavilla digitaalisesti sen jälkeen, kun Khan voitti vuonna 2007 useita Grammyja albumistaan Funk This. Vuonna 2016 Big Break Records julkaisi albumista laajennetun version kansitekstien ja kolmen bonuskappaleen kera. Niistä remix kappaleesta I Know, I Live You oli ilmestynyt aikaisemmin albumilla Life is a Dance:A Remix Project, mutta Lover's Touch ja Only Once ainoastaan seiskatuumaisten singlejen b-puolilla; ensiksi mainittu albumin nimikappaleen ja jälkimmäinen We Can Work It Outin b-puolella.

Keskiviikon klassikko:Thin Lizzyn legendaarisimman lineupin esikoisalbumi

 Thin Lizzy:Nightlife

Kahdeksas marraskuuta 1974 Vertigon julkaisemana ilmestynyt Nightlife on irlantilaisen hardrockyhtyeen Thin Lizzyn neljäs studioalbumi. Mainitun pitkäsoiton tuotannosta vastasivat Ron Nevison ja yhtyeen johtohahmo Phil Lynott. Nightlife työstettiin Thin Lizzyn albumeista ensimmäisenä triokokoonpanolla, jossa mukana olivat kitaristit Scott Gorham ja Brian Robertson. Pitkäsoiton kappaleista Philomenan Lynott kirjoitti äidilleen. Nightlifen kansikuva on Jim Fitzpatrikin käsialaa. Siinä nähdään pantteria muistuttava hahmo kaupunkimaisemassa. Pantterin on usein ajateltu kuvaavan Lynottia, mutta Fitzpatrick on vahvistanut sillä viitattavan mustiin panttereihin ja Malcolm X:n sekä Martin Luther King Jr:n kaltaisiin yhdysvaltalaisiin poliittisiin hahmoihin. Allmusicin Stephen Thomas Erlewine on kuvannut Nightlifea aliarvostetuksi helmeksi. Hänen mukaansa Thin Lizzy esiintyi Nightlifella sileämpänä kuin koskaan aikaisemmin ja harvoin myöhemmin. Albumin huippuhetkeksi hän kohottaa sen avausraidan She Knows ja primitiivistä rockia edustavaksi kappaleiksi It's Only Moneyn ja Sha-La-La:n. Martin Popoff kuvasi Nightlifea filosofisesti monimutkaiseksi verrattuna suureen osaan aikakauden rockia. Hänen mielestään Thin Lizzy ajautui mainitulla albumilla kauaksi musiikillisista juuristaan Lynottin etsiessä tapoja tehdä kunnianosoitusta rodulliselle perinnölleen. 12. maaliskuuta 2012 Nighlifesta ilmestyi kahdesta cd:stä koostuva Deluxe Edition. Sen jälkimmäinen ja 11:sta kappaleesta koostuva levy sisältää kuusi biisiä BBC:lle lokakuussa 1974 työstettyjjä nauhoituksia (She Knows, Sha-La-La, It's Only Money, Phlomena, Dear Heat ja Banshee) kolme Gary Mooren kanssa nauhoitettua demoversiota (Showdown, Still in Love with You ja It's Only Money) sekä Showdownin vaihtoehtoinen otto ja Still in Love with Youn raakalaulumiksaus. Useista Nightlifen kappaleista on työstetty coverversioita. Yhdysvaltalainen metal-yhtye Slough Feg on levyttänyt Sha-La La:sta sekä studioversion että livetulkinnan, joista viimeksi mainittu löytyy vuonna 2011 ilmestyneeltä albumilta Made in Poland. Concrete Blonde versioi It's Only Moneyn vuonna 1989 ilmestyneelle albumilleen Free. Brian Robertson coveroi samaisen kappaleen 37 vuotta myöhemmin, eli vuonna 2011 sooloalbumilleen Diamonds and Dirt. The Obsessed versioi It's Only Moneyn vuonna 2017 ilmestyneelle albumilleen Sacred ja John Norum vuonna 2010 ilmestyneelle pitkäsoitolleen Play Yard Blues. Sadelta ilmestyi vuonna 2011 The Ultimate Collection, jonka neljästä uutuuskappaleesta yksi on näkemys Still in Love with Yousta.

Tiistain tukeva:Keskeinen Southendin musiikkiskenen muusikko ja biisintekijä

 Kuudes maaliskuuta 1944 Worthingissa, Sussexissa, Britanniassa syntynyt Michael Graham "Mickey" Jupp on brittiläinen muusikko ja biisintekijä, joka assosioitui ensisijaisesti osaksi Southendin musiikkiskeneä. Jätettyään taidekoulun vuonna 1962 Jupp soitti useissa alueen yhtyeissä, joista rhythm and blues-yhtye The Oriolesissa hän vaikutti vuodesta 1963 vuoden 1965 loppuun. Yhtyeen muun kokoonpanon muodostivat solisti/kitaristi Mo Witham ja rumpali Bob Clouter, mutta se ei tehnyt levytyksiä. Pidettyään taukoa musiikista Jupp perusti vuonna 1968  yhtyeen Legend, joka solmi levytyssopimuksen Bell Recordsin kanssa. Se julkaisi nimeään kantavan esikoisalbumin, joka yhdisti tyylillisesti poppia, rockabillyä ja bluesrockia pelkästään akustisten instrumenttien kera. Kitarasta, pianosta ja laulusta vastanneen Jupin lisäksi Legendin esikoisalbumin työstämiseen osallistuivat Nigel Dunbar (rummut), Chris East (kitara, laulu ja huliharppu) ja Steve Geere (pystybasso ja laulu). Mainittu kokoonpano lopetti toimintansa melko pian. Niinpä Jupp muodostikin Legendin uuden lineupin, johon hänen lisäkseen kuuluivat Mo Witham (kitara) John Bobin ( basso) ja  Bill Fifield (rummut). Levytyssopimus Vertigon kanssa johti bändin toiseen pitkäsoittoon, joka edeltäjänsä tavoin kantoi Legendin nimeä. Jottei albumia sekoitettaisi yhtyeen debyyttiin, mainittua pitkäsoittoa kutsuttiin usein nimellä Red Boot sen kannen värin mukaan. Fitfield jätti Legendin ja liittyi T. Rexiin. Mainitun yhtyeen johtohahmo Marc Bolan nimesi hänet Bill Legendiksi Fitfieldin entisen yhtyeen mukaan. Hänen paikkansa ottanut Bob Clouter oli soittanut aikaisemmin Juppin kanssa The Oriolesissa. Mainittu kokoonpano työsti Vertigon vuonna 1972 julkaiseman kolmannen albumin Moonshine, joka ilmestyi cd-formaatissa vuonna 2007. Legend lopetti toimintansa mainitun pitkäsoiton jälkeen. Seuraavaksi Juppista kuultiin toden teolla vasta pubrockin nousun myötä. Hän kirjoitti muun muassa tyylisuunnan keskeisiin yhtyeisiin lukeutuvalle Dr. Feelgoodille kappaleen Down at the Doctors. Jupp solmi levytyssopimuksen Stiff Recordsin kanssa. Mainittu yhtiö julkaisi ensiksi kokoelma-albumin Legendin kolmen albumin tuotannosta. Juppin ensimmäisen sooloalbumin Juppanese raaemmalla ja Nick Lowen tuottamalla ykköspuolella taustalla kuullaan Rockpile-yhtyettä ja seesteisempi kakkospuoli on Procol Harumin Gary Brookerin tuottama. Procolin basistin David Knightsin siirryttyä manageriksi Legend oli ensimmäinen hänen manageroimansa yhtye. Knights tuotti yhtyeen kolmannen albumin ja samaisen yhtyeen Robin Trower bändin toisen singlen, jolla sitä itse asiassa säestivät Procolin  Matthew Fisher ja B. J. Wilson. Vuonna 1979 ilmestyneen Juppin kakkosalbumin Long Distance Romancer tuotannosta vastasivat Codley ja Creme.  Jupp julkaisi vielä seitsemän sooloalbumia, joista muutamat ilmestyivät saksalaisilla ja ruotsalaisilla levy-yhtiöillä. Juppin sävellystuotantoa edustavia kappaleita ovat levyttäneet  Rick Nelson, Elkie Brooks, the Judds, Chris Farlowe, Delbert McClinton, Nick Lowe, Dave Edmunds, Gary Brooker, the Hamsters, Dr. Feelgood, Roger Chapman ja The Searchers. The Mickey Jupp Bandin solistina on vaikuttanut mm. Joy Sarney. Helmikuussa 2009 Legendin varhainen Juppin lisäksi  Chris Eastista, Mo Withamista, John Bobinista ja Bob Clouterista koostunut kokoonpano julkaisi albumin Never Too Old to Rock, joka koostui Juppin ja Eastin viimeisimpien 20 vuoden aikana kirjoittamista kappaleista. Vuonna 2021 Jupp solmi levytyssopimuksen Conquest Musicin kanssa. Mainitun yhtiön tarkoituksena on julkaista nimellä The Boot Legacy sarja albumeita, joiden kappaleet Jupp on kirjoittanut ja nauhoittanut kotonaan Britanniassa. Sarjan ensimmäinen albumi Up Snakes, Down Ladders ilmestyi viides elokuuta 2022. Sitä oli edeltänyt ainoastaan digitaalisesti julkaistu ep I'd Love to Boogie. Albumisarjan kakkososa Hallelujah to Amen ilmestyi vuonna 2023 ja kolmas osa Times Like These vuonna 2024 kahden digitaalisen ep:n jälkeen. Elokuussa 2015 Amazon/Southend Books julkaisi Mike Waden kirjoittaman Juppin elämäkertateoksen  Hole in my Pocket: the true legend of Mickey Jupp, the rock and roll genius who declined to be a star.

Maanantain mainio:Heartin toinen Billboardilla top 20:een kohonnut single

 Barracuda on kanadalaisen rockyhtyeen Heartin tuotantoa edustava kappale, joka julkaistiin yhtyeen kolmannella, vuonna 1977 ilmestyneellä albumilla Little Queen ja lisäksi mainitun pitkäsoiton ensimmäisenä singlenä. Billboardin Hot 100-listalla Barracuda saavutti parhaimmillaan yhdennentoista sijan. Vuonna 2009 VH1 nimesi Barracudan kaikkien aikojen 34:ksi parhaaksi hardrockkappaleeksi. Biisi on päässyt mukaan useille Heartin tuotannosta kasatuille kokoelma-albumeille, joihin lukeutuvat Greatest Hits/Live (1980), These Dreams: Greatest Hits (1997), Greatest Hits 1998), The Essential Heart (2002), Love Alive (2005), Playlist: The Very Best of Heart (2008) ja Strange Euphoria (2012). Heartin livelevyistä Barracuda sisältyy albumeille  Rock the House Live! (1991), The Road Home (1995), Alive in Seattle (2003) ja Live in Atlantic City (2019). Haastatteluissa yhtyeen solisti Ann Wilson on maininnut Barracudan ilmaisevan Heartin vihaa tuonaikaista levy-yhtiötään Mushroom Recordsia kohtaan. Julkisuustemppunaan se oli julkaissut keksityn tarinan Wilsonin siskojen Annin ja Nancyn suhteesta. Maaliskuussa 2019 Gear Factorylle antamassaan haastattelussa kitaristi Nancy Wilson kertoi yhtyeensä lämmitelleen Euroopassa Nazarethia ja Queenia. Nazareth oli vuonna 1973 saavuttanut hitin coverillaan Joni Mitchellin kappaleesta This Flight Tonight. Sen versiossa oli samantyyppinen riffi, jonka Heart tavallaan lainasi Barracudaan. Kyseessä on eräs niistä soundeista, jota Nancy Wilson on maininnut edelleen selvittävänsä. Mainittua sävyä on ollut vaikea luoda uudelleen. Barracuda on hardrockkkappale, jossa on lisäksi elementtejä psykedeelisestä rockista. Siitä muodostui Heartin tuotannon toinen Billboardin listalla top 20:een kohonnut single. Listaviikkoja Barracudalle kertyi 20. Cash Box kutsui kappaletta aggressiiviseksi rockkkappaleeksi, joka sisältää kimaltelevan tuotannon ja Ann Wilsonin viettelevän laulusuorituksen. Record Worldin mukaan kappale edusti kulkevaa rockia huippuyksityiskohtanaan Ann Wilsonin eläväinen vokalisointi.

Sunnuntain extra:Irene Caran esikoisalbumi

 Irene Cara:Anyone Can See

Tammikuussa 1982 Networkin julkaisemana ilmestynyt Anyone Can See on Irene Caran esikoisalbumi. Mainittua pitkäsoittoa artistin diskografiassa olivat edeltäneet menestyksekkäät singlet Out Here on My Own ja Fame. Caran esikoisalbumi edustaa tyylillisesti tiukkaa R&B:tä, jonka keskeisestä tuotannosta nostettakoon esiin The Four Tops-cover Reach Out I'll Be There, Slow Down sekä voimaballadiksi kategorioituva pitkäsoiton nimikappale Anyone Can See. Viimeksi mainittu saavutti Billboardin listalla sijan 42. Irene Caran esikoisalbumin tuotannosta vastasi The Archiesin Ron Dante. Billboardin pitkäsoitosta laatimassa arviossa todettiin Caran osoittavan monipuolisuutta sellaisissa nopeatempoisissa kappaleissa, kuten Reach Out, I'll Be There ja Wha'd Ya Want ja saavuttavan katkeruutta albumin nimikappaleessa. Lisäksi mainittiin Caran ympäröineen itsensä laadukkailla soittajilla lopputuloksen ollessa vaikuttava uusi luku hänen nuorella urallaan. Cash Boxiin Caran esikoisalbumista laaditun arvion mukaan hänellä on nuori energinen laulutyyli, joka on sydämellisempää balladeissa kuin nopeatempoisissa kappaleissa, joihin lukeutuu esimerkiksi pitkäsoiton nimibiisi. Tuottaja Ron Dante on kykeneväinen ohjaamaan sekä Barry Manilowista muistuttavia balladeita että nopeatempoisempia syntikka/tanssinumeroita. Polttava uusioversio Reach Out I'll Be Therestä ja popahtava Wha'd Ya Want lukeutuvat erinomaisen esikoisalbumin muihin kohokohtiin. AllMusic antoi albumille kolme tähteä viidestä ja kehui vahvaa R&B-repertuaaria, taustamuusikoita sekä tuotantoa. Caran oveluuden ja vahvuuden erottuvaa yhdistelmää pidettiin ristinä Bonnie Tylerin räikeyden ja Deniece Williamsin herkkyyden välillä. Anyone Can See on AllMusicin mukaan kokonaisuutena vahva albumi, jolla Cara on parhaimmillaan.

Lauantain pitkä:Eräs brittiläisen post-punkin keskeisimmistä edustajista

Magazine oli brittiläinen post punk-yhtye, jonka aktiivikausi ajoittui vuosien 1977 ja 1981 välille. Magazine aktivoitui lisäksi vuosien 2009 ja 2011 välillä. Yhtyeen perusti alkuvuodesta 1977 The Buzzcocksin jättänyt Howard Devoto, jonka pyrkimyksenä oli luoda progressiivisempi ja vähemmän traditionaalinen rockyhtye. Vuonna 2009 Magazine teki reunionin Britannian-kiertueen merkeissä. Siihen ottivat osaa kaikki yhtyeen legendaarisen lineupin jäsenet vuonna 2004 edesmennyttä John McGeochia lukuun ottamatta. Hänen paikkansa ottanut Noko oli aikaisemmin soittanut Devoton kanssa yhtyeessä Luxuria. Lokakuussa 2011 Magazinelta ilmestyi uudesta tuotannosta koostunut albumi No Thyself, jota seurasi lyhyt kiertue Britanniassa. Devoto kasasi Magazinen Manchesterissa pian Buzzcocksista lähtemisensä jälkeen. Huhtikuussa 1977 hän tapasi tuolloin opiskelijana vaikuttaneen kitaristi McGeochin ja kaksikko alkoi kirjoittaa kappaleita, joista osa ilmestyi Magazinen ensimmäisellä albumilla. Yhtyeen ensimmäisen kokoonpanon täydensivät basisti Barry Adamson, kosketinsoittaja Bob Dickinson ja aikaisemmin yhtyeessä The Freshies soittanut rumpali Martin Jackson. Magazine solmi levytyssopimuksen Virgin Recordsin kanssa ja soitti debyyttikeikkansa Manchesterin Raftersissa 28. lokakuuta 1977. Dickinsonin tausta oli klassisessa ja avant garde- musiikissa ja hän jätti yhtyeen soitettuaan Magazinen riveissä useita keikkoja loppuvuodesta 1977. Alkuvuodesta 1978 ilmestyi Magazinen ensimmäinen single Shot by Both Sides, jonka yhtye oli levyttänyt kvartettina. Kappaleen soundi muistutti punkrockia ja Suomessa Kollaa kestää levytti siitä suomennoksen Syksy ainoan pitkäsoittonsa, loppuvuodesta 1979 ilmestyneen albumin Jäähyväiset aseille avauskappaleeksi. Pian singlen ilmestymisen jälkeen suhteellisen suositussa manchesterilaisessa 60-luvun yhtyeessä St. Louis Union aikaisemmin soittanut Dave Holland täydensi yhtyeen lineupin sen kosketinsoittajana. Pete Shelleyn kehotuksesta Shot by Both Sidessa hyödynnetiin samaa sointukulkua, jota Buzzcocks oli käyttänyt kappaleessaan Lipstick. Britannian singlelistalla Shot by Both Sides jäi juuri top 40:n ulkopuolelle. Ensimmäisenä tv-esiintymisenään Magazine esitti  esikoissinglensä Top of the Popsissa helmikuussa 1978. Magazinen esikoisalbumi Real Life nousi brittilistalla top 30:een ja sen tiimoilta tehdyn Britannian-kiertueen jälkeen Jackson jätti yhtyeen heinäkuun lopussa. Hänen paikkansa ottanut Paul Spencer keikkaili Magazinen riveissä ympäri Eurooppaa ja oli mukana myös tv-esiintymisissä. Niistä mainittakoon Old Grey Whistle Test, jossa Magazine esitti kappaleen Definitive Gaze. Spencer jätti kuitenkin Magazinen kesken kiertueen ja liittyi pian yhtyeeseen Speedometors. Hänen paikkansa Magazinen riveissä ottanut John Doyle soitti Real Lifen tiimoilta tehdyt loput keikat ja pysyi yhtyeen jäsenenä. Magazinen toinen ja vuonna 1979 ilmestynyt albumi Secondhand Daylight nousi brittilistalla top 40:ään. Albumilla hyödynnettiin runsaammin syntetisaattoreita ja samana vuonna McGeoch, Adamson ja Formula liittyivät singlen Tar julkaisseeseen projektiin Visage. Secondhand Daylightin ilmestymisen jälkeen Devoto päätti vaihtaa yhtyeen tuottajaa. Hänen valintansa kohdistui Martin Hannettiin, joka tuotti Magazinen seuraavan ja vuonna 1980 ilmestyneen albumin The Correct Use of Soap, joka nousi niin ikään top 30:een.

McGeoch jätti yhtyeen albumin ilmestymisen jälkeen, sillä hän oli kyllästynyt Magazinen suhteellisen alhaisiin myyntilukuihin ja vähemmän kitaraorientoituneisiin kappaleisiin. Hän liittyi pian Siouxsie and Banshees-yhtyeeseen. McGeochin tilalle Magazineen kiinnitettiin Ultravoxissa ja Neossa soittanut Neo. Mainittu Magazinen kokoonpano konsertoi Euroopassa ja Australiassa ja siltä julkaistiin livealbumi Play. Simon oli mukana osalla Magazinen seuraavan albumin nauhoituksista ja hän osallistui myös kappaleen So Lucky kirjoittamiseen. Hän jätti kuitenkin Magazinen ennen albumin julkaisua voidakseen osallistua John Foxxin sooloalbumin The Garden nauhoituksiin. Uudeksi kitaristiksi Magazineen Devoto hankki yhtyeessä Amazorblades vaikuttaneen entisen koulutoverinsa Ben Mandelsonin. Mainittu lineup viimeisteli yhtyeen vuonna 1981 ilmestyneen albumin Magic, Murder and the Weather nauhoitukset, mutta Devoto jätti itse yhtyeen toukokuussa ennen albumin julkaisua. Magazinen jäljelle jääneet jäsenet päättivät lopettaa sen toiminnan. Vuotta myöhemmin ilmestyi Magazinen ensimmäinen kokoelma-albumi After the Fact. Adamson jatkoi yhteistyötään Visagen kanssa ja hänen muita musiikillisia yhteistyökumppaneitaan olivat Shelley, Birthday Party sekä Nick Cave & The Bad Seeds. Jackson soitti myöhemmin The Chameleonsissa, Swing Out Sisterissä ja The Durutti Columnissa. Formula jatkoi Visagen jäsenenä ja liittyi lisäksi Ludus-yhtyeeseen. Mandelsonin uusi yhtye oli The Mekons. Vuonna 1983 Doyle liittyi yhtyeeseen The Armoury Show, jonka jäsenistöön kuului myös niin ikään Public Image Ltd:ssä kitaroinut McGeoch.Työstettyään kaksi albumia Luxurian riveissä ja kokeiltuaan myös soolouraa Devotosta tuli valokuva-arkistoija kunnes hän vuonna 2002 julkaisi Shelleyn kanssa yhteisen albumin Buzzkunst. Heinäkuussa 2008 Devoto ja Magazine vahvistivat soittavansa viisi konserttia lineupilla, johon kuuluivat Devoto, Formula, Adamson ja Doyle. Saman vuoden marraskuussa yhtye ilmoitti Devoton kanssa Luxuriassa ja lisäksi The Curessa ja Apollo 440:ssa soittaneen Nokon olevan Magazinen uusi kitaristi vuonna 2004 menehtyneen McGeochin paikalla. Magazinen loppuunmyydyt reunion-keikat vastaanottivat laajan myönteisen vastaanoton. Yhtye soitti festivaalikeikkoja Britanniassa ja konsertoi kyseisenä kesänä myös ulkomailla. The Soap Show vieraili Manchesterissa, Edinburghissa ja Lontoossa. Mainituissa konserteissa yhtye soitti ensiksi kokonaisuudessaan albumin The Correct Use of Soup ja toisessa setissä valikoituja paloja muusta tuotannostaan. Tammikuussa 2010 Nokosta tuli virallisesti Magazinen täysaikainen jäsen. Yhtye aloitti työskentelyn uuden materiaalinsa parissa, mutta samaisen vuoden marraskuussa Barry Adamson jätti yhtyeen keskittyäkseen elokuvatöihinsä ja soololevytyksiinsä. Jon "Stan" White soitti uutena basistina levytyksillä ja hänen debyyttikeikkansa Magazinen riveissä oli kesäkuun viimeisenä 2011 Volverhamptonin Slade Roomsissa. Kahta päivää myöhemmin yhtye soitti Hop Farm Festivaalilla. 24. lokakuuta 2011 Wire Sound julkaisi maailmanlaajuisesti Magazinen uuden albumin No Thyself. Marraskuussa yhtye teki kiertueen Britanniassa. 16. elokuuta 2016 levykauppapäivänä Magazinelta ilmestyi viidestä kappaleesta koostunut 12-tuumainen ep Once @The Academy, joka oli taltioitu helmikuussa 2009 Manchester Academyssa soitetusta Magazinen reunion-konsertista. Musiikissaan Magazine on hyödyntänyt vaikutteita avant- gardesta ja yhtyeen diggareihin lukeutuvat esimerkiksi Radiohead, Morrissey, Half Man Half Biscuit ja Guns N' Rosesin basisti Duff McKagan.

