Brinsley Schwartz oli brittiläinen, 70-luvulla vaikuttanut niin kutsuttua pub rockia edustanut yhtye, joka oli ottanut nimensä kitaristinsa mukaan. Muilta osin yhtyeen originaalikokoonpanon muodostivat basisti Nick Lowe, kosketinsoittaja Bob Andrews ja rumpali Billy Rankin. Brinsley Schwartzin esiasteena oli ollut 60-luvun puolella toiminut popyhtye Kippington Lodge. Myöhemmin kokoonpanoa täydensi kitaristi/solisti Ian Gomm. Kitaristi/kosketinsoittaja/solisti Brinsley Schwartz tapasi Nick Lowen alun perin Woodbridge Schoolissa, missä parivaljakko soitti kouluyhtyeissä kosketinsoittaja/solisti Barry Landemanin ja kitaristi Phil Hallin kanssa. Vuonna 1964 yhtye konsertoi Saksan ilmavoimien tukikohdissa nimellä Sounds 4+1. Koulusta päästyään Schwartz muodosti yhtyeen Three's a Crowd rumpali Pete Whalen ja basisti Dave Cottamin kanssa. Landemanin liityttyä mukaan vuonna 1967 yhtyeen nimeksi vaihtui Kippington Lodge. Se julkaisi kaksi Mark Wirtzin tuottamaa, lauluharmonioita hyödyntänyttä popsingleä, jotka eivät menestyneet kaupallisesti. Cottamin jätettyä yhtyeen Schwartz kutsui Lowen hänen tilalleen. Landeman siirtyi Vanity Fair-yhtyeeseen, Andrewsista tuli bändin kosketinsoittaja ja Billy Rankin otti Whalen paikan yhtyeen rumpalina. Vaikka seuraavat kolme singleä eivät nekään menestyneet, Kippington Lodge sai kiinnityksen Marqueelle. Samoihin yhtyeen musiikillinen tyyli alkoi siirtyä popista hienoisilla psykedeliavaikutteilla rikastettuun folkiin. Samalla yhtyeen nimeksi vaihtui vuonna 1969 Brinsley Schwartz. Kippington Lodgen nimellä bändi jatkoi silti edelleen operointiaan popmusiikin parissa. Yhtyeen asuessa Beaconsfieldissä eräänlaisessa kommuunissa Britanniaan osana Warner Brothers Touria matkustanut kanadalainen The Band käytti samaista paikkaa treenitilanaan ja lainasi tuolloin Brinsley Schwartzin instrumentteja. Brinsley Schwartz solmi sopimuksen manageri Dave Robinsonin kanssa. Yhtyeen oli tarkoitus esiintyä Van Morrisonin ja Quicksilver Messenger Servicen lämmittelijänä Fillmore Eastissä kolmas ja neljäs huhtikuuta 1970. Robinsonilla oli aikomuksenaan lennättää paikalle runsaasti brittijournalisteja laatimaan arvioita keikasta. Yhtye itse saapui konserttipaikalle passiongelmiensa vuoksi vasta hieman ennen keikkaansa ja joutui soittamaan lainakamoilla, joihin bändin jäsenet eivät olleet tottuneet. Myös journalistien lento oli myöhässä, joten he saapuivat paikalle joko juovuksissa tai krapulaisina. Sekä konsertti että hieman yhtyeen Britanniaan paluun jälkeen ilmestynyt ja bändin nimeä kantanut esikoisalbumi vastaanottivat vähemmän mairittelevia arvioita. Brinsley Schwartzin toinen albumi Despite It All ilmestyi myöhemmin vuoden 1970 aikana. Pitkäsoiton countryhenkisyyteen vaikutti voimakkaasti yhtye Eggs over Easy, jonka Kentish Townissa todentamastaan konsertista Brinsley Schwartzin jäsenet vakuuttuivat. Kitaristi Ian Gommin täydennettyä Brinsley Schwartzin kokoonpanon vuoden 1971 puolella yhtye nauhoitti kolmannen albuminsa Silver Pistol. Bändistä tuli kaupallisuutta vastustava ja se käytti suuren osan vuodesta 1971 treenaamiseen. Mainittuna vuonna yhtye teki joka tapauksessa yhteiskiertueen Down Home Rhythm Kings Help Yourselfin sekä yhtyeen Eire Apparent jäseniin kuuluneen Ernie Grahamin kanssa. Dave Robinson toimi kaikkien managerina ja Brinsley Schwartz päätyikin soittamaan taustat Ernie Grahamin nimettömällä sooloalbumilla. Vuoden 1971 aikana Brinsley Schwartz esiintyi järjestyksessään toisella Glastonbury-festivaalilla ja mainitusta keikasta yksi biisi pääsi mukaan tripla-albumille Glastonbury Fayre. Tiukkojen livekeikkojensa ansiosta Brinsley Schwartz saavutti diggarikuntaa Lontoossa ja Eggs over Easyn kaltaisten yhtyeiden tavoin brittilehdistö niputti sen pub rockin edustajaksi. Tyylillisesti bändin vertailukohdaksi voisi mainita The Bandin, jonka kitaristin Robbie Robertsonin tyyliä Schwartzin soitto muistutti. Helmikuussa 1972 Brinsley Schwartz soitti Manin ja Hawkwindin lämmittelijänä Greasy Truckers Partyssa, josta julkaistiin myönteisiä arvioita vastaanottanut tripla-albumi. Valitettavasti kyseessä ovat kovana keikkayhtyeenä tunnetun Brinsley Schwartzin ainoat virallisesti julkaistut livenauhoitukset. Niin ikään vuonna 1972 ilmestynyt ja ironisesti countryrockia edustanut Nervous on the Road saavutti suorastaan erinomaiset arviot. Vaikka albumi ei noussut listoille, Brinsley Schwarz pääsi soittamaan Paul McCartneyn ja Wingsin lämmittelijänä vuoden 1973 Britannian-kiertueella. Samana vuonna Brinsley Schwartzia kuultiin Frankie Millerin esikoisalbumin Once in a Blue Moon taustamuusikkoina. Niin ikään vuonna 1973 ilmestynyt albumi Please Don't Ever Change ei saavuttanut edeltäjänsä veroisia arvioita. Mainittuna vuonna Brinsley Schwartz teki silti menestyksekkäitä esiintymisiä Old Grey Whistle Testissä lineupilla, jossa Lowe oli kitarassa ja laulussa, Gomm bassossa, Schwartz pianossa ja Andrews kosketinsoittimissa. Mainittu miehitys teki lisäksi nauhoituksia John Peelin BBC Radio 1-ohjelmaa varten. Vuonna 1974 ilmestynyt ja Dave Edmundsin tuottama albumi The New Favourites of...Brinsley Schwartz saavutti jälleen hyvät arviot. Brinsley Scwartzista tuli myös Dave Edmundsin taustayhtye, jota kuultiin hänen albuminsa Subtle as a Flying Mallet livenä taltioiduissa kappaleissa. Albumiensa ohessa Brinsley Schwartz julkaisi myös sarjan singlejä ja teki vähälle huomiolle jääneitä levytyksiä myös salanimillä The Hitters, The Knees, Limelight ja The Brinsleys. Vuoden 1974 aikana Brinsley Schwarz nauhoitti viimeisen albuminsa It's All Over Now, mutta sitä ei julkaistu yhtyee toiminta-aikana. Yhtye lopetti toimintansa seuraavan vuoden maaliskuussa. Brinsley Schwartz ja Bob Andrews liittyivät Graham Parker & The Rumouriin, jonka riveissä he vaikuttivat vuoteen 1981. Andrews muutti myöhemmin New Orleansiin. Schwartz soitti useiden artistien taustalla 80, 90, ja 2000-luvuilla. Vuonna 2009 hän liittyi paluun tehneeseen Ducks Deluxeen ja vuonna 2012 sekä Schwartz että Andrews liittyivät uudelleen toimintansa aloittaneeseen The Rumouriin. Billy Rankin liittyi Terraplaneen ja myöhemmin Big Jim Sullivanin Tiger-yhtyeeseen. Hän jätti musiikkibisneksen vuonna 1977, mutta esiintyi 30 vuotta myöhemmin Ducks Deluxen 30-vuotisjuhlakonsertissa. Nick Lowe ja Ian Gomm loivat suhteellisen menestyksekkäät soolourat. Lowen vuonna 1978 ilmestynyt albumi Jesus of Cool saavutti brittilistalla sijan 22. ja siltä poimittu single I Love the Sound of the Breaking Glass oli seitsemäntenä. Myös Bob Andrews ja Dave Edmunds osallistuivat mainitun albumin nauhoituksiin. Lowe oli mukana kirjoittamassa Dr. Feelgoodin vuonna 1979 ilmestynyttä ja brittilistalla yhdeksänneksi noussutta singleä Milk and Alcohol. Lowen vuonna 1979 ilmestynyt ja suurimmaksi hitiksi muodostunut Cruel to Be Kind edusti yhteistyötä Ian Gommin kanssa. Kappale oli alun perin nauhoitettu Brinsley Schwartzin viimeistä ja julkaisematta jäänyttä albumia varten. Mainittu versio pääsi mukaan vuonna 1978 ilmestyneelle Jesus of Coolin 30-vuotisjuhlapainokselle. Ian Gommin vuonna 1979 ilmestynyt single Hold On saavutti Billboardin Hot 100 -listalla sijan 18. Lowen käsialaa oleva originaaliversio sittemmin Elvis Costellon coveroimasta kappaleesta (What's So Funny 'Bout) Peace and Love and Understanding ilmestyi alun perin Brinsley Schwartzin albumilla The New Favourites of...Brinsley Schwartz. Costello tiesi kappaleen entuudestaan, sillä hän oli paitsi Brinsley Schwartzin musiikin diggari, myös toiminut yhtyeen roudarina. Elokuvan The Bodyguard miljoonamyyntiin yltäneelle soundtrackalbumille mainitusta kappaleesta on näkemyksensä levyttänyt Curtis Stigers.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti