Kitaristivirtuoosi Alvin Leen (19. 12. 1944 - 6. 3. 2013) luotsaama Ten Years After on eräs Britannian keskeisimmistä bluesrockyhtyeistä. Vuosien 1968 ja 1973 välillä kahdeksan Ten Years Afterin albumeista kohosi brittilistalla 40 suosituimman joukkoon. Yhdysvaltojen Billboard 200 -listalle Ten Years Afterin tuotannosta nousi jopa 12 albumia. Ten Years Afterin tuotannon tunnetuimpiin kappaleisiin lukeutuvat erityisesti Woodstockin mammuttifestivaaleilta ja elokuvasta muistettu I'm Going Home, Sladen ja kotimaassa Hurriganesin coverohjelmistoon päätynyt Hear Me Calling, Love Like A Man sekä juuri Billboardin Hot 100 -listalla sijan 40. saavuttanut I'd Love to Change the World. Ten Years Afterin esiaste oli loppuvuodesta 1960 perustettu yhtye Ivan Jay and the Jaycats. Saavutettuaan usean vuoden ajan suosiota paikallistasolla Nottinghamin ja Mansfieldin alueella, vuodesta 1962 nimellä The Jaybirds ja myöhemmin nimellä Ivan Jay and The Jaymen, kitaristi/solisti Alvin Lee ja basisti Leo Lyons perustivat Ten Years Afterin. Huhtikuussa 2009 Yhdysvalloissa menehtynyt ja vuonna 1939 syntynyt Ivan Jay, eli Ivan Joseph Harrison vaikutti yhtyeessä leadvokalistina. Elokuussa 1965 yhtyeeseen liittyi rumpali Ric Lee, joka korvasi varhaisemman rumpalin Dave Quckmiren, joka taas vuonna 1962 oli ottanut yhtyeen originaalirumpali Pete Evansin paikan. Vuosien 1960 ja 1962 välillä Roy Cooper vaikutti yhtyeessä solistina ja rytmikitaristina. Vuonna 1966 The Jaybirds muutti Lontooseen, missä se toimi The Ivy Leaguen säestysyhtyeenä. Samaisena vuonna Chick Churchill liittyi yhtyeeseen kosketinsoittajaksi. Mainitun vuoden marraskuussa Chris Wrightista tuli yhtyeen manageri ja sen nimeksi vaihtui Blues Trip. Nimellä Blues Yard yhtye soitti Lontoon Marqueella yhden keikan Bonzo Dog Doo-Dah Bandin lämmittelijänä. Yhtyeen nimeksi vaihtui lopulta Ten Years After ja sen syntyhistoriasta on eriäviä tarinoita. Tuleva Chrysalis Agency buukkasi Ten Years Afterin ensimmäisenä yhtyeenä. Se sai kiinnityksen Marquee -clubille ja kutsuttiin soittamaan Windsorin vuoden 1967 jazz-festivaaleille. Mainittu esiintyminen johti sopimukseen Deram-yhtiölle, joka oli Deccan alamerkki. Ten Years After oli ensimmäinen yhtye, jonka Deram sainasi ilman singlehittiä. Lokakuussa 1967 ilmestyi Ten Years Afterin nimeä kantanut esikoisalbumi. Vuonna 1968 Skandinaviassa ja Yhdysvalloissa konsertoituaan Ten Years After julkaisi toisen albuminsa Undead, joka oli samalla yhtyeen ensimmäinen livelevy. Se sisälsi muun muassa ensimmäisen version kappaleesta I'm Going Home. Helmikuussa 1969 ilmestyi yhtyeen seuraava studioalbumi Stonedhenge, joka sisälsi muun muassa muutamaa vuotta myöhemmin brittiläisen glamrockyhtyeen Sladen versioiman kappaleen Hear Me Calling. Ten Years Afterin oma levytys mainitusta kappaleesta ilmestyi lisäksi singleformaatissa. Heinäkuussa 1969 Ten Years After esiintyi Newportin Jazzfestivaaleilla. Kyseessä oli ensi kerta, kun siellä soitti myös rockyhtyeitä. 26.-27. heinäkuuta 1969 Ten Years After esiintyi Seattle Pop Festivaalilla ja läpimurtoa Yhdysvalloissa yhtyeelle tuli merkitsemään keikka Woodstockin mammuttifestivaaleilla. Siellä esitetty I'm Goin' Home-versio pääsi mukaan sekä Woodstock-elokuvaan että sen soundtrackalbumille. Vuonna 1970 ilmestynyt Love Like a Man oli Ten Years Afterin ainoa top teniin kohonnut single Britanniassa. Kappaleen täyspitkä versio oli mukana Ten Years Afterin viidennellä albumilla Crickewood Green, josta muodostui yhtyeen suosituin Britanniassa. Elokuussa 1970 Ten Years After esiintyi Strawberry Fields-festivaaleilla lähellä Torontoa sekä Isle of Wightin festivaaleilla. Vuonna 1971 Ten Years Afterin levy-yhtiöksi vaihtui Yhdysvalloissa Columbia ja Britanniassa Chrysalis. Samana vuonna ilmestynyt albumi A Space in Time sisälsi muun muassa Ten Years Afterin suurimman singlemenestyksen Yhdysvalloissa, I'd Love to Change the World. Loppuvuodesta 1972 ilmestyi Ten Years Afterin toinen Columbian julkaisema albumi Rock & Roll Music to the World ja vuonna 1973 tuplakonserttitaltiointi Ten Years After:Recorded Live. Yhtye lopetti toimintansa julkaistuaan Columbialla vuonna 1974 albumin Positive Vibrations. 70-luvun loppupuolella ja seuraavan vuosikymmenen alussa Alvin Lee konsertoi ahkerasti yhtyeen Ten Years Later kanssa. Ten Years Afterin originaali lineup teki paluun vuonna 1983 ja konsertoi Readingin festivaaleilla. Mainittu konsertti julkaistiin myöhemmin cd-formaatissa nimellä The Friday Rock Sessions:Live at Reading '83. Vuonna 1988 yhtye palasi yhteen muutamien konserttien merkeissä ja seuraavana vuonna ilmestyi Terry Manningin Memphisissä tuottama Ten Years Afterin uusi albumi About Time. Ten Years After pysytteli toiminnassa uransa pisimmän kauden, vuoteen 2003 saakka. Vuonna 1994 yhtye esiintyi Eurowoodstock-festivaalilla Budapestissa. Vuonna 2003 muut yhtyeen jäsenet ottivat Alvin Leen tilalle Joe Goochin ja nauhoittivat albumin Now. Seuranneelta kiertueelta julkaistiin vuonna 2005 tupla-albumi Roadworks. Lähdettyään Ten Years Afterista Alvin Lee soitti ja esiintyi lähinnä omissa nimissään. Hän menehtyi kuudes maaliskuuta 2013 rutiininomaisen leikkauksen jälkeisiin komplikaatioihin 68-vuotiaana. Ric Lee vaikuttaa nykyisin myös yhtyeessä Ric Lee's Natural Born Swingers Bob Hallin kanssa. Tammikuussa 2014 sekä Goochin että Lyonsin ilmoitettiin jättäneen Ten Years Afterin. Heidän paikkansa yhtyeessä ottivat kahta kuukautta myöhemmin veteraanibasisti Colin Hodgkinson ja solisti/kitaristi Marcus Bonfanti. Lokakuussa 2017 yhtye julkaisi tuoreimman albuminsa A Sting in the Tale.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti