Maanantain mainio:Eräs Joni Mitchellin keskeisimmistä albumeista

Joni Mitchell:Hissing of Summer Lawns

Marraskuussa 1975 ilmestynyt Hissing of Summer Lawns on kanadalaisen laulaja/lauluntekijän Joni Mitchellin seitsemäs studioalbumi. Sen avauskappaleessa In France They Kiss on Main Street kuvataan ikääntymistä pikkukaupungissa  50-luvun rockin syntymäaikoihin. Kappale julkaistiin myös singleformaatissa ja se saavutti Billboardin listalla sijan 66. The Jungle Line hyödyntää afrikkalaisella pellolla taltioitua burundilaisten rumpalien soitoa, johon kitara, Moog-syntetisaattori ja lauluosuudet on dubattu. Kappaleen teksti tekee kunniaa ranskalaiselle taiteilijalle Henri Rousseaulle. Mitchellin töihin liittyvät yksityiskohdat yhdistyvät moderniin kaupunkielämään, musiikkiteollisuuteen ja kiellettyjen nautintoaineiden sävyttämään alakulttuuriin. Edith and the Kingpin tekee musiikillisesti paluun jazziin ja tekstinsä osalta kyseessä on gangsteritarina. Don't Interrupt the Sorrow on akustinen kitaravetoinen balladi, jonka tajunnanvirtaa muistuttavassa tekstissä nainen nousee miesvaltaa vastaan todistaakseen olemassaolonsa yksilönä. Shades of Scarlet Conquering on orkestraatiota hyödyntävä kappale nykyaikaisesta etelävaltiolaisesta kaunottaresta, joka perustaa elämänsä ja omakuvansa stereotypioihin Gone with the Wind -elokuvan Scarlet O' Harasta. Albumin kakkospuolen avaa sen nimikappale Hissing of Summer Lawns, joka kertoo naisesta, joka valitsee avioliiton sen epäoikeudenmukaisuudesta huolimatta. The Boho Dance kommentoi ihmisiä, joiden mielestä taiteilijat pettävät taiteellisen rehellisyytensä menestyksen kustannuksella ja heijastaa Tom Wolfen vuonna 1975 ilmestynyttä, taidekritiikkiä käsittelevää kirjaa The Painted World. Harry's House/Centerpiece käsittelee hajoavaa avioliittoa esimerkkinä modernin elämän yksinäisyydestä. Centerpiece on Harry Edisonin ja Jon Hendricksin jazzstandardi. Sweet Bird edustaa paluuta Mitchellin laulaja/lauluntekijä-tyyliin ja sen tekstissä ilmaistaan kauneuden katoavuudesta iän myötä. Kyseessä saattaa myös olla viittaus Tennessee Williamsin vuonna 1959 ilmestyneeseen näytelmään Sweet Bird of Youth. Albumin päätöskappaleessa Shadows and Light Mitchellin lauluosuuksissa hyödynnetään runsaasti päällekkäisäänityksiä. The Jungle Linen afrikkalaisteema on mukana myös albumin kannessa, jossa tummaihoiset kantavat käärmettä. Molemmat on heijastettu Beverly Hillsin alakaupunkiin ja albumin takakannessa Mitchellin kotitalo on merkitty sinisellä ja albumin brittipainoksessa vihreällä. Vaikka Hissing of the Summer Lawns saavutti ilmestyessään ristiriitaiset arviot, albumin arvo on kohonnut myöhemmin. Musiikkikirjoittaja Howard Jones on nimennyt kyseisen pitkäsoiton Joni  Mitchellin mestariteokseksi. Pitkän matkan Mitchell-diggariksi tunnustautunut Prince ylisti Hissing of the Summer Lawnsia haastatteluissa ja albumi pääsi myös mukaan Robert Dimeryn teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die.

Sunnuntain extra:Merkittävän laulaja/lauluntekijän kolmas albumi

Laura Nyro:New York Tendaberry

24. syyskuuta 1969 Columbia Recordsin julkaisemana ilmestynyt New York Tendaberry on newyorkilaisen laulajan ja lauluntekijän Laura Nyron kolmas studioalbumi, joka ilmestyi noin puolitoista vuotta edeltäjänsä, pitkäsoiton Eli and the Thirteenth Confesion jälkeen. Apulaistuottajana ja insinöörinä albumilla oli Roy Halee ja kansikuvasta vastasi David Gahr. New York Tendaberryä pidetään yleisesti yhtenä kolmesta Nyron keskeisimmästä albumista edeltäjänsä sekä seuraajansa, vuonna 1970 ilmestyneen pitkäsoiton Christmas and the Bears of Sweat tavoin. Vaikka kyseistä albumitrilogiaa pidetään temaattisesti ja musiikillisesti yhteneväisenä, New York Tendaberry lienee kolmikon intensiivisin. Vuoteen 1969 mennessä Nyrosta oli muodostunut eräs suosituimmista lauluntekijöistä. The 5:th Dimension, Three Dog Night ja Blood, Sweat and Tears olivat saavuttaneet hittejä hänen säveltämillään kappaleilla. Yhtyeistä ensiksi mainittu oli noussut Billboardin singlelistalla sijalle 27. kappaleella Save the Country ja Barbra Streisand levytti kappaleen Time and Love. New York Tendaberrysta muodostui Laura Nyron suurin menestysalbumi ja se saavutti Billboardin listalla sijan 32. Vuonna 2003 New York Tendaberry pääsi musiikkilehti Mojon julkaisemaan kirjaan kaikkien aikojen parhaista albumeista. Edellisenä vuonna pitkäsoitosta oli julkaistu bonusmateriaalia sisältävä uusintapainos ja vaikka albumi ilmestyi alun perin vuonna 1969, sen uudelleenjulkaisu pääsi Uncutin vuoden 2002 parhaiden albumien listalle. Uusintapainos sisälsi lisäksi ennen julkaisemattoman ja vuonna 1971 äänitetyn kappaleen In the Country Way sekä monona julkaistun singleversion Save the Countrysta, joka oli nauhoitettu kesällä 1968. Kansitekstit sisältävät lyriikat, äänityspäivämäärät sekä David Fricken käsialaa olevan historiikin.  Musiikillisesti New York Tendaberry oli edeltäjiään pelkistetympi. Osalla sen kappaleista Nyro säesti itseään ainoastaan pianolla, mutta myös jousten ja klassisten instrumenttien hyödyntäminen albumilla on huomattavaa. Sen kappaleilla kuultiin jazzyhtyettä, orkesteria sekä rockyhtyettä.  Pure Pleasure Records lisäsi New York Tendaberryn katalooginsa vuonna 2008. Remasteroinnista originaaleja analogisia masternauhoja hyödyntäen vastasi Ray Staff.  Albumista julkaistiin myös 180 gramman vinyyliversio, joka sisälsi originaalin kansitaiteen ja oli avattavakantinen.

Lauantain pitkä:Lou Reedin vuoden 1972 klassikkoalbumi

Lou Reed:Transformer

Kahdeksas marraskuuta 1972 RCA Recordsin julkaisemana ilmestynyt Transformer on Lou Reedin toinen sooloalbumi. David Bowien tuottama ja Mick Ronsonin apulaistuottama sekä sovittama pitkäsoitto lukeutuu glamrockgenren avainteoksiin ja se sisältää muun muassa Reedin suurimman singlemenestyksen Walk on the Wild Side. Vaikka Reedin esikoissooloalbumi ei ollut vielä menestys, David Bowie lukeutui Reedin yhtyeen Velvet Undergroundin diggareihin ja auttoi tätä saavuttamaan valtavirran suosiota. Transformerin kymmenestä kappaleesta Lou oli säveltänyt neljä ollessaan vielä Velvet Undergroundin jäsen. Andy's Chestin Velvet Underground oli levyttänyt vuonna 1969 ja mainittu  kappale oli julkaistu outtakeseja sisältävällä kokoelma-albumilla VU ja Satellite of Loven vuonna 1970 taltioitu demoversio viiden cd:n boxilla Peel Slowly and See. Transformerilla mainituista kappaleista kuultiin originaaleja näkemyksiä hitaampitempoiset versiot. New York Telephone Conversationia ja Goodnight Ladiesia Velvet Underground oli soittanut livenä kesällä 1970 Maxwell Kansas Cityssä. Kappaleista jälkimmäinen on ottanut nimensä T S Elliotin modernista runosta Wasteland. Reedin yhteys taiteilija Andy Warholiin säilyi voimakkaana ja hän antoi inspiraation kappaleeseen Vicious. Bowie oli esittänyt Velvet Undergroundilta kappaleita Waitin' for the Man ja White Light White Heat vuosien 1971-1973 aikana ja Mick Ronsonin osuus Transformerilla sekä muusikkona että sovittajana osoittautui varsin merkittäväksi. Hän vastasi esimerkiksi kappaleen Perfect Day jousisovituksesta. Transformer sisältää useita Reedin tuotannon tunnetuimmista kappaleista; Perfect Dayn lisäksi mainittuun kategoriaan lukeutuvat vaivattomasti Walk on the Wild Side ja Satellite of Love. Kyseisen albumin myötä Reed nousi kulttihahmosta tähtiasemaan. Hänen kuoltuaan lokakuussa 2013 sekä Transformerin, että Walk on the Wild Siden ja Perfect Dayn digitaalinen myynti nousi kolminkertaiseksi. Billboardin digitaalisten rockkappaleiden listalla Walk on the Wild Side kohosi sijalle 38. Vaikka Transformer saavutti ilmestymisaikanaan myös ristiriitaisia arvioita, albumi on menestynyt myöhemmin varsin hyvin erilaisissa kaikkien aikojen paras albumi-tyyppisissä äänestyksissä. Esimerkiksi NME:n kaikkien aikojen parhaiden albumien listalla Transformer saavutti sijan 55. Vuonna 2003 Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Transformerin sijoitus oli 194. Transformer pääsi myös musiikkilehti Q:n sadan kaikkien aikojen parhaan albumin listalle.

Perjantain pohjat:Gram Parsonsin esikoisalbumi

Gram Parsons:GP 

Tammikuussa 1973 ilmestynyt GP on Gram Parsonsin ensimmäinen sooloalbumi. Se saavutti ilmestyessään myönteisiä arvioita, mutta ei noussut listoille Billboardilla. Rolling Stonessa arvioitiin samalla kertaa sekä Parsonsin debyyttipitkäsoitto että sen seuraaja Grievous Angel, ja hänen laulusuorituksensa saivat mainitussa arviossa kehuja osakseen. Osallistuttuaan kahden Flying Burrito Brothersin albumin työstämiseen Parsons siirtyi soolouralle. Tuolloin hän levytti traditionaalisempaa countrya myös vaikutteita rockista ja soulista sisältäneeseen Flying Burrito Brothersin tuotantoon verrattuna. GP:n nauhoitukset ajoittuivat syys-lokakuuhun 1972 ja niiden tuotannosta vastasi ensisijaisesti Blind Faith-yhtyeen basistina muistettu Rick Grech. Emmylou Harris osallistui albumin nauhoituksiin ja esitti kaksi duettoa Parsonsin kanssa. Kyseessä olivat kappaleet That's All It Took ja We'll Sweep Out Ashes in the Morning. Kiss the Childrenin ja How Much I've Liedin kaltaisissa kappaleissa Parsons vokalisoi hiljaisella tyylillä. Esikoisalbuminsa tiimoilta hän konsertoi Fallen Angels-yhtyeen kanssa, mutta keikkoja edeltäneet treenit eivät olleet tarpeeksi kurinalaisia. Singleformaatissa albumilta julkaistiin kappale She, mutta myös se jäi Billboardin Hot 200-listan ulkopuolelle. GP:n vastaaottamat arviot olivat suorastaan ylistäviä, albumilla oli keskeinen vaikutuksensa countryrockin kehitykseen ja esimerkiksi All Music Guide antoi sille täydet, eli viisi tähteä.

Torstain terävä:Eräs erään Southern rockin klassikon klassikkokappaleista

Whipping Post on Gregg Allmanin käsialaa oleva ja The Allman Brothers Bandin ensi kertaa nimeään kantavalle esikoisalbumilleen  vuonna 1969 levyttämä kappale. Siitä muodostui myös standardi yhtyeen keikkaohjelmistoon ja kappaleen livetulkinnoissa tultiin hyödyntämään voimakasta improvisaatiota. The Allman Brothers Bandin vuonna 1971 ilmestyneellä ja sittemmin klassikoksi kohotetulla livealbumilla At Fillmore East kappaleesta kuullaan 23-minuuttinen versio, joka täytti kokonaisuudessaan albumin viimeisen levypuoliskon. Mainittu versio pääsi mukaan Rock and Roll Hall of Famen 500 rockia muokanneen kappaleen listalle ja Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalle. Kun Whipping Post nauhoitettiin ensimmäisen kerran, Gregg Allman oli 21-vuotias. Allman Brothers Bandin esikoisalbumille päätynyt versio nauhoitettiin seitsemäs elokuuta 1969 Atlantic Recording-studioilla New Yorkissa. Tuottajana oli Adrian Barber ja yhtye käytti biisin nauhoituksiin kokonaisen päivän. The Allman Brothers Bandin esikoisalbumi ilmestyi neljäs marraskuuta 1969 ja Whipping Post säästettiin sen päätösraidaksi. Pituudestaan huolimatta Whipping Post saavutti huomattavaa radiosoittoa 70-luvun alkuvuosina progressiivista rockia suosineilla kanavilla. Myös 70-luvun rockkonserteissa kappaleeella oli merkittävä asemansa ja sitä toivottiin soitettavaksi myös muiden yhtyeiden ja artistien keikoilla. Genya Ravan nauhoitti kappaleesta raa'an tulkinnan vuonna 1974 ilmestyneelle albumilleen Goldie Zelkovitz. Kotimaassa Whipping Post pääsi mukaan Havana Blacksin vuonna 1987 ilmestyneelle esikoisalbumille Faceless Days ja kappaleesta muodostui liki pitäen standardi myös kyseisen kotimaisen vanhakantaisen hardrockin klassikon keikkaohjelmistoon.

Keskiviikon klassikko:Merkkiteos originaalina ja coverina

Black Magic Woman on brittimuusikko Peter Greenin käsialaa oleva kappale, joka ilmestyi hänen varhaisvaihessaan johtamansa Fleetwood Mac-yhtyeen singlenä useissa eri maissa vuonna 1968 ja myös Fleetwood Macin kokoelma-albumeilla English Rose ja The Pious Bird of Good Omen, joista ensin mainittu julkaistiin Yhdysvalloissa ja jälkimmäinen Britanniassa. Black Magic Woman pääsi lisäksi mukaan 70-luvun puolivälissä ilmestyneelle erinomaiselle Fleetwood Macin varhaistuotantoa sisältävälle tuplakokoelmalevylle Vintage Years.  Peter Green on useissa haastatteluissa maininnut Black Magic Womanin ottaneen vaikutteita Otis Rushin kappaleesta All Your Love, jonka John Mayall & The Bluesbreakers levytti paria vuotta aikaisemmin Eric Claptonin  yhtyeen soolokitaristina vaikuttamisen aikana. Myös Green ehti soittaa Bluesbreakersissä ennen Fleetwood Macia. Vaikka Fleetwood Macin originaaliversio Black Magic Womanista ei ollut yhtä suosittu, kuin Santanan kappaleesta vuonna 1970 levyttämä cover, nousi myös Fleetwood Macin levytys brittien singlelistalla sijalle 37. Black Magic Woman oli mukana Fleetwood Macin 70-luvun alun keikkaseteissä myös Danny Kirwanin leadvokalisoimana ja se muodosti rungon yhtyeen konserttien puolivälissä kuulluille pitkille jamitteluille. Kappaleen sointurakenne, kitarabreikit ja jopa melodia muistuttivat Peter Greenin varhaisempaa ja Fleetwood Macin esikoisalbumilla Peter Green's Fleetwood Mac julkaistua sävellystä I Loved Another Woman.Vuonna 2019 Black Magic Woman palasi Fleetwood Macin keikkaohjelmistoon Stevie Nicksin vokalisoimana ja Mike Campbellin kitaroimana. Se soitetaan noin seitsenmnuuttisena jamitteluna säännöllisine tempovaihteluineen. Stevien ja Miken välinen kemia kappaleessa on huomattava ja kaksikko on tuntenut toisensa 70-luvulta asti Tom Petty and the Heartbreakersin kanssa tekemänsä yhteistyön ansiosta. Santanan Black Magic Womanista vuonna 1970 levyttämä coverversio on medley Gabor Szabosin vuonna 1966 ilmestyneen instrumentaalikappaleen Gypsy Queen kanssa. Kappaleesta muodostui eräs Santanan suurimmista hiteistä, sillä se nousi Billboardin listan neljänneksi tammikuussa 1970. Itse Abraxas-pitkäsoitto, jolta Santanan coverversio löytyy, nousi Billboardin listakärkeen ja saavutti nelinkertaisesti platinaa vuoteen 1986 mennessä osittain juuri Black Magic Womanin ansiosta.

Tiistain tukeva:Eräs naisrockin keskeisimmistä hahmoista

30. lokakuuta 1939 syntynyt Grace Barnett Slick on amerikkalainen laulaja/lauluntekijä, muusikko ja taiteilija, joka tunnetaan laajalti rockin historiassa roolistaan San Franciscon 1960-luvun puolivälissä versoneesta psykedeelisestä musiikkiskenestä. Hänen uransa kattoi ainakin osittain neljä vuosikymmentä ja keskeisimmän työnsä hän teki yhtyeissä Jefferson Airplane, Jefferson Starship ja Starship. Yhtyeessä Great Society uransa aloittanut Slick on työstänyt myös sooloalbumeita. Highland Parkissa, Illinoisissa syntyneen Grace Barnett Wingin isä oli norjalais-ruotsalaista sukujuurta. Wingin vanhemmat tapasivat opiskellessaan Washingtonin yliopistossa ja myöhemmin he menivät naimisiin. Isä työskenteli Weeden and Companyn pankkitoiminnan sijoitussektorilla ja varhaislapsuudessaan Slick asui Chicagon alueella, Los Angelesissa ja San Franciscossa ennen kuin perhe asettui asumaan Palo Altoon, Kaliforniaan 1950-luvun alkupuolella. Palo Alton Senior High Schoolista Wing siirtyi Castilleja High Schoolin yksityiseen tyttökouluun Palo Altossa. Sieltä valmistuttuaan hän vaikutti New Yorkin Finch Collegessa vuosina 1957–58 ja Miamin yliopistossa vuosina 1958–59. 26. elokuuta 1961 Slick meni naimisiin elokuvantekijäksi pyrkineen Gerald ”Jerry” Slickin kanssa. Parin muutettua pois San Franciscosta Grace Slick työskenteli mallina kolmen vuoden ajan. Hän alkoi myös säveltää musiikkia muun muassa Jerry Slickin käsialaa olleeseen lyhytelokuvaan. Elokuussa 1965 Slick luki San Francisco Chroniclesta artikkelin tuoreeltaan perustetusta yhtyeestä nimeltä Jefferson Airplane. Hän harkitsi uraa musiikin parissa ainoastaan puolivillaisesti ennen kuin todensi Jefferson Airplanen livekeikan Matrixissa. Kitarasta ja vokalisoinnista vastannut Grace perusti rumpali Jerry Slickin, tämän soolokitarasta huolehtineen veljen Darby Slickin ja basisti David Minerin kanssa yhtyeen The Great Society.

Se otti nimensä sosiaalisen reformaatio-ohjelman samannimisestä näytelmästä. Lokakuun puolivälissä 1965 yhtye soitti debyyttikeikkansa Coffee Galleryssa ja pian sen jälkeen Slick sävelsi psykedeelistä rockia edustaneen kappaleen White Rabbit. Se sisälsi myöhäisempää levytysversiotaan nopeamman tempon ja livetulkintana kappaleesta muodostui suosikki yhtyeen diggareiden keskuudessa. Vaikka Grace Slick vaikutti osaltaan keskeisesti yhtyeen originaaliin tuotantoon, Darby Slick oli Great Societyn jäsenistä se, jonka kehotuksesta yhtye muutti tyyliään raga-vaikutteiseksi psykedeeliseksi yhtyeeksi. Vuoden 1965 loppuun mennessä Great Societysta oli tullut suosittu yhtye Bay Arean alueella. Kyseisen vuoden lokakuun ja joulukuun välillä yhtye nauhoitti Golden studioilla useita kappaleita Sylvester Stewartin ohjauksessa. Kyseisten demoäänitysten joukosta Autumn Records julkaisi singleformaatissa Darby Slickin käsialaa olleen kappaleen Somene to Love. Sillä Grace Slick vastasi vokalisoinnista, kitarasta, pianosta ja nokkahuilusta. Kyseisen vuoden syksyllä Jefferson Airplanen originaalisolisti Signe Toly Anderson jätti yhtyeen kasvattaakseen lapsensa. Jack Casady pyysi Gracea liittymään yhtyeeseen ja tämä vastasi myönteisesti Jefferson Airplanen professionaalin luonteen ansiosta. The Great Societyn ohjelmistosta Slick toi mukanaan kappaleet Somebody to Love ja White Rabbit, jotka molemmat ovat päässeet Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalle. Great Societyn versiot poikkesivat melko runsaasti Jefferson Airplanen levytyksistä; originaalissa White Rabbitissa kuultiin Slickin oboesoolo. Gracen tultua mukaan Jefferson Airplane alkoi levyttää uutta musiikkia siirtyen samalla folkrockista kohti psykedeelisempää ilmaisua. Vuoteen 1967 mennessä pitkäsoitto Surrealistic Pillow ja molemmat siltä poimitut singlet osoittautuivat suuriksi menestyksiksi ja Jefferson Airplanesta muodostui eräs maan suosituimmista yhtyeistä. 

Slick ansaitsi asemansa eräänä aikakautensa huomattavimmista naisrockmuusikoista. Muista keskeisistä Slickin Jefferson Airplanen kanssa levyttämistä kappaleista mainittakoon pikaisesti Greasy Heart, Rejoyce ja Lather. Vuonna 1968 Slick esitti kappaleen Crown of Creation Smothers Brothers Comedy Hourissa mustassa meikissä ja seuraavana vuonna Jefferson Aiplanen esittäessä We Can Be Togetherin The Dick Cavett Showssa Slick oli ensimmäinen henkilö, joka manitsi sanan motherfucker suorassa televisiolähetyksessä. Jefferson Airplanen lopetettua toimintansa Slick perusti Jefferson Starshipin ja julkaisi myös sooloalbumiensa sarjan. Sen käynnisti vuonna 1973 Manhole, ja jatkoa seurasi pitkäsoittojen Dreams, Software ja Welcome to the Wrecking Ball myötä. Manholen työstämiseen osallistunut Pete Sears liittyi myös Jefferson Starshipin originaalikokoonpanoon vuonna 1974. Sears ja Slick kirjoittivat yhdessä useita Jefferson Starshipin varhaistuotannon keskeisiä kappaleita, kuten Hyperdrive ja Play on Love. Don Frangipanen tuottama Dreams on Slickin sooloalbumeista henkilökohtaisin ja se oli ehdokkaana Grammyn vastaanottajaksi. Kyseisen albumin kappaleista Do It the Hard Way on erinomainen esimerkki Slickin tuonaikaisesta musiikista. 1980-luvulla, jolloin Slick oli ainoa Jefferson Airplanessa vaikuttanut Starshipin jäsen, yhtye saavutti kolme listakärkeen noussutta singleä kappaleilla We Built This City, Sarah ja Nothing’s Gonna Stop Us Now. Slick jätti yhtyeen vuonna 1988 pian pitkäsoiton No Protection julkaisemisen jälkeen. Seuraavana vuonna Slick ja muut Jefferson Airplanen jäsenet tekivät yhtyeen nimeä kantaneen reunionalbumin ja menestyksekkään kiertueen. Niiden jälkeen Slick jätti musiikkibineksen. Hän oli silti myöhemmin mukana muutamassa Paul Kantnerin luotsaaman Jefferson Starshipin Los Angelesissa soittamassa konsertissa. Musiikin jätettyään Slickin intressit ovat kohdistuneet maalaamiseen ja piirtämiseen. Slick on yksi ensimmäisistä naispuolisista rocktähdistä ja Janis Joplinin tavoin keskeinen hahmo rockmusiikin kehityksessä 1960-luvun loppupuolella. Hänen ainutlaatuinen laulutyylinsä ja erottuva lavaesiintymisensä ovat olleet inspiraation lähteinä esimerkiksi Patti Smithille ja Stevie Nicksille. Slickistä muodostui vanhin Billboardin listakärkeen singleykkösen saanut naisartisti. Starshipin We Built This City nousi kärkeen Slickin täytettyä 46 vuotta. Edellinen ennätys oli ollut 44-vuotiaalla Tina Turnerilla vuonna 1984 kappaleella What’s Love Got to Do With It. Vuonna 1987 Slick rikkoi oman ennätyksensä Starshipin Nothing’s Gonna Stop Us Nown noustua kärkeen. Slickin ennätys oli voimassa 12 vuotta, mutta vuonna 1999 53-vuotias Cher sai listaykkösen kappaleella Believe. Rock and Roll Hall of Fameen Slick pääsi vuonna 1996 Jefferson Airplanen jäsenenä. Vuonna 1993 hän kertoi Stephen Kingin näytelmän You Know They Got a Hell of a Band Kingin audiokirjaan Nightmares & Dreamscapes. Vuonna 1999 Slick saavutti sijan 20. VH1:n sadan tärkeimmän naisrockarin listalla.

Maanantain mainio:Stonesien vuoden 1966 ensimmäinen singlehitti

19th Nervous Breakdown on Mick Jaggerin ja Keith Richardsin kirjoittama ja The Rolling Stonesin loppuvuodesta 1965 levyttämä kappale, joka ilmestyi singleformaatissa helmikuussa 1966. Se nousi listakakkoseksi sekä brittilistalla että Billboardin Hot 100-listalla kohoten kärkeen Cash Boxissa ja NME:ssä ja säilytti jälkimmäisessä sijotuksensa kolmen viikon ajan. 19th Nervous Breakdown kirjoitettiin loka- ja joulukuun välillä 1965 Stonesin ollessa kiertueella Yhdysvalloissa. Kappale nauhoitettiin yhtyeen neljännen jenkkirundin päätyttyä Aftermath-albumin sessioissa joulukuun kolmannen ja kahdeksannen päivän välillä 1965 RCA-studioilla Kaliforniassa. Jagger keksi ensiksi kappaleen nimen ja kirjoitti lyriikat otsikon ympärille. 19th Nervous Breakdownin kitaraintrosta vastaa Keith Richards ja kappaleen säkeistöissä Brian Jones soittaa bassonuottikuviota, joka on johdettu Stonesien keskeisimpiin vaikuttajiin lukeutuvan Bo Diddleyn kappaleesta Diddley Daddy. 19th Nervous Breakdownissa riffi laajenee pitkäksi bluesnuottikehittelyksi säkeistön vaihdellessa bridgen teeman kanssa. Lisäksi kappale on tullut tunnetuksi Bill Wymanin lopussa kuultavasta ja varsin voimakkaasta bassolinjasta. Lähes neljän minuutin kestossaan 19th Nervous Breakdown oli omana aikanaan pitkä single. Monien varhaisten Rolling Stonesin levytysten tavoin 19th Nervous Breakdown on julkaistu virallisesti ainoastaan monoversiona. Kappaleesta muodostui Britanniassa vuoden 1966 viidenneksi menestynein single. Koko vuoden myynnillään se päihitti Nancy Sinatran kappaleen These Boots Are Made for Walking, joka oli estänyt 19th Nervous Breakdownia nousemasta brittilistan kärkeen sekä toisen Stones-singlen, toukokuussa 1966 viikon ajaksi listakärkeen nousseen Paint It Blackin. 19th Nervous Breakdown lukeutui (I Can't Get No) Satisfactionin ja As Tears Go Byn tavoin niiden kolmen kappaleen joukkoon, jotka Stonesit esittivät helmikuussa 1966  Ed Sullivan Showssa. Vuonna 2016 19th Nervous Breakdownista ilmestyi vaihtoehtoinen monomiksaus boxilla The Rolling Stones in Mono julkaistulla, singlekappaleita ja muita albumilla julkaisemattomia biisejä sisältävällä kokoelmalla Stray Cats.

Sunnuntain extra:Eräs Tom Petty and The Heartbreakersin kirkkaimmista klassikkokappaleista

American Girl on Tom Pettyn kirjoittama ja hänen The Heartbreakers-yhtyeensä kanssa nimeään kantavalle esikoisalbumilleen vuonna 1976 levyttämä kappale. Kyseinen biisi julkaistiin singleformaatissa helmikuussa 1977 b-puolellaan niin ikään Tom Petty & The Heartbreakersin debyyttipitkäsoitolta löytyvä kappale The Wild One, Forever. Yhdysvalloissa American Girl ei saavuttanut listamerkintää, mutta nousi britilistalla sijalle 40. elokuun lopussa 1977. Vuonna 1994 American Girl ilmestyi uudelleen singlenä Pettyn Greatest Hits -kokoelman toisena singlejulkaisuna. Tällä kertaa kappale saavutti Yhdysvaltain Cash Box -listalla sijan 68. Vähäisestä listamenestyksestään huolimatta American Girl on kohotettu rockklassikoksi, Tom Pettyn parhaaksi kappaleeksi ja erääksi kaikkien aikojen rockbiiseistä. American Girl on tunnustettu osaksi amerikkalaista kirjallista kaanonia. Kappale on päässyt mukaan myös useisiin elokuviin ja tv-ohjelmiin kohtauksissa, joissa kappaleen tekstin päähenkilöä muistuttava henkilöhahmo kaipaa jotakin, joka on suurempaa kuin hänen tämänhetkinen olemassalonsa. American Girl kuultiin viimeisenä kappaleena Tom Petty and The Heartbreakersin 40-vuotisjuhlakiertueen päätöskonsertissa Los Angelesin Hollywood Bowlissa 25. syyskuuta 2017. Petty menehtyi lääkkeiden yliannostuksen jälkeisiin komplikaatioihin vain reilua viikkoa myöhemmin, toinen lokakuuta 2017. Hän kirjoitti American Girlin samoihin aikoihin, kun Tom Petty and The Heartbreakers solmi ensimmäisen levytyssopimuksensa. Kappale nauhoitettiin Yhdysvalloissa neljäs heinäkuuta 1976.

Lauantain pitkä:Keskeisen brittiheavyn edustajan vuoden 1979 suurmenestys

Judas Priest:Unleashed in the East

17. syyskuuta 1979 Columbia Recordsin julkaisemana ilmestynyt Unleashed in the East on Judas Priestin ensimmäinen livealbumi, jonka nauhoitukset on taltioitu Tokiossa helmikuussa 1979 Hell Bent for Leather-kiertueen kahdesta konsertista. Ilmestymisaikanaan Unleashed in the Eastista muodostui Priestin siihen mennessä menestynein albumi, joka nousi yhtyeen kotimaassa Britanniassa top teniin ja myös Billboardilla sadan suosituimman albumin joukkoon. Unleashed in the East on yksi Priestin platinamyyntiin yltäneistä pitkäsoitoista. Kyseessä on viimeinen Les Binksin rumpaloima Priestin albumi ja ensimmäinen, jonka tuotannosta vastasi sittemmin yhtyeen 80-luvulla ilmestyneet albumit tuottanut Tom Allom. On jäänyt epäselväksi, missä määrin Unleashed in The East on tosiasiassa livenauhoitus. Jätettyään Priestin väliaikaisesti solisti Rob Halford mainitsi useissa haastatteluissa soiton olleen todella nauhoitettu livenä, mutta hänen lauluosuutensa äänitettiin uudelleen studiossa konserttia muistuttavassa ilmapiirissä. Vuonna 2001 ilmestynyt Unleashed in the Eastin cd-versio sisälsi neljä bonuskappaletta; Rock Forever, Delivering the Goods, Hell Bent for Leather ja Starbreaker. Alun perin mainitut kappaleet oli julkaistu seitsentuumaisella bonuslevyllä, joka ilmestyi Unleashed in the Eastin originaalin Japanin painoksen kylkiäisenä. Kolme bonuskappaleista oli alun perin julkaistu Priestin tuossa vaiheessa tuoreimmalla studioalbumilla Killing Machine (Yhdysvalloissa nimellä Hell Bent for Leather), jonka kappaleiden edustus varsinaisella Unleashed in the Eastillä on niukka. Delivering the Goods ja Starbreaker oli jätetty pois Japanin-julkaisulta, tosin niistä ensin mainittu oli yksi maaliskuussa 1980 ilmestyneen 12-tuumaisen Living After Midnight b-puolella julkaistuista kappaleista. Mainittujen neljän kappaleen järjestys Japanin-painoksella nimeltä Priest in the East oli sama kuin remasterilla ja ne oli nauhoitettu samaan aikaan kuin originaalin albumin yhdeksän biisiä. Samoista konserteista taltioitiin lisäksi kaksi kappaletta, jotka julkaistiin ainoastaan eri singlejen b-puolilla. Evil Fantasies julkaistiin Delivering the Goodsin kanssa Living After Midnightin 12-tuumaisella versiolla. Mainittu Evil Fantasies-versio julkaistiin virallisesti cd:llä vuonna 2011 ilmestyneellä Singles Cutsilla. Beyond the Realms of Death julkaistiin Rock Foreverin ja Hell Bent for Leatherin kanssa kolmesta kappaleesta koostuneella live-ep:llä, joka julkaistiin Unleashed in the Eastin brittipainoksen kanssa. Unleashed in the Eastin Britanniassa vuonna 1979 julkaistu kasettiversio sisältää myös 12 kappaletta, eli albumin yhdeksän biisin lisäksi kappaleet Rock Forever, Hell Bent for Leather ja Beyond the Realms of Death. Viimeksi mainitun kappaleen kyseistä versiota ei tähän mennessä ole julkaistu cd-formaatissa. Kaikki ylimääräiset kappaleet ovat laadullisesti ja tuotannollisesti samaa tasoa, kuin varsinaisella albumilla julkaistut. Tietyt bootleg-versiot sisältävät kappaleiden esitysjärjestyksessä kaikki 15 Japanin-konserteissa soitettua biisiä ja kuvastavat samalla paremmin Priestin vuoden 1979 kiertueen konsertteja. Originaalin Unleashed in the Eastin nauhoitukset ovat kahdesta konsertista Tokiossa helmikuun kymmenenneltä ja viidenneltätoista päivältä. Kymmenes helmikuuta 1979 Priest soitti sekä iltapäivä, että iltakeikan. Molemmat on julkaistu bootleggilla nimeltä Tyranny Unleashed in the East. Kappaleet White Heat, Red Hot ja Take on the World olivat kuuluneet settilistaan, mutta niitä ei koskaan virallisesti nauhoitettu. Sitä vastoin loppuvuodesta julkaistu 12-tuumainen single Take on the World sisälsi White Heat, Red Hotista Stained Class-kiertueella yhdeksäs toukokuuta 1978 Ohion Clevelandin Agorassa taltioidun liveversion. Samasta konsertista napatut Beyond the Realms of Deathin ja Starbreakerin liveversiot ilmestyivät seiskatuumaisen singlen Evening Star ja 12-tuumaisen Take on the Worldin b-puolilla. Mainitut versiot ovat löydettävissä myös cd:ltä Priest, Live and Rare. Kyseessä eivät ole samat versiot kuin Unleashed in the Eastillä julkaistut. Yhtye pyrki ilmeisesti välttämään toistoa jättämällä täyspitkältä livealbumilta pois ne versiot, jotka olivat entuudestaan saatavilla livetulkintoina singlejen b-puolina.

Perjantain pohjat:Delaney ja Bonnie Bramlettin esikoisalbumi

Delaney & Bonnie:Home

Toukokuussa 1969 Stax Recordsin julkaisemana ilmestynyt Home on Delaney ja Bonnie Bramlettin esikoisalbumi. Pitkäsoiton nauhoitukset tapahtuivat helmi- ja marraskuun 1968 välillä Memphisissä, Tennesseessä sijainneilla Staxin studioilla. Nauhoituksiin otti osaa useita Staxin housebändiin kuuluneita muusikoita, kuten basisti Donald "Duck" Dunn, kitaristi Steve Cropper ja kosketinsoittaja Booker T. Jones. Albumin Pontotocissa, Mississippissä otetussa kansikuvassa Delaney ja Bonnie nähdään yhdessä Delaneyn isoisän John Bramlettin kanssa. Yhdysvalloissa Homelta julkaistiin vuosina 1969 ja 1970 singleformaatissa kappaleet It's Been a Long Time Comin' ja Hard to Say. Niistä jälkimmäinen pohjusti Delaneyn ja Bonnien myöhäisempiä, Atco/Atlanticille työstämiä levytyksiä. Mainittu yhtiö teki noihin aikoihin yhteistyötä Staxin kanssa. Britanniassa Delaneyn ja Bonnien esikoisalbumilta ilmestyi singleformaatissa vuonna 1969 Just Plain Beautiful/Hard to Say Goodbye. Homen tunnetuinta kappalemateriaalia edustaa Irma Franklinin ja Janis Joplinin leadvokalisoiman Big Brother & The Holding Companyn levytyksinä ensisijaisesti muistettu Piece of My Heart. Vuonna 2006 Stax/Universal julkaisi Homesta useita bonuskappaleita sisältävän cd-version. Remaster on julkaistu ainoastaan monoversiona, kun sitä vastoin varhaisemmat albumista cd:nä, vinyylinä ja kasettina ilmestyneet uusintapainokset olivat stereoversioita. Homelta Yhdysvalloissa singleinä ilmestyneiden kappaleiden a-puolet olivat lisäksi mukana Staxin julkaisemalla kokoelmaboxilla The Complete Stax/Volt Soul Singles, Vol 2 1968-71.

Torstain terävä:Keskeisen yhdysvaltalaisen hardrockin edustajan suurin singlemenestys

Mississippi Queen on yhdysvaltalaisen hardrockyhtyeen Mountainin rockklassikoksi kohotettu kappale, joka saavutti Billboardin singlelistalla sijan 21. ja muodostui samalla Mountainin suosituimmaksi pikkulevyksi. Mississippi Queen on lisäksi mukana Mountainin vuonna 1970 ilmestyneellä esikoisalbumilla Mountain Climbing! ja kappaleesta on julkaistu myös useita Mountainin livetulkintoja. Coverversioita Mississippi Queenistä ovat levyttäneet esimerkiksi W.A.S.P., Bachman Turner Overdrive ja Ozzy Osbourne, joista viimeks mainittu saavutti myös hitin kappaleesta  vuonna 2005 julkaisemallaan levytyksellä. Mississippi Queen nauhoitettiin Mountainin vuonna 1970 ilmestyneen esikoisalbumin Mountain Climbing! äänityksissä. Rumpali Corky Laing oli kirjoittanut joitakin kappaleen lyriikoista ja sen rumpuosuuden jo ennen kuin hänestä tuli Mountainin jäsen. Myöhemmin, kun kitaristi Leslie West oli etsimässä lyriikoita kirjoittamaansa kitaraosuuteen, Laing esitteli hänelle The Queenin ja kaksikko työsti kappaletta eteenpäin. Myös basisti/tuottaja Felix Pappalardi ja David Rea vastaanottivat kappaleesta kirjoituskrediitit. Kun Mountain oli aikeissa ryhtyä levyttämään Mississippi Queeniä, Pappalardi vaati kappaleesta useita ottoja. Väsyneenä Laing alkoi käyttää lehmänkelloa, jolla hän laski biisin käyntiin. Pappalardi piti siitä siinä määrin, että jätti lehmänkellon kappaleen lopulliseen miksaukseen ja loi samalla Mississippi Queenin tunnistettavan intron.

Keskiviikon klassikko: Keskeisen southern rockin edustajan laadukas tuplakokoelma

Lynyrd Skynyrd:Gold & Platinum

Vuonna 1979 ilmestynyt Gold & Platinum on 16 kappaleesta koostuva southern rockin kenties keskeisimmän edustajan; Lynyrd Skynyrdin kokoelma-albumi, jota voi tituleerata yhtyeen eräänlaiseksi Best of-kokoelmaksi. Se sisältää kappaleita kaikilta Skynyrdin huippukauden studioalbumeilta ja edustettuina ovat myös demokokoelma Skynyrd's First and...Last sekä rockin historian laadukkaimpiin konserttitaltiointeihin lukeutuva tupla-albumi Once More from the Road. Elokuussa 1973 ilmestyneeltä Skynyrdin erinomaiselta esikoisalbumilta Pronounced Leh-Nerd Skin-Nerd mukana ovat balladimaisempaa tuotantoa verevästi edustava Simple Man sekä todellinen kaunokki Tuesday's Gone. Kakkospitkäsoitto Second Helpingin ainoa valinta on ilmeinen Sweet Home Alabama. Vuonna 1975 ilmestyneen pitkäsoiton Nuthin Fancy osuus on runsaampi, sillä sen kappalemateriaalia Gold & Platinumilla edustavat keskeisimpiin klassikoihin lukeutuvan Saturday Night Specialin lisäksi Whiskey Rock A' Roller sekä brittiläisen bluesrockin ytimeen lukeutuvalle  Free-yhtyeelle tyylitajuisesti kunniaa tekevä On the Hunt. Vuonna 1976 ilmestyneen laadukkaan pitkäsoiton Gimme Back My Bullets antia edustaa ainoastaan albumin erinomainen nimikappale ja ansiokkaalta livelevyltä mukaan on poimittu esikoisalbumin antiin lukeutuvien I Ain't the Onen ja Gimme Three Stepsin versioiden lisäksi itseoikeutettu, balladimaisesti käynnistyvä ja loppuunsa kitaratulitusta täydeltä laidalta säästävä kiistaton klassikkokappale Free Bird. Skynyrdin legendaarisen line-upin joutsenlauluksi jääneen albumin Street Survivors osuus on runsas, sillä siltä Gold & Platinumille ovat valikoituneet What's Your Name, That Smell, I Know a Little sekä You Got That Right. Skynyrd's First and...Lastilta mukana on kaksi lähes klassikkotasoista raitaa, eli mainiosti svengaava Down South Junkin' ja jälleen Skynyrdin balladituotannon parhaimmistoon lukeutuva Coming Home. Gold & Platinumin biisilistasta jää puuttumaan muutama ehdottomuus etenkin albumien Second Helping ja Gimme Back  My Bullets osalta, mutta mainittu kokoelma on silti selkeästi suositeltavampi hankinta ensimmäiseksi Skynyrd-albumiksi, kuin vaikkapa hienoisella kiireellä kasattu ja vuonna 1989 ilmestynyt Skynyrd's Innyrds-Their Greatest Hits.

Tiistain tukeva:Kahden keskeisen brittiheavyn edustajan musiikillista yhteistyötä

Headgirl:St Valentine's Day Massacre

Helmikuun ensimmäisenä 1981 Bronze Recordsin julkaisemana ilmestynyt St. Valentine's Day Massacre on ep, jonka Motörhead ja Girlschool levyttivät yhdessä nimellä Headgirl. Ilmestymisvuotenaan mainittu ep saavutti brittilistalla viidennen sijan. Girlschoolin ollessa levyttämässä Rickmansworthissa tuottaja Vic Mailen kanssa tämä sai idean Motörheadin ja Girlschoolin yhteisestä singlestä. Lopputulos laajeni kolmen kappaleen ep:ksi, jolla yhtyeet esittävät yhteisesti Johnny Kidd & The Piratesin ohjelmistosta poimitun kappaleen Please Don't Touch. Bändit versioivat myös toistensa tuotantoa, eli Motörhead esittää Girlschoolin Emergencyn ja Girlschool Motörheadin Bomberin. Motörheadin rumpali Phil "Philty Animal" Taylor oli levytyksen aikaan sairaana, joten Girlschoolin Denise Dufort vastasi rumpuosuuksista kaikilla kolmella kappaleella. Ep julkaistiin helmikuussa 1981 7 ja 10-tuumaisina vinyyleinä. St. Valentine's Day Massacre-ep:stä on julkaistu myös bootleg, 12-tuumainen tuplavinyyli, joka sisältää Girlschoolin ja Motörheadin livemateriaalia Nottinghamin Theatre Royalista yhtyeiden vuoden 1981 Rockstage TV Speciaalia varten soittamista konserteista. Ep:n julkaisua Girlschool ja Motörhead promosivat esittämällä Please Don't Touchin nimellä Headgirl BBC TV:n Top of the Pops-ohjelmassa. Samaisen kappaleen yhtyeet esittivät saksalaisessa, neljäs huhtikuuta 1981 lähetetyssä Musikladen-ohjelmassa. Please Don't Touch ja Emergency olivat mukana Motörheadin vuonna 1984 ilmestyneellä kokoelma-albumilla No Remorse ja Castle Recordsin vuonna 1996 julkaisemalla Ace of Spadesin uusintapainoksella. Sanctuary Recordsin vuonna 2005 ilmestyneellä Ace of Spadesin tuplacd-versiolla mainitut kappaleet eivät sitä vastoin ole mukana. Kyseinen Sanctuaryn remaster-sarja sisältää Motörheadin kuusi ensimmäistä albumia, joiden originaaleista julkaisuista vastasivat Bronze ja GWR. Joel McIverin vuonna 2011 ilmestyneessä Motörhead-biografiassa Overkill:The Untold Story of Motörhead mainitaan, että vaikka St. Valentine's Day Massacre saavutti useiden kriitikoiden taholta myönteisen vastaanoton, oli myös löydettävissä puristeja, jotka pitivät ep:tä Motörheadin osalta syrjähyppynä vähemmän vakavalle alueelle. Samalla se merkitsi alkua tendenssille, jossa Motörhead löysi itsensä projekteista, jotka olivat laadullisesti yhtyeen parhaan tason alapuolella.

Maanantain mainio:Huippusuositun duon esikoisalbumi

The Carpenters:Ticket to Ride

Alun perin lokakuussa 1969 nimellä Offering ja seuraavan vuoden marraskuussa uudella kansikuvalla ja nimellä Ticket to Ride ilmestynyt albumi on The Carpenters-yhtyeen esikoispitkäsoitto. Nimellä Offering tehty julkaisu ei ollut vielä menestys ja siltä nousi pieneksi hitiksi ainoastaan jo aikaisemmin mainittu The Beatles-cover Ticket to Ride. Runsasta vuotta myöhemmin ajoittunut uusi julkaisu oli jo kohtuullinen menestys ja sen Remastered Classics- sarjaan kuulunut cd-versio myytiin loppuun maaliskuussa 2007. Sitä vastoin Japanissa Pack Series julkaisi The Carpentersin kaksi ensimmäistä pitkäsoittoa, eli Ticket to Riden lisäksi albumin Close to You tuplacd:llä. Ticket to Riden 13:sta raidasta kymmenen edustaa The Carpentersin omaa tuotantoa. Karen vastaa vokalisointinsa lisäksi rumpuosuuksista kaikissa kappaleissa ja Richard kosketinsoittimista. Richardin säveltämien kappaleiden lyriikoista vastasi John Bettis. Basistna albumlla vaikutti Joe Osborn ja joistakin kitaraosuuksista vastasi Gary Sims. Ticket to Ridella Karen ja Richard jakavat lauluosuudet siinä, missä myöhemmin ilmestyneillä The Carpentersin pitkäsoitoilla Karen vastasi lähes kaikista leadvokaaleista. Ticket to Ride on toinen niistä The Carpentersin albumeista, joilla Karen vastaa kaikista rumpuosuuksista toisen ollessa vuonna 1973 ilmestynyt ja varsin onnistunut pitkäsoitto Now and Then. Ticket to Riden muuta covertuotantoa edustavat Chet Powersin kirjoittama Get Together ja Neil Youngin käsialaa oleva, hänen varhaisen yhtyeensä Buffalo Springfieldin ohjelmistosta poimittu Nowadays Clancy Can't Even Sing. Mainituissa kappaleissa solistina kuullaan Richardia.

Sunnuntain extra:Grateful Deadin repertuaarin tunnetuimpiin lukeutuva kappale

Sugar Magnolia on Bob Weirin ja Robert Hunterin käsialaa oleva Grateful Deadin kappale, joka julkaistiin alun perin yhtyeen viidennellä ja vuonna 1970 ilmestyneellä studioalbumilla American Beauty. Kyseessä on eräs yhtyeen tunnetuimmista kappaleista esimerkiksi Truckin':in, Casey Jonesin, Uncle John's Bandin ja Touch of Greyn tavoin. Sugar Magnolia sai debyyyttiesityksensä keikalla San Franciscon Fillmore Westissä seitsemäs kesäkuuta 1970. Keikkakontekstissa kappale jakautui usein Sugar Magnolia-osuuteen ja Sunshine Daydream-nimiseen jäännöslopukkeeseen. Niiden välinen aika saattoi olla muutama isku, setti tai jopa muutama konsertti. Eräässä ikimuistoisessa tilanteessa Grateful Deadin pitkäaikaisen ystävän Bill Grahamin kuolinviikolla coda-osuus jäi pois koko viikon ajaksi. Sugar Magnolian lyhennetty singleversio livetriplalta Europe '72 oli Grateful Deadin kolmas Billboardin Top 100-listalle yltänyt kappale. Se saavutti sijan 91. vuonna 1973. Deadbase X:n mukaan Sugar Magnolia oli Grateful Deadin konserttien kaikkien aikojen toiseksi useimmin soitettu kappale 596 esityskerrallaan. Sen edelle ylsi ainoastaan Me and My Uncle. Sugar Magnolian tekstin kohtaan She don't come and I won't follow on  tuonut inspiraatiota folkkappale Sourwood Mountain, jonka tekstin osa kuuluu She don't come and I won't call'er. Useiden kasvien lisäksi kappaleessa viitataan Willys Jeeppiin kohdassa Jump Like a Willys in Four Wheel Drive. Vuonna 1972 ilmestynyt puolivirallinen Grateful Dead-elokuva Sunshine Daydream on ottanut nimensä Sugar Magnolian jäännöslopukkeesta ja St. Louisin alueella suosituista Sunshine Daydream-kaupoista. Aikaisemmin julkaisematon versio Sugar Magnoliasta näki päivänvalon Duane Allmanin boxilla. Hän esiintyi ajoittain Grateful Deadin kanssa ja mainitussa versiossa Duane ja Jerry Garcia esittävät unohtumattomia lickejä.

Lauantain pitkä:Suosittu yhdysvaltalaisduo

Seals and Crofts oli 17. lokakuuta 1941 syntyneestä James Eugene "Jim" Sealsistä ja 14. elokuuta 1940 syntyneestä Darrell George "Dash" Croftsista muodostunut soft rockia edustanut duo, joka tunnetaan parhaiten vuonna 1972 Billboardin Hot 100-listalla kuudenneksi nousseesta singlestään Summer Breeze. Kaksikon muista suurista hiteistä mainittakoon vuonna 1973 ilmestynyt Diamond Girl ja kolme vuotta myöhemmin julkaistu Get Closer. Vaikka duo lopetti toimintansa vuonna 1980, se on tehnyt reunionit vuosina 1991-1992 sekä vuonna 2004. Tuolloin yhtye julkaisi viimeisimmän albuminsa Traces. Seals ja Crofts ovat kumpikin kotoisin Teksasista; Seals Sidneystä ja Crofts Ciscosta. Ensiksi he tapasivat Croftsin ollessa rumpalina paikallisessa yhtyeessä. Myöhemmin Seals liittyi yhtyeeseen Dean Beard and The Crew Cats, jossa hän vaikutti kitaristina. Myöhemmin Crofts liittyi samaiseen yhtyeeseen. Beardin kanssa kaksikko muutti Los Angelesiin ja liittyi yhtyeeseen The Champs, joka oli vuonna 1958 saavuttanut ykköshitin kappaleellaan Tequila. Vuoden 1959 aikana Seals ehti soittaa myös Eddie Cochranin kiertuebändissä. Brenda Lee levytti vuonna 1961 Sealsin sävellyksen It's Never Too Late. Se julkaistiin Leen Billboardin listalla kuudenneksi nousseen singlen You Can Depend on Me b-puolella. It's Never Too Late nousi Cash Boxilla sijalle 100. ja oli Billboardilla yhtä sijaa alempana. Britanniassa It's Never Too Late julkaistiin singlen a-puolena, mutta se ei noussut top 50-listalle. Vuonna 1963 Seals, Crofts, Glen Campbell ja Jerry Cole jättivät The Champsin ja muodostivat Kaliforniassa, Nuys:ssa konsertoineen yhtyeen Glen Campbell and the GCs. Muutaman toimintavuoden jälkeen yhtyeen jäsenten tiet erkanivat. Crofts palasi Teksasiin Sealsin liittyessä yhtyeeseen The Dawnbreakers. Crofts palasi lopulta Kaliforniaan ja liittyi myös The Dawnbreakersin jäseneksi. Yhtyeen lopetettua toimintansa kaksikko päätti jatkaa toimintaansa duona Sealsin vastatessa kitarasta, saksofonista ja viulusta ja Croftsin kitarasta ja mandoliinista. Vuonna 1969 kaksikko solmi levytyssopimuksen Talent Associatesin kanssa. Kahdesta julkaistusta albumista ainoastaan jälkimmäinen nousi Billboardin 200 -listalle tavoittaen sijan 122. lokakuussa 1970. Uusi levytyssopimus solmittiin Warner Brosin kanssa seuraavan vuoden elokuussa. Ensimmäinen uudelle yhtiölle levytetty albumi ei saavuttanut listamerkintää, mutta vuonna 1972 ilmestynyt Summer Breeze nousi jopa seitsemänneksi ja saavutti kultalevyn ilmestymisvuotensa joulukuussa. Vuonna 1973 ilmestyneestä albumista Diamond Girl muodostui Seals and Croftsin suosion huipentuma. Mainittu pitkäsoitto saavutti niin ikään kultalevyn ja sen singleformaatissa ilmestynyt nimikappale nousi kuudenneksi. Toinen single We May Never Pass This Way (Again) saavutti sijan 21. Vuonna 1974 ilmestyneeltä albumilta Unborn Child ei poimittu top 40:ään noussutta hittiä, mutta myös kyseinen pitkäsoitto myi kultalevyksi. Kuudes huhtikuuta 1974 Seals and Crofts esiintyi Kaliforniassa, Ontariossa California Jam-festivaalilla esimerkiksi Deep Purplen, Black Sabbathin, The Eaglesin ja Black Oak Arkansasin kanssa. ABC Television esitti konserttia Yhdysvalloissa. Konserttiin saapui 200 000 kuulijaa ja se esitteli Seals and Croftsin laajemmalle yleisölle. Vuonna 1975 ilmestynyt I'll Play for You myi sekin kultalevyksi ja albumin nimikappale saavutti singlelistalla sijan 18. Myöhemmin samana vuonna ilmestynyt Greatest Hits -kokoelma myi moninkertaisesti platinaa ollen duon suurin menestyslevy. Vuonna 1976 ilmestyneen albumin Get Closer nimikappale nousi singlelistalla kuudenneksi mainitun vuoden heinäkuussa. R&B-lauluyhtye Honey Conen Carolyn Willis lauloi mainitun kappaleen bridgessä ja hän oli myös mukana duon vuoden 1976 kiertueella, jolta taltioitiin livelevy Sudan Village. Kaksikko työsti myös kappaleita elokuviin One on One (1977) ja Foolin' Around (1980). Kappale First Years oli tv-sarja The Paper Chasen ensimmäisen, vuosina 1978-1979 pyörineen tuotantokauden tunnusmelodia. Vuonna 1978 ilmestynyt albumi Takin' It Easy sisälsi muun muassa discovaikutteisen ja sijalle 18. yltäneen singlen You're the Love, mutta itse albumi ei yltänyt enää kultalevylukemiin. Vuonna 1980 ilmestynyt The Longest Road oli Seals and Croftsin viimeinen Warner Brosille työstämä albumi ja sen jälkeen duo pudotettiin mainitulta levy-yhtiöltä. Crofts asui Meksikossa, Australiassa ja Nashvillessä levyttäen viimeksi mainitussa paikallistasolla menestyneitä countrysinglejä. Nykyisin hän asuu Teksasissa. Sealls muutti Costa Ricaan asuen kahvifarmilla. Lisäksi hän on asunut Nashvillessä ja Etelä-Floridassa. Vuoteen 1991 ajoittui Sealsin ja Croftsin virallinen reunion konserttikiertueen merkeissä, mutta duo hajosi jälleen vuotta myöhemmin. Vuonna 1998 ilmestynyt Croftsin sooloalbumi Today sisälsi uudelleen levytettyjä versioita Seals and Croftsin tuotannosta. Vuoteen 2004 ajoittui uusi reunion, jonka tiimoilta syntyi myös uusi albumi Traces. 2000-luvun alusta vuoteen 2008 saakka Seals konsertoi veljensä Danin kanssa nimellä Seals & Seals. Ohjelmistossa oli Seals and Croftsin hittien lisäksi toisen ja kokoonpanossaan Danin sisältämän duon, eli England Dan & John Ford Coleyn menestyskappaleita, hittejä Danin soolouralta sekä veljesten kirjoittamia originaalikappaleita. Joulukuussa 2010 duon tyttäret Juliet Seals ja Amelia Crofts perustivat Genevieve Dozierin kanssa trion The Hummingbirds, jonka nimikkoep ilmestyi syyskuussa 2012. Vuonna 2018 Jimin serkku Brady Seals ja Dashin tytär Lua Crofts aloittivat keikkailun nimellä Seals and Crofts 2 ohjelmiston koostuessa Seals and Croftsin kappaleiden ohella myös uudesta tuotannosta.

Perjantain pohjat:Skottirokkareiden popularisoima Joni Mitchellin kappale

This Flight Tonight on alun perin kanadalaisen laulaja/lauluntekijän Joni Mitchellin käsialaa oleva kappale, joka julkaistiin hänen vuonna 1971 ilmestyneellä klassikkoalbumillaan Blue. Kappaleen tekstissä Mitchell katuu lähtöään rakastettunsa luota ja toivoo paluuta. This Flight Tonight ilmestyi niin ikään Blue-albumilta löytyvän ja myös singleformaatissa julkaistun kappaleen Carey b-puolella. Skotlantilainen hardrockyhtye Nazareth levytti This Flight Tonightista version, josta muodostui kansainvälinen hitti. Kyseinen näkemys on kulkeva hardrocktulkinta, joka poimittiin singleksi Nazarethin vuonna 1973 ilmestyneeltä albumilta Loud n' Proud. Deep Purplen Roger Gloverin tuottama versio nousi Saksassa listakärkeen, Britanniassa yhdenneksitoista ja oli menestys myös Kanadassa. Nazareth-basisti Pete Agnewn mukaan Nazareth kuunteli Joni Mitcheliä keikka-autossaan ja This Flight Tonigt oli muodostunut suuri suosikkikappale kyseisen artistin tuotannosta. Nazareth oli Yhdysvaltain-kiertueella samaan aikaan, kun Mitchell levytti A&M:lle. Nazareth sattui myös olemaan studiossa samaisena päivänä, kun heidän levytyksensä This Flight Tonightista julkaistiin singleformaatissa. Nazareth ja heidän versionsa This Flight Tonightista esiteltiin Mitchellille. Tämä oli varsin vaikuttunut, kun Nazarethin versiosta tuli hitti ja ollessaan keikalla Lontoossa Mitchell mainitsi aloittavansa konserttinsa Nazarethin kappaleella. Nazareth itse levytti This Flight Tonightin uudelleen vuonna 1991 ilmestyneelle albumilleen No Jive.

Torstain terävä:Huippusuositun folkrockduon toinen singlemenestys

Homeward Bound on Paul Simonin kirjoittama, Simonin ja Garfunkelin esittämä ja Bob Johnstonin tuottama kappale, jonka Columbia Records julkaisi singleformaatissa 19. tammikuuta 1966. Kappale on myös mukana Simonin ja Garfunkelin kolmannella ja niin ikään vuonna 1966 ilmestyneellä albumilla Parsley, Sage, Rosemary and Thyme. Homeward Bound oli tosin nauhoitettu jo duon toista pitkäsoittoa Sounds of Silencea äänitettäessä ja pääsi myös mukaan mainitun albumin brittipainokselle. Homeward Bound oli Simonin ja Garfunkelin toinen single suureksi menestykseksi osoittautuneen läpimurtohitin The Sound of Silencen jälkeen. Myös Homeward Boundin menestystä voi pitää varsin hyvänä. Billboardin listalla kappale nousi viidenneksi ja listaviikkoja sille kertyi 12. Parhaiten Homeward Bound menestyi Kanadassa, missä single nousi kakkossijalle. Myös Hollannissa se sijoittui viiden suosituimman joukkoon. Homeward Boundin liveversio sisältyy  kokoelma-albumille Simon's and Garfunkel's Greatest Hits ja kappale oli mukana ohjelmistossa myös duon vuoteen 1981 ajoittuneessa legendaarisessa reunion-konsertissa Concert in the Central Park. Homeward Boundin Paul Simon kirjoitti palattuaan Englantiin keväällä  1964. Aikaisemmin hän oli viettänyt aikaa Essexissä. Simonilla oli suhde Kathy Chitty-nimisen naisen kanssa, mutta Simonin halu esiintyä Lontoossa tuli merkitsemään suhteen loppumista. Esiinnyttyään Liverpoolissa Simon odotti Lontooseen matkannutta aamujunaa lähellä Widnesiä ja hän alkoi kirjoittaa Homeward Boundia paperille. Chitty mainitaan myös useammassa muussa Simonin ja Garfunkelin kappaleessa, kuten Kathy's Songissa ja Americassa. Kaksikon vuoden 1969 hitissä The Boxer mainittu rautatieasema voi niin ikään olla viittaus Homeward Boundiin. Widnesin rautatieasemalla on plakaatti, jossa mainitaan Paul Simonin kirjoittaneen kappaleen Homeward Bound vuonna 1965 juuri Widnesin asemalla. Simonin on kerrottu maininneen, että jos on nähnyt Widnesin, tietää, miksi hän halusi päästä takaisin Lontooseen niin nopeasti kuin mahdollista.

Keskiviikon klassikko:Keskeisen yhdysvaltalaisen hardrockin edustajan klassikkoalbumin onnistunut seuraaja

 Van Halen:Van Halen II

23. maaliskuuta 1979 Warner Brosin julkaisemana ilmestynyt Van Halen II on yhdysvaltalaisen hardrockyhtyeen Van Halenin toinen studioalbumi. Billboardin listalla se saavutti parhaimmillaan kuudennen sijan ja Briteissä albumin paras sijoitus oli 23. Pitkäsoitolta poimittiin singlet Dance the Night Away ja Beautiful Girls. Vuoteen 2004 mennessä Van Halenin kakkosalbumi oli myynyt Yhdysvalloissa lähes kuusi miljoonaa kappaletta. Myös Van Halen II:sta laaditut arviot olivat pääosin myönteisiä. Albumin nauhoitukset tapahtuivat Sunset-studioilla vajaa vuosi Van Halenin esikoisalbumin ilmestymisen jälkeen. Ne alkoivat joulukuun kymmenentenä 1978 viikko Van Halenin ensimmäisen maailmankiertueen päättymisen jälkeen. Monet Van Halen II:n kappaleista oli sävelletty ennen yhtyeen esikoisalbumin ilmestymistä ja niistä on olemassa Gene Simmonsin ja Ted Templemanin äänittämiä demoversioita. Sellaisiin lukeutuivat tuolloin vielä nimellä Bring on the Girls tunnettu Beautiful Girls sekä Somebody Get Me a Doctor.  Timothy Whiten Rolling Stoneen Van Halen II:sta tuoreeltaan kirjoittamassa arviossa verrokkiyhtyeinä mainittiin Vanilla Fudge, Aerosmith, Bad Company ja Humble Pie. AllMusicin myöhemmin laaditussa arviossa Thomas Erlewine antoi albumille neljä tähteä viidestä. Omaa tuotantoa edustavien kappaleiden lisäksi Van Halenin kakkoslevy sisältää coverin esimerkiksi Swinging Blue Jeansin ja Linda Ronstadtin levytyksinä muistetusta kappaleesta You're No Good.

Tiistain tukeva:The Moody Bluesin vuoden 1967 klassikkohitti

Nights in White Satin on The Moody Bluesin levyttämä ja Justin Haywardin kirjoittama ja säveltämä kappale. Alun perin se julkaistiin yhtyeen vuonna 1967 ilmestyneen albumin Days of the Future Passed The Night-osiona. Singleformaatissa kappale ilmestyi kymmenes marraskuuta 1967. Brittilistalla se saavutti sijan 19. ja jäi seuraavana vuonna Billboardin listalla hienoisesti Hot 100 -listan alapuolelle. Kyseessä oli yhtyeen toinen merkittävä singlemenestys Go Nown jälkeen ja ensimmäinen Moody Bluesin uudella line upilla, jossa Hayward ja John Lodge olivat ottaneet Denny Lainen ja Clint Warwickin paikat. Kun Nights in White Satin julkaistiin vuonna 1972 Yhdysvalloissa uudelleen, kappale nousi kahden viikon ajaksi Billboardin singlelistan kakkossijalle. Sen nousun kärkeen esti Jimmy Cliffin I Can See Clearly Now. Cash Box Top 100 -listalla Nights in White Satin nousi listakärkeen ja saavutti Yhdysvalloissa kultalevyn miljoonan kappaleen myynnillään. Kappale nousi ykkössijalle myös Kanadassa. Vielä vuonna 2010 Nights in White Satin saavutti brittien virallisella singlelistalla sijan 51. Justin Hayward kirjoitti ja sävelsi Nights in White Satinin 19-vuotiaana Swindonissa. Hänen mukaansa kyseessä oli varsin henkilökohtainen kappale, jonka jokainen sana ja nuotti merkitsi tekijälleen jotakin. Haywordille on lisäksi selvinnyt monien muiden ihmisten kokevan kappaleen samalla tavoin. The London Festival Orchestra oli mukana kappaleen esittelyjaksossa, viimeisessä kertosäkeessä ja viimeisessä suruvalittelujaksossa, joista kaikki olivat mukana Nights in White Satinin originaalilla albumiversiolla. Kappaleen ytimen orkestraatiosoundit työstettiin kosketinsoittaja Mike Pinderin Mellotronilla. Kappaleen ensimmäisen editoidun singleversion kesto on 3:06. Monien singleversioiden kesto on kuitenkin lähempänä neljää minuuttia ja 26 sekuntia, vaikka myös niiden kestoksi on merkitty edellä mainittu kolme minuuttia ja kuusi sekuntia. Jotkin versioista sisältävät Late Lamentin ja niiden tosiasiallinen kesto on 4:33, vaikka single-etiketissä mainitaan edelleen 3:06. Suurimmalla osalla Nights in White Satinin singleversioista pikkulevyn b-puolella julkaistiin varsinaiselta Days of the Future Passed -albumilta löytymätön kappale Cities. Vaikka Nights in White Satinin menestys oli aluksi rajallinen, kappale on sittemmin saavuttanut sijan 36. BBC Radio 2:n Sold on Song Top 100 -listalla. Nights in White Satinin albumiversiossa noin kuuden  minuutin kohdalta alkava lausuttu runo on nimeltään Late Lament. Rumpali Graeme Edge vastasi säkeistöjen kirjoittamisesta ja kosketinsoittaja Mike Pinder lausunnasta. Runon viisi viimeistä säettä päättävät Days of the Future Passed -albumin ja myös pitkäsoiton avauskappaleen The Day Begins. Late Lamentiä on yleisesti pidetty Nights in White Satinin osana ilman omaa kredittiiään. Vuonna 1974 ilmestyneellä tuplakokoelma-albumilla This Is The Moody Blues Late Lamentille annettiin oma listauksensa, samoin kuin vuonna 1987, jolloin Late Lament oli yksistään mukana toisella kokoelma-albumilla nimeltä Prelude. Molemmilla mainituilla kokoelmilla raita kuullaan hienoisesti Days of the Future Passedista eroavassa muodossa. Sekä puhutut että instrumentaaliraidat sisältävät nmittäin kaikuefektin. Lisäksi masterointi-insinöörit editoivat Mike Pinderin soittaman gongin, joka päättää originaalin albumin. Vuodesta 1992 2000-luvun alkuun The Moody Blues konsertoi orkesterin kanssa. Tuolloin yhtye käytti tilaisuuden sisällyttää Late Lament Nights in White Satinin live-esityksiin. Edge vastasi tuolloin lausunnasta, sillä Pinder ei enää tuossa vaiheessa kuulunut yhtyeeseen.

Maanantain mainio:Eräs Status Quon 80-luvun laadukkaimmista albumeista

Status Quo:Back to Back

25. marraskuuta 1983 ilmestynyt Back to Back on Status Quon 16. studioalbumi. Ensimmäistä kertaa yhtyeen uralla kyseessä oli pitkäsoitto, jolta poimittiin neljä singleä. Ol' Rag Blues nousi yhdeksänneksi, alun perin Elvis Presleyn hittinä muistettu Mess of  Blues sijalle 15., Marguerita Time upeasti kolmanneksi ja uudelleen levytetty versio kappaleesta Going Down Town Tonight saavutti sijan 20. Itse Back to Back- pitkäsoitto nousi brittilistalla parhaimmillaan sijalle yhdeksän. Kyseessä oli Status Quon viimeinen albumi ennen yhtyeen vuoteen 1985 ajoittunutta hajoamista. Niinpä kyseessä on myös yhtyeen viimeinen albumi, jonka työstämiseen osallistuivat yhtyeen originaalibasisti Alan Lancaster sekä rumpali Pete Kircher. Back to Backilta poimittu ensimmäinen single Ol' Rag Blues edusti yhteistyötä Lancasterin ja brittiyhtyeiden The Kase, Sleepy Talk ja Mr Toad johtohahmon, myös australialaisen glamrockyhtyeen Hushin perustajana ja solistina muistetun Keith Lambin kanssa. Lancaster oli leadvokalistina eräässä kappaleesta levytetyssä versiossa ja hän pettyi levy-yhtiön julkaistessa kappaleesta Francis Rossin vokalisoiman näkemyksen. Lancasterin vokalisoima versio kappaleesta julkaistiin vuonna 2006 yhtenä Back to Backin remasteroidun cd-version bonuskappaleista. Niiden joukossa oli lisäksi muun muassa Bruce Springsteen- cover Cadillac Ranch. Lancaster ilmaisi myös tyytymättömyytensä Marquerita Timeen, jota hän piti liian poporientoituneena kappaleena Status Quon ohjelmistoon. Kun Status Quo "esitti" mainitun kappaleen Top of the Popsissa, Lancasterin tilalla nähtiin samassa ohjelmassa esiintyneen Sladen Jimmy Lea. DVD:llä Hello Quo Lancaster mainitsi, ettei kappale Going Down Tonight ollut hänen mielestään Status Quon levytys, sillä yhtyeen jäsenistä kyseisen, Guy Johnsonin käsialaa olevan kappaleen äänityksiin osallistui ainoastaan Francis Rossi. Singlehittien lisäksi albumin huippuhetkiin lukeutuu erityisesti Rick Parfittin ja Andy Bownin käsialaa oleva balladihenkisempi kappale Too Close to the Ground.

Sunnuntain extra:Hanoi Rocksin laadukas paluualbumi

 Hanoi Rocks:Street Poetry

Viides syyskuuta 2007 ilmestynyt Street Poetry on Hanoi Rocksin kymmenes studioalbumi. Sen julkaisijana Suomessa oli WolfGang Records, muualla Euroopassa brittiläinen Demolition Records ja Japanissa Victor Entertainment/JVC Music. Toukokuussa pitkäsoitolta ennakkoon julkaistu single Fashion nousi Suomessa listakärkeen ja itse Street Poetry -albumi saavutti Suomen albumilistalla parhaimmillaan kuudennen sijan. Street Poetryn julkaisun tiimoilta Hanoi Rocks soitti 14.-15. syyskuuta Tavastialla kolme konserttia, joista yksi oli ikärajaton. Mainittuja keikkoja seurasi kiertue Skandinaviassa, muualla Euroopassa ja Japanissa. Viimeksi mainitussa Hanoi Rocks soitti Loud Park- festivaalin pääesiintyjänä. Street Poetryn nimi palautuu aikaan, jolloin Hanoi Rocksin originaalikokoonpano asui Lontoossa. Eräs Ladbroke Groven metroasemalla aikaansa viettänyt henkilö kirjoitti muistiinpanoja ja runoja kaikesta näkemästään ja häntä kutsuttiin nimellä Street Poet. Street Poetry saavutti yleisesti myönteisiä arvioita ja albumia pidettiin Hanoi Rocksin laadukkaimpana sitten yhtyeen 80-luvulla julkaiseman tuotannon. Pitkäsoiton huippuhetkistä nostettakoon esiin kappaleet Teenage Revolution, This One's for Rock N' Roll sekä nimiraita Street Poetry.

Lauantain pitkä:Monien mielestä Fab Fourin paras albumi

The Beatles:Revolver

Viides elokuuta 1966 ilmestynyt Revolver on The Beatlesin seitsemäs studioalbumi. Samaan aikaan Fab Fourilta julkaistiin kaksi a-puolta sisältänyt single Eleanor Rigby/Yellow Submarine. Revolver oli Beatlesin viimeinen julkaistu studioalbumi ennen yhtyeen live-esiintymisten loppumista. Mainitulla pitkäsoitolla yhtye hyödynsikin studiotekniikkaa tuotannossaan siihen mennessä runsaimmin. Revolver on sittemmin tunnustettu erääksi populaarimusiikin historian laadukkaimmista ja innovatiivisimmista albumeista musiikillisten vaikutteidensa runsaudessa, soundimaailmansa erottuvuudessa ja myös lyriikoidensa osalta. The Beatles nauhoitti Revolverin vuoden 1966 kolmen ensimmäisen kuukauden aikana pitämänsä tauon kuluessa. Albumin on tulkittu aloittaneen Beatlesin psykedeelisen kauden. Sen kappaleet heijastivat yhtyeen kiinnostusta itämaiseen filosofiaan ja avant-gardeen. Beatlesillä ei ollut tarkoitusta esittää Revolverin kappaleita livekontekstissa ja niinpä studiotekniikkaa käytettin hyväksi mielin määrin. Revolverin taiteellisimmista kappaleista nostettakoon pikaisesti esiin albumin päätösraita Tomorrow Never Knows, Eleanor Rigby sekä George Harrisonin käsialaa ollut Love You To. Revolverin nauhoituksissa syntyivät myös singleformaatissa kesällä 1966 ilmestyneet kappaleet Paperback Writer ja Rain. Britanniassa Revolverin 14 kappaletta lähetettiin radioasemille viikkoja ennen albumin ilmestymistä. Yhdysvalloissa Capitol Records rajasi Revolverin kappaleiden määrän 11:een ja kolme albumilta pois jäänyttä kappaletta ilmestyivät kesäkuussa 1966 julkaistulla albumilla Yesterday and Today. Yhdysvalloissa julkaisu osui samoihin aikoihin Beatlesin viimeisen konserttikiertueen kanssa. Britanniassa Revolver nousi Record Retailer-listan kärkeen seitsemän viikon ja Yhdysvalloissa Billboardin listan ykkössijalle kuuden viikon ajaksi. Yhtyeen kotimaassa Revolver sai osakseen varsin myönteisiä arvioita. Albumi laajensi popmusiikin rajoja ja vaikutti osaltaan esimerkiksi psykedeelisen rockin ja progressiivisen rockin kehitykseen. Klaus Voormanin käsialaa oleva albumin kansi voitti vuonna 1967 parhaan albumikannen Grammyn graafisten taiteiden sarjassa. Revolverin ensimmäinen cd-versio, joka sisälsi albumin Parlophonen julkaiseman version, ilmestyi kansainvälisesti vuonna 1987. Beatlesin diskografiassa monet kriitikot ovat kohottaneet Revolverin Sergeant Pepper's Lonely Hearts Club Bandia laadukkaammaksi albumiksi. Colin Larkinin teoksen All Time Top 1000 Albums vuosina 1998 ja 2000 ilmestyneissä painoksissa Revolver saavutti kärkipaikan. Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Revolverin sijoitus oli kolmas. Britanniassa Revolver on saavuttanut kaksinkertaista ja Yhdysvalloissa viisinkertaista platinaa.

Perjantain pohjat:Rockbasismin klassikon 70-luvun puolivälin konserttitaltiointi

John Entwistle:King Biscuit Flower Hour Presents in Concert

King Biscuit Flower Hour Presents in Concert on brittirockin ydinryhmään lukeutuvan The Whon basistin John Entwistlen livesooloalbumi, joka julkaistiin vuonna 1998. Alkuvuodesta 1975 Entwistle teki kiertueen Yhdysvalloissa Humble Pien lämmittelijänä. Yksi kiertueen konserteista nauhoitettiin King Biscuit Flower Hour -ohjelmaa varten. Philadelphian Spectrumilla taltioitu konsertti sisälsi sekä Entwistlen soolotuotantoa että hänen emoyhtyeelleen säveltämiä kappaleita. Kiertue tehtiin melko vähäisesti myyneen Mad Dog-albumin tiimoilta. Liven tuotannosta, miksaamisesta ja masteroinnista vastasivat Jon Astley ja Andy Macpherson. Sen biisilistassa on ainoastaan yksi Mad Dogin kappale, The Whon pidätyksestä vuonna 1973 Montrealissa kertova Cell Number 7. Entwistlen The Wholle kirjoittamaa klassikkotuotantoa albumilla edustavat erityisesti Heaven and Hell, My Wife ja Boris the Spider. Muihin huippuhetkiin lukeutuvat Entwistlen esikoissooloalbumin Smash Your Head Against the Wall avauskappale My Size sekä Buddy Holly-cover Rave On. Vuoden 2005 uusintajulkaisun bonuksena on reilut 13-minuuttinen haastattelu Entwistlen myöhäisemmiltä ajoilta. Monet Entwistlen diggarit ovat verranneet King Biscuit Flower Houria The Whon legendaariseen konserttitaltiointiin Live at Leeds, sillä molempien albumien masteroinnista ovat vastanneet samat henkilöt. Vaikka King Biscuit Flower Hour on nauhoitettu 70-luvun puolivälissä, albumin kannessa nähdään tuoreempi otos Entwistlestä.

Torstain terävä:Sam Brownin klassikkotasoinen debyyttihitti

Stop! on brittiläisen laulaja/lauluntekijän Sam Brownin esittämä ja Gregg Suttonin ja Bruce Brodyn kanssa kirjoittama soulkappale, joka ilmestyi artistin vuonna 1988 julkaistulla ja samannimisellä esikoisalbumilla. Kun Stop! julkaistiin ensi kertaa singlenä, se saavutti brittilistalla ainoastaan sijan 52. Sitä vastoin Norjassa ja Belgiassa kappale nousi listakärkeen jo ensimmäisellä julkaisukerrallaan. Hollannissa Stop! oli vuonna 1988 toisena, Itävallassa kolmantena ja Sveitsissä viidentenä. Top teniin kappale nousi myös Saksassa ja oli Ruotsissa yhdentenätoista. Kuitenkin kun Stop! julkaistiin uudelleen vuonna 1989, kappale nousi brittilistalla neljänneksi ja pysytteli listalla 12 viikon ajan. Kappaleesta tuli Brownin uran suurin hitti ja toisella julkaisullaan Stop! nousi Islannissa listakärkeen, Rankassa kakkossijalle ja  neljänneksi Irlannissa ja Ausraliassa. Kanadan RPM-listalla Stop! saavutti sijan 13., Uudessa Seelannissa sijan 16. ja oli myös Billboardin singlelistalla parhaimmillaan sijalla 65. Vuonna 1989 Stopista! muodostui Britanniassa 35:ksi parhaisten menestynyt single. Kappale pääsi myös mukaan vuonna 1992 valmistuneen elokuvan Bitter Moon soundtrackille. Vuonna 1989 tuolloin 16-vuotias solisti Edya voitti Puolan tv:n kykykilpailun Stop!:ista esittämällään coverilla. Kymmentä vuotta myöhemmin artisti teki Puolan-kiertueen, jolta taltioitiin syyskuussa 1999 kansainvälisesti julkaistu albumi Live '99. Kyseessä on puolalaisartisti Edya Goniackin ensimmäinen livealbumi, jonka biisilistassa Stop! on mukana. Jamelia versioi Stopin vuonna 2004 elokuvan Bridget Jones:Edge of a Reason soundtrackille. Hänen laulusuorituksensa vastaanotti kehuja ja vaikka hänen versionsa kilpaili esimerkiksi samaan aikaan julkaistujen Eminemin ja Destiny's Childin singlejen kanssa, se saavutti brittilistalla yhdeksännen sijan, pysytteli listalla 12 viikon ajan ja muodostui Jamelian neljänneksi top teniin nousseeksi singleksi.

Keskiviikon klassikko:John Cougar Mellencampin vuoden 1989 suurin singlemenestys

Pop Singer on yhdysvaltalaisen laulaja-lauluntekijän John Mellencampin kappale, jonka hän julkaisi käyttäessään nimeä John Cougar  Mellencamp. Mainittu kappale julkaistiin 29. huhtikuuta 1989 singleformaatissa Mellencampin kymmenenneltä studioalbumilta Big Daddy. Mellencamp kirjoitti kappaleen itsestään vastauksena sille, kuinka musiikiteollisuus pyrki piilottamaan hänen todellisen imagonsa. Mainittua seikkaa tuki esimerkiksi taiteilijanimen Johnny Cougar käyttäminen. Maailmanlaajuisesti Pop Singeristä tuli suhteellisen suosittu single. Se nousi listakärkeen Kanadassa ja Uudessa Seelannissa. Australiassa kappaleen listasijoitus oli kahdeksas ja Billboardilla se saavutti parhaimmillaan 15. sijan. Vuonna 1987 Creem-lehdelle antamassaan haastattelussa Mellencamp viittasi siihen valheelliseen imagoon, jota hän oli joutunut pitämään yllä varhaisina vuosinaan artistina musiikkibisneksessä. Mellencamp oli pettynyt managerinsa valintoihin, joihin lukeutui esimerkiksi taiteilijanimen Johnny Cougar käyttäminen. Mellencamp halusi keskittyä puhtaasti musiikkiinsa ja niinpä hän ryhtyi hallitsemaan musiikkiuraansa aikaisempaa enemmän. Lopputuloksena Mellencamp vältti muusikoiden yleisesti hyödyntämiä käytäntöjä, kuten meet and greet -tapaamisia ja radioasema-konsertteja. Monet diggarit arvostivat Mellencampin tyylinmuutosta ja erityisesti hänen omistautumistaan työlleen. Mellencamp kirjoitti Pop Singerin vaiheessa, jolloin hänen avioeroprosessinsa Victoria Granuccin kanssa oli kesken. Mellencamp alkoi analysoida sitä, mitä hänestä oli muusikkona tullut. Rolling Stonelle antamassaan haastattelussa Mellencamp kuvasi imagoaan hirviöksi. Mellencamp ei halunnut olla osa takahuonediilejä, jotka takasivat näkyvyyden MTV:llä.

Tiistain tukeva:Brian Johnsonin varhaisen yhtyeen kakkosalbumi

Geordie:Don't Be Fooled by the Name

Vuonna 1974 Lansdowne studioilla ja Pyen studioilla Lontoossa nauhoitettu Don't Be Fooled by the Name on brittiläisen glamrockiksi luokiteltavissa olevan Geordie-yhtyeen toinen pitkäsoitto. Ensisijaisesti mainittu yhtye muistetaan solististaan Brian Johnsonista ajalta ennen miehen pestiä Ac/Dc:n vokalistina Bon Scottin kuoleman jälkeen. Johnsonin lisäksi albumin kappaleet olivat suurimmalta osin Geordien kitaristin Vic Malcolmin käsialaa. Don't Be Fooled by the Name käynnistyy näkemyksillä traditionaaleista kappaleista Goin' Down sekä The Animalsin  kymmenen vuotta aikaisemmin popularisoimasta House of the Rising Sunista. Omaa tuotantoa edustaviin kappaleisiin siirrytään Malcolmin käsialaa olevan ja suhteellisen innostavaa kitarasooloilua tarjoavan So Whatin myötä. Johnsonilta kuullaan varsin puhtaita laulusuorituksia koko albumin ajan myöhempien aikojen Ac/Dc:ihin verrattuna. Mercenary Man käy yli kuusiminuuttisessa kestossaan Don't Be Fooled by the Namen teoksesta. Myös lyriikoidensa sosiopoliittisessa kommentoinnissa kyseessä on Geordien repertuaarissa harvinaislaatuinen kappale, jota seuraa pitkäsoiton toinen pitkä  raita, vaihteeksi nopeatempoisempaa rokkausta esittelevä Ten Feet Tall, jolla Geordie tekee tyylitajuisesti kunniaa varhaisen hardrockin keskeisille brittiläisille edustajille. Johnsonin ja Malcolmin yhteistyötä edustavalla Got to Knowlla on tarjottavanaan tarttuva riffi. Little Boy on varsin vakuuttava ja hyvän melodian omaava balladikappale, joka sijoittuu lähes Don't Be Fooled by the Namen terävimpään kärkeen. Pitkäsoiton päätöskappale Look at Me sisältää vaikutteita progressiivisesta rockista. Don't Be Fooled by the Namesta 90-luvulla julkaistu uusintapainos sisältää neljä bonusraitaa; eli kappaleet Treat Her Like a Lady, Rocking with the Boys Tonight, Francis Was a Rocker sekä Red Eyed Lady.  Vuonna 2008 ilmestyneen remasteroidun version bonuskappaleina olivat Brian Johnsonin soolosingleltä alun perin löytyneet biisit I Can't Forget You Now ja I Can't Give You Up. Don't Be Fooled by the Namen laadukkaimmat hetket ovat vakuuttavia, mutta kokonaisuutena albumi ei kenties rokkaa yhtä vapautuneesti kuin edeltäjänsä, vuonna 1973 ilmestynyt Geordien esikoisalbumi Hope You Like It.

Maanantain mainio:Merkittävän singer/songwriterin varhaista huipputuotantoa

Jackson Browne:For Everyman

Lokakuussa 1973 Asylum Recordsin julkaisemana ilmestynyt For Everyman on yhdysvaltalaisen laulaja/lauluntekijän Jackson Brownen toinen studioalbumi. Billboardin albumilistalla mainittu pitkäsoitto saavutti sijan 43. ja albumilta poimittu single Redneck Friend oli sijalla 85. Vuonna 2003 For Everyman saavutti sijan 457. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla. For Everyman tuli merkitsemään Brownen ja multi-instrumentalisti David Lindleyn pitkäaikaisen yhteistyön alkua. Pitkäsoitolla vierailleista muusikoista mainittakoon The Eaglesin jäsenistöön lukeutuvat Don Henley kappaleella Colours of the Sun ja Glen Frey Redneck Friendillä, David Crosby albumin nimikappaleella, Joni Mitchell, Bonnie Raitt sekä Elton John. Heistä viimeksi mainittu tosin esiintyi taiteilijanimellä Rockaday Johnnie. Pitkäsoiton nimikappale on tulkittavissa Brownen vastauksena Crosby, Stills and Nashin esikoisalbumilla julkaistulle apokalyptiselle Wooden Shipsille. For Everyman sisältää myös Brownen oman näkemyksen kappaleestaan These Days, jonka olivat aikaisemmin ehtineet levyttää esimerkiksi Nico ja Gregg Allman. Brownen ja Glen Freyn yhteistyötä edustava Take It Easy oli aikaisemmin ilmestynyt The Eaglesin ensimmäisenä singlenä toukokuussa 1972. For Everyman saavutti kultalevyn vuonna 1975 ja myi platinalevyksi vuonna 1989. Albumin kansikuva on Brownen lapsuudenkodista Kalifornian Highland Parkista. For Everyman saavutti tuoreeltaan melko myönteiset arviot. Vuonna 1999 Anthony DeCurtis laati albumista arvion Rolling Stoneen. Siinä hän kohotti For Everymanin seuraajan, albumin Late for the Sky Brownen mestariteokseksi, mutta mainitsi artistin testaavan sen edeltäjällä useita kykyjään, joita hän oli kyseisen pitkäsoiton levyttämisen aikaan löytämässä.

Sunnuntain extra:Kitaristivirtuoosin merkittävä debyyttialbumi

 Stevie Ray Vaughan & Double Trouble:Texas Flood

13. kesäkuuta 1983 Epic Recordsin julkaisemana ilmestynyt Texas Flood on Stevie Ray Vaughanin ja Double Trouble-yhtyeen esikoisalbumi, joka otti nimensä Larry Davisin vuonna 1958 ilmestyneen samannimisen pitkäsoiton mukaan. SRV:n ja Double Troublen yhdessä Richard Mullenin kanssa tuottama Texas Flood nauhoitettiin kolmessa päivässä Jackson Brownen studiossa Los Angelesissa. Pitkäsoiton kymmenestä kappaleesta kuusi edustaa Vaughanin omaa sävellystuotantoa. Singleformaatissa pitkäsoitolta ilmestyivät kappaleet Love Struck Baby ja Pride and Joy, joista ensiksi mainitusta työstetty musiikkivideo saavutti ilmestymisvuonnaan rotaatiota MTV:llä. Vuonna 1999 Texas Floodista ilmestyi viisi bonuskappaletta sisältänyt uusintapainos. Extrojen joukossa oli yksi outtake ja kolme Hollywoodin Palacessa 23. syyskuuta 1983 taltioitua livebiisiä. King Biscuit Flower Hour oli lähettänyt mainitun konsertin kokonaisuudessaan. Vuonna 2013 Texas Floodin julkaisusta oli kulunut 30 vuotta ja albumista mainittuna vuonna albumista ilmestynyt juhlapainos oli tuplacd-versio. Sen ensimmäinen levy sisältää originaalin albumin bonuskappaleella Tin Pan Alley höystettynä ja kakkoscd:llä on Ripley's Music Hallissa, Philadelphiassa 20. lokakuuta 1983 soitettu ja tuossa vaiheessa aikaisemmin julkaisematon konsertti. Texas Flood saavutti myönteisiä arvioita heti julkaisunsa jälkeen. Albumin tiimoilta SRV ja Double Trouble konsertoi Yhdysvalloissa ja Euroopassa kesä- ja joulukuun 1983 välillä. 20. kesäkuuta 1983 El Mocambossa, Torontossa soitettu konsertti kuvattiin ja Sony julkaisi sen  vuonna 1999 dvd:nä nimellä Live at the El Mocambo.

Lauantain pitkä:Vuosikymmenten uran tehnyt yhdysvaltalaisyhtye

Steve Miller Band on San Franciscossa, Kaliforniassa vuonna 1968 perustettu rockyhtye, jonka johtohahmo on leadvokalisti/solisti Steve Miller. Parhaiten yhtye tunnetaan 70-luvun puolivälin tienoilta samaisen vuosikymmenen loppuun työstämiensä classic rock-radioissa ahkerasti soivien singlehittiensä sekä varhaisten, psykedeelistä rockia edustavien albumiensa ansiosta. Vuonna 2016 Steve Miller pääsi Rock N' Roll Hall of Fameen sooloartistina. Jätettyään ensimmäisen yhtyeensä Steve Miller muutti San Franciscoon ja perusti The Steve Miller Blues Bandin. Yhtye lyhensi nimensä Steve Miller Bandiksi pian sen jälkeen, kun Harvey Kornspan neuvotteli yhtyeelle levytyssopimuksen Capitol Recordsin kanssa. Seuraavan vuoden helmikuussa yhtye levytti esikoisalbuminsa Children of the Future. Steve Miller Bandin vuonna 1978 ilmestynyt kokoelma-albumi Greatest Hits 1974-78 on myynyt yli 13 miljoonaa kappaletta. Muutettuaan 60-luvun puolivälissä Chicagoon soittamaan bluesia Steve Miller ja kosketinsoittaja Barry Goldberg perustivat Goldberg-Miller Blues Bandin basisti Roy Rubyn, rytmikitaristi Craymore Stevensin ja rumpali Maurice McKinleyn kanssa. Yhtye solmi sopimuksen Epic Recordsin kanssa ja levytti singlen The Mother Song, jonka se esitti Hullabaloo-varieteeshow:ssa ennen kuin Miller jätti yhtyeen ja muutti San Franciscoon. Siellä hän perusti The Steve Miller Blues Bandin. Harvey Cornspan kirjoitti ja neuvotteli sopimuksen Capitol/EMI Recordsin Alan Livingtonin kanssa. Pian tämän jälkeen yhtyeen nimi lyheni tunnettuun muotoonsa saavuttaakseen enemmän vetovoimaa. Milleristä, kitaristi James Cookesta, basisti Lonnie Turnerista, Lance Haasin paikan ottaneesta rumpalista Tim Davisista ja Hammond B3-urkuja soittaneesta Jim Petermanista koostunut yhtye säesti Chuck Berryä Fillmore Westissä soitetulla keikalla, joka julkaistiin myös albumina nimellä Live at Fillmore Auditorium. Pian tämän jälkeen kitaristi Boz Scaggs täydensi yhtyeen kokoonpanon ja se soitti Magic Mountain Festivaalilla Kaliforniassa ja viikkoa myöhemmin Montereyn kuuluisilla popfestivaaleilla. Molemmat esiintymiset ajoittuivat kesäkuuhun 1967. Helmikuussa 1968 Steve Miller Band nauhoitti Britanniassa esikoisalbuminsa Children of the Future Glyn Johnsin toimiessa tuottajana ja insinöörinä. Laadukkuudestaan huolimatta albumi jäi Top 100-albumilistan ulkopuolelle. Samaisen vuoden lokakuussa ilmestynyt kakkosalbumi Sailor saavutti Billboardin listalla sijan 24. Kappaleesta Living in the USA muodostui menestys ja vuonna 1969 ilmestynyt ja Billboardin listalla sijan 22. saavuttanut kolmas albumi Brave New World sisälsi muun muassa kappaleet Space Cowboy ja My Dark Hour. Niistä jälkimmäisessä Paul McCartney vastasi rummuista, bassosta ja taustalaulusta, tosin salanimellä Paul Ramon. Vielä samana vuonna ilmestynyt seuraava albumi Your Saving Grace saavutti sijan 38. ja vuonna 1970 julkaistu Number 5 sijan 23. Capitol Recordsin julkaisema albumi Rock Love sisälsi aikaisemmin julkaisemattomia liveäänityksiä ja myös studiossa nauhoitettua materiaalia. Mainittu albumi sekä Recall the Beginning:Journey to Eden ovat ne kaksi Steve Miller Bandn albumia, joita ei tähän mennessä ole julkaistu cd-formaatissa. Vuonna 1972 ilmestyi tupla-albumi Anthology, joka sisälsi 16 kappaletta Steve Miller Bandin viideltä ensimmäiseltä albumilta. Yhtyeen tyyli ja kokoonpano muuttui ratkaisevasti sen vuonna 1973 ilmestyneellä ja listakärkeen nousseella albumilla The Joker. Mainittu pitkäsoitto sisälsi suoraviivaisempaa rockia ja hylkäsi samalla yhtyeen varhaisemman psykedeeelisen bluestyylin. Myös albumin nimikappale nousi singleformaatissa listakärkeen, myi yli miljoona kappaletta ja vastaanotti RIAA:n myöntämän kultalevyn 11. tammikuuta 1974. Kolme vuotta myöhemmin Steve Miller Band palasi albumilstalla kolmanneksi nousseella albumilla Fly Like an Eagle. Albumin singlekappaleista Take the Money and Run saavutti sijan 11, nimiraita oli parhaimmillaan kakkosena ja listakärkeen nouseen kappaleen Rock N' Me kitaraintron Miller on kreditoinut tribuuttina Free-yhtyeen vuonna  1970 ilmestyneelle singlehitille All Right Now. Vuonna 1977 ilmestynyt ja listakakkoseksi noussut albumi Book of Dreams sisältää niin ikään kolme singlemenestystä:Jet Airliner oli kahdeksas, Junge Love saavutti sijan 23., ja Swingtown sijan 17. Vuonna 1982 ilmestyneen albumin Abracadabra nimikappaleella Steve Miller Band saavutti kolmannen listaykköseksi kohonneen singlensä. Kesäkuussa 2010 ilmestynyt albumi Bingo! sisälsi blues ja R&B-covereita. Sen sisarteoksesta käyvä albumi Let Your Hair Down seurasi ainoastaan kymmenen kuukautta myöhemmin. Blueskitaristi Jacob Peterson liittyi yhtyeeseen virallisesti ennen kevääseen 2011 ajoittunutta kiertuetta. Samalla yhtyeen pitkäaikaisesta kitaristista Kenny Lee Lewisista tuli yhtyeen täysiaikainen basisti. Vuonna 2014 Steve Miller Band teki yhteisen kiertuuen Journey-yhtyeen kanssa.

Perjantain pohjat:Kiinnostavan yhdysvaltalaisyhtyeen kolmas pitkäsoitto

 Redbone:Message from a Drum

Joulukuussa 1971 Epic Recordsin julkaisemana ilmestynyt Message from a Drum on Yhdysvaltojen alkuperäisasukkaista koostuneen Redbone-yhtyeen kolmas, tunnetuin ja kenties myös laadukkain pitkäsoitto. Euroopassa se julkaistiin singlehittinsä The Witch  Quen of New Orleans mukaan nimettynä ja myös erilaisella kansikuvalla varustettuna. Albumista vuonna 2004 ilmestynyt cd-versio on nimeltään Witch Queen of New Orleans, se sisältää myös albumin Euroopassa julkaistun painoksen kansikuvan ja bonuskappaleenaan singleversion biisistä Chant:13:th Hour, joka täyspitkänä versionaan julkaistiin Redbonen toisella albumilla Potlach. Message from a Drum sisältää sekä rivakoita cajun- ja swamprockhenkisiä kappaleita että balladimaisempaa tuotantoa ensiksi mainitun ollessa pitkäsoitolla runsaammin edustettuna. The Witch Queen of New Orleans nousi singleformaatissa Britanniassa aina kakkossijalle ja Redbonen kotimaassa Yhdysvalloissa sijalle 21. Rivakampaa osastoa albumilla edustavat erityisesti Niji Trance sekä Emotions. Jerico ja Fate ovat tyylitajuisia ja kaivattavaa rullaavutta tarjoavia kappaleita, When You Got Trouble omaa tarttuvan kertosäkeen ja suorastaan erinomaisesti svengaava albumin päätöskappale One Monkey mitä mainioimman kokonaistoteutuksen. Mukana on myös pari lyhyttä instrumentaalikappaletta ja hienoiseen imelyyteen sortuva balladi The Sun Never Shines on the Lonely. Pat ja Lolly Vegasin johtaman Redbonen kolme ensimmäistä ja vuosien 1970-1971 aikana ilmestynyttä albumia, eli Redbone, Potlach ja Message from a Drum ovat kaikki varsin laadukkaita ja yhtyeen tuotannon singlehitteihin lukeutuivat The Witch Queen of New Orleansin lisäksi erityisesti Maggie ja reggaevaikutteinen Come and Get Your Love. Maininnan ansaitsee lisäksi yhtyeen viidennen pitkäsoiton, vuonna 1973 ilmestyneen albumin Wovoka suorastaan erinomainen nimikappale. Vaikka Redbone ei koskaan yltänyt todella suureen suosioon, kyseessä on eräs kiehtovimmista ja monipuolisimmista 70-luvun alkuvuosina tuotteliainta kauttaan viettäneistä yhdysvaltalaisista rockyhtyeistä.