Perjantain pohjat:Terence Trent D'arbyn esikoisalbumin toinen singlebiisi

Wishing Well on yhdysvaltalaisen laulaja/lauluntekijän Terence Trent D'arbyn kappale, joka julkaistiin toisena singlenä hänen vuonna 1987 ilmestyneeltä esikoisalbumiltaan Introducing the Hardline According to Terence Trent D'arby. Mainittu kappale nousi listakärkeen sekä Billboardilla että soulsinglejen listalla seitsemäs toukokuuta 1988. Yhdysvalloissa single saavutti kultaa lokakuussa 1991 puolen miljoonan kappaleen myynnillään. D'arbyn ja Stan Oliverin kirjoittama kappale kirjoitettiin D'arbyn mukaan unen ja valveilla olon välitilassa. CBS:n julkaiseman Wishing Wellin tuotannosta vastasivat D'arby ja Heaven 17 -yhtyeen Martyn Ware. D'arbyn esikoissinglen If You Let Me Stay tavoin Wishing Well saavutti voimakasta rotaatiota MTV:llä. D'arby esitti mainitun kappaleen 30:ssä vuosittaisissa Grammy Awardseissa, mutta hävisi vuoden uuden artistin Grammyn Jody Watleylle. Wishing Well nousi Billboardin listakärkeen vasta 17:llä listaviikollaan. Mainitun kappaleen matka ykkössijalle oli toisin sanoen pisin sitten Eurythmicsin vuonna 1983 ilmestyneen kappaleen Sweet Dreams (Are Made of This). The New Yorkerin Ben Greenmanin mukaan Wishing Well toi  D'arbyn muun tuotannon kappaleiden tavoin soulmusiikkia 80-luvulle. AllMusicin Thomas Erlewinen mielestä Wishing Well oli D'arbyn ensimmäinen suuri hitti Yhdysvalloissa. The Washington Postin Kathy Valenin mukaan Wishing Wellin menestys oli D'arbyn yhdistämän 60-luvun soulin ja aikakauden huippupopin ansiota. Hän kutsui Wishing Welliä terhakaksi. Singlen kakkosbiisinä julkaistiin D'arbyn esikoisalbumilta löytymätön Elevators & Hearts ja  kaksi pitkää miksausta Wishing Wellistä sisältävällä 12-tuumaisella maxilla on lisäksi cover Wonderful Worldista.

Torstain terävä:Yhdysvaltalainen paluun tehnyt vaihtoehtorockyhtye

Edie Brickell & The New Bohemians on Dallasissa, Teksasissa 80-luvun puolivälissä perustettu jamittelua soitossaan hyödyntänyt ja vaihtoehtorockia edustanut rockyhtye. Se tunnetaan parhaiten vuoden 1988 satoa edustavasta hitistään What I Am, joka löytyy yhtyeen albumilta Shooting Rubberbands at the Stars. Musiikissaan Eddie Brickell & The New Bohemians yhdistää elementtejä rockista, folkista, bluesista ja jazzista. Vuonna 1990 julkaistun toisen albuminsa Ghost of a Dog ilmestymisen jälkeen Edie Brickell jätti yhtyeen ja meni naimisiin laulaja/lauluntekijä Paul Simonin kanssa. Vuonna 2006 Brickell ja yhtye avasi uuden kotisivunsa ja julkaisi uuden albuminsa Stranger Things. The New Bohemians aloitti toimintansa 80-luvun alussa triokokoonpanona, joka keräsi kokemusta Dallasin alakaupungn naapurustossa sijainneessa Deep Ellumissa. Yhtyeen originaalin kokoonpanon muodostivat vibraslapia soittanut Brad Houser, kitaristi Eric Presswood ja rumpali Brandon Aly. Viimeksi mainittu, kitaristi Kenny Withrow ja perkussionisti John Bush kävivät Dallasissa samaa taidekoulua Edie Brickellin kanssa. Edellä mainittu kolmikko oppi tuntemaan hänet kuitenkin vasta myöhemmin. Houser kävi Hillcrest High Schoolia ja asui samassa naapurustossa muiden kanssa. Hän soitti useissa alueella vaikuttaneissa yhtyeissä, kuten The Knobs ja The Munch Puppies, joista ensin mainitun kokoonpanoon myös Kenny kuului. Yhtyeen kokoonpano vakiintui vuoteen 1985 mennessä. Ediestä tuli yhtyeen solisti, kun häntä rohkaistiin liittymään mukaan, kun hän vieraili stagella yhtyeen keikalla. Pian mainitun konsertin jälkeen Rick's Casablancaan yhtyeitä kiinnittänyttä paikallista agenttia pyydettiin kuuntelemaan yhtyeen keikka. Yhtye kirjoitti puolen vuoden managerisopimuksen, jonka ansiosta sille tarjoutui paremmin palkattuja keikkoja Rick's:issä. Kun kuuden kuukauden sopimus päättyi, yhtye aloitti säännöllisen keikkailun Deep Ellumissa. Presswood lähti ja Kenny Withrowsta tuli yhtyeen kitaristi. Hän soitti debyyttikeikkansa heinäkuussa 1985 Starck Clubilla Dallasissa. John Bush liittyi perkussionistiksi samaisen vuoden syyskuussa. Hänen debyyttikeikkansa yhtyeessä oli 12. mainittua kuuta Poor David's Pubissa  The New Bohemiansin soittaessa Bo Diddleyn taustayhtyeenä. Yhtyeestä tuli paikallistasolla suosittu ja se soitti sellaisissa Deep Ellumin keikkapaikoissa kuin Theater Galleryssä, 500 Cafessa ja Club Dadassa. The Bohemians esiintyi lisäksi säännöllisesti vuosittain järjestetyssä Fry Street Fairissa Pohjois-Teksasin yliopiston kampuksella Dentonissa. Noihin aikoihin Edie Brickelliä ei mainittu erikseen yhtyeen nimessä. Edie Brickell and the New Bohemians nimellä julkaistu ja vuonna 1988 ilmestynyt esikoisalbumi Shooting Rubberbands at the Stars oli kaupallinen menestys ja siltä poimittu single What I Am nousi top teniin. Kahta vuotta myöhemmin ilmestynyt toinen pitkäsoitto Ghost of A Dog ei enää yltänyt vastaavanlaiseen suosioon. Viime vuosien aikana The New Bohemians on julkaissut kokoelma-albumeita ja livelevyn. 90-luvun puolivälissä Brickell, Bush ja Withrow tekivät reunionin nimellä The Slip. Vuonna 2006 The New Bohemiansin jäsenet kasasivat rivinsä ja yhtyeen nykyinen lineup nauhoitti ja julkaisi albumin Stranger Things, jonka tiimoilta yhtye teki myös keikkoja. 12. lokakuuta 2018 ilmestyi albumi Rocket. 19. helmikuuta 2021 julkaistiin yhtyeen kolmas reunionin jälkeinen pitkäsoitto Hunter and the Dog Star. Yhtyeessä koskettimia ja kitaraa soittanut Carter Albrecht tuli ammutuksi kolmas syyskuuta 2007. Lokakuussa 2014 yhtye esiintyi North Oakcliff Music Festivaalilla, jolloin yhtyeen peruskokoonpanoa täydensi multi-instrumentalisti Matt Hubbard. Huhtikuussa 2017 oli vuorossa neljä reunion-konserttia Oak Cliffin Kessler Theaterissa.

Keskiviikon klassikko:Grateful Deadia Phil Leshin uralla seurannut yhtye

 Phil Lesh & Friends oli yhdysvaltalainen rockyhtye, jonka johtohahmona vaikutti aikaisemmin Grateful Deadissä bassotellut Phil Lesh. Kyseessä ei ollut traditionaalinen yhtye, sillä mainitulla nimellä ovat soittaneet useat eri muusikoista koostuneet kokoonpanot. Ajan myötä Phil Lesh and Friendsissä on soittanut jäsenistöä esimerkiksi Phishistä, The Black Crowesista sekä The Allman Brothers Bandista. The Phil & Friends-konsepti on ottanut Grateful Deadin lisäksi käsittelyynsä myös useita muita vaikutteita, kuten Bob Dylanin, Trafficin, The Beatlesin, Led Zeppelinin, Gov 't Mulen ja The Allman Brothers Bandin ja tutki sekä tulkitsi niitä uusilla tavoilla. Niin kutsuttuna The Quintet Years-ajanjaksonaan Phil & Friendsin konsertit painottuivat Grateful Deadin soitantaa kovempaan ja nopeampaan rockiin. Mainittuun seikkaan vaikutti etenkin Warren Haynesin ja Jimmy Herringin taito southern rock-tyylisuuntaa edustavina muusikkoina. Leshin itse tyylisuunnalle antama termi oli Dixieland-tyylinen rock. Phil & Friendsin kaikki inkarnaatiot päivittivät Grateful Deadin tekemää pohjatyötä ja ne kaikki ovat olleet taidokkaita pitkissä, tutkivissa jameissa, jotka kävivät Grateful Deadin tavaramerkistä. Phil & Friendsin on mainittu antaneen Grateful Deadin tuotannolle uuden elämän tuomalla uusia tyylejä ja innovaatioita, mutta säilyttämällä samalla lojaaliuden alkuperäiselle musiikille ja sen diggareille. Musiikillisten vaikutteiden runsaus on tehnyt yhtyeestä laajalti pidetyn sekä vanhojen Deadheadien että muiden jamittelua harrastavien yhtyeiden modernien diggareiden keskuudessa. Phil & Friends on jatkanut Grateful Deadin aloittamaa traditiota, eli on antanut diggareiden vapaasti nauhoittaa konserttejaan ja lisäksi jakaa niitä. Internet on ollut nauhoittajille arvokas lähde jakaa musiikkia eri foorumeihin, joista mainittakoon Archive.org. Omalla kotisivullaan Phil jakoi konserteistaan ilmaisia äänipöytänauhoituksia sekä korkean resoluution cd-kansia diggareiden printattavaksi. Kesään 2006 ajoittuneen kiertueensa aikana Lesh teki yhteistyötä Instant Liven kanssa. Kyseessä on yhtiö, joka myi konserteista tehtyjä äänipöytänauhoituksia välittömästi niiden loputtua. Kyseiset nauhoitukset olivat saatavilla diggareiden ladattaviksi, mutta eivät kuitenkaan ilmaiseksi. Maaliskuussa 2023 Phil & Friends soitti Capitol Theatressa sadannen konserttinsa. Phil Lesh menehtyi 25. lokakuuta 84 vuoden ikäisenä.

Tiistain tukeva:Ensisijaisesti Manfred Mann's Earth Bandista muistettu kitaristi

 Christopher Algernon Thompson on brittiläinen solisti, biisintekijä ja kitaristi, joka tunnetaan ensisijaisesti jäsenyydestään yhtyeessä Manfred Mann's Earth Band sekä soolotutuotannostaan. Hän laulaa leadia yhtyeen tunnetuimmassa hittikappaleessa Blinded by the Light. Uransa alussa hän käytti itse keksimäänsä nimeä Hamlet, ettei tulisi sekoitetuksi samannimiseen ja Uudesta Seelannista kotoisin olleeseen folksolistiin. Thompson syntyi Asfordissa, Kentissä, mutta varttui Uudessa Seelannissa. Jo kouluaikanaan hän soitti yhtyeessä The Paragons, joka esiintyi viikoittain kirkon nuorisokerhon tansseissa. Myöhemmin kun Thompsonin talentti oli jo käynyt selväksi, yhtyeen muuttunut kokoonpano alkoi esiintyä nimellä Dynasty ja saavutti menestystä Uuden Seelannin musiikkiskenessä. Thompsonin viimeinen yhtye Uudessa Seelannissa oli yliopistoystävien kanssa perustettu Mandrake, joka soitti viikonloppuisin tansseissa Hamilton Cityssä ja sen ympäristössä. Thompson muutti Australiaan ennen kuin palasi Britanniaan vuonna 1973. Kolme vuotta myöhemmin hän liittyi Manfred Mann's Earth Bandiin. Vuonna 1978 hän oli mukana Jeff Waynen musikaaliversiossa War of the Worldsistä ja lauloi leadia kappaleessa Thunder Child. Thompso jätti Manfred Mann's Earth Bandin vuonna 1979 ja perusti Los Angelesistä käsin vaikuttaneen yhtyeen Night. Uransa aikana se saavutti kaksi hittiä, joista If You Remember Me oli käyttämättä jäänyt teemakappale Franco Zeffirellin uusioversioon elokuvasta The Champ. Single merkittiin aluksi ainoastaan Thompsonin nimiin; myöhemmissä painoksisa tekijäksi mainitaan Chris Thompson & Night. Billboardin listalla single saavutti sijan 17. ja oli Adult Contemporary- listalla parhaimmillaan seitsemäntenä. Yhtyeen lopetettua toimintansa vuonna 1982 Thompson palasi Earth Bandiin. Thompson oli mukana kirjoitustyössä ja taustavokalistina The Doobie Brothersin vuonna 1980 ilmestyneen albumin One Step Closer tuotantoon lukeutuvassa kappaleessa No Stoppin' Us Now. Pat Simmonsin vuonna 1983 ilmestyneellä sooloalbumilla Arcade Thompson vaikutti solistina ja osallistui useiden sen kappaleiden kirjoitustyöhön. Vuonna 1981 ilmestyi Thompsonin ensimmäinen sooloalbumi Out in the Night. Hänen diskografiansa sisältää kaikkiaan viisi soololevyä, joista tuorein on vuonna 2001 ilmestynyt Won't Lie Down. Vuonna 1984 Thompson vieraili jälleen Manfred Mann's Earth Bandissa ja vaikutti solistina kappaleessa Runner, josta muodostui top 30 -hitti sekä Yhdysvalloissa ja Britanniassa. Kappale saavutti lisäksi rotaatiota MTV:llä. Vuonna 1986 Thompson osallistui kappaleen You're the Voice kirjoitustyöhön Andy Quantan, Procol Harumin lyyrikon Keith Reidin sekä Maggie Ryderin kanssa. Thompson olisi tahtonut levyttää kappaleen itse, mutta levy-yhtiön mielestä siinä ei ollut riittävästi hittipotentiaalia. Thompson tarjosi kappaletta John Farnhamille, joka oli toiminut viiden vuoden ajan Little River Bandin solistina. Farnham piti kappaleesta ja levytti sen albumilleen Whispering Jack. Hänen versiostaan muodostui maailmanlaajuinen menestys, joka nousi top teniin monissa maissa ympäri maailmaa. Samaisena vuonna Thompson vaikutti solistina Genesiksessä kitaroineen Steve Hackettin sooloalbumilla. Sen työstämiseen osallistuivat lisäksi Brian May, Bonnie Tyler sekä Marillion-yhtyeen Pete Trevawas ja Ian Mosley. Feedback 86-niminen pitkäsoitto ilmestyi tosin vasta vuonna 2002. Vuoden 1986 aikana Thompson ehti lisäksi osallistua Manfred Mannin albumin Criminal Tango levyttämiseen. Elokuvan Playing for Keeps soundtrackille hän levytti kappaleen It's Not Over, joka ilmestyi hieman pidempänä versiona myös vuoden 1986 aikana ilmestyneellä Thompsonin sooloalbumilla High Coast of Living. Seuraavana vuonna yhtye Starship levytti It's Not Overista coverinsa ja saavutti sillä top ten-hitin. Vuonna 1992 Thompson oli mukana Freddie Mercyry Concertissa ja samaisena vuonna hän osallistui Brian May Bandin kiertueelle Etelä-Amerikassa. Vuonna 1995 Thompson esitti You're the Voicen Alankomaissa World Liberty Concertissa ja samaisena vuonna hänen vokalisoimansa versio pääsi niin ikään levylle Alan Parsons Projectin albumilla Best of Live. Vuosina 2006 ja 2007 Thompson esiintyi jälleen Jeff Waynen The War of the Worldsin liveversiossa humaanisuuden äänenä. Sen dvd-version mukaan Thompson suunnitteli myös shown artworkin suunnitteluun. Artisteihin, joiden useilla albumeilla hän on ollut mukana, lukeutuvat  Alan Parsons, Jan Hammer, Steve Hackett, Bonnie Tyler, Mike Oldfield ja Sarah Brightman. Spike's All Star Bandin jäsenenä Thompson on esittänyt runsaasti tuotantoa etenkin Manfred Mann's Earth Bandin ajalta.

Maanantain mainio:J Geils Bandin solisti

 Seitsemäs maaliskuuta 1946 syntynyt Peter Wolf on yhdysvaltalainen muusikko, joka tunnetaan parhaiten J Geils Bandin solistina vuosien 1967 ja 1983 väliseltä ajanjaksolta sekä soolourastaan. Peter Walter Blankfield syntyi Bronxissa, New Yorkissa. Hän kävi Harlemissa, Manhattanilla, lähellä Apollo Theatrea sijainnutta Highschool of Music & Artia. Apollossa hän todensi useiden keskeisten ja itseensä vaikuttaneiden rhythm and blues, soul ja gospelartistien konsertteja. Bostonissa, Massachusettsissa Wolf opiskeli The School of the Museum of Fine Arts and Tuftsissa apurahalla maalaustaidetta. Wolfin solukämpän ensimmäinen huonetoveri oli elokuvaohjaaja David Lynch. Vuonna 1964 Wolf ja hänen opiskelijatoverinsa Paul Shapiro (kitara), Doug Slade (kitara), Joe Clark (basso) ja Stephen Jo Bladd (rummut) muodostivat yhtyeen The Hallucinations. Se esiintyi Bostonissa Combat Zonen alueen yökerhoissa ja saavutti kannatusta ollen lisäksi eräs ensimmäisistä Boston Tea Partyssa soittaneista yhtyeistä. Näihin aikoihin yhtye soitti samoilla keikoilla The Velvet Undergroundin, Howlin Wolfin, Muddy Watersin, Van Morrisonin, John Lee Hookerin ja Sun Ran kanssa. Wolfia pyydettiin mukaan perustamaan bostonilaista radioasemaa WBCN:ää. Hänestä tuli mainitun aseman ensimmäinen yöaikaan täyspainoisesti vaikuttanut dj, joka omaksui juontajapersoonakseen Woofa Goofan. Wolfin ohjelmasta tuli varsin suosittu ja hän haastatteli siinä useita Bostonin alueella konsertoineita tunnettuja blues, rock ja jazz-artisteja. Vuonna 1967 Wolf ja Bladd liittyivät J. Geils Bandiin. Kosketinsoittaja Seth Justmanin kanssa Wolf vastasi suurimmasta osasta yhtyeen biisinkirjoitusta. MTV:n varhaisvuosina J. Geils Bandin kappaleista Centerford ja Love Stinks työstetyt musiikkivideot saavuttivat merkittävää näkyvyyttä. Yhtye teki stadionkeikkoja useiden suurten nimien kanssa Rolling Stones mukaan lukien. J. Geils Bandin kymmenennestä studioalbumista Freeze Framesta muodostui suuri menestys ja muut yhtyeen jäsenet tahtoivat viedä yhtyeen musiikkia popvivahteisempaan suuntaan. Wolf halusi pysytellä juurevan rockin edustajana ja niinpä hän sai jättää yhtyeen vuonna 1983. J. Geils on ollut viidesti ehdolla Rock and Roll Hall of Fameen.

Sunnuntain extra:Dee Sniderin esikoissooloalbumi

 Dee Snider:Don't Let the Bastards Wear You Down

22. elokuuta 2000 ilmestynyt Don't Let the Bastards Wear You Down on Twisted Sisterin johtohahmon, solistin ja biisintekijän Dee Sniderin esikoissooloalbumi. Mainitulle pitkäsoitolle sisältyy useita kappaleita, jotka Dee Snider oli kirjoittanut Twisted Sisteriä sekä yhtyeitä Desperado ja Widowmaker varten, mutta ne olivat jääneet julkaisematta. Never Let the Bastards Wear You Downin ilmestymisvuonna Snider kertoi Hartford Courantille Koch Recordsin lähestyneen häntä ja tiedustelleen, olisiko hänellä kappaleita, jotka hän tahtoisi levyttää. Snider kertoi hänellä olleen useita eri projektejaan varten kirjoittamiaan biisejä, mutta hänellä ei ollut saanut tilaisuutta nauhoittaa niitä. Esikoissooloalbuminsa ilmestymisen aikaan Snider mainitsi kyseessä olevan viimeinen albuminsa, jonka jälkeen hän keskittyisi elokuva- ja radiouriinsa. Philadelphia Daily Newsille antamassaan haastattelussa Snider kertoi jättävänsä musiikkiuransa taakseen ja näkevänsä Don't Let the Bastards Wear You Down-pitkäsoiton levytysuransa viimeisenä lukuna. Albumin ilmestymisen aikaan AllMusicin Steve Huey kuvasi sitä antheminomaiseksi 80-luvun popmetalliksi, jonka työstäjänä Snider on parhaimmillaan. Niinpä Don't Let the Bastards Wear You Down onkin hänen mielestään hauskaa kuunneltavaa kaikille niille, jotka edelleen pitävät Twisted Sisterin vintage-albumeista. The Boston Globeen Don't Let the Bastars Wear You Downin arvioineen David Gerardin mukaan Snider liikkuu mainitulla albumilla ajoittain varhaisemman yhtyeensä popahtavista yläsävelistä metallin aggressiivisemmalle puolelle. Sniderin väittäessä kyseisen albumin jäävän hänen viimeisekseen Gerard ei voi kuvitella headbanger rockin kummisedälle parempaa sielunmessua. Snider on vähintään osallistunut kaikkien Don't Let the Bastards Wear You  Downilla julkaistujen kappaleiden kirjoitustyöhön Dionin hittiversiona tunnetuinta ja Ernie Marescan käsialaa olevaa coveria The Wanderer lukuun ottamatta.

Lauantain pitkä:Eräs Procol Harumin jäsenistä ja paljon muuta

 Seitsemäs maaliskuuta 1946 syntynyt Matthew Fisher on brittiläinen muusikko, joka muistetaan ensisijaisesti jäsenyydestään Procol Harumissa. Fisher mm. vastasi Hammond-uruista yhtyeen debyyttihitillä A Whiter Shade of Pale ja vastaanotti lisäksi biisinkirjoituskrediitin. Cambridgen yliopistosta valmistuttuaan Fisheristä tuli tietokone-ohjelmoija. Fisher kasvoi ja varttui Addiscombessa, Croydonissa. Teini-iässä Fisher aloitti bassonsoiton, mutta kuultuaan vuoden 1964 tienoilla The Animalsia ja Georgie Famea hänen instrumentikseen vaihtuivat urut. Guildhall School of Musicissa Fisher opiskeli noin vuoden ajan klassista musiikkia. Sen jälkeen Fisher hankki kahdet Vox Continentalin urut, joilla hän soitti Billy Furryn taustayhtyeessä The Gamblersissä. Seuraavaksi Fisher soitti useissa paikallisissa yhtyeissä ja liittyi vuonna 1966 Peter Jay and the Jaywalkersiin. Sen kiertueella ollessaan Fisher tapasi Small Facesin urkurin Ian McLaganin ja ihastui tämän käyttämien Hammond M102-urkujen ja Leslie speakerin soundiin. Lainattuaan rahaa isoäidiltään Fisher osti samanlaisen Hammondin ja alkoi etsiä keikkoja Melody Makeriin jättämillään ilmoituksilla. Pian hän löysikin töitä Screaming Lord Sutchin taustayhtyeestä The Savagesista, missä Fisher soitti samanaikaisesti Richie Blackmoren kanssa. Gary Brooker ja Keith Reid olivat kiinnostuneita kiinnittämään Fisherin uuteen yhtyeeseensä Procol Harumiin. Niinpä kaksikko vieralikin hänen kodissaaan Croydonissa keskustelemassa uuden yhtyeen perustamisesta. Procol Harumiin Fisher liittyi vuoden 1967 alussa, vaikka hän jatkoikin keikkailuaan The Savagesin riveissä vielä jonkin aikaa. Vaikka kaikilla Procolin muusikoilla  oli entuudestaan kokemusta yhtyeissä soittamisesta, Fisher oli ainoa muodollisen musiikillisen koulutuksen omannut bändin jäsen. Hän muistaa A Whiter Shade of Palen olleen alun perin neljän säkeistön ja kymmenen minuutin mittainen Fisherin ja Brookerin vastatessa improvisoiduista sooloista. Levytysversiossaan kappale typistettiin kahteen minuuttiin Fisherin soittaessa kaikki soolot. Vaikka A Whiter Shade of Pale nousi brittien singlelistan kärkeen useaksi viikoksi, Fisher ei muista kyseisten aikojen olleen yhtyeelle onnellisia. Procol Harum mielsi itsensä underground-yhtyeeksi, eikä ollut erityisen tottunut hittisingleihin. Fisher ei ollut myöskään vakuuttunut yhtyeen alkuaikojen keikoista. Kesän 1967 aikana kitaristi Robin Trower ja rumpali B J Wilson täydensivät Procolin lineupin ja yhtye alkoi löytää stabiliteettia. Fisherin ensimmäinen Procolille säveltämä kappale on yhtyeen esikoisalbumilta löytyvä instrumentaali Repent Walpurgis. Mainittuun biisiin Trower soittaa bluesvaikutteisen soolonsa Fisherin klassisesta elementtejä ammentaneiden urkulinjojen päälle. Brooker, Trower ja Wilson olivat kaikki soittaneet yhtyeessä The Paramounts. Fisher kärsi edelleen isänsä vuoteen 1965 ajoittuneesta kuolemasta. Seuraavien kahden ja puolen vuoden aikana hän yritti lähteä Procol Harumista useaan kertaan, mutta yhtyetoverit saivat Fisherin jäämään yhtyeeseen vuoden 1969 loppuun saakka. Fisher jatkoi kuitenkin edelleen Procol Harumin tuottajana. Trowerin jätettyä yhtyeen vuonna 1971 Fisher teki basistiksi siirtyneen Chris Coppingin kanssa paluun yhtyeen riveihin. Fisher oli tyytymätön yhtyeen taloudelliseen tilanteeseen ja Trowerin paikan ottaneeseen Dave Balliin ja niinpä hän jätti Procolin pysyvästi siirtyen tuottajaksi CBS:lle.  Hän on tuottanut esimerkiksi Robin Troweria, Jimmy Dewaria ja Tir Na Nogia ja luonut myös soolouran. Fisherin vuoden 1980 tuotantoa edustava kappale Why'd I Have to Fall in Love with You on kohotettu Kreikassa klassikoksi. Hänen sooloalbumeitaan edustavat Journey's End (1973), I'll Be There (1974), Matthew Fisher (1980), Strange Days (1981) ja A Salty Dog Returns (1990).   Robin Trowerin Fisherin tuottamista albumeista vuosina 1974 ja 1975 ilmestyneet pitkäsoitot Bridge of Spies ja For Earth Below ovat myyneet platinalevyiksi; niistä ensiksi mainittu on saavuttanut kaksinkertaisesti platinaa. Pianisti David Lantzin vuonna 1988 ilmestyneellä albumilla Christofori's Dream Fisher soitti Hammond-urkuja instrumentaaliversiossa A Whiter Shade of Palesta. Mainittu albumi myi kultalevyksi. Vuonna 1968 Fisher vaikutti biisintekijänä ja esiintyjänä avant-garde-elokuvan Separation soundtrackillä. DVD:nä elokuva ilmestyi Britanniassa heinäkuussa 2009 ja Yhdysvalloissa seuraavan vuoden maaliskuussa. Fisherin albumilla Journey's End kuultava instrumentaali Theme from Separation on kyseisestä elokuvasta ja sen soundtrack sisältää mainitusta kappaleesta myös vaihtoehtoisen sovituksen. Prairie Madnessin vuonna 1972 ilmestyneellä albumilla Fisher vaikutti sekä tuottajana että muusikkona. Samana vuonna ilmestyneellä Screaming Lord Suchin albumilla Hands Of Jack the Ripper Fisher vaikutti kosketinsoittajana. Kesä-heinäkuussa 1972 hän oli mukana pianistina David Bowien ja Spiders from Mars-yhtyeen kiertueella. Fisher oli jättänyt Procol Harumin vuonna 1969,mutta hän teki paluun yhtyeen riveihin 90-luvun alussa ja oli mukana albumeilla Prodigal Stranger (1991),  One More Time – Live in Utrecht 1992 ja The Well's on Fire sekä dvd:illä Live in Copenhagen ja Live at the Union Chapel. Valmistuttuaan Wolfson Collegesta 1990-luvun puolivälissä Fisheristä tuli täysaikainen tietokone-ohjelmoija.

Perjantain pohjat:Yhdysvaltalaisartistin ainoa yhtyeen kanssa työstämä albumi

 Lisa Loeb & Nine Stories:Tails

26. syyskuuta 1995 Geffen Recordsin julkaisemana ilmestynyt Tails on Lisa Loeb & Nine Stories-yhtyeen ainoa albumi. Sen kappaleista It's Over, Snow Day, Do You Sleep? ja Hurricane olivat ilmestyneet varhaisempina versioina vuonna 1992 Loebin esikoisalbumilla Purple Tape. Billboardin listalla Tails saavutti parhaimmillaan sijan 30. Uudessa Seelannissa albumi oli parhaimmillaan kuudentena ja Kanadassa sijalla 15. Tails saavutti listasijoituksen kaikkiaan seitsemässä maassa, mitä voi pitää kohtuullisena menestyksenä. Yhdysvalloissa albumi saavutti kultalevyn puolen miljoonan kappaleen myynnillään neljä kuukautta ilmestymisensä jälkeen. Myös Kanadassa Tails myi kultalevyksi, mutta siellä mainittuun saavutukseen riitti 50 000:n kappaleen myynti. Vuoteen 2013 mennessä Tailsia oli Yhdysvalloissa menyt kaupaksi 727 000 kappaletta. Myös kriitikot suhtautuivat albumiin suopeasti. Erityisen myönteisen arvion Tailsista laati Entertainment Weeklyyn albumista kirjoittanut Ken Tucker, jonka mukaan Loebilla on kiistämätön lahja luoda intimiteetin ja haavoittuvuuden ilmapiiriä, joka on varmasti tarpeeksi hänen albumilta löytyvän hittinsä Stay (I Missed You-diggareille, jotka kaipasivat lisäannoksia mietiskelevää melankoliaa. Tailsin Japanissa ilmestyneen painoksen bonuskappaleena on yhtyeversio biisistä Sandalwood.

Torstain terävä:David Gilmourin esikoissooloalbumi

 David Gilmour:David Gilmour

26. toukokuuta 1978 Harvestin ja Columbian julkaisemana ilmestynyt David Gilmour on ensisijaisesti Pink Floydin kitaristiksi identifioituvan David Gilmourin esikoissooloalbumi. Britanniassa sen paras listasijoitus oli seitsemäntenätoista ja Yhdysvalloissa, missä albumi saavutti kultalevyn, 29. Gilmourin itsensä tuottama albumi koostuu ensisijaisesti blues- ja kitarorientoituneista kappaleista. Säännön vahvistavana poikkeuksena on pianon dominoima balladi So Far Away. Gilmourin esikoissooloalbumin nauhoitukset tapahtuivat helmi-maaliskuussa 1978 insinööri John Etchellsin kanssa Bear -studioilla Ranskassa. Miksauksista vastasi samassa studiossa Nick Griffits. Albumin työstämiseen osallistuneet basisti Rick Wills ja rumpali Willie Wilson olivat aikaisemmin soittaneet Gilmourin kanssa yhtyeessä Jokers Wild. Gilmourin yhtyetoveri Pink Floydista, eli Richard Wright oli ainoastaan viikkoja aikaisemmin nauhoittanut samaisessa studiossa oman esikoissooloalbuminsa Wet Dream, joka julkaistiin kuitenkin vasta samaisen vuoden syksyllä. Albumin ainoa single There's No Way Out of Here oli cover Unicorn-yhtyeen originaalituotantoa edustavasta kappaleesta. Sen originaalinimi on No Way Out of Here, ja biisi julkaistiin Unicornin vuonna 1976 ilmestyneellä ja Gilmourin tuottamalla albumilla Too Many Crooks. Vuonna 2004 New Jerseystä kotoisin oleva stoner rock-yhtye Monster Magnet levytti kappaleesta coverin albumilleen Monolithic Baby! ja Iron & Wine vuonna 2015 ilmestyneelle coveralbumilleen Sing Into My Mouth. Eräs kirjoitettu ja demottu, mutta Gilmourin esikoisalbumilla julkaisematta jäänyt kappale kehittyi Roger Watersin kanssa tehdyn yhteistyön myötä Pink Floydin tupla-albumilla Wall julkaistuksi biisiksi Comfortably Numb. Gilmourin debyytillä julkaistu pianoballadi So Far Away hyödyntää kuitenkin samaa sointuprogressiota kuin Comfortably Numb; tosin eri sävellajissa. Vastaavasti kappaletta Short and Sweet voi pitää niin ikään The Wallilla julkaistun Run Like Hellin edeltäjänä. Short and Sweet edusti Gilmourin yhteistyötä Roy Harperin kanssa, joka levytti kappaleesta oman versionsa vuonna 1980 ilmestyneelle ja Gilmourin tuottamalle albumilleen The Unknown Soldier. Gilmourin soolodebyyttiä promottiin viidestä kappaleesta koostuneella promofilmillä. Gilmourin lisäksi sen muusikoihin lukeutuivat hänen veljensä Mark rytmikitaristina sekä yhtyeistä Small Faces ja The Faces ensisijaisesti muistettu kosketinsoittaja Ian McLagan. Soitettuihin kappaleisiin lukeutuivat Mihalis, There's No Way Out of Here, So Far Away, No Way ja I Can't Breathe Anymore. There's No Way Out of Heressa ja So Far Awayssa oli mukana kolme taustavokalistia, eli Debbie Doss, Shirley Roden ja Carlena Williams. Promo nauhoitettiin Roxylla Lontoossa. Gilmour promosi soolodebyyttiään lisäksi ensimmäisillä Yhdysvaltojen medialle ja FM radioasemille antamillaan haastatteluilla. EMI Records julkaisi David Gilmourin esikoissooloalbumin remasteroituna cd:nä elokuussa 2006. Legacy Recordingsin/Columbia Recordsin Yhdysvalloissa ja Kanadassa samaisen vuoden syyskuussa julkaisema cd-versio sisältää joistakin kappaleista hienoisesti pidennetyt versiot.

Keskiviikon klassikko:Vanilla Fudgen neljäs pitkäsoitto

 Vanilla Fudge:Near the Beginning

Helmikuussa 1969 Atcon julkaisemana ilmestynyt Near the Beginning on yhdysvaltalaisen psykedeelistä rockia edustaneen Vanilla Fudge -yhtyeen neljäs pitkäsoitto. Albumin covertuotantoa edustavat näkemykset Jr. Walker & The All Starsin kappaleesta Shot Gun sekä seitsemän ja puoliminuuttinen versio Lee Hazlewoodin käsialaa olevasta sekä hänen ja Nancy Sinatran alun perin levyttämästä kappaleesta Some Velvet Morning. Shot Gunin originaaliversio nousi Billboardin R&B-listan kärkeen neljäksi viikoksi ja oli myös Hot 100 -listalla parhaimmillaan neljäntenä. Junior Walkerin originaaliversio pääsi Grammy Hall of Fameen vuonna 2002. Lee Hazlewoodin ja Nancy Sinatran tuotannossa Some Velvet Morning merkitsi irtiottoa kaksikon varhaisemmasta countrahtavasta tyylistä ja Billboardin singlelistalla mainittu kappale oli parhaimmillaan sijalla 26. alkuvuodesta 1968. Vanilla Fudgen omaa tuotantoa yhtyeen neljännellä albumilla edustavat rumpali Carmine Appicen käsialaa oleva ja albumin ykköspuolen päättävä rypistys Where Is Happiness. Albumin kakkospuolen täyttää kokonaisuudessaan koko Vanilla Fudge-kvartetin (Appice, Tim Bogert, Vince Martell ja Mark Stein) yhteistyötä edustava ja lähes 23 ja puoli minuuttinen jamittelua ja sooloilua hyödyntävä instrumentaalikappale Break Song, joka on taltioitu livenä Shrine Auditoriumissa Los Angelesissa. Billboardin listalla Near the Beginningin paras sijoitus oli kuudentenatoista ilmestymisvuotensa maaliskuussa. Albumin ensimmäinen cd-versio ilmestyi vuonna 1991 Repertoire Recordsin julkaisemana ja sen bonuskappaleena oli näkemys Burt Bacharachin ja Hal Davidin käsialaa olevasta ja ensiksi Dusty Springfieldin levyttämästä kaunokista The Look of Love. Vuonna 1998 Sundazed Music julkaisi Near the Beginningistä oman cd-versionsa. Bonuskappaleita oli tällä kertaa kolme ja Shotgunin singleversion ja singleformaatissa alun perin ilmestyneen kappaleen People lisäksi bonusbiisejä edusti editoimaton versio Vanilla Fudgen omaa tuotantoon luketuvasta kappaleesta Good Good Lovin'.

Tiistain tukeva:Yli 50 vuoden uran tehnyt brittiläisrumpali

 Kuudes maaliskuuta 1945 syntynyt Hugh Grundy on brittiläinen muusikko, jonka ura on kestänyt yli viiiden vuosikymmenen ajan. 1960-luvun puolivälissä hän tuli tunnetuksi The Zombies-yhtyeen rumpalina. Rock and Roll Hall of Fameen Grundy pääsi vuonna 2019. Winchesterissa, Hampshiressa syntynyt Grundy muutti Hatfieldiin, Hertfordshireen, missä hän työskenteli tehtaassa ja aloitteli samoihin aikoihin viulun soittoa. Grundyn toinen etunimi Birch oli hänen isänpuoleisen isoäitinsä tyttönimi. Grundyn ensimmäiset rummut olivat hänen isänsä rakentamat. St Alban's Schoolissa Hertfordshiressa Grundy tapasi Paul Atkinsonin ja Rod Argentin. Kolmikko soitti ensiksi yhdessä St Albansissa pääsiäisenä 1961. Rod Argentin pyrkimyksenä oli perustaa yhtye, johon Colin Blunstone ja Paul Arnold liittyivät alkuvuodesta 1961. Tuossa vaiheessa kaikki yhtyeen viisi jäsentä olivat vielä koulussa. Grundyn vanhemmat kannustivat hänen kiinnostustaan yhtyeeseen vapaa-ajan harrastuksena, mutta kehottivat häntä luomaan ammattiuran pankkivirkailijana. The Barclays-yhtyeen jäsenenä Grundy viihtyi noin vuoden ajan. Yhtyeen maineen kasvaessa Grundyn vanhemmat alkoivat pitää muusikon uraa mahdollisena. Grundyn äiti oli mukana perustamassa ja myös ylläpiti yhtyeen fan clubia. Arnold jätti yhtyeen näihin aikoihin ja hänen paikkansa otti Chris White. Yhtye toimi nimellä The Mustangs, mutta kun selvisi toiminnassa olevan myös muita samannimisiä yhtyeitä bändin nimeksi vaihtui The Zombies. Yhtyeen voitettua paikallistasolla järjestetyn kilpailun se sai nauhoittaa demon. Siltä löytynyt ja Argentin käsialaa ollut She's Not There toi bändille levytyssopimuksen Deccan kanssa. Esikoisalbumi Begin Here seurasi pian singlen jälkeen ja Yhdysvalloissa se julkaistiin The Zombiesin nimellä. Yhdysvalloissa yhtye esiintyi ensi kertaa tv:ssä 12. tammikuuta 1965 Hulabaloo -ohjelman ensimmäisessä jaksossa. Vuoden 1964 aikana The Zombies saavutti myös toisen suuren singlehitin kappaleellaan Tell Her No. Yhtye jatkoi levytyksiään, mutta lopetti toimintansa joulukuussa 1967 managementtinsa kanssa ilmenneiden riitojen vuoksi. Vuonna 1990 Blunstone, Grundy ja White kasasivat The Zombiesin uudelleen kosketinsoittaja/kitaristi Sebastian Santa Marian kanssa. Seuraavana vuonna yhtyeeltä ilmestyi uusi albumi New World. Vuonna 2008 The Zombiesin albumin Odessey and Oracle ilmestymisestä oli kulunut 40 vuotta ja yhtyeen neljä henkiin jäänyttä originaalijäsentä soittivat kolme juhlakonserttia maaliskuun seitsemännen ja yhdeksännen päivän välillä Lontoon Shepherd's Bush Empire Theatressa. 29. maaliskuuta 2019 The Zombies pääsi Rock and Roll Hall of Fameen ja mainitun seremonian yhteydessä yhtyeen neljä originaalijäsentä esittivät muutamia kappaleita. Vaikka Grundy ei ole mukana The Zombiesin nykyisessä kokoonpanossa, hän on osallistunut useille sen originaalin lineupin vuosien 2008 ja 2019 välillä soittamille kiertueille. Niillä yhtyeen mestariteosalbumi Odessey and Oracle on soitettu kokonaisuudessaan. The Zombiesin lopetettua toimintansa Grundy työskenteli Columbia Recordsissa. 1980-luvun aikana hän toimi myös hevoskuljetusbisneksessä Britanniassa ja vaikutti ammattilaisautonkuljettana.

Maantantain mainio:Muun muassa Otis Reddingin varhaisuraan vaikuttanut yhdysvaltalaiskitaristi

 Viides maaliskuuta 1939 syntynyt ja 26. kesäkuuta 2006 edesmennyt Johnny Edward Jenkins oli yhdysvaltalainen vasenkätinen blueskitaristi, joka  auttoi osaltaan Otis Reddingin uraa. Hänen kitaransoittotyylillään oli vaikutuksensa Jimi Hendrixiin. 1960-luvun aikana Jenkins johti yhtyettä The Pinetoppers, jonka solistina vaikutti nuori Otis Redding. Vuonna 1962 yhtyeen manageri Phil Walden järjesti sille studioaikaa nauhoituksia varten. Jenkins lähti 40 minuuttia ennen studioajan päättymistä. Redding käytti mainitun ajan nauhoittamalla balladikappaleen These Arms of Mine, jossa Jenkins vaikutti kitaristina. Scott Freemanin kirjoittamassa elämäkertateoksessa Otis!:The Otis Redding Story kerrotaan useita anekdootteja kyseisestä rankasta päivästä Stax Recordsilla. Vuonna 1964 Jenkins julkaisi instrumentaalituotantoaan edustavan singlen Spunky. Walden keskittyi Jenkinsin uraan kunnolla vasta joulukuuhun 1967 ajoittuneen Otis Reddingin kuoleman jälkeen. Vuonna 1970 Jenkinsiltä ilmestyi sooloalbumi Ton-Ton Macoute. Sen avauskappaleena on cover Dr. Johnin kappaleesta Walk on Gilded Splinters. Jenkinsin coveria ovat sämplänneet useat artistit ja yhtyeet, eli esimerkiksi Beck hittiinsä Loser ja Oasis kappaleeseensa Go Let It Out. Useilla Ton-Ton Macouten kappaleista toisena kitaristina ja myös dobron soittajana kuultiin Duane Allmania. Waldenia työllistivät jälleen muut projektit ja musiikkiteollisuuden jättäneestä Jenkinsistä kuultiin seuraavan kerran vasta vuonna 1996, jolloin Walden kehotti häntä tekemään comebackin. Samaisena vuonna Jenkinsiltä ilmestyi Chuck Leavellin kanssa työstetty albumi Blessed Blues. Vuosina 2001 ja 2006 seurasivat pitkäsoitot Handle with Care ja All in Good Time. Jenkins menehtyi kotikaupungissaan Maconissa kesäkuussa 2006 67 vuoden ikäisenä. Vuonna 2012 hän tuli valituksi postuumisti Georgia Music Hall of Fameen.

Sunnuntain exta:Eräs Love-yhtyeen klassikkoalbumin huippuhetkistä

 Andmoreagain on Arthur Leen käsialaa oleva kappale, joka julkaistiin hänen johtamansa Love-yhtyeen vuonna 1967 ilmestyneellä albumilla Forever Changes. Se säilyi Leen keikkaohjelmistossa vielä Loven toiminnan loppumisen jälkeen. Musiikillisesti Andmoreagainin on todettu muistuttavan Burt Bacharachin töitä sekä Neil Youngin säveltämää Buffalo Springfieldin kappaletta Nowadays Clancy Can't Even Sing. Andmoreagainin lyriikat koostuvat Leen puolustusmekanismien vapaasta assosiaatiosta. Jouset ovat kappaleen instrumentaatiossa keskeisessä osassa. Leen laulutyyliä Andmoreagainissa on verrattu Johnny Mathisiin. Kuten myös toisessa Forever Changesin kappaleista, eli Daily Planetissa, myös Andmoreagainissa Arthur Lee on ainoa levytykseen osallistunut Love-yhtyeen jäsen. Muut muusikot edustavat Wrecking Crewta ja heihin lukeutuivat basisti Carole Kaye, kosketinsoittaja Don Randi, kitaristi Billy Strange ja rumpali Hal Blaine.

Lauantain pitkä:Ensimmäinen Motownin kanssa levytyssopimuksen solminut brittiläinen naissolisti

Kuudes maaliskuuta 1947 syntynyt Pauline Matthews, joka tunnetaan paremmin taitelijanimellään Kiki Dee, on brittiläinen solisti, joka on tullut tunnetuksi blue eyed soul-tyyppisen tuotannon esittäjänä. Hän on ensimmäinen brittiläinen naissolisti, joka on solminut sopimuksen Motownin Tamla-levy-yhtiön kanssa. Deen tunnetuimpaan levytystuotantoon lukeutuvat vuoden 1973 hitti Amoureuse, seuraavana vuonna ilmestynyt I've Got the Music in Me. Kiki Deen ja Elton Johnin vuoden 1976 duetto Don't Go Breaking My Heart nousi listakärkeen sekä Britanniassa että Billboardilla. Deen vuoden 1981 single Star muodostui Opportunity Knocksin tunnuskappaleeksi, kun BBC ryhtyi uudelleen esittämään mainittua kykykilpailua vuonna 1987. Vuonna 1993 Dee levytti Elton Johnin kanssa toisen dueton, joka oli cover Cole Porterin kappaleesta True Love. Se julkaistiin Eltonin albumilla Duets ja nousi brittilistalla kakkossijalle. Uransa aikana Dee on julkaissut 40 singleä, 12 albumia ja kolme ep:tä. Vokalisoituaan 60-luvun alussa paikallisessa yhtyeessä Bradford Deen ura solistina alkoi taustalaulajan tehtävissä. Häntä kuultiin muun muassa Dusty Springfieldin levytyksillä, mutta soolouransa osalta Dee sai odottaa menestystä useamman vuoden ajan. Vuonna 1963 Dee julkaisi Fontanalla ensimmäisen singlensä Early Night. Mainitulle levy-yhtiölle hän levytti kaikkiaan 11 singleä, mutta yksikään niistä ei noussut listoille. Vuonna 1966 ilmestynyt Why Do I Run Away from You, joka oli itse asiassa versio Tami Lynnin kappaleesta I'm Gonna Run Away from You, oli suuri hitti Radio Londonissa ja Radio Carolinessa.  Sen b-puolella julkaistun kappaleen Small Town Dee esitti lisäksi brittiläisessä musiikkielokuvassa Dateline Diamonds. Niin ikään vuoden 1966 aikana Dee esitti kappaleen Take a Look at Me hittikomediassa Doctor in Clover. Kyseinen kappale oli mukana myös Deen ep:llä Kiki in Clover. Artistin vuonna 1968 nauhoittama esikoisalbumi I'm Kiki Dee sisälsi tyylillisesti Phil Spectorin tuotantoa muistuttavia kappaleita ja lisäksi covereita. Alun perin singlen b-puolella vuonna 1968 ilmestyneestä kappaleesta On a Magic Carpet Ride on muodostunut suosittu northern soul-diggareiden keskuudessa. Tammikuussa 2011 ilmestynyt cd-kokoelma I'm Kiki Dee sisältää suuren osan hänen varhaisesta, Fontana Recordsin julkaisemasta levytystuotannostaan. Deen taiteilijanimi on lauluntekijä Mitch Murrayn keksimä. Hän esitti runsaasti covereita BBC Radiossa, mutta Deestä tuli todella suosittu artisti Britanniassa vasta hänen solmittuaan levytyssopimuksen Elton Johnin levy-yhtiön The Rocket Record Companyn kanssa. Deetä kuultiin taustavokalistina joillakin Eltonin levytyksillä, kuten Goodbye Yellow Brick Road-albumin kappaleessa All the Girls Love Alice ja useilla albumin Rock the Westies kappaleilla. Don't Go Breaking My Heart-dueton saavuttaman suosion vanavedessä Dee esiintyi Queenin lämmittelijänä Hyde Parkissa 150 000:lle kuulijalle. Hiljaisempien vuosien jälkeen Dee teki jälleen yhteistyötä Eltonin kanssa vuonna 1981 ilmestyneellä coverilla Four Topsin kappaleesta Loving You is Sweeter Than Ever, jonka kirjoittajiin lukeutui Stevie Wonder. Sekä mainittu kappale että Star olivat mukana Deen samaisena vuonna ilmestyneellä ja kohtuullisesti menestyneellä albumilla Perfect Timing.  Elton Johnin vuoden 1983 albumilla Too Low the Zero Deetä kuultiin taustavokalistina. Vuoden 1985 Live Aidissa Dee esitti Don't Go Breaking My Heartin Eltonin kanssa ja lauloi taustoja muissa hänen osuutensa kappaleissa ja lisäksi Eltonin vuoden 1992 albumilla The One. 90-luvun puolivälissä ilmestyi Deen ja Carmero Luccerin yhteinen livealbumi Almost Naked, jota seurasivat yhteiset vuosina 1998 ja 2005 ilmestyneet studioalbumit Where Rivers Meet ja Walk of Faith. Syyskuussa 2013 Spellbound Records julkaisi kaksikon yhteisen albumin A Place Where I Can Go. Lokakuussa 2013 ilmestynyt Sidesteppin' with a Soulman oli järjestyksessään Deen 40. single.

Perjantain pohjat:Chris Rean lopullinen läpimurtoalbumi

 Chris Rea:Dancing with Strangers

14. syyskuuta 1987 Magnetin ja Yhdysvalloissa Motownin julkaisemana ilmestynyt Dancing with Strangers on brittiläisen laulaja/lauluntekijän Chris Rean yhdeksäs studioalbumi. Artistin kotimaassa mainitusta pitkäsoitosta muodostui hänen lopullinen läpimurtolevynsä. Dancing with Strangersin paras listasijoitus oli toisena. Sen nousun kärkeen esti ainoastaan Michael Jacksonin Bad. 46 listaviikon jälkeen Dancing with Strangers saavutti platinalevyn. Albumi nousi top teniin lisäksi kuudessa muussa Euroopan maassa ja kohosi Uudessa Seelannissa listakärkeen. Ensimmäisenä singlenä albumilta poimittu Let's Dance saavutti brittilistalla kahdennentoista sijan ja oli Uudessa Seelannissa toisena. Rea nauhoitti Dancing with Strangersin moniraitanauhurilla kellarissaan kolmella mikrofonilla. Kukaan ei kuullut nauhoituksia tai todistanut niitä. Kyseessä oli ensikerta, kun Rea nauhoitti albuminsa osittain kotonaan. Mainittu seikka antoi hänelle enemmän hallintaa ja auttoi artistia sementoimaan visionsa. Pitkäsoiton työstämiseen otti osaa irlantilainen pillipiipari Davy Spillane. Muut Dancing with Strangersiltä poimitut singlet menestyivä vaatimattomammin. Loving You Again sijoittui brittilistalla sijalle 47., Joys of Christmas sijalle 67. ja Que Sera sijalle 73. Kappaleista viimeksi mainittu sisältää yhden saman säkeistön, kuin Chris Rean vuonna 1981 ilmestyneen nimikkoalbumin kappale When You Know Your Love Has Died.  Dancing with Strangers ja neljä muuta Chris Rean huippusuosion aikana ilmestynyttä albumia julkaistiin uudelleen remasteroituina tuplaversioina. Ensimmäinen cd sisälsi perusalbumin ja jälkimmäinen bonusmateriaalia, eli singlekappaleita, vaihtehtoisia sekä liveversioita.

Torstain terävä:Eddy Grantin vuoden 1982 suurhitti

 Electric Avenue on brittiläisen laulajan ja lauluntekijän Eddy Grantin käsialaa oleva kappale, joka julkaistiin hänen vuonna 1982  ilmestyneellä albumillaan Killer on the Rampage. Yhdysvalloissa mainitusta kappaleesta muodostui musiikkivideonsa siivittämänä eräs vuoden 1983 suurimmista hittikappaleista. Se viittaa Lontoossa sijaitsevaan Electric Avenuehen sekä Brixtonin vuoden 1981 mellakoihin. Grant on kertonut tulleensa tietoiseksi mainitun kadun olemassaolosta näytellessään Black Theatressa Brixtonissa. Vuoden 1981 aikana työttömyys, rasismi ja köyhyys kulminoituivat Brixtonin mellakoihin. Niistä kauhistunut Grant kirjoitti Electric Avenuen vastineena kyseisille tapahtumille. Pian tämän jälkeen Grant muutti Britanniasta Barbadokselle ja matkan aikana hänen tuoreimpia kappaleitaan hukkui matkatavaroihin. Electric Avenue lukeutui niihin kappaleisiin, jotka Grant kirjoitti välittömästi Barbadokselle muutettuaan. Originaalin Electric Avenue-singlen b-puolella julkaistiin Killer on the Rampage -albumilta löytymätön kappale Time Warp. Yhdysvalloissa single myi yli miljoona kappaletta ja saavutti platinaa. Myöhemmässä painoksessa mainitun singlen b-puolena oli myös paraatipuolena itsenäisesti menestynyt I Don't Wanna Dance. Vuonna 2001 Peter Black remiksasi Electric Avenuesta 28. toukokuuta mainittuna vuonna julkaistun niin kutsutun Ringbang Remixin, joka nousi kesäkuussa viidenneksi brittien singlelistalla. Yhdysvaltojen tanssilistalla mainittu remix saavutti sijan 16. Originaali Electric Avenue nousi listakakkoseksi sekä Britanniassa että Billboardilla, jälkimmäisessä musiikkivideonsa myötä kahden viikon ajaksi vuoden 1983 puolella. Billboardilla sen nousun kärkeen estivät Irene Caran Flashdance sekä The Policen Every Breath You Take. Sitä vastoin Cashboxilla Electric Avenue nousi kärkeen. Soullistalla kappaleen paras sijoitus oli 18. ja tanssilistalla kuudentena. Electric Avenue oli ehdolla vuoden 1983 parhaan R&B-kappaleen Grammyn vastaanottajaksi, mutta hävisi Michael Jacksonin Billie Jeanille.

Keskiviikon klassikko:The Velvet Undergroundin nimikkoalbumi

 The Velvet Underground:The Velvet Underground

Maaliskuussa 1969 MGM:n julkaisemana ilmestynyt The Velvet Underground on samannimisen yhdysvaltalaisyhtyeen kolmas studioalbumi ja samalla ensimmäinen pitkäsoitto, jonka yhtye työsti multi-instrumentalisti Doug Yulen kanssa. Hän oli ottanut The Velvet Undergroundista lähteneen John Calen paikan. Albumi oli nauhoitettu vuoden 1968 puolella TTG Studioilla Los Angelesissa. Balladeista ja melko suoraa rocktyyliä edustavista kappaleista koostunut The Velvet Underground erosi tyylillisesti melko voimakkaasti yhtyeen varhaisemmista töistä. Solisti Lou Reedille kyseessä oli tietoinen ratkaisu yhtyeen edellisen albumin White Light/ White Heat edustaman karkeuden jälkeen. Reed halusi myös muiden yhtyeen jäsenten vaikuttavan albumilla solisteina ja Yule vokalisoi pitkäsoiton avausraidan Candy Says ja rumpali Maureen Tucker päätöskappaleen After Hours. Yhtyeen varhaisemmista albumijulkaisuista poiketen The Velvet Undergroundin lyyrisenä teemana oli rakkaus. Reed päätti albumin kappalejärjestyksestä ja hänen biisinkirjoittamisensa keskeisinä teemoina olivat ihmissuhteet ja uskonto. Pale Blue Eyesia on pidetty eräänä laadukkaimmista Reedin kirjoittamista rakkauslauluista ja The Murder Mystery muistuttaa kokeellisuudessaan voimakkaimmin White Light/White Heatin tuotantoa. Andy Warholin Factoryssa napatusta albumin kansikuvasta vastasi Billy Name. Nauhoitukset alkoivat nopealla aikataululla. Yhtyeen moraali oli korkea ja se oli pettynyt Lou Reedin lopullisesta albumista tekemään omaan miksaukseen. The Velvet Undergroundista laaditut arviot olivat myönteisiä, mutta pitkäsoitto kärsi promootion puutteesta ja se jäi vaille listasijoitusta. Reedin The Velvet Underground-albumista työstämä miksaus julkaistiin ensiksi Yhdysvalloissa. Toisesta miksauksesta vastasi Val Valentin ja sitä on sittemmin jaeltu selkeästi laajemmin. Retrospektiiviset arviot ovat olleet vielä myönteisempiä ja The Velvet Undergroundin nimikkoalbumi on kohotettu yleisesti sekä erääksi 1960-luvun että kaikkien aikojen laadukkaimmista pitkäsoitoista. Kehuja ovat vastaanottaneet sekä albumin tuotanto että sen henkilökohtaiset lyriikat. Rolling Stonen vuonna 2020 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla The Velvet Undergroundin nimikkopitäsoitto saavutti sijan 143. NME:n laatimalla sadan kaikkien aikojen parhaan albumin listalla The Velvet Undergroundin nimikkoalbumin sijoitus oli 21. Pitchforkin vuonna 2017 laatimalla 60-luvun 200 parhaan albumin listalla The Velvet Undergroundin nimikkoalbumin sijoitus oli 12., eli se menestyi esimerkiksi The Jimi Hendrix Experiencen Electric Ladylandia paremmin. Uncutin 200 kaikkein aikojen parhaan albumin listalla The Velvet Undergroundin kolmas pitkäsoitto oli sijalla 52. menestyen paremmin kuin esimerkiksi The Big Starin Third/Sister Lovers, mutta sijoittuen alemmaksi kuin vaikkapa Carole Kingin Tapestry. Robert Dimery sisällytti Velvet Undergroundin nimikkoalbumin teoksensa 1001 Albums You Must Hear Before You Die vuonna 2018 ilmestyneeseen painokseen. The Velvet Undergroundin kolme ensimmäistä albumia julkaistiin uudelleen 1980-luvun puolivälissä. Niistä muodostui yllättäen suosittuja ja Polygram julkaisi Velvet Undergroundilta esimerkiksi albumin Another View. The Velvet Underground pääsi mukaan boxille Peel Slowly and See. Kun The Velvet Undergroundin nimikkoalbumin ilmestymisestä oli kulunut 45 vuotta, pitkäsoitosta julkaistiin Deluxe Edition, joka perusalbuminsa lisäksi sisälsi monoversioita, demoja ja livetulkintoja pitkäsoitolla alun perin julkaistuista kappaleista.

Tiistain tukeva:The Searchersin soolokitaristi ja toinen perustajajäsenistä

Kolmas maaliskuuta 1941 syntynyt Michael John Pendergast, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Mike Pender, on brittiläinen muusikko, joka oli mersey beatia edustavan The Searchers-yhtyeen perustajajäsen. Kitarointinsa lisäksi Pender vaikutti solistina useilla yhtyeen hittikappaleista, kuten Needles and Pins ja What Have They Done to the Rain? Nuoruudessaan hän työskenteli päivisin painoyhtiössä Charles Birchall & Sons Liverpool Ltd ja soitti iltaisin keikkoja The Searchersin jäsenä. Yhtyeen nimi oli Penderin idea. Hän perusti The Searchersin rytmikitaristi John McNallyn kanssa. Vuonna 1957 kaksikko kävi katsomassa John Waynen tähdittämän lännenelokuvan The Searchers, josta yhtyeen nimi on poimittu. The Searchersin nauhoitettua singlet Sweet for My Sweet ja Sugar and Spice Pender siirtyi yhtyeen laulusolistiksi Tony Jacksonin tilalle. 1970-luvun lopussa The Searchers siirtyi Seymour Steinin Sire Recordsille ja nauhoitti kaksi modernimpaa tyyliä edustanutta albumia, vuosina 1979 ja 1981 ilmestyneet pitkäsoitot The Searchers ja Play for Today, joista viimeksi mainittu sisältää covereinaan mm. Big Starin September Gurlsin ja John Fogertyn Almost Saturday Nightin. Mainittu pitkäsoitto ilmestyi Britannian ulkopuolella nimellä Love's Melodies. Penderin viimeinen single The Searchersin riveissä oli I Don't Want to Be the One. Hän jätti yhtyeen 1980-luvun puolivälissä ja siirtyi soolouralleen. Vuonna 1988 Pender siirtyi All Star-yhtyeeseen The Corporation, joka tunnettiin lisäksi nimellä The Travelling Wrinklies, joka on väännös suositun rockyhtyeen The Travelling Wilburysin nimestä. Penderin lisäksi mainittuun yhtyeeseen kuuluivat Brian Poole (Brian Poole and the Tremeloes),  Clem Curtis (The Tornados), Tony Crane (The Merseybeats) ja Reg Presley (The Troggs). The Searchersin jatkettua toimintaansa 1980-luvun puolivälissä Penderin paikan solistina otti Spencer James. The Searchersin jätettyään Pender julkaisi yhden soolosinglen ja muodosti sen jälkeen edelleen toiminnassa olevan yhtyeensä Mike Pender's Searchers. The Searchersin hittien lisäksi sen ohjelmistossa on uutta tuotantoa ja covereita esimerkiksi Buddy Hollyn, The Driftersin ja Roy Orbisonin ohjelmistosta. Valitsemiensa taidokkaiden muusikoiden kanssa Pender pyrki luomaan uudelleen The Searchersin popularisoiman ainutlaatuisen soundin. Mike Pender's Searchers aloitti keikkailunsa 80-luvun lopussa ja levytti uudelleen The Searchersin hittejä ja lisäksi neljä uutta kappaletta. Yhtyeeltä on julkaistu ympäri maailmaa useita cd:itä, jotka sisältävät sekä uudelleen nauhoitettuja vanhoja hittejä että uutta tuotantoa. Mike Pender's Searchers on jatkanut ahkeraa konsertointiaan esiintyen esimerkiksi Britanniassa, Australiassa, Yhdysvalloissa, Alankomaissa, Saksassa, Belgiassa, Ruotsissa ja Tanskassa. Mike Pender's Searchers oli ensimmäinen 60-luvun yhtyeeksi identifioitavissa oleva yhtye, joka kutsuttiin esiintymään Queen Elisabeth 2(QE2) -laivan 25-vuotisjuhlallisuuksiin.