Keskiviikon klassikko:Yhdysvaltalaisen hardrocksuosikin vuoden 1990 akustinen albumi

 Tesla:Five Man Acoustical Jam

Yhdeksäs marraskuuta 1990 Geffenin julkaisemana ilmestynyt Five Man Acoustical Jam on yhdysvaltalaisen hardrockyhtyeen Teslan akustinen livealbumi, joka on nauhoitettu Trocadero Theatressa Philadelphiassa. Akustisia kitaroita voi pitää harvinaisina instrumentteina Teslan edustamille popmetal-yhtyeille. Suurin albumilta poimittu hitti oli Sings, joka on cover Five Man Electrical Band -yhtyeen originaalituotantoa edustavasta kappaleesta. Myös sen originaaliversio oli ollut menestyksekäs. Five Man Acoustical Jamin muita covereita edustavat Rolling Stonesin Mother's Little Helper, Creedence Clearwater Revivalin Lodi ja Beatlesin We Can Work It Out sekä yhtyeen omaan tuotantoon lukeutuvaa Comin' Atcha Livea täydentävä pätkä Grateful Deadin Truckin':ista. Teslan suunnitelmissa oli ensiksi ollut soittaa täysin akustinen keikka. Yhtye oli aikaisemmin esittänyt kappaleestaan Love Song akustisen tulkinnan San Francisco Bayn alueen paikallisessa musiikkipalkintoshowssa Bammy Awardsissa. Sen sponsorina oli indiemusiikkiin erikoistunut lehti BAM. Esitys sai siinä määrin hyvän vastaanoton, että yhtyeen managereihin lukeutuneen Peter Menschin tarkoituksena oli saada yhtye soittamaan täysin akustinen keikka ennen kuin Tesla aloittaisi kiertueensa  Mötley Crüen lämmittelijänä mainitun yhtyeen Dr. Feelgood-kiertueella. Akustiset keikat tulivat merkitsemään Teslalle sen omien musiikillisten taitojen haastamista. Yhtye treenasi 90-minuutin setin täysin akustisilla instrumenteilla ja kolmen päivää kestäneiden harjoitusten jälkeen Tesla soitti kaksi akustista konserttia Slim's:issä San Franciscossa. Niiden saaman vastaanoton rohkaisemina Tesla soitti neljä akustista konserttia lisää ja niistä heinäkuun toisena 1990 Trocadero Theatressa, Philadelphiassa soitettu konsertti valittiin nauhoitettavaksi potentiaalista livealbumia varten basisti Brian Wheatin ehdotuksesta. Nauhat makasivat käyttämättöminä kahden kuukauden ajan, kunnes WAAF-radioasemalla Bostonissa taltioidusta akustisesta versiosta kappaleesta Signs oli muodostunut suuri hitti mainitulla kanavalla.   Sen seurauksena Teslan managereihin niin ikään lukeutunut Cliff Burnstein kehotti Geffen Recordsia julkaisemaan Trocadero Theatressa taltioituja livenauhoituksia. Alun perin suunnitelmissa oli ep:n julkaisu, mutta yhtye kehotti Geffeniä julkaisemaan akustisista nauhoituksista täyspitkän albumin. Arvioitaessa nauhoja ennen niiden julkaisua huomattiin, ettei Brian Wheatin bassonsoitto toiminut akustisesti tarpeeksi hyvin. Niinpä hän nauhoitti basso-osuutensa uudelleen studiossa ja ne ovat ainoat Five Man Acoustical Jamille tehdyt päällekkäisäänitykset. Albumin nimi Five Man Acoustical Jam on kunnianosoitus Five Man Electrical Bandille, joka oli alun perin esittänyt mainitulla albumilla versioidun kappaleen Signs. Five Man Acoustical Jam ilmestyi tuplavinyylinä sekä yksittäisenä cd:nä ja kasettina. Billboardin listalla albumin paras sijoitus oli kahdentenatoista ja myös Suomessa se saavutti parhaimmillaan 26:n sijan.

Tiistain tukeva:Ramonesin paluu punkorientoituneempaan tuotantoon

 Ramones:Subterranean Jungle

23. helmikuuta 1983 Sire Recordsin julkaisemana ilmestynyt Subterranean Jungle on Ramonesin seitsemäs studioalbumi. Mainitun pitkäsoiton myötä Ramones teki paluun punkorientoituneempaan soundiin kahden edellisen popvaikutteisemman albuminsa, eli vuosina 1980 ja 1981 ilmestyneiden pitkäsoittojen End of the Century ja Pleasent Dreams jälkeen. Mainittuun seikkaan vaikutti erityisesti kitaristi Johnny Ramone. Subterranean Junglen nauhoitusten aikaan solisti Joey ja rumpali Marky Ramone kamppailivat alkoholisminsa ja Dee Dee Ramone kokaiiniriippuvuutensa kanssa. Ramonesin albumille harvinaislaatuisesti Subterranean Jungle sisältää jopa kolme coverbiisiä. Yhtyeelle tunnusomaisen punkrockin lisäksi albumilla on vivahteita hardrockista ja jopa psykedeelisestä rockista. Subterranean Jungle vastaanotti suurimmaksi osaksi myönteisiä arvioita ja saavutti Billboardin listalla sijan 83. Albumilta poimitut singlet eivät vastaanottaneet listamerkintöjä. Subterranean Jungle jäi viimeiseksi Marky Ramonen rumpaloimaksi Ramonesin albumiksi ennen vuonna 1989 ilmestynyttä pitkäsoittoa Brain Drain. Joeyn lisäksi Subterranean Jungle sisältää varhaisemmasta poiketen myös Dee Dee Ramonen vokalisointia. Hän laulaa leadia kappaleessa Time Bomb ja myös kappaleen Outsider bridgessa. Albumin avaa näkemys Music Explosionin vuoden 1967 tuotantoa edustavasta hitistä Little Bit of Soul. I Need Your Loven originaaliversiosta oli 70-luvun lopussa vastannut kappaleen kirjoittaneen Bobby Dee Waxmanin yhtye The Boyfriends. Subterranean Junglen ensimmäinen omaa tuotantoa edustava kappale Outsider on Dee Deen käsialaa ja Green Day versioi mainitun biisin kokoelma-albumilleen Shenanigans. What'd Ya Do? on albumin metallivaikutteisin kappale ja Highest Trails Above sisältää hienoisia vivahteita AOR:stä. Ykköspuolen päätöskappale Somebody Like Me käy suoranaisesta rock anthemista ja kakkospuolen avaavasta Psycho Therapysta kehkeytyi eräs Ramonesin konserttien suosituimmista kappaleista. Se edustaa Johnnyn ja Dee Deen yhteistyöstä. Time Has Come Today edustaa alun perin soulyhtye The Chamber Brothersin tuotantoa vuodelta 1967 ja on samalla albumin kolmas coverbiisi.  Ramonesin versio on hienoisista psykedeliaelementeistään huolimatta garagerockhenkinen. Dee Deen käsialaa oleva In the Park on upean melodinen poppunkkappale ja Subterranean Junglen päätösraidalle Everytime I Eat Vegetables It Makes Me Think of You on annosteltu singalong-henkisyyttä. Robert Christgau arvioi Subterranean Junglen tuoreeltaan The Village Voicessa ja piti albumia Ramonesin 80-luvun tuotannon parhaana. All Musicin retrospektiivisessä arviossa Stephen  Thomas Erlewine piti Subterranean Junglea Ramonesin laadukkaimpana albumina Rocket to Russian jälkeen. Vuonna 2004 New York-aikakauslehdelle antamassaan haastattelussa Johnny Ramone antoi albumille arvosanan B mainiten pitävänsä sen kitarasoundista, vaikka mukana oli Ramonesin oman tuotannon lisäksi kolme coverkappaletta.

Maanantain mainio:John Lennonin toinen klassikkosooloalbumi

 John Lennon:Imagine

Yhdysvalloissa syyskuun yhdeksäntenä ja Britanniassa lokakuun kahdeksantena 1971 Applen julkaisemana ilmestynyt Imagine on John Lennonin toinen sooloalbumi. Lennonin, Yoko Onon ja Phil Spectorin tuottama pitkäsoitto eroaa huolitellussa soundissaan Lennonin vuonna 1970 ilmestyneen esikoissooloalbumin John Lennon/Plastic Ono Band pelkistetymmistä, pienelle yhtyeelle työstetyistä sovituksista. Imaginen nimikappaletta on yleisesti pidetty Lennonin tuotannon tunnusbiisinä. Mainitun pitkäsoiton nauhoitukset tapahtuivat  Ascot Sound Studioilla, EMI Recording Studioilla sekä Record Plantilla New Yorkissa vuoden 1971 ensimmäisellä puoliskolla. Albumilla soittaneisiin muusikoihin lukeutuivat George Harrison, kosketinsoittaja Nicky Hopkins, basisti Klaus Voorman sekä rumpalit Alan White ja Jim Keltner. Imaginen lyriikat käsittelevät rauhaa, rakkautta, politiikkaa, Lennonin kokemuksia primaaliterapiasta ja henkilökohtaisten jännitteiden jälkeiseeen aikakauteen osuvaa hyökkäystä entistä yhtyetoveria Paul McCartneyta vastaan albumin kappaleessa How Do You Sleep. Nauhoituksista taltioitiin runsaasti materiaalia, josta osaa hyödynnettiin vuonna 1988 valmistuneessa dokumenttielokuvassa John Lennon:Imagine. Mainittuun aineistoon pohjautuva dokumentti John & Yoko:Above Us Only Sky valmistui 30 vuotta myöhemmin. Imaginesta muodostui menestys sekä kaupallisesta aspektista tarkasteltuna että kriitikoiden keskuudessa. Albumi nousi listakärkeen sekä Billboardilla että Britanniassa ja se tunnustetaan yleisesti lukeutuvaksi Lennonin laadukkaimpien sooloalbumien joukkoon. Rolling Stonen vuonna 2012 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Imaginen sijoitus oli 80. Albumista on ilmestynyt useita uusintapainoksia. Niihin sisältyy vuonna 2018 julkaistu kuuden cd:n boxi The Ultimate Collection, johon Imaginen osalta sisältyy aikaisemmin julkaisemattomia demoja, harvinaisia studio outtakeseja, ja kuhunkin albumin kappaleeseen liittyviä evoluutiodokumentteja ja eristettyjä raitaelementtejä ympäröivien äänimiksausten kera.

Sunnuntain extra:John Entwistlen kolmas sooloalbumi

 John Entwistle:Rigor Mortis Sets In

Loka-marraskuussa 1972 nauhoitettu Rigor Mortis Sets In on ensisijaisesti The Whon basistiksi identifioituvan John Entwistlen kolmas sooloalbumi. Yhdysvalloissa mainittu albumi julkaistiin nimellä John Entwistle's Rigor Mortis Sets In. Kyseessä on järjestyksessään toinen Entwistlen John Alcockin kanssa tuottama albumi. Rigor Mortis Sets Inin kymmenestä kappaleesta ainoastaan kuusi edustaa originaalituotantoa. Albumin tunnetuimmat coverbiisit ovat Little Richardin Lucille ja Jerry Leiberin sekä Mike Stollerin käsialaa oleva Elvis Presleyn Hound Dog. Albumille sisältyy myös uusioversio alun perin vuoden 1971 klassikkoalbumilla Who's Next ilmestyneestä ja Entwistlen sävellystuotantoa edustavasta kappaleesta My Wife. Rigor Mortis Sets Inillä on osittain luovuttu Entwistlen aikaisempien sooloalbumien, vuosina 1971 ja 1972 ilmestyneiden pitkäsoittojen Smash Your Head Against the Wall ja Whistle Rymes tummasävyisyydestä ja mainitulla albumilla hän tuo jo coverbiisien osalta  esiin diggaustaan 1950-luvun rock and rollia kohtaan. Ilmestymisaikanaan pitkäsoiton arvioi myönteisimmin The New York Timesin John Rockwell. Rigor Mortis Sets Inin cd-versio sisältää perusalbuminsa lisäksi neljä bonusraitaa, joista keskeisimpiä ovat varhaiset versiot kappaleista Made in Japan ja Peg Leg Peggy. Albumin työstämiseen osallistuivat Entwistlen lisäksi esimerkiksi kosketinsoittaja Tony Ashton, rumpali Graham Deakin sekä taustalaulyhtye The Ladybirds.

Lauantain pitkä:Etenkin miljoonahitistään muistettu jamaikalaisartisti

Kuudes lokakuuta 1947 syntynyt ja viides toukokuuta 2020 edesmennyt Millicent Dolly May Small oli jamaikalainen artisti, joka muistetaan etenkin vuoden 1964 tuotantoa edustavasta kansainvälisestä hitistään My Boy Lollipop. Mainittu kappale saavutti toisen sijan sekä Billboardilla että Britanniassa ja se oli Island Recordsin ensimmäinen kansainvälistä menestystä saavuttanut hitti. Smallista muodostui suosituin karibialainen naisartisti. 12-vuotiaana Small osallistui Vere Johnsin  kykykilpailuun Opportunity Hour. Hän suoritti koe-esiintymisensä Studio Onen tuottajalle Coxsone Doddille, joka yllättyi Smallin lauluäänen samankaltaisuudesta Shirley and Lee -duon Shirley Goodmanin kanssa. Owen Grayn kanssa Lee levytti useita duettokappaleita, joista Sugar Plumista muodostui menestys paikallistasolla. Grayn palattua sooloartistiksi Smallin duettokumppaniksi vaihtui Samuel Augustus "Roy" Panton. Hänen kanssaan Small levytti useita hittejä, joista tunnetuin lienee We'll Meet. Lindon Pottingerin tuottama Marie oli hitti vuonna 1963. Loppuvuodesta 1963 Smallin manageriksi ryhtynyt Otis Blackwell vei hänet Lontooseen, missä Smallia koulutettiin tanssimisessa ja sanavalinnoissaan. Loppuvuodesta 1963 Fontana Records julkaisi Smallilta singlen Don't You Know, joka ei vlelä ollut menestys. Sitä vastoin rocksteady-tyyppinen sovitus alun perin Barbie Gayen loppuvuodesta 1956 levyttämästä My Boy Lollipopista osoittautui varsin suosituksi. Single julkaistiin maaliskuussa 1964 ja se saavutti kakkossijan Billboardin ja Britannian lisäksi Kanadassa. Australiassa My Boy Lollipop nousi listakärkeen ja Millie esiintyi useissa brittiläisissä musiikkohjelmissa Top of the Pops mukaan lukien.  My Boy Lollipopin kaikki julkaisut yhteen laskettuna kappale on myynyt reilut seitsemän miljoonaa kappaletta ja Milliestä tuli supertähti 17 vuoden ikäisenä. My Boy Lollipopia seurannut Millien single Sweet William menestyi parhaiten Kanadassa, missä kappale saavutti sijan 22. Millien ensimmäinen pitkäsoitto More Millie koostui sarjasta Ranglinin sovittamia kappaleita. Yhdysvalloissa mainittu albumi ilmestyi hienoisesti eriävällä biisilistalla nimellä My Boy Lollipop. Menestyksen myötä myös Millien vanhoja Jamaikalla tehtyjä levytyksiä julkaistiin uudelleen. Millie oli vuonna 1964 mukana speciaalissa Around the Beatles. 28. joulukuuta 1964 hän esiintyi ITV:n Play of the Weekin jaksossa The Rise and Fall of Nelly Brown, jossa hän esitti Selina Brownin roolin. Näytelmässä kuultiin useita Dolores Clamanin säveltämiä ja Smallin esittämiä kappaleita. Alkuvuodesta 1965 esitettiin Ready, Steady, Go!-ohjelman speciaali Millie in Jamaica ja pian sen jälkeen artisti teki Uuteen Seelantiin, Australiaan, Hong Kongiin, Singaporeen, Japaniin ja Argentiinaan suuntautuneen maailmankiertueen. Maaliskuussa 1965 Small esiintyi australialaisessa tv-ohjelmassa Bandstand. Kyseinen esiintyminen oli osa festivaalia Moomba. Vuoden 1965 aikana Millie levytti sekä soolotuotantoaan että duettoja Jackie Edwardsin kanssa, mutta menestys ei ollut entisenveroista. Samaisena vuonna ilmestyi lisäksi artistin toinen albumi Millie Sings Fats Domino. Millien Wynonie Harrisin kappaleesta Bloodshot Eyes levyttämä cover oli artistin viimeinen brittihitti, joka saavutti sijan 48. loppuvuodesta 1965. Keikkailevana artistina Millie oli edelleen suosittu Australiassa ja Afrikassa. Jackie Edwardsin kanssa hän levytti albumin Pledging My Love. Vuonna 1968 Millien sopimukset Island Recordsin ja Fontanan kanssa tulivat päätökseen. Seuraavana vuonna reggae alkoi saavuttaa suosiota Britanniassa ja Millie levytti singlen My Love and I yhtyeen Symarip taustoittamana. Trojan-levy-yhtiölle levytetty ensimmäinen single yhdisti Nick Draken kappaletta Mayfair Smallin omaa tuotantoa edustavaan biisiin, poliittisesti orientoituneeseen Enoch Poweriin. Small teki joitakin levytyksiä President Recordsille, mutta lopetti tämän jälkeen levytysuransa. Hän jatkoi esiintymisiään Jamaikalla, mutta muutti vuoden 1971 aikana Singaporeen. Britanniaan hän palasi vuonna 1973 ja samaisena vuonna ilmestyi kokoelma-albumi Lollipop Reggae. Millie pysytteli suurimmaksi osaksi poissa julkisuuden valokeilasta, vaikka My Boy Lollipopin uudellenjulkaiu saavutti vuonna 1987 Britanniassa sijan 46. juhlistaessaan Island Recordsin 25 vuotta aikaisemmin tapahtunutta perustamista. Samaisena vuonna pääministeri Edward Seaga palkitsi Smallin. Elokuussa 2016 Goldmine-lehdessä julkaistiin Smallin ensimmäinen syvähaastattelu, josta vastasi yhdysvaltalainen journalisti Tom Graves. Mainitussa haastattelussa Small käsittelee syvää luotaavasti varhaista uraansa ja My Boy Lollipopin vaikutusta. Hän vahvistaa Rod Stewartin soittaneen kappaleen huuliharppusoolon. Samaisessa haastattelussa Small mainitsee hänellä olleen platoninen suhde Peter & Gordon-duon Peter Asheriin. Small menehtyi aivohalvaukseen toukokuun viidentenä 2020 Lontoossa 72 vuoden ikäisenä.

Perjantain pohjat:John Cougarin ensimmäinen listaykkösalbumi

 John Cougar:American Fool

12. huhtikuuta 1982 Rivan julkaisemana ilmestynyt American Fool on sittemmin nimellä John Mellencamp esiintyneen yhdysvaltalaisartisti John Cougarin viides studioalbumi. Mainittu pitkäsoitto tuli merkitsemään Cougarille kaupallista läpimurtoa. American Fool tuli nimittäin nousemaan yhdeksän yhtäjaksoisen viikon ajaksi Billboardin albumilistan kärkisijalle. Maaliskuun lopussa 2005 Mercury/Island/Ume julkaisi albumista remasteroidun cd-version, jolle sisältyi lisäksi yksi aikaisemmin julkaisematon bonuskappale, joka oli albumin nimibiisi. Vuonna 1983 Toledo Bladelle antamassaan haastattelussa John Cougar mainitsi albmin kappaleista Danger Listin saaneen alkunsa hänen kuultuaan kitaristinsa Larry Cranen soittaneen yhtyeen treenitilassa sointuja, joiden inspiroimana Cougar kirjoitti useita kymmeniä nauhurille taltioimiaan säkeistöjä, joista hän feidasi ne, joista ei pitänyt. American Foolilta poimituista singleistä Jack & Diane nousi Billboardilla listakärkeen ja Hurt So Good kakkossijalle.

Torstain terävä:Merkittävän brittiartistin toinen albumi

 Sam Brown:April Moon

Toinen huhtikuuta 1990 A&M Recordsin julkaisemana ilmestynyt April Moon on brittiläisen artistin ja biisintekijän Sam Brownin toinen pitkäsoitto, jonka tuotannosta vastasivat Sam sekä hänen veljensä Pete Brown. Britanniassa April Moon saavutti sijan 38. ja oli Australiassa parhaimmillaan sijalla 30. Albumilta poimittiin kolme singleä, joista With a Little Love saavutti sijan 44., Kissing Gate menestyi parhaiten saavuttaen sijan 23. ja Mindworks sijan 77. Maailmanlaajuisesti April Moon on myynyt yli puoli miljoonaa kappaletta ja Britanniassa albumi saavutti hopealevyn 17. lokakuuta 1990. Pink Floydin tuonaikaista kitaristia David Gilmouria kuullaan taustavokalistina albumin kappaleessa Troubled Soul. Gilmour oli osallistunut myös Brownin vuonna 1988 ilmestyneen esikoisalbumin Stop! nauhoituksiin. Music & Media nimesi April Moonin viikon albumiksi. Taiteellisen kypsyyden osalta albumia pidettiin merkittävänä askeleena. Kehuja osakseen saivat niin Browin tulkinnat, vahva kappalemateriaali, sovitukset kuin albumilla soittaneet muusikot. Record Mirroriin albumin arvioineen Russ Hudsonin kirjoitus oli varauksellisempi. Hänen mukaansa Brownin taidokas vokalisointi kaipaisi raaempaa ja energisempää kappalemateriaalia. The Canberra Timesiin laadittu arvio oli myönteisempi. Siinä kehuttiin sekä Brownin vokalisointia, että melodisia, tarttuvia biisejä. The Canberra Timesissa April Moonia kuvattiin lempeän älykkääksi albumiksi. April Moonin cd-versio sisältää bonuksinaan kolme vinyyliversiolta puuttuvaa kappaletta. Suomen virallisella albumilistalla pitkäsoitto menestyi hyvin ollen parhaimmillaan yhdentenätoista.

Keskiviikon klassikko:Eräs Motörheadin Overkill-albumin ydintuotantoon lukeutuva kappale

 No Class on brittiläisen heavy metal-yhtyeen Motörheadin lähes tunnetuimpaan tuotantoon lukeutuva kappale, joka ilmestyi ensiksi singleformaatissa kesäkuun puolivälissä 1979. Kappale pääsi lisäksi mukaan Motörheadin loppuvuodesta 1979 ilmestyneelle toiselle pitkäsoitolle Overkill. No Class on lisäksi eräs Motörheadin vuonna 1981 ilmestyneen ja menestyksekkään livealbumin No Sleep 'til Hammersmith kulmakivistä. Singlen b-puolella ilmestynyt biisi Like a Nightmare pääsi mukaan erääksi Overkillin cd-uudelleenjulkaisujen bonuskappaleista. No Class lukeutui Motörheadin keikkasettiin jo ennen kuin kappale nauhoitettiin Overkill-albumia varten. Tyylillisesti biisi edustaa rockboogieta ja rockjournalistit ovat havainneet kappaleen riffin samankaltaisuuden ZZ-Topin 1970-luvun puolivälin hitin Tush kanssa. Motörheadin vuonna 1999 ilmestyneellä livealbumilla Everything Louder than Everyone Else Lemmy omistaa No Classin pitkäaikaiselle ystävälleen Wendy O. Williamsille, joka oli päätynyt itsemurhaan edellisessä kuussa. Williamsin yhtye The Plasmatics olikin levyttänyt No Classista coverinsa Stand by Your Man-ep:lleen, joka edusti yhteistyötä Motörheadin kanssa. Vuonna 1990 No Classista coverinsa levytti argentiinalainen trash metal- yhtye Hermetica ja vuonna 2010 sludge metallia edustava Kingdom of Sorrow. Vuonna 2012 Motörheadin soitettua viimeiset konserttinsa Megadeth esitti No Classin Gigantourillaan. No Class- single julkaistiin kolmella erilaisella kansikuvalla, joista kussakin nähtiin yksi yhtyeen legendaarisimman triolinepin jäsenistä, eli Lemmy, kitaristi Fast Eddie Clarke tai rumpali Phil 'Philty Animal" Taylor.

Tiistain tukeva:60-luvun alun huippusuosittu rockartisti

Kolmas lokakuuta 1941 syntynyt Ernest Evans, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Chubby Checker, on yhdysvaltalainen rocksolisti, joka on tullut tunnetuksi useiden tanssityylien suosituksi tekemisestä. Checkerin levyttämistä hittikappaleista vuonna 1960 ilmestynyt The Twist on cover Hank Ballard & The Midnightersin r&b-kappaleesta ja vuonna 1962 ilmestynyt Limbo Rock cover alun perin The Champsin instrumentaalina levyttämästä kappaleesta, johon Checker laati lyriikat. Tunnetuin Checkerin hiteistä on silti vuonna 1961 ilmestynyt Let's Twist Again. Syyskuussa 2008 The Twist nousi Billboardilla  niiden suosituimpien singlejen joukkoon, jotka ovat nousseet Hot 100 -listalle ensimmäisen sijoituksensa jälkeen. Mainitun kunnian The Twist säilytti elokuun 2013 päivitetyllä listalla.  50-luvun lopussa Checker nauhoitti Mary a Had a Little Lambista versioita esimerkiksi Fats Dominoa, The Coastersia, Elvis Presleytä, Ricky Nelsonia ja Frankie Avalonia imitoiden. Cameo-Parkway kiinnitti Checkerin ja hänen ensimmäinen singlensä oli The Class, joka saavutti sijan 38. keväällä 1959. Heinäkuussa 1960 Checker esitteli versionsa The Twististä Rainbow Clubissa Wildwoodissa, New Jerseyssä. The Twististä muodostui ainoa single, joka nousi Billboardin Hot 100 -listan kärkeen kahdesti. Hank Ballard & The Midnightersin mainitusta kappaleesta levyttämä originaaliversio oli saavuttanut sijan 16. Billboardin rhythm and blues-listalla. Checkerin levytyksestä muodostui maanlaajuinen menestys ja hän esitti kappaleen useasti Dick Clarkin American Bandstandissa. Vuoteen 1965 mennessä The Twist oli myynyt yli 15 miljoonaa kappaletta ja samalla moninkertaisesti kultaa. Checker saavutti silti menestystä myös useilla muilla tanssikappaleilla. Pony Timesta muodostui hänen toinen listakärkeen noussut singlensä ja myös The Fly kohosi seitsemänneksi. Let's Twist Again saavutti Grammyn parhaan sooloartistin rock and roll-levytyksenä. Checkerin Dee Dee Sharpin kanssa vuonna 1962 levyttämä duetto Slow Twistin nousi kansainvälisillä listoilla kolmanneksi. Joulukuun lopussa 1962 kakkossijalle nousseesta Limbo Rockista muodostui Checkerin viimeinen top teniin kohonnut single. Top 40-menestyksiä hän saavutti silti 60-luvun puoliväliin saakka ja niistä viimeisin oli sijan 40. saavuttanut Let's Do the Freddie, joka oli variaatio Freddie & The Dreamersin tanssikappaleesta Do the Freddie uuden melodian ja lyriikoiden kera. Britti-invaasion lyötyä itsensä läpi Checker siirtyi 60-luvun puolivälin jälkeen levyttämään ja konsertoimaan ensisijaisesti Euroopassa. 70-luvulla julkaistut Checkerin kokoelma-albumit koostuivat suurimmaksi osaksi hänen klassikkokappaleidensa uudelleen levytetyistä versioista. Vuonna 1971 Checker levytti psykedeelistä tyyliä edustaneen albumin Chequered!, joka ei kuitenkaan menestynyt siitäkään huolimatta, että sen tuotannosta vastasi esimerkiksi Jimi Hendrixin kanssa yhteistyötä tehnyt Ed Chalpin. 80-luvun lopussa Checker teki festivaaliesiintymisiä esimerkiksi Crestwoodissa. Heinäkuussa 2008 julkaistulla Knock Down the Wallsilla Checker saavutti Billboardin tanssilistan kärkipaikan. Soolokitaristina kappaleessa kuultiin Wishbone Ashin Roger Filgatea. Helmikuussa 2016 Checker julkaisi iTunesissa uuden singlensä Changes. Youtubessa mainittu kappale saavutti nopeasti 160 000 kuuntelua ja nousi gospellistalla sijalle 41. Checker esitti Changesin heinäkuussa 2013 NBC:n Today-ohjelmassa.

Maanantain mainio:Punkrockin ja voimapopin taikaa La Barressa

Helsingissä vuonna 2023 perustettu voimapop/punkrockyhtye Bad Valentines, jonka muodostavat solisti/kitaristi/biisintekijä Pekko Mantzin, rumpali Sirpa, solisti Hon, kitaristi Kupe ja basisti Bryan, saapui keikalle Joensuun La Barressa osana Jack Badfinger-clubia, jonka muina yhtyeinä esiintyivät varsin vakuuttava The Pull My Fingers sekä debyyttikeikkansa ansiokkaasti soittanut Janne Suhonen & Surmanajajat. Bad Valentinesin keikka starttasi puoli kahdentoista maissa vitaalisesti biisillä Last Days in the Sun, jota seuranneet Fooled Again ja  I Wanna Be Your Enemy pitivät energialatausta yllä. Synkempi Summer Ends in June oli eräs setin upeimmista hetkistä. Goodbye Paulaa ja Shake It Loosea seurasi edesmenneelle ystävälle omistettu ja aidon puhutteleva Rock N' Roll Hearts and Shooting Stars. November Shadows maalaili onnistuneesti synkempiä sävyjä ja setin päättivät yhtyeen debyyttisingle, sodanvastainen ja tarttuvuudessaan hittipotentiaalia omaava Mariia sekä niin ikään Memory Tattoos- ep:n keskeiseen tuotantoon lukeutuva ja Honin käsialaa oleva Carry Me Home. Bad Valentinesin vakituiseen coverohjelmistoon lukeutuva Eddie and the Hod Rodsin klassikko, Pelle Miljoonan jo melko tuoreeltaan nimellä Lähdetään kiitämään levyttämä Do Anything You Wanna Do jäi tällä kertaa soittamatta, mutta kyseessä oli joka tapauksessa varsin tiukka ja vaikuttava keikka. Bad Valentines on sekä soitannollisesti että lavaesiintymiseltään varsin vakuuttava yhtye. Syksyn edetessä bändillä on luvassa esimerkiksi ikilegendaarisen Balls-yhtyeen lämppäyskeikka Bar Loosessa. 

Bad Valentines La Barressa neljäs lokakuuta 2025.
 

Sunnuntain extra:Ac/Dc:n vuoden 2014 albumi

 Ac/Dc:Rock or Bust

28. marraskuuta 2014 Columbian julkaisemana ilmestynyt Rock or Bust on Ac/Dc:n kuudestoista studioalbumi. Samalla kyseessä on yhtyeen tuotannon ensimmäinen pitkäsoitto rytmkitaristi Stevie Youngille, joka oli ottanut terveyssyistä yhtyeen jättäneen perustajajäsen Malcolm Youngin paikan. Maailmanlaajuisesti lähes kolme miljoonaa kappaletta myynyt Rock or Bust on 35 minuutin kestossaan Ac/Dc:n tuotannon lyhin albumi, eli se ohittaa tuohon mennessä yhtyeen lyhytkestoisimman pitkäsoiton; vuonna 1983 ilmestyneen albumin Flick of the Switch. Ensimmäinen Rock or Bustilta poimittu single Play Ball ilmestyi seitsemäs lokakuuta 2014. Mainittu kappale kohosi top 40:ään useissa maissa, kuten Espanjassa (28.), Ranskassa (39.) ja Sveitsissä (19.) Itse Rock or Bust -pitkäsoitto nousi listakärkeen 12 maassa, muun muassa Australiassa, Kanadassa, Saksassa ja Ruotsissa. Viiden suosituimman joukkoon albumi kohosi niin ikään 12 maassa, kuten Uudessa Seelannissa, Britanniassa, Yhdysvalloissa ja Italiassa. Vuonna 2015 Ac/Dc Rock or Bust -albumi vastaanotti ECHO Awardin. Rock or Bustin tiimoilta tehdyllä kiertueella Chris Slade otti Phil Ruddin paikan yhtyeen rumpalina, Axl Rose tuurasi Brian Johnsonia solistina vuoden 2016 osuudella ja basisti Cliff Williams jätti yhtyeen kiertueen päätyttyä. Rudd, Johnson ja Williams ovat kaikki sittemmin tehneet paluun yhtyeen riveihin.

Lauantain pitkä:Maamme erään kaikkien aikojen rockrumpalin elämäkertateos

 Topi Salmi & Teijo Erkinharju:Twist Twist (Docendo)

Etenkin kotimaisen hardrockin klassikkoyhtyeisiin lukeutuvan kouvolalaisen Peer Güntin legendaarisimman lineupin rumpaliksi identifioituva Teijo "Twist Twist" Erkinharju on ensimmäinen supertähdeksi kohonnut kotimainen rumpali. Jo Güntin esikoisalbumista lähtien yhtyeen musiikkia diganneelle ja ensiksi vuonna 1987 yhtyeen rypistystä keikalla todentaneelle hänen elämäkertansa on varsin merkityksellinen ja keskeinen teos. Sen eteneminen kronologisesti osoittautuu varsin toimivaksi ratkaisuksi. Kuusankoskella syntynyt Erkinharju osoitti ennen musiikillista uraansa huomattavaa kiinnostusta esimerkiksi useisiin tv-ohjelmiin ja urheiluun ja hänen koulumenestyksensä osoittautui mainioksi. Musiikkidiggaus alkoi kymmenvuotiaana The Sweetin Poppa Joesta, vaikka ensimmäinen Erkin radiosta muistama biisi oli ollut Irwinin Ryysyranta jo viisi vuotta aikaisemmin. Ensimmäinen triokokoonpano soitti Hurriganesin Roadrunnerin biisejä ilman laulua. Heinäsirkan taustabändissä Colombossa Erkinharju soitti jo aivan 70-luvun lopussa tulevan PG-aisaparinsa basisti Teijo "Tsöötz" Kettulan kanssa. Erkinharjun jäsenyys Peer Güntissä alkoi loppuvuodesta 1980 ja hän oli mukana seuraavana vuonna ilmestyneellä, Johannan julkaisemalla ja kaikuheavya edustaneella singlellä Woman on the Radio. Tsöötzistä tuli Peer Güntin basisti vuonna 1982 ja juuri hän ehdotti Güntin osallistumista rockin SM-kilpailuihin. Kouvolan kovat voittivat mainitut kinkerit 17. marraskuuta 1984. Useat levy-yhtiöt olisivat voiton jälkeen olleet halukkaita julkaisemaan Güntiltä singlejä, mutta pitkäsoiton julkaisusta sovittiin Euros Recordsin kanssa. Kevättalvella 1985 ilmestyneen Güntin esikoisalbumin biisistö oli varsin vahvaa, sillä sille valikotui jo usean vuoden ajan olemassa olleen kappalemateriaalin parhaimmisto. Albumin kirkkaimmat klassikot lienevät I Don't Wanna Be a Rock N' Roll Star, Train Train sekä perustajajäsen Timo Nikin bluestaustaa esiin tuonut Street 69. Samaisen vuoden loppupuolella ilmestynyt minilp Through the Wall sisälsi pari klassikkoa lisää, eli She Was Here For Rock N' Roll ja balladi Losin' My Mind, joista ensiksi mainitusta yhtye työsti lisäksi musiikkivideon. Alkukesästä 1986 ilmestynyt toinen täyspitkä albumi Backseat syntyi onnellisten tähtien alla yhteissävellyksistä ja sen nimikappale sekä Bad Boys Are Here lukeutuvat Güntin ehdottomaan ydintuotantoon. Backseat-singlen b-puolella julkaistiin vanhaa tuotantoa edustava unohdettu helmi Little Squeezer. Vuosi edeltäjänsä jälkeen ilmestyneen Good Girls Don't...:in vastaavat klassikkokappaleet ovat singlebiisi Bartender sekä slovari Years on the Road, joka edustaa vuosikertaa 1982 ja kappaleen originaalinimi oli I Started Again. Günt oli ehtinyt tähän mennessä konsertoida ulkomaiden osalta mm. Ruotsissa useampaan otteeseen, mutta Roskilden festivaaleilla kesällä 1987 soitettu keikka oli varsin onnistunut. Tavastian-keikan livemeininkiä syksyltä 1987 kuultiin neljän biisin verran samaisen vuoden lopussa ilmestyneellä minilp:llä Bartender, joka sisälsi lisäksi nimikappaleensa pitkän version ja yhden uuden studioraidan Boogieman Keeps Coming. Kevättalviin 1987 ja 1988 ajoittuivat legendaariset Hard Rock Tourit Zero Ninen ja Backslidersin kanssa. Vuoden 1988 lopussa ilmestynyt ja edeltäjiään hienoisesti sofistikoituneempi albumi, mm. klassikot Wake Me Up ja Handful of Sand sisältänyt Fire Wire myi vielä reilut 20 000 kappaletta. Peer Güntin seuraavaa albumia, mainiosti onnistunutta, mutta kaupallisesti edeltäjiään vähemmän myynyttä Don't Mess with the Counryboysia saatiin odottaa kevääseen 1990. Mainittu pitkäsoitto on Erkinharjun oma suosikkilevy Peer Güntin tuotannosta. Albumin julkaisua oli edeltänyt alkuvuodesta 1990 tehty tiivis clubirundi, joka toteutettiin ainoastaan kolmanneksella Güntin tavanomaisesta kalustosta ja sen setteihin sisältyi runsaasti coverbiisejä esimerkiksi George Thorogoodilta, Ted Nugentilta, Johnny Winteriltä sekä Rory Gallagherilta. Vuonna 1991 Twist Twistiä kutsui yli vuosikymmenen kestänyt pesti Leningrad Cowboysissa. Mainitun yhtyeen riveissä hän konsertoi ympäri maailmaa ja työsti kahdeksan albumia. Leningrad Cowboysin huippuhetkistä mainittakoon pikaisesti esiintyminen MTV Music Awardseissa. Yleisössä oli tuolloin esimerkiksi Madonna. Peer Günt palasi vuonna 1994 kokonaan PeeGee-studioilla työstetyllä albumilla Smalltown Maniacs, jota Erkinharju piti lähes Timo Nikin soololevynä. Livebändinä Peer Günt oli kovassa vedossa jälleen 2000-luvun alusta lähtien. Legendaarisen lineupin joutsenlalulualbumin No Piercing, No Tattoo synnyttäminen oli työn ja tuskan takana, mutta kevättalvella 2005 ilmestynyt pitkäsoitto myi ajanoloon nähden varsin hyvin, eli yli 10 000 kappaletta. Güntin Vaasan Rock Perryssä heinäkuussa 2005 soittamasta konsertista julkaistiin reilun puolen tunnin tallenne samaisella levyllä sekä audiona että dvd:nä. Jälkimmäiselle sisältyi lisäksi musiikkivideo biisistä Motorcycle Woman. Twist Twistin ja Tsöötzin pesti Güntissä kesti lokakuuhun 2005, jonka jälkeen Erkinharjun keskeisin yhtye  on ollut yhdeksän  albumia julkaissut ja ahkerasti keikkaillut Los Bastardos Finlandeses. Yhtyeen muihin jäseniin lukeutuvat esimerkiksi solisti/kitaristi Bryn Jones, basisti Jussi Kinnusen sekä kitaristit Pekka "Devil" Virtanen ja Ben Granfelt. Eski Palosaaren, Iffe Lindholmin ja Tsöötz Kettulan kanssa muodostettu Dog Days Revolution, sittemmin DDR, aloitti soittamalla Ac/Dc-covereita, mutta kyseinen yhtye on työstänyt myös omaa tuotantoaan ja julkaissut vuonna 2013 pitkäsoiton Overloaded. Tsöötzin kanssa Erkki säesti Kari Peitsamoa vuonna 2018 ilmestyneellä albumilla Devil's Milk. Ac/Dc-tribuuttiperinnettä hän jatkaa yhtyeessä Back in Black ja Megasnake-yhtye julkaisi vuonna 2022 pitkäsoiton Charming. Viime vuosina Erkinharjun keikkatahti on tasoittunut, mutta palo soittamiseen on säilynyt entisenlaisena. Eräs Suomen kaikkien aikojen rockrumpaleista sai patsaansa Kouvolan ydinkeskustaan 18. toukokuuta 2024. 

Perjantain pohjat:Erja Lyytinen Kerubissa

 Erja Lyytinen on julkaissut maaliskuun lopussa uuden, hieman hardrockimpaa soundia edustavan albuminsa Smell the Roses, jonka tiimoilta hän saapui Suomen-rundillaan konsertoimaan Joensuun Kerubiin.  Keikkaa edeltäneisiin levyvalintoihin lukeutui mm. Grateful Deadin tyylitajuisesti tunnelmaa nostattanut ja vuoden 1970 ensimmäisen klassikkoalbuminsa Workingman's Dead avaava Uncle John's Band. Konsertti alkoi iskevästi uuden albumin hittipotentiaalisen kertosäkeen omaavalla biisillä Ball and Chain. Sitä seurasivat suorastaan revittelevä nimikappale Smell the Roses sekä tuorein videobiisi Back to Hell. Upeaa riffittelyä tarjonnut Dragonfly luketui keikan huippuhetkiin ja sitä seurasi uutuusalbumin suurteos, levyversiossaan yli seitsenminuuttinen  Abyss. Stoney Creek on Smell the Rosesin tummahenkinen matkakertomus ja sitä seurasi erääksi keikan kohokohdista muodostunut nyrkkeilybiisi The Ring. Empty Hours oli setin ainoa balladikappale ja varsinaisen keikan päättivät positiivisia tuntoja huokunut Wings to Fly ja rootshenkisempi You Talk Dirty. Encorena kuultiin Lyytisen juurevaa taustaa selkeämmin esiin tuonut ja vanhempaa tuotantoa edustava Wedding Day, jota väritettiin esimerkiksi Black Sabbathin Iron Manin ja Deep Purplen Smoke on the Waterin riffeillä. Lyytinen soitti tapansa mukaan varsin upeasti ja otti totutusti yleisönsä. Ammattitaitoisesta taustayhtyeestä pisimpään hänen kanssaan on musisoinut kosketinsoittaja Harri Taittonen. Kerubi oli Smell the Rosesin Suomen julkaisurundin kolmanneksi viimeisin keikka ja Lyytisen tulevan joulukiertueen vieraileviin artisteihin tulevat lukeutumaan Hanna Pakarinen ja Waltari-yhtyeen keulahahmo Kärtsy Hatakka.  

Erja Lyytinen Kerubissa toinen lokakuuta 2025. 

 

Torstain terävä:Luunelosen esikoisalbumi

 Luunelonen:Kulkevaa valoa...

Suomirockin keskeisimpiin edustajiin lukeutuvan Kolmas nainen -yhtyeen lopetettua siltä erää toimintansa Ilosaarirockissa 1994 soittamaansa konserttiin kitaristi/säveltäjä Sakari Pesola, basisti Raimo Valkama ja rumpali Pasi Kallioniemi jatkoivat musisointia solisti/kakkoskitaristi/lyyrikko Kalle Pakkalan kanssa nimellä Luunelonen. Jo vuoden 1995 puolella ilmestyi ensimmäinen single Sirkus, jota seurasi kevättalvella 1996 ilmestynyt esikoisalbumi Kulkevaa valoa... Musiikillisesti Luunelosen voi debyytilllään todeta jatkaneen melko selkeästi emoyhtyeensä viitoittamalla linjalla. Päävastuun sävellystyöstä kantoi edelleen Pesola, mutta biisejä teki myös Pakkala ja kahden mainiosti onnistuneen kappaleen, eli biisien Kulmikas ja En kai valvo yksin osalta basisti Valkama. Luunelosen esikoisalbumille sisältyy varsin puhuttelevia kappaleita, joista nostettakoon esiin jo aikaisemmin mainittujen esikoissinglen ja Valkaman sävellysten lisäksi Sata nimeä, a-puolen musiikillisesti kasvava päätösraita Pää painaa, Sano mulle sekä varsin kiehtovan matkakertomuksen sisältävä ja albumin avaava nimikappale Kulkevaa valoa... Pitkäsoiton nauhoitukset tapahtuivat Kiviluoman tilalla sekä Millbrook -studioilla ja masterointi Finnvoxilla. Kiistattomista ansioistaan ja melko ahkerasta keikkailusta huolimatta Luunelosen esikoisalbumi myi ainoastaan 3000 kappaletta. Vuonna 1997 ilmestyneellä kakkosalbumillaan Boom Luunelonen muutti musiikillista tyyliäään melko voimakkaasti. Myös yhtyeen toiselle pitkäsoitolle sisältyy useita kiistattomia onnistumisia, joista mainittakoon kappaleet Tulessa, Kahden vaiheilla, Taivaaseen, Käytä voimaa sekä Tämä poika. Biisin Tässä olen nyt Pakkala duetoi Essi Wuorelan kanssa.  Päätöskappaleen Kun olin kuollut Pakkala sävelsi Uuno Kailaan runoon. Boom-albumin ilmestymisvuonna tarjoutui toistaiseksi ainoa tilaisuus tsekata Luunelonen keikalla Joensuun Kellarissa Radiomafian taltioimasssa konsertissa. Pääpaino pitkässä setissä oli odotetusti uudemman albumin kappaleissa, mutta Kulkevaa valoa...-debyytiltä  mainitussa konsertissa soitettiin varmuudella ainakin biisi Kaikki meistä lähtee. Luunelosen uutuustuotantoa edustavat vuosien 2024-2025 aikana ilmestyneet ja varsin viriilit kappaleet Ameriikka, Metsänvartija, Pistooli kädessä ja Berliinin muuri.

Keskiviikon klassikko:Monissa keskeisissä yhtyeissä vaikuttanut arvostettu multi-instrumentalisti

Neljäs huhtikuuta 1939 syntynyt ja 23. syyskuuta 2025 edesmennyt Daniel Henry Edward Thompson oli brittiläinen multi-instrumentalisti, jonka keskeisin instrumentti oli kontrabasso. Hän vaikutti useissa keskeisissä yhtyeissä ja teki musiikillista yhteistyötä esimerkiksi John Martynin ja Nick Draken kanssa; viimeksi mainitun tapauksessa vuonna 1969 ilmestyneellä esikoisalbumilla Five Leaves Left. Vuosien 1964 ja 1967 välisenä aikana Thompson oli mukana yhtyeessä Alexis Korner's Blues Incorporated, jossa vaikutti lisäksi mm. kitaristi John McLaughlin. Lisäksi Thompson oli folk-jazzyhtye Pentanglen perustajajäsen. Vuosien 1987 ja 2012 välillä Thomson julkaisi kuusi sooloalbumia, joista esikoispitkäsoitto Whatever vastaanotti varsin myönteisiä arvioita. Pentanglessa hän vaikutti yhtyeen ensimmäisessä inkarnaatiossa vuosien 1967 ja 1973 välillä ja osallistui lisäksi joihinkin yhtyeen reunioneihin. Richard Thompsonin  tuotannosta Danny osallistui vuosina 1994 ja 2003 ilmestyneiden albumien Mirror Blue ja The Old Kit Bag nauhoituksiin. Lisäksi hän oli mukana vuonna 2001 ilmestyneellä dvd:llä Richard Thompson Live in Austin Texas. 1970-luvun lopussa ja seuraavan vuosikymmenen alussa Thompson asui Cloptonissa, Suffolkissa vaimonsa Suphonen ja poikansa Danin kanssa. Tämä vaikutti Hawkwindin rumpalina vuosien 1985 ja 1988 välillä. 1980-luvun alkuvuosina Thompson palasi Lontooseen. Vuonna 2007 BBC Folk Awardseissa Thompson palkittiin elämäntyöstään. 1980-luvun alussa hän sävelsi musiikin kahteen Roy Deverellin palkittuun elokuvaan. Vuosien 1995 ja 2013 välillä Thompson vaikutti BBC/RTE:n Transatlantic Sessionsin housebändissä. Kahdeksas kesäkuuta 2024 Danny Thompson osallistui Richard Thompsonin Royal Albert Halissa järjestettyyn 75-vuotisjuhlakonserttiin. Danny osallistui konsertin akustiseen osuuteen, jossa vierailivat lisäksi muun muassa Ralph McTell sekä Soft Machinen kitaristi John Etheridge. Thompson menehtyi kotonaan Rickmansworthissa, Hertfordshiressa 86 vuoden ikäisenä. Kate Bush kommentoi Uncut-lehdessä, ettet työskennellyt ainoastaan Thompsonin, vaan lisäksi hänen kontrabassonsa, jota hän kutsui Victoriaksi, kanssa. Yhdessä ne olivat mitä kiehtovimpia tarinankertojia, maanläheisiä, mutta myös villejä.

Tiistain tukeva:Eräs kaikkien aikojen arvostetuimmista rumpaleista

 24. syyskuuta 1965 syntynyt Janet Lee Weiss on yhdysvaltalainen rockrumpali, jonka keskeisin  yhtye lienee ollut Quasi ja aikaisemmin hän on vaikuttanut esimerkiksi yhtyeessä Sleater-Kinney. Weiss oli mukana Stephen Malkmus and the Jicksin albumilla Mirror Traffic sekä The Shinsin neljännellä ja vuonna 2012 ilmestyneellä albumilla Port of Morrow. Lisäksi Weiss vaikutti superyhtyeessä Wild Flag. Stylus Magazinen vuonna 2007 laatimalla 50.n parhaan rumpalin listalla Weiss saavutti sijan 48. ja LA Weeklyn vuonna 2014 laatimalla 20:n parhaan rumpalin listalla hänen sijoituksensa oli kahdentenatoista. Rolling Stonen vuonna 2016 laatimalla sadan parhaan rumpalin listalla Weissin sijoitus oli 90. New Musical Express listasi vuonna 2018 32 parasta rumpalia ja mainitulla listalla Weiss saavutti sijan 25. Kouluaikanaan San Franciscossa Weiss kiinnostui paikallisesta clubiskenestä paikallisten yhtyeiden, kuten Camper Van Beethovenin ja Donner Partyn myötä. Weissin ollessa 22-vuotias naissoittajista koostunut trio The Furies pyysi häntä tuuraavaksi rumpaliksi mainitun yhtyeen länsirannikolle suuntautuneelle rundille. Weissistä tuli The Furiesin rumpali ainoastaan kaksi viikkoa kestäneen treenauksen jälkeen. Weiss on rumpalina itse oppinut ja hänen esikuviiinsa lukeutuvat esimerkiksi Led Zeppelinin John Bonham ja The Clashin Topper Headon. Vuonna 1989 Weiss muutti Portlandiin, Oregoniin ja alkoi soittaa Sam Coomesin kanssa yhtyeessä Motorgoat. Yhtyeen hajottua se jatkoi vuonna 1993 toimintaansa nimellä Quasi. Vuonna 1996 Weiss aloitti musisointinsa Corin Tuckerin ja Carrrie Brownsteinin kanssa yhtyeessä Sleater-Kinney. Hän oli järjestyksessään yhtyeen neljäs rumpali. Heinäkuun ensimmäisenä 2019 Sleater-Kinney ilmoitti sosiaalisessa mediassa Weissin jättävän yhtyeen, eikä olevan enää mukana bändin syksyisellä kiertueella. Weiss ilmoitti yhtyeen ottavan uuden musiikillisen suunnan ja hänen oli aika poistua. Weissin Sam Coomesin kanssa vuonna 1993 perustama Quasi on säilynyt aktiivisena sekä duona että triona, jonka kolmas jäsen on Joanna Bolme, jonka kanssa Weiss perusti yhtyeen Stephen Malkmus and the Jicks Sleater-Kinneyn lopetettua toimintansa vuonna 2006. Weiss oli mukana mainitun yhtyeen vuosina 2008 ja 2011 ilmestyneillä albumeilla Real Emotional Trash ja Mirror Traffic. Syyskuun 2010 ja joulukuun 2013 välillä Weiss vaikutti superyhtyeessä Wild Flag, jonka muihin jäseniin lukeutuivat  Carrie Brownstein (Sleater-Kinney), Mary Timony (Helium) ja Rebecca Cole (the Minders). Muihin yhtyeisiin ja artisteihin, joiden riveissä Weiss on soittanut, lukeutuvat  Bright Eyes, Junior High, the Shadow Mortons, the Go Betweens, Sarah Dougher ja Elliott Smith. Nykyisen aviomiehensä Drew Grown kanssa Weiss vaikuttaa yhtyeessä Slang. Soitettuaan kesäkuun alussa 2007 Bright Eyesin kanssa Late Show with David Lettermanissa Weiss liittyi mukaan mainitun yhtyeen Euroopan-kiertueelle.

Maanantain mainio:Grand Funk Railroadin kakkosalbumi

 Grand Funk Railroad:Grand Funk

29. joulukuuta 1969 Capitol Recordsin julkaisemana ilmestynyt ja myös punaisena albumina tunnettu Grand Funk on yhdysvaltalaisen hardrockyhtyeen Grand Funk Railroadin toinen studioalbumi, jonka basisti Mel Shacher on kohottanut suosikkilevykseen yhtyeensä tuotannosta. Yhtyeen managerina toimineen Terry Knightin tuottamasta pitkäsoitosta muodostui Grand Funk Railroadin ensimmäinen kultalevyksi myynyt albumi. Pitkäsoiton päättävää ja ensisijaisesti The Animalsin näkemyksenä muistettua vankilalaulua, erityisesti Grand Funkin alkuvaiheen keikkojen kohokohtiin lukeutunutta  Inside Looking Outia lukuun ottamatta albumi koostuu Grand Funkin johtohahmon, solisti/kitaristi Mark Farnerin käsialaa olevista kappaleista. Letkeän Please Don't Worryn kirjoittamiseen on lisäksi osallistunut rumpali Don Brewer. Albumin ykköspuoli koostuu pitkää päätösraitaa In Need lukuun ottamatta lyhyemmistä kappaleista. Niistä kaivattavaa tartuntapintaa on annosteltu erityisesti Mr Limousine Driverille ja myös High Falootin Woman  svengaa mitä mainioimmin. Pitkäsoiton käynnistävä Got This Thing on the Move on raskaampi ja riffipainotteinen kappale. Albumin kakkospuolelle sijoitetut Winter and My Soul, Black Sabbathin sijaan omaa tuotantoa edustava Paranoid sekä aikaisemmin mainittu The Animals-cover Inside Looking Out ovat pitkiä, mutta mainiosti koossa pysyviä ja kiinnostavuutensa säilyttäviä kappaleita. Lähes vuosi ennen Black Sabbathin Paranoidia ilmestynyt Grand Funk-kappale sisältää hienoisia psykedeliavivahteita ja kaksi kitarasooloa ja Winter and My Soul lukeutuu sävellyksellisessä innovatiivisuudessaan Grand Funkin kakkosalbumin kiinnostavimpaan antiin.  Vuonna 2002 Grand Funk Railroadin kakkosalbumista julkaistiin kaksi bonuskappaletta sisältävä ja remasteroitu versio. Bonusbiisit ovat demoversio Grand Funkia seuranneella yhtyeen studioalbumilla Closer to Home julkaistusta kappaleesta Nothing is the Same sekä Mr. Limousine Driverin remix-versio. Kappalemateriaalinsa innostavuudessa Grand Funkin kakkosalbumi lukeutuu yhtyeen laadukkaimpiin töihin esimerkiksi vuonna 1971 ilmestyneen albumin Survival tavoin.

Sunnuntain extra:Spirit-yhtyeen kosketinsoittaja ja muutakin

 25. syyskuuta 1943 syntynyt ja neljäs elokuuta 2006 edesmennyt John Tilden Locke oli yhdysvaltalainen kosketinsoittaja, joka muistetaan ensisijaisesti jäsenyydestään psykedeeliseen rockiin kallistuvassa yhtyeessä Spirit. 1980-luvun alussa hän oli mukana skotlantilaisessa hardrockyhtyeessä Nazarethissa. Los Angelesissa, Kaliforniassa syntyneen Locken isä oli klassisen musiikin viulisti ja äiti oopperoita laulanut säveltäjä. Vuonna 1967 Locke perusti yhtyeen Red Roosters kitaristi Randy Californian kanssa. Vuotta myöhemmin yhtyeen nimeksi vaihtui Spirit ja se solmi neljän pitkäsoiton mittaisen sopimuksen Columbia Recordsin kanssa. Locke oli mukana Spiritissä suurimman osan yhtyeen toiminta-ajasta. Lisäksi hän osallistui Tom Rushin albumin Wrong End of the Rainbow työstämiseen. Skottirockareiden Nazareth matkassa Locke viihtyi vuosien 1980-1982 ajan ja oli mukana yhtyeen albumeilla The Fool Circle, Snaz ja 2XS. Lisäksi hän osallistui Randy Californian sooloalbumien Euro-American ja Restless levytykseen ja oli kosketinsoittajan ominaisuudessaan mukana Stray Catsin toisella pitkäsoitolla Gonna Ball. Locke menehtyi Ojaissa, Kaliforniassa 62 vuoden ikäisenä.

Lauantain pitkä:Useiden keskeisten artistien kanssa työskennellyt yhdysvaltalainen rock- ja bluesvokalisti

25. syyskuuta 1948 syntynyt ja kolmas lokakuuta 2012 edesmennyt Kathryn Marie "Kathy" McDonald oli yhdysvaltalainen blues- ja rockvokalisti sekä biisintekijä. Teini-ikäisenä hän vaikutti solistina useissa yhtyeissä Luoteis-Pasificissa ennen kuin Ike Turner löysi hänet. McDonaldista tuli yksi Ike ja Tina Turnerin Ikettes-taustalauluyhtyeen jäsenistä ja myöhemmin hän vaikutti solistina Big Brother and the Holding Company -yhtyeessä Janis Joplinin jätettyä mainitun yhtyeen.  McDonald vaikutti taustavokalistina esimerkiksi Leon Russelille, Joe Cockerille, Rolling Stonesille, Freddie Kingille ja Long John Baldrylle. Lisäksi McDonald johti omaa yhtyettään Kathi McDonald & Friends. Vuosien 1963 ja 1968 välisenä aikana McDonald oli solistina useissa yhtyeissä, kuten The Accents or Bellingham Accents (1963–1965), The Checkers (1964–1965), The Unusuals (1965–1967) ja Fat Jack (1966-1968). McDonaldin ollessa 17-vuotias hänen ja Laurie Vittin yhteisesti vokalisoima kappale Babe, It's Me nousi bellnghamilaisen radioaseman KPUG:in kärkisijalle huhtikuun alussa 1966. Se pysytteli listakärjessä vähintään kuukauden ajan. The Panorama-yhtiön julkaiseman singlen esittäjänä oli yhtye The Unusuals. Yhtyeen toinen single Summer is Over oli McDonaldin leadvokalisoima ja The Unusuals konsertoi Dewey Martinin kanssa. The Ikettesin jäsenenä McDonald oli mukana Ike & Tina Turnerin vuonna 1970 ilmestyneellä albumilla Come Together, Big Brother and the Holding Companyn samaisena vuonna julkaistulla kolmannella pitkäsoitolla Be a Brother sekä Leon Russell and Shelter Peoplen vuonna 1971 ilmestyneellä nimikkoalbumilla. McDonaldia kuullaan taustavokalistina neljässä biisissä Rolling Stonesin vuonna 1972 ilmestyneellä tupla-albumilla Exile on Main Street. Kyseisten kappaleiden joukossa on singlehitti Tumblin Dice. Näihin aikoihin McDonaldin vokalisointia kuultiin esimerkiksi  Freddie Kingin, Joe Cockerin, Rita Coolidgen ja Delaney & Bonnien levyillä. Vuonna 1973 McDonald levytti Capitol Recordsille ensimmäisen sooloalbuminsa Insane Asylum. Pete Sears vaikutti mainitulla pitkäsoitolla voimakkaasti sekä muusikkona että sovittajan ominaisuudessa. McDonaldin soolodebyytilllä soittaneisiin muusikoihin lukeutuivat kitaristit  Nils Lofgren, John Cipollina ja Neal Schon sekä rumpali Ansley Dunbar. Willie Dixonin käsialaa olevan albumin nimikappaleen McDonald duetoi Sly Stonen kanssa. Toukokuussa 1974 Rufus-yhtyettä kuultiin McDonaldin lämmittelijänä Whisky a Go-Gossa. Vuonna 1976 McDonald tapasi bluesvokalistiksi ensisijaisesti identifioituvan Long John Baldryn ja kaksikon yhteistyö jatkui Baldryn vuoteen 2005 ajoittuneeseen edesmenoon saakka. Kaksikko oli erityisen suosittu Australiassa, missä sen levyttämä näkemys The Righteous Brothersin You've Lost That Loving Feelingistä saavutti vuonna 1980 paikallisilla listoilla toisen sijan. McDonaldin toinen sooloalbumi Save Your Breath ilmestyi 20 vuotta hänen debyyttinsä jälkeen, eli vuonna 1994. Uuden vuoden aattona 1997 McDonald teki reunionin Big Brother and the Holding Companyn kanssa yhden Kaliforniassa soitetun konsertin tiimoilta. Hänen kolmannen ja vuonna 1999 ilmestyneen sooloalbuminsa Above and Beyond työstämiseen osallistuivat huuliharpisti Lee Oskar ja kosketinsoittaja Brian Auger. Viimeisinä vuosinaan McDonald oli mukana rhythm and blues-projektissa Seattle Women. Lopulta hän johti omaa yhtyettään ja esintyi paikallistasolla. Vuonna 2009 McDonald esiintyi Sam Andrewn kanssa  San Francisco Museum of Performance & Design -gaalan avajaisissa. Kyseinen näyttely oli omistettu San Franciscon musiikille ja taiteelle vuosien 1965-1975 väliseltä ajanjaksolta. McDonald edesmeni 64-vuotiaana kolmas lokakuuta 2012. Häneltä jäi tytär ja neljä lastenlasta.

Perjantain pohjat:Bryan Ferryn 80-luvun puolivälin menestysalbumi

 Bryan Ferry:Boys and Girls

Kolmas kesäkuuta 1985 E. G. Recordsin julkaisemana ilmestynyt Boys and Girls on Bryan Ferryn kuudes studioalbumi. Samalla kyseessä on artistin ensimmäinen soolotyö seitsemään vuoteen ja ensimmäinen sooloalbumi, jonka hän työsti hajotettuaan yhtyeensä Roxy Musicin vuonna 1983. Boys and Girls on Ferryn ainoa Britanniassa listakärkeen kohonnut pitkäsoitto. Se saavutti platinalevyn ja albumilta poimittiin kaksi top 40:ään kohonnutta singleä. Myös Yhdysvalloissa kyseessä on Ferryn menestynein soololevy, joka saavutti kultalevyn puolen miljoonan kappaleen myyntinsä ansiosta. Kuukausi ennen pitkäsoittoa ilmestynyt single Slave to Love nousi Britanniassa kymmenenenneksi ja kappaleelle kertyi yhdeksän listaviikkoa. Boys and Girlsin muihin singlemenestyksiin luketuivat Don't Stop the Dance ja Windswept. Slave to Loven lopun kitarasoolosta vastasi Neil Hubbard ja Boys and Girls-albumilla vieraili myös useita muita keskeisiä keppimiehiä, eli Dire Straitsin Mark Knopfler, Pink Floydin David Gilmour, Chicin Nile Rodgers sekä Bryan Adamsin yhtyeessä soittanut Keith Scott. Remasteroitu uusintapainos Boys and Girlsistä julkaistiin vuonna 2000 ja kuusi vuotta myöhemmin ilmestyi surround-sound remix.

Torstain terävä:Bruce Springsteenin käsialaa oleva Joan Jett and the Blackheartsin hitti

 Light of Day on Bruce Springsteenin kirjoittama ja Joan Jettin ja Michael J. Foxin fiktiivisen Barbusters-yhtyeen kanssa samannimisessä vuonna 1987 valmistuneessa elokuvassa esittämä kappale. Light of Day-soundtrackalbumilla ilmestyneestä kappaleesta on sittemmin muodostunut standardi Joan Jett and the Blackheartsin keikkaohjelmistoon.  Singleformaatissa mainittu kappale saavutti Billboardin listalla sijan 33. huhtikuussa 1987 ja se on kreditoitu The Barbustersin (Joan Jett and the Blackheartsin) nimiin. Light of Day saavutti radiosoittoa erityisesti albumiorientoituneilla rockkkanavilla myös Bruce Springsteen -konneksionsa vuoksi. Kappaleesta työstetyssä musiikkivideossa nähdään The Barbusters esittämässä kyseistä biisiä ja lisäksi useita kohtauksia Light of Day -elokuvasta. Vuonna 2011 American Songwriter nimesi Light of Dayn suosikkielokuvabiisikseen. Kappaleen lyriikka sisältää Springsteenille tunnusomaisia heartland-rockelementtejä. Kappaleen kertojahahmo matkustaa autolla ympäri maata etsien jotakin parempaa, mutta havaitsee sen löytyneen kotoa. Tarinan mukaan Springsteen lahjoitti Light of Day- kappaleen elokuvan ohjaajalle  Paul Schraderille, sillä hän oli pitänyt elokuvan työnimeä sopivana kappaleelleen Born in the USA. Springsteenin levytys Light of Daysta on vuodelta 1983 ja se oli tarkoitettu mukaan albumille Born in the USA, mutta Springsteenin versio mainitusta biisistä on jäänyt julkaisematta. Sitä vastoin keikkakontekstissa hän on esittänyt Light of Daytä runsaasti. Kappale on ollut settien päätösnumerona vuoden 1988 Tunnel of Love Expressillä, vuosiin 1992-1993 ajoittuneella maailmankiertueella The Other Band sekä vuosien 1999-2000 Reunion-kiertueilla. The Rising-kiertueella Light of Day soitettiin ainoastaan kerran, vuosien 2007-2008 Magic Tourilla neljästi ja vuosiin 2012-2013 ajoittuneella Wrecking Ball -maailmankiertueella yksitoista kertaa. Vuoden 2014 High Hopes-kiertueella Light of Day teki pysyvän paluun settien päätöskappaleeksi. Maaliskuun viimeisenä 2023 Light of Day kuultiin avauskappaleena Bruce Springsteenin ja E Street Bandin San Franciscossa soittamassa konsertissa osana vuosien 2023-2024  kiertuetta. Edellisen kerran Springsteen oli esittänyt Light of Dayn E Street Bandin kanssa vuonna 2016. Kappale sisältyy vuonna 1993 ilmestyneelle Springsteenin livealbumille In Concert/MTV Plugged sekä vuonna 2000 julkaistulle dvd:lle Live in New York City.

Keskiviikon klassikko:Nirvanan Nevermind-albumin suurin hitti

 Smells Like Teen Spirit on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Nirvanan kappale, joka julkaistiin yhtyeen toisen pitkäsoiton Nevermind avausraitana ja ensimmäisenä singlenä. Yli 13 miljoonan kappaleen myynnillään Smells Like Teen Spirit on eräs kaikkien aikojen parhaiten menestyneistä kappaleista. Myös itse Nevermind -pitkäsoitosta muodostui varsin menestyksekäs ja pitkälti sen ansiosta grungesta tuli valtavirtaa. Smells Like Teen Spirit nousi listakärkeen Belgiassa, Ranskassa, Uudessa Seelannissa, ja Espanjassa. Solisti/kitaristi Kurt Cobain on kuvannut Smells Like Teen Spiritiä pyrkimyksenään kirjoittaa äärimmäinen popkappale. Sen otsikkoa oli inspiroinut Bikini Girl- yhtyeen Kathleen Hannan lausahdus, jonka mukaan Cobain tuoksuu teinihengeltä. Itse asiassa Hanna viittasi deodoranttiin, mutta Cobain itse tulkitsi kyseessä olleen teinikapinallisuuden ilmaus. Kappaleesta kuvattua musiikkivideota olivat inspiroineet Jonathan Kaplanin vuonna 1979 ohjaama elokuva Over the Edge sekä Ramonesin elokuva Rock N' Roll High School. Smells Like Teen Spiritistä työstetty musiikkivideo voitti kaksi MTV:n Music Awardsia ja saavutti voimakasta rotaatiota MTV:llä. Naisrockin pioneereihin lukeutuva Joan Jett on esittänyt Smells Like Teen Spiritin coverina Dave Grohlin ja Chris Novoselickin kanssa Nirvanan tullessa valituksi Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 2014. Amy Finnertyn mukaan Smells Like Teen Spiritin musiikkivideo tarjosi kanavalle täysin uuden sukupolven. Vuonna 2000 Guinness World nimesi Smells Like Teen Spiritin MTV Europen eniten esitetyksi videoksi. Vuonna 2001 kappale pääsi Rock and Roll Hall of Famen rockia muokanneiden kappaleiden listalle ja The Recording Industry Assosiation of American vuosikymmenen kappaleiden listalla sijalle 80. Vuonna 2002 NME nimesi Smells Like Teen Spiritin kaikkien aikojen toiseksi parhaaksi singleksi ja Kerrang! parhaaksi. Rolling Stonen vuonna 2021 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla Smells Like Teen Spiritin sijoitus oli viidentenä. Vuonna 2017 kappale tuli valituksi Grammy Hall of Fameen.

Tiistain tukeva:The Eaglesin On the Border-albumin ensimmäinen single

 Already Gone on Jack Tempchinin ja Robb Strandlundin käsialaa oleva kappale, jonka yhdysvaltalaisyhtye The Eagles levytti kolmannelle ja 22. huhtikuuta 1974 ilmestyneelle albumilleen On the Border. Kyseessä on mainitun pitkäsoiton ensimmäinen singlejulkaisu, joka saavutti Billboardin Hot 100-listalla sijan 32. Already Gone on päässyt mukaan useimmille The Eaglesin tuotannosta kasatuille kokoelma-albumeille ja kyseinen kappale on ollut mukana yhtyeen keikkaseteissä julkaisustaan lähtien. The Eaglesin Very Best of-kokoelman kansiteksteissä Glenn Frey mainitsee Tempchinin lähettäneen kappaleesta työstämänsä demon hänelle postitse. The Eaglesin varhaisemmista singleistä Peaceful Easy Feeling oli ollut niin ikään Tempchinin käsialaa. Already Gone oli eräs The Eaglesin ensimmäisistä On the Border - albumille nauhoittamista kappaleista sen jälkeen, kun yhtye oli lopettanut äänityksensä Lontoossa ja palannut Los Angelesiin. Samalla yhtyeen tuottaja vaihtui Glyn Johnsista Bill Szymczykiin. The Eaglesin tuossa vaiheessa uusi kitaristi Don Felder vastasi kappaleen kitarasoolosta Gibson Les Paul Speciaalillaan. Cash Box kuvasi Already Gonea The Eaglesin tuohon mennessä parhaaksi singleksi ja ylisti kappaleen rokkaavuutta sekä lauluharmonioita. Already Gonesta Record Worldiin laaditussa arviossa kappaletta pidettiin The Eaglesin tuotannon toiseksi parhaana Take It Easyn jälkeen. Teoksessaan To the Limit:Untold Story of The Eagles Marc Elliot ylistää musiikillisesti Already Gonen rockaspektia, mutta mainitsee lisäksi kappaleen sisältävän melodisia kaikuja sekä Peaceful Easy Feelingistä että Take It Easystä. Billboardin vuonna 2017 laatimalla 15 parhaan The Eagles-kappaleen listalla Already Gone saavutti yhdeksännen sijan. Kahta vuotta myöhemmin Rolling Stone laati 40 parhaan The Eaglesin kappaleen listansa, jolla Already Gonen sijoitus oli kuudentena. Kappale saavutti runsasta radiosoittoa sekä AM että FM-radioissa. Already Gonen paras listasijoitus Billboardilla oli 32. kesäkuun lopussa 1974. Top 40:ssä kappale viihtyi kolmen viikon ajan ja listaviikkoja kertyi kaikkiaan 15. Already Gonesta on muodostunut lähes standardi The Eaglesin keikkaohjelmistoon. Kappaleesta livenä esitetyistä versioista on kehuttu esimerkiksi Michiganissa vuonna 1979 soitettua. Australiassa taltioitu liveversio on päässyt mukaan vuonna 2005 ilmestyneelle dvd:lle Farewell 1 Tour.

Maanantain mainio:Kahden keskeisen yhdysvaltalaisyhtyeen basisti

15. syyskuuta 1942 syntynyt ja 21. joulukuuta 2012 edesmennyt Douglas Lee Dorman oli yhdysvaltalainen basisti, joka muistetaan ensisijaisesti jäsenyydestään yhdysvaltalaisessa psykedeelisessä rockyhtyeessä Iron Butterfly sekä brittiläis-yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Captain Beyondin perustajajäsenenä. Ensimmäinen Dormanin aikaisen Iron Butterflyn albumi In A Gadda Da Vida myi yli 30 miljoonaa kappaletta pysytellen Billboardin listoilla lähes kolmen vuoden ajan. Erik Brann kirjoitti mainitulle pitkäsoitolle kappaleen Termination, jonka sovitustyöhön Dorman osallistui. Iron Butterflyn tuotannon tunnetuin kappale on In A Gadda-Da-Vidan nimikappale, joka vaikutti osaltaan keskeisesti hardrockin ja heavy metallin kehitykseen. Sen selkeästi lyhennetty singleversio saavutti Billboardin listalla sijan 30. Biisin paras sijoitus oli Alankomaissa, missä mainittu kappale saavutti seitsemännen sijan. Iron Butterflylta saamansa vaikutteet ovat avoimesti myöntäneet esimerkiksi Back Sabbath, AC/DC, Rush, Alice Cooper, Mountain, Uriah Heep, Soundgarden, Stone Temple Pilots, Slayer, King Gizzard & the Lizard Wizard ja Queens of The Stone Age. Dorman vaikutti Iron Butteflyssa ensiksi vuosina 1968-1971, 1977-1978, 1978-1985 ja vuodesta 1987 vuoteen 2012 ajoittuneeseen kuolemaansa saakka. Hän vaikutti yhtyeessä sen kaikista jäsenistä pisimpään. Erottuaan Iron Butterflysta ensimmäisen kerran Dorman perusti yhtyeen Captain Beyond Deep Purplen ensimmäisen solistin Rod Evansin, kanssaan Butterflyssa soittaneen Larry Reinhartin sekä Bobby Caldwellin kanssa. Musiikissaan yhtye yhdisti hardrockia, progressiivista rockia ja jazzfuusiota spacerockiin. Vuosien 1972 ja 1977 välillä yhtyeeltä ilmestyi kolme pitkäsoittoa. St. Louisissa, Missourissa varttunut Dorman muutti 1960-luvun aikana San Diegoon. Hän aloitti bassonsoiton ollessaan teini-ikäinen. Dorman menehtyi luonnollisesti Laguna Niguelissa, Kaliforniassa 21. joulukuuta 2012. Hän oli toinen Iron Butterflyn In a Gadda-Da-Vidan aikaisen lineupin menehtyneistä jäsenistä. Brann edesmeni vuonna 2002, Bushy vuonna 2021 ja Ingle vuonna 2024.

Sunnuntain extra:Goottirockareiden hittejä ja muutama harvinaisempi helmi

 Goottirockin airue The 69 Eyes saapui konsertoimaan Kerubiin reilu vuosi edellisen Joensuun -keikkansa  jälkeen. Setti käynnistyi tällä kertaa Never Say Diella, jota seurasi slovarikaunokki Feel Berlin. Boycott-cover Gotta Rock kuultiin yllättävän varhaisessa vaiheessa settiä. I Know What You Did Last Summer edusti onnistuneesti harvinaisempaa tuotantoa Betty Bluen ja Perfect Skinin pitäessä jännitettä yllä. The Chair edusti setissä iäkkäämpiä klassikoita ja Death of Darkness sekä Drive tuoreempia iskusävelmiä. Still Waters Run Deep oli varsin onnistunut poiminta 69 Eyesin tuotannon parhaimmistoon lukeutuvalta albumilta Paris Kills ja myös vuoden 1999 albumin Wasting the Dawn nimikappale osoitti säilyttäneensä taikavoimansa. I Love the Darkness in You lukeutui setin kiehtovimpiin harvinaisempiin poimintoihin ja varsinaisen setin päättivät klassikkohitteihin lukeutuvat Gothic Girl ja Brandon Lee. Encoreiden aluksi tarjolla oli tunnelmapala Borderline, hittikimaraa jatkanut Dance D' Amour ja itseoikeutettuna päätöksenä Lost Boys. Bändi oli varsin tiukassa soittokunnossa; settiin olisi tosin jäänyt hienoisesti kaipaamaan vielä esimerkiksi Devilsin nimikappaletta sekä coverpoimintana viimeksi Etelä-Amerikan-keikoilla soitettua Ramonesin I Just Wanna Have Something to Dota. Kiitos taas kerran The 69 Eyes.

The 69 Eyes Kerubissa 19. syyskuuta 2025. 

Lauantain pitkä:Haastattelussa Kiss Disease

 Energistä kitararockia edustavan Kiss Disease -yhtyeen solisti/kitaristi Ella ja rumpali Anni saapuivat haastateltaviksi Johnnyn kadulle. Yhteen kysymyksistä vastasi lisäksi basisti Petrus.

Kiss Disease perustettiin vuonna 2019 ja esikoisep:nne ilmestyi seuraavana vuonna?


"Kyllä."


Keskeisiksi musiikillisiksi vaikuttajiksenne olette maininneet esimerkiksi naishardrockin pioneeriyhtyeen The Runawaysin ja detroitilaiset esipunkyhtyeet MC5:n ja The Stoogesin. Minkälainen historia teillä on mainittujen yhtyeiden musiikkiin?


Ella: "Nämä ovat bändejä, joita olen itse kuluttanut teini-ikäisestä asti. Mielestäni noiden kaikkien musiikissa yhdistyy tietynlainen ajattomuus ja alkukantaisuus, jotka oli hyviä lähtökohtia myös oman musiikin tekemisessä. Sanoisin, että uudempi Kiss Disease ei enää muistuta näistä yhtyeistä."

Anni:" Mäkin oon teini-ikäisestä kuunnellut noita bändejä. Mulle oli myös tärkeää saada naisesikuvia rockmusiikin saralta."

Esikoisalbuminne You Met Me at a Strange Time ilmestyi alkukesästä 2022. Tyylillisesti kyseessä on melko monipuolinen pitkäsoitto ja sen biisit ovat ensisijaisesti Ella Laineen käsialaa?


Ella:" Levyn laulut ja sanoitukset on mun käsialaa, mutta biisejä ovat tehneet myös kitaristi Störbe ja basisti Petrus. Useampi tyyppi kun säveltää, niin biisejä on laidasta laitaan."


Koska olisi luvassa jatkoa levytystenne osalta?


Ella: "Toinen, pitkään marinoitu pitkäsoitto on työn alla".

Anni:" Biisit, mitä ollaan tehty seuraavalle levylle, on mun mielestä meidän parhaita biisejä. Ollaan nyt demotettu, seuraavaks pitää hienosäätää ja sit mennään studiolle. Otetaan rauhassa, ei tehdä hutikoiden mitään…"


Miten runsaasti Kiss Diseasella on tällä hetkellä takanaan keikkailua?


Ella: "Aika paljon. Pari ekaa vuotta soitettiin oikeasti varmaan kerran kuussa jossain Helsingin baarissa. Siitä sai hyvää rutiinia, mutta jossain vaiheessa sitä väsyy kaluamaan samoja nurkkia ja yleisökin väsyy kuuntelemaan samoja biisejä. Sen takia ollaan vähennetty keikkailua viime aikoina ja yritetty kohdistaa energiat uuden levyn tekemiseen."

Anni:" Komppaan Ellaa – alussa oli aika huima keikkailutahti, nyt se on vähän tasaantunut. Kun keikkailee vähän harvemmin, niin siinä säilyy semmonen kiva jännitys myös itselle. Välillä tulee ihan ikävä bändin kanssa road tripille keikkamatkalle, se on musta hyvä merkki!"


Jokin ikimuistoinen keikkamuisto tähänastiselta uraltanne?


Ella:" LPRHC ehkä vuonna 2021? Soitettiin Rinne-baarissa jollain peruutuspaikalla. Vettä satoi ja roudattiin soittokamoja ylös mutaista laskettelurinnettä. Kaikki merkit implikoi siitä, että keikasta ja päivästä tulee paska. Palkkiokin oli joku viinapullo. Mutta välillä keikoilla huomaa sen, että mitä paskemmat olosuhteet, sen parempi yleisö. Keikka olikin mieletön, ihan kuin kaikki patoutunut vitutus ja raivo ois purkautunu ja muuttunut joksikin hyväksi. Oon aina otettu jos keikalla on pitti ja tuolla oli."

Anni: "Toi Ellan mainitsema LPRHC keissi on varmaan jääny meidän kaikkien mieleen aika ikimuistoisena. :D"


Bändinne tulevaisuuden suunnitelmat?


Ella: "Haluan tehdä tosi hyvän levyn ja käydä ulkomailla keikkailemassa."

Anni:" Uus levy listaykköseksi ja ois kiva vetää keikkoja jossain kauempana pääkaupunkiseudulta."


Nimeäisitteko joitakin ehdottomia suosikkialbumeitanne ja suosikkibiisejänne kitararockin saralta pienien perusteluiden kera?


Ella:" Dead Boys - Young, Loud & Snotty. Tää levy ei pyydä anteeks keneltäkään ja hyvä niin. Kaikki biisit on hyviä, mutta kyllä mun ikuinen anthem ois silti avausraita Sonic Reducer. “I don’t need anyone, don’t need no mom and dad.” Stiv Bators oli mun mielestä aliarvostettu esiintyjä ja pesi monessa mielessä Iggyn. Kenellä muulla muka tulee mieleen niistää kalkkunaleikkeleeseen ja syödä se sen jälkeen? Jos pitäisi nostaa yksi levy tältä vuosikymmeneltä niin se olisi australialaisen Smooch-yhtyeen esikoispitkä A Force To Be Rockin’ With. Seurailen suht aktiivisesti mitä rokkia Ausseissa tehdään, ja tää on yksi suosikeista. Todella raikas mutta perinteitä kumartava levy, missä kuulee selkeitä kaikuja esim The Runawaysin ja Sweetin musiikista. Laulaja-basistin ääni on unelmainen. Lempikappaleet tältä levyltä ovat ehdottomasti Feminine Touch ja Pucker Up."

Anni: "Tällä hetkellä suosikkilevy: Bad Nerves – Still Nervous. Kuuntelin tota levyä viime kesänä varmaan joka päivä alusta loppuun. Tosi tarttuvia juttuja ja rakastan noita laulumelodioita ja koukkuja. En kyllästy ikinä. Suosikkibiisi: esim. C.O.F.F.I.N – Fast Love. Tulee aina hyvä ja riehakas fiilis, kun kuuntelee tän. Hyvä bilebiisi!"

Petrus: "Suosikkibiisi: Sheer Mag – What You Want, se on täydellinen kitarabiisi."

Perjantain pohjat:Vixenin ensimmäinen ja samalla suurin hitti

 Edge of a Broken Heart on yhdysvaltalaisen glam metal-yhtyeen Vixenin vuonna 1988 ilmestynyt ensimmäinen single ja samalla suurin hitti. Mainitun kappaleen kirjoittamisesta vastasivat soolourallaan menestynyt softrockartisti Richard Marx sekä The Tubes - yhtyeen johtohahmoksi identifioituva Fee Waybill. Marxia kuullaan mainitussa kappaleessa lisäksi kosketinsoittajana. Edge of a Broken Heart saavutti Billboardin singlelistalla parhaimmillaan sijan 26. ja oli Mainsteam Rock -listalla vielä kahta sijaa korkeammalla. Brittien singlelistalla kappale saavutti parhaimmillaan sijan 51. Vaikka Vixenin tuotannosta myös toinen yhtyeen esikoisalbumilta poimittu singlebiisi Cryin' nousi top 40:ään, on Vixen erheellisesti niputettu lukeutuvaksi yhden hitin ihmeiden kategoriaan. Edge of a Broken Heartista työstettiin MTV:llä rotaatiota saavuttanut musiikkivideo, jossa Richard Marx nähtiin kosketinsoittajana cameo-roolissa. Vuonna 1990 Vixen esitti Edge of a Broken Heartista ja Cryin':ista upeat akustiset liveversiot ja Edge of a Broken Heartin toinen akustinen tulkinta pääsi mukaan yhdeksi yhtyeen vuonna 2018 ilmestyneen laadukkaan konserttitaltioinnin Live Fire bonuskappaleista. 

Torstain terävä:Ramonesin basisti ja perustajajäsen

 18. syyskuuta 1951 syntynyt ja viides kesäkuuta 2002 edesmennyt yhdysvaltalaismuusikko Douglas Glenn Colvin, joka tunnetaan paremmin taitelijanimellään Dee Dee Ramone, oli Ramonesin basisti, perustajajäsen ja keskeisin biisintekijä. Hänen sävelkynästään Ramonesin tuotannosta ovat lähtöisin esimerkiksi 53rd & 3rd, Chinese Rock, Commando, Wart Hog, Rockaway Beach, Poison Heart ja Bonzo Goes to Bitsburgh, joista viimeksi mainittu tunnetaan lisäksi nimellä My Brain is Hanging Upside Down. Vuonna 1986 mainittu kappale voitti New York Music Awardin parhaasta independent-singlestä ja pitkäsoitto Animal Boy, jolta kyseinen biisi löytyy, voitti parhaan albumin palkinnon. Dee Dee oli Ramonesin originaali solisti, kunnes alkuperäinen rumpali Joey Ramone siirtyi yhtyeen vokalistiksi. Dee Dee vaikutti Ramonesin basistina ja biisintekijänä vuosien 1974 ja 1989 välisen ajan, jolloin hän siirtyi hetkeksi hip hop-musiikin parin taiteilijanimellä Dee Dee King. Pian Dee Dee palasi punkjuurilleen ja julkaisi kolme uudesta tuotannosta koostunutta sooloalbumiaan. Kyseiset pitkäsoitot sisälsivät lisäksi sellaisia biisejä, jotka tulivat myöhemmin päätymään myös Dee Deen emoyhtyeen levytysohjelmistoon. Dee Dee konsertoi ympäri maailmaa. Hänen keikkaohjelmistonsa koostui soolotuotannosta, Ramonesin kappaleista sekä klassikkostatuksen omanneista coverbiiseistä, joita Dee Dee esitti lähinnä pienissä clubeissa. Hän jatkoi biisintekijänä Ramonesille vuoteen 1996 saakka, jolloin yhtye lopetti toimintansa. Dee Dee menehtyi heroiinin yliannostukseen kesäkuun viidentenä 2002 50 vuoden ikäisenä.

Keskiviikon klassikko:The Facesin toiminnan loputtua ilmestynyt kokoelma-albumi

 The Faces:Snakes and Ladders/The Best of Faces

Lokakuussa 1976 Warnerin julkaisemana ilmestynyt Snakes and Ladders on brittiläisen rockyhtyeen The Facesin tuotannosta kasattu kokoelma-albumi. Järjestyksessään kyseessä on yhtyeen seitsemäs pitkäsoitto ja toinen kokoelmalevy. Ensimmäinen kokoelma-albumi oli ollut The Facesin kahden ensimmäisen albumin The First Step ja Long Player  uudelleenjulkaisusta koostunut tupla. Snakes and Laddersin pyrkimyksenä oli kasata The Facesin suosituimmat kappaleet yhdelle albumille yhtyeen vuoteen 1975 ajoittuneen hajoamisen jälkeen. Snakes and Laddersin valokuvista vastasi Tom Wright ja kansitaiteesta yhtyeen kitaristi Ronnie Wood. Yhdysvalloissa The Facesiltä julkaistiin kokoelma-albumi Snakes and Laddersin jälkeen vasta vuonna 1999, jolloin cd-formaatissa ilmestyi 19 biisin koostumus Good Boys When They're Asleep. Snakes and Laddersillä julkaistut 12 biisiä ovat Rod Stewartin leadvokalisoimia ja yhdessä niistä on toisena vokalistina mukana Wood. Basisti Ronnie Lanen vokalisoimat ja yksin säveltämät kappaleet, joita sisältyi kaikille The Facesin neljälle albumille, on Snakes and Laddersin biisivalinnoissa feidattu täysin. Lane oli lisäksi The Facesin perustajajäsen. Lanen kappaleet saivat ansaitsemaansa huomiota The Facesin myöhemmin ilmestyneillä kokoelma-albumeilla, joista ensimmäinen oli vuonna 1977 ilmestynyt, Britannian ja muun Euroopan markkinoille suunnattu tupla-albumi Best of The Faces, joka oli kappalevalinnoissaan luontevasti paitsi Snakes and Laddersia laajempi, myös yhtyeen eri biisintekijöiden kappaleiden osalta tasapainoisempi. Snakes and Laddersin originaalin vinyyliversion biisilista on silti siinä mielessä ainutlaatuinen, että se sisältää originaalin vuoden 1970 singleversion kappaleesta Had Me a Real Good Time. Mainittu versio eroaa selkeästi seuraavana vuonna albumilla Long Player ilmestyneestä. Myöhemmin julkaistuilla Snakes and Laddersin uusintapainoksilla mainitun kappaleen originaali singleversio on korvattu lyhennetyllä versiolla albumilla Long Player julkaistusta miksauksesta. Originaalia singlemiksausta Had Me A Real Good Timesta ei toistaiseksi ole julkaistu cd-formaatissa. Snakes and Laddersilla julkaistuista kappaleista Pineapple and the Monkey ilmestyi cd-formaatissa vasta vuonna 2007 kokoelmalla Faces:The Definitive Rock Collection. Snakes and Laddersin avaava Poolhall Richard nauhoitettiin pian sen jälkeen, kun Ronnie Lane oli jättänyt The Facesin. Tetsu Yamauchi ei ollut vielä tuossa vaiheessa ottanut hänen paikkaansa, joten mainitussa kappaleessa bassotteli Ronnie Wood. Tetsun soittoa albumin kappaleista kuullaan sen b-puolen avaavassa biisissä You Can Make Me Dance, Sing or Anything. Marraskuun puolivälissä 1974 ilmestynyt single jäi The Facesin tuotannon viimeiseksi.

Tiistain tukeva:Haastattelussa Jyri Teikari

Viimeksi yhtyeessä Los Dynamos vaikuttanut pitkän matkan porilaismuusikko Jyri Teikari saapui haastateltavaksi Johnnyn kadulle. Ensiksi hän kertasi mainittua yhtyettä edeltäneitä musiikillisia vaiheitaan.

"1979 aloitti Uiva Ooppera-yhtye kokoonpanolla Ari Impola laulu, kitara, sävel, sanat; Pertti Palonen kitara, Jyri Teikari kitara & laulu, Pasi Holmström basso, Veikko Lehtiranta rummut & laulu.  Los Dynamosista siis mukana Veikko, Jyri, Pasi. Orkesteri toimi runsaat pari vuotta ja se on mukana kokoelma-albumilla " Vaahtopäät 2 " Selecta SELP 004 ( 1981 ) biisillä  ”VIIKONLOPPUIHMINEN”

Ontuva Eerikson oli toiminnassa 1982-1983 kokoonpanolla Ari Impola laulu, kitara, sävel, sanat; Jyri Teikari basso, Veikko Lehtiranta rummut & laulu, Yki Räikkälä koskettimet.                                           Mukana kokoelma-kasettialbumilla "Pori graffiti" ROMU RC-1 biisi VALKOISTA MAGIAA.

Tuon jälkeen YÖ jysäytti pajatson ja Veikko oli Yön matkassa vuoteen 1990.

Eskot laulu- ja soitinyhtye oli toiminnassa v. 1990-92 kokoonpanolla Matti Lehtonen laulu, harmofoni, sanat, savelet;  Jokke Silfver kitara, laulu, sanat, sävelet, Pasi Holmström basso, Jyri Teikari kitara, Veikko Lehtiranta rummut, Aki Peltonen haitari
Julkaisu Eskot – Tupee Or Not Tupee, Legenda Eskoista 79-92.
Mukana Los Dynamosista olivat Pasi, Jyri, Veikko.

Los Dynamos-historia? Kuinka pitkään yhtyeenne on ollut toiminnassa ja kuinka sen lineup muotoutui? Onko yhtyeessä tapahtunut miehistönvaihdoksia sen toiminta-aikana?
Millainen on oman tuotannon ja coverbiisien välinen osuus keikkaseteissänne ja voisitko mainita joitakin musiikillisia innoittajianne?

"LOS DYNAMOS aloitti vuonna 2007 kokoonpanolla Pasi Holmström laulua, kitara, huuliharppu; Jyri Teikari laulu, kitara; Veikko Lehtiranta rummut ja laulu; Tapio Loukkalahti basso. Pasi oli vaihtanut instrumenttia bassosta kitaraan ja erityisesti huuliharppuun, koska on blues-diggari viimeisen päälle. Hänen kauttaan vaikutteita mm- Howlin’ Wolfilta, Little Walterilta, Kim Wilsonilta ja muilta munnarin mestareilta. Aloitti myös laulamisen.  Tuon roots-ytimen päälle perusta luotiin. Jyri alkoi toiseksi päävokalistiksi ja toi keittoon mukaan valkoista rock’n roll-, rockabilly- ja jopa country-ainesta. Ja aina setissä pitää olla ainakin pari Bo Diddley-kompilla varustettua iskusäveltä! 
Repertuaari on kokonaan cover-osastoa, mutta ollaan haluttu olla veivaamatta niitä kaikkein tunnetuimpia numeroita ko. saralta.  
Basistiksi vaihtui 2019 Harri Niinivaara. Hän on meistä monipuolisimman soittotaustan omaava kaveri, soittanut lukuisissa rockorkestereissa Porin seudulla ja myös tanssimusiikkia ympäri Suomenmaan mm. Seppo Tammilehdon kera.
Keikkoja orkesterilla on vyöllä varmaan liki pari sataa, levyjä ei julkaistu, mutta netissä kaikenlaista."

Los Dynamosin tulevaisuuden suunnitelmat keikkailun ym. osalta?

"Keikkoja on tarkoitus tehdä kysynnän mukaan. Yksi vakiopaikkamme on ollut jo vuosien ajan Paapan Kapakka Tampereella. Yleisö on  siellä varttuneempaa ja roots-ilosanoma tuntuu menevän läpi. Myös Porin keikoillemme tulee väkeä, joka tietää, mitä saa."

Yön Tapahtui niinä päivinä-livelevyllä rumpalinne Veikko Lehtiranta vokalisoi suomeksi The Kinksin Til the End of the Dayn. Taustaa Veken The Kinks-diggaukselle ja jatkuuko se edelleen entisenlaisena?

"Veikko vannoo edelleenkin The Kinksin nimeen. On saanut musa-kasvatusta vanhempaan rockiin isoveljeltään meikäläisen tavoin. "

Maanantain mainio:Freen vuoden 1970 Isle of Wight-konsertti

 Free:Live at the Isle of Wight 1970

Brittiläisen blues- ja hardrockin keskeisimpiin edustajiin lukeutuva Free-yhtye (Paul Rodgers:laulu, Paul Kossoff:kitara, Andy Fraser:basso/koskettimet ja Simon Kirke:rummut) esiintyi Isle of Wightin festivaaleilla vuosina 1969 ja 1970. Ennen jälkimmäistä festivaalikeikkaa yhtye oli tehnyt lopullisen läpimurtonsa reilut kaksi kuukautta aikaisemmin ilmestyneellä kolmannella albumillaan Fire and Water ja siltä hieman aikaisemmin poimitulla singlellään All Right Now. Freen vuoden 1970 Isle of Wightin keikka on julkaistu epävirallisesti myös albumiformaatissa. Sen kymmenen biisin setissä on jopa kolme kappaletta, jotka julkaistiin vasta joulukuussa 1970 ilmestyneellä Freen neljännellä albumilla Highway. Keikka käynnistyy ärhäkällä Ride on Ponylla ja Highwayn tuotantoon Isle of Wightin vuoden 1970 keikalla lukeutuvat lisäksi singlebiisi The Stealer ja balladikaunokki Be My Friend. Maaliskuussa 1969 ilmestyneeltä esikoisalbumilta Tons of Sobs ovat mukana oman tuotannon ässiin lukeutuva ja letkeästi svengaava I'm a Mover sekä revittelevä bluescover The Hunter. Viimeksi mainittuun kategoriaan lukeutuu lisäksi setin päättävä ja uutta sovituksellista ilmettä tavoittava Robert Johnsonin Crossroads. Fire and Waterin tuotantoa edustavat nimibiisi, Mr Big sekä hitti All Right Now, jotka kaikki lukeutuvat mainitun albumin essentiaaleimpaan tuotantoon. Woman edustaa ainoana poimintana lokakuussa 1969 ilmestynyttä Freen nimikko- ja järjestyksessään toista pitkäsoittoa. Live at the Isle of Wight 1970-albumin julkaisijana oli vuonna 2018 On the Air. Free lienee soittanut vuoden 1970 aikana vielä onnistuneempiakin keikkoja, mutta myös Isle of Wightin keikka vangitsee yhtyeen livemagiikan sen suosion lakipisteessä.

Sunnuntain extra:Kevyttä psykedeliaa edustavan yhdysvaltalaisyhtyeen vuoden 1967 ykköshitti

 19. toukokuuta 1967 ilmestynyt Incence and Peppermints on kevyttä psykedeliaa edustaneen yhdysvaltalaisen Strawberry Alarm Clock-yhtyeen tuotannon tunnetuin kappale. Sen kirjoittajiksi on mainittu John S Carter ja Tim Gilbert, vaikka kappale perustuu Strawberry Alarm Clockin jäsenten Mark Weitzin ja Ed Kingin instrumentaaliseen ideaan. Incence and Peppermints nousi viikoksi Billboardin singelistan kärkeen ilmestymisvuotensa marraskuussa. Nimellä Thee Sixpence yhtye oli ehtinyt julkaista All-American Recordsilla neljä singleä ennen Incence and Peppermintsin ilmestymistä. Incence and Peppermintsin leadvokaaleista vastasi Greg Munford yhtyeen varsinaisten solistien vastatessa biisissä harmonia- ja taustalauluista. Ed King tuli myöhemmin saavuttamaan selkeästi suurempaa menestystä southern rock-yhtye Lynyrd Skynyrdin jäsenenä. Incence and Peppermints julkaistiin ensiksi Thee Sixpencen viidennen singlen The Birdman of Alkatrash b-puolella huhtikuussa 1967. Se alkoi saavuttaa radiosoittoa Los Angelesissa ja lähiympäristössä, Uni Records poimi kappaleen kansalliseen jakeluun ja toukokuussa singlestä julkaistiin uusi painos, jossa Incence and Peppermints oli siirtynyt singlen a-puoleksi. Toisen painoksen ilmestymisen aikaan yhtyeen nimeksi oli vaihtunut Strawberry Alarm Clock, jottei sitä sekoitettaisi toiseen paikalliseen bändiin. Incence and Peppermintsille kertyi Billboardilla 16 listaviikkoa ja paalupaikalle se kohosi 25. marraskuta 1967 päättyneellä viikolla. Kultalevyn single saavutti miljoonan kappaleen myynnillään jo joulukuun seitsemäntenä samaisena vuonna.

Launtain pitkä:Merkittävä brittiläinen biisintekijä ja muusikko

Yhdestoista syyskuuta 1948 syntynyt ja 29. tammikuuta 2009 edesmennyt Iain David McGeachy, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään John Martyn, oli brittiläinen laulaja/lauluntekijä ja kitaristi. Yli 40 vuotta kestäneen uransa aikana hän julkaisi 23 albumia, jotka saivat kriitikoiden keskuudessa myönteisen vastaanoton. The Timesissa häntä kehuttiin sähköiseksi kitaristiksi ja solistiksi, joka hämärsi folkin, jazzin, bluesin ja rockin väliset rajat. Martynin ura muusikkona alkoi 17-vuotiaana. Hänestä muodostui eräs brittiläisen folkrockin keskeisimmistä hahmoista. Inspiraationsa hän sai amerikkalaisesta bluesista ja brittiläisestä perinnemusiikista. Martyn solmi levytyssopimuksen Island Recordsin kanssa. Tuotantonsa albumeilla, kuten Solid Air (1973) ja One World (1977) Martyn rikasti soundiaan elementeillä rockista ja jazzista. Lisäksi hän kokeili kitaraefektejä ja nauhoja hidastaneita koneita. Vaikka Martynilla oli henkilökohtaisia ongelmia, hän jatkoi albumien julkaisemista Phil Collinsin ja Lee "Scratch" Perryn kaltaisten artistien kanssa. Musiikin tekemisensä osalta Martyn säilyi aktiivisena kuolemaansa saakka. Martyn syntyi New Maldenissa Belgian juutalaiselle äidille ja skottilaiselle isälle. Hänen vanhempansa olivat kumpikin oopperalaulajia ja erosivat Martynin ollessa viisivuotias. Lapsuutensa Martyn vietti Skotlannin ja Englannin välillä. Suurimman osan ajasta Martyn vietti Shawlandsissa, Glasgowssa isänsä ja isoäitinsä kanssa. Martynin omaksuma aksentti riippui kontekstista tai seurasta. Glasgowssa Shawlands Academyä käynyt Martyn siirtyi Glasgown taidekouluun, mutta jätti sen musiikillisten intressiensä vuoksi. Hamish Imlachin mentoroima Martyn aloitti musiikkiuransa 17-vuotiaana. 60-luvun puolivälissä Martynista muodustui eräs brittiläisen folkin keskeisimmistä hahmoista hänen edustamansa bluesin ja folkin mikstuuran ansiosta. Hän solmi levytyssopimuksen Chris Blackwellin Island Recordsin kanssa ja julkaisi esikoisalbuminsa London Conversation samaisena vuonna. Martynin vuonna 1968 ilmestynyt toinen albumi The Tumbler siirtyi tyylillisesti lähemmäksi jazzia. Vuoteen 1970 mennessä Martyn oli kehittänyt ainutlaatuisen soundinsa soittamalla akustista kitaraa fuzzboxin, phaseshifterin ja Echoplexin läpi. Mainittua soundia edusti ensiksi helmikuussa 1970 ilmestynyt Martynin kolmas albumi Stormbringer! Kyseessä oli yhteinen albumi Martynin tuonaikaisen vaimon Beverleyn kanssa. Hän oli aikaisemmin levyttänyt soolona nimellä Beverley Kutner. Kaksikon seuraava yhteinen albumi oli samaisen vuoden marraskuussa ilmestynyt The Road to Ruin. Island Records koki John Martynin markkinoimisen sooloartistina tarkoituksenmukaisemmaksi. Niinpä seuraavat albumit julkaistiin pelkästään hänen nimissään, vaikka Beverley lauloi niillä taustoja ja jatkoi myös omaa soolouraansa. Vuonna 1971 ilmestynyt Bless the Weather oli Martinin kolmas sooloalbumi. Helmikuussa 1973 Martyn julkaisi albumin Solid Air, jonka nimikappale oli omistettu saman levy-yhtiön artisteihin lukeutuneelle ja marraskuussa 1974 lääkkeiden yliannostukseen kuolleelle Martynin läheiselle ystävälle Nick Drakelle. Vuonna 2009 Solid Airista julkaistiin kahden cd:n versio, jonka jälkimmäinen levy koostui aikaisemmin julkaisemattomista kappaleista sekä outtakeseista. Albumin kansiteksteistä vastasi Record Collectorin Daryl Easlea. Bless the Weatherillä ja Solid Airilla Martyn teki yhteistyötä jazzbasisti Danny Thompsonin kanssa. Kyseinen musiikillinen kumppanuus jatkui Martynin kuolemaan saakka. Solid Airin kaupallisen menestyksen jälkeen Martyn nauhoitti ja julkaisi nopeasti kokeellisen albumin Inside Out myöhemmin vuoden 1973 aikana. Sillä improvisaatio painottui kappaleisiin rakenteiden sijaan. Vuonna 1975 ilmestynyt Sunday's Child oli jälleen enemmän kappaleisiin painottunut kokonaisuus ja sen biiseistä My Baby Girl ja Spencer the Rover ovat viittauksia hänen nuoreen perheeseensä. Syyskuussa 1975 Martyn julkaisi konserttitaltioinnin Live at Leeds. Island Records ei julkaissut  mainittua albumia ja niinpä Martin myi sitä postitse kotoaan Hastingsista sainattuina kappaleina. Live at Leeds oli nauhoitettu Danny Thompsonin ja rumpali John Stevensin kanssa. Vuonna 2010 Live at Leedsistä julkaistiin tuplacdversio ja samalla selvisi, että kaikkia originaalilla albumilla julkaistuja kappaleita ei ollut nauhoitettu Leedsissä. 

 

Live at Leedsin julkaisun jälkeen Martyn piti taukoa. Hän matkusti Jamaikalle ja vietti aikaa muun muassa reggaetuottaja Lee "Scratch" Perryn kanssa. Vuonna 1977 ilmestyneen albumin One World ansiosta jotkut kutsuivat Martynia trip-hopin isäksi. Mainitulla albumilla hyödynnettiin ambientteja ulkoilmassa nauhoitettuja soundeja. Vuonna 1978 Martyn vaikutti kitaristina Neil Ardleyn albumilla Harmony of the Spheres. Martynin avioliitto mureni 70-luvun lopussa ja raskaasta ajasta syntyi lokakuussa 1980 ilmestynyt synkkä albumi Grace and Danger. Otis Blackwell viivytteli mainitun albumin julkaisua yli vuoden. Mainitun vuosikymmenen lopussa Martyn nimesi Grace and Dangerin suosikkialbumikseen. Hänen mukaansa se oli hänen tarkin päiväkirjansa. Phil Collins vaikutti Grace and Dangerillä rumpalina ja taustavokalistina. Vuonna 2007 albumista julkaistiin deluxe-versio. Martynin vuonna 1981 ilmestyneellä albumilla Glorious Fool artisti oli jättänyt Island Recordsin ja mainitun albumin ja sen seuraajan Well Kept Secret hän levytti WEA:lle. Jälkimmäisestä albumista muodostui Martynin ensimmäinen top 30:een noussut pitkäsoitto. Vuonna 1983 Martyn julkaisi livelevyn Philentropy ja meni meni naimisiin Annie Murlongin kanssa, mutta Skotlannissa asunut pari erosi myöhemmin. Island Recordsille Martyn nauhoitti albumit Sapphire (1984), Piece by Piece (1986) ja the Live Foundations (1987) ennen kuin jätti kyseisen levy-yhtiön vuonna 1988. Vuosina 1990 ja 1991 Martyn nauhoitti Permanent Recordsille albumit The Apprentice ja Cool Tide. Vuonna 1993 ilmestynyt pitkäsoitto No Little Boy edusti yhteistyötä Phil Collinsin kanssa ja se sisälsi uusia versioita Martynin vanhaan ydintuotantoon lukeutuvista kappaleista. Vuonna 1992 nauhoitettu ja samanhenkinen Could't Love You More jäi julkaisematta, mutta sen kappaleita julkaistiin useilla kokoelmilla The Apprenticen ja Cool Tiden biisien tavoin. Vuonna 1994 Permanent Records julkaisi Martynilta tuplaliven. Go! Discsin vuonna 1996 julkaisema And ja vuonna 2000 ilmestynyt Glasgow Walker edustavat trip-hoppia. Vuonna 1998 ilmestynyt The Church with One Bell on coveralbumi, jolla versioidaan esimerkiksi Portisheadin ja Ben Harperin tuotantoa. Heinäkuussa 2006 BBC esitti dokumentin Johnny Too Bad, jossa käsiteltiin muun muassa vuonna 2004 ilmestyneen albumin On the Cobbles kirjoittamista ja levyttämistä. Sitä pidetään eräänä Martinin vahvimmista töistä, ja se tekee paluuta artistin akustisvoittoiseen soundiin. Viimeiset konserttinsa Martyn piti marraskuussa 2008. Tuolloin hän esitti ensisijaisesti tuotantoaan Grace and Dangerilta. Yhteistyössä kosketinsoittajansa Spenser Cozensin kanssa Martyn kirjoitti ja esitti musiikin Robert Wallacen elokuvaan Strangebrew, joka palkittiin Lontoon lyhytelokuvafestivaaleilla samana vuonna. Neljäs helmikuuta 2008 Martyn vastaanotti palkinnon elämäntyöstään BBC Radio 2:n Folk Awardseissa. Palkinnon esitteli Phil Collins ja Eric Clapton on maininnut Martynin olleen hämmästyttävästi edellä kaikessa.  Syyskuun alussa 2008 Island muisti Martynin 60-vuotispäivää neljän cd:n boxilla Ain't No Saint. Se sisälsi ennen julkaisematonta studiomateriaalia ja harvinaisia liveäänitteitä. Martyn  menehtyi 29. tammikuuta 2009 Thomastownissa, Irlannissa. Hänen viimeiseksi jäänyt albuminsa Heaven and Earth viimeisteltiin ja julkaistiin postuumisti toukokuussa 2011. 25. helmikuuta 2009 Mike Harding esitteli Martyniin liittyneen tunnin mittaisen tribuuttiohjelman BBC Radio 2:lla. Elokuun puolivälissä 2011 ilmestyi eri artistien tribuuttialbumi Johnny Boy Would Love This. 27. tammikuuta 2019 Glasgow Royal Concert  Hallissa pidettiin Martinille tribuuttikonsertti A Grace and Danger:A Celebration of John Martyn. Sen esiintyjiin lukeutui mm. Paul Weller.