Maanantain mainio:Merkittävän laulajattaren ainoa top ten-hitti

 Just One Look on yhdysvaltalaisten R&B-solistien Doris Troyn ja Gregory Carrollin yhteistyötä edustava kappale. Doris Troyn mainitusta biisistä vuonna 1963 levyttämästä versiosta muodostui hitti. The Hollies, Anne Murray, Linda Ronstadt ja Ian Matthews saavuttivat kukin niin ikään menestystä Just One Lookista työstämillään levytyksillä. Kappaleesta on tehty myös useita muita coverversioita. On olemassa erilaisia yksityiskohtia sisältäviä tarinoita siitä, kuinka Doris Troyn levytys Just One Lookista päätyi Atlantic Recordsin julkaisemaksi. Teoksen Billboard Book of One-Hit Wonders mukaan James Brown näki Troyn esiintyvän tuonaikaisella taiteilijanimellään Doris Payne eräässä yökerhossa ja hän esitteli tämän Atlanticille. Tuoreemman ja yksityiskohtaisemman, teoksessa Soulful Divas ilmestyneen tarinan mukaan Payne levytti kappaleesta studiodemon ja vei sen ensiksi Sue Recordsiin. Mainitusta levy-yhtiöstä ei kuitenkaan saapunut vastausta. Niinpä Payne tarjosi kappaletta Atlanticin Jerry Wexlerille, joka vakuuttuikin biisistä siinä määrin, että julkaisi kyseisen demoversion sellaisenaan. Muusikkoina kappaleessa vaikuttivat pianisti Ernie Hayes, kitaristi Wally Richardson, basisti Bob Bushnell ja rumpali Bernard Purdie. Just One Lookin julkaisun yhteydessä Payne käytti ensimmäistä kertaa taiteilijanimeään Doris Troy Doris Paynen säilyessä edelleen hänen pseudonyminään. Just One Lookin kirjoituskrediiteissä hänen nimekseen on merkitty Doris Payne. Vuonna 1963 julkaistusta Just One Lookista muodostui Troyn ainoa Billboard Hot 100 -listalle kohonnut single. Sen paras sijoitus oli kymmenentenä ja listaviikkoja kappaleelle kertyi 14. Billboardin R&B-listalla Just One Look oli parhaimmillaan kolmantena, Uudessa Seelannissa Lever Hit Paradella kahdeksantena ja Kanadassa CHUM Hit Paraden kärjessä kolmen viikon ajan. Myös Cash Boxilla Troyn levytys oli parhaimmillaan yhdeksäntenä. Vuoden 1963 lopussa tehdyissä listauksissa Doris Troyn Just One Look oli Billboardin R&B-listan yhdenneksitoista suosituin single.

Sunnuntain extra:Ac/Dc:n For Those About to Rockin ensimmäinen singlebiisi

 Let's Get It Up on australialaisen hardrockyhtyeen Ac/Dc:n levyttämä ja sen jäsenten, kitaristien Angus ja Malcolm Youngin sekä solisti Brian Johnsonin käsialaa oleva kappale, joka julkaistiin yhtyeen loppuvuodesta 1981 ilmestyneellä albumilla For Those About to Rock (We Salute You) ja myöhemmin lisäksi ensimmäisenä albumilta poimittuna singlenä alkuvuodesta 1982. Yhdysvaltain-painoksessa sinkun b-puolena oli Snowballed ja Britanniassa ilmestyneessä versiossa Landoverissa, Marylandissa joulukuussa 1981 taltioitu liveversio Back in Black-pitkäsoiton nimikappaleesta. 12-tuumaisella singlellä toisena livebiisinä oli samaisessa paikassa samaan aikaan taltioitu Bon Scottin aikaista tuotantoa edustava T.N.T. 12-tuumaisella singlellä oli edellä mainittujen livebiisien ja Snowballedin lisäksi mukana studioversiot Bon Scottin aikaista tuotantoa vuonna 1979 ilmestyneeltä Highway to Hell -albumilta edustavista kappaleista Love Hungry Man ja Night Prowler sekä Back in Blackilta löytyvästä Shoot to Thrillistä. Arvioidessaan For Those About to Rock - pitkäsoitosta laatimassaan arviossa Kurt Loder mainitsi Let's Get It Upin kitarasoolosta kuultavissa olevista Angus Youngin bluesjuurista.

Lauantain pitkä:The Kinksin originaalibasisti ja perustajajäsen

 31. joulukuuta 1943 syntynyt ja 23. kesäkuuta 2010 edesmennyt Peter Alexander Greenlaw Quaife oli brittiläinen muusikko, taiteilija ja kirjailija. Hän oli The Kinksin perustajajäsen, joka vaikutti yhtyeessä vuoteen 1969 saakka ja oli lisäksi taustavokalistina joillakin yhtyeen levytyksillä. Vuonna 1963 Quaife perusti veljesten Ray ja Dave Davies kanssa yhtyeen The Ravens. Viimeistään alkuvuodesta 1964 yhtyeen nimeksi vaihtui The Kinks. Yhtyeen varhaisista hiteistä You Really Got Me ja All Day and All of the Night vaikuttivat osaltaan keskeisesti hard- ja heavyrockin kehitykseen. Jätettyään Kinksin vuonna 1969 Quaife perusti yhtyeen Mapleoak, josta hän lähti kuitenkin jo huhtikuussa 1970. Jätettyään musiikkibisneksen Quaife asui 70-luvulla Tanskassa. Vuonna 1980 hän muutti Bellevilleen, Ontarioon, missä työskenteli taiteilijana ja sarjakuvapiirtäjänä. Vuonna 1998 Quaifella diagnosoitiin munuaisvaiva. Vuonna 2005 Quaife palasi Tanskaan, missä hän menehtyi 23. kesäkuuta 2010. Tavistockissa, Devonissa syntynyt Quaife opiskeli taidetta. Aikaisemmin mainittu Quaifen ja Daviesin veljesten varhainen yhtye The Ravens esitti ensisijaisesti rhythm and blues-covereita ja keikkaili paikallistasolla clubeissa. Yhtyeen solmiessa levytyssopimuksen loppuvuodesta 1963 sen nimeksi oli vaihtunut The Kinks. Quaife oli keskeinen haastateltava The Kinksin varhaisissa lehdistötilaisuuksissa. Kesäkuussa 1966 hän loukkaantui auto-onnettomuudessa ja John Dalton otti hänen paikkansa The Kinksin basistina. Samaisen vuoden marraskuussa Quaife kuitenkin teki paluun The Kinksin riveihin. Seuraavien kahden vuoden aikana Quaife oli mukana The Kinksin keskeiseen tuotantoon lukeutuvilla albumeilla Something Else ja The Kinks Are Village Green Preservation Society. Lisäksi hän treenasi albumilla Arthur (Or the Decline and Fall of the British Empire) julkaistuja kappaleita. Quaife jätti Kinksin pysyvästi huhtikuussa 1969. Ray Davies uskoi asian vasta luettuaan musiikkilehdestä Quaifen uudesta yhtyeestä Mapleoakista. Davies pyysi Quaifea muuttamaan mieltään, mutta tuloksetta. Hänet Kinksin basistina korvasi tällä kertaa pysyvästi John Dalton. Countrya/rockia edustaneen Mapleoakin nimestä määriteosa viittasi sen kanadalaisjäseniin, lauluntekijöihin Stan Endersbyhyn ja Marty Fisheriin, perusosa taas brittiläisiin Quaifeen ja rumpali Mick Cookiin. Quaifella oli kontakteja Tanskaan ja Mapleoak konsertoi siellä sekä Britanniassa suuren osan vuotta 1969 ja alkuvuodesta seuraavana vuonna. Cook jätti yhtyeen kesäkuussa 1969 ja hänen paikkansa otti niin ikään Kanadasta kotoisin ollut Gordon MacBain, jonka käsialaa oli suurin osa Mapleokin originaalituotannosta. Huhtikuussa 1970 ilmestynyt Mapleoakin ensisingle Son of a Gun jäi vaille listasijoitusta ja Quaife jätti sekä kyseisen yhtyeen että yleisesti musiikkiteollisuuden. Hän muutti Tanskaan eikä ollut mukana Mapleoakin ainoalla ja vuonna 1971 ilmestyneellä albumilla. Quaife ei koskaan palannut täysaikaisesti muusikoksi.  Vuonna 1980 hän muutti Bellevilleen, Ontarioon, missä työskenteli graafisena taiteilijana. Kinksin Toronton-konsertissa vuonna 1981 Quaife esiintyi vielä yhtyeen riveissä encoressa. Vuonna 1990 Quaife pääsi Rock and Roll Hall of Fameen The Kinksin jäsenenä. New Yorkissa järjestetyssä seremoniassa Quaife jammaili muiden mainittuna vuonna Rock and Roll Hall of Fameen valittujen muusikoiden kanssa. Vuonna 1998 diagnosoidun munuaisvaivan jälkeen Quaife työsti dialyysihoidoistaan sarjakuvia. Ne olivat siinä määrin suosittuja, että tulivat vuonna 2004 julkaistuksi kirjassa nimeltä The Lighter Side of Dialysis. Vuonna 1996 Goldmine Magazinelle antamassaan haastattelussa The Whon John Entwistle nimesi Pete Quaifen suosikkibasistikseen. Syyskuussa 2004 Utrecthissa, Alankomaissa järjestetyssä Kinks-tapaamisessa Quaife jammaili muiden yhtyeen jäsenten kanssa muutaman biisin. Quaife asui Kanadassa yli kahden vuosikymmenen ajan, mutta hän palasi Tanskaan vuonna 2005 avioeronsa myötä. Quaifen viimeinen tyttöystävä oli Elisabeth Bilbo, jonka hän oli tuntenut jo 19-vuotiaasta asti, jolloin tämä oli ollut The Kinksin diggari. Vuonna 2005 Quaife pääsi UK Music Hall of Fameen Kinksin jäsenenä ja tämä merkitsi yhtyeen originaalikokoonpanon viimeistä kokoontumista. Maaliskuussa 2009 Quaife ilmoitti vetäytyvänsä julkisuudesta lopullisesti. Hän menehtyi 23. kesäkuuta 2010 66-vuotiaana. Neljä päivää myöhemmin Ray Davies esiintyi Glastonbury Festivaalilla ja omisti keikkansa Quaifelle esittäen useita Kinksin tuotannon kappaleita Quaifen yhtyeessä vaikuttamisajalta. Rumpali Mick Avoryn mukaan Quaifen lähtö Kinksistä oli yhtyeelle menetys ja se aiheutti sille suuren muutoksen. Quaifen kirja Veritas, Volume One ilmestyi viimein postuumisti helmikuussa 2011. Vaikka siinä kerrottiin fiktiivisestä 60-luvun rockyhtyeestä, kirjan tapahtumat perustuvat pitkälti Quaifen kokemuksiin The Kinksin jäsenenä.

Perjantain pohjat:Spirit-yhtyeen 70-luvun puolivälin albumi

 Spirit:Son of Spirit

Lokakuussa 1975 ilmestynyt Son of Spirit on toinen niistä pitkäsoitoista, jonka yhdysvaltalainen Spirit-yhtye työsti Mercury Recordsille. Kyseessä on Spiritin tuotannon seitsemäs albumi ja toisin kuin edeltäjänsä Spirit of '76, mainittu pitkäsoitto ei saavuttanut listasijoitusta. Jotkin Son of Spiritillä julkaistuista kappaleista nauhoitettiin samaan aikaan Spirit of '76:n biisien kanssa. Lisäksi mukana on kitaristi Randy Californian soolodemoja, joita levytysversioissaan rikastettiin rumpukoneella. Son of Spiritin originaali cd-versio ilmestyi 1990-luvun alkuvuosina. Vuonna 2004 Beat Goes On julkaisi Son of Spiritistä remasteroidun uusintapainoksen sitä Spiritin diskografiassa seuranneen albumin Farther Along kanssa. Son of Spirit koostuu yhtyeen omasta tuotannosta lukuun ottamatta kestoltaan vajaa kaksiminuuttista Beatles-coveria Yesterday.

Torstain terävä:Led Zeppelinin kakkosalbumin balladihelmi

 Thank You on Led Zeppelinin toisella albumilla 22. lokakuuta 1969 ilmestynyt kappale. Solisti Robert Plantin ja kitaristi Jimmy Pagen käsialaa oleva balladituotantoa edustava biisi on jälkimmäisen tuottama. Thank Youn instrumentaatiossa keskeisiä ovat basisti John Paul Jonesin soittamat Hammond-urut. Kappaleeseen sisältyy valehäivytys, jota kymmentä sekuntia myöhemmin seuraa crescendo. Thank Youn levytyksessä Jimmy Page soitti Voxin 12-kielistä kitaraa. Vuonna 2014 Michael Madden ylisti Led Zeppelin II:n Deluxe-version arviossaan Thank Youn remasterointia. Hän kehui lisäksi mainitun albumin Deluxe Editionin bonuskappaleita, joihin lukeutui myös Thank Youn backing track ja totesi John Bonhamin rummuilla ja Jonesin Hammond-uruilla olevan oma mielensä. Levytuottaja Rick Rubin huomioi kappaleen rakenteesta akustisen kitaran ja urkutyöskentelyn luovan toisen maailman läsnäoloa. Pitchforkiin kirjoittanut Mark Richardson piti Thank Youta musiikillisesti mahtavana ja totesi kappaleen yhdistävän folkia proto-metalliin ja kappaleen akustiset kitarat tarjoavat kontrastia sen raakuuteen aivan uudella tavalla. Marraskuussa 2010 Thank You sijoittui kärkeen Gibsonin laatimalla kymmenen parhaan kiitoskappaleen listalla. Marraskuussa 2012 kappale saavutti sijan 29. Rolling Stonen laatimalla 40 parhaan Led Zeppelin-kappaleen listalla. Vuonna 1994 Page ja Plant levyttivät Thank Yousta uuden version albumilleen No Quarter:Jimmy Page and Robert Plant Unledded.