Sugarloaf oli yhdysvaltalainen rockyhtye, joka aloitti toimintansa vuonna 1968 nimellä Chocolate Hair. Denverissä, Coloradossa perustetettu yhtye saavutti top teniin kohonneet singlet Green-Eyed Lady ja Don't Call Us, We'll Call You. Solisti/kosketinsoittaja Jerry Corbetta vaikutti Bob Webberin kanssa Denveristä käsin operoineessa yhtyeessä The Moonrakers. Tower oli aikaisemmin julkaissut mainitulta yhtyeeltä neljä singleä, joista kolme ilmestyi vuonna 2005 Coloradon garagerockskeneä esitelleellä albumilla Highs in Mid-Sixties Volume 18 ja yksi aikaisemmin albumilla Pebbles Volume 10. The Moonrakers oli kehittynyt 60-luvun alussa vaikuttaneesta yhtyeestä (The Surfin)Classics. Useat mainituissa yhtyeissä soittaneista muusikoista olivat myöhemmin mukana The Moonrakersin levytyksillä. Loppuvuodesta 1968 Corbetta ja Webber perustivat yhtyeen Chocolate Hair, jonka kokoonpanon täydensivät aikaisemmin Corbettan kanssa soittanut rumpali Myron Pollock sekä Webberin ystävä, basisti Bob Raymond. Corbetta oli aloittanut muusikonuransa neljävuotiaana rumpalina ja siirtynyt seitsemänvuotiaana kosketinsoittajaksi. The Moonrakersissa Corbetta oli vaikuttanut jälleen rumpalin tehtävissä, mutta yksi keskeisistä syistä siihen, että hän halusi perustaa uuden yhtyeen, oli halu palata kosketinsoittajaksi. Corbetta ja Webber solmivat levytyssopimuksen Frank Slayn kanssa ja vuoden 1969 aikana kaksikko alkoi nauhoittaa demoja. Liberty Records vakuuttui yhtyeen mainitulle levy-yhtiölle esittelemistä demoista ja sainasi yhtyeen. Demot kuulostivat siinä määrin laadukkailta, että Slay päätti julkaista ne albumiformaatissa. Syyskuussa 1969 Myron Pollock päätti jättää yhtyeen ja aikaisemmin The Moonrakersissa ja Surfin' Classicsissa soittanut rumpali Bob MacVittie otti hänen paikkansa. The Moonrakersin solisti Veeder Van Dorn kutsuttiin vokalisoimaan albumille ja hän teki huomattavimmat laulusuorituksensa kappaleissa Things Gonna Change Some ja West of Tomorrow, hänestä ei tosin tullut yhtyeen pysyvää jäsentä. Original Sound-studioilla nauhoitettu ja MacVittien rumpaloima Green-Eyed Lady lisättiin viime hetkellä mukaan loppukeväästä 1970 ilmestyneelle albumille. Juuri ennen sen julkaisua Liberty suositteli yhtyeelle nimenvaihdosta, sillä Chocolate Hair saatettiin kokea rasistisena. Yhtye suostui vaihtamaan nimekseen Sugarloafin lähellä Boulderia, Coloradoa sijainneen vuoren mukaan, jossa Bob Webber asui. Green-Eyed Ladyn Corbetta kirjoitti ystävänsä Ray Paynen kanssa Sweet Painissä vaikuttaneiden J. C. Phillipsin ja David Riordanin kanssa. Billboardin listalla Green-Eyed Lady nousi parhaimmillaan kolmossijalle lokakuussa 1970 ja Sugarfloafin nimettömän esikoisalbumin paras sijoitus oli 24. Heti esikoisalbuminsa ilmestymisen jälkeen Sugarloaf täydensi kokoonpanoaan solisti/kitaristi/biisintekijä Bob Yeazelilla. Tämä oli aikaisemmin ollut mukana kahdella denveriläisen, psykedeelistä rockia edustaneen Beast- nimisen yhtyeen albumilla ja vaikuttanut Superbandissa sittemmin Three Dog Nightiin siirtyneen Jimmy Greenspoonin kanssa. Yeazelin osuus oli keskeinen Sugarloafin toisella ja tammikuussa 1971 ilmestyneellä albumilla Spaceship Earth. Itse albumin listasijoitukseksi jäi 111. ja siltä poimitut singlet Tongue- in- Cheek ja Mother Nature's Wine saavuttivat sijat 55. ja 88. Niistä jälkimmäinen jäi kaikkien aikojen viimeiseksi Liberty Recordsin julkaisemaksi singleksi ennen kuin yhtiö muuttui osaksi United Artistsia. Vuosien 1970 ja 1971 aikana Sugarloaf keikkaili ahkerasti ja soitti esimerkiksi The Whon, Deep Purplen ja Eric Burdon & Warin lämmittelijänä. 16. maaliskuuta 1971 yhtye esiintyi esimerkiksi Aretha Franklinin ja Three Dog Nightin kanssa 13:n vuosittaisen Grammy Awardsin jatkoilla. Kyseisellä keikalla aikaisemmin Maul & The Kutupsissa bassotellut Bobby Pickett täydensi yhtyeen kokoonpanon. Kyseessä ei kuitenkaan hitin Monster Mash levyttänyt Bobby Pickett. Samalla yhtyeestä tuli kuusimiehinen ja kuusi päivää myöhemmin Sugarloaf esiintyi American Bandstandissa, missä yhtye esitti kappaleet Green-Eyed Lady ja Mother Nature's Wine. Vuonna 1972 Sugarloaf soitti taustat näyttelijä Butch Patrickin vokalisoimalla ja Frank Slayn tuottamalla versiolla Bee Geesin tuotantoa edustaneesta kappaleesta I.OIO.Yeazell ja Pickett jättivät Sugarloafin kesän 1972 aikana. Pickett esiintyi myöhemmin Etta Jamesin, Gregg Allmanin, rockyhtye Detectiven ja Cafe R&B:n kanssa. Yeazell jatkoi yhtyeuraansa jonkin aikaa, piti sen jälkeen kahdeksan vuoden tauon musiikkibisneksestä ja aloitti sen jälkeen jälleen keikkailun, biisien kirjoittamisen ja demojen nauhoittamisen. Vuoden 1972 loppuun mennessä myös Webber, Raymond ja MacVittie olivat jättäneet Sugarloafin. Corbettalle jäivät oikeudet yhtyeen nimeen. Vuonna 1973 Corbetta solmi sopimuksen Neil Bogartin Brut Recordsin kanssa. Bogartin perustaman yhtiön jakelusta vastasi Brut Feberge. Loppuvuodesta 1973 ilmestynyneestä albumista I Got a Song suunniteltiin aluksi Corbettan soololevyä, mutta siitä muodostui Sugarfloafin kolmas albumi, kun kyseisen pitkäsoiton levytykseen osallistuivat Webber, Raymond sekä rumpali Larry Ferris. Mainittu lineup päätyi myös konsertoimaan. Se esiintyi esimerkiksi 19. huhtikuuta 1974 lähetetyssä The Midnight Special-ohjelman jaksossa. Brut Faberge-yhtiön lopetettua toimintansa Corbetta ja Frank Slay ostivat albumin takaisin Bogartilta ja menivät ystävänsä levytysstudioon Denveriin nauhoittamaan uuden kappaleen Don't Call Us, We'll Call You. Mukana nauhoituksissa olivat studiomuusikkoja edustaneet rumpali Paul Humphries, basisti Maxx Bennett, kitaristi Ray Payne ja Jason Hickmanista, Mikkel Saksista ja David Queenistä muodostunut taustalauluyhtye The Flying Saucers. Kappaleessa lainataan riffejä Beatlesin I Feel Finesta ja Stevie Wonderin Superstitionista. Slayn Claridge Records julkaisi Corbettan ja John Carterin käsialaa olleen kappaleen marraskuussa 1974. Seuraavan vuoden huhtikuussa se saavutti singlelistalla yhdeksännen sijan. I Got a Song julkaistiin pian mainitulla hittisinglellä ryyditettynä ja albumin nimeksi oli myös vaihtunut Don't Call Us We'll Call You. Kyseinen biisi korvasi originaalilla albumilla julkaistun kappaleen Easy Evil. Silti pitkäsoiton uusi painos joutui tyytymään Billboardin listalla sijaan 152. Albumilta löytymätön single Stars in My Eyes saavutti sijan 87. kesäkuussa 1975. Don't Call Usin... suosion siivittämänä Corbetta, Webber, Raymond ja originaalirumpali Myron Pollock keikkailivat vuoden 1975 aikana. Heinäkuussa 1975 Ebbet's Fieldissä pienessä clubissa taltioitu konsertti julkaistiin viimein vuonna 2006 cd-formaatissa nimellä Alive in America. I Got a Songin nimikappale julkaistiin singleformaatissa lokakuussa 1975, mutta se jäi Billboardilla Hot 100-listan ulkopuolelle. Samoihin aikoihin nauhoitettu Corbettan soolosingle You Set My Dreams to Music päätyi mukaan vuonna 1977 valmistuneeseen elokuvaan The Legend of Frank Woods. Sugarloafin viimeinen single Satisfaction Guaranteed jäi vaille listasijoitusta. Don't Call Us:ista lähtien Sugarloafin singlejen julkaisijana oli Claridge-yhtiö. Vuoden 1975 loppuun mennessä Webber ja Raymond olivat jättäneet Sugarloafin. Corbetta jatkoi keikkailua nimellä Jerry Corbetta and Sugarloaf rumpali Pollockin, kitaristi Ray Paynen ja myöhemmin Playerissä soittaneen basistin Rusty Buchananin kanssa. Vuonna 1978 Corbetta päätti lopettaa Sugarloaf-nimen käytön ja siirtyi sooloartistiksi. Samana vuonna Warner Bros julkaisi Jerry Corbettan ainoaksi jääneen ja hänen nmeään kantaneen sooloalbumin. Vuosien 1980 ja 1984 välillä Corbetta oli mukana Frankie Valli & The Four Seasonsissa. 12. kesäkuuta 1985 Sugarloaf soitti yhden reunion-konsertin Colorado Cream Festivaalilla lineupilla, jossa olivat Corbettan, Pollockin ja Yeazellin lisäksi mukana uudet jäsenet kitaristi Larry Wilkins ja basisti Bryan Grassmeyer. Vuosien 1989 ja 1991 välillä Corbetta ja Wilkins jatkoivat Sugarloafia Bob Crewen kanssa, mutta ilman suurempaa menestystä. Vuonna 1991 Corbetta oli mukana kiertäneessä nostalgiashowssa 30 Years of Rock and Roll. Tämä johti Corbettan musiikilliseen yhteistyöhön aikaisemmin Blues Imagessa ja Iron Butterflyssa soittaneen solisti/kitaristi Mike Pineran ja aikaisemmin Cannibal&The Headhuntersissa vaikuttaneen basistin Dennis Nodan kanssa. Myöhemmin samaisena vuonna muodostui toinen konsertoinut yhtye The Sugarloaf/Iron Buterfly/Cannibal&The Headhunters Revue. Vuonna 1992 yhtyeen nimeksi vaihtui The Classic Rock All Stars ja sen kokoonpanon täydensi aikaisemmin Rare Earthissä vokalisoinut ja rummuttanut Peter Rivera. Vuosien mittaan yhtyeen riveissä vierailivat esimerkiksi Mickey Dolentz ja Spencer Davis. Corbettan mukaan The Classic Rock All Stars teki 90-luvun aikana sekä vuonna 2005 joitakin keikkoja The Sugarloafin nimellä lineupilla, jossa Riviera ei ollut mukana. 19. tammikuuta 2008 Corbetta ja Noda sekä aikaisemmin Paul Revere and the Raidersissa soittanut Omar Martinez sekä paikallinen kitaristi Michael Furlong esiintyivät Carson Cityssä Breweryn Legends of Rock -showssa. Vuonna 2010 Corbetta joutui lopettamaan esiintymiset terveyssyistä. Kahdeksas syyskuuta 2012 Jerry, Bob Webber, Bob Raymond, Bob MacVittie, Bob Yeazel, Bobby Pickett ja Myron Pollock soittivat Sugarloafin nimellä reunion-keikan päästyään Colorado Music Hall of Fameen. Seuraavana iltana Bob Webber, Corbetta, Raymond ja Pollock soittivat Sugarloafin nimellä vielä yhden keikan golfclubilla Denverissä. Basisti Bob Raymond menehtyi 11. helmikuuta 2016 Centennialissa, Coloradossa 69 vuoden ikäisenä. Kitaristi Bob Yeazell menehtyi Stuartissa, Floridassa yhdeksäs kesäkuuta 2016 niin ikään 69-vuotiaana. Taisteltuaan seitsemän vuoden ajan Corbetta menehtyi Denverissä 16. syyskuuta 2016 68 vuoden ikäisenä. Bob Webberistä tuli ilmakehää ja avaruutta tutkinut insinööri ja Arkansasiin muuttaneesta Bobby McVittiestä ravintola-alan yrittäjä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti