The Grass Roots on yhdysvaltalainen rockyhtye, joka nousi säännöllisesti listoille vuosien 1965 ja 1975 välisenä aikana. Alun perin kyseessä oli tuottaja Lou Adlerin ja biisintekijöiden P. F. Sloanin ja Steve Barrin luomus. Uransa aikana The Grass Roots on saavuttanut kaksi kultalevyksi myynyttä albumia ja singleä. Billboardin Hot 100 -listalle yhtyeen singleistä on kavunnut 21 kappaletta. Listasinglejensä osalta yhtye on päässyt top teniin kolmesti, top 20:een kuudesti ja top 40:ään 14 kertaa. Maailmanlaajuisesti The Grass Rootsin levyjä on myyty yli 20 miljoonaa kappaletta. Vuoteen 2011 ajoittuneen kuolemaansa saakka The Grass Rootsin varhaisen jäsenen Rob Grillin johtama The Grass Rootsin uudempi lineup jatkoi useiden konserttien soittamista vuosittain. Grillin kuoleman jälkeen The Grass Roots on jatkanut toimintaansa ilman ainuttakaan originaalijäsentä. Yhtyeen perintöä ylläpitävän kokoonpanon jäsenet ovat Grillin henkilökohtaisesti valitsemia ja yhtye on soittanut keikkoja maailmanlaajuisesti. Alun perin yhtyeen nimi kirjoitettiin muodossa Grassroots ja kyseessä oli kesän 1965 aikana muodostunut tuottajien ja biisintekijöiden P. F. Sloan ja Steve Barri Steve Barri yhtyeprojekti. Kaksikko oli kirjoittanut useita kappaleita ja Adler omisti levy-yhtiön Dunhill Records. Sloanin ja Barrin tarkoituksena oli saavuttaa menestystä folkrockskenessä. Yksi varhaisista nauhoitetuista kappaleista oli Where Were You When I Needed You, jossa Sloan vastasi laulusta ja kitarasta, Larry Knechtel kosketinsoittimista, Joe Osborn bassosta ja Bones Howe rummuista. Kappale julkaistiin Grass Rootsin nimellä ja sen demoversio lähetettiin useille San Francisco Bay Arean alueella vaikuttaneille radioasemille. Uuuteen yhtyeeseen kohdistui siinä määrin kiinnostusta, että Sloan ja Barri ryhtyivät etsimään yhtyettä, joka voisi jatkaa toimintaansa Grass Rootsin nimellä. He löysivätkin sanfranciscolaisyhtyeen The Bedouins, jonka meriittilistaan kuului Battle of the Bands-kilpailun voitto San Mateossa, Kaliforniassa. Where Were You When I Needed Yousta nauhoitettiin uusi versio mainitun yhtyeen solistin, myöhemmin Tower of Powerissa vaikuttaneen Willie Fultonin kanssa. Loppuvuodesta 1965 The Grass Roots saavutti virallista radiosoittoa eteläkalifornialaisilla radioasemilla coverillaan Bob Dylanin kappaleesta Ballad of a Thin Man. Dylan antoi Sloanille mahdollisuuden coveroida mainitun kappaleen sen jälkeen, kun Sloan oli osoittanut arvostuksensa kyseistä biisiä kohtaan kuultuaan Dylanin siitä soittaman asetaattiversion. Yhtye esiintyi muutaman kuukauden ajan ensimmäisenä todellisena The Grass Rootsina. Se soitti Dunhillin järjestämänä The Mamas and the Papasin ja Barry McGuiren taustayhtyeenä ja housebändinä hollywoodilaisessa yökerhossa The Trip. Yhtyeen yhteistyö Sloanin ja Barrin kanssa päättyi, sillä kaksikko ei pitänyt siitä bluesrockorientoituneesta tyylistä, jota yhtye olisi itse halunnut edustaa. Fulton, kitaristi/taustavokalisti Denny Ellis ja basisti/taustalaulaja David Ensen palasivat San Franciscoon. Rumpali Joel Larson jäi yhtyeen jäsenistä ainoana Los Angelesiin. Hän palasi yhtyeen riveihin vuonna 1972. Fulton, Ellis ja Stensen jatkoivat esiintymisiään The Grass Rootsin nimellä The Bedouinsin rumpalin Bill Shoppen kanssa, kunnes Dunhill päätti muodostaa uuden The Grass Rootsin nimellä toimineen kokoonpanon. Kesän 1966 aikana toinen Where Where You When I Needed Yousta levytetty versio saavutti Billboardin listalla top 40:än. Yhtyeen kolmannen ja menestyneimmän kokoonpanon muodosti losangelesilasyhtye 13:th Floor. Siihen kuuluivat Creed Bratton laulu, kitara), Rick Coonce (rummut, perkussio), Warren Entner (laulu, kitara, koskettimet) ja Kenny Fukumoto (laulu, basso). Yhtye lähetti demonauhan Dunhill Recordsille. Uudeksi solistiksi valikoitui Sloanin kappaleet tyylitajuisen kaupallisesti tulkinnut ja alun perin kitaraa soittanut Rob Grill, joka opetteli myös basson soiton. Alun perin kyseessä oli eräs yhdysvaltalaisista poprockyhtyeistä, mutta Barrin ja muiden tuottajien myötä yhtyeen musiikki nojasi brittiläiseen beatiin, souliin, rhythm and bluesiin ja folkrockiin. Monet The Grass Rootsin kappaleista sisälsivät tuossa vaiheessa melko harvinaislaatuisesti puhallinsektion. Yhtye kirjoitti jonkin verran omaa tuotantoaan, jota julkaistiin sen albumeilla ja singlejen b-puolilla. Kesän 1967 aikana The Grass Roots saavutti ensimmäisen top ten-hittinsä kappaleella Let's Live for Today, jonka originaaliversiosta oli vastannut anglo-italialainen kvartetti The Rokens nimellä Piangi con me. Rob Grillin vokalisoimana The Grass Roots levytti kolmannen version Where Were You When I Needed Yousta. 11. kesäkuuta 1967 yhtye esiintyi Fantasy Fair and the Magic Mountain Music Festivaalilla. Tuolloin Let's Live for Today oli Billboardilla sijalla 15. Loppuvuodesta 1967 ilmestyneellä albumillaan Feelings Grass Rootsin jäsenet vaikuttivat voimakkaasti sekä biisintekijöinä että muusikkoina. Albumi ei kuitenkaan menestynyt erityisen hyvin ja Barrin myötä yhtye siirtyi kohti R&B-vaikutteista, runsaasti puhaltimia sisältänyttä tyyliä. Tässä vaiheessa Sloan lopetti yhteistyönsä yhtyeensä kanssa, muutti New Yorkiin ja aloitti soolouransa. 27. lokakuuta 1968 The Grass Roots esiintyi San Francisco Pop Festivaalilla. Tuolloin yhtyeen suurimmaksi hitiksi osoittautunut kappale Midnight Confessions oli Billboardilla viidentenä. Kyseessä oli yhtyeen ensimmäinen puhaltimia sisältänyt levytys ja sen basso-introsta vastasi Carole Kaye. Samaisen vuoden joulukuussa olivat vuorossa esiintymiset Los Angeles Pop Festivaalilla ja Miami Pop Festivaalilla. Creed Bratton turhautui siihen, ettei Dunhill Records antanut yhtyeen levyttää albumeilleen omaa tuotantoaan. Huhtikuussa 1969 Fillmore Westissä soitetun epäonnistuneen konsertin jäkeen Bratton sai lähteä yhtyeestä. Kosketinsoittaja/solisti Dennis Provisor otti hänen paikkansa ja yhtyeen kvartettikokoonpanon täydensi vuosien 1969 ja 1971 välillä kitaristi Terry Furlong. Rob Grillin mukaan yhtye hylkäsi levytysohjelmistostaan kappaleet Don't Pull Your Love ja Love Grows (Where My Rosemary Goes). Molemmat kappaleet päätyivät kuitenkin pysyvästi yhtyeen keikkaohjelmistoon ja lopulta vuonna 2000 ilmestyneelle konserttitaltioinnille The Grass Roots -Live at Last. Kesäkuussa 1969 yhtye esiintyi Newport Pop Festivaalilla ja elokuussa Vancouver Pop Festivaalilla. Vuonna 1971 Brian Nawton siirtyi yhtyeen kiertuebasistksi vuoden ajaksi, mutta Furlong vaikutti kitaristina kaikilla yhtyeen Dunhilille työstämillä levytyksillä. Rumpali Rick Coonce lähti niin ikään alkuvuodesta 1972 ja uusina jäseninä mukaan tulivat rumpali/perkussionisti Joe Pollard ja solisti/kitaristi Reed Kailing. Pollard ja Provisor muodostivat pian yhteisen duon, tosin heistä viimeksi mainittu oli mukana vielä vuonna 1972 ilmestyneellä albumilla Move Along. Ric Coonce teki paluun yhtyeeseen, jonka kokoonpanoa täydensi aikaisemmin yhtyeissä Hamilton, Joe Frank & Reynolds sekä Climax vaikuttanut kosketinsoittaja Virgil Veber. Coonce luovutti pian paikkansa The Grass Rootsin originaalirumpalille Joel Larsonille. Solistit Rob Grill ja Warren Entner jatkoivat yhtyeessä edelleen. The Grass Rootsin muista suurista hiteistä mainittakoon vuonna 1967 sijan 23. tavoittanut Things I Should Have Said, I'd Wait a Million Years ja Heaven Knows, jotka saavuttivat Yhdysvalloissa vuoden 1969 aikana sijat 24. ja 15., Temptation Eyes, Sooner or Later ja Two Divided by Love, jotka nousivat vuoden 1971 aikana Yhdysvalloissa sijoille 15., 9. ja 16. Alkuvuodesta 1974 The Grass Roots oli jättänyt sittemmin nimellä ABC Records toimintaansa jatkaneen Dunhillin. Kailing, Weber ja myöhemmin Rage Against the Machinen ja Quiet Riotin managerina toiminut Entner lähtivät ja Furlong sekä Provisor tekivät paluun yhtyeen riveihin. Furlong jätti yhtyeen pysyvästi kesän 1974 aikana ja hänen paikkansa otti ensiksi Gene Barkin ja myöhemmin Reggie Knighton. Yhtyeen kokoonpanon muodostivat tässä vaiheessa Grill, Larson, Provison ja Knighton. Dennis Lambert ja Brian Potter kutsuivat The Grass Rootsin yhtiölleen Haven, jolla yhtye levytti vuonna 1975 ilmestyneen nimikkoalbuminsa, jolta poimittu single Mamacita saavutti Billboardilla sijan 71.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti