Lauantain pitkä:Lopullisen läpimurtonsa kynnyksellä toimintansa lopettanut brittiyhtye

 Japan oli brittiläinen, uutta aaltoa edustanut yhtye, jonka perustivat Catfordissa, Etelä-Lontoossa vuonna 1974 solisti, kitaristi ja kosketinsoittaja David Sylvian, rumpali Steve Jansen ja basisti Mick Karn. Seuraavana vuonna yhtyeen kokoonpanon täydensivät kosketinsoittaja Richard Barbieri ja soolokitaristi Rob Dean. Uransa alkuvaiheessa Japan oli tulkittavissa glamista inspiraationsa ammentaneeksi yhtyeeksi. Bändin kehitettyä soundiaan sen keskeisiksi vaikutteiksi muodostuivat taiderock, elektroninen musiikki sekä vierasmaalaiset vaikutteet. Japan saavutti suosiota 1970-luvun loppupuolella ja seuraavan vuosikymmenen alussa. Yhtyeen tuotannosta yhdeksän singleä kohosi Britanniassa top 40:ään. Viiden suosituimman joukkoon niistä nousi vuonna 1982 ilmestynyt Ghosts ja myös vuonna 1983 julkaistu livealbumi Oli on Canvas. Kuusi Japanin albumeista on saavuttanut Britanniassa kultalevyn. Yhtye lopetti toimintansa joulukuussa 1982 juuri, kun se oli alkanut toden teolla saavuttaa suosiota Britannian lisäksi myös ulkomailla. Japanin jäsenet siirtyivät toisiin musiikillisiin projekteihin. 1990-luvun alkuun ajoittuneella reunionillaan yhtye käytti nimeä Rain Tree Crow,  ja vuonna 1991 siltä ilmestyi vielä yksi albumi. Yhtye aloitti toimintansa kaveripohjalta. Solisti/kitaristi David Sylvian ja rumpali Steve Jansen, joiden sukunimi oli Batt, ja basisti Mick Karn opiskelivat samassa koulussa Catford Boys':issa Etelä-Lontoossa. Nuorukaisina he soittivat Sylvianin käsialaa olleita kahden soinnun biisejä Karnin vastatessa leadlaulusta ja Sylvianin kitarasta ja taustalaulusta. Sylviain siirtyi leadvokalistiksi vuonna 1974. Mainitun vuoden kesäkuussa yhtye teki ensimmäisen julkisen esiintymisensä Karnin veljen häävastaanotolla. Yhtyeen nimi Japan oli Sylviainin ehdotus. Nimen oli tarkoitus olla ainoastaan väliaikainen, mutta se jäi pysyväksi. Seuraavana vuonna kokoonpanoa täydensi niin ikään koulutovereihin lukeutunut kosketinsoittaja Richard Barbieri ja myöhemmin soolokitaristi Rob Dean. Vuonna 1976 yhtye solmi managerisopimuksen aikaisemmin muun muassa The Yardbirdsin ja Marc Bolanin kanssa työskennelleen ja myöhemmin esimerkiksi Wham!:ia manageroineen Simon Napier-Bellin kanssa. Yhtye sijoittui The Curen jälkeen toiseksi Hansa Recordsin järjestämässä kykykilpailussa ja solmi levytyssopimuksen Hansa -Ariolan kanssa. Alkuvaiheessaan Japan edusti vaihtoehtoista glamrockia esikuvinaan Lou Reed, David Bowie, T. Rex, Roxy Music ja New York Dolls, tosin yhtyeen musiikki oli kitaran dominoimaa funkia. Pian levytyssopimuksen solmimisen jälkeen Sylviain, Jansen ja Karl ryhtyivät käyttämään taiteilijanimiä. Levy-yhtiö ei aluksi pitänyt Sylviainin ja Jansenin nimien samankaltaisuudesta New York Dollsin jäsenten kanssa, mutta hyväksyi lopulta nimenvaihdokset. Vuonna 1977 Japan teki ensimmäiset nauhoituksensa levy-yhtiölle tuottaja Ray Singerin kanssa ja soitti Jim Capaldi and the Contendersin Britannian-kiertueen lämmittelijänä. Maaliskuussa 1978 ilmestyi Japanin ensimmäinen single, cover kappaleesta Don't Rain on My Parade, jota seurasi kuukautta myöhemmin yhtyeen esikoisalbumi Adolescent Sex. Jo tässä vaiheessa yhtyeestä muodostui suositumpi Japanissa kuin kotimaassaan. Esikoisalbumin julkaisua seurasi kiertue Britanniassa Blue Öyster Cultin lämmittelijänä. Pitkäsoitto myi niukasti ja elokuussa 1978 ilmestynyt seuraava single The Uncoventional jäi vaille listasijoitusta. Marraskuussa seurasi lyhyt kiertue Yhdysvalloissa, mutta vaikka yhtye sai myös siellä Britanniaa paremman vastaanoton, mainittu kiertue jäi Japanin ainoaksi Yhdysvalloissa soittamaksi. Lokakuussa 1978 ilmestynyt Japanin kakkosalbumi Obscure Alternatives osoitti musiikillista kehitystä; etenkin Low-kauden David Bowieta ja Erik Satien pianotöitä yhdistäväksi kuvattu pitkäsoiton päätöskappale The Tenant oli vihje yhtyeen tulevaisuudesta, mutta kyseinenkään albumi ei ollut menestys yleisön eikä kriitikoiden keskuudessa. Punkrockin noususta huolimatta Japanin ensimmäiset albumit olivat Japanin lisäksi menestyksekkäitä Alankomaissa, missä Adolescent Sexin nimikappale sijoittui singlelistalla top 30:een. Yhtye saavutti jonkin verran menestystä myös Kanadassa, mutta Britanniassa sen molemmat kaksi ensimmäistä albumia jäivät vaille listasijoituksia. Japanissa yhtye äänestettiin vuonna 1978 toiseksi suosituimmaksi ja seuraavana vuonna suosituimmaksi yhtyeeksi. Maaliskuussa 1979 Japan teki ensimmäisen vierailunsa nousevan auringon maahan ja myi 11 000 vetävän Budokan Theatren kolmesti loppuun. Vuonna 1979 yhtye teki yhteistyötä Eurodisco-tuottaja Georgio Moroderin kanssa tämän tuottamalla ja lisäksi osittain kirjoittamalla singlellä Life in Tokyo. Vaikka single ei ollut menestyksekäs, se merkitsi yhtyeelle keskeistä musiikillista muutosta kitaravetoisesta glamrockista kohti elektronista uutta aaltoa. Mainittu musiikillinen tyylisuunta jatkui vuonna 1979 ilmestyneellä kolmannella albumilla Quiet Life, jonka yhtye tuotti yhteistyössä John Punterin ja Simon Napier-Bellin kanssa. The Quietus-lehden retrospektiivisessä arviossa Quiet Lifen kuvattiin määritelleen ajattelevan taidepopin eurooppalaisen muodon, joka muistutti sopivasti Bowien kahta vuotta aikaisemmin julkaisemaa albumia Low. Sylvianin laulutyyli oli äänialaltaan baritoni, Karnin bassosoundi tietyllä tavalla lempeä, mutta silti varsin erottuva, Jansenin rumputyöskentely kiinnostavasti sävytettyä ja Deanin kitarointi sopivan niukkaa ja tunnelmallista. Japanissa Quiet Lifesta tuli ensimmäinen listalle noussut ulkomainen rockalbumi ja Kanadassa se nousi suoraan kahdeksanneksi saavuttaen jonkin verran menestystä myös Keski-Euroopassa. Quiet Lifesta muodostui myös ensimmäinen Britanniassa listoille noussut Japanin albumi, mutta sen sijoitukseksi jäi 72. helmikuussa 1972. Singleformaatissa ilmestynyt cover Smokey Robinson and the Miraclesin kappaleesta I Second That Emotion ei ollut levy-yhtiön toivoma ja albumin myyntiä vauhdittanut single ja niinpä Japanin ja Hansa Recordsin yhteistyö päättyi. Syyskuussa 1981 Hansa-Ariola julkaisi Japanin tuotannosta vielä kokoelma-albumin Assemblage ja sarjan remiksattuja, uudelleen julkaistuja singejä. Jätettyään Hansa-Ariolan Japan solmi levytyssopimuksen Virgin Recordsin kanssa. Mainittu yhtiö julkaisi bändin viimeiset albumit, vuosina 1980 ja 1981 ilmestyneet pitkäsoitot Gentlemen Take Polaroids ja Tin Drum. Bändin soundin uudelleen määritelleet albumit laajensivat sen yleisöä, mutta uudempi soundi yhdistettynä yhtyeen visuaaliseen imagoon loi virheellisen käsityksen siitä, että Japan olisi ollut niin kutsutun uusromantiikan edustaja. Uudelleen julkaistu Quiet Life oli Japanin ensimmäinen Britanniassa top 40:ään kohonnut single, joka saavutti yhdeksännentoista sijan lokakuussa 1981. Tin Drumilta poimitut kolme singleä nousivat niin ikään top 40:ään ja niistä viidennen sijan tavoittanut Ghosts on Japanin suurin singlemenestys. The Tin Drum-albumi jäi Britanniassa juuri top tenin alapuolelle ja saavutti neljässä kuukaudessa kultalevyn. Steve Nyen tuottamaa albumia pidetään eräänä vuosikymmenenensä innovatiivisimmista. 30 vuotta ilmestymisensä jälkeen BBC Radio Music 6 palkitsi Tin Drumin postuumisti Goldie Awardilla vuoden 1981 parhaana albumina. Se jäi Japanin joutsenlaulualbumiksi. Dean oli jättänyt yhtyeen jo toukokuussa 1981 Gentlemen Take Polaroids-albumin ilmestymisen jälkeen. Hänen kitarasoundistaan tuli yhtyeelle tarpeeton Tin Drum-albumiin ehdittäessä. Dean perusti yhtyeen Illustrated Man ja Karnin debyyttisooloalbumi Titles ilmestyi samaan aikaan Japanin lopettaessa toimintansa loppuvuodesta 1982. Loppuvuoteen 1982 ajoittuneella Sons of Pioneers-kiertueellaan Japan esiintyi Britannian ja muun Euroopan lisäksi Kauko-idässä. Kitaristi/kosketinsoittaja  Masami Tsuchiya täydensi mainituissa konserteissa yhtyeen peruskokoonpanoa. Lokakuussa 1981 Japan esiintyi tv:n Old Grey Whistle Test-ohjelmassa ja marraskuuhun ajoittui kuusi loppuunmyytyä konserttia Hammersmith Odeonissa. Niistä koostettiin kesäkuussa 1983 ilmestynyt livealbumi ja -video Oil on Canvas. Viimeisen konserttinsa Japan soitti Nagoyassa, Japanissa 16. joulukuuta 1982. Japan lopetti toimintansa juuri, kun menestystä alkoi toden teolla siunaantua. Sekä Hansa-Ariola että Virgin Records julkaisivat Japanin singlejä vuoden 1983 aikana. I Second That Emotionin uudelleenjulkaisu saavutti Britanniassa yhdeksännen sijan. Life in Tokyon remiksattu versio ja Virgin Recordsin julkaisema Nightporter olivat molemmat Britanniassa top 30 -hittejä.
1980-luvun alussa japanilainen kosketinsoittaja ja multi-instrumentalisti, Yellow Magic Orchestran  Ryuichi Sakamoto teki yhteistyötä Japanin kanssa ja työskenteli David Sylvianin kanssa esimerkiksi kappaleessa Taking Islands in Africa. Hän jatkoi yhteistyötään Sylvianin kanssa sekä Japanin toiminta-aikana että yhtyeen hajoamisen jälkeen. Kaksikko saavutti hitit vuosina 1982 ja 1983 ilmestyneillä kappaleilla Bamboo Houses ja Forbidden Colours. Jansen teki musiikillista yhteistyötä Yellow Magic Orchestran rumpalin Yukihiro Takahashin kanssa monissa tämän sooloprojekteissa ja Japanin-kiertueilla. Kaksikon välillä on ollut myös muuta täyspainoista musiikillista yhteistyötä. Kaikki Japanin jäsenet työskentelivät vaihtelevalla menestyksellä muissa musiikillisissa projekteissa. Sylvianin esikoisooloalbumi Brilliant Trees saavutti vuonna 1984 brittilistalla neljännen sijan ja siltä poimittu single Red Guitar nousi top 20:een. Karnista oli jo tuossa vaiheessa tullut kysytty studiomuusikko ja hän työskenteli esimerkiksi Kate Bushin, Joan Armatradingin ja Gary Numanin kanssa. Vuonna 1983 hän saavutti Midge Uren kanssa top 40-hitin kappaleella After a Fashion. Bauhaus-yhtyeen Peter Murphyn kanssa Karn muodosti duon Dali's Car, jonka pitkäsoitto ilmestyi vuonna 1984. Jansen ja Barbieri työskentelivät yhdessä nimillä The Dolphin Brothers ja konstailemattomasti Jansen & Barbieri, joista jälkimmäiseltä ilmestyi Virgin Recordsin julkaisemana vuonna 1991 albumi Stories Across Borders. Rob Dean työskenteli Gary Numanin ja Sinead O' Connorin kanssa ja vaikutti Geisha-nimisen australiaisyhtyeen kitaristina loppuvuodesta 1987 seuraavan vuoden huhtikuuhun. Syyskuussa 1989 Sylviain, Karn, Jansen ja Barbieri tekivät reunionin nimellä Rain Tree Crow. Huhtikuussa 1991 ilmestyi kriitikoiden taholta myönteisen vastaanoton saanut yhtyeen nimikkoalbumi, joka lisäksi sijoittui Britanniassa 25 suosituimman joukkoon. Sylvianin ja yhtyeen muiden jäsenten välillä ilmeni jälleen musiikillisia erimielisyyksiä ja yhtye tuli tiensä päähän. Vuonna 1993 perustetun levy-yhtiön Medium Productionsin ensisijaisena tarkoituksena oli julkaista Steve Jansenin, Richard Barbierin ja Mick Karnin musiikkia yhteistyötä tehneiden artistien kanssa ilman suurten levy-yhtiöiden vaatimaa kompromissia. Yli kymmenen vuoden ajanjaksolla ilmestyi 15 ensisijaisesti instrumentaalimusiikkia sisältänyttä albumia. Medium Productions lopetti toimintansa vuonna 2004, jolloin sen perustajat kiinnostuivat muista projekteista, joista keskeisimmiksi osoittautuivat Porcupine Tree ja Nine Horses. Vuodesta 2001 lähtien Voiceprint Music on julkaissut uudelleen kaiken Medium Productionsin julkaisemana alunperin ilmestyneen tuotannon. Richard Barbierista tuli progressiivista rockia edustavan yhtyeen Porcupine Treen kosketinsoittaja ja hän on kuulunut yhtyeeseen vuonna 1995 ilmestyneestä albumista The Sky Moves Sideways alkaen. Yhteisistä projekteista, kuten Sylvianin ja Jansenin Nine Horsesista huolimatta Japan-yhtyeen täydellinen reunion ei ole toteutunut. 1990-luvun aikana Jansen, Barbieri ja Karn tekivät instrumentaaliprojekteja eri kitaristien, kuten David Tornin ja Steven Wilsonin kanssa. Mick Karn menehtyi syöpään tammikuussa 2011 20 vuotta Rain Tree Crowna toteutetun reunionin jälkeen.

Perjantain pohjat:Canned Heatin kahdeksas studioalbumi

 Canned Heat:Historical Figures and Ancient Heads

14. joulukuuta 1971 United Artistsin julkaisemana ja Skip sekä Jim Taylorin tuottamana ilmestynyt Historical Figures and Ancient Heads on yhdysvaltalaisen bluesrockyhtyeen Canned Heatin kahdeksas studioalbumi. Kyseessä on yhtyeen tuotannon ensimmäinen pitkäsoitto, jonka työstämiseen  edellisen vuoden syyskuussa edesmennyt yhtyeen orginaalijäsen, kitaristi ja biisintekijä Alan Wilson ja basisti Larry Taylor, joka oli tuossa vaiheessa siirtynyt John Mayallin yhtyeeseen The Bluesbreakers, eivät osallistuneet. Uusina jäseninä Canned Heatin lineupiin olivat siirtyneet kitaristi Joel Scott Hill ja basisti Tony de la Barreda, jotka jättivät Canned Heatin Historical Figures and Ancient Heads -albumin tiimoilta tehdyn kiertueen päätyttyä. Pitkäsoiton kappaleista Rockin' with the Kingissä solistina ja pianistina vierailee Little Richard. Mainittu biisi edustaa Richardin ja Skip Taylorin yhteistyötä. Albumin tunnetuimpaan covertuotantoon lukeutuu Jimmy Rodgersin originaali That's All Right, jossa kitarasoolosta vastasi Harvey Mandel ja huippuhetkiin etenkin pitkäsoiton päättävä, yli kahdeksanminuuttinen ja koko Canned Heatin tuonaikaisen kokoonpanon yhteistyötä edustava Utah.

Torstain terävä:Etenkin jäsenyydestään Journey-yhtyeessä muistettu kitaristi

 27. helmikuuta 1954 syntynyt Neal Joseph Schon on yhdysvaltalainen muusikko ja biisintekijä, joka tunnetaan parhaiten Journey-yhtyeen kitaristina ja eräänä sen perustajajäsenistä. Hän on yhtyeen uran viimeinen originaalijäsen. Ennen Journeyn perustamista Schon vaikutti Santanassa. Journeyn pitäessä taukoa Schon soitti Bad English-yhtyeessä vuosien 1987 ja 1995 välillä ja lisäksi Hardlinen originaalijäsenenä. Oklahoma Music Hall of Fameen Schon tuli valituksi vuonna 2013 ja Rock and Roll Hall of Fameen hän pääsi vuonna 2017 Journeyn jäsenenä. Oklahomassa syntynyt Schon on saksalaista ja italialaista sukujuurta. Hänen isänsä oli big band-muusikko ja säveltäjä ja äitinsä vaikutti solistina big bandissa. Schon aloitti kitaransoiton kymmenvuotiaana. Hän oli nopea oppimaan ja liittyi Santanaan vuonna 1971 ollessaan 17-vuotias. Schon oli mukana yhtyeen albumeilla Santana III ja Caravanserai. Schon soitti lisäksi yhtyeessä Azteca. Vuonna 1973 hän, Greg Rolie ja manageri Herbie Herbert perustivat Golden Gate Rhythm Sectionin, jonka nimeksi vaihtui roudari John Villaneuvan ehdotuksesta Journey. Schonin soittotyyliin vaikuttaneista kitaristeista mainittakoon  B.B. King, Albert King, Robert Johnson, Muddy Waters, John Lee Hooker, Jeff Beck, Eric Clapton, Carlos Santana, Jimmy Page ja Jimmy Green. Journeyn ja useiden työstämiensä sooloalbumien lisäksi Schonin soittoa on kuultu muutamalla Jan Hammerin kanssa työstetyllä albumilla, superyhtyeissä Hagar Schon Aaronson Shrieve ja Planet Us, Paul Rodgersin kanssa sekä Bad Englishissa ja Hardlinessa. Vaikka Journeyn viimeisin lineup soittaa edelleen uskollisille diggareille, Schon on vaikuttanut myös sivuprojekteissa, kuten Piranha Blues, Black Soup Cracker ja Soul SirkUS. Niistä viimeksi mainitussa hän soittaa Jeff Scott Soton kanssa. Michael Boltonin albumilla The Hunger Schonin soittoa kuullaan kolmessa kappaleessa, muun muassa Otis Redding-coverissa Sittin' on the Dock of the Bay. Larry Grahamin kanssa hän on soittanut Betty Davisia kunnioittavassa all star-bandissa. Lenny Whiten vuonna 1977 ilmestyneellä albumilla Big Sky Schonin soittoa kuullaan muun muassa instrumentaalijamissa And We Meet Again. Helmikuun yhdeksäntenä 2018 Schon soitti hyväntekeväisyyskonsertin San Franciscon Independentissä. Lineupissa olivat mukana myös joitakin kappaleita vokalisoinut Journeyn rumpali Deen Castronovo, niin ikään Journeyn lineupiin kuulunut kosketinsoittaja Greg Rolie sekä The Dead Daisiesin basisti Marco Medoza. Viimeksi mainitun kolmikon kanssa Schon teki vuonna 2019 kiertueen Neal Schon's Journey through Time. Vuoden 2022 NBA Finalsin avausottelussa Schon soitti versionsa The Star- Spangled Bannerista.

Keskivikon klassikko:Erään rockin pioneeriartistin esikoisalbumi

 Fats Domino:Rockin' and Rollin' with Fats Domino

Maaliskuussa 1956 Imperialin julkaisemana ilmestynyt Rockin' and Rollin' with Fats Domino on rock and roll pianisti- ja solisti Fats Dominon esikoispitkäsoitto. Kaikki mainitulla albumilla julkaistut levytykset olivat ilmestyneet aikaisemmin singleformaatissa vuosien 1950 ja 1956 välisenä aikana. Joistakin kappaleista oli jo ehtinyt muodostua hittejä ja joistakin toisista tuli sellaisia. Billboardin popalbumilistalla Bunny Robynin tuottama Fats Dominon esikoispitkäsoitto saavutti parhaimmillaan sijan 17. Albumin uusintajulkaisusta vastasi London Records nimellä Carry on Rockin'. Vaikka Fats Dominoa markkinoitiin rock and roll-artistina, hän itse koki esittämänsä musiikkityylin rhythm and bluesiksi ja mainitsi esittäneensä sitä New Orleansissa 15 vuoden ajan. Dominon jätettyä Imperialin ja siirryttyä Paramountin artistiksi Imperial Records säilytti oikeutensa Dominon esikoispitkäsoittoon ja useisiin muihin hänen keskeisiin varhaisiin albumeihinsa. Rockin' and Rollin' with Fats Domino -albumin yhtiö julkaisi uusintapainoksena vuonna 1981. Liberty Records oli julkaissut albumin ensimmäisen stereoversion vuonna 1969 ja United Artists Records vuonna 1978. Albumi on ilmestynyt lisäksi samalla tuplalla Fats Dominon toisen varhaista tuotantoa edustavan pitkäsoiton Million Sellers by Fats kanssa. Esikoisalbuminsa ilmestymisen aikaan Fats Domino oli levyttänyt singlejä jo seitsemän vuoden ajan. Hänen esikoisalbuminsa keskeisimpiin singlehitteihin lukeutuvat R&B-listan kärkisijan tavoittanut ja myös poplistalla kymmenenneksi sijoittunut Ain't It a Shame sekä R&B-listalla viidenneksi kivunnut Bo Weevil. Pitkäsoitolta jäivät sitä vastoin puuttumaan R&B-listalla top teniin kohonneet kappaleet Don't You Know ja I Can't Go On.

Tiistain tukeva:80-luvun puolivälin tienoilla uransa aloittanut yhdysvaltalainen laulaja/lauluntekijä

 24. helmikuuta 1962 syntynyt Karen Michelle Johnston, joka tunnetaan paremmin taitelijanimellään Michelle Shocked, on yhdysvaltalainen laulaja-lauluntekijä. Tuotannollaan hän on päässyt Billboardin Hot 100-listalle, ollut ehdolla parhaan folkalbumin Grammyn vastaanottajaksi ja myös vastaanottanut lokakuussa 1989 vuoden folkalbumin palkinnon CJM New Music Awardseissa  college radioasemien kuuntelijoiden keskuudessa varsin suositusta albumistaan Short Sharp Shocked. Dallasissa, Teksasissa syntyneen Shockedin isä oli Yhdysvaltain armeijassa ja perhe vaihtoi usein asuinpaikkaa asettuen lopulta Gilmeriin, Teksasiin. Johnstonin nuoruuteen sisältyy punkrockvaihe. Vuonna 1984 Johnston alkoi käyttää taiteilijanimeä Michelle Shocked, joka oli napattu ilmaisusta shell shocked. Pete Lawrence nauhoitti kannettavalla nauhurilla hänen Kerrville Festivaalilla, Teksasissa soittamansa konsertin. Lawrence julkaisi nauhan vuonna 1986 Euroopassa nimellä The Texas Campfire Tapes. Myöhemmin se ilmestyi vielä nimellä The Texas Campfire Takes. Albumin saavuttama menestys herätti useiden suurten levy-yhtiöiden kiinnostuksen Shockedin musiikkia kohtaan. Tämä ei pitänyt koneellistavasta musiikkiteollisuudesta, vaan halusi säilyttää määrätynlaisen luovan kontrollin. Shockedin ensimmäinen menestysalbumi Yhdysvalloissa oli vuonna 1988 ilmestynyt ja collegeradioissa ahkerasti soinut ja myönteisen vastaanoton saavuttanut Short Sharp Shocked. Siltä poimittu debyyttisingle Anchorage kohosi Billboardin Hot 100-listalle, mutta toinen single When I Grow Up ei saavuttanut listasijoitusta. Short Sharp Shocked oli ensimmäinen niistä kolmesta albumista, joita Shocked kutsui trilogiakseen Mercury Recordsille. Trilogian toinen albumi oli vuonna 1989 ilmestynyt Captain Swing. Chris Woodstra kuvasi albumia swing- ja big band-musiikiksi, jollaista kukaan ei ollut osannut odottaa. Singlekappaleena mainitulta albumilta ilmestyi Greener Side, jota voi myös musiikkivideonsa osalta pitää parodiana Robert Palmerin vuoden 1986 hitistä Addicted to Love. Mercury-trilogian päätti vuonna 1992 ilmestynyt albumi Arkansas Traveler. Vuonna 1995 ilmestyneellä elokuvan Dead Man Walking soundtrackilla Shocked on mukana kappaleella Quality of Mercy. Seuraavana vuonna lyhytikäinen Private Music julkaisi Shockedilta studioversion kappaleesta Kind Hearted Woman. Shocked perusti oman yhtiönsä Mighty Soundin. Sen ensimmäinen julkaisu oli vuonna 2002 ilmestynyt albumi Deep Natural. Shocked julkaisi  varhaisemmasta levytystuotannostaan laajennetut versiot. Tämän teki mahdolliseksi se, että solmittuaan vuonna 1987 sopimuksen Mercury Recordsin kanssa Shocked oli säilyttänyt täydet oikeudet kaikkeeen tuotantoonsa. Vuonna 2004 valmistuneen dokumenttielokuvan Bush's Brain dvd-version alussa ja krediittiosuudessa kuullaan akustista versiota Shockedin kappaleesta How You Play the Game. Shocked on jatkanut musiikin työstämistä itsenäisenä artistina. Kesäkuussa 2005 hän julkaisi albumitrilogian Threesome, joka koostuu pitkäsoitoista Don't Ask, Don't Tell, Mexican Standoff ja Got No Strings. Toukokuussa 2007 Shockedilta ilmestyi albumi To HeavenURide ja syyskuussa 2009 artistin toistaiseksi tuorein pitkäsoitto Soul of My Soul. Vuonna 2013 Shocked konsertoi tiiviisti ja hän jatkoi keikkailuaan tauon jälkeen jälleen vuonna 2016.

Maanantain mainio:Badfingerin esiasteyhtyeen ainoa albumi

 The Iveys:Maybe Tomorrow 

Maybe Tomorrow on brittiyhtye Badfingerin ainoa albumi, jonka se työsti originaalilla nimellään The Iveys. Ensisijaisesti Beatlesin levy-yhtiöksi identifioituva Apple julkaisi mainitun pitkäsoiton vuonna 1969 Japanissa, Länsi-Saksassa ja Italiassa. Albumin julkaisematta jäämiselle Britanniassa ja Yhdysvalloissa on esitetty erilaisia teorioita, joista yleisin on se, että Apple-levy-yhtiön tuonaikainen johtaja Allen Klein lopetti Applella kaikkien muiden yhtyeiden ja artistien levyjen julkaisemisen Beatlesia lukuun ottamatta. Hän halusi nimittäin selvittää yhtiön epäjärjestyksessä olleet raha-asiat. Suuri osa Maybe Tomorrown kappaleista julkaistiin myöhemmin Badfingerin esikoisalbumilla Magic Christian Music. The Iveys oli ehtinyt muodostua suosituksi keikkayhtyeeksi Lontoon alueella, kun Apple-yhtiön Mal Evans kiinnostui bändistä alkuvuodesta 1968. Hänen kauttaan The Iveysin työstämät demot päätyivät Paul McCartneyn ja John Lennonin kuultavksi. Heistä ensiksi mainittu oli niistä erityisen vakuuttunut.  The Iveys solmi levytyssopimuksena Applen kanssa huhtikuussa 1968 ja alkoi välittömästi työstää levytyksiään. Bändin pyrkimyksenä oli työstää hittisingle ja niinpä sen esikoisalbumi koottiin sekalaisesta materiaalista, jota yhtye oli nauhoittanut vuoden aikana ensisijaisesti Tony Viscontin tuottamana. Tyylilajeiltaan kyseessä on monipuolinen albumi, joka sisältää rockia ja poppia ja jopa psykedeelisiä elementtejä. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta Maybe Tomorrown kappaleet eivät muistuta sitä tyyliä, jonka edustajana Badfinger tuli sittemmin tunnetuksi. Albumi oli melko kehnosti miksattu, mutta kun osa sen kappaleista remiksattiin huolellisesti ja julkaistiin Badfingerin esikoisalbumilla Magic Christian Music, soundien laatu parani selkeästi. The Iveysin albumin nimikappale julkaistiin singleformaatissa vuonna 1968 ja se saavutti suosiota tietyillä alueilla nousten Alankomaissa listakärkeen. Badfingerin myöhemmin saavuttaman menestyksen ja Maybe Tomorrow-albumin pienen painoksen vuoksi pitkäsoitosta muodostui arvokas keräilyharvinaisuus, josta sai käytettynä maksaa 200 ja 400 dollarin väliltä. Vuonna 1992 Maybe Tomorowsta julkaistiin perusalbumin lisäksi neljä bonuskappaletta sisältänyt cd-versio. Koska myös mainittu painos oli pieni, siitä muodostui niin ikään harvinaisuus. Tuntemattomista syistä Maybe Tomorrown cd-versiolla stereokanavat on käännetty toisinpäin ja niinpä kappaleesta Sali Bloo jää puuttumaan sen alun wah wah-intro.

Sunnuntain extra:Keskeisen irlantilaisen punkrockyhtyeen tuplakokoelma

 Stiff Little Fingers:All the Best

Neljäs helmikuuta 1983 Chrysaliksen julkaisemana ilmestynyt All the Best on irlantilaisen punkrockia edustavan Stiff Little Fingers- yhtyeen tuplakokoelma-albumi. Se sisältää kaikki yhtyeen vuosien 1978 ja 1983 välillä nauhoittamat ja julkaisemat singlet a- ja b-puolineen sekä ep:t. All the Bestin originaali julkaisu ajoittui samaan aikaan Stiff Little Fingersin tuolta erää viimeisen singlen Price of Admission ilmestymisen ja yhtyeen kahden helmikuussa 1983 soittaman jäähyväiskonsertin kanssa. All the Bestin 30 kappaletta edustavat Stiff Little Fingersin omaa tuotantoa tunnettuja covereita Running Bear ja White Christmas sekä Wailing Soulsin ohjelmistosta poimittua Mr. Fire Cole Mania lukuun ottamatta. Tupla-albumin paras sijoitus brittilistalla oli yhdeksäntenätoista. Sen ensimmäisen levyn käynnistävät Stiff Little Fingersin varhaistuotannon kiistattomiin klassikoihin lukeutuvat Suspect Device, Ratsian nimellä Ne ei haluu kuunnella levyttämä Wasted Life sekä Alternative Ulster, joka niin ikään päätyi Ratsian coverohjelmistoon yhtyeen varhaisen omakustannekasetin Kloonattu sukupolvi nimikappaleeksi. Stiff Little Fingers kokosi rivinsä vuoden 1987 aikana ja julkaisi lisää singlejä. All the Bestillä julkaistut kappaleet tulivat muodostamaan keskeisen osansa Stiff Little Fingersin vuonna 2022 ilmestyneen kokoelma-albumin Anthology tuotannosta.

Lauantain pitkä:Kotimaisen hardrockin klassikkoyhtyeen definitiivinen elämäkertateos

 Tapani Bagge:Havana Black Ukkoskansan soturit (Docendo)

Tapani Baggen 400-sivuinen teos Havana Black Ukkoskansan soturit on perinpohjainen historiikki kotimaisen hardrockin keskeisimpiin edustajiin lukeutuvasta Havana Black-yhtyeestä. Teoksen aluksi käydään läpi yhtyeen ensimmäisen pitkäaikaisen levytyskokoonpanon jäsenten; solisti/rytmikitaristi Hannu "Guts" Leidenin, kitaristi Markku "Crazy" Heiskasen, basisti Risto Hankalan ja rumpali Kari "Paku" Pakkasen varhaisemmat musiikiliset vaiheet. Runsaimmin yhtye- ja myös levytyshistoriaa ajalta ennen Havana Blacksin perustamista olivat ehtineet hankkia Leiden esimerkiksi Kimmo Kuusniemen luotsaamassa ja maamme ensimmäisiin heavy metal -yhtyeisiin lukeutuneessa Sargofacuksessa ja musiikillisesti varsin monipuolisessa Chapter Onessa ja Hankala mm. Pave Maijasen Mistakes-yhtyeessä. Havana Blacksin ensimmäiseen, yhden singlen vuonna 1985 julkaisseeseen levytyskokoonpanoon olivat Leidenin ja Hankalan lisäksi kuuluneet kitaristi Muta Manninen ja rumpali Sande Vettenranta. Heiskasen ja Pakkasen täydennettyä Havana Blacksin kokoonpanon yhtye levytti EMI:lle vuosina 1987 ja 1988 ilmestyneet ja melko hyvän vastaanoton saavuttaneet albumit Faceless Days ja Indian Warrior. Mainituille pitkäsoitoille sisältyy Havana Blacksin ydintuotantoon lukeutuvia kappaleita, kuten Love is a Lie, Sheila, Hoo Myself, Indian Warriors sekä Yhdysvalloissa Album Rock Tracks-listalla neljänneksi kohonnut Lone Wolf, josta Havana Black  Yhdysvaltoihin muutettuaan työsti lisäksi musiikkivideon. Vuodesta 1987 lähtien yhtye oli ehtinyt keikkailla kotimaassa varsin tiiviisti. Vaikka joukkoon mahtui myös vähemmän onnistuneita esiintymisiä, oli Havana Blacks nimenomaan keikkabändinä parhaimmillaan erinomaisen tiukka. Rumpali Paku Pakkaselle huonoja esiintymisiä alkoi ilmetä onnistuneita enemmän ja kun Capitolin kanssa oli solmittu kansainvälinen sopimus ja yhtye muutti Los Angelesiin, rumpaliksi vaihtui Jussi Tegelman. Jo vuoden 1988 aikana Havana Black oli soittanut keskeisiä keikkoja ulkomailla. Niistä mainittakoon myös taltioitu Bochumin-keikka.  Vuodenvaihteessa 1988-1989 Havana Black teki Keski-Euroopassa viikon rundin yhdysvaltalaisen naishardrockyhtyeen Vixenin lämmittelijänä. Capitol julkaisi Indian Warriorista vuonna 1989 kansainvälisen version, jolla osa kappaleista parani originaaliin julkaisuunsa verrattuna. Yhdysvalloissa Havana Blackiksi nimensä vaihtaneelle yhtyeelle tarjoutui kiertue Great White-yhtyeen kakkosbändinä. Bändin solistin Jack Russellin ongelmien vuoksi kiertue jäi kuitenkin varsin lyhyeksi. Havana Blackin työstäessä uutta tuotantoaan Capitol vaati yhtyeen seuraavalle albumille myös uusioversioita bändin aikaisemmin julkaisemasta tuotannosta. Kappaleesta Cafe Interpol taltioitiin tällä kertaa myös vokalisointia sisältävä versio. Vuonna 1991 ilmestyneen ja Anssi Nykäsen rumpaloiman albumin Exiles in Mainstream parhaimmistoa tarjosivat silti uutta tuotantoa edustavat sielukkaat Make My Day ja Freedom Child, joista viimeksi mainitusta yhtye työsti niin ikään musiikkivideon. Stones-henkinen Love, Understanding and a Helping Hand valikoitui albumin singlebiisiksi.  Palattuaan Suomeen Havana Black jatkoi keikkailuaan Anssi Nykäsen kanssa. Risto Hankalan lopetettua soittamisen yhtyeen basistiksi vaihtui aikaisemmin esimerkiksi Broadcastissa, Gringos Locosissa ja Boycottissa soittanut Masa Maijanen ja rumpaliksi nuori lahjakkuus Atte Sarkima. Myös esimerkiksi loppuvaiheen Royalsista ja sittemmin 90-luvun Wigwamista muistettu kosketinsoittaja Mikko Rintanen ehti vaikuttaa Havana Blackin riveissä. Vuonna 1993 ilmestynyt ja yhtyeen näillä näkymin viimeiseksi jäänyt uudesta tuotannosta koostuva albumi Growing Wings onnistui laadullisesti suorastaan erinomaisesti. Esimerkiksi Thunder Peoplesta muodostui keskeinen biisi keikkaohjelmistoon ja muista albumin klassikkokappaleista mainittakoon riipaiseva balladi Goodbye, psykedeelishenkisempää tyyliä edustava Sunflower sekä rivakka avauskappale Mean Stepmother. Growing Wingsin tiimoilta yhtye konsertoi tiiviisti reilun vuoden ja sen jälkeen Havana Black jatkoi keikkailuaan pienemmissä paikoissa akustisvoittoisesti ja myös runsaasti covertuotantoa sisältäneen ohjelmiston kera. Vuoteen 1998 ajoittui Grande Finale, jossa yhtyeen lineupia täydensi kotimaisen rockin pitkän matkan tekijöihin lukeutuva ja sittemmin myös Hannu Leidenin kanssa useita yhteisiä levytyksiä tehnyt Maria Hänninen. Hannu Leiden oli perustanut vuonna 1997 Petri Majurin ja Heikki Savolaisen kanssa Suomenlinnaan Seawolf-studion ja hän osallistui äänittäjän, tuottajan ja myös taustavokalistin ominaisuudessa huomattavaan määrään levytyksiä. Havana Blackin aktiivisempi paluu ajoittui vuoteen 2007. Samaisena vuonna yhtyeeltä julkaistiin tuplakokokoelma The Family Collection 1987-2007, jonka ensimmäinen levy koostuu yhtyeen omasta tuotannosta ja jälkimmäinen covereista. Bonuskappaleita sisältävät remasteroidut cd-versiot Havana Blackin neljästä pitkäsoitosta ilmestyivät vuonna 2009 ja niin ikään extrakappaleita sisältävä Growing Wingsin vinyyliversio vuonna 2019. Havana Blackin uudessa lineupissa olivat Leidenin ja Heiskasen lisäksi mukana kitaristi Petri Majuri, rumpali Vänni Väänänen ja nuori basistilahjakkuus Mikko Kierikki. Heinäkuussa 2007 Havana Black soitti puolen tunnin keikan The Whon lämmittelijänä Hartwall Areenalla. Vielä vuonna 2009 yhtyeen rytmiryhmä vaihtui, kun mukaan tulivat rumpali Lauri Iivananainen ja basisti Jouko Suomi. Vuonna 2010 Havana Black lämmitteli Los Bastardos Finlandesesin kanssa Lynyrd Skynyrdiä Tampereella. Viimeiset keikkansa Havana Black soiti loppukesästä 2015.Yhtyeen jäsenistä rumpali Paku Pakkanen edesmeni oman käden kautta lokakuussa 1994. On upeaa, että kotimaisen hardrockin klassikkoyhtyeen, jonka johtohahmoja Leideniä ja Heiskasta manageri Alan Niven vertasi brittiläisen bluesrockin klassikoihin lukeutuvan Free -yhtyeen Paul Rodgersiin ja Paul Kossoffiin, huima ja hurjakin tarina on saatettu esimerkillisesti muistelmateoksen muotoon.

Perjantain pohjat:Kaksi isoa hittiä saavuttanut R&B-solisti

 22. helmikuuta 1938 syntynyt ja 25. maaliskuuta 2022 edesmennyt Robert Raymond  Hendricks oli yhdysvaltalainen R&B-solisti, joka saavutti kaksi singlemenestystä 1950-luvun loppupuolella. Hendricks oli syntynyt Columbuksessa, Ohiossa. Siellä hän liittyi 16-vuotiaana ensimmäiseen yhtyeeseensä The Crownsiin. Hendricksin seuraavat yhtyeet olivat The Swallows ja The Flyers. Vuonna 1957 hän liittyi The Driftersiin toimien leadvokalistina useilla yhtyeen levytyksillä, joista mainittakoon Drip Dro ja siirtyi seuraavaksi soolouralleen. Hendricksin single Itchy Twitchy Feeling tuli pian hänen varhaisemman yhtyeensä coveroimaksi sen jälkeen, kun sen originaaliversio oli alkanut saavuttaa radiosoittoa. Hendricksin oma levytys saavutti R&B-listalla viidennen sijan ja oli myös Billboardin singlelistalla parhaimmillaan sijalla 25. Hendricksin toinen listasijoituksen saavuttanut single oli Psycho, joka oli vuonna 1960 Billboardin listalla parhaimmillaan sijalla 73. Psykiatrin äänenä levytyksessä kuultiin New Yorkista kotoisin ollutta disc jockeyta Tommy Smallsia, eli Dr. Jivea. Vuosien 1961 ja 2008 välillä Hendrickisiä kuultiin aika ajoin leadvokalistina yhtyeessä Bill Pinkney's Original Drifters. Hän esiintyi The Public Broadcasting Servicen the Doo Wop 51 -tv-ohjelmassa ja Doo Wop Love Songsissa esittäen Bill Pinkneyn, Charlie Thomasin ja Ben E Kingin kanssa viimeksi mainitun levytyksenä ensisijaisesti muistetun klassikkokappaleen Stand by Me. Hendricks menehtyi kotonaan Lancasterissa, Californiassa Alczheimerin taudin aiheuttamiin komplikaatioihin 84 vuoden ikäisenä. Tauti oli diagnosoitu vuonna 2016.

Torstain terävä:Klassikkohitin levyttänyt, 50-luvulla uransa aloittanut naisartisti

 17. helmikuuta 1946 syntynyt Geraldine Ann Pasquale, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Dodie Stevens, on yhdysvaltalainen solisti, jonka tyylilajeina ovat olleet rock ja traditionaalinen pop. Hänen suurin hittinsä on vuonna 1959 ilmestynyt Pink Shoe Laces, joka debytoi Billboardin singelistalla sijalla 96. päivää ennen Stevensin 13-vuotissyntymäpäivää. Pink Shoe Lacesin paras listasijoitus oli kolmantena. Stevens syntyi Chicagossa, Illinoisissa. Kolmevuotiaana hän muutti perheineen San Gabriel Valleyhin, Kaliforniaan. Stevens alkoi pian ottaa sekä laulu- että tanssitunteja. Vuonna 1954 hän teki ensimmäisen levytyksensä Merry-Go Merry Go-Round. Kappale ilmestyi Gold Star Recordsin julkaisemana taiteilijanimellä Geri Pace ja Stevens esitti sen the Art Linkletter's House Party TV showssa. Crystalette Recordsin johtaja Carl Burns sattui todentamaan Stevensin esiintymisen paikallisessa showssa Strictly Informal ja tarjosi hänelle kappaletta Pink Shoe Laces. Myös taitelijanimi Dodie Stevens oli Burnsin keksimä. Dot for Nationalin jakelema kappale saavutti Billboardin listalla kolmannen sijan, sitä myytiin yli miljoona kappaletta ja single saavutti näin ollen kultalevyn. Kappaleen saavuttaman menestyksen myötä Dot Records solmi artistin kanssa levytyssopimuksen. Ensimmäinen levytys mainitulle levy-yhtiölle oli vuonna 1959 ilmestynyt Mairzy Doats.  1960-luvun alussa Stevens saavutti mainitulla yhtiöllä useita pienempiä hittejä, kuten No, Yes I Am Lonesome Tonight ja Merry, Merry Christmas Baby, joista viimeksi mainittu on edelleen radiosoitossa tiettyyn aikaan vuodesta. Vuonna 1961 Stevens levytti coverin Patsy Clinen hitistä I Fall to Pieces ja seuraavana vuonna uusioversion omasta suurimmasta hitistään Pink Shoe Laces. Vuosien 1959 ja 1963 välillä Stevens levytti Dodille myös kolme albumia, eli pitkäsoitot Dodie Stevens, Over the Rainbow ja Pink Shoe Laces, jotka jäivät kaikki vaille listasjoitusta. Lisäksi hän esiintyi elokuvissa Hound-Dog Man (1959), Alakazam The Great (1961) ja Convicts 4 (1962.) Vuonna 1966 Stevensin avioliitto kariutui ja hän palasi levytystensä pariin. Kolme vuotta myöhemmin ilmestynyt single Billy, I've Got to Go to Town saavutti countrylistalla sijan 57. Kyseessä oli vastaus nimellä Geraldine Stevens levytettyyn kappaleeseen Ruby, Don't Take Your Love to Town. Stevens otti jälleen laulutunteja ja vuodesta 1972 lähtien hän aloitti esiintymisensä ja levytyksensä Sergio Mendesin ja Brasil '77:n kanssa. Taustalaulajana Stevens on ollut esimerkiksi Loretta Lynnille, Frankie Avalonille ja Boz Scaggsille. Mac Davisin taustavokalistina Stevens vaikutti 12 vuoden ajan. 1990-luvun aikana hän konsertoi Geri Stevensin nimellä Fabianin ja oman yhtiönsä Dodie Stevens and the Pink Shoe Laces Reviewn kanssa. Viimeksi Stevens on esiintynyt tyttärensä Stephanien kanssa oldies-konserteissa ympäri Yhdysvaltoja. Omassa San Diego Countyssa sijaitsevassa studiossaan Stevens on opettanut laulua ja lavaesiintymistä. Stevensin tunnetuin hitti Pink Shoe Laces on ollut mukana pelissä The LittlePigPlanet 3 ja tv-showssa The Marvelous Mrs. Maisel.

Keskiviikon klassikko:Buffy Sainte-Marien kuudes studioalbumi

 Buffy Sainte- Marie:She Used to Wanna Be a Ballerina

Maaliskuussa 1971 Vanguardin julkaisemana ilmestynyt She Used to Wanna Be a Ballerina on yhdysvaltalaisen folkartistin Buffy Sainte-Marien seitsemäs studioalbumi. Hänen edellinen pitkäsoittonsa Illuminations ei ollut osoittautunut erityisen menestyksekkääksi ja Vanguard menetti sen tiimoilta huomattavan rahasumman. Niinpä levy-yhtiö asettikin artistille melko suuret paineet pyrkimyksenään julkaista jotakin selkeästi edeltäjäänsä paremmin menestyvää. Kitaristeina She Used to Wanna Be a Ballerinalla vaikuttivat Jesse Ed Davis, Ry Cooder ja Neil Young. Heistä viimeksi mainitun taustayhtye Crazy Horse osallistui niin ikään albumin nauhoituksiin. She Used to Wanna Be a Ballerina erosi Sainte-Marien varhaisemmasta tuotannosta myös kappalemateriaaliltaan. Sen yhdestätoista kappaleesta kuusi edusti covereita melko tuoreesta biisimateriaalista. Vanguardin johtaja Maynard Solomon oli vastannut Sainte-Marien viiden ensimmäisen albumin ja osittain myös Illuminationsin tuotantotyöstä. She Used to Wanna Be a Ballerinalla tuottajan tehtävissä oli sitä vastoin ensisijaisesti Neil Youngin kanssa tekemästään yhteistyöstä tunnetuksi tullut Jack Nitzsche. Hän avioitui myöhemmin Sainte-Marien kanssa 80-luvun alussa sen jälkeen, kun kaksikko oli kirjoittanut Joe Cockerin ja Jennifer Warnesin levytyksenä menestyneen balladikappaleen Up Where We Belong. Vanguardin vaatimukset saavuttaa suurempaa kaupallista menestystä tuottivat jossakin määrin tulosta. Myös mainitulta pitkäsoitolta löytyvä kappale  Soldier Blue nousi brittilistalla seitsemänneksi, mutta asiaan vaikutti osaltaan se, että  mainittu biisi pääsi samannimisen, vuonna 1970 valmistuneen elokuvan tunnuskappaleeksi. She Used to Be a Ballerinan sijoitus Billboardin albumilistalla jäi 182:ksi, ja artistin ja levy-yhtiön yhteistyö päättyi vuonna 1973 ilmestyneen albumin Quiet Places jälkeen. 50 00 kappaleen myynnillään She Used to Wanna Be a Ballerina saavutti hopealevyn Ruotsissa.

Tiistain tukeva:Blackfootin johtohahmo ja Lynyrd Skynyrdin kitaristi

 17. helmikuuta 1950 syntynyt Rickey Lynn Green, eli Rickey Medlocke on yhdysvaltalaismuusikko, joka ensisijaisesti identifioituu southern rock-yhtye Blackfootin kitaristiksi ja solistiksi ja Lynyrd Skynyrdin kitaristiksi. Vaikuttaessaan Skynyrdissä vuosina 1971-72 Medlocke oli sitä vastoin yhtyeen rumpali. Lisäksi hän lauloi leadia muutamilla kappaleilla, jotka ilmestyivät vuonna 1978 julkaistulla Skynyrdin varhaistuotannosta kasatulla kokoelma-albumilla Skynyrd's First and Last. Marraskuussa 1978 mainitusta pitkäsoitosta on ilmestynyt laajennettu, 17 kappaleesta koostuva versio Complete Muscle Shoals Album. Vuonna 1972 Medlocke teki vielä lyhytaikaisen paluun Skynyrdin riveihin ja hän on vaikuttanut yhtyeessä kitaristina jälleen vuodesta 1996 eteenpäin. Medlockessa on natiiviamerikkalaista sukujuurta, erityisesti Lakota Siouxia ja Cherokeeta ja vuonna 1978 hän tulikin valituksi Native American Music Hall of Fameen. Jacksonvillessä, Floridassa syntynyt Medlocke oli isovanhempiensa kasvattama. Hänen isoisänsä Shorty Medlocke oli blue grass-muusikko, joka opetti Rickeytä soittamaan banjon pienoismallia. Medlocke aloitti live-esiintymiset kolmivuotiaana. Viisivuotiaana hän alkoi soittaa kitaraa itseoppineesti ja liittyi kahdeksanvuotiaana rumpaliksi Shortyn yhtyeeseen. Seuraavien vuosien aikana Medlocke opetteli soittamaan myös mandoliinia, dobroa ja kosketinsoittimia. Hänen lauluäänensä oli melodinen ja Medlocke opetteli laulamaan ja soittamaan kitaraa samanaikaisesti. Valmistuttuaan koulusta Medlocke perusti ensimmäisen yhtyeensä Fresh Garbage, joka oli ottanut nimensä Spirit-yhtyeen esikoisalbumilla julkaistusta samannimisestä kappaleesta. Mainitussa yhtyeessä Medlocke vaikutti leadvokalistina ja rumpalina. Fresh Garbagen nimeksi vaihtui pian Hammer. 1970-luvun alussa Medlocke liittyi Lynyrd Skynyrdiin sessiomuusikoksi. Hän soitti rumpuja ja vaikutti myös leadvokalistina vuonna 1971 nauhoitetuissa kappaleissa One More Time, Preacher's Daughter, Lend a Helping Hand, Wino, White Dove, Comin' Home, The Seasons, Ain't Too Proud to Pray ja You Run Around.  Ajoittain Medlocke soitti Skynyrdin originaalirumpali Bob Burnsin kanssa. Hänellä oli kuitenkin halu päästä lavan eteen kitaristiksi ja niinpä Medlocke kasasi vuoden 1972 aikana Blackfootin uudelleen. Hänen lisäkseen yhtyeen toinen keskeinen biisintekijä oli rumpali Jackson Spires. Blackfootin suosio alkoi vuonna 1979 ilmestyneestä albumista Strikes, joka sisältää mm. klassikkokappaleet Highway Song ja Train Train. Medlocke hajotti Blackfootin 90-luvun alussa. Vuonna 1996 hän vastaanotti puhelun Gary Rossingtonilta, joka pyysi Medlockea liittymään uudelleen Lynyrd Skynyrdiin. Merkittävää oli, että Medlocke muisti Skynyrdin tuotannon keskeiset kappaleet, kuten Free Bird, Tuesday's Gone sekä Workin' for MCA. Medlocke on säilyttänyt paikkansa Skynyrdin jäsenenä yhtyeeseen uudelleen liittymisensä jälkeen. Lisäksi hän on vieraillut esiintymässä Blackberry Smoken ja Shooter Jenningsin kaltaisten artistien kanssa.

Maanantain mainio:Monipuolinen yhdysvaltalaiskitaristi ja-solisti

 15. helmikuuta 1984 syntynyt Gary Clark Jr. on yhdysvaltalainen kitaristi ja solisti, joka yhdistää musiikissaan  rockia, bluesia ja soulia elementteihin hip hopista. Vuonna 2011 Clark solmi levytyssopimuksen Warner Bros Recordsin kanssa ja julkaisi ep:n Bright Lights, jota seurasivat vuosina 2012 ja 2015 ilmestyneet pitkäsoitot Blak and Blue ja The Story of Sonny Boy Slim. Clark on koko uransa ajan ollut ahkera live-esiintyjä ja julkaissut vuosina 2014 ja 2017 ilmestyneet konserttitaltioinnit Gary Clark Jr. Live ja Gary Clark Jr. Live/North America. Vuonna 2014 Clark voitti parhaan traditionaalisen bluesesityksen Grammyn kappaleellaan Please Come Home. Vuonna 2020 hän voitti parhaan rockkappaleen ja rockesityksen Grammyt albuminsa This Land nimikappaleella. Clarkin tuorein albumi on vuonna 2024 ilmestynyt JPEG Raw.  Hän aloitti kitaransoiton ollessaan 12-vuotias. Austinissa, Teksasissa syntynyt ja varttunut Clark Jr. soitti teini-iässään pienissä  clubeissa kunnes hän tapasi promoottori Clifford Antonen, joka omisti musiikkiclubi Antone's:in, jossa Jimmie ja Stevie Ray Vaughan noihin aikoihin määrittelivät bluesia uudelleen. Tavattuaan Cliffordin Clark Jr. aloitti esiintymisensä muiden muusikoiden kanssa Jimmie Vaughan mukaan lukien. Sheryl Crown vuonna 2010 ilmestynyt albumi 100 Miles from Memphis sisältää bonuskappaleenaan coverin Jackson 5:n I Want You Backistä, jossa Clark Jr:ia kuullaan vokalistina. Huhtikuussa 2011 ilmestyneessä Best of Rock -numerossaan Rolling Stone nimesi Clark Jr:in parhaaksi nuoreksi pyssyksi. Vuonna 2012 Clark levytti Alicia Keysin kanssa kaksi kappaletta. Girl on Fire -albumilla julkaistu kappale Fire We Make edusti Clarkin, Keysin, Pop Wanselin ja Oak Felderin yhteistyötä.Warner Brosin julkaisema Clarkin esikoisalbumi Black and Blue ilmestyi 22. lokakuuta 2012. Billboardin listalla sen paras sijoitus oli kuudentena ja blueslistalla mainittu pitkäsoitto saavutti kärkipaikan. Vuonna 2014 ilmestyi Clarkin ensimmäinen konserttitaltiointi Gary Clark Jr. Live. Kyseessä on tupla-albumi, joka oli nauhoitettu puolentoista vuoden mittaisen ja vuosiin 2013-2014 ajoittuneen kiertueen aikana. Livealbumi vastaanotti myönteisiä arvioita. Foo Fightersien kanssa Clark levytti vuonna 2014 ilmestyneellä bändin albumilla Sonic Highways julkaistun kappaleen What Did I Do/God is My Witness. Clarkin seuraava albumi The Story of Sony Boy Slim ilmestyi syyskuun yhdentenätoista 2015. Vuonna 2017 Clark julkaisi toisen livealbuminsa North America 2016. Alkuvuodesta 2017 Clark julkaisi coverinsa Beatlesin albumin Abbey Road avauskappaleesta Come Together. Mainitusta versiosta muodostui hänen ensimmäinen listasijoituksen saavuttanut singlensä, joka nousi Mainstream Rock -listalla viidenneksitoista. Se julkaistiin Zack Snyderin ohjaaman elokuvan Justice League soundtrackalbumilla. Albumi This Land ilmestyi Warnerin julkaisemana maaliskuun ensimmäisenä 2019. Albumin nimikappale ja siitä työstetty Savannah Leafin ohjaama musiikkivideo olivat ilmestyneet jo tammikuun kymmenentenä samaisena vuonna.

Sunnuntain extra:The Kinksin vuonna 1973 ilmestynyt harvinaisuuskokoelma

 The Kinks:The Great Lost Kinks Album

Yhdysvalloissa 25. tammikuuta 1973 Reprisen julkaisemana ilmestynyt The Great Lost Kinks Album on brittiyhtye The Kinksin kokoelma-albumi, joka sisältää mainitun yhtyeen levytyksiä vuosien 1966 ja 1970 väliseltä ajanjaksolta. Suurin osa mainituista kappaleista oli entuudestaan julkaisemattomia. The Kinks oli jättänyt Reprisen jo vuonna 1971, mutta sopimuksellisista syistä yhtye oli velvollinen työstämään entiselle levy-yhtiölleen vielä yhden albumin. Muutamat aikaisemmin julkaistut ja myös The Great Lost Kinks Albumilta löytyvät kappaleet olivat ilmestyneet singleformaatissa. Pitkäsoiton tunnetuimmat kappaleet ovat I'm Not Like Everybody Else ja Plastic Man. Suurin osa albumin kappaleista on vuodelta 1968 ja ne on työstetty samoihin aikoihin The Kinksin mestariteosalbumi The Kinks Are Village Green Preservation Society kanssa. Yhtyeen johtohahmo Ray Davies jätti mainitut kappaleet Repriselle heinäkuussa 1969. The Great Lost Kinks Albumin kansiteksteistä vastasi muusikko John Mendelsohn. Musiikillisesti kyseessä oli epätasainen sekä huippuja että huteja sisältänyt albumi, joka oli kohdistettu ensisijaisesti The Kinksin tosidiggareille. Billboardin listalla The Great Lost Kinks Album joutui tyytymään sijaan 145. Cash Boxilla ja Record's Worldin listalla albumi menestyi paremmin saavuttaen sijat 78. ja 74. Ray Davies oli itse tietoinen The Great Lost Kinks Albumista vasta pitkäsoiton ilmestyttyä. Hän ryhtyi laillisiin toimenpiteisiin Repriseä vastaan ja The Great Lost Kinks Album poistui yhtiön katalogista vuonna 1975. The Kinksin diggareiden keskuudessa albumi säilyi suosittuna aina 2000-luvulle saakka, sillä se sisälsi useita hankalasti saatavilla ollleita kappaleita. Monet pitkäsoiton biiseistä julkaistiin uudelleen vuonna 2004 ilmestyneen Village Green Preservation Societyn cd-version bonuskappaleina.

Lauantain pitkä:Useita hittejä 1960-luvun jälkipuoliskolla saavuttanut yhdysvaltalaisyhtye

 The Grass Roots on yhdysvaltalainen rockyhtye, joka nousi säännöllisesti listoille vuosien 1965 ja 1975 välisenä aikana. Alun perin kyseessä oli tuottaja Lou Adlerin ja biisintekijöiden P. F. Sloanin ja Steve Barrin luomus. Uransa aikana The Grass Roots on saavuttanut kaksi kultalevyksi myynyttä albumia ja singleä. Billboardin Hot 100 -listalle yhtyeen singleistä on kavunnut 21 kappaletta. Listasinglejensä osalta yhtye on päässyt top teniin kolmesti, top 20:een kuudesti ja top 40:ään 14 kertaa. Maailmanlaajuisesti The Grass Rootsin levyjä on myyty yli 20 miljoonaa kappaletta. Vuoteen 2011 ajoittuneen kuolemaansa saakka The Grass Rootsin varhaisen jäsenen Rob Grillin johtama The Grass Rootsin uudempi lineup jatkoi useiden konserttien soittamista vuosittain. Grillin kuoleman jälkeen The Grass Roots on jatkanut toimintaansa ilman ainuttakaan originaalijäsentä. Yhtyeen perintöä ylläpitävän kokoonpanon jäsenet ovat Grillin henkilökohtaisesti valitsemia ja yhtye on soittanut keikkoja maailmanlaajuisesti. Alun perin yhtyeen nimi kirjoitettiin muodossa Grassroots ja kyseessä oli kesän 1965 aikana muodostunut tuottajien ja biisintekijöiden P. F. Sloan ja Steve Barri Steve Barri yhtyeprojekti. Kaksikko oli kirjoittanut useita kappaleita ja Adler omisti levy-yhtiön Dunhill Records. Sloanin ja Barrin tarkoituksena oli saavuttaa menestystä folkrockskenessä. Yksi varhaisista nauhoitetuista kappaleista oli Where Were You When I Needed You, jossa Sloan vastasi laulusta ja kitarasta, Larry Knechtel kosketinsoittimista, Joe Osborn bassosta ja Bones Howe rummuista. Kappale julkaistiin Grass Rootsin nimellä ja sen demoversio lähetettiin useille San Francisco Bay Arean alueella vaikuttaneille radioasemille. Uuuteen yhtyeeseen kohdistui siinä määrin kiinnostusta, että Sloan ja Barri ryhtyivät etsimään yhtyettä, joka voisi jatkaa toimintaansa Grass Rootsin nimellä. He löysivätkin sanfranciscolaisyhtyeen The Bedouins, jonka meriittilistaan kuului Battle of the Bands-kilpailun voitto San Mateossa, Kaliforniassa. Where Were You When I Needed Yousta nauhoitettiin uusi versio mainitun yhtyeen solistin, myöhemmin Tower of Powerissa vaikuttaneen Willie Fultonin kanssa. Loppuvuodesta 1965 The Grass Roots saavutti virallista radiosoittoa eteläkalifornialaisilla radioasemilla coverillaan Bob Dylanin kappaleesta Ballad of a Thin Man. Dylan antoi Sloanille mahdollisuuden coveroida mainitun kappaleen sen jälkeen, kun Sloan oli osoittanut arvostuksensa kyseistä biisiä kohtaan kuultuaan Dylanin siitä soittaman asetaattiversion. Yhtye esiintyi muutaman kuukauden ajan ensimmäisenä todellisena The Grass Rootsina. Se soitti Dunhillin järjestämänä The Mamas and the Papasin ja Barry McGuiren taustayhtyeenä ja  housebändinä hollywoodilaisessa yökerhossa The Trip. Yhtyeen yhteistyö Sloanin ja Barrin kanssa päättyi, sillä kaksikko ei pitänyt siitä bluesrockorientoituneesta tyylistä, jota yhtye olisi itse halunnut edustaa. Fulton, kitaristi/taustavokalisti Denny Ellis ja basisti/taustalaulaja David Ensen palasivat San Franciscoon. Rumpali Joel Larson jäi yhtyeen jäsenistä ainoana Los Angelesiin. Hän palasi yhtyeen riveihin vuonna 1972. Fulton, Ellis ja Stensen jatkoivat esiintymisiään The Grass Rootsin nimellä The Bedouinsin rumpalin Bill Shoppen kanssa, kunnes Dunhill päätti muodostaa uuden The Grass Rootsin nimellä toimineen kokoonpanon. Kesän 1966 aikana toinen Where Where You When I Needed Yousta levytetty versio saavutti Billboardin listalla top 40:än. Yhtyeen kolmannen ja menestyneimmän kokoonpanon muodosti losangelesilasyhtye 13:th Floor. Siihen kuuluivat  Creed Bratton laulu, kitara), Rick Coonce (rummut, perkussio), Warren Entner (laulu, kitara, koskettimet) ja Kenny Fukumoto (laulu, basso). Yhtye lähetti demonauhan Dunhill Recordsille. Uudeksi solistiksi valikoitui Sloanin kappaleet tyylitajuisen kaupallisesti tulkinnut ja alun perin kitaraa soittanut Rob Grill, joka opetteli myös basson soiton. Alun perin kyseessä oli eräs yhdysvaltalaisista poprockyhtyeistä, mutta Barrin ja muiden tuottajien myötä yhtyeen musiikki nojasi brittiläiseen beatiin, souliin, rhythm and bluesiin ja folkrockiin. Monet The Grass Rootsin kappaleista sisälsivät tuossa vaiheessa melko harvinaislaatuisesti puhallinsektion. Yhtye kirjoitti jonkin verran omaa tuotantoaan, jota julkaistiin sen albumeilla ja singlejen b-puolilla. Kesän 1967 aikana The Grass Roots saavutti ensimmäisen top ten-hittinsä kappaleella Let's Live for Today, jonka originaaliversiosta oli vastannut anglo-italialainen kvartetti The Rokens nimellä Piangi con me. Rob Grillin vokalisoimana The Grass Roots levytti kolmannen version Where Were You When I Needed Yousta. 11. kesäkuuta 1967 yhtye esiintyi Fantasy Fair and the Magic Mountain Music Festivaalilla. Tuolloin Let's Live for Today oli Billboardilla sijalla 15. Loppuvuodesta 1967 ilmestyneellä albumillaan Feelings Grass Rootsin jäsenet vaikuttivat voimakkaasti sekä biisintekijöinä että muusikkoina. Albumi ei kuitenkaan menestynyt erityisen hyvin ja Barrin myötä yhtye siirtyi kohti R&B-vaikutteista, runsaasti puhaltimia sisältänyttä tyyliä. Tässä vaiheessa Sloan lopetti yhteistyönsä yhtyeensä kanssa, muutti New Yorkiin ja aloitti soolouransa. 27. lokakuuta 1968 The Grass Roots esiintyi San Francisco Pop Festivaalilla. Tuolloin yhtyeen suurimmaksi hitiksi osoittautunut kappale Midnight Confessions oli Billboardilla viidentenä. Kyseessä oli yhtyeen ensimmäinen puhaltimia sisältänyt levytys ja sen basso-introsta vastasi Carole Kaye. Samaisen vuoden joulukuussa olivat vuorossa esiintymiset Los Angeles Pop Festivaalilla ja Miami Pop Festivaalilla. Creed Bratton turhautui siihen, ettei Dunhill Records antanut yhtyeen levyttää albumeilleen omaa tuotantoaan. Huhtikuussa 1969 Fillmore Westissä soitetun epäonnistuneen konsertin jäkeen Bratton sai lähteä yhtyeestä. Kosketinsoittaja/solisti Dennis Provisor otti hänen paikkansa ja yhtyeen kvartettikokoonpanon täydensi vuosien 1969 ja 1971 välillä kitaristi Terry Furlong. Rob Grillin mukaan yhtye hylkäsi levytysohjelmistostaan kappaleet Don't Pull Your Love ja Love Grows (Where My Rosemary Goes). Molemmat kappaleet päätyivät kuitenkin pysyvästi yhtyeen keikkaohjelmistoon ja lopulta vuonna 2000 ilmestyneelle konserttitaltioinnille The Grass Roots -Live at Last. Kesäkuussa 1969 yhtye esiintyi Newport Pop Festivaalilla ja elokuussa Vancouver Pop Festivaalilla. Vuonna 1971 Brian Nawton siirtyi yhtyeen kiertuebasistksi vuoden ajaksi, mutta Furlong vaikutti kitaristina kaikilla yhtyeen Dunhilille työstämillä levytyksillä. Rumpali Rick Coonce lähti niin ikään alkuvuodesta 1972 ja uusina jäseninä mukaan tulivat rumpali/perkussionisti Joe Pollard ja solisti/kitaristi Reed Kailing. Pollard ja Provisor muodostivat pian yhteisen duon, tosin heistä viimeksi mainittu oli mukana vielä vuonna 1972 ilmestyneellä albumilla Move Along. Ric Coonce teki paluun yhtyeeseen, jonka kokoonpanoa täydensi aikaisemmin yhtyeissä Hamilton, Joe Frank & Reynolds sekä Climax vaikuttanut kosketinsoittaja Virgil Veber. Coonce luovutti pian paikkansa The Grass Rootsin originaalirumpalille Joel Larsonille. Solistit Rob Grill ja Warren Entner jatkoivat yhtyeessä edelleen. The Grass Rootsin muista suurista hiteistä mainittakoon vuonna 1967 sijan 23. tavoittanut Things I Should Have Said, I'd Wait a Million Years ja Heaven Knows, jotka saavuttivat Yhdysvalloissa vuoden 1969 aikana sijat 24. ja 15., Temptation Eyes, Sooner or Later ja Two Divided by Love, jotka nousivat vuoden 1971 aikana Yhdysvalloissa sijoille 15., 9. ja 16. Alkuvuodesta 1974 The Grass Roots oli jättänyt sittemmin nimellä ABC Records toimintaansa jatkaneen Dunhillin. Kailing, Weber ja myöhemmin Rage Against the Machinen ja Quiet Riotin managerina toiminut Entner lähtivät ja Furlong sekä Provisor tekivät paluun yhtyeen riveihin. Furlong jätti yhtyeen pysyvästi kesän 1974 aikana ja hänen paikkansa otti ensiksi Gene Barkin ja myöhemmin Reggie Knighton. Yhtyeen kokoonpanon muodostivat tässä vaiheessa Grill, Larson, Provison ja Knighton. Dennis Lambert ja Brian Potter kutsuivat The Grass Rootsin yhtiölleen Haven, jolla yhtye levytti vuonna 1975 ilmestyneen nimikkoalbuminsa, jolta poimittu single Mamacita saavutti Billboardilla sijan 71.

Perjantain pohjat:Eräs Queenin vuoden 1986 hiteistä

 Friends Will Be Friends on Freddie Mercuryn, Brian Mayn ja John Deaconin yhteistyötä edustava kappale, joka julkaistiin singelformaatissa yhdeksäs kesäkuuta 1986 Queenin mainittuna vuonna ilmestyneeltä albumilta A Kind of Magic. Kyseessä oli Queenin 30. Britanniassa ilmestynyt single, jonka paras listasijoitus oli neljäntenätoista. Keikkakontekstissa Friends Will Be Friendsiä esitettiin The Magic-kiertueella. Mainittu biisi soitettiin harvinaislaatuisesti Queenin konserttien lopussa kappaleiden We Will Rock You ja We Are the Champions välissä. Edellisen kerran mainittujen kappaleiden välissä oli ajoittain soitettu jokin muu biisi vuoden 1977 News of the World-kiertueella. Friends Will Be Friends sisältyy lisäksi useammalle Queenin tuotannosta kasatulle kokoelma-albumille; niistä tunnetuimpana Greatest Hits II. Queenin keikkasetissä Friends Will Be Friends debytoi The Magic-kiertueen toisessa konsertissa, joka soitettiin Leidenissä. Kappaleen täyspitkä versio soitettiin Leidenissä kahdesti, mutta Pariisissa 14. kesäkuta soitetusta konsertista eteenpäin sovitusta oli lyhennetty. Lyhennetty versio oli mukana esimerkiksi Live at Wembley-julkaisulla. Friends Will Be Friendsistä työstetty musiikkivideo oli DoRon ohjaama ja se kuvattiin JDC-studioilla Wembleyllä toukokuussa 1986 Queenin fan clubin jäsenille. Videon lopussa Freddie Mercyry laulaa yleisön kanssa ja antaa heidän johtaa. Niinpä kyseinen esitys on saanut lempinimen Queenin suurin show, jota ei koskaan esitetty.

Torstain terävä:Genesiksen vuoden 1973 klassikkoalbumin avauskappale

Dancing with the Moonlit Knight on brittiläisen progressiivista rockia edustavan Genesis-yhtyeen kappale, joka julkaistiin sen vuonna 1973 ilmestyneellä albumilla Selling England by the Pound. Mainittu pitkäsoitto otti myös otsikkonsa mainitun kappaleen lyriikasta. BBC Musicin Chris Jonesin mukaan kappale tarjoaa täydellisen tilannekatsauksen siitä, mitä Genesis tuossa vaiheessa edusti. Dancing with the Moonlit Knight kehittyi useista yksittäisistä solisti Peter Gabrielin säveltämistä pianokappaleista, joita täydennettiin kitaristi Steve Hackettin säveltämillä osuuksilla, jotta kappale saatiin valmiiksi. Dancing with the Moonlight Knight sisältää Englantiin viittaavia lyriikoita, sillä musiikkilehdistön mielestä Genesis pyrki miellyttämään yhdysvaltalaista yleisöä. Kappaleen lyriikassa tehdään muun muassa viittaus Green Shield-postimerkkeihin. Rolling Stonen mukaan kappale oli eeppinen kommentti aikakauden Britanniasta. Dancing with the Moonlit Knightin lopussa kuullaan Hackettin 12-kielisellä kitaralla soittamia kuvioita. Alun perin kappaleen oli kaavailtu yhdistyvän suoraan toiseen albumilla julkaistuun biisiin The Cinema Show, ja tuolloin siitä olisi tullut kestoltaan noin 20 minuutin mittainen. Dancing with the Moonlit Knight oli mukana Genesiksen keikkaseteissä vuosina 1973 ja 1974, mutta putosi ohjelmistosta albumin Lamb Lies Down the Broadway ilmestymisen aikaan. Lisäksi kappale oli mukana vuonna 1982 Genesiksen soittaessa reunion-konserttinsa Gabrielin kanssa. Genesiksen basistin Mike Rutherfordin mukaan Dancing with the Moonlit Knight on laadukas avaus Selling England by the Pound-albumille, mutta hän ei pitänyt kappaleesta kokonaisuutena, sillä se on hieman kiireinen. Ultimate Classic Rockin mukaan Genesis on Dancing with the Moonlit Knightilla musiikillisessa huippukohdassaan. Suomessa Dancing with the Moonlit Knightin kosketinsoitinriffi oli ainakin alitajuisesti tammikuussa 2024 edesmenneen Ari Taskisen inspiraation lähteenä hänen säveltäessään Pelle Miljoona Oy:n merkkiteoksen Moottoritie on kuuma.

Keskiviikon klassikko:Eräs The Doorsin esikoisalbumin ydinkappaleista

 Crystal Ship on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen The Doorsin kappale, joka julkaistiin yhtyeen tammikuun neljäntenä 1967 ilmestyneellä esikois- ja samalla nimikkoalbumilla ja lisäksi ykköshitiksi kohonneen singlen Light My Fire b-puolella. Crystal Ship oli sävelletty Jim Morrisonin ensimmäiselle todelliselle tyttöystävälle Mary Belowelle pian sen jälkeen, kun kaksikon suhde oli päättynyt. Kappaleeseen on poimittu elementtejä barokkimusiikista. Lyriikaltaan Crystal Ship alkaa melko tyypillisenä rakkauslauluna, mutta kappaleen myöhäisemmät säkeistöt koostuvat haasteellisemmasta kuvastosta. Crystal Shipistä työstettiin myöhemmin musiikkivideo, joka sisälsi materiaalia The Doorsista esiintymässä American Bandstandissa sekä Jim Morrisonista ja Pamela Coursonista työstetystä elokuvasta, joka oli kuvattu Kern Riverillä, lähellä Bakersfieldiä, Kaliforniaa.Crystal Shipin lyriikoiden kirjoittamisessa Morrisonia oli inspiroinut William Blaken runo The Crystal Cabinet. Blaken runous oli ollut myös monien muiden Morrisonin kappaleiden inspiraation lähteenä. Narenda Kusnur on nimennyt Crystal Shipin Jim Morrisonin kymmenen aliarvostetuimman kappaleen joukkoon. Erityisesti hän on ylistänyt Morrisonin sielukasta laulusuoritusta ja kosketinsoittaja Ray Manzarekin kappaleeseen soittaman väliosan asteittaista kasvamista. Myös PopMattersin Michael Nelson laskee Crystal Shipin lukeutuvaksi Jim Morrisonin laadukkaimpien laulusuoritusten joukkoon. BBC Music kuvasi kappaletta erääksi The Doorsin esikoisalbumin kimaltavista helmistä. Louder Sound rankkasi Crystal Shipin The Doorsin tuotannon 14:ksi parhaaksi kappaleeksi ja The Guardian vuoden 2015 listauksessaan toiseksi parhaaksi heti Light My Firen jälkeen.

Tiistain tukeva:Sheryl Crown toisen albumin menestyksekäs singlekappale

 Everyday is a Winding Road on  toinen singlekappale yhdysvaltalaisen laulaja/lauluntekijän Sheryl Crown vuonna 1996 ilmestyneltä nimikko- ja samalla järjestyksessään toiselta albumilta.Taustavokalisoinnista kappaleessa vastasi Crowded House -yhtyeen solisti Neil Finn ja samaisen yhtyeen jäsenistöön kuuluva Paul Hester sai kunnian olla inspiraation lähteenä Everyday is a Winding Roadille. Britanniassa mainittu single ilmestyi marraskuussa 1996 ja Yhdysvalloissa seuraavan vuoden puolella. Everyday is a Winding Road vastaanotti voimakasta radiosoittoa ja kohosi Kanadassa listakärkeen, Billboardin listalla yhdenneksitoista ja Britanniassa ainoastaan yhtä sijaa alemmaksi. Kanadassa Everyday is a Winding Road oli Crown tuotannon neljäs ja samalla viimeiseksi jäänyt listaykkössingle. Vuoden 1998 Grammy Awardseissa Everyday is a Winding Road oli ehdolla vuoden levyn palkinnon vastaanottajaksi, mutta hävisi Shawn Colvinin kappaleelle Sunny Came Home. Sekä Billboard että The Guardian nimesivät Everyday is A Winding Roadin Crown tuotannon toiseksi parhaaksi kappaleeksi. Biisistä työstettiin Peggy Sirotan ohjaama ja New Yorkissa kuvattu musiikkivideo, jossa mustavalkoisten valokuvien väriä muutetaan. Videossa nähdään leikkilentokoneen lentävän kaupungin halki henkilöltä toiselle. Prince levytti Everday is a Winding Roadista coverinsa albumilleen Rave Un2 to Joy Fantastic. Everyday is a Winding Roadista julkaistiin eri maissa useita erilaisia singleversioita, joilla oli toisistaan eroavia extrabiisejä. Yhdysvalloissa julkaistun seiskatuumaisen singlen kakkosbiisinä oli Sad Sad World ja cd-singleversiossa lisäksi In Need ja Shepherd's Bushissa taltioitu liveversio kappaleesta On the Outside. Euroopassa ja  Japanissa ilmestyneen cd-singlen muina kappaleina olivat Free Man, Ordinary Morning sekä Woodstock '94-festivaalilla taltioitu liveversio Run Baby Runista. Britanniassa ilmestynyt ensimmäinen cd-versio sisältää extranaan neljä postikorttia ja muina biiseinä ovat Strong Enough, Can't Cry Anymore ja What I Can do for You, jotka kaikki edustavat albumiversioita Crown esikoispitkäsoitolla Tuesday Night Music Club alun perin ilmestyneistä kappaleista. Toisen Britanniassa ilmestyneen cd-version bonuskappaleina ovat If It Makes You Happy, All I Wanna Do ja Run Baby Run, jotka kaikki edustavat BBC:n Simon Mayo Sessionissa taltioituja liveversioita. Everyday is a Winding Roadista julkaistut versiot ovat identtisiä Crown kakkospitkäsoitolla ilmestyneen kanssa Euroopassa ja Japanissa julkaistuja cd-singlejä lukuun ottamatta.

Maanantain mainio:Carole Kingin klassikkoalbuminsa tiimoilta tekemä avajaiskonsertti

 Carole King:The Carnegie Hall Concert 18 June 1971

18. heinäkuuta 1971 Carnegie Hallissa ajoittunut konsertti oli ensimmäinen Carole Kingin soittama livekeikka yleisön edessä. Konsertti taltioitiin, mutta albumiformaatissa se ilmestyi vasta vuonna 1996. 17 kappaleesta koostuvalla albumilla Kingin helmikuussa 1971 ilmestynyt ja hänen mestariteoksekseen osoittautunut toinen sooloalbumi Tapestry on odutustenmukaisesti voimakkaasti edustettuna. Mainitulta pitkäsoitolta mukana ovat itseoikeutetusti hitit I Feel the Earth Move, It's Too Late, So Far Away ja Smackwater Jack. You've Got a Friendin King esittää duettona James Taylorin kanssa ja The Shirellesin originaalilevytyksenä menestynyt Will You Still Love Me Tomorrow? kuullaan osana medleytä, jonka muina kappaleina ovat Kingin studioversiona vasta hänen Tapestrya seuranneelle albumilleen Music levyttämä Some Kind of Wonderful ja The Driftersin hittiversiona ensisijaisesti muistettu Up on the Roof. Myös medleyn kappaleet edustavat duettoja Taylorin kanssa. Tapestryn harvinaisemmasta tuotannosta Carnegie Hallin konsertin tuotantoon lukeutuvat Home Again, Beautiful sekä Way Over Younder. Balladikappaleet No Easy Way Down, Eventually ja Suomessa Maaritin levytyksenä nimellä Lainaa vain hyvin tunnettu Child of Mine edustavat Kingin esikoissooloalbumin, vuonna 1970 ilmestyneen pitkäsoiton Writer tuotantoa. Carry Your Load ja todella upean melodian kannattelema Song of Long Ago julkaistiin Some Kind of Wonderfulin tavoin joulukuussa 1971 ilmestyneellä Kingin Tapestrya seuranneella albumilla Music. Ennen kuin King aloitti Carnegie Hallin konserttinsa hänen mieleensä palautui vanha sanonta "Kuinka Carnegie Hallin pääsee?" King vastasi ääneen "Harjoittelemalla, harjoittelemalla" ja aloitti sen jälkeen keikkansa.

Sunnuntain extra:Eräs Status Quon Hello!-albumin klassikkokappaleista

 Roll Over Lay Down on brittiläisen rockyhtyeen Status Quon legendaarisimman aikakauden tuotantoa edustava kappale, joka ilmestyi ensiksi syyskuussa 1973 ilmestyneellä yhtyeen albumilla Hello! Vuonna 1975 Status Quolta ilmestyi kolmesta kappaleesta koostuva ep Quo Live, jonka muina kappaleina a-puolelle sijoitetun Roll Over Lay Downin lisäksi olivat yhtyeen varhaisempaa ja bändin ulkopuolista sävellysmateriaalia edustavat kappaleet Gerdundula ja Junior's Wailing. Kaikki kappaleet olivat liveversioita ja nauhoitukset olivat Kursaalista Southendistä maaliskuun ensimmäiseltä 1975 ja Trentham Gardensista Stokesta seuraavalta illalta. Monet kaavailivat live-ep:n julkaisun olevan huono idea, mutta siitä muodostui melko menestyksekäs. Australiassa ja Alankomaissa Quo Live nousi parhaimmillaan kakkossijalle, Belgiassa viidenneksi, Norjassa seitsemänneksi ja oli yhtyeen kotimaassa Britanniassa parhaimmillaan yhdeksäntenä. Ep:ssä oli kuvakansi ja sen kansiteksteistä vastasi BBC Radio Onen dj John Peel. Jokaisen ep:n keskiön kannessa oli sama nelipäinen kuva, joka on J Ifieldin suunnitelema ja löydettävissä niin ikään Status Quon diskografiassa Hello!:ta seuraavan pitkäsoiton Quo kansikuvasta. Kaikki Quo Live- ep:llä julkaistut kappaleet ilmestyivät myöhemmin alun perin 21. helmikuuta 1975 ilmestyneen albumin On the Level uusintapainoksen bonuskappaleina.

Lauantain pitkä:Pelle Miljoona & 1980:n legendaarinen livealbumi

Pelle Miljoona & 1980:Näyttämökuvia

 

Suomipunkin isähahmon, kymmenes helmikuuta 2025 70 vuotta täyttävän Pelle Miljoonan eri yhtyeistä aktiiviaikanaan reilun vuoden verran toiminut ja mainittuna aikana kaksi klassikkotasoista studioalbumia; Pelko ja viha sekä Viimeinen syksy julkaissut Pelle Miljoona & 1980 saattaa olla kaikkein legendaarisin. Pelle Miljoonan, Tumppi Varosen ja Ari Taskisen lisäksi yhtyeen originaalikokoonpanoon kuului lisäksi nimellä Rubberduck Jones tunnettu kitaristi Nisse Rikama. Myös Tumppi Varosen Problems-yhtyeestä tutuksi tullut kitaristi Stefan Piesnack täydensi 1980-yhtyeen lineupin kesään 1979 ehdittäessä. Eräältä yhtyeen viimeisistä keikoista, eli Tavastialla 12. joulukuuta 1979 soitetusta konsertista kasattiin seuraavan vuoden toukokuussa ilmestynyt livealbumi Näyttämökuvia. Sen 14 kappaleeesta puolet on Pellen ja puolet Tumpin leadvokalisoimia. Punkin tiivistymänä Suomessa pidetyn albumin Pelko ja viha osuus Näyttämökuvilla on yllättävän niukka; sitä edustaa ainoastaan Tumpin vokalisoimaan tuotantoon lukeutuva Hyvä fiilis. Viimeisen syksyn osuus on sentään selkeästi runsaampi, sillä Pellen vokalisoimista mainitun albumin biiseistä mukana ovat sen ydintuotantoon lukeutuvat avausraita Nuoret sankarit sekä hienoisesti funkahtava, Rubberduckin ja Stefanin upeaa kitarointia sisältävä Elä (kun olet nuori vielä). Tumpin vokalisoimaa Viimeisen syksyn tuotantoa Näyttämökuvilla edustavat Patti Smithin Because the Nightin inspiroima jättihitti Tahdon rakastella sinua, niin ikään Ari Taskisen tuotantoa edustava Stady by Night sekä Varosen itsensä käsialaa oleva Näkymä avenuelle. Singleformaatissa alun perin ilmestyneiden kappaleiden osuus Näyttämökuvilla on niin ikään suhteellisen runsas. Eddie and the Hot Rodsin klassikon Do Anything You Wanna Do suomennos, vuosikymmeniksi Pellen eri yhtyeiden keikkasettiin jäänyt Lähdetään kiitämään ilmestyi alkuaan Pelle Miljoonan nimellä, 1980-yhtyeen kenties legendaarisimman singlen Mulla menee lujaa/Rakastava voima molemmat puolet kuullaan Näyttämökuvilla energisinä livetulkintoina, Tapan aikaa on Problemsin upea singlebiisi vuodelta 1979 ja Tiina on niin nuori Yarin suomennos Ramonesin hienoisesti yllättäen singlehitiksi osoittautuneesta Sheena is a Punk Rockerista. Mainittu cover on niin ikään mukana Problemsin heinäkuussa 1980 ilmestyneen esikoisalbumin Katupoikia livepuolella. Tumpin vokalisoimiin Pelle Miljoona & 1980:n singlebiiseihin lukeutuu vielä vuonna 1979 ilmestynyt ja keikkabravuuriksi osoittautunut Lanka palaa, joka on suomennos Hair-musikaalin Let the Sunshine Inistä. Näyttämökuvien lopuksi Pelle Miljoona & 1980 tekee kunniaa eräille esikuvistaan versioimalla The Clashin Garagelandin sekä The Whon ikiklassikon My Generation. Vuonna 1980 ilmestyneellä eri artistien ja yhtyeiden tuotantoa sisältävällä triplalivealbumilla Metropolis on tarjolla lisää Pelle Miljoona & 1980-yhtyeen Tavastian-keikan biisiaarteistoa joulukuulta 1979. Viimeinen syksy-albumin tuotannosta mukana ovat suorastaan revittelevää kitararockia edustavat Juosten kohti elämää, Ajassa tapahtuu ja Tämä sukupolvi, jotka kaikki lukeutuvat Rubberduck Jonesin sävellyksiin sekä Problemsin tuotantoa edustavat Raitsikka oot ja Koko yö. Tavastian-keikalla soitetuista kappaleista Viimeisen syksyn keskeisimpään tuotantoon lukeutuva ja selkeän reggaevaikutteinen Gabriel julkaistiin aluksi various artists-kokoelmalla Tavastia Live. Cd-formaatissa mainittu versio pääsi mukaan Pelle Miljoonan boxille Olen kaunis-kaikki laulut 1978-1980, jolla 12. joulukuuta 1979 soitettu Pelle Miljoona & 1980:n Tavastian- keikka kuullaan viimein kokonaisuudessaan ja biisien todellisessa esittämisjärjestyksessä.

Perjantain pohjat:Eräs Bob Marley & The Wailersin Exodus-albumin huippuhetkistä

 Jamming on reggaeyhtye Bob Marley and the Wailersin kappale, joka julkaistiin yhtyeen vuonna 1977 ilmestyneellä albumilla Exodus. Lisäksi kappale sisältyy Bob Marley and the Wailersin toukokuussa 1984 julkaistulle kokoelma-albumille Legend. Jamming julkaistiin uudelleen kymmenen vuotta originaalin ilmestymisensä jälkeen tribuuttina Bob Marleylle ja siitä muodostui uudelleen listamenestys Alankomaissa, missä kappale pysytteli listalla kuukauden ajan. Jamaikalaisessa puhetavassa jamming merkitsee yhteen kokoontumista ja juhlan viettämistä. Kappale on saavuttanut edelleen kohtuullista radiosoittoa varttuneemman väestön vaihtoehtoisempaa musiikkia suosivilla radiokanavilla. Bob Marleyn vaimo Rita Marley on esittänyt Jammingia tribuuttikonsertissa Marley Magic: Live In Central Park At Summerstage. Bob Marleyn lapsista koostuvan yhtyeen Ziggy Marley and The Melody Makersin versiot samaisesta kappaleesta ovat löydettävissä yhtyeen livealbumilta Live Vol 1 sekä dvd:ltä Ziggy Marley and the Melody Makers Live. Jammingin lyriikkaan sisältyy kohta "No Bullet Can Stop Us Now". Traagisena anekdoottina joulukuun kolmantena 1976 tuntemattomat aseistautuneet miehet tunkeutuivat Marleyn kotiin ja vahingoittivat häntä. Marley toipui joka tapauksessa nopeasti.

Torstain terävä:Phil Collinsin 80-luvun tuotannon päättänyt menestysalbumi

 Phil Collins:...But Seriously

20. marraskuuta 1989 Britanniassa Virgin Recordsin ja Yhdysvalloissa Atlantic Recordsin julkaisemana ilmestynyt ...But Seriously on jäsenyydestään Genesis -yhtyeessä tutuksi tulleen brittiläisen solisti/rumpali Phil Collinsin neljäs sooloalbumi. Kun Genesis oli saattanut vuonna 1987 kiertuevelvoitteensa päätökseen, yhtye piti aina neljän vuoden tauon. Collins näytteli vuonna 1988 valmistuneessa elokuvassa Buster. Kevääseen 1989 mennessä Collins oli oli kirjoittanut materiaalin uudelle sooloalbumilleen, jonka lyyrikoissa hän käsitteli edeltäjäänsä vuonna 1985 ilmestynyttä sooloalbumiaan No Jacket Required vakavampia, esimerkiksi sosio-ekonomisia ja poliittisia teemoja. ...But Seriouslysta muodostui kaupallisesta aspektista tarkasteltuna huomattava menestys. Britanniassa albumi oli kärkisijalla 15:n ja Yhdysvalloissa neljän viikon ajan. Britanniassa ...But Seriouslysta muodostui vuoden 1990 parhaiten menestynyt albumi. Siellä pitkäsoitto myi 2, 75 miljoonaa ja Yhdysvalloissa neljä miljoonaa kappaletta. Ensimmäisenä singlenä albumilta poimittu, lyriikassaan kodittomuutta käsittelevä Another Day in Paradise tuli palkituksi vuoden levyn Grammylla. Albumin julkaisua seurasi 113 konsertista koostunut maailmankiertue Seriously Live! jolta taltioitiin livealbumi ja video Serious Hits...Live! Vuonna 2016 But Seriouslysta julkaistiin perusalbumin lisäksi 13 bonusbiisiä sisältävä remasteroitu versio. Extrojen joukossa on kuusi livebiisiä, joiden nauhoitusajankohdat ovat vuosilta 1990, 1997 sekä 2004, kaksi alun perin singlejen b-puolina ilmestynyttä kappaletta sekä demoversiot viidestä myös varsinaisella ...But Seriously-albumilla julkaistusta kappaleesta.

Keskiviikon klassikko:Crosby, Stills, Nash and Youngin vuonna 1974 ilmestynyt kokoelma-albumi

 Crosby, Stills, Nash &Young:So Far

19. elokuuta 1974 Atlanticin julkaisemana ilmestynyt So Far on Crosby, Stills, Nash and Youngin tuotannosta kasattu kokoelma-albumi. Se kohosi Billboardin albumilistan kärkeen ja on myynyt yli kuusi miljoonaa kappaletta. Vuonna 1970 ilmestyneen pitkäsoiton Deja Vu jälkeen kyseessä on kvartetin toiseksi suosituin pitkäsoitto. Crosby, Stills Nash and Youngin singleistä kokoelma sisältää kaikki Marrakesh Expressiä lukuun ottamatta. Singlekappale Ohio ja sen b-puolella ilmestynyt Find the Cost of Freedom julkaistiin So Farilla ensi kertaa albumiformaatissa ja albumin cd-versio on ainoa, jolta molemmat kappaleet ovat löydettävissä cd:llä. So Farin muut viisi kappaletta edustavat alun perin albumeilla Crosby, Stills and Nash ja Deja Vu ilmestynyttä tuotantoa. Singlekappaleista mukana ovat tosin albumeilla julkaistut versiot ja miksaukset. So Far koostuu yhdestätoista kappaleesta ja Crosby, Stills, Nash and Youngin koko diskografia 22:sta biisistä. Atlantic tahtoi hyötyä kvartetin vuoteen 1974 ajoittuneesta reunion-kiertueesta ja So Far nousi Billboardin listakärkeen ja saavutti nopeasti kultalevyn. Edellä mainittujen singlekappaleiden lisäksi Young on So Farin kappaleista mukana ainoastaan biiseillä Woostock ja Helpless, joista jälkimmäisessä häntä kuullaan lisäksi leadvokalistina. Ilman Youngia levytetyistä So Farilla julkaistuista kappaleista kuusi päätyi lisäksi vuonna 2005 ilmestyneelle Crosby, Stills and Nashin kokoelma-albumille Greatest Hits. So Farin kansitaide on yhtyeen jäsenten ystävän ja artistin Joni Mitchellin käsialaa. Ensimmäinen cd-versio albumista ilmestyi vuonna 1988 ja Joe Gastwirtin remasteroima versio vuonna 1995. Albumi julkaistiin uudelleen vielä syyskuun lopussa 2008, mutta mainitulla kerralla kyseessä ei ollut remasteroitu versio. Suuri osa So Farilla julkaistuista kappaleista ilmestyi lisäksi vuonna 1991 julkaistulla Crosby, Stills and Nashin tuotannosta kasatulla boxilla.

Tiistain tukeva:Alice Cooperin toinen sooloalbumi

 Alice Cooper:Alice Cooper Goes to Hell

25. kesäkuuta 1976 Warnerin julkaisemana ja Bob Ezrinin tuottamana ilmestynyt Alice Cooper Goes to Hell, joka lyhennetään usein muotoon Goes to Hell, on Alice Cooperin toinen soololevy. Kyseessä on konseptialbumi, joka jatkaa edellisenä vuonna ilmestyneellä Cooperin debyyttisooloalbumilla Welcome to My Nightmare alkanutta Stevenin tarinaa. Albumin kappaleet ovat Cooperin, tuottaja Ezrinin ja kitaristi Dick Wagnerin käsialaa. Welcome to My Nightmarelta singleksi poimittu Only Women Bleed oli osoittautunut menestyksekkääksi ja Goes to Hellillä Cooper jatkoi operointiaan rockballadien parissa. Albumin keskeisimmäksi kappaleeksi muodostuneen I Never Cryn teemana oli Cooperin alkoholiongelma. Noin vuoden sisällä artisti joutui vieroitushoitoon ja kyseinen seikka vaikutti kaikkeen artistin levyttämään tuotantoon vuonna 1983 ilmestyneeseen albumiin DaDa saakka. Cooper itse kutsui I Never Cryta alkoholistin tunnustukseksi. Vuoden 1976 kiertue peruuntui kokonaan Cooperin terveydellisistä syistä. Jotkin Go to Hell -albumin kappaleista päätyivät osaksi Cooperin myöhäisempien kiertueiden settilistaa. Ennen vuoden 1989 paluuhittiä Poison Go to Hellin nimikappale oli viimeinen Cooperin biisi, josta tuli keskeinen osa hänen livekeikkojensa ohjelmistoa ja mainittu kappale on ollut mukana suurella osalla hänen kiertueistaan. I Never Cryta esitettiin säännöllisesti 1970-luvun loppupuolella ja 2000-luvulla, Guiltya Flush the Fashion ja Special Forces -kiertueilla ja ajoittain 2000-luvulla ja Wish You Were Herea Cooperin kahden seuraavan albuminsa tiimoilta tekemillään kiertueilla. Rolling Stonen Goes to Hellistä laatimassa arviossa albumin parhaaksi kappaleeksi kohotettiin Vaudeville-cover I'm Always Chasing Rainbows. Classic Rockin arvio oli nuivempi ja albumia pidettiin yhdistelmänä AOR-rockia, yliteatraalisia kappaleita, balladeita ja discoa.

Maanantain mainio:Small Facesin viimeinen listasijoituksen Britanniassa saavuttanut Decca-single

 I Can't Make It on keskeisen 1960-luvun brittiyhtyeen Small Facesin kolmas maaliskuuta 1967 Deccan julkaisemana ilmestynyt single, jonka sijoitus brittilistalla oli 26. Mainitun singlen ilmestymisen aikaan Small Faces oli jättänyt managerinsa Don Ardenin ja solminut uuden levytyssopimuksen Andrew Loog Oldhamin Immediate-yhtiön kanssa. Sopimuksellisista velvoitteista yhtyeen vanha levy-yhtiö Decca Records julkaisi I Can't Make Itin ja Immediate suostui tuottamaan ja lisensoimaan mainitun kappaleen Deccalle siihen saakka, kunnes asia olisi uudelleen ratkaistu. Small Faces ei suostunut promoamaan I Can't Make Itiä ja seikan seurauksena mainittu single joutui tyytymään brittilistalla sijaan 26. Lisäksi BBC kieltäytyi soittamasta I Can't Make Itiä, sillä piti kappaleen lyriikkaa kaksimielisenä. I Can't Make Itin lyriikat ovat itse asiassa epäselviä ja niiden todellinen merkitys on jätetty kuuntelijan ratkaistavaksi. I Can't Make Itin b-puolella julkaistiin hauska, kestoltaan ainoastaan minuutin mittainen kappale Just Passing, joka muistuttaa tyylillisesti Beach Boysin vuoden 1966 merkkialbumilta Pet Sounds löytyvää kappaletta You Still Believe in Me. Huhtikuussa 1967 Small Faces esitti I Can't Make Itistä Steve Marriottin sielukasta vokalisointia erinomaisesti esiin tuoneen näkemyksen tunnetussa brittiläisessä tv-showssa Morecambe and Wise. Samaisessa ohjelmassa yhtye esitti niin ikään syksyn 1966 listaykkössinglensä All Or Nothing. Mainittu jakso esitettiin puoli vuotta nauhoitustensa jälkeen. Small Facesin albumien osalta I Can't Make It sisältyy vuonna 1969 ilmestyneen postuumin kokoelmatuplan The Autumn Stone esnsimmäisen albumin kakkospuolelle. Vuonna 2012 yhtyeen vuonna 1967 ilmestyneestä Decca-albumista From the Beginning julkaistiin Deluxe Edtion, jolla ovat bonuskappaleina mukana sekä I Can't Make It että Just Passing. Mainittujen kappaleiden stereomiksaukset ovat bonusbiiseinä myös Small Facesin alun perin vuonna 1967 Immediaten julkaisemana ilmestyneen nimikkoalbumin  Deluxe Edtionilla.

Sunnuntain extra:60-luvun lopun bluesrockin merkittävä livedokumentti

Mike Bloomfield & Al Kooper:Live Adventures

 
Tammikuussa 1969 ilmestynyt ja Fillmore Westissä nauhoitettu The Live Adventures on Mike Bloomfieldin ja Al Kooperin yhteistyötä edustava tuplalivealbumi. Sitä oli edellisenä vuonna edeltänyt menestyksekäs studioalbumi Super Session, jonka työstämiseen oli lisäksi osallistunut Stephen Stills. The Live Adventures jättää teknisessä mielessä toivomisen varaa. Esimerkiksi Trafficin ohjelmistosta poimitussa Dear Mr Fantasyssä laulumikrofonissa oli ongelmansa ja Ray Charlesin käsialaa oleva I Wonder Who feidaantuu kesken Bloomfieldin kitarasooloa tuntemattomasta syystä. The Live Adventures  säilyttää joka tapauksessa asemansa arvokkaana dokumenttina aikakautensa raa'asta bluesrockista. Lisäksi albumilla on tarjottavanaan eräs ensimmäisistä taltioiduista Carlos Santanan live-esiintymisistä ja Mike Bloomfieldin debytointi laulusolistina. Ilmestymisensä jälkeen The Live Adventures on ilmestynyt cd-formaatissa, mutta ilman bonusmateriaalia. Kaksikko esiintyi Fillmore Westissä kolmena iltana ja soitti niistä jokaisena Kooperin mukaan kaksi settiä. Taltioitua materiaalia oli näin ollen todennäköisesti useita tunteja, mutta The Live Adventuresin kokonaiskestoksi jää puolitoista tuntia. Tupla-albumin covermateriaalista mainittakoon Simonin & Garfunkelin 59:th Bridge Song (Feeling Groovy), Ray Charlesin I Wonder Who, The Bandin The Weight, Booker T and the MG's:in Green Onions sekä Trafficin Dear Mr Fantasy.