Maanantain mainio:Deep Purplen vuoden 1972 klassikkolevyn keskeinen albumiraita

 Lazy on brittiläisen hardrockin kiistattoman klassikkoyhtyeen Deep Purplen maaliskuussa 1972 ilmestyneellä albumilla Machine Head julkaistu kappale, jonka liveversio päätyi jo samaisena vuonna ilmestyneelle ja livelevyjen kastissa varsin arvostetulle tupla-albumille Made in Japan. Lazy käynnistyy instrumentaalikappaleena Jon Lordin soittaessa Hammond-urkujaan. Pääriffiä seuraa Lordin ja kitaristi Richie Blackmoren välistä soolotyöskentelyä. Solisti Ian Gillan tulee mukaan kappaleeseen vasta selkeästi myöhemmin. Lazyssä hän vastaa lisäksi huuliharppusoolosta sekä Machine Head-albumilla julkaistussa versiossa että keikkakontekstissa. Yli seitsemän minuutin kestossaan Lazy on Machine Head -albumin pisin raita ja sen liveversiot venyivät usein yli kymmenminuuttisiksi. Made in Japanille Lazysta taltioituneessa versiossa Richie Blackmore soittaa Hugo Alfvenin Swedish Rhapsody 1:tä osana sooloaan. Vastaavasti Jon Lord hyödyntää introssa jazzstandardin C Jam Blues introa. Blackmore soitti ajoittain Lazyn riffiä Rainbown konserteissa osana kappaletta Man on the Silver Mountain. Deep Purplen vuoteen 1984 ajoittuneesta reunionista lähtien Lazyn liveversiot olivat selkeästi lyhyempiä. Niistä jätettiin pois intro ja yksi säkeistöistä. Steve Morsen siirryttyä Purplen kitaristiksi Lazyn liveversioissa on tehty paluu kappaleen alkuperäiseen sovitukseen. Muut Lazyn liveversiot ovat löydettävissä albumeilta Deep Purple In Concert ja Nobody's Perfect sekä livevideoilta Live in Concert 72/73 sekä Total Abandon:Australia '99. Guitar Worldin lukijat äänestivät Blackmoren Lazyyn soittaman soolon kaikkien aikojen 74:ksi parhaaksi. Guitar Playerin Jesse Gressin mukaan Blackmoren bluessoitto Lazyssä muistuttaa Eric Claptonin Bluesbreakers-aikaa ja erityisesti kappaletta Steppin' Out. Ian Gillan on määritellyt Lazyn edustavan tyylillisesti rhythm and bluesia.

Sunnuntain extra:Tina Turnerin vuoden 1986 ensimmäinen singlemenestys

 Typical Male on Terry Brittenin ja Graham Lylen käsialaa oleva kappale, jonka Tina Turner levytti syyskuussa 1986 ilmestyneelle kuudennelle studioalbumilleen ja samalla toiselle suurelle menestyslevylleen Break Every Rule. Kappale kohosi Cash Box-listan kärkeen. Billboardilla Typical Malen nousun ykkössijalle esti ainoastaan Cyndi Lauperin True Colors. Billboardin R&B-listalla Typical Malen paras sijoitus oli kolmantena. Phil Collinsia kuullaan biisissä rumpalina. Typical Male-singlen b-puolella julkaistiin itse pitkäsoitolta löytymätön Don't Turn Around, josta ovat levyttäneet coverversionsa Bonnie Tyler, Asward sekä menestyksekkäimmin Ace of Base. Popkappaleeksi Typical Male on harvinaislaatuinen, sillä sen kertosäkeen tahtilaji on 2/4. Kappaleesta työstetyssä musiikkivideossa Tina nähdään flirttailemassa lakimiehen kanssa ja loppuratkaisu on onnellinen. Typical Male nousi listakärkeen Suomessa ja Espanjassa ja oli Norjassa ja Sveitsissä parhaimmillaan toisena, Itävallassa kuudentena ja Alankomaissa sekä Uudessa Seelannissa kahdeksantena.

Lauantain pitkä:Jimi Hendrixin viimeinen elinaikana julkaistu albumi

Jimi Hendrix:Band of Gypsys

New Yorkin Fillmore Eastissa tammikuun ensimmäisenä 1970 nauhoitettu Band of Gypsys on Jimi Hendrixin elinaikana julkaistu livealbumi. Samalla kyseessä on artistin ensimmäinen pitkäsoitto, jonka hän äänitti ilman originaalia taustayhtyettään Experienceä. Band of Gypsysillä basistina vaikutti Billy Cox ja rumpalina Buddy Miles. Albumin voi todeta yhdistävän funkista ja rhythm and bluesista tuttuja elementtejä hard rockiin ja jammailuun. Mainittu musiikillinen ilmaisutapa tuli osaltaan muuraamaan funkrockin peruskiviä. Band of Gypsys koostuu ennenjulkaisemattomista kappaleista ja se jäi Hendrixin viimeiseksi elinaikanaan julkaisemaksi pitkäsoitoksi. Esiinnyttyään Woodstockin mammuttifestivaaleilla lineupilla, jossa Cox oli mukana, Hendrix alkoi kehitellä uusia kappaleita ja nauhoittaa niistä demoja. Buddy Milesin lupauduttua mukaan yhtyeeseen hän ja Cox suostuivat äänittämään Hendrixin kanssa livelevyn, jotta sopimukselliset velvoitteet aikaisemman managerin kanssa saataisiin täytetyiksi. Cox ja Miles toivat uusiin kappaleisiin omaa musiikillista ulottuvuuttaan, mikä merkitsi Hendrixille uutta suuntaa. Power to Loven ja Message to Loven kaltaisissa kappaleissa Hendrixin kitarointi oli silti edelleen dominoivassa roolissa, vaikka ne sisälsivätkin elementtejä funkista sekä rhythm and bluesista.Tekstiensä osalta kyseiset kappaleet merkitsivät Hendrixille uusien, aikaisempaa humaanimpien aiheiden tutkimista. Varsinainen Hendrixin kitarismin taidonnäyttö Band of Gypsysillä oli silti Machine Gun. Tekstinsä osalta sodan ja mellakan vastainen kappale pohjaa Hendrixin varhaisempiin, bluesista ponnistaviin pyrkimyksiin, mutta tarjoaa uudenlaista lähestymistapaa kitaraimprovisaatioon ja tonaalisiin efekteihin. Hendrix oli myös Band of Gypsys-albumin tuottajana ja hänellä oli tehtävässä omat hankaluutensa. Hendrixin edellisistä pitkäsoitoista poiketen Band of Gypsysin julkaisijana oli Capitol Records. Vaikka Hendrix oli mainitun albumin tapauksessa tyytymätön lopputulokseen, Band of Gypsys nousi top teniin niin Yhdysvaltojen kuin Britannian albumilistalla ja myös monissa muissa maissa. Vaikka siitä toisin sanoen muodostui yhtä suosittu kuin The Jimi Hendrix Experiencen pitkäsoitoista, albumi vastaanotti ristiriitaisia arvioita. Kritiikin kohteeksi joutuivat erityisesti Buddy Milesin laulusuoritukset siitäkin huolimatta, että hänen leadvokalisoimansa Them Changes lukeutuu pitkäsoiton keskeisimpään tuotantoon. Machine Gun tunnustetaan yleisesti Band of Gypsysin huippuhetkeksi ja erääksi Hendrixin suurimmista saavutuksista.Pitkäsoiton päättävä We Gotta Live Together on jamittelunumero, jossa vokalisteina kuullaan niin Hendrixiä, Milesia kuin Coxiakin. Band of Gypsysin vaikutusta 70-luvun funkrockin kehitykselle voi pitää merkittävänä ja monet rockmuusikot ovat tunnustaneet mainitun albumin inspiraation lähteekseen. Band of Gypsysin vuonna 1991 ilmestyneellä cd-versiolla oli mukana kolme bonuskappaletta; Hear My Train A Coming, Foxy Lady sekä Stop, joista viimeksi mainitussa leadvokalistina oli Miles. Vuonna 1986 Fillmore Eastin nauhoitusten sadosta julkaistiin vielä pitkäsoitto Band of Gypsys 2.

Perjantain pohjat:Booker T and the MG's:in tribuuttialbumi Beatlesin Abbey Roadille

 Booker T and the MG's:McLemore Avenue

Huhtikuussa 1970 Stax Recordsin julkaisemana ilmestynyt McLemore Avenue on keskeisen instrumentaaliyhtyeen Booker T and the MG's:in tuotantoon lukeutuva albumi, joka koostuu lähes täysin instrumentaaliversioista kappaleista, jotka The Beatles oli levyttänyt reilua puolta vuotta aikaisemmin, eli syyskuussa 1969 ilmestyneelle albumilleen Abbey Road. Myös McLemore Avenuen kansikuva käy tribuutista Beatlesin albumille. McLemore Avenue oli Staxin studioiden osoite siinä, missä Abbey Road Lontoon EMI:n studioiden osoite. Pian mainittujen studioiden nimeksi tuli vaihtumaan Abbey Road. Suuri osa McLemore Avenuen kappaleista oli rakennettu medleyn muotoon; sisälsihän myös originaali Abbey Road-albumi medleyn. McLemore Avenuella julkaistuista covereista Something julkaistiin singleformaatissa ja se saavutti Billboardin listalla sijan 76. Booker T Jonesin mukaan The Beatles oli löytänyt Abbey Road-albumilla itsensä uudelleen ja hän koki tärkeäksi työstää mainitulle pitkäsoitolle tribuuttialbumin.

Torstain terävä:John Mayllin vuoden 1969 konserttitaltiointi

 John Mayall:The Turning Point

Lokakuussa 1969 ilmestynyt The Turning Point on John Mayallin livelbumi, joka on nauhoitettu 12. heinäkuuta samaisena vuonna Bill Grahamin Fillmore Eastissä. Mayallin The Bluesbreakers-yhtyeen lopetettua toimintansa hän päätti muodostaa yhtyeen, joka soittaisi volyymitasoltaan hiljaista musiikkia, eikä sen instrumenttivalikoimaan sisältyisi soolokitaraa ja rumpuja. Mayallin itsensä lisäksi The Turning Pointilla soittaneisiin muusikoihin lukeutuivat akustista kitaraa soittanut Jon Mark, basisti Steve Thompson sekä tenori- ja alttosaksofonista ja huilusta vastannut Johnny Almond. Mayall osallistui kaikkien albumin kappaleiden kirjoittamiseen. Steve Thompson oli mukana kirjoittamassa niistä kolmea biisiä. I'm Gonna Fight For You, J.B. on tribuutti vuonna 1967 edesmenneelle bluesmuusikko J. B. Leinorille, jolla oli suuri vaikutus Mayalliin. Mayallin varhaisempi Leinorille työstämä tribuuttikappale on pitkäsoitolta Crusade löytyvä The Death of J. B. Leinor. Fillmore Eastissä soitettiin konsertit peräkkäisinä iltoina ja kaikki The Turning Pointilla julkaistut kappaleet ovat jälkimmäisestä konsertista. Mayll vastasi itsenäisesti The Turning Pointin tuotannosta ja albumilla ääni-insinöörinä vaikuttanut Eddie Kramer on työskenellyt esimerkiksi Jimi Hendrixin ja Led Zeppelinin kanssa. Vuonna 2001 The Turning Pointista ilmestyneessä remasteroidussa cd-versiossa oli perusalbumin lisäksi mukana kolme bonusraitaa. Samasta materiaalista oli työstetty livenauhoituksia Britanniassa jo kesäkuussa 1969. Ne ilmestyivät The Masters-nimisen tuplacd:n ensimmäisellä levyllä vuonna 1999. Cd:istä jälkimmäinen koostuu ensisijaisesti haastatteluista. The Mastersilla alun perin ilmestyneet biisit sekä Marqueella soitettu konsertti ilmestyivät vuonna 2004 julkaistulla tuplacd:llä The Turning Point Soundtrack. Varhaisempia kuvattuja treenejä ja live-esiintymisiä julkaistiin vuonna 1996 valmistuneessa BBC:n 25-minuuttisessa mustavalkodokumentissa The Turning Point. Ne pääsivät lisäksi mukaan vuonna 2003 ilmestyneelle dvd:lle Godfather of British Blues/The Turning Point.

Keskiviikon klassikko:Eräs The Temptationsin psykedeelisen kauden keskeisimmistä kappaleista

 Runaway Child, Running Wild (originaalin singlen kannessa kappale on kirjoitusasussa Run Away Child, Running Wild) on keskeisimpiin soulyhtyeisiin lukeutuvan The Temptationsin kappale, joka julkaistiin toisena singlenä yhtyeen vuonna 1969 ilmestyneeltä ja ensimmäisenä albumina The Temptationsin tuotannossa psykedeelistä soulia edustavalta pitkäsoitolta Cloud Nine. Tuottajana biisissä vaikutti Norman Whitfield ja kappale oli hänen sekä myös itse Motownin artistina vaikuttaneen Barret Strongin käsialaa. Runaway Child, Running Wildin levytyksessä on mukana koko The Temptations-viisikko, eli  Dennis Edwards, Eddie Kendricks, Paul Williams, Melvin Franklin ja Otis Williams. Kappale kertoo tarinan koulusta lintsanneesta ja sen vuoksi kotonaan rangaistuksen saaneesta ja sieltä karanneesta esiteini-ikäisestä pojasta. Tämä vaeltaa yksin pimeitä katuja, havaitsee, ettei selviä yksin ja kaiken lisäksi joutuu eksyksiin. Kappaleen lyriikassa kuvataan pojan kokemia pelkoja ja biisi pääsee kliimaksiinsa reilun viiden minuutin kohdalla. Instrumentaaliosuudessa kuullaan Earl Van Dyken Hammond-urkuja, Joe Messinan kitaraa ja Dennis Coffeyn wah wah-pedaalia. Mainittua toista kliimaksia seuraa pelkistetty bassolinja ja toistuva hi hat-kuvio. Runaway Child, Running Wildin singleversio on ainoastaan viiden minuutin mittainen ja se feidaantuu ennen kappaleen instrumentaaliosuutta. Kappaletta on yleisesti pidetty eräänä laadukkaimmista karkaamisen teemaan liittyvistä ja Otis Williams on usein kuullut diggareiltaan, että kappaleen sisältämän sanoman ansiosta he jättivät karkaamatta ollessaan lapsia. Runaway Child, Running Wild nousi listakärkeen Billboardin R&B-listalla ja oli myös poplistalla parhaimmillaan kuudentena. Kappaleen urkusoolosta vastannut Earl Van Dyke levytti Runaway Child, Running Wildista oman instrumentaaliversionsa samaisena vuonna biisin originaaliversion kanssa.

Tiistain tukeva:Talking Headsin basisti ja perustajajäsen

 22. marraskuuta 1950 syntynyt Martina Michele Waymouth on yhdysvaltalainen basisti, solisti ja biisintekijä, joka on Talking Heads-yhtyeen perustajajäsen. Aviomiehensä ja Talking Headsin rumpalin Chris Frantzin kanssa Waymouth perusti sivuprojektin Tom Tom Club. Talking Headin jäsenenä Waymouth pääsi Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 2002. 12-vuotiaana hän liittyi Nancy Tuftsin ohjaamaan amatöörimuusikoista koostuneeseen ryhmään  Mrs. Tufts’ Potomac English Hand Bell Ringers, jonka riveissä hän myös keikkaili. 14-vuotiaana Waymouth alkoi itsenäisesti opiskella kitaransoittoa. Waymouthin varhaisia musiikillisia inspiraation lähteitä olivat Bob Dylan ja Peter Paul and Mary. Opiskellessaan The Rhode Island Designissa hän tapasi Frantzin ja David Byrnen, jotka muodostivat yhtyeen The Artistics. Waymouth alkoi seurustella Frantzin kanssa ja toimi yhtyeen autokuskina. Saatuaan opiskelunsa päätökseen kolmikko muutti New Yorkiin. Frantzin ja Byrnen oli vaikea löytää lineupiinsa basistia ja niinpä Waymouth alkoi opetella mainitun instrumentin soittoa. Basistina Waymouth on suosinut minimalistisia taidepunklinjoja esimerkiksi Wiren ja Pere Ubun tyyliin. Niitä hän on yhdistänyt tanssittaviin, funkvaikutteisiin riffeihin, jotka ovat oma keskeinen osansa Talking Headsin tunnusomaista soundia. Vuonna 1980 Weymouth ja Frantz perustivat Tom Tom Clubin. Mainittu yhtye piti kaksikon kiireisenä Talking Headsin pitäessä taukoa. Kun David Byrnellä ei ollut enää kiinnostusta työstää uutta albumia Talking Headin kassa, Weymouth, Frantz ja Jerry Harrison tekivät reunionin hänen kanssaan vuonna 1996 ilmestyneellä albumilla No Talking, Just Head. Mainittu pitkäsoitto julkaistiin nimellä The Heads ja sillä oli mukana useita solisteja. Weymouth osallistui Happy Mondaysin albumin Yes Please! tuotantotyöhön ja vastasi perkussioista ja taustavokalisoinnista vaihtoehtorockyhtye Gorillazin kappaleessa 19-2000. Weymouth oli tuomaristossa järjestyksessään toisessa vuosittaisessa Independent Music Awardsissa. Hän teki yhteistyötä Chicks of Speedin kanssa yhtyeen coverissa Tom Tom Clubin kappaleesta Wordy Rappinghood vuonna 2003 ilmestyneellä albumilla 99 Cents. Mainitun pitkäsoiton työstämiseen osallistui lisäksi useita muita naismuusikoita, kuten  Miss Kittin, Kevin Blechdom, Le Tigre ja Adultin Nicola Koperus. Wordy Rappinghood nousi top teniin dance-listoilla useissa Euroopan maissa. Alankomaissa se oli toisena, Belgiassa viidentenä ja Britanniassa seitsemäntenä. Vuonna 2020 Rolling Stone rankkasi Weymouthin kaikkien aikojen 29:ksi parhaaksi basistiksi.

Maanantain mainio:Keskeisen soulartistin vuonna 1968 ilmestynyt albumi

Percy Sledge:Take Time to Know Her

Take Time to Know Her on soulartisti Percy Sledgen toukokuussa 1968 Atlantic Recordsin julkaisemana ilmestynyt albumi. Pitkäsoiton käynnistää albumin nimikappale, joka on When a Man Loves a Womanin jälkeen Sledgen toiseksi suurin singlemenestys. Mainittu biisi julkaistiin huhtikuussa 1968 ja se saavutti Billboardin singlelistalla yhdennentoista sijan. When A Man Loves a Womanin tavoin kyseessä on keskitempoinen soulballadi, jonka teemana on rakkaus, joka voisi sujua paremminkin. Ensimmäinen Take Time to Know Hereltä julkaistu pikkulevy oli marraskuussa 1967 ilmestynyt Cover Me, joka saavutti samaisella listalla sijan 42. Viimeisenä singlenä albumilta julkaistiin heinäkuussa 1968 Sudden Stop, joka saavutti Billboardin listalla sijan 63. Vaikka soul säilyy albumin keskeisenä musiikillisena tyylisuuntana, Spookysta albumille levytetty cover tarjoaa rosoisuutta ja Baby Help Me edustaa Sledgen repertuaarissa harvinaislaatuisesti silkkaa rockia. Come Softly to Me:ssä Sledge vokalisoi falsetto-rekisterissä ja I Love Everything About Youssa itsevarmasti. Albumin kappaleiden lyriikoiden yleisilme on kuitenkin nöyrä ja Sledgen taustalla ammattimaisesti musisoivan studioyhtyeen keskeisiin instrumentteihin lukeutuvat puhaltimet ja urut. Vaikkei Sledge kenties ollutkaan tyylillisesti erityisen monipuolinen artisti, soulmusiikin saralla hänen työnsä taito ja emotionaalinen potentiaali ansaitsevat saamaansa arvostusta. Take Time to Know Her -pitkäsoitolla Slegde esittäytyykin suorastaan erinomaisessa kuosissa.

Sunnuntain extra:Takuuvarma Neljä ruusua

 Neljän ruusun edellinen keikka kotikapungissaan Utran Uittotuvalla elokuussa jäi harmillisesti väliin, joten yhtyeen täpötäysi konsertti Kimmelissä oli ehdoton tsekattava. Edellisestä clubikeikasta Joensuun Kerubissa on nimittäin ehtinyt vierähtää kaksi vuotta. Mustia ruusuja ja Sähkökitara käynnistivät lupaavasti setin. Popmuseo-hittiä seurasi keikan ensimmäinen täysosuma vuoden 1992 lopulliselta läpimurtoalbumilta Haloo löytyvän slovarihelmen Tie ajatuksiin uutta sovituksellista ilmettä tavoittaneella versiolla. Ajelen-biisiä ja keskeisiin yleisönsuosikkeihin lukeutuvaa rallatusta Seitsemän päivää selvinpäin seurasi akustisvoittoinen osuus. Sen käynnisti Älä luovuta ja Anarkiaa vuoden 1989 albumilta Hyvää päivää oli sekä setin vanhin biisi, että eräs sen todellisista huippuhetkistä. Akustinen osuus koostui muilta osin akustiseen ympäristöön mitä parhaimmin sopineesta  ja vuoden 1999 albumin Uusi aalto tuotantoon lukeutuvasta Luotsiveneestä  ja vuoden 1992  klassikkohitistä Juppihippipunkkari. Tummasävyiset ja lähes parhaimmistoon lukeutuvat Sininen sunnuntai ja Surutulitus tarjoiltiin varsin onnistuneina näkemyksinä. Nuori ikäisekseen ja Seuraan sua pitivät hyvää tasoa yllä, mutta varsinaisen settiosuuden lopuksi tarjoiltiin pieni klassikkokimara, jonka muodostivat vuoden 1993 albumin Pop-uskonto suurin hitti Poplaulajan vapaapäivä, vuonna 2001 ilmestyneen Valuva taivas -pitkäsoiton upea nimiraita ja vuoden 2004 Karelia Express-albumin myötäelettävä hitti Elän vain kerran. Encoreiden aluksi kuultiin upeana versiona Haloo-albumin toinen balladiklassikko Sun täytyy mennä ja konsertin päättivät kevyempään tuotantoon lukeutuvat diskohenkinen Paikallinen paavi ja bailubiisi Hunningolla. Yhtye oli mitä mainioimmassa vedossa ja setti dramaturgillisesti kiinnostavasti rakennettu. Akustiseen osuuteen olisi sopinut mainiosti vielä vuonna 1987 ilmestyneen kakkosalbumin Kasvukipuja tuotantoon lukeutuva esikoishitti Itkupilli.

Neljä ruusua Kimmelissä 23. marraskuuta 2024. 

Lauantain pitkä:Haastattelussa Kesy

 Kuopiolaisyhtye Kesy saapui haastatteluun Johnnyn kadulle.

Kesy aloitti toimintansa niinkin varhain kuin vuonna 2016. Kuinka yhtyeenne lineup muotoutui ja kuka vastaa mistäkin instrumentista?

"Kesy on vuosien mittaan toiminut eräänlaisena musiikillisena kommuunina. Se syntyi eräästä projektikokoonpanosta kemioiden kohdatessa. Alkuun rumpali vastasi toisen laulajan pestistä. Hänen muutettuaan löytyi rumpuihin Ville Haikonen, jonka jälkeen mukaan saatiin myös koskettimia ja euphoriumia soittava Jorge ja toiseksi laulajaksi Matti Jortikka. Alkuperäiskitaristi Jetro Turusen keskityttyä enempi oman musiikkinsa tekemiseen vakiintui muutaman soittajakokelaan jälkeen soolokitaraan Henri Keinänen. Toista laulua sekä komppikitaraa on alkuperäiskokoonpanosta asti hoitanut Kina ja bassoa Juha Metelinen. Bändin ”spin off” kokoonpanoissa on lisäksi vieraillut myös muita musikantteja".

Tyylillisesti olette melko monipuolinen yhtye. Musiikissanne on kuultavissa vaikutteita esimerkiksi punkrockista ja voimapopista. Mainitsisitteko joitakin keskeisiä musiikillisia diggauskohteitanne riippumatta siitä, onko niillä ollut vaikutusta omaan musiikkiinne?

"Kaikki bändimme jäsenet ovat varsin avoimia erilaisille musiikkityyleille. Kesystä löytyy kuitenkin ”yli metrin” Zappa -kokoelmaansa luukuttava basisti, punkin, vanhojen iskelmien ja jytän tahtiin kasvanut laulaja kitaristi, korvansa taakse rock ja blues musiikkia kätkevä laulaja, särönsä garagerockin alkulähteiltä kaivava kitaristi, sekä jazzista aina suomirokkiin asti rytmejä ammentava rumpali. Mausteensa musiikkiin tuo myös harmiksemme vain osalle keikoistamme pääsevä mm. punkin ja skan kautta aina mantrojen lauluun asti tyylinsä venyttävä kosketinten ja torven soittaja."

Lyriikoissanne käsittelette myös melko vakavia teemoja. Taustaa kappaleille Anarkistin Allegro, Pako, Friikin kutsu, Mania ja Keskikaljakuningatar?

"Anarkistin Allegro ylistää individualistisuuden hyväksyvää ystävyyttä ja yhteisöllisyyttä. Se on omistettu paremman maailman rakentamisen eteen tikkunsa ristiin pistäville henkilöille. Pako kuvaa kamppailua todellisuuspakoisen sekä aidosti itsensä ja ympäröivän maailman kohtaavan persoonan välissä. Friikin kutsussa kurkistetaan erääseen mielikuvaan 70-luvulla rappiovuosiaan eläneen New Yorkin kulttuuripiireissä syntyneestä vapaudesta kokea, kokeilla ja toteuttaa itseään ilman rajoja. Kappale muuten tehtiin alun perin englanninkielisenä, mikä on osaltaan vaikuttanut siihen, että sen sanoitus on samaan aikaan sekä varsin raju, että hilpeän naiivi. Maniassa liikutaan mielenterveyden ja -sairauden rajamailla kulkevan henkilön mielenmaisemissa. Siihen missä tuo raja kulkee, kappale ei kuitenkaan ota kantaa. Keskikaljakuningattaren tarina perustuu tositapahtumiin summaten yhteen useamman henkilön kohtaloita. Kohtaamme elämässämme enkeleitä, jotka itse eivät kestä maailmaa ja pakenevat sitä päihteisiin. Näiden ihmisten nekrologeja pystymme lukemaan myös Alibin sivuilta."

Olette työstäneet suomenkielisen coverin Blondien Heart of Glassista, joka on mukana keikkasetissä?

"Kyllä vain. Sen runko on suomennettu lähes yhdeltä istumalta kappaleen tullessa autoradiosta ja se hioutui sen jälkeen nyt kuultavissa olevaksi versioksi. Kappale istui hienosti Kesyn settiin. Kuten meillä, on Blondienkin musiikissa kuultavissa erilaisia vaikutteita. Toki tuottajat aikoinaan vaikuttivat siihen paljon, tehden sopasta vielä omituisemman. Punkkia ja discoa ei ihan ensi-istumalta osasi mieltää yhteen pakettiin, mutta tässä se toimii. Miten pitkälle ilmaisua kuitenkaan voidaan venyttää ennen kuin yleisö kaikkoaa? Itse kappaleeseen liittyen, onko rakkauslaulun päädyttävä aina lopulliseen ratkaisuun siitä, että joko löydetään joku, tai tullaan jätetyksi? Tämä kappale hyväksyy sen, ettei lopullista ratkaisua rakkauden markkinoilla välttämättä koskaan tule vastaan. Herttaisuudestaan huolimatta kappale on siis ollut aikoinaan radikaali, sillä tuollaisen näkemyksen ääneen lausuminen, varsinkin naisen suusta, on jo riittänyt nostattamaan konservatiivisimpia kulmakarvoja."

Onko Kesy julkaissut toistaiseksi virallisia tallenteita? Oletteko työstäneet Soundcloudista ja Youtubesta löytyviä biisejä varhaisempia äänityksiä?

"Tällä hetkellä julkaisukanavista löytyy kuusi Kesyn kappaletta, joista osa myös videon kera. Bändin alkuperäiskokoonpano nauhoitti jonkin verran tuotantoaan, josta osa päätyi myös miksauspöydälle. Onneksi noita tallenteita ei kuitenkaan koskaan erehdytty julkaisemaan :-D. Myös osa ensimmäisistä julkaisemistamme kappaleista haluttiin periaatteessa vain työstää pois ja sitä kautta ikään kuin siirtää sivuun uudemman materiaalin tieltä."

Tähänastinen keikkahistorianne? Onko ollut keskeisiä lämppäyskeikkoja etc.?

"Ensimmäiset keikkamme heitimme erilaisissa hyväntekeväisyystapahtumissa ja kissanristiäisissä. Varsin hauskoja reissuja nämä. Nykyisellä kokoonpanolla olemme alkaneet hakeutua myös isommille lavoille. Usein tapahtumissa on ollut useampia bändejä, jolloin varsinaisen lämppäyssuhteen sijaan esiintymisjärjestykseen ovat vaikuttaneet muut käytännön asiat. Punk- ja indiemusiikkiin ajatus lämppäribändistä kuin ei oikein istu. Niin sanotusti lämmittelemään olemme siis kuitenkin päässeet mm. Jaakko Turunen Plutoa, Aino ja Hajonneita sekä Bad Jesus Experienceä. Eniten lämppäyshistoriassa harmittaa Juggling Jugularsin peruminen tuolta viimeksi mainitulta keikalta. Samaan iltaan heidän kanssaan päätymistä kun osa meistä kerkesi jo odottaa varsin innokkaasti."

Olette kotoisin Kuopiosta. Minkälainen on kaupungin tämänhetkinen bändiskene, keikka- ja treenikämppätilanne?

"Kuopiossa on varsin paljon bändejä, joten jokaiselle löytynee jotain diggailtavaa. Bändien määrään vaikuttaa osaltaan kaupungin runsas musiikkialan opintotarjonta. Nuorison muutto paikkakunnalle ja täältä pois tuo kuitenkin liikehdintää kokoonpanoihin. ”Perus Kuopiolaisia” pidempään toimineita, sekä myös epäakateemisista lähtökohdista ponnistavia bändejä, löytyy myös jonkin verran. Isoimpien keikkapaikkojen ohjelmapaikat täyttävät pääasiassa vierailevat artistit, mutta muutoin paikallisia keikkoja järjestetään kyllä varsin aktiivisesti. Välillä tosin tuntuu, että jonkinlainen koordinointi näiden tuottamiseen bändien yhteistyönä voisi olla paikallaan. Treenikämppiä, jopa sisäilmaongelmattomista tiloista, löytyy käsittääkseni tällä hetkellä varsin hyvin."

Yhtyeenne tulevaisuuden suunnitelmat?

"Arvomme tällä hetkellä, josko lähdemme tekemään pitkäsoittoa. Materiaali tuota varten olisi kasassa, mutta kokonaisuutta haluaisi vielä hioa. Tässä ajassa myös sinkkujen julkaisu aika ajoin voi olla varsin hyvä vaihtoehto musiikin saattamiseksi ihmisten tietoisuuteen.

Keikkarintamalla on ollut viime aikoina varsin mukava pöhinä. Koska teemme tätä rakkaudesta lajiin, ollaan tähän tässä hetkessä myös varsin tyytyväisiä. Välillä kun on kuitenkin hyvä suoda aikaa myös yhdessä luomiselle. Mielellämme tullaan siis kuitenkin soittamaan erilaisiin tapahtumiin ja tuodaan musiikillinen ilottelumme myös teidän koviinne, joten Kesyä saa kysyä!

Perjantain pohjat:Little Stevenin kakkosalbumi

 Little Steven:Voice of America

Seitsemäs toukokuuta 1984 kuukausi ennen Bruce Springsteenin albumia Born in the USA ilmestynyt Voice of America on Little Steven and the Disciples of Soulin toinen pitkäsoitto. R&B-vaikutteiden ja puhaltimien lisäksi albumilla oli edeltäjästään Men without Women poiketen tarjottavanaan lisäksi elementtejä garagerockista ja albumin teksteissä alkoivat painottua poliittiset teemat. Voice of American kappaleista stadionrockhenkinen Out of the Darkness saavutti sekä radiosoittoa että näkyvyyttä MTV:llä musiikkivideonsa myötä. Kevyempää soundia edustanut Checkpoint Charlie oli niin ikään voimakkaassa radiosoitossa. Los Desaparecidos saavutti albumin protestihenkisemmistä kappaleista positiivista vastakaikua. Voice of American kappaleista Jackson Browne levytti coverin I'm a Patriotista vuonna 1989 ilmestyneelle pitkäsoitolleen World in Motion ja esitti mainittua biisiä lisäksi säännöllisesti konserteissaan. Vuonna 2004 kaksikko Steven ja Browne esitti kappaleen yhdessä Vote for Change-kiertueen päätöskonsertissa. Myös Pearl Jam on esittänyt I'm a Patriotia. Vuonna 2019 Voice of America remasteroitiin ja julkaistiin osana Little Stevenin varhaistuotannosta kasattua boxia Rock N Roll Rebel:The Early Work. Lokakuussa 2019 albumista julkaistiin digitaalinen deluxe edition. Se sisälsi lisäksi kymmenen bonuskappaletta, niiden joukossa outtake Rock N' Roll Rebelistä. Deluxe Editionin bonuksiin lukeutuu myös Vote!-ep.

Torstain terävä:Erään kotimaisen progressiivisen rockin keskeisimmän edustajan varhaiskausi

 Tasavallan Presidentti oli vuonna 1969 toimintansa aloittanut kotimainen rockyhtye. Sen perustajajäsenet olivat kitaristi Jukka Tolonen ja rumpali Vesa Aaltonen. Pressan originaalin lineupin täydensivät aikaisemmin Mosaic-yhtyeessä ja hetken aikaa myös Blues Sectionissa vaikuttanut, 16. marraskuuta 2024 78 vuoden ikäisenä edesmennyt brittiläinen solisti Frank Robson, niin ikään aikaisemmin Blues Sectionissa soittanut basisti Måns Groundstoem sekä saksofonisti-huilisti Juhani Aaltonen. Ohjelmatoimisto ER Soundin myymänä Tasavallan Presidentti pääsi esiintymään tanssilavoille ja kouluille. Levytyssopimuksensa yhtye solmi Love Recordsin kanssa. Esikoisalbuminsa Tasavallan Presidentti nauhoitti lokakuussa 1969 ja ensimmäinen yhtyeen nimeä kantava pitkäsoitto ilmestyi samaisen vuoden joulukuussa. Tasavallan Presidentin varhaistuotantoa voisi kuvailla rhythm and bluesista vaikutteita ammantaneeksi popiksi. Samoihin aikoihin yhtyeen esikoisalbumin kanssa julkaistiin single Time Alone with You/Obsolete Machine, jonka b-puoli on mukana myös pitkäsoitolla. Tasavallan Presidentin esikoisalbumin tunnetuinta tuotantoa edustaa sofistikoitunut balladikappale I Love You Teddy Bear ja revittelevämmästä tuotannosta biisi Driving Through. Tasavallan Presidentti soitti taustat Pekka Strengin vuonna 1970 ilmestyneellä esikoisalbumilla Magneettimiehen kuolema. Mainitun vuoden keväällä yhtye levytti toisen singlensä Solitary/Deep Thinker. Tasavallan Presidentti lukeutui myös samaisen vuoden elokuussa järjestetyn ensimmäisen Ruisrockin esiintyjäkaartiin.  Ranskalaisen Barclay-yhtiön edustaja Bob Azzam kiinnostui Tasavallan Presidentistä kuultuaan yhtyeen livekeikan Helsingissä N-clubilla. Azzamin kautta Pressa solmi levytyssopimuksen Ruotsin EMI:n kanssa. Mainitulle yhtiölle yhtye nauhoitti niin ikään nimeään kantaneen kakkosalbuminsa elokuussa 1970 tukholmalaisessa Metronome-studiossa. Pressan kakkospitkäsoitto sisältää sekä progressiivisempaa että helpommin omaksuttavaa tuotantoa. Mainittu albumi jäi lähes tyystin vaille promootiota ja myi melko niukasti. Pressan kakkosalbumin tuotannosta nostettakoon esiin yhtyeen jäsenten yhteistyötä edustava pitkä ja itämaisvaikutteinen Sinking. Azzam menetti yhtyeeseen kohdistamansa kiinnostuksen, mutta hänen kauttaan Tasavallan Presidentti oli päässyt EMA Telstar-ohjelmatoimiston yhtyeeksi ja teki vuoden 1971 Ruisrock-esiintymisensä jälkeen onnistuneen kiertueen Ruotsissa. Vuoden 1972 alussa EMA Telstar järjesti Pressalle levytyssopimuksen Sonet-yhtiölle. Robson sai lähteä yhtyeestä mainitun vuoden maaliskuussa. Hänen treenimotivaatiossaan oli parantamisen varaa ja kokeellisemman tyylin vastapainoksi Robson olisi halunnut esittää covereita esimerkiksi Stevie Winwoodin ja John Mayall's Bluesbreakersin  ohjelmistosta.

Keskiviikon klassikko:Eräs brittiläisen pubrockin todellisista suunnannäyttäjistä

 Graham Parker & The Rumour:Howlin Wind

Kriitikoiden keskuudessa varsin arvostettu rockyhtye Graham Parker & The Rumour julkaisi vuonna 1976 esikoispitkäsoittonsa Howlin Wind. The Rumourin muusikot olivat aikaisemmin tulleet tutuiksi pubrockin parista; esimerkiksi kitaristi Brinsley Swartz ja kosketinsoittaja Bob Andrews olivat soittaneet edellisen mukaan nimetyssä yhtyeessä. Graham Parker & The Rumourin musiikki oli varsin monipuolinen mikstuura rockia, rhythm and bluesia, reggaeta ja folkia. Parkerin lyriikat olivat tiedostavia ja laulutyyli varsin omistautunutta. Parkerin ja The Rumourin musiikilla oli oma keskeinen vaikutuksensa brittiläiseen orastavaan punkrockiin ja yhtyeen esikoisalbumi toimi osaltaan eräänlaisena suunnannäyttäjänä. Parin vuoden kuluessa Howlin Windistä esikoisalbuminsa julkaisivat esimerkiksi Elvis Costello & The Attractions sekä Joe Jackson. Monista Graham Parker & The Rumourin esikoislevyn kappaleista muodostui standardeja yhtyeen keikkaohjelmistoon. Niistä ehkäpä tunnetuin oli reggaevaikutteinen Don't Ask Me Questions. Back to Schooldays - kappaleen teksti loi Parkerille lehdistön keskuudessa vuosien ajaksi vihaisen nuoren imagon. Siinä Parker kritisoi koulutussysteemiä, joka lupasi enemmän kuin pystyi tarjoamaan. Pitkäsoiton kappaleista iäkkäintä osastoa edustaa Between You and Me, josta Parker oli muutaman muun kappaleen tavoin nauhoittanut demoversion Dave Robinsonia varten. Robinson perusti myöhemmin uuden aallon artisteille varsin keskeisen levy-yhtiön Stiff Recordsin. Kyseisiä demoja lähetettiin levy-yhtiöihin ja ne saivat osakseen myös radiosoittoa. Howlin Windin julkaisijana oli yhtyeen kotimaassa Englannissa Vertigo ja Yhdysvalloissa Mercury Records. Albumin tuotannosta vastasi Parkerin ja The Rumourin edustaman tyylisuunnan parissa suorastaan mestarillinen Nick Lowe. Village Voicen kriitikkoäänestyksessä vuoden 1976 parhaista albumeista Howlin Wind sijoittui neljänneksi. Graham Parker & The Rumourin kakkospitkäsoitto Heat Treatment menestyi samaisella listalla vielä paremmin; sen sijoitus oli toisena. Howlin Windin vuonna 2001 ilmestynyt uusintajulkaisu sisältää yhden bonuskappaleen.

Tiistain tukeva:Crazy Horsen varhainen kitaristi ja Neil Youngin musiikillinen yhteistyökumppani

 Kahdeksas toukokuuta 1943 syntynyt ja 18. marraskuuta 1972 edesmennyt Danny Whitten oli yhdysvaltalaiskitaristi, joka muistetaan jäsenyydestään Neil Youngin yhtyeessä Crazy Horse sekä kirjoittamastaan kappaleesta I Don't Wanna Talk About It, josta hiteiksi muodostuneet levytyksensä työstivät Rod Stewart sekä Everything But the Girl. Columbuksessa, Georgiassa syntyneen Whittenin vanhemmat erosivat hänen ollessaan nuori. Siskonsa Brendan kanssa Danny asui äitinsä luona. Tämä teki pitkiä päiviä tarjoilijana. Äiti meni uudelleen naimisiin Dannyn ollessa yhdeksänvuotias ja perhe muutti Cantoniin, Ohioon. Billy Talbotin, Ralph Molinan ja Benjamin Roccon kanssa Whitten liittyi doo wop-yhtyeeseen Danny and the Memories. Nauhoitettuaan harvinaisen singlen Can't Help Loving That Girl of Mine yhtyeen jäsenet muuttivat San Franciscoon, missä he vaikuttivat psykedeelistä folkrockia edustaneessa yhtyeessä The Psyrcle. Mainitussa bändissä Whitten soitti kitaraa, Molina rumpuja ja Talbot bassoa sekä pianoa. Vuoteen 1967 mennessä veljekset George ja Leon Whitsel täydensivät yhtyeen kokoonpanon kitaristin ja solistin tehtävissä ja viulistiksi liittyi Bobby Notkoff. Yhtyeen nimeksi vaihtui The Rockets, se solmi levytyssopimuksen itsenäisen White Whale Recordsin kanssa. Yhtyeen nimeä kantanut ja vähälle huomiolle jäänyt albumi ilmestyi vuonna 1968. Buffalo Springfieldistä eronnut ja yhden sooloalbumin julkaissut biisintekijä Neil Young jammaili The Rocketsin kanssa ja ilmaisi kiinnostuksensa työstää nauhoituksia Whittenin, Molinan ja Talbotin kanssa. Kolmikko suostui sillä ehdolla, että saisi silti jatkaa työskentelyään myös The Rocketsin riveissä. Young myöntyi, mutta laati treenausaikataulun, joka teki The Rocketsin toiminnasta mahdotonta. Taustayhtyeelleen Young antoi ensiksi nimen War Babies, mutta se tultiin tuntemaan nimellä Crazy Horse. Nauhoitukset johtivat Youngin toiseen albumiin Everybody Knows This Is Nowhere, joka julkaistiin nimellä Neil Young with Crazy Horse. Mainitulla pitkäsoitolla Whitten vaikutti toisena kitaristeista ja solisteista. Avauskappaleessa Cinnamon Girl hän jakoi lauluosuudet Youngin kanssa ja soolokitaraosuudet biiseissä Down by the River ja Cowgirl in the Sand. Mainituilla kappaleilla tuli olemaan oma keskeinen vaikutuksensa 90-luvun alun grungeliikkeeseen ja ne ovat jääneet vuosikymmeniksi Youngin keikkaohjelmistoon. Kvintetiksi laajentunut Crazy Horse julkaisi alkuvuodesta 1971 ainoaksi jääneen albuminsa, jonka merkkiteoksia ovat Whittenin käsialaa oleva ja sittemmin ahkerasti versioitu I Don't Wanna Talk About It sekä myös Youngin albumille Tonight's the Night päätynyt, hänen ja Whittenin yhteistyötä edustava (Come on Baby Let's Go) Downtown. Huumeet tuhosivat Whittenin elämän. Molina ja Talbot käyttivät hänen tilallaan sijaiskitaristeja kahdella Crazy Horsen vuoden 1972 aikana ilmestyneellä albumilla. Mainitun vuoden huhtikuussa Whittenin olisi ollut tarkoitus osallistua Youngin Harvest-albuminsa tiimoilta tekemälle kiertueelle The Stray Gatorsin jäsenenä. Young antoi Whittenille fudut 18. marraskuuta 1972, mutta myös matkalipun Los Angelesiin. Whitten menehtyi myöhemmin samaisena iltana metakvalonin yliannostukseen. Vuosia myöhemmin Young kertoi elämäkerturi Jimmy McDonoughille olleensa vastuussa Whittenin kuolemasta. Kesti vuosia ennen kuin Young lakkasi syyttämästä itseään. Whitten oli hänen mukaansa varsin lahjakas ja hänellä olisi ollut musiikillisesti paljon annettavaa.

Maanantain mainio:Keskeisen heavyrockin peruskiviä muuranneen yhdysvaltalaisyhtyeen esikoisalbumi

 Vanilla Fudge:Vanilla Fudge

Elokuussa 1967 Yhdysvalloissa Atcon ja Britanniassa Polydorin julkaisemana ilmestynyt Vanilla Fudge on samannimisen yhdysvaltalaisen psykedeelistä rockia edustavan yhtyeen esikoisalbumi. Mainittu pitkäsoitto koostuu ensisijaisesti hidastetuista coverkappaleista. Mainitunlaiseen käsittelyyn ovat päätyneet The Beatlesin Ticket to Ride ja Eleanor Rigby, joista ensiksi mainittu on albumin avaus- ja jälkimmäinen päätöskappale, Sonnyn ja Cherin Bang Bang, Curtis Mayfield and the Impressionsin People Get Ready, varsin onnistunut sovitus The Zombiesin esikoishitistä She's Not There, Ivy Sandsin balladikappale Take Me for a Little While ja tunnetuimpana The Supremesin You Keep Me Hanging On, jonka lyhennetystä singleversiosta muodostui nelivitosten osalta Vanilla Fudgen suurin menestys. Lisäksi mukana on lyhyt kolmiosainen, yhtyeen omista sävellyksistä koostuva Illusions of My Childhood. Yhdysvalloissa Vanilla Fudgen esikoisalbumista muodostui yhtyeen tuotannon suosituin. Billboardin listalla se nousi parhaimmillaan kuudenneksi ja oli myös Suomessa ainoastaan kahta sijaa alempana marraskuussa 1967. AllMusiciin albumista laatimassaan retrospektiivisessä arviossa Paul Collins antoi Vanilla Fudgen esikoispitkäsoitolle neljä tähteä viidestä mahdollisesta. Hän kehui pitkäsoiton kappalevalintoja ja totesi suurimman osan albumin biiseistä sisältävän samantyyppisen rakenteen, eli lämmittelyjamin, keskiosassaan voimakkaita Hammond-urkuja ja lauluharmonioita ja jälleen loppujamin. Silti jokainen albumin kappaleista käy aikamatkasta yhdysvaltalaiseen psykedeliaan.

Sunnuntain extra:Keskeisen brittiprogen edustajan vuoden 1977 tupla-albumi

 Emerson Lake & Palmer:Works Volume 1

25. maaliskuuta 1977 Atlantic Recordsin julkaisemana ilmestynyt Works Volume I on brittiläisen progressiivisen rockin keskeisimpiin edustajiin lukeutuvan Emerson Lake & Palmerin viides albumi ja lisäksi kyseessä on tupla. Tehtyään maailmankiertueen vuonna 1973 ilmestyneen albuminsa Brain Salad Surgery tiimoilta yhtye piti taukoa ennen kuin se kokosi rivinsä vuonna 1976 nauhoittaakseen uuden albuminsa. Yhtyeen jäsenet olivat veropakolaisia ja Works Volume 1:n nauhoitukset tapahtuivat Lontoon lisäksi Montreuxissa, Sveitsissä ja Pariisissa, Ranskassa. Works Volume I koostuu kolmesta levypuoliskosta, joista kukin sisältää jokaisen yhtyeen kolmesta jäsenestä itsenäisesti kirjoittamaa ja sovittamaa tuotantoa neljännen levypuoliskon koostuessa yhteisesti esitetyistä kappaleista. Keith Emerson kirjoitti ensimmäisen pianokonserttonsa, Greg Lake useita kappaleita tekstintekijä Peter Sinfieldin kanssa ja Carl Palmer tyylillisesti toisistaan voimakkaastikin eronneita kappaleita. Britannian albumilistalla Works Volume 1 saavutti yhdeksännen sijan ja oli Billboardilla parhaimmillaan sijalla 12. Albumi saavutti kultalevyn molemmissa maissa, mikä merkitsi Yhdysvalloissa  puolta miljoonaa myytyä albumia. Kolmikon yhteislevytyksiin tuplakolla lukeutuva Fanfare for the Common Man oli Keith Emersonin adaptaatio Aaron Coplandin vuoden 1942 tuotantoa edustavasta sävellyksestä. Se julkaistiin singleformaatissa toukokuussa 1977 ja kohosi brittilistalla kakkossijalle ollen Britanniassa Emerson Lake & Palmerin suurin singlemenestys. Muuta vuonna 1976 nauhoitettua tuotantoa sekä aikaisemmista nauhoituksista kotoisin olleita biisejä julkaistiin marraskuussa 1977 ilmestyneellä albumilla Works Volume 2. Molempien albumien tiimoilta Emerson Lake & Palmer teki vuosiin 1977-1978 ajoittuneen kiertueen. Joissakin sen varhaisissa konserteissa bändi esiintyi orkesterin kanssa.

Lauantain pitkä:Tyypillisestä erottuva yhdysvaltalainen top teniin kohonnut yhtye

 Primus on El Sobrantessa, Kaliforniassa vuonna 1984 perustettu rockyhtye. Sen tämänhetkisen kokoonpanon muodostavat basisti/solisti Les Claypool, kitaristi Larry "Ler" LaLonde ja rumpali Tim "Herb" Alexander. Primuksen originaalijäseniä olivat Claypool ja kitaristi Todd Huth. Rumpali Jay Lane täydensi myöhemmin yhtyeen lineupin. Kaksi viimeksi mainittua jättivät Primuksen vuoden 1989 aikana ja heidän paikkansa ottivat LaLonde ja Alexander. Claypoolin yhtiö Prawn Song julkaisi Primukselta ensiksi omakustanteisesti livealbumin Suck on This, jonka uudelleenjulkaisusta vastasi vuotta myöhemmin Caroline Records. Vuoden 1990 aikana Caroline julkaisi lisäksi Primuksen ensimmäisen studioalbumin Frizzle Fry. Mainittu pitkäsoitto vastaanotti myönteisiä arvioita ja Primus herätti kiinnostusta myös suurten levy-yhtiöiden taholta. Yhtyeen debyytti suuremmalle levy-yhtiölle oli vuonna 1991 Interscope Recordsin julkaisemana ilmestynyt Sailing the Seas of Cheese. Mainitulta albumilta poimittiin singlemenestys Jerry Was a Race Car Driver ja itse pitkäsoitto saavutti platinalevyn vuosikymmen julkaisunsa jälkeen. Primus jatkoi listamenestystään vuosina 1993 ja 1995 ilmestyneillä albumeillaan Pork Soda ja Tales from the Punchbowl, jotka molemmat nousivat Billboardin listalla top teniin. Ensiksi mainitulta poimittu Big Mud nousi Billboardin rocklistalla top teniin ja jälkimmäiseltä löytyvä Wynona's Big Brown Beaver menestyi yhtyeen singleistä ainoana Yhdysvaltojen ulkopuolella. Alexander jätti yhtyeen vuonna 1996. Hänen paikkansa otti Bryan "Brain" Mantia, jonka kanssa Primus työsti vuosina 1997 ja 1999 ilmestyneet pitkäsoittonsa Brown Album ja Antipop, vuonna 1998 julkaistun ep:n Rhinoplasty sekä tunnusmusiikin tv-sarjaan Southpark. Yhtye siirtyi tauolle vuonna 2000, mutta teki paluun kolme vuotta myöhemmin lineupilla, jossa Alexander oli mukana. Primus julkaisi ep:n/dvd:n Animals Should Not Try to Act Like People ja jatkoi ajoittaista konsertointiaan koko 2000-luvun ajan, kunnes Alexander jätti yhtyeen jälleen vuonna 2010. Lane teki paluun yhtyeen riveihin ja oli mukana Primuksen seitsemännellä ja vuonna 2011 ilmestyneellä albumilla Green Naugahyde. Kyseessä oli lisäksi yhtyeen ensimmäinen uutta tuotantoa sisältävä albumi 12 vuoteen. Lanen jätettyä yhtyeen vuonna 2013 Alexander teki jälleen paluun Primuksen riveihin. Hänen kanssaan yhtye on työstänyt tuoreimmat pitkäsoittonsa  Primus & the Chocolate Factory with the Fungi Ensemble (2014) ja The Desaturating Seven (2017). Vuonna 2022 Primukselta ilmestyi ep Conspiranoid. Claypoolin biisinkirjoituksessa basso on keskeisessä roolissa ja Primuksen musiikki on hankalasti kategorioitavissa. Siihen sisältyy elementtejä progesta, metallista, funkista ja psykedeelisestä musiikista. Primukseen on viitattu termillä funk metal, jota yhtye ei itse tunnusta.  Robert Christgaun mukaan Primus on todennäköisesti kummallisin top teniin noussut yhtye, ja mainittu seikka on bändille hyväksi.

Perjantain pohjat:Keskeisen laulajattaren esikoisalbumi

 Minnie Riperton:Come to My Garden

23. syyskuuta 1970 GRT Recordsin julkaisemana ilmestynyt Come to My Garden on yhdysvaltalaislaulajatar Minnie Ripertonin esikoisalbumi, jonka tuotannosta, sovituksista ja orkesteroinnista vastasi Charles Stepney. Ripertonin menestyttyä albumillaan Perfect Angel ja etenkin  mainitulta pitkäsoitolta pomitulla singlellään Lovin' You Janus -levy-yhtiö julkaisi Come to My Gardenin uudelleen vuonna 1974. Albumista julkaistu ensimmäinen cd-versio ilmestyi vuonna 1990 ja sittemmin Come to My Garden on ollut saatavilla myös digitaalisesti. Billboardin 200 -listalla albumi joutui tyytymään sijaan 160. Ramsey Lewis esitteli Minnie Ripertonin sooloartistina Chicagon kuuluisassa London Housessa. Albumin tuottajan Charles Stepneyn säestämänä Ripperton esitti Come to My Gardenilta useita kappaleita. Vaikka pitkäsoiton kaupallinen menestys jäi siis suhteellisen vaatimattomaksi, kriitikot ovat kohottaneet Come to My Gardenin mestariteokseksi. Albumin tunnetuinta tuotantoa edustanee singlebiisi Les Fleurs, joka saavutti sijan 34. sekä Billboardilla että Britanniassa. Rippertonin soolouraa edeltäneen yhtyeen Rotary Connectionin ajoittainen raskassoundisuus loistaa albumilla poissaolollaan. Stepneyn ja Rippertonin aviomiehen Richard Rudolphin käsialaa olevat kappaleet edustavat ensisijaisesti balladituotantoa.

Torstain terävä:Living Colourin vokalisti ja muutakin

 Kuudes marraskuuta 1964 syntynyt Corey Michael Glover on yhdysvaltalainen solisti, joka identifioituu ensisijaisesti Living Colour-yhtyeen leadvokalistiksi. Lisäksi hän on vaikuttanut funkyhtyeessä Galactic ja näytellyt Francisin roolin vuonna 1986 valmistuneessa sotaelokuvassa Platoon. Brooklynissa, New Yorkissa syntynyt Glover ehti lisäksi näytellä lyhytaikaisessa tv-sarjassa Signs of Life ja juontaa VH1-kanavalla useita ohjelmia. Living Colourin riveissä Glover saavutti menestystä jo yhtyeen vuonna 1988 ilmestyneellä esikoisalbumilla Vivid. Singleformaatissa ilmestynyt Cult of Personality voitti parhaan hardrock-esityksen Grammyn ja Living Colour palkittiin MTV Music Awardseissa parhaana uutena artistina. Yhtye julkaisi vielä albumit Time's Up ja Stain, mutta lopetti toimintansa 1990-luvun puolivälissä. Glover aloitti soolouransa nimellä Reverend Daddy Love ja muodosti yhtyeen Vice kitaristi Mike Ciron kanssa. Vuonna 1995 Glover osallistui useiden muiden keskeisten muusikoiden sekä London Metropolitan Orchestran kanssa Jimi Hendrixille työstetyn tribuuttialbumin In from the Storm levytykseen laulamalla leadia albumin nimikappaleessa ja biisissä Drifting. 21. joulukuuta 2000 Living Colour toteutti reunioninsa GBGB:ssä  Will Calhounin ja Doug Wimbishin rumpu/bassoduoyhtyeen Headfaken konsertissa. Sekä Glover että Living Colourin kitaristi Vernon Reid olivat mukana kolmessa biisissä. Lokakuussa 2003 ilmestyi Living Colourin neljäs albumi  Collideøscope. Elokuusta 2006 lähtien Glover osallistui Jesus Christ Superstar-kiertueelle, jolla hän esitti Judas Iscariotin roolin korvaten vuonna 2004 leukemiaan menehtyneen ja mainitussa roolissa vuodesta 1971 laulaneen Carl Andersonin. Kiertue jatkui vuoteen 2010. Glover kertoi Jeesuksen roolin näytelleelle Ted Neeleylle, että nähdessään Jesus Christ Superstarin elokuvaversion hän tiesi haluavansa olla solisti. Vuonna 2006 Glover lauloi Superstar-kappaleen järjestyksessään 29:essä Kennedy Center Honorsissa kappaleen säveltäneelle Andrew Lloyd Webberille. Syyskuun puolivälissä 2009 ilmestyi Living Colourin viides albumi Chair in the Doorway. Vuonna 2010 Glover aloitti keikkailun yhtyeen Galactic kanssa. Vuonna 2012 hän konsertoi Yhdysvalloissa mainitun yhtyeen sekä Soul Brass Bandin kanssa. Marraskuussa 2012 ilmestyi Gloverin sooloalbumi The Pledge, jonka rahoittamiseen hänen diggarinsa olivat osallistuneet. Vuonna 2015 Glover oli mukana kahdessa biisissä Decoran esikoissooloalbumilla Bread and Oats. Vuonna 2018 Glover ryhtyi yhteistyöhön kitaristi George Lynchin, rumpali Chris Mooren ja basisti Pancho Tomasellin kanssa ja muodosti rockyhtyeen Ultraphonix. Gloverin uudelta metalliprojektilta Disciples of Verityltä ilmestyi pitkäsoitto vuonna 2020. Billboardin vuonna 2023 laatimalla 50 kaikkien aikojen parhaan rocksolistin listalla Glover saavutti sijan 45.

Keskiviikon klassikko:Rockin historian ensimmäinen rockooppera

 The Pretty Things:S. F. Sorrow

20. joulukuuta 1968 Columbian julkaisemana ilmestynyt S. F. Sorrow on The Pretty Thingsin neljäs studioalbumi, joka on yleisesti tunnustettu erääksi kaikkien aikojen ensimmäisistä julkaistuista rockoopperoista. PopMatters kirjoitti albumin sekoittavan päähenkilö Sebastianin tarinan ja hänen matkansa, jossa Sebastian oppi luottamaan ihmisiin ja kyllästyi 1960-luvun svengaavan Lontoon psykedeeliseen popskeneen. Yhtyeen jäsenistä Phil May kertoi Pretty Thingsin päätyneen levyttämään rockoopperan, sillä yhtye halusi työstää erilaisen 40 minuutin albumin neljän singlen ja niiden b-puolien asemesta. Kätevin keino toimia niin oli luoda tarina ja musiikia eri hahmoille. Yhdysvalloissa S. F. Sorrown julkaisijana oli Motownin alamerkki Rare Earth Records, joka toisin kuin päämerkki, julkaisi valkoisten artistien musiikkia. S. F. Sorrown ilmestymisen aikaan The Pretty Things ei kyennyt soittamaan rockoopperaa keikkakonstekstissa. Lisäksi albumin julkaisu venyi vuoden 1968 joulukuuhun, jolloin S. F. Sorrow oli jo vähemmän vallankumouksellinen albumi kuin se olisi ollut aikaisemmin ilmestyneenä. S. F. Sorrow on joka tapauksessa tunnustettu kaikkien aikojen ensimmäiseksi rockoopperaksi. Rolling Stoneen albumin tuoreeltaan arvioinut Lester Bangs lyttäsi sen melko pahasti, mutta tuoreemmat albumista laaditut,  esimerkiksi AllMusicissa ja Mojossa julkaistut arviot ovat olleet suopeampia. Vuonna 1998 The Pretty Things esitti S. F. Sorrown kokonaisuudessaan Abbey Roadin studioilla solisti Arthur Brownin sekä Pink Floydin kitaristin David Gilmourin kanssa. Uusi versio ilmestyi seuraavana vuonna albumiformaatissa nimellä Resurrection. Vuonna 2009 Phil Maysta, Dick Taylorista, Frank Hollandista, George Perezista, Jack Greenwoodista ja Mark St. Johnista muodostunut The Pretty Thingsin inkarnaatio soitti albumin kokonaisuudessaan kymmenes huhtikuuta viidenessä vuosittaisessa Mojo-lehden sponsoroimissa Beat Bespoke Weekenderissä. Erityisen myönteisesti S. F. Sorrowsta kirjoitettiin The Guardianiin laaditussa arviossa. Albumia pidettiin eräänä onnistuneimmista brittiläisistä psykedeelisistä albumeista. Esimerkiksi kappaletta Balloon Burning verrattiin krautrockiin vuosikymmen etuajassa ja The Pretty Thingsin todettiin olleen edellä aikaansa.

Tiistain tukeva:Eräs kotimaisen rockin kiistattomista klassikkoyhtyeistä

Loppuvuodesta 1979 Joensuussa perustettu Hassisen Kone lukeutuu kotimaisen rockin kiistattomiin klassikkoyhtyeisiin. Sen originaalin kokoonpanon muodostivat progetaustaa omannut solisti/kitaristi/biisintekijä Ismo Alanko, soolokitaristi Reijo Heiskanen sekä Kinnusen veljekset Jussi (basso) ja Harri (rummut). Hassisen Kone voitti vuoden 1980 Rockin SM-kilpailujen uuden aallon sarjan. Jo ennen SM-voittoa yhtye oli levyttänyt kokoelma-albumille Kolme vuotta myöhemmin kappaleet Muoviruusuja omenapuissa ja Reippaina käymme rekkain alle. SM-voiton jälkeen Hilselevyt julkaisi yhtyeen ensisinglen Hassisen kone/Kolumbia-orkesteri, mutta kaikkien muiden Hassisen koneen levyjen julkaisijana oli Poko Rekords. Elokuussa 1980 ilmestynyt Hassisen Koneen esikoisalbumi Täältä tullaan Venäjä saavutti kultalevyn. Hienoisesti punkvivahteisen ja Pantse Syrjän tuottaman albumin tunnetuimpia kappaleita ovat Rappiolla ja Kulkurin iltakalja. Vahvan levykokonaisuuden muista huippuhetkistä mainittakoon pikaisesti kappaleet Syöksylaskijoita kaikki tyynni, Iloisesti Hammondilla ja Viimeinen rock ennen aivokuolemaa. Vuonna 1981 ilmestynyt ja musiikillisesti esikoista monisävyisempi Hassisen Koneen kakkosalbumi Rumat sävelet saavutti vielä debyyttialbumia myönteisemmät arviot. Yleisradion toimittajat valitsivat sen vuoden kotimaiseksi kevyen musiikin levyksi ja vielä vuonna 2005 Rumat sävelet valittiin Soundi-lehdessä kaikkien aikojen viidenneksi parhaaksi kotimaiseksi albumiksi. Albumin keskeisestä tuotannosta nostettakoon pikaisesti esiin kappaleet Oikeus on voittanut taas, Jurot nuorisojulkkikset ja Tällä tiellä. Loppukesästä 1981 Reijo Heiskanen lähti Hassisen koneesta. Hänen tilalleen yhtyeen suurempaan kokoonpanoon tulivat mukaan Juice Leskisen eri yhtyeistä tutuksi tullut kosketinsoittaja Eero "Safka" Pekkonen, Joensuun kaupunginorkesterissa ja sitä ennen Kotkan kaupunginorkesterissa vaikuttanut lyömäsoittaja Hannu Porkka, saksofonisti Antti Seppo sekä Heiskasen korvannut kitaristi Jukka Orma. Kyseinen Hassisen Koneen lineup levytti alkuvuodesta 1982 yhtyeen viimeiseksi jääneen albumin Harsoinen teräs, jonka tunnetuinta antia edustavat kappaleet Levottomat jalat ja Julkinen eläin. Hassisen Kone lopetti toimintansa elokuussa 1982 soitettuaan kiertueensa loppuun. Historia 1980-1982-niminen kokoelmatupla sisälsi kakkoslevynsä osalta englanninkielisiä versioita Harsoisen teräksen kappaleista. Suomenkielisellä levyllä mukana ovat myös ennenjulkaisematonta tuotantoa edustavat kappaleet Fraigadi Fromba ja Koulut kii, joista jälkimmäinen on suomennos Alice Cooperin kappaleesta School's Out. Paluukeikkoja Hassisen Kone on soittanut vuosina 1983-84, 1993 sekä vuonna 2000 Eastpop-konsertissa Joensuussa. Kesäksi 2020 alun perin sovitut keikat toteutuivat viimein kesällä 2022. Niistä Ratinan stadionilla soitettu toteutettiin yhtyeen suurella kokoonpanolla. Muut keikat olivat Joensuun Kerubissa ja Provinssirockissa.

Maanantain mainio:Useissa yhtyeissä vaikuttanut rootshenkinen kitaristi/solisti

 Yhdeksäs marraskuuta 1970 syntynyt Susan Tedeschi on yhdysvaltalainen solisti ja kitaristi. Hän on vaikuttanut Tedeschi Trucks Bandissa ja soittanut lisäksi useiden muiden muusikoiden kanssa. Nuoruudessaan Susan lauloi perheenjäsenille ja kuunteli isänsä vinyylikokoelmasta Mississippi John Hurtin ja Lightnin' Hopkinsin kaltaisia artisteja. Vuonna 1993 Tedeschi perusti Susan Trucks Bandin Adrienne Hayesin, Jim Lamondin ja Mike Aiellon kanssa. Joulukuussa 1995 yhtye julkaisi albumin Better Days. Helmikuussa 1998 Tone-Cool Records julkaisi Susan Tedeschin esikoissooloalbumin Just Won't Burn, joka vastaanotti myönteisiä arvioita etenkin bluesjulkaisuissa. Seuraavana vuonna Tedeschi soitti useita konsertteja Sara McLahlanin järjestämässä naismuusikoiden liikkuvassa festivaalissa Lilith Fairissa. Vuosien 1998 ja 1999 aikana Tedeschi konsertoi ahkerasti Yhdysvalloissa. Hän soitti avausesiintyjänä  John Mellencampille, B.B. Kingille, Buddy Guylle, The Allman Brothers Bandille, Taj Mahalille ja Bob Dylanille. Just Won't Burn -debyytti saavutti puolen miljoonan kappaleen myynnillään Yhdysvalloissa kultalevyn. Double Trouble-yhtyeen jäsenten Chris Laytonin ja Tommy Shannonin kanssa Tedeschi nauhoitti kaksi kappaletta. Vuonna 2003 Tedeschi lämmitteli Rolling Stonesia ja seuraavana vuonna hän oli mukana PBS:n tv-ohjelmassa Austin City Limits, jossa hän esiintyi Hammond-urkuri William Greenin, kosketinsoittaja, viulisti ja solisti Jason Crosbyn, basisti Ron Perryn ja rumpali Jeff Sipen kanssa. Lämmitellessään The Allman Brothers Bandin kiertuetta kesän 1999 aikana Tedeschi tapasi New Orleansissa Derek Trucksin, joka oli paitsi Derek Trucks Bandin johtohahmo, myös The Allman Brothers Bandin slidekitaristi. Soul Stew Revivalin nimellä Tedeschi ja Trucks konsertoivat tiiviisti. Mukana oli jäseniä sekä Tedeschin yhtyeestä että Derek Trucks Bandista ja lisäksi heidän kanssaan matkustaneita muusikoita, kuten Derekin pikkuveli, rumpali Duane Trucks. Vuonna 2008 yhtyeen lineupia täydensi kolmesta hengestä koostuva puhallinsektio. Vuonna 2010 perustettu Tedeschi Trucks Band soitti useilla festivaaleilla, kuten Eric Claptonin Crossroads Guitar-festivaalilla ja Fuji Rock -festivaalilla. Toisin kuin Soul Stew Revival, Tedechi Trucks Band sekä kirjoittaa että esittää ainoastaan omaa tuotantoaan. 24. elokuuta 2019 Tedechi Trucks Band esitti Trey Anastasion kanssa kokonaisuudessaan Derek and the Dominosin tupla-albumin Layla and Other Assorted Love Songs Lock n' Festivaalilla Arringtonissa, Virginiassa. Albumi Layla Revisited (Live at LOCKN') ilmestyi 16. heinäkuuta 2021. Tedeschin lauluääntä on verrattu hänen keskeisiin vaikuttajiinsa lukeutuviin Bonnie Raittiin ja Janis Jopliniin. Hänen kitarointiinsa vaikuttaneisiin artisteihin lukeutuvat  Buddy Guy, Johnny "Guitar" Watson, Stevie Ray Vaughan, Freddie King  ja Dayle Bramhall II. Just Won't Burn -albumin kansiteksteissä Tedeschi listaa joukon musiikillisia inspiraation lähteitään eri genreistä ja heihin lukeutuvat  Irma Thomas, Etta James, Bob Marley, Toots Hibbert, Aretha Franklin, Otis Rush, Ronnie Earl, Otis Clay, Ray Charles, Billie Holiday, Bob Dylan, Dennis Montgomery III, Orville Wright, Walter Beasley, Kenya Hathaway ja Mahalia Jackson.

Sunnuntain extra:Keskeisen 1960-luvun australialaisyhtyeen toinen albumi

 The Easybeats:It's 2 Easy

24. maaliskuuta 1966 Parlophone/Albertin julkaisemana ilmestynyt It's 2 Easy on australialaisyhtye The Easybeatsin toinen studialbumi. Singleformaatissa pitkäsoitolta julkaistiin kappaleet Wedding Ring, Sad and Lonely and Blue, Women (Make Me Feel Alright) sekä Come See Her. It's 2 Easy nauhoitettiin Armstrong-studioilla The Easybeatsin ollessa kiertueellaan Melbournessa  ja EMI:n studioilla Sydneyssä. Edellä mainittujen singlekappaleiden lisäksi albumi sisälsi The Easybeatsiltä yhdeksän tuoretta levytystä. Pitkäsoitto julkaistiin ensiksi ainoastaan monoversiona. 80-luvun aikana Albert Productions julkaisi It's 2 Easyn itsenäisesti sekä vinyyli, että cd-formaatissa. Vuonna 1992 Repertoire Records julkaisi It's 2 Easysta perusalbumin kappaleiden lisäksi 11 bonusbiisiä sisältävän uusintapainoksen. Extrakappaleiden  joukossa olivat aikaisemmin vuonna 1966 ilmestyneellä ep:llä Easyfever julkaistut kappaleet, singlejen b-puolia, albumien outtakeseja, vaihtoehtoisia miksauksia Good Friday-albumilla alun perin ilmestyneistä kappaleista sekä outtake nimeltä Mandy yhtyeen harjoituksista EMI:n studioilla Lontoossa.  AllMusic kirjoitti It's 2 Easystä myönteisen arvion. Albumilla julkaistuja kappaleita kuvattiin suurimmaksi osaksi kunnioitettavaksi valtavirran rock n' rolliksi, joka oli inspiroitunutta ja täynnä yllätyksiä. It's 2 Easy menestyi lisäksi varsin hyvin yhtyeen kotimaassa Australiassa kohoten paikallisilla listoilla parhaimmillaan kolmossijalle.

Lauantain pitkä:Keskeisen yhdysvaltais-brittiläisen rockyhtyeen kakkosalbumi

 The Pretenders:The Pretenders II

Seitsemäs elokuuta 1981 Sire Recordsin julkaisemana ilmestynyt The Pretenders II on nimensä mukaisesti yhdysvaltalais-brittiläisen The Pretenders-yhtyeen toinen studioalbumi. Sillä julkaistusta tuotannosta kaksi kappaletta oli ilmestynyt aikaisemmin Britanniassa singeformaatissa ja Yhdysvalloissa ep:llä. Britanniassa mainittu pitkäsoitto saavutti seitsemännen sijan ja oli myös Billboardin listalla parhaimmillaan kymmenentenä. Yhdysvalloissa The Pretendersin kakkosalbumi saavuttikin kultalevyn. The Pretenders II oli yhtyeen originaalikokoonpanon viimeinen albumi, sillä pian sen ilmestymisen jälkeen basisti Pete Farndon sai lähteä ja kitaristi James Honeyman-Scott edesmeni jo seuraavalla viikolla ja myös Fardon kuoli vuonna 1983. The Pretendersin seuraavan albumin Learning to Crawl työstikin yhtyeen uusi lineup. The Pretendersin menestyksekästä esikoisalbumia oli seurannut vuonna 1980 single Talk of the Town ja seuraavan vuoden alussa Message of Love. Yhdysvalloissa mainitut kappaleeet olivat ilmestyneet kolmen muun biisin kanssa maaliskuussa 1981 julkaistulla ep:llä Extended Play. The Pretendersin esikoisalbumin tavoin myös yhtyeen toiselle pitkäsoitolle sisältyy oman tuotannon lisäksi The Kinks-laina, joka on tällä kertaa I Go to Sleep. Talk of the Town-kappaleen aiheena on Chrissie Hynden The Pretendersin ensimmäisellä kiertueella tapaama yhtyeen diggari. The Pretendersin kakkosalbumin kunnianhimoisinta tuotantoa edustanee Day After Day ja albumi päättyy kappaleeseen Louie Louie, joka ei ole cover Richard Berryn säveltämästä ja ensisijaisesti The Kingsmen-yhtyeen popularisoimasta garagerockklassikosta, vaan se edustaa yhtyeen omaa tuotantoa. Colin Larkinin teoksen All Time Top 1000 Albums vuonna 2000 ilmestyneessä painoksessa The Pretendersin kakkosalbumi saavutti sijan 403. Seuraavana vuonna albumi saavutti kultalevyn Yhdysvalloissa 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Vuonna 2006 Rhino julkaisi The Pretendersin kakkosalbumista remasteroidun version, johon sisältyi perusalbumin lisäksi livebiiseistä ja outtakeseista koostunut toinen levy. Suurin osa livebiiseistä oli tosin samoja, kuin Warnerin vuonna 1982 promootiotarkoituksessa julkaisemalla livelevyllä Pretenders Live at the Santa Monica Civic. Vuonna 2015 Mobile Fidelity Sound Labs julkaisi albumista version, joka sisälsi vuoden 2006 bonuslevyn lisäksi kaksi bonuskappaletta sekä musiikkivideoista ja kahdesta Top of the Pops-esiintymisestä koostuvan dvd:n. Marraskuun alussa 2021 The Pretendersin kakkosalbumista julkaistu deluxe edition sisälsi perusalbumin lisäksi demoja, livebiisejä sekä kaksi live-esiintymistä, joista toinen oli taltioitu New Yorkin Cental Parkissa ja toinen The Santa Monica Civic Centerissä.

Perjantain pohjat:Glenn Freyn toinen sooloalbumi

 Glenn Frey:The Allnighter

Heinäkuussa 1984 Asylum Recordsin julkaisemana Yhdysvalloissa ja Britanniassa ilmestynyt The Allnighter on Glenn Freyn toinen sooloalbumi. Se julkaistiin kaksi vuotta hänen menestyksekkään soolodebyyttinsä No Fun Aloud ja neljä vuotta The Eaglesin toiminnan loppumisen jälkeen. Kyseessä on Freyn menestynein sooloalbumi, joka saavutti Billboardin listalla sijan 22. ja pitkäsoitolta poimitut singlet Smuggler's Blues ja Sexy Girl nousivat kahdenkymmenen suosituimman joukkoon. Yhdysvalloissa kultalevyn saavuttanutta The Allnighteria pidetään Freyn aikuisorientoituneemman tuotannon eräänlaisena kulminaatiopisteenä. Singlekappaleista Smuggler's Blues oli inspiraation lähteenä Miami Vicen samannimiselle jaksolle, jossa Frey suoritti debyyttinsä näyttelijänä. Mainitusta kappaleesta työstetystä musiikkivideosta Frey vastaanotti 80-luvun puolivälissä MTV Music Awardin. The Allnighterilla julkaistut kappaleet edustavat Freyn ja Jack Temphicinin yhteistyötä. Esimerkiksi albumin nimikappaleen originaalina teemana olisi ollut läpi yön tapahtuva valvominen. Tempchinin mukaan mainitusta aiheesta ei saanut kasaan neljää säkeistöä ja niinpä sen teemaksi valikoitui jonkun naisen jokamies. The Allnighterista tuoreeltaan laaditut arviot olivat ristiriitaisia, mutta esimerkiksi AllMusicin retrospektiivinen arvio on selkeästi myönteisempi. Sen mukaan albumi eroaa positiivisesti Freyn esikoissooloalbumin edustamasta vanhasta Eagles-soundista kohti bluessävyisempää, rockaavaa tunnetta.

Torstain terävä:Bryan Adamsin jättimenestysalbumin seuraaja

 Bryan Adams:Into the Fire

Maaliskuun lopussa 1987 A&M Recordsin julkaisemana ilmestynyt Into the Fire on kanadalaisartisti Bryan Adamsin viides studioalbumi ja samalla hänen vuonna 1984 ilmestyneen ja listakärkeen kohonneen menestysalbuminsa Reckless seuraaja. Into the Firen paras sijoitus Billboardin albumilistalla oli seitsemäntenä ja pitkäsoitto kohosi top teniin myös monissa muissa maissa. Singleformaatissa Into the Firelta julkaistiin jopa kuusi biisiä, eli kappaleet Heat of the Night, Hearts on Fire, Victim of Love, Only the Strong Survive, Into the Fire ja Another Day. Into the Firen nauhoitukset alkoivat 16. elokuuta 1986 ja ne saatiin päätökseen 24. lokakuuta samaisena vuonna. Nauhoitukset tapahtuivat Adamsin kotistudiossa, Vancouverissa, Brittiläisessä Kolumbiassa. Adamsin taustayhtyeen muodostivat  Keith Scott, Mickey Curry, Dave Taylor ja Tommy Mandell. Nauhoitukset tehtiin eri huoneissa eri instrumenttien erottelemiseksi. Heat of the Night nauhoitettiin 12. syyskuuta 1986. Heart on Firea kaavailtiin alun perin jo Reckless-albumille, mutta mainitun kappaleen nauhoitukset ajoittuivat syyskuun ensimmäiselle 1986. Kun Into the Fire oli saatu valmiiksi, Adams ja Vallance olivat tyytyväisiä ainoastaan kahteen albumiin biiseistä; kyseessä olivat kappaleet Victim of Love ja Hearts on Fire. Adamsin mukaan albumin nimikappaleessa kerrotaan miehestä, joka seisoo risteyksessä, eikä ole varma, mitä tehdä elämällään. Adamsista itsestään tuntui kutakuinkin samalta hänen alkaessaan työstää Into the Firea edellisen albuminsa Recklessin valtavan menestyksen jälkeen. Into the Fire myi kaksi miljoonaa kappaletta, mitä voi Recklessin 12 miljoonan kappaleen myyntiin verrattuna pitää hienoisena kaupallisena pettymyksenä. Ensimmäisenä singlenä julkaistu Heat of the Night saavutti Billboardin Mainstream Rock-listalla toisen sijan ja oli Billboardin Hot 100 -listalla parhaimmillaan kuudentena. Hearts on Fire saavutti Mainstream Rock-listalla kolmannen sijan ja Hot 100-listalla sijan 26. Victim of Love oli Mainstream Rock-listalla kymmenentenä ja Hot 100-listalla sijalla 32. Only the Strong Survive saavutti Kanadassa sijan 47. ja Another Day Mainstream Rock-listalla sijan 33. Nimikappale Into the Fire oli Mainstream Rock-listalla parhaimmillaan kuudentena. Dan Ar Braz levytti Another Daysta coverin vuonna 1991 ilmestyneelle albumilleen  Frontières de sel.

Keskiviikon klassikko:Simonin ja Garfunkelin rockorientoituneinta tuotantoa edustava hitti

 A Hazy Shade of Winter on yhdysvaltalaisduo Simon&Garfunkelin kappale, joka julkaistiin singleformaatissa 22. lokakuuta 1966. Biisi saavutti Billboardin listalla parhaimmillaan sijan 13. Albumien osalta A Hazy Shade of Winter pääsi mukaan vasta Simonin ja Garfunkelin vuonna 1968 ilmestyneelle albumille Bookends, vaikka kappaletta kaavailtiin mukaan jo sen edeltäjälle,  duon vuoden 1966 järjestyksessään toiselle pitkäsoitolle  Parsley, Sage, Rosemary and Thyme. Tyylillisesti kyseessä on eräs Simonin ja Garfunkelin rockorientoituneimmista kappaleista. Teksti kuvaa elämänsä saavutusten osalta epävarmaa runoilijaa, ja syksyn vaihtumista talveksi. Hazy Shade of Winter saavutti varsin myönteiset arviot Billboardilla ja Cash Boxissa. Kalifornialaiskvartetti The Bangles levytti A Hazy Shade of Winteristä hardrockhenkisen ja Rick Rubinin tuottaman coverin nimellä Hazy Shade of Winter. Se kuultiin vuonna 1987 valmistuneessa elokuvassa Less than Zero. Billboardin listalla Banglesin levytys nousi jopa kakkossijalle ja oli myös Britanniassa parhaimmillaan yhdentenätoista. The Banglesin solisti/rytmikitaristi Susanna Hoffs oli kuullut Simonin ja Garfunkelin originaalin version oldies radioasemalta K-EARTH 101 ja pitänyt kappaleesta siinä määrin, että koki tärkeäksi yhtyeensä levyttävän siitä coverin. Bangles-basisti/solisti Michael Steelen mukaan yhtye oli Hazy Shade of Winterillä kaikkein lähimpänä livesoundiaan. Hazy Shade of Winterissä solisteina kuullaan harvinaislaatuisesti kaikkia Banglesin jäseniä; Susanna Hoffsilla on lopussa lyhyt soolo-osuus. Kappaleesta työstettiin Jim Shean ohjaama musiikkivideo. Saavuttamastaan menestyksestä huolimatta  Hazy Shade of Winter ei päässyt mukaan millekään The Banglesin perusalbumeista, mutta sentään yhtyeen toiminnan  väliaikaisen loppumisen jälkeen vuonna 1990 ilmestyneelle  Greatest Hits-kokoelmalle. Vuonna 2019 Gerard Way ja Ray Toro levyttivät A Hazy Shade of Winteristä version yhdysvaltalaiseen tv-sarjaan The Umbrella Academy.

Tiistain tukeva:Petri Lahden ansiokas teos Hanoi Rocksin 80-luvusta

 Petri Lahti:Hanoi Rocks Päivä päivältä (Read Me)

Aikaisemmin mm. kiehtovan teoksen Houlama! Hurriganes päivä päivältä 1971-1984 laatinut tietokirjailija Petri Lahti käsittelee nyt vastaavanlaisella pieteetillä Suomen kiehtovinta rockvientivalttia Hanoi Rocksia. Pääpaino on lehdistön kirjoituksilla yhtyeestä ja sen johdoksista vuosien 1980 ja 1986 väliseltä ajanjaksolta. Ajalta ennen Hanoi Rocksin perustamista käydään kiinnostavasti läpi mm. Andy McCoyn ja Sami Yaffan jäsenyyden vuoksi Hanoihin keskeikesti liittyvän Pelle Miljoona Oy:n ja lisäksi sen edeltäjän Pelle Miljoona & 1980:n vaiheita. Andy ja Sami ehtivät olla mukana Pelle Miljoona Oy:n lineupissa reilut puoli vuotta, eli helmikuusta 1980 samaisen vuoden syyskuuhun. Yhtyeen mainitun ajan keikkakalenterista saa teoksen ansiosta jo hyvän käsityksen ja oman tuotannnon lisäksi sen ohjelmistossa oli kiinnostavia covereita Beatlesin Helpistä alkaen.  Ensiksi levyttäneestä Rocksin kvintettikokoonpanosta vuoden 1980 aikana oli jo toiminnassa lineup, jossa vaikuttivat Michael Monroe, Jan Stenfors sekä mm. Pelle Miljoona & 1980:ssa sekä Problemsissa kitaroinut Stefan Piesnack. Hanoista tiedettiin etenkin punkskeneä edustaneessa pienlehdistössä jo varsin paljon ennen kuin yhtye oli toden teolla startannut uransa. Tammi-helmikuussa 1981 Hanoi Rocks soitti Suomessa reilut sata keikkaa ja ehti silti viiden viikon aikana levyttää esikoisalbuminsa Bangkok Shocks, Saigon Shakes, Hanoi Rocks, jonka ilmetymisajankohta oli hieman varhaisempaa tietoa myöhäisempi, eli se julkaistiin huhtikuussa 1981. Samaisen vuoden keväänä Rocks soitti brittipunkin raaimpiin edustajiin lukeutuvan UK Subsin kanssa. Ensimmäisen tv-esiintymisensä Rocks oli ehtinyt tehdä helmikuun lopussa Pasilassa kuvatussa Rockilta-ohjelmassa, jonka samaisessa jaksossa esiintyivät Pelle Miljoona Oy, Bluesounds, Hurriganes ja Hassisen Kone. Hanoin kakkosalbumi Oriental Beat ilmestyi alkuvuodesta 1982 ja sen saama vastaanotto kriitikoiden taholta on edeltäjänsä tavoin myönteinen,joskin hienoisesti varatuneempi. Keväällä Hanoi teki ensimmäisen rundinsa Britanniassa ja loppukesästä yhtyeen rumpaliksi henkilökohtaisten ongelmiensa kanssa kamppailleen Gyp Casinon tilalle vaihtui englantilainen Razzle, oikealta nimeltään Nicholas Dingley. Hanoin vuoden 1982 keskeisimpiin levyjulkaisuihin lukeutuivat lisäksi Venue-ep sekä loppuvuodesta ilmestynyt, singlebiiseistä ja demoista koostuva kokoelma-albumi Self Destruction Blues. Jälkimmäiselle sisältyy todellisia kultahippuja, kuten Kill City Kills, Nothing New sekä Cafe Avenue, jonka originaali singleversio oli tosin svengaavampi. Coverbiisien osalta keskeisen detroitilaisen esipunkyhtyeen MC5:n Lookin' at Youta Rocks soitti jo alkuvuodesta 1982 ja samaisen vuoden loppupuolella keikkasettiä oli rikastettu Alice Cooperin Under My Wheelsillä. Vuodesta 1983 muodostui Hanoi Rocksille ulkomaan keikkailun ja myös levytysten osalta varsin merkittävä. Yhtye konsertoi menestyksekkäästi mm. Aasiassa ja Japanissa. Toukokuussa ilmestyi yleisesti erääksi yhtyeen laadukkaimmista töistä tunnustettu albumi Back to Mystery City, jonka tuotannosta vastasi 1970-luvun alkupuolen keskeisimpiin glam rock-yhtyeisiin lukeutuneen Mott the Hooplen rytmiryhmä; rumpali Dave Griffin ja basisti Pete Overend Watts. Tyylillisesti albumi koostuu totutun rockorientoituneen tuotannon lisäksi popahtavammista kappaleista. Mukana on niin ikään muutama kummallisuudeksi luokiteltu kappale, joista Tooting Beck Wreck kohotetaan eräässä arviossa albumin parhaaksi raidaksi.  Back to Mystery City saavutti brittilistalla sijan 87. Kotimaan konsertointinsa osalta yhtye oli mainittuna vuonna niin ikään aktiivinen, mutta soitti myös epätasaisempia keikkoja. Heinäkuun lopussa Nasty Suicide kävi miltei kuoleman rajalla nautittuaan suuren määrän olutta ja erilaisia särkylääkkeitä. Huhtikuussa 1984 ilmestyi Lontoon Marquee-clubilla edellisen vuoden joulukuussa taltioitu livetupla All Those Wasted Years. Siloittelematonta livesoundia kehuttiin ja ainoastaan loppuun sijoitettu coverbiisien runsaahko osuus sai osakseen hienoista kritiikkiä.  Keskeisen tuottajahahmon Bob Ezrinin kanssa työstetty, elokuussa 1984 ilmestynyt ja CBS Recordsin julkaisema pitkäsoitto Two Steps from the Move lukeutuu Bangkok Shocks, Saigon Shakes-debyytin ja Back to Mystery tavoin Rocksin laadukkaimpaan tuotantoon;  tosin sinkkubiisiksi valkattu Creedence Clearwater Revival-cover, varsin kalliilla musiikkivideolla ryyditetty Up Around the Bend ei saavuttanut odotetun kaltaista menestystä. Itse pitkäsoitto oli brittilistalla parhaimmillaan sijalla 28. ja se sisältää useita bändin parhaimmistoon sijoittuvia kappaleita, kuten I Can't Get It, Boulevard of Broken Dreams ja Million Miles Away. Myös konsertointinsa osalta Rocks oli vuonna 1984 sekä ulkomaiden (Britannia, Japani) että Suomen keikkojen osalta edellistä vuotta paremmassa iskussa. Rocksin loppuvuoteen ajoittunut kiertue Yhdysvalloissa päättyi traagisesti kesken rumpali Razzlen kuolemaan kahdeksas joulukuuta 1984. Helsingin Kulttuuritalolla yhtye soitti jäähyväiskeikkansa The Clashin Terry Chimesin rumpaloimana. Kyseessä olivat Sami Yaffan viimeiset keikat yhtyeen riveissä. Vuoden 1985 alkupuolella Rocks teki vielä kiertueen Puolassa lineupilla, jossa Andyn, Michaelin ja Nastyn lisäksi olivat mukana Chimes ja basisti Rene Berg. Lopullisesti yhtye lopetti siltä erää toimintansa samaisen vuoden kesäkuussa. Teoksessa käydään  läpi kokonaisuudessaan vielä vuodet 1985 ja 1986 ja samalla Andyn ja Nastyn Anita Chellamahin vokalisoiman Cherry Bombz-yhtyeen, Andyn ja Nastyn akustisen duon Suicide Twinsin, Gyp Casinon Roadratsin sekä Michael Monroen The Blackhearts-kytköksiä lineupissaan sisältäneen lyhytikäisen, mutta keikkabändinä vakuuttaneen The Secret Chiefsin urat. Yhtyeistä viimeksi mainittu soitti keikoillaan covereina mm. The Holliesin vuoden 1965 brittiykköstä I'm Alive sekä garagerockyhtye The Remainsin Don't Look Backiä. Petri Lahti on tehnyt jälleen kiistattoman kulttuuriteon. Teoksesta selviää viimeistään Hanoi Rocksista kirjoitetun maamme ja naapuruston lehdistössä varsin runsaasti jo yhtyeen 80-luvun aktiiviaikana. Etenkin Suosikin kilpailija, Tom Pyynösen päätoimittama OK sisälsi todella paljon Hanoi Rocksiin liittyviä juttuja. Lahden teos vahvistaa entuudestaan tuttua mielikuvaa Hanoi Rocksista keskeisimpänä 80-lukulaisena vientibändinämme, rockelämän sisäistäneenä, mutta myös musiikillisesti varsin laadukkaana rockyhtyeenä.

Maanantain mainio:Yhdysvaltalaisen laulaja/lauluntekijättären kakkosalbumi

 Sophie B Hawkins:Whaler

Elokuun toisena 1994 Columbia Recordsin julkaisemana ilmestynyt Whaler on yhdysvaltalaisen laulaja/lauluntekijän Sophie B Hawkinsin toinen studioalbumi. Mainittua pitkäsoittoa oli edeltänyt single Right Beside You, joka sijoittui Billboardin listalla sijalle 56., mutta menestyi Britanniassa selkeästi paremmin saavuttaen sijan 13. Vaikka Whaler ei ollut yhtä menestykekäs kuin Hawkinsin kahta vuotta aikaisemmin ilmestynyt esikoisalbumi Tongues and Tails, myös artistin kakkospitkäsoiton myynti parani, kun siltä poimittu kolmas single, alkuvuodesta 1995 ilmestynyt As I Lay Me Down kohosi ykkössijalle Billboardin Adult Contemporary -listalla. Itse pitkäsoitto oli Billboardin albumilistalla parhaimmillaan sijalla 65. Whalerin vastaanottamat arviot olivat hienoisesti ristiriitaisia. Rolling Stoneen albumin arvioineen Paul Evansin mukaan Hawkinsin kakkosalbumi ei vastannut artistin esikoispitkäsoiton Tongues and Tails asettamiin odotuksiin ja Los Angeles Timesin arvion mielestä albumi epäonnistui yhdistäessään eri tyylejä ja ainoat toimivat kappaleet olivat selkeämmin valtavirtaa edustavat Right Beside You sekä balladi I Need Nothing Else. Muut Whalerista laaditut arviot olivat myötämielisempiä. Albumin melodiat saivat osakseen kehuja ja joitakin kappaleita kuvattiin jopa vastustamattoman tartttuviksi.

Sunnuntain extra:U2:n vuoden 1983 minilivealbumi

 U2:Under a Blood Red Sky

21. marraskuuta 1983 Islandin julkaisemana ja Jimmy Iovinen tuottamana ilmestynyt Under a Blood Red Sky on U2:n minilivealbumi, jonka kahdeksan kappaletta on taltioitu kolmesta yhtyeen War-kiertueellaan soittamasta konsertista. Gloria ja alun perin A Celebration-singlen b-puolella ilmestynyt Party Girl on nauhoitettu Red Rocks Amphitheatressa viides kesäkuuta 1983 soitetusta konsertista. Samaiselta keikalta taltioitiin konserttielokuva  U2 Live at Red Rocks: Under a Blood Red Sky, joka julkaistiin samanaikaisesti liveminialbumin kanssa. Livevideoversio ilmestyi seuraavana vuonna. Se sisältää koko Red Rocks Amphitheatren-keikan, jolta liveminilp:llä mukana ovat siis edellä mainitut kaksi biisiä.  Molemmat julkaisut kasvattivat osaltaan U2:n mainetta live-esiintyjänä. Coloradon lisäksi Under a Blood Red Sky sisältää nauhoituksia Bostonista sekä Saksasta. Liveminilp:n nimi on poimittu War-albumin tuotantoon lukeutuvan kappaleen New Year's Day lyriikasta. 29. syyskuuta 2008 Under a Blood Red Skysta julkaistiin remasteroitu cd-versio ja Red Rocksin konsertti ilmestyi dvd-formaatissa. Biisivalinnoiltaan Under a Blood Red Sky painottuu voimakkaimmin War-albumiin, jolta sille sisältyvät Sunday Bloody Sunday, New Year's Day sekä 40. Esikoisalbumilta Boy mukana ovat I Will Follow ja The Electric Co, joista viimeksi mainitun täyspitkä versio on kestoltaan 5:18 ja editoitu versio 4:51.

Lauantain pitkä:Kiehtova teos Pauli Hanhiniemen ensimmäisistä vuosikymmenistä

 Pauli Hanhiniemi:Paulin Kolmas nainen (Docendo)

Kolmas nainen Pauli Hanhiniemi vokalistinaan ja lyyrikkonaan on muodostunut  erääksi keskeisimmistä suomenkielisen rockin edustajista. Hanhiniemen laajimmalta tähänastiselta elämäkertateokselta odottaa paljon ja melkoisesti sillä on myös tarjottavanaan. Yhtyeaikoja edeltäneistä kouluajoista erityisen kiehtovaksi osoittautuu taustoitus Paulin lähipiireineen työstämästä Aliipi -lehdestä, jonka tiimoilta hän haastatteli Pelle Miljoonaa, Martti Syrjää ja Tuomari Nurmiota.  Pellen kokoonpanoista Pauli ehti todentaa keikalla jo ikilegendaarisen 1980-yhtyeen, mutta hänen haastattelunsa ajoittui Andy McCoyn ja Sami Yaffan aikaisen Pelle Miljoona Oy:n aikaan, eli vuoteen 1980. Samoihin aikoihin osuneista keikkakokemuksista keskeisiä olivat lisäksi esimerkiksi Maukka Perusjätkä ja koko kattaukseltaan varsin kovaksi osoittautunut Aulavarock. Kitaristi Sakari Pesolan, basisti Raimo Valkaman ja rumpali Pasi Kallioniemen luotsaamaan Rasa-yhtyeeseen Pauli pääsi ensiksi kosketinsoittajaksi. Originaalin solistin Jukka Mänty-Sorvarin (tullut sittemmin tutuksi taiteilijanimellään Frogley mm. yhtyeistä Skädäm, Yö, ja Dave Lindolm & Canpaza Gypsys) muutettua Kauhavalle Paulin pitkäaikaisesta ystävästä Timo Löyvästä tuli Rasan solisti. Yhtye työsti myös omakustannesinglen, jonka b-puolella Pauli suoritti ensiesiintymisensä leadvokalistina levyllä. Salolainen uutta aaltoa edustanut Vaavi-yhtye oli perunut esiintymisensä Ähtärissä, eikä Löyvä päässyt Rasan tuuraavalle keikalle. Niinpä mainittu keikka oli Paulin debyyttiesiintyminen yhtyeessä leadvokalistin tehtävissä. Aulavalla yhtye lämmitteli mm. kotimaisen hardrockin klassikkoa, kuusamolaista Zero Ninea. Uuteen yhtyenimeen Kolmas nainen Pauli päätyi Sakari Pesolan ja Timo Löyvän kitaristiroolien innoittamana. Jo vuoden 1983 loppupuolella bändi pääsi lämmittelemään erästä keskeisistä vaikuttajistaan, eli brittiläistä pubrockyhtyettä Dr. Feelgoodia, jonka solisti/huuliharpisti Lee Brilleauxin esiintyminen teki Pauliin suuren vaikutuksen. Vuoden 1984 Rockin SM-kilpailuissa Kolmas nainen päätyi tasapisteisiin Kouvolan pyörremyrskyn Peer Güntin kanssa, mutta raati piti Günttiä valmiimpana ja valitsi sen voittajaksi. SM-hopeansa jälkeen Kolmas nainen sai odottaa levytyssopimuksensa syntymistä vuoteen 1986, jolloin yhtyeen levy-yhtiöksi valikoitui EMI. Yhtyeen nimeä kantava esikoisalbumi edustaa suoraa kitaravetoista rockia ja on lyriikoiltaan melko hilpeä. Sähkökitara, hyvää tahtoa ja kavereita-biisistä muodostui Kolmannen naisen debyyttihitti ja eräänlainen varhainen tunnuskappale. Musiikillisesti hienoisesti Jailhouse Rockia muistuttava Iso tyttö ja pikkutyttö, Etsikää Asseri ja jo edellisenä vuonna omakustannesinglenä ilmestynyt Vanhat äijät lukeutuvat niin ikään albumin ydintuotantoon. Vuonna 1987 Kolmas nainen teki yhteiskeikkoja mm. vuoden 1986 Rockin SM-kilpailuissa kolmanneksi sijoittuneen tamperelaisen tyttöyhtyeen Ilonan kanssa. Erityisesti basistinsa Leena Heikkilän olemus teki Pauliin vaikutuksen. Vuonna 1987 ilmestyneen Kolmannen naisen kakkosalbumin Paha minut iski voinee musiikillisesti todeta jatkaneen siitä, mihin yhtye esikoisalbumillaan jäi. Soitannollisesti edeltäjäänsä raskaammalle pitkäsoitolle sisältyy useita Hanhiniemen keskeisiä tekstejä, jotka ovat päässeet myös mukaan teokseen. Paulin ja Timo Löyvän Yhdysvaltoihin tekemä matka käsitellään teoksessa perinpohjaisesti. Paha minut iski-albumilta löytyvä kappale U.S.A. oli matkasuunnitelma ennen sen toteuttamista. Vuosi 1988 oli Kolmannelle naiselle uuden pitkäsoiton julkaisemisen osalta välivuosi. Singlenä ilmestyneestä Maanantai-biisistä muodostui pieni hitti ja samaisena vuonna alun perin vähäisehkölle huomiolle jäänyt kakkosalbumi julkaistiin uudelleen uudella kansikuvalla ja mainitun singlen kappaleilla, joista kakkospuoli oli lähes revittelevä Raatona maantiellä, rikastettuna. Samaiseen vuoteen ajoittui rockmusikaali Rami, jonka kappaleista Hetki päätyi alkuvuodesta 1989 ilmestyneelle ja jo Kolmannen naisen jonkinasteiseksi läpimurroksi muodostuneelle kolmannelle albumille Hikiset siivut. Samaiselta pitkäsoitolta poimittu Äiti pojasta pappia toivoi oli yhtyeen ensimmäinen selkeä hitti. Kevättalvella 1989 Kolmas nainen esiintyi Tampereen Tullimamarilla Yölinja-ohjelmassa, jonka kyseisen jakson toisena yhtyeenä soitti Albert Järvinen Band. Kolmannen naisen tarinan osalta kirja päättyy suurhitin Tästä asti aikaa syntyvaiheisiin ja niinpä teoksessa jäävät käsittelemättä yhtyeen suosion huimat vuodet 1990-1994, jolloin Kolmas nainen oli todella suosittu livebändi ja julkaisi menestysalbuminsa Hyvää ja kaunista, Elämän tarkoitus, Tiheän sisään ja Onnen oikotielle, joista ensiksi mainittua on myyty huikeat 70 000 kappaletta. Myös uuden tulemisen myötä syntyneet albumit Sydänääniä, Me ollaan ne ja Linjassa jäävät kirjassa vaille mainintaa. Teoksen Työkirja -niminen loppuosa koostuu Paulin päiväkirjamaisista merkinnöistä vuoden 2024 ajalta. Kirsikkana kakun päällä on Tampereella elokuussa 2024 järjestetty Rock SM 1984 Revisited, jossa Peer Güntin vuodesta 2006 toiminut lineup, Kolmas nainen ja kilpailussa kolmanneksi sijoittunut Keba soittivat onnistuneet reunion -konserttinsa. Paulin Kolmas nainen-teoksella on kiistattomat ansionsa ja pitää otteessaan koko reilun 300 sivun laajuutensa ajan. Yhtyeen suursuosion vuosina Kolmannen naisen edesottamuksia tuli seuratuksi tarkasti ja siksi toivoisikin, että teokselle olisi lähivuosina luvassa vuosia 1990-1994 sekä paluulevyjen aikaa valottava jatko-osa